Herran suurena näkevä ylistys

Hus, pois ilo?

”Täällä ei sitten ruveta hihhuloimaan”, evästi erään seurakunnan vanhimmistoveli iloa pursuavaa ystävääni. Ystäväni oli käynyt läpi pitkän ja pimeän kauden, jonka jälkeen pulppusi spontaania iloa. Vanhimmistoveli perusteli kantaansa ajatuksella, että seurakunta ei ole mikään ”ilotalo”.

Äitini edusti näkemystä, jonka mukaan kirkossa ei ole ”lupa” nauraa tai edes hymyillä. Kun vahvistaakseen asennettaan hän veti suun tiukasti viivaksi istuessaan penkkiin.

Kriisini keskellä vastattuani Jeesuksen kutsuun ”tulkaa minun luokseni kaikki työn ja raskaiden kuormien uuvuttamat niin minä annan teille levon” minut valtasi autuas ilo. Spontaani sana, joka pyrki huulilleni tuossa tilanteessa oli: ”Halleluja!” Tuo ilo on ollut vahva pohjavirta kaiken kohtaamani kummallisenkin keskellä. Joskus todistus myös ympärillä oleville ihmisille.

Ylistys ei sovi laastariksi

Aivan kritiikittä en ylistykseen suhtaudu. Olen nähnyt ylistystä käytettävän kipeiden asioiden peittämiseen, torjuntaan.

  • Ylistys vaientaa tehokkaasti sisimmän tuskan huudon: sisimmässä on suuri sekasotku, joka on huutaa Parantajaa, jolle ei pelon takia ole tohdi avata ovea.
  • Äänekäs ylistys voi tukkia suun puhuvalta Paimenelta, kun ei uskalleta kuunnella, mitä sanottavaa Hänellä on.

Aito ylistys on avoimen sydämen ylistystä

  • Sydämen, joka ei peitä Isältä mitään.
  • Sydämen, joka uskaltautuu palaamaan Isän luo myös epäonnistumisen ja tuhlaajantaipaleen jälkeen.
  • Sydämen, joka huomaa tuhlanneensa kaiken.
  • Sydämen, joka on pettynyt itseen ja/tai ihmisiin.
  • Sydämen, jota Isä odottaa, rakastaa – ja armahtaa.

Huomaat luettuasi Luukkaan evankeliumin 15. luvun kertomuksn tuhlaajapojasta, kuinka Isän kodissa alkavat juhlat tuhlaajan palattua.

Poika on jälleen poika (ja tytär on tytär). Anteeksianto ja sovitus ovat konkretiaa. Ilo on molemminpuolinen. Pojan (tyttären) mielestä ehkä uskomatonkin: Ihanko tosi, ONKO KAIKKI TOSIAAN ENNALLAAN? Eikö Isä aseta mitään ehtoja? Onko minulla tosiaan täydet pojan (tyttären) oikeudet? Voiko tämä olla totta?!

Herran suurena näkevä ylistys

Psalmin 149 sanoin:

”Laulakaa Herralle uusi laulu, kokoontukaa ja ylistäkää häntä, te Herran omat!
Iloitkoon Israel Luojastaan, riemuitkoot Siionin asukkaat kuninkaastaan,
ylistäkööt tanssien hänen nimeään, soittakoot hänen kiitostaan rummuin ja harpuin!
Herra rakastaa kansaansa, hän auttaa heikkoja ja nostaa heidät kunniaan.
Iloitkoot Herran palvelijat hänen kunniastaan, riemuitkoot silloinkin, kun on yölevon aika!
Heillä on huulillaan Jumalan ylistys, heillä on kädessään kaksiteräinen miekka–”

Luoja, Kuningas (me uuden liiton uskovat voimme lisätä esimerkiksi sanat: Lunastaja, Sovittaja) on Jumalan kansan ilon aihe – ja se, että Herra rakastaa kansaansa, auttaa heikkoja nostaa heidät kunniaan (oikemmin pelastaa). Kehotus on kokoaikaiseen iloon ja riemuun sen takia, kuka Herra on! Kehotus ylistää Jumalaa (kirjaimellisesti: tehdä Hänet suureksi).

Ehkä sinulle on ”markkinoitu” ylistys vaatimuksena, ehkä jopa asiana, joka ”repii Taivasta alas”, pumppaa Pyhää Henkeä ja tuo Herran kansansa keskelle. Totta sekin, totta sekin. Joskus ylistyksellä ja kiitoksella on ihmeellinen vaikutus. Vastottain olin erittäin ”tukkoisessa” tilanteessa, jossa läsnä oli kaikesta päätellen Herran johdatukselle herkkä henkilö, joka osasi valita tilanteeseen erinomaiset laulut. Ilmapiiri oli vapautuneen seesteinen laulun jälkeen.

Vaikka tämäntyyppinen  on totta ja toimii, ylistys on kaukana magiikasta ja mantrasta.

  • Ylistys ei (ainakaan minun ymmärrykseni mukaan) ”pumppaa” Pyhää Henkeä alas.
  • Ylistys ei peitä sydämien rytökasoja.
  • Ylistys ei ole ”hokkuspokkuskonsti”, joka automaattisesti ratkaisee kiperät tilanteet. Se, että oikeat laulut tyynnyttivät myrskyn, ei välttämättä toimi joka tilanteessa.
  • Jos yhteisössä ovat asiat ja esimerkiksi ihmissuhteet hunningolla, ei pelkkä ylistys ratkaise asioita. Silloin on henkilökohtaisen ja yhteisöä koskevan perkauksen aika, jotta asiat suoristuvat.

Edellä mainittua Raamatun kohtaa peilaten ylistys on Jumalan rakkauden avautumisesta kumpuavaa ja Herran suureksitekevää ylistystä. Siinä mukana on koko ihminen. Se on seurausta siitä, että ihminen on kohdannut Herran ja Vapahtajan.

Muokattu aiemmin julkaistusta artikkelista Hihhulointikielto seurakuntaan?

Ylistyksen kaavaa etsimässä

Kaikessa äärimmäisessä on riski joutua ojaan. Riski on siinä, että juutumme tuttuun ja turvalliseen. Riski on myös siinä, että toiseen kohdistamassamme kritiikissä tulemme sokeiksi omalle juuttumisellemme emmekä näe elämää siellä, missä sitä on.

Juuttumisemme voi pimittää meiltä jotain, mikä pitäisi ottaa lukuun – ja se pimittää myös oman juuttumisemme. Riski voi olla siinä, että äärimmäisessä vapauden korostuksessa emme tule ottaneeksi huomioon toisella tavoin ajattelevaa – ja joskus vapaudessammekin olemme juuttuneita ”kaavattomuuden kaavaan”.

Olemmeko kristittyinä juuttuneet poteroihimme ja jonkin sortin asemasotavaiheeseen, että emme osaa nähdä elämää siellä, missä sitä on? Ammumme välillä omia sen takia, että emme ymmärrä toisen tapaa uskoa ja ylistää.

Jos muuta en ole tällä monikristillisellä seikkailullani aikaan saanut, niin olen oppinut hippusen tajuamaan, että ylistystäkin voi olla monenlaista. Tärkeintä ei ole ulkoinen muoto, vaan sydän, joka vastaa Vapahtajalleen.

Liturgiaan tai messuun saattaa kuulua yhdessä lausuttu amen tai laulu, joka lauletaan yhdessä tai laulu jonka laulaa kuoro. Joku tekee ristinmerkin, joku toinen sanoo spontaanin amenen ja nostaa kätensä ylistykseen; joku veisaa virren, toinen laulaa gregoriaanisia lauluja, kolmas modernia ylistysmusiikkia – sen mukaan mihin on tottunut.

Kuka sanoo, mikä on oikeaa ylistystä?

Kirkkohistoria kertoo, että nämä suuntaukset eivät ole olleet suinkaan mikään jatkumo sillä tavoin, että ensin oli spontaani ylistys, sen jälkeen oli liturginen hapatus kaavoineen, vaan nämä ovat kulkeneet rinta rinnan.

Osin ylistys on muuttanut muotoaan aikakauden mukaan. Osin siinä on ollut pysyvyyttä, jossa vanha on sekoittunut uuteen – tai joskus pitänyt erittäin hyvinkin pintansa. Esimerkiksi gregoriaaninen kirkkolaulu on ollut aikanaan modernia, samoin luterilaisen kirkon virret ja vapaan kristillisyyden ”kitarakuorolaulut”.

Entäpä jos hyväksyisimme erilaiset tavat ylistää. Jos vaikkapa virsien veisuu on jollekin luontevaa hengellisyyttä ja ylistystä, minkä takia tuomitsimme tämän ihmisen kuolleeksi? Ja jos joku kohottaa kätensä ylistyksen aikana ja haluaa nousta ylös penkistä, miksi tuomitsimme hänet hihhuliksi? Jokainen meistä rukoilee useimmiten äidinkielellään (ehkä ahkeria kielilläpuhujia lukuunottamatta), miksi emme ylistäisi sillä tavoin kuin se on meille luontevinta ja kunnioittaisi toisen ylistystä, vaikka se poikkeaisi omastamme?

Syvyys huutaa syvyydelle – Sielu turvautuu Auttajaansa

Psalmit olemme tottuneet tuntemaan tuntojen tulkkina.

Kahdessa edellisessä kirjoituksessani olen viitannut railakkaankin oloiseen ylistysreseptiin, jonka löydämme monistakin psalmeista.

Tämänkertaisesta psalmista emme ensi silmäyksellä löydä ylistystä, vaan murehtimisen, levottomuuden ja masennuksen. Löydämme psalminlaulajan lohduttautuvan koskien pauhatessa Jumalan huolenpidolla ja tsemppaavan itseään olemaan vaipumatta syövereihin.

Jotta ymmärrät, mitä kirjoitan, lue Psalmi 42 kokonaisuudessaan.

Psalmisti kaipaa Psalmissa Jumalan temppeliin ja ylistyksen vyöryyn. Enempää fyysisesti kuin hengellisestikään hän ei ole lähelläkään temppeliä. Kyyneleet ovat hänen ruokansa. Virrat tuntuvat käyvän ylitse mennen tullen – ja samaan aikaan sisin nääntyy kaivatessa Jumalan ilmestymistä. Eikä asiaa näytä tekevän yhtään helpommaksi ympäröivien ihmisten asenne. He kysyvät: ”Missä on nyt sinun Jumalasi?” (Se Jumala, josta todistit; se Jumala, jonka ihmeistä kerroit; se Jumala, jota temppelissä ylistit?) Kaikki näyttää sotivat Jumalan olemassaoloa vastaan…

Tämä Psalmi jos mikä, on niitä psalmeja, joissa näkyy ylistys tiukoissa elämän mutkissa. Ylistys, joka ei pakene elämän kurjuutta ja kummallisuutta, vaan pakenemisen ja (itse)petoksen sijaan kohtaa tilanteet silmästä silmään Jumalaansa nojautuen ja luottaen.

Edellisessä kirjoituksessani kirjoitin ylistyksen ”raamatullisuudesta”, siitä, että ylistys nojautuu Raamattuun, siihen, mitä Raamattu kertoo Jumalasta, Hänen olemuksestaan ja teoistaan. Yksinkertaisuudessaan ylistys kiinnittää katseensa Sanan kuvailemaan Jumalaan ja pitää Hänessä katseensa tapahtui mitä tapahtui. Ylistäessään myös koskien pauhussa, ylistävä ihminen tietää, että Jumala on – ja Jumala on muuttumaton muuttuvissa olosuhteissa.

Päivällä Herra antaa armonsa vallita, yöllä saan laulaa hänen kiitostaan ja rukoilla elävää Jumalaa.

Vanhempi käännöksemme ja erityisesti englanninkielisistä käännöksistä King James ja New King James sanovat asiat vieläkin enemmän Jumalan aloitetta painottaen:

The Lord will command His lovingkindness in the daytime,
And in the night His song shall be with me—
A prayer to the God of my life. Ps. 42: 8 New King James Version

Oheisessa kohdassa asia on käännetty niinkin voimakkaasti:

Herra käskee Hänen armoaan päiväsaikaan ja yöllä Hänen laulunsa on kanssani ja rukous elämäni Jumalalle.

Ajatus on lähellä Paavalin sanoja, joiden mukaan

Myös Henki auttaa meitä, jotka olemme heikkoja. Emmehän tiedä, miten meidän tulisi rukoilla, että rukoilisimme oikein. Henki itse kuitenkin puhuu meidän puolestamme sanattomin huokauksin. Ja hän, joka tutkii sydämet, tietää mitä Henki tarkoittaa, sillä Henki puhuu Jumalan tahdon mukaisesti pyhien puolesta. Room. 8: 6,27

Silloinkin kun tuntuu, että syvyys huutaa syvyydelle ja virrat upottavat, Jumalan lupaus kantaa ja Sanasta tiedämme Hänen olevan kanssamme ja auttavan meitä.

Minä olen sinun kanssasi,kun virtojen poikki,
ne eivät tempaa sinua mukaansa,
kun astut tulen lävitse, sinä et pala
eikä liekki sinua polta. Jes. 43: 2,3

Hihhulointikieltoko seurakuntaan?

”Vanhempi veli”: Seurakunta ei ole ilotalo

Välillä törmään hengellisessä kentässä ”vanhemman veljen” roolin omaksuneisiin ihmisiin. Näille ihmisille on pulmallista joko se, miten Isä näyttää kohtelevan tuhlaajan tieltä palanneita – tai heille on pulmallista ilo, joka syntyy tästä Isän kohtaamisesta.

Vastottain tapasin ystävän, joka yhdessä elämänsä vaiheessa oli pursunnut yli iloa ja ylistystä vaikeiden vaiheiden jälkeen. Yhteisössä, jonne hän noissa vaiheissa oli kotiutumassa oli tuohon spontaaniin iloon oli eräs ”vanhempi veli” tokaissut muun muassa: ”Täällä ei sitten ruveta hihhuloimaan.” – ja perustellut kantaansa ajatuksella, että seurakunta ei ole mikään ”ilotalo”.

Äitini edusti näkemystä, jonka mukaan kirkossa ei ole ”lupa” nauraa tai edes hymyillä. Kun vahvistaakseen asennettaan hän veti suun tiukasti viivaksi istuessaan penkkiin.

Kriisini keskellä vastattuani Jeesuksen kutsuun ”tulkaa minun luokseni kaikki työn ja raskaiden kuormien uuvuttamat niin minä annan teille levon” minut valtasi autuas ilo. Spontaani sana, joka pyrki huulilleni tuossa tilanteessa oli: ”Halleluja!” Tuo ilo on ollut vahva pohjavirta kaiken kohtaamani kummallisenkin keskellä. Joskus todistus myös ympärillä oleville ihmisille.

Oli aika luopua tummista vaatteista ja pukeutua iloisempiin väreihin. Oli aika myös kiittää ja ylistää.

Mitään peittelemätön ylistys

Aivan kritiikittä en ylistykseen suhtaudu. Olen nähnyt ylistystä käytettävän kipeiden asioiden peittämiseen, torjuntaan.

  • Ylistys vaientaa tehokkaasti sisimmän tuskan huudon: sisimmässä on suuri sekasotku, joka on huutaa Parantajaa, jolle ei pelon takia ole tohdi avata ovea.
  • Äänekäs ylistys voi tukkia suun puhuvalta Paimenelta, kun ei uskalleta kuunnella, mitä sanottavaa Hänellä on.

Molemmankaltainen torjunta on sukua toisilleen:

Ei uskalleta suostua parannettavaksi, ei uskalleta lähemmäksi Jeesusta. On turvallisempaa olla matkan päässä - joskus "vanhemman veljen" roolin ottaen yrittäen estää muitakin pääsemästä lähelle.

Aito ylistys on avoimen sydämen ylistystä.

  • Sydämen, joka ei peitä Isältä mitään.
  • Sydämen, joka uskaltautuu palaamaan Isän luo myös epäonnistumisen ja tuhlaajantaipaleen jälkeen.
  • Sydämen, joka huomaa tuhlanneensa kaiken.
  • Sydämen, joka on pettynyt itseen ja/tai ihmisiin.
  • Sydämen, jota Isä odottaa, rakastaa – ja armahtaa.

Huomaat luettuasi Luukkaan evankeliumin 15. luvun kertomuksn tuhlaajapojasta, kuinka Isän kodissa alkavat juhlat tuhlaajan palattua.

Poika on jälleen poika (ja tytär on tytär). Anteeksianto ja sovitus ovat konkretiaa. Ilo on molemminpuolinen. Pojan (tyttären) mielestä ehkä uskomatonkin: Ihanko tosi, ONKO KAIKKI TOSIAAN ENNALLAAN? Eikö Isä aseta mitään ehtoja? Onko minulla tosiaan täydet pojan (tyttären) oikeudet? Voiko tämä olla totta?!

Herran suurena näkevä ylistys

Psalmin 149 sanoin:

”Laulakaa Herralle uusi laulu, kokoontukaa ja ylistäkää häntä, te Herran omat!
Iloitkoon Israel Luojastaan, riemuitkoot Siionin asukkaat kuninkaastaan,
ylistäkööt tanssien hänen nimeään, soittakoot hänen kiitostaan rummuin ja harpuin!
Herra rakastaa kansaansa, hän auttaa heikkoja ja nostaa heidät kunniaan.
Iloitkoot Herran palvelijat hänen kunniastaan, riemuitkoot silloinkin, kun on yölevon aika!
Heillä on huulillaan Jumalan ylistys, heillä on kädessään kaksiteräinen miekka–”

Luoja, Kuningas (me uuden liiton uskovat voimme lisätä esimerkiksi sanat: Lunastaja, Sovittaja) on Jumalan kansan ilon aihe – ja se, että Herra rakastaa kansaansa, auttaa heikkoja nostaa heidät kunniaan (oikemmin pelastaa). Kehotus on kokoaikaiseen iloon ja riemuun sen takia, kuka Herra on! Kehotus ylistää Jumalaa (kirjaimellisesti: tehdä Hänet suureksi).

Ehkä sinulle on ”markkinoitu” ylistys vaatimuksena, ehkä jopa asiana, joka ”repii Taivasta alas”, pumppaa Pyhää Henkeä.  Herra kun asuu kansansa kiitoksessa/ylistyksessä. Totta sekin, totta sekin. Joskus ylistyksellä ja kiitoksella on ihmeellinen vaikutus. Vastottain olin erittäin ”tukkoisessa” tilanteessa, jossa läsnä oli kaikesta päätellen Herran johdatukselle herkkä henkilö, joka osasi valita tilanteeseen erinomaiset laulut. Ilmapiiri oli vapautuneen seesteinen laulun jälkeen.

Vaikka tämäntyyppinen  on totta ja toimii, ylistys ei ole mitään magiikkaa tai mantra.

  • Ylistys ei (ainakaan minun ymmärrykseni mukaan) ”pumppaa” Pyhää Henkeä alas.
  • Ylistys ei peitä sydämien rytökasoja.
  • Ylistys ei ole ”hokkuspokkuskonsti”, joka automaattisesti ratkaisee kiperät tilanteet. Se, että oikeat laulut tyynnyttivät myrskyn, ei välttämättä toimi joka tilanteessa.
  • Jos yhteisössä ovat asiat ja esimerkiksi ihmissuhteet hunningolla, ei pelkkä ylistys ratkaise asioita. Silloin on henkilökohtaisen ja yhteisöä koskevan perkauksen aika, jotta asiat suoristuvat.

 

Pyhä Henki on armon Henki - ja Hän on samaan aikaan totuuden Henki - ja Hän on Pyhä Henki. Siksi myös pyhyyden tunto on tarpeellinen.

Edellä mainittua Raamatun kohtaa peilaten ylistys on Jumalan rakkauden avautumisesta kumpuavaa ja Herran suureksitekevää ylistystä. Siinä mukana on koko ihminen. Se on seurausta siitä, että ihminen on kohdannut Herran ja Vapahtajan.

Teksti/kuva Pauliina Kuikka

60. Pikaruokaa vai kestoratkaisuja?

Aikamme on ”pika -alkuinen”. Meille tarjotaan pikaruokaa ja kaikenlaisia pikaratkaisuja, kuten painonhallintaan helppoja ja nopeita ratkaisuja, rahaongelmiin pikalainaa, jne.

Hengelliseen elämään sovellettavina pikaratkaisuina tarjotaan:

  • oikean, ”voidellun” kirjan lukemista
  • oikean, ”voidellun” julistajan kuuntelemista/ rukoiltavaksi menemistä
  • tietyn metodin noudattamista rukouselämässä
  • ylistyslaulua
  • jne., jne.

Pikaratkaisut eivät korvaa pitkän  matkan ohjelmaa. Kuin ”kolmella pikavinkillä rantakuntoon” -ohjelmat kuunaan ne näyttävät toimivilta, kun ”paketoidaan oikein”; käytännössä ne osoittautuvat kestämättömän toimimattomiksi.

Mikään ei korvaa henkilökohtaista suhdetta Kristukseen – eikä kasvuakristittyinä pitkässä juoksussa: ei eläminen toisen uskon kautta, eivät ravitsevatkaan hengelliset tilaisuudet – noista pikaratkaisuista puhumattakaan. Mikään ei korvaa henkilökohtaista rukouselämäämme tai Sanan eteen pysähtymistämme.

Tässä kasvussa emme voi luvata toisillemme menestystä ilman ”verta, hikeä ja kyyneleitä”; vaivannäkö, kasvukivut, kysymykset – jopa kyseenalaistaminen – kuuluvat kasvuun.

Jeesus marssitti seuraajansa ”rukouskammariin”. Ovi piti sulkea perässään ja olla kahden Herran kanssa.

Vanhan testamentin Jeremia oli samoilla linjoilla: Hän moitiskeli aikansa profeettojen enemmistöä siitä, että he apinoivat toistensa sanoja ja näkyjä – ja totesi, että jos nämä profeetat olisivat olleet Herran neuvottelussa, he puhuisivat Herran sanaa.

Sanan tuntemisen tarve – ja Hänen henkilökohtaisen opastuksensa tarve on jokaisen meidän elämässä.

Ei kun mars, mars… Rukouskammariin!