137. Kuin Saunalahden mainoksesta!

Istuuduin joulunjälkeisenä vapaapäivänäni katselemaan TV7:n ohjelmatarjontaa, opetusta profeetallisuudesta. Ihan kiinnostuksesta siihen, kuinka maailma makaa entisessä yhteisössäni ja sen keulahahmojen elämässä. 

Sisemmälle esipihalle johdattavan ”tasokristillisyysopetuksen” jatkumoksi profeettakoulutus jatkoi valitulla linjalla. Semmoinen muistintyhjennys näyttää olleen tässä viimeisimmän neljän vuoden aikana, että piti oikein alkaa selvittämään (Saunalahden mainokseen viitaten), ”mistä näitä opetuksia oikein tulee?” Minulle alkaa hahmottua sellainen kuva, että myös suomalaiseen karismaattisuuden yhteen laitaan on suorastaan pesiytynyt kestämätöntä opetusta, jota Raamatusta saa melkoisella mielikuvituksella hakea. Seuraavassa yksi esimerkki.

Profetoinnin tasoista

Tosiaankin profeetallisuuskoulutuksessa puhuttiin profeetallisuuden tasoista. Vaikka kuinka tunnustaudun – tosin varsin maltilliseksi – karismaatikoksi, henkilöksi, joka kaipaa ja odottaa Jumalan todellisuuden omassa elämässään ja uskoo, että Jumala toimii palvelijoidensa ja lahjojensa kautta seurakuntansa keskellä, tämä taso-opetus oli todella vierasta. Yksinkertaisesti en löydä joillekin kummallisille lahjojen tasoille perustetta Raamatusta. Tuossa opetuksessa sen sijaan asetettiin profetointi järjestykseen seuraavasti:

  1.  profetian henki  
  2. profetian lahja 
  3. profeetan virka 
  4. Raamatun profetiat

Pähkinänkuoressa opetus oli seuraava:

  • Profetian henki voi vallata kenet hyvänsä. Viitattiin Daavid -jahtiin lähteneiden Saulin miesten kokemukseen, jossa nämä joutuivat hurmoksiin profeetta Samuelin kohdattuaan. 
  • Profetian lahja on erityinen (?) Jumalan antama lahja. 
  • Profetian virka erityinen Jumalan antama virka. 
  • Lisäksi mainittiin Raamatun profetia (johon opetuksessa palattaneen myöhemmin).

Tässä on pakko leikkiä hieman eksegeetikkoa – ja penkaista opetusta vähän pintaa syvemmältä Raamatun kokonaisuutta (ja vähän yksityiskohtiakin vasten) peilaten.

Jos oikein ymmärsin, opetuksen mukaan profetian henki laskeutuu erityisellä tavalla erityisessä tilanteessa (mainittiin ylistys) ihmisten päälle. 1) Tällaisessa tilanteessa myös sellainen, jolla ei ole profetian lahjaa, voi profetoida. Periaatteessa esimerkiksi Joelin kirjan profetian valossa tuo voisi olla mahdollistakin. Myös kirkkohistoriassa tunnetaan ilmiöitä, joissa on esiintynyt yliluonnollisia kokemuksia, jotka ovat koskettaneet suurta joukkoa (ensimmäinen helluntai ja muutamat muut Apostolien tekojen kohdat, Telppäsen niityn tapahtumat, jne.). Sen sijaan termi ´profetian henki´ei tue tällaista selitystä – ainakaan Uuden testamentin valossa. Kohdassa, jonka tämä raamatunopettaja lainasi, sanotaan, että Jeesuksen todistus on profetian henki (KR -38)/ Jeesuksen todistajissa on profetian henki (KR -92). Kreikankielinen sana ´todistaja´ [martyria] tarkoittaa sekä todistajaa, todistamista ja todistusta että myös profeetalle annettua tehtävää, jossa hän profetoi. Toisin sanoen tuon yhden jakeen perusteella on aika uskaliasta perustaa oppia ”profetian hengestä”.

Ehkä seuraava menee saivarteluksi – mutta kyseinen raamatunopettaja perusteli tämän profetian hengen toimintaa Aamoksen kirjasta ottamallaan lainauksella 😉 Ymmärtääkseni tämän raamatunopettajan kategorioinnin mukaan Aamos kuuluu ainakin profeetan viran ihmisiin – ja (jos kyseinen raamatunopettaja ei meinaa pistää teologiaa aivan uusiksi) myös Raamatun profetiaan. Uskoisin, että moinen eksegeesi ei menisi läpi – ainakaan Raamatun kokonaisuutta ymmärtävissä – raamattukouluissa, yliopistosta puhumattakaan…

Jo jos saivartelua jatketaan, Uuden testamentin kuva ensimmäisistä kristityistä ei tue ajatusta siitä, että siellä profetian hengen laskeutuminen olisi ollut nimenomaan ”voidellun ylistyksen” aikaansaannosta. Se miltä ensimmäisten kristittyjen ylistys on täsmällisesti näyttänyt tai kuulostanut, on hämärän peitossa sen vuoksi, ettei sitä kuvata. Se, mikä näyttää olevan verrannollinen Pyhän Hengen toimintaan, näyttää olevan Sanan julistaminen, rukous ja annettujen lupausten uskominen – sekä vetoaminen siihen, että evankeliumia voitaisiin julistaa.

Se on jo!

Toivottavasti opetuksessa esiintullut sana ´erityinen´oli taiteilijan vahinko… En haluaisi kuulla profetoimista korotettavan muiden seurakunnalle uskottujen lahjojen, tehtävien tai palveluvirkojen yläpuolelle. Paavalin opetukseen viitaten, ei tulisi mitään, jos kaikki profetoisivat! Kristuksen ruumiissa tarvitaan jokaista, ei vain jotain ”erityistä”.

Sen sijaan korostus, jonka mukaan ”juuri nyt” Jumala haluaa nostaa nämä lahjat, ei ollut taiteilijan vahinko, vaan tietoinen korostus. Tämä korostus näyttää olevan korostuksista kaikkein houkuttelevin, mikä vetää uutta hengelliseen elämäänsä kaipaavia puoleensa kuin mesi kimalaisia. Totta kai haluamme olla ”se sukupolvi”, jonka aikana herätys tulee, haluamme olla ”juuri ne”, jotka tekevät suuria ihmeitä… Mutta missä ihmeessä Raamatussa on opetus siitä, että tulee jokin ”erikoinen aika”, jolloin tämä tapahtuu? Eikö Jeesus ja ensimmäiset kristityt ymmärtäneet elävänsä juuri tuota aikaa? Aikaa jolloin todelliset rukoilijat rukoilevat Hengessä ja totuudessa? Aikaa, jolloin Jumala vuodattaa Henkensä kaiken lihan päälle? Aikaa, jolloin julistetaan evankeliumia? Aikaa, jolloin Jumala tunnustautuu julistettuun Sanaan myös esimerkiksi parantamalla sairaita?

Minkä ihmeen takia näitä ”uusia ilmoituksia” tulee nyt vajaan kymmenen vuoden välein, ilmoituksia, joissa sanotaan, että tämä – juuri tämä – on se on… Minulla on sellainen tunne, että Jeesus olisi voinut vallan hyvin sanoa nimenomaan noista ”juuri nyt” -ihmisiä seuraamaan lähteneistä, ettei tulisi mennä sinne, missä sanotaan Kristuksen olevan… ei pitäisi juosta heidän perässään, vaan pysähtyä katsomaan, missä Hän oikeasti on! Kristus on jo tullut. Pyhä Henki on tullut. Kuten on sanottu, kaikki on valmiina. Me voimme pysähtyä. Sanan äärelle. Rukoukseen. Uskoa, että Kristus on siellä, missä Sanaa oikein julistetaan.

Jos olemme kadottaneet elävyyden elämässämme tai seurakunnissamme, ei se ratkea sillä, että juoksemme ”juuri nyt” -opetuksen perässä, vaan sillä että pysähdymme aivan itse muiden samoin uskovien kanssa etsimään Herraa omaa elämäämme ja sitä yhteisöä varten, jossa olemme! Voimme juosta maailman sivu etsimällä uutta voitelua, mutta jos Kristus itse ei täytä janoamme, olemme janoissamme.

Minusta on oikeasti kamalaa se, mitä välillä saa lukea noista ”juuri nyt” -ihmisistä, siitä että ”juuri nyt” oli heidän elämässään aivan jotain muuta kuin Jumalan ilmestymistä tässä ja nyt. Valitettavan usein heidän omassa elämässään on paljastunut ennemmin tai myöhemmin skandaaleja, jotka ovat negatiivisesti värittäneet heidän missiotaan. Yhtenä esimerkkinä Suomessa ehkä tuntematon Latter Rain (syyssade/myöhäisempi sade) opetuksen kannattaja, Earl Paulk,joka liittyi opetukseen, jonka mukaan ”olisi korotettujen pyhien joukko, joissa olisi ennen kuulumaton pyhyys ja voima.” Tarinamme ei pääty yhtä kauniisti kuin saduissa, vaan lähteeni jatkaa: ”Myöhemmin hän ryvettyi seksiskandaaleissa, jotka ovat vieläkin uutisissa.” Yksinkertaisesti en ymmärrä, kumpi on muna ja kumpi kana tässä tarinassa? Onko opetus ollut suurta bluffia alusta saakka vai onko opetus sokaissut opettajansa niin, että tämä ei lopulta näe, minne on menossa ja mitä tekee. Joka tapauksessa on varsin erikoista julistaa ”ennenkuulumatonta pyhyyttä ja kunniaa”, kun omassa elämässä asiat on kaikkea muuta kuin kunnossa!

Ihan tosissaan! Meidän elämää kaipaavien kristittyjen pitäisi hinguta niin kovasti aidon perään, että yksinkertaisesti emme suostu ottamaan vastaan jotain, mikä näyttää väärennökseltä! Vaikka väärennöksen kohtaaminen karmii ja kuvottaa, se ei tee tyhjäksi sitä, että on olemassa aito Jumalan työ.

Pietarin näkökulma

Aivan mahtava kohta tämän tasokristillisyyden ja ”juuri nyt” -kristillisyyden vastapainoksi on 1. Pietarin kirjeen 2. luku, josta muutamia jakeita:

Niin kuin vastasyntyneet lapset tavoitelkaa puhdasta sanan maitoa, jotta sen ravitsemina kasvaisitte pelastukseen. ” [Sana ´puhdas´[adolos] tarkoittaa ´puhdasta, sekoittamatonta, alkuperäistä´. ]

Tulkaa hänen luokseen, elävän kiven luo, jonka ihmiset ovat hylänneet mutta joka on Jumalan valitsema ja hänen silmissään kallisarvoinen. Ja rakentukaa itsekin elävinä kivinä hengelliseksi rakennukseksi, pyhäksi papistoksi, toimittaaksenne hengellisiä uhreja, jotka ovat Jumalalle otollisia Jeesuksen Kristuksen tähden.Sanotaanhan Raamatussa:

— Katso, minä lasken Siioniin kulmakiven, valitun kiven, jonka arvo on suuri. Joka häneen uskoo, ei joudu häpeään.

Mutta te olette valittu suku, kuninkaallinen papisto, pyhä heimo, Jumalan oma kansa, määrätty julistamaan hänen suuria tekojaan, joka teidät on pimeydestä kutsunut ihmeelliseen valoonsa.”

Ajan ilmiöitä katsellessani tulee väkisinkin mieleen, että aikamme kristillisyydessä on kiusaus hylätä Kristus ja asettaa jotain muuta Hänen rinnalleen – jopa tilalleen. Olkoon nyt sitten vaikka tasokristillisyys. Tuossa – enkä muussakaan – kohdassa en pysty näkemään mitään tasoja ;). Olemme täsmälleen samalla viivalla niin Kristuksen armon kuin Hänen lahjojensakin suhteen.
Niinpä niin,… kalastaja Pietari – ilman sen erityisempää voitelua korostamatta – vakuuttaa meille, Kristukseen uskoville lapsen oikeutta ja lähetystehtävää mennä kaikkeen maailmaan ja julistaa evankeliumia… ja Paavali… kehottaa palvelemaan sen armoituksen ja voiman mukaan, mikä itse kullekin on annettu. Ei se sen erikoisempaa ole.

1) Löysin internetin kätköistä suomalaista opetusta, jossa etsittiin erityisiä ylistyksen lahjan omistavia ihmisiä herätyksen airuiksi… Tässä erityisen ylistyksen ilmapiirissä profetian henki pääsee laskeutumaan…

Miten mies vaihtaa oppia kuin paitaa?

 ”Millaisena olisi pidettävä opettajaa, joka muuttaa kurssia 180°  vähän väliä?”

Olen seurannut erään suomalaisessa karismaattisessa kentässä vaikuttavan julistajan opetusta parin vuosikymmenen ajan. Minut sai hämmentyneeksi on se, että viimeisimpien kuuntelemieni opetusten alkuosissa 10 sekunnin välein (!!!) kyseinen julistaja puhui aiempaa opetustaan vastaan.

Olen kirjoittanut ”hengellisen elämän berlusconeista”, heistä jotka vaikeuksien tullen muuttavat taktiikkaa – heille soveliaaseen suuntaan.

Kuulemani julistuksen äärellä minusta tuntui, että siinä oli yksi hengellisen elämän ”berlusconi”.

Muutama vuosi sitten tämä kyseinen mediapastori nimitti

  • Raamattuaan lukevia ihmisiä ”nävertäjiksi”, syytti heitä ylpeydestä ja ”Ussian hengestä”. Tämänhetkisen opetuksen mukaan ”nävertäjät” – liiallisesti Raamattua lukeneet kuivat ja ylpeät – ovatnyt Jumalan asialla: ”Jumalan sana on se vesipuro, jonka äärelle mennä— Ei [ihminen] elä vain leivästä vaan jokaisesta sanasta, joka lähtee Jumalan suusta”.
  • onnettomuuksia, sairautta ja työttömyyttä kohtaavia omien syntiensä seurausta kantaviksi. Nyt he ovatkin niitä, joissa  Jumala näyttää voimansa…!

Tämän mahdollistaa sen, että muistimme on niin lyhyt…; muistamme vain viimeisimmät opetukset, emme sitä, mitä on opetettu vuosi tai useampi sitten. Ehkä meidän kuitenkin pitäisi, koska mielestäni antaa julistajasta hyvin kummallisen kuvan, jos julistaja tuosta noin vain muuttaa kurssiaan. On ihan eri asia sanoutua irti julkisesti jostain tietystä asiasta, jonka on huomannut vääräksi ja pyytää anteeksi reilusti ja rehellisesti sitä, että on opettanut asioita, jotka ovat osoittautuneet nykyisen ymmärryksen valossa vääriksi kuin sanoa [kuten tämä mediapastori on todennut], että HÄNEN ei tarvitse pyytää anteeksi, koska HÄN puhuu Jumalan Sanaa… – ja  silti hän niin ja vain muitta mutkitta muuttaa kurssiaan… Eikö tuollaisen pitäisi olla hälytysmerkki jos mikä?

”Paimenen” tunnusmerkkeistä luemme Tiituksen kirjeestä muun muassa:

”Hänen on pidettävä kiinni oppimme mukaisesta, luotettavasta sanasta, niin että hän kykenee myös rohkaisemaan toisia terveellä opetuksella ja kumoamaan vastustajien väitteet.”

Kiinnipitäminen tarkoittaa tässä ´pysymistä`ja ´uskollisuutta´, sitä ettei henkilö heilahtele sinne tänne. Tiituksen luettelo jatkuu muistutuksella, jonka näen hengellisen elämän Berlusconeissa ihan ajankohtaisena: ”

”He väittävät tuntevansa Jumalan, mutta teoillaan he kieltävät hänet.” 

Tiitus kuvailee heitä

  • ”tyhjänpuhujiksi” [ματαιολογος, mataiologos, joiden ´puheissa ei ole sisältöä´],
  • harhaanjohtaviksi [φρεναπατης, petollisia, ´mielen pettäjiä´] ja
  • kurittomiksi [ανυποτακτος, anupatkhos, ´sellaisiksi, jotka eivät kykene alistumaan auktoriteetin alle, subjekteiksi´].

Tiitus kertoo heitä olevan erityisesti ”ympärileikattujen” joukossa. — Mietin olivatko he samantyyppistä joukkoa, jota tapasin nuorena uskovana, Seppo Juntusen innoittamina,… Muun muassa eräs ”parantajapappi”, joka kovasti mieluili Sepon manttelia. Luki kirjoja siitä, kuinka parantaa,… oli hanakka rukoilemaan sairaiden puolesta, järjestämään kotikokouksia aiheen ympärille jne.  Tulos oli korkeintaan kummallinen sekaannus pienissä paikallisissa piireissä… nimittäin jos Jumala ei paranna, niin ei ihminen yrityksillään pysty siihen mitään tuomaan! Uskon, että tuon yritteliään parantajakandidaatin suurimpia motiiveja oli saada PARANTAA… ”ihan itse”…

Niin, suurimpia tragedioita näiden omatekoisten ”Jumalan valtakunnan” suurlähettiläiden kohdalla on se, että he

  • ovat itse tyhjiä… koska Jumala ei sitoudu sellaiseen, mitä ei tunnusta omakseen… He saavat aivan hyvin hyppiä ja huutaa, pyytää tai vaikka repiä vaatteensa Baalin profeettojen tavoin.
  • he loppupelissä jättävät myös kuulijansa tyhjäksi. Jos he eivät ole aidosti sitä, mitä sanovat edustavansa, he eivät voi jakaa eteenpäin ”voitelua”, jota ei ole olemassa.
  • he ovat varsin usein myös ”tottelemattomia” ts. he eivät [siitä huolimatta, että edellyttävät oman voitelunsa kunnioitusta ;)] asettumaan ”auktoriteetin” alle ts. heistä tulee villejä ja vapaita suhteessa aikaisempaan yhteisöönsä [jota he mieluusti nimittävät kuolleeksi ja hengettömäksi… todellinen syy usein on, että yhteisö on yrittänyt saada rajoja heidän toiminnalleen… ts. he eivät asetu edes kuuluttamansa ”profeetallisen” tai ”paimenen” arvovallan alle”, vaan pahimmillaan yrittävät ylittää kaikki mahdolliset rajat vetoamalla siihen, että ”Jumala luo uutta/on sapatin herra”…]
  • he johtavat toisiakin harhaan…

Tosin, harhaan ei voi johtaa, jos ei ole harhaanjohdettavia. Itse asiassa Raamattu varoittaa siitä, että meidän jokaisen kristityn tulisi kasvaa täysi-ikäisyyteen sillä tavoin, että emme ole opin tuulten – emmekä näiden tuuliviiriopettajien heiteltävinä, vaan syvästi juurtuneet Kristukseen ja Hänen Sanaansa.

Kun niin teemme, meistä tulee niitä, jotka pysymme Sanassa – ja kykenemme ohjaamaan toisia kohti täysi-ikäisyyttä. Tuohon tarvitsemme matkan mittaan syvenevän yhteyden Kristukseen ja Hänen Sanaansa, luottamuksen Häneen, että olemme Hänen voitelemiaan, ihan jokainen – ja että voimme rakentaa Kristuksen ruumista niillä lahjoilla, joita MEILLÄ on. Emme olekaan niin riippuvaisia ”ihmeopettajista”, vaan Kristuksesta ja Hänen Sanastaan.

99. Missä on Jumalan pyhyys? Missä pyhyyden tunto?

Vuosia sitten istuin erään seurakunnan penkissä ja kuulin julistettavan sanaa Ananiaasta ja Safirasta, jotka tietoisesti ja yhdessä sopien yrittivät siloittaa ulkokuortaan esiintyen tunnollisina ja esimerkillisinä uhraajina. Kuten Apostolien tekoihin tallennetun kertomuksen tuntevat hyvin muistavat, pariskunnan virhe oli siinä, että he väittivät antaneensa kiinteistöstä saamansa kauppasumman kokonaisuudessa seurakunnalle, vaikka ottivatkin siitä itselleen oman osuuden. Puhuja painotti sitä, että jos HÄNEN seurakunnassaan uskaltaa valehdella hänelle, hän näkee heti läpi – ja toisaalta, että moista yrittävälle käy yhtä huonosti kuin Ananiaalle ja Safiralle. Hehän kuolivat.

Hieman myöhemmin – toisessa tilaisuudessa istuessani – hämmästelin kovasti, että tuo mainostettu Jumalan pyhyys näytti loistavan poissaolollaan! Nimittäin mainittu puhuja puhui muunneltua totutta (siis valhetta!!!) samaiselta paikalta kuin hän oli aiemmin pitänyt saarnan Ananiaasta ja Safirasta. En voinut välttyä ajattelemasta, että jos tuo mainostettu Jumalan pyhyys olisi tuossa seurakunnassa, puhuja olisi pudonnut lattialle – omien sanojensa mukaan kuolleena.

Ymmärrän kyllä, että Jumala harvoin toimii noin! Jos toimisi, voisi joissakin yhteyksissä olla kuolleita enemmänkin. Nimittäin minusta tuntuu, että olemme yhteisöissämme menettäneet Jumalan pyhyyden tunnon. Siitä erinomainen esimerkki tuon mainitun puhujan saarna – ja hänen muunneltu totuutensa (kyseinen asia ei perustu osaltani luuloon, vaan selkeään todistettavissa olevaan tietoon). Uskaltaisin väittää, että Jumalaa ei kirkasta yhtään nk. ihmeet – jotka niinkun tuossa mainitussa tapauksessa olivat paisuteltuja, tapahtuneesta poikkeavia! Tuon takia olenkin sanonut, että Jumalan ihme kestää nk. maallisen tahonkin (lääkärin, tilintarkastajan, psykiatrin, tuomarin, jne.) tarkastelun.

Ehkä äärimmäinen esimerkki löytyy muutaman vuoden takaa. Iltapäivälehtien lööpit suorastaan huusivat pastorista, joka oli vuosien ajan käyttänyt omia lapsiaan hyväkseen. Koska Suomen hengellinen kenttä on verrattain pieni, itse yhteisö ei pysynyt kauaa salassa. Kävin katsomassa yhteisön sivuja. Oli järkyttävää katsella pastorin saarnalistaa – ja yhteisön pr:ää. Yhteisö mainosti itseään raamatunmukaisena, profeetallisena ja ylistävänä yhteisönä. Pastorin viimeisin saarna ennen pidätystä oli Laodikean seurakunnasta. Kaikkein karmivinta oli se, kun paria kuukautta myöhemmin palasin uudestaan yhteisön sivuille: Siellä pokerinaamalla väitettiin, että pastori on vankeudessa Kristuksen tähden…

Olen harmikseni, kauhukseni ja pöyristyksekseni törmännyt tällaisiin tapauksiin niin Suomessa kuin ulkomaillakin liian usein. Nämä ilmiöt hämmentävät ei-uskovia. Nämä ilmiöt hämmentävät myös uskovia. Jos näitä jäisi katsomaan, mihin jaksaisi uskoa! Onneksi tiedän, että Jumala ei ole tuollainen – valehtelija, pedofiili, vedättäjä tai suoranainen sadisti! Jumala myös haluaa, että olemme totuudellisia, että puheemme on niin ja amen. Niin – ja Herramme on AINA totuuden puolella. Hän on sen puolella, joka on noissa ”mellakoissa” saanut siipeensä, tuntee orpoutta ja kodittomuutta. Tällaisia henkilöitä on Suomessa meidän nk. ”uskovien” jäljiltä luvattoman paljon! Niitä, jotka ovat haavoittuneet kovien ja rakkaudettomien sanojen tähden. Sen tähden, että emme ole pysyneet totuudessa, vaan omaksi eduksemme muunnelleet totuutta – tai vaienneet silloin, kun olisi pitänyt puhua. Niitä, jotka ovat pettyneet Jumalaan, jollaisena olemme Jumalan esitelleet elämämme tai todistuksemme kautta.

Luin tänään amerikkalaisen tohtorismiehen lainausta meileläisen pastorin saarnasta, jossa tämä puhui siitä, mitä Kristus odottaa takaisintullessaan omiltaan. Sitäkö, että olemme ahdistuneita, turhautuneita tai pettyneitä (pahimmillaan sen tähden, että toiset nk. uskovat ovat saaneet meidät repimään hiuksiamme ja sappemme kiehumaan!)? Sitäkö, että elämme pelossa tai rimpuillen yritämme täyttää taivaspaikan edellytyksiä (niinkuin tuota  kahden em. pastorin ideaalikuvaa siitä, millaisia meidän pitäisi olla)? Vai jotain muuta, mitä meille tarjotaan nk. kristityn mallina? Sitäkö että eristämme itsemme muista – ja alamme pitää itseämme viimeisinä voideltuina? Ei, vaan Kristus haluaa, että täytämme ympäristömme Hänen tahdollaan. Palvelemme ja rakastamme ympäristöämme (Vrt. Matt 25, Matt 24).  Kysymys ei ole siitä, että pelkästään tekoja tekemällä pelastuisimme ( se on mahdotonta), vaan että pelastuksemme armon kautta tuottaisi hedelmää Kristukselle.

Monta kertaa minua on puhutellut Jesajan kuva Kristuksesta. Jesajan mukaan Kristus ei murra särjettyä ruokoa eikä sammuta savuavaa kynttilänsydäntä – eikä luovuta, ennen kuin oikeus voittaa. Kristuksessa armo ja totuus kulkevat käsi kädessä.

Jumalan pyhyyden tunnon pitäisi viedä meidät pyhälle maaperälle.

Ei rauhaa

Muotioikkuja ja voitelu(je)n metsästämistä

Olen yli kahdenkymmenen vuoden ajan seurannut kristillistä kenttää – ja erityisesti sen karismaattista siipeä.

Viimeisimmän vuosikymmenen ilmiö tuntuu olevan se, että omaa ”voitelua” näiden piirien joillain tahoilla pyritään perustelemaan erinäisillä episodeilla, kohtaamisilla tai yliluonnollisiltä näyttävillä ihmeillä, ilmestyksillä tai profetioilla.

Olen kuullut kertomuksia, joiden mukaan jokin enemmän tai vähemmän tunnettu ”voideltu” on laittanut kädet päälle ja/tai vapauttanut jonkun – ja hupsis, voitelu on siirtynyt kertojaan; nyt hän kantaa ”Jumalan tulta mukanaan”.  Totean nyt vain, että uskon, että toki ihminen voi tuollaisissa tilanteissa olla Jumalan välikappale. Välillä minusta tuntuu, että voitelun siirtymisestä on tullut muotioikku – ja pahimmillaan tapa, jolla yritetään pönkittää omaa palvelutehtävää. Tuosta ei ole pitkä matka ”voitelun metsästämiseen”, voideltujen perässä juoksemiseen – tai toisen kristityn uskonelämän tason kyseenalaistamiseen tyyliin: Jos ei tuollaista kokemusta ole, onko voitelua ollenkaan?

Uskallan suoraan sanoa, että minulla ei tuollaista kokemusta ole – enkä seuraavilla riveillä pyri kohottamaan kutsumukseni, voiteluni tai palvelustehtäväni tasoa.

Itkuherätys

Sisikunnassani olen kokenut jonkinmoista levottomuutta. Ikävää jäytämistä – mutta sanoisinko, että en välttämättä pahalla tavalla. On asia, joka ei tunnu jättävän minua rauhaan. Palaan tuohon levottomuuteen tarkemmin seuraavilla riveillä. Tässä aluksi selitys sille, miksi juuri nyt tätä kirjoitan.

Olen erityisesti viimeisimmän vuoden aikana kysellyt kaikkien vaiheikkaiden elämäni käänteiden ohella Jumalan suunnitelmaa elämäni varalle. Totta kai (kuten myöhemmillä riveillä tulet lukemaan) on ajatuttanut se, että voisin löytää uuden tuoreuden siinä, mitä ikinä teenkin.

Seikkailujeni myötä olen tullut entistä varautuneemmaksi kaikenlaisten fiilisten suhteen – vaikka uskon edelleen Jumalan johdatukseen, niin luonnolliseen kuin meidän ihmisten silmissä yliluonnolliseenkin. Joskus olen saanut sisimpääni vaikutelman/ajatuksen, joka voisi viitata tuohon yliluonnolliseen, Jumalan yhteydenottoon. Usein se on koskenut jota kuta toista ihmistä, usein hädänalaista, joka on tarvinnut kipeästi rohkaisua, joskus oman elämäni tilanteita. Menneenä keväänä olin ymmärtävinäni, että Hengen kevät tulisi kohdalleni. Niin kävikin. Jotain ihmeellistä avautumista tapahtui elämässäni. Olen tehnyt vuosiin sellaisia asioita, jotka eivät aiemmin ”maistuneet”. On tuntunut, että maailma ympärillä on avautunut uudella tavalla.

Kesän ensimmäisen rippikoulun aikana koin jotain tosi merkillistä. Voisi sitä sanoa murtumiseksikin. Se oli jotain todella omituista… Joku olisi voinut sanoa, että nyt naisella psyyke heittää – on liian tiukoilla asioiden kanssa. Ehkäpä niinkin. Joka tapauksessa, oli ”itku kurkussa -olo”.

Kohtaaminen

Leirin jälkeen törmäsin Hilja Aaltosesta tehtyyn lehtijuttuun, jota olen aiemminkin lainannut tässä blogissani. Ymmärsin, että Hiljan ajatuksissa oli paljon sitä, mitä itse paraikaa koin. Sinänsä ei mitän uutta. Tuolloin, kun Toronto nauratti muita, itkin… Ja usein, kun olen ollut koskettavassa hengellisessä tilaisuudessa – oli se sitten messu tai jokin muu – liikutus on ollut merkki jostain, minkä olen tulkinnut Jumalan läheisyydeksi, joksikin mitä ei voi selittää. Sen sijaan minää korostavat, joskus meluisat tilaisuudet ovat saaneet minut suorastaan ahdistuneeksi.

Tein jotain ennen kuulumatonta. En Aaltosta ole koskaan livenä tavannut – mutta loikkasin mieheni kyytiin, kun tämä lähti käymään Tampereella. Minulla ei ollut hajuakaan siitä, ottaako Aaltonen ketään enää vastaan – saatika sitten minua, ventovierasta. Otti vastaan – vieläpä sydämellisesti. Käski sanomaan terveisiä ”ystäville”.

Emme paljon pystyneet kommunikoimaan, koska Aaltosen kuulo ei ole entinen. Herran äänen tuntuu kuitenkin aistivan selkeästi.

Edelleen oli veteraanilla sama huoli: Missä viipyy herätys? Sen piti jo tulla. Jokin pidättää. Ei se Jumalan vika ole, vaan ihmisten.

Aaltonen toisti viimeisimmissä haastatteluissaa esille tuomaa ”herätyksenteologiaa”. Tässä kentässä on liikaa matkakertomuksia. Liian vähän Golgatan sanomaa. Hän peräänkuulutti tuota itkuherätystä:

Jos papit itkisivät Jumalan edessä ja saarnastuolikin kastuisi kyynelistä, myös ihmisten sydämet kostuisivat.

Täytyy sanoa, että en ole tuommoista ravistelua kuullut missään! Totesinkin hoitajalle, kun tuolta huoneesta lähdin, että onko täältä miten moni lähtenyt ripsivärit poskilla, silmät punaisina. Uskaltaisin sanoa, että tuossa huoneessa oli jotain Suurta ja Pyhää.

Se, minkä tuo vierailu on jättänyt jälkeensä, on entistä vahvempi kaipaus tuohon, mitä olen aavistellut ja ollut kuulevinani Jumalan puhuneen, aitoon Jumalan työhön. Tuo työ ei tapahdu kivuitta. Näemmä on ensin oltava ahtaalla Jumalan edessä. Siksi tämän ”omituisen olotilani” olen tulkinnut.

Viime viikkoinen ”käpäläkoulu” (loukkasin jalkani ja jouduin pakkolepoon) toi aikaa käydä asioita läpi – mutta ikään kuin langanpää olisi ollut hukassa. Ehkä on vieläkin, mutta joitain ajatuksia on virinnyt nimenomaan tämän illan aikana.

Seuraavassa niitä. Toivon mukaan jaksat lukea ja pureskella. Palaan vielä menneisiin, koska siellä on pitkälti se vertailupohja, johon etsimääni vertaan.

Olen uskonelämässäni halunnut aitoutta ja kompromissitonta Jeesuksen seuraamista

Siitä huolimatta huomasin muutama vuosi sitten seuranneeni jotain muuta kuin Jumalan tahtoa – vieläpä vuosi kaudet! Ydinongelmaksi olen jälkikäteen ymmärtänyt sen, että ihmisten mielipiteet olivat monta kertaa määräävämpiää kuin, mitä Sanassa – ja monta kertaa myös sisikunnassani – tunsin oikeaksi. Kun ”voideltujen” inhimillisyys ja lihallisuus – jopa arvokkaiden Jumalan (armo)lahjojen väärinkäyttö – kaikessa karmeudessaan paljastui, olin kauhuissani: Missä oikein olen ollutkaan mukana? Miten monta ihmistä minä olen vienyt mukanani harhaan? Mitä olen ollut tukemassa?

Tapasin liian monta ihmistä, jotka ovat pettyneet siihen, kun uskossaolo on ollut erilaista kuin heille on markkinoitu.

  • Asiat eivät ole ratkenneetkaan.
  • Kaikki sairaudet eivät ole parantuneet.
  • Rahaa ei ole tilillä satakertaisesti, vaikka heille on niin luvattu, kun he uhraavat tietylle puhujalle tietyn summan.
  • Profetiat eivät ole toteutuneet.

Nämä ihmiset ovat syyttäneet itseään asiaintilasta. Pahimmillaan myös nämä ”voidellut” markkinoijat ovat syyttäneet heitä; ”epäonnistuineilla” on liian vähän uskoa.

  • Miksi kenellekään ei ole tullut mieleen kysyä, miksi tämän nk, voima ei näissä voidelluissa ole ollut niin ”suuri”, että henkilö olisi noussut pyörätuolista aidosti ja oikeasti?
  • Miksi vilpitöntä kristittyä täytyy syyttää tämän heikkouskoisuudesta?
  • Miksi kenellekään ei ole tullut mieleen kysyä, että tämä nk. voideltu julistaja voisi pettää itseään ja pettää kuulijaansa?

Aitoa Jumalan voitelua ei tarvitse pönkittää matka- eikä ihmekertomuksilla! Ihmettä ei tarvitse pusertaa tai painostaa esiin. Ei Kristuskaan niin tehnyt. Ihmiset, jotka olivat aidosti saaneet avun elämäänsä, kertoivat. Maine kiiri Hänen edellään. Aito Jumalan voima voitti synnin ja pimeyden vallan ilman pusertamista ja painostusta.

Jumalan aitoa ihmettä ei tarvitse ”pumpata”. Kun Hän on aidosti läsnä, Hänen voimansa murtautuu esiin. Jumalan aito ihme kestää tarkastelun. Silloin ei tarvitse tukkia kriitikoiden suita vaan voi sanoa: ”Katsokoot. Uskokoot tai olkoot uskomatta.”

  • Pelastunut on pelastunut.
  • Elämä on muuttunut.
  • Parantunut on parantunut.
  • Ja mikä tärkeintä – näillä ihmisillä on rauha Jumalan kanssa!

Aidolla on väliä

Epäaitoon törmääminen aiheutti pitkäaikaisen kriisin. Aidon Jumalan työn näkeminen on auttanut uskomaan myös aidon olemassaoloon. Tuo aito ei ole jättänyt minua rauhaan: Jossain sen on oltava; joskus sen on tultava esiin.

Sanoisinpa niinkin, että tänä päivänä ovat harvassa ne, jotka etsivät aitoa, Jumalan työtä. Aikamme opetus rohkaisee etsimään ilmiötä, voimaa ja kokemuksia välittämättä siitä, onko Jumala, liha, sielu – vai peräti sielunvihollinen – siinä mukana. Tärkeintä on, että jotain tapahtuu! Sellaista, joka uskaltaa kysyä tai kyseenalaistaa, voidaan moittia tai syyttää esimerkiksi Pyhän Hengen pilkasta tai Pyhän Hengen kahlitsemisesta.

Jos uskomme, että Pyhä Henki on Totuuden Henki, myös meidän pitäisi olla totuuden perään. Pilkka ja kahlitseminen on eri asia kuin aitoudesta varmistuminen.

Erityisesti Pyhää Henkeä ja Hänen työtään korostavat osaavat Galatalaiskirjeen viidennen luvun Hengen hedelmät etu- ja takaperin. Samaa kreikankielistä ilmaisua Hengen hedelmästä käytetään myös Efesolaiskirjeen viidennessä luvussa, kun puhutaan valkeuden hedelmistä: hyvyydestä, vanhurskaudesta ja totuudesta – ja kehotetaan tutkimaan, mikä on Herralle otollista. Kohdassa käytetään sanajuurta, josta tulee myös sana dogmatiikka. Kreikankielinen sana dogmatidzoo tarkoittaa nimittäin

  • testata, koetella, tutkiskella
  • tutkia, onko jokin sääntöjenmukainen
  • koetella, niin kuin metallia koetellaan
  • katsoa, onko jokin aito vai ei
  • päätyä siihen, että jokin on aito tällaisen tarkastelun seurauksena.

Tällä varmistutaan siitä, että se mikä käsissämme on, on Herran hyväksymää ja Häntä miellyttävää (euarestos).

Haluan nähdä sen aidon!

Aitous ei viime aikoina ole jättänyt minua rauhaan toisellakaan tavalla. Haluan nähdä tämän aidon ilmestyvän meidän kristittyjen elämään – ja sitä kautta meidän seurakuntiimme!

Haluan nähdä aidon Kristuksen kirkkauden ilmestyvän ja tuovan esiin peitossa olevat kätköt. Haluan aidon vapauden koittavan niin Jumalan lapsille (jotka mekin voimme olla erilaisten orjuuksien alla) kuin niille, jotka ovat vieraantuneet tästä lapseudesta.

Olemmeko me valmiita?

Vai Meme

  • Haluammeko me pitää kiinni omista rajoituksistamme?
  • Haluammeko tehdä asiat meidän tavallamme?
  • Haluammeko asioiden tapahtuvan meidän kauttamme?
  • Ehkä vieläpä niin, että meille on siitä hyötyä?

Herätyksen este ei niinkään ole pimeä maailma eikä pahan pidättävä valta, vaan me: Meidän julistuksemme, meidän mielihalumme, meidän vallanhalumme. Se, että me haluamme meille, meidän kauttamme.

Silloin kun me olemme valmiit antamaan Herralle avoimen valtakirjan, valmiit sanomaan oikeasti Kristusta Herraksemme, alkaa tapahtua.

Meillä on tuore leipä maailmalle. Meillä on myös tuore voitelu Jumalalta. Ei toisten ”voideltujen” käsien kautta, vaan rukouksessa saatu. Välttämättä aitous ja tuoreus ei tee meistä suosittuja – Sana tekee sen, mitä varten Jumala on sen lähettänyt. Jumalan Sana ei tyhjänä palaa. Se saa aikaan todellista muutosta meissä, läheisissämme ja ympäristössämme. Joskus vastustusta, joskus kipeää kirvelyä – lopulta parantaen, jos niin sallimme.

Meidän täytyy ensin tyhjentyä omasta itsestämme, omista kunnianhimoisista asenteistamme, omista metodeistammekin – ja antaa koko elämämme elävänä uhrina Herrallemme. Tuli voi kuluttaa paljonkin pois. Hänen kirkkautensa paljastaa raadollisuutemme ja mahdottomuutemme. Sellaisena Herra näyttäytyy vaikuttavissa ilmestymisissään Moosekselle, Jeremialle, Jesajalle, Hesekielille, Pietarille ja Johannekselle. Samalla hän kohtaa heidät vapauttaen ja puhdistaen. Kenet alttarilla otetulla hiilellä, kenet rohkaisten käskien vahvistumaan. Kenet anteeksiannon lupauksella tai sanalla antaen jokaiselle tehtävän mennä ja julistaa.

Rukoilen, että tämä hinku aidon perään syvenisi omalla kohdallani, meissä, meidän seurakunnissamme. Uskallatko rukoilla kanssani samaa?

79. Erämaassa (1/2)

Tukala – suorastaan uuvuttava kuumuus jatkuu ties monettako päivää. Äsken satoi – rankastikin. Katsoin vieressä olevaa peltoa. Se oli sateen jäljiltä yhtä kuiva kuin ennenkin.Vettä ei yksin kertaisesti satanut niin paljoa, että se olisi riittänyt kastelemaan rutikuivaa maata märäksi asti.

Mieleeni tulivat Psalmiin 63 kirjatut sanat:

 Jumala, sinä olet minun Jumalani, sinua minä etsin varhain; sinua minun sieluni janoaa, sinua halajaa minun ruumiini kuivassa ja nääntyvässä, vedettömässä maassa.”

Psalmin alku antaa ymmärtää, että Daavid oli fyysisestikin autiomaassa.

Daavid Jumalan voideltu, jolla oli sekä hyvä sydän että rohkea mieli ja usko Jumalaan, oli paossa kuningastaan, jota hän oli palvellut. Luimme vastottain mieheni kanssa katkelman tuosta järkyttävästi kertomuksesta 1. Samuelinkirjan 22. luvusta. Totesin, että lukemamme katkelma antaa todella hyvän kuvan siitä, kuinka vainoharhainen Saul oikeastaan oli!1 Vaikka Daavid pakeni henkensä säästääkseen ja välttääkseen konfliktia kuninkaan kanssa, Saul oli täysin varma siitä, että Daavid vehkeili häntä vastaan. Ei siinä auttaneet läheisten, ei neuvonantajien, ei uskonnollisten johtajien kommentit. Päin vastoin ne, joiden Saul huomasi millään muotoa puolustavan Daavidia (tai minkä hän tulkitsi tämän puolustamiseksi!), joutuivat vähintäänkin silmätikuiksi, eräät menettivät henkensä. Äärimmäinen esimerkki on Noobin pappien ja heidän perheidensä murha – siitä syystä, että nämä olivat antaneet Daavidille ruokaa ja yhden (!) miekan sekä kysyneet Daavidille neuvoa Herralta ”että hän ryhtyisi väijymään minua, niinkuin nyt tapahtuu” (j. 13), kuten Saulin sanotaan asian ilmaisseen! 1. Samuelin kirjan loppuluvut kertovatkin vaiheikkaasti Saulin pakkomielteestä tuhota Daavid – ja Daavidin yrityksestä pysyä pois konfliktista; vaikka Saul näki ja jopa suusanallisesti tunnusti Daavidin oikeamielisyyden – hän siitä huolimatta yritti tappaa Daavidin.

Niin – tässä kohtaahan on myös tämän päivän kristittyjen suosima kohta, jossa Daavid toimii esimerkillisesti: kieltäytyy koskemasta Jumalan voideltuun. Tällä ajatuksella on pönkitetty milloin minkäkinmoisia valtarakenteita. Profeetta, pastori tai yhteisö – tai yksittäistä armolahjaa käyttävä kristitty – on tämä voideltu; hänen tekemisiinsä ja opetuksiinsa ei saa tämän raamatunkohdan mukaan puuttua. Kaikki tulee jättää Jumalan käsiin ja arvioitavaksi. Tottahan tuo onkin. Nähdäkseni tämä raamatunkohta ei kuitenkaan oikeuta vaatimaan ehdotonta kuuliaisuutta auktoriteetilta. Silloin kun toinen on väärässä, hän on väärässä – eikä sellaiseen touhuun tarvitse lähteä mukaan, vaikka olisi millainen auktoriteetti asialla. Daavidkin katsoi viisaammaksi väistyä. Silti hän ei lakannut olemasta tai toimimasta.

Se, mistä tuo kohta mielestäni puhuu on se, että Daavid ei tappanut tai tuhonnut Saulia omin käsin – siinä hän antoi Jumalalle aikaa toimia. Hän kyllä koetti Saulin mielipidettä oikaista – mutta niin kuin jokainen voimme 1. Samuelinkirjasta lukea, oikaisu ei Saulin kohdalla toiminut; Saulille Daavid oli pelkällä olemassa- ja hengissäolollaankin uhka … ja ehkäpä Daavidille oli monessa mutkassa täysi mysteerio, miksi Saul käyttätyi niin kuin käyttäytyi. Olennaisinta oli se, että Daavid säilytti Herransa suuntaan puhtaat paperit – ja hänelle Jumalan antaman voitelun. Sen sijaan Saul – vainoharhaisessa kiihkoilussaan- ei kaihtanut Jumalan puheen vaiettua edes okkultismiin turvautumista. Kiihkoilussaan – vainotessaan Jumalan voideltua – Saul menetti voitelunsa.

Daavidia sen sijaan kantoi Jumalan todellinen lupaus, jonka Jumala aikanaan toteutti.

Jatka artikkeliin 79. Erämaassa (1/2)