864. Aikansa kaikella

Kaikella on aikansa – myös oudosssa maastossa tarpomisella, vastamäellä, taisteluilla, suljetuilla ovilla. – Ja kuten edellisessä kirjoituksessani kirjoitin, usein myös noiden kohtaaminen varustaa meitä.

Taisteluissa opimme taistelemaan, suljettujen ovien edessä etsimään ratkaisuja, vastamäessä kuntomme kasvaa, oudossa maastossa suunnistaminen opettaa meille selviytymistä.

Wau, mikä lupaus (ja kääntöpuoli)!

Olin 22-vuotias, kun päivärukoushetken jälkeen purin taisteluani ja ahdistustani naisevankelistalle Outokummun helluntaiseurakunnan alttarilla. Evankelistan nimi on unohtunut, mutta muistan hänen sanansa: ”Olet Daavid”. Sanat tuntuivat valtavalta lupaukselta minulle, nuorelle naiselle, joka halusi tehdä Jumalan valtakunnan työtä, voittaa sieluja Kristukselle, taistella suuria taisteluita Jumalalle. Mielessäni oli Daavid Goljatin voittajana ja suurena kuninkaana, joka oli lähellä Jumalaa.

Vasta nyt, 22 vuotta myöhemmin alan tajuta sanojen syvyyden: Daavidin voitot ovat hänen tarinansa toinen, mieleenjäävin, puoli. Toinen puoli ovat Daavidin toisenlaiset taistelut, joita ei hetkessä voitettukaan:

Daavidin menestys sai Saulin raivoihinsa ja vainoharhaisesti vainoamaan Daavidia. Tämä ajoi Daavidin näennäisesti etäälle siitä, mitä Jumala oli luvannut hänele, kuninkuudesta. Daavidin psalmit eivät suoraan kerro Daavidin tuntoja tässä asiassa, mutta pakko hänen on ollut jossain vaiheessa ihmetellä, mikä ihme oli Samuelin hänelle antama voitelu, jossa hänet oli voideltu kuninkaaksi; kuninkuuden sijaan hän eli paossa nykyistä kuningasta…

Säilyttääkseen luottamuksensa Jumalan antamaan lupaukseen ja voiteluun Daavidin on pakko ollut uskoa yliluonnolliseen Jumalaan, joka voi tehdä inhimillisesti mahdottomia asioita. (Vrt. Hepr. 11)

Kääntöpuolen hedelmä

Pakolaisuuden aika ei ollut Daavidin elämässä turhan päiten. Huomaa, että Saul sai monet asiat hopeatarjottimella. Daavidin oli taisteltava näiden samojen asioiden eteen. Hän esimerkiksi oppi sotataitonsa taistellen (ja tietenkin Jumalan viisauden ja siunauksen varassa) – vieläpä ajoittain maastossa, josta hän tarvitsi kokemusta myöhemmin. Tässä pakolaisuudessa hän oppi myös johtajan taitonsa (yhtä lailla Jumalan viisauden ja siunauksen varassa) kouluttaessaan hulttiojoukosta kurinalaisen sotajoukon.

Pakolaisuudessa kouliintui myös Daavidin sydän. Hän teki jotain uskomatonta! Hän ei vahingoittanut Saulia, vaikka tämän henki oli hänen käsissään. Kerrotaan myös, että hän itki vainoojansa kuolemaa. Tähän pystyy vain Jumalan valtaama sydän Jumalan armon ja rakkauden varassa.

Aikanaan Daavidin oli aika astua tehtävään, johon Samuel oli hänet voidellut. Ovi avautui aikanaan.

Tuo oven aukeaminen puhutteli minua alkuviikosta.

Aukeaa…, aukeaako ovi?

Noin vuosi sitten eräs ystäväni sai rohkaisevan sanan yhdessä rukoillessamme: Mieheni ja minun eteen avautuu ovi – pian.

Pohdin vuoden mittaan, että kylläpä kestää. Tuntuu, että pyörimme paikallamme emmekä pääse eteen- tai taaksepäin. Itse asiassa koemme, että taaksepäin meneminen ei ole tarkoitus; eteenpäin olisi päästävä. Mutta kun emme pääse, kun jokin jumittaa.

Malmön seurakuntavisiitti oli alku uudelle. Sen ymmärsimme. Asiat alkoivat vähin erin liikkua elämässämme, mutta se suuri este tuntui pysyvän paikallaan. Olotila helpotti, mutta eteenpäin emme vieläkään päässeet. – Olkoon nyt esimerkkinä vaikka heinähommat, joissa tapahtui edistystä, mutta se ei ihan riittänyt…; piti saada KOKO sato korjatuksia, ei vain puolta sadosta… Sama ilmiö tuntui olevan hengellisesti…

Ajelin maanantai-iltana kotikonnuiltani kohti Kymenlaakson kotia, kun yhtäkkiä aloin autossa kiittää (aika isoon ääneen) siitä, että puomi on nostettu pois ja pääsemme eteenpäin.

Rehellisesti sanoen: Olin todella kauan kokenut ajoittain suorastaan järkyttäviä vastuksia työssäni. Jouduin taistelemaan rukouksessa monien asioiden puolesta todella voimakkaasti. Rintamassa olivat herkkäkorvaiset esirukoilijat, jotka toivat rohkaisua ja tukivat rukouksin. Koin tuota vastustusta myös selittämättömänä ahdistuksena (jonka erottaa masennuksesta tai paniikkihäiriöstä siitä, että se ei liittynyt mihinkään tiettyyn tilanteeseen, vaan se ilmaantui äkisti ja yhtä äkisti katosi, ilman järkevää selitystä).

Tiistaiaamu koitti ja tajusin toimistollani, että hyvänen aika sentään: Tuo kumma vastustus on tosiaan poissa – ja jotain uutta näkymää on auennut, vaikka vielä ihmettelenkin oven toisella puolella maisemia.


Niin se vain on: Oven aukeamisellakin on aikansa. Ensin kahva painetaan alas ja sitten vedetään tai työnnetään ovi auki. Tämä harvoin tapahtuu yhtä rutakasti kuin toimintaelokuvissa. Kestää hetkisen ennen kuin ovi on auki. Se, että emme vielä näe ovea avoinna, ei ole merkki siitä, etteikö ovi aukenisi…

861. Kunhan et kesken heitä…

Viime kirjoituksessani kirjoitin viime silausta vaille valmiista heinänteosta. Seuraava päivä koitti ja kaiken piti olla valmiina ”virka-ajan puitteissa”. Niillä main, kun kello oli 16, haravoin viimeistä heinälohkoa käsiharavalla ja kahdeksaa kymppiä lähenevä isäpappani latoi hangolla heinää kyytiin – kun lainaksi hätiin saadusta kelasilppurista murtui miehen peukalonpaksuinen metallitappi ja silppuri jäi kulkemaan omineen lainatraktorin vierelle. Se siitä koneellisesta korjuusta. En totta maar olisi uskonut tekeväni heinää viime vuosisadan alun menetelmällä teknisenä aikakautena! – Niin vain valmista tuli!

Paluumatkalla kohti Kymenlaakson kotia pohdin vielä kerran Jerusalemin muureja rakentavaa Nehemiaa. Urakka oli suuri. Suurempi kuin minun heinäntekoni.

Nehemian rakennusoperaatio oli uhka vallitsevalle olotilalle Jerusalemin ympärillä. Ajatuksesta, että Jerusalem olisi entisensä, eivät tykänneet maahan aikanaan jääneet juutalaiset enempää kuin ypäröivät kansat tai heimotkaan.

Nehemian kirjan kuudennessa luvussa kerrotaan yhdestä tiukasta tilanteesta Jerusalemin ympäristössä. Voit lukea luvun täältä: http://www.evl.fi/raamattu/1992/Neh.4.html#o6

Ylivoimaiselta tuntuvan uhkan edessä tapahtui kaksi asiaa: Rakennus pysähtyi hetkeksi, kun muurin puolustamisesta tuli ykkösasia. Toiseksi, luen riveiltä myös rakentajien epätoivon: tästä ei tule valmista, urakka on meille liian iso!

Molemmissa huomio meinaa lipsahtaa itse tarkoituksesta toisaalle – ja muurin rakentaminen meinaa pysähtyä.

Olen tämän viime kuukausina kokenut sisikuntani perukoita myöten kysellyt, mikä mättää, rukoillut- ja välillä miettinyt, että liian iso pala on käsissä. – Työ on vastuksien takia ollut ajoittain pysäyksissä.

Rukous on mahtava asia ja se on hengellisesti katsottuna etenemisen avain. Se, että on tietoinen tilanteesta (myös hengellisestä sotatilasta), on hyvä asia. Sitä on myös valppaana oleminen. Kunhan ei lopeta kesken sitä, minkä on ymmärtänyt Jumalan tahdoksi.

Tämä oli myös Nehemian ratkaisu: Akuutin tilanteen rauhoituttua hänen ratkaisunsa oli olla jatkaa työtä (1/2 väestä) ja vartioida muureja (1/2 väestä). Pääasia, että työ jatkui.

Mihin me sitä uskoa tarvitsemme?

No, pelastukseen tietenkin.

Totta. Meidän tarvitsee uskoa, että Jeesus Kristus on Herra ja että pelastun on Hänessä.

Ja tarvitsemme me uskoa eteenpäinmenoon, Hänen seuraamiseensa.

Se, mihin eilen viittasin, että kummallisissa aikatauluvaihdoksissakin näyttää olevan isommat sormet pelissä, on tänään jatkunut.

Minua oikeasti hymyilyttää.

Jokin aika sitten eräs fb-ystäväni Google mapsin mukaan noin rapiat 11 000 km:n päästä laittoi viestiä, jonka sisältö oli seuraava:

”Herra laittaa sinun elämäsi kukoistamaan. Se yksinkertaisesti vain käy toteen – siitä huolimatta, että vastustus pistää parastaan.”

Sanaan sisältyi ajatus Jumalan kekseliäästä ja luovasta työstä, siitä että juuri tuo yllättää niin minut kuin ”vastustajankin”; vastustaja ei pysyisi kärryillä Jumalan teoista.

Juuri näin.

En voi kuin ihmetellä tätäkin päivää, jolloin kummalliset mutkat yhtä kummallisesti kääntyvät täsmälleen oikeiksi ajoituksiksi, jolloin oikeat tilanteet, oikeat ihmiset ja oikeat aikataulut ovat paikoillaan.

Olen tämän viikon aikana livenä kokenut sen, kuinka vastustuksen parastaan pistäminen onkin juuri tilanteiden eteenpäin menemiseksi, myös minun parhaakseni.

Evankeliumeita tarkasti lukiessamme voimme Jeesuksessa huomata juuri tämän piirteen:

Hän ei ollut yleensä moksiskaan keskeytyksistä silloin, kun Hän näki, että nuo keskeytykset olivat omiaan Isän tekojen ilmentymiselle. Sitä vastoin Hän suhtautui varsin tiukasti pimeyden aiheuttamiin keskeytyksiin, jotka olivat omiaan tuomaan hämmennystä ja tuhoa ihmisten elämään. Hän nuhteli pimeyden voimia, jotka pyrkivät ilmentymään, ja nuhteli ihmistä runnovaa sairautta. Sen sijaan kärsivälle – tai nälkäiselle tai kyselevälle – ihmiselle hänellä aina oli aikaa.

Luottamus epävarmuudessa

Luin Usko toivo rakkaus -sivuston jakaman Vantaan Laurissa julkaistun pitkähkön ajatelman: Luota rohkeasti

Totesin ajatelmaa Facebookissa jakaessani seuraavasti:

Tuntemattoman ja pelottavan voimme kohdata muunlaisessakin tilanteessa kuin Vantaan Laurin kirjoituksessa kuvattu.

Mielestäni kirjoittaja on oivaltanut jotain tärkeää uskosta:

”Kun turvaköysi on jo irti ja aallot nousevat, voi hengittää rauhallisesti sisään ja ulos ja sanoa hiljaa mielessään: ´Minä en tiedä, mitä tästä kaikesta tulee. En tunne itseäni enkä sitä, mitä pohjimmiltani haluan. En osaa varautua kaikkeen edessä olevaan. Onneksi sinä, uutta satamaa etsiviä ihmisiä rakastava Jumala, olet luvannut meille uskollisen läsnäolosi. Lisää minussa luottamusta siihen, että sinä pysyt rinnallani.´

Ajatelmaa lukiessa voi ”toisenlaisen elämän” elänyt henkilö törmätä ajatuksiin… Joskus (valittaen totean) me (onnistuneet?) kristityt olemme ajoittain kovia piiloutumaan raamatunlauseiden tai ”oikean uskomme” taakse.
– Jumala vihaa hylkäämistä, voisin kuulla sanottavan, ei, ei erota ei saa, tuolle Vantaan Laurin ajattelijalle. – Jonkun muun elämän vastoinkäymisen keskellä voimme vedota johonkin muuhun. Olen nähnyt, miten kipeää vanhemmille voi olla se, että lapset ottavat etäisyyttä uskoon sellaisina kuin vanhemmat ovat uskon kokeneet. Erityisen kipeä asia on, jos hyvän vanhemmuuden mittaa aletaan mittaamaan raamatunlausein – olkoon esimerkkinä vaikkapa: ”perheensä hyvin hallitseva”.

Elämää, ihmisiä, erilaisia tilanteita kohdanneena vetää välillä tosiaan hiljaiseksi: Kunpa uskaltaisimme kurkistaa jakeiden ja ”oikean uskomme” takaa kohtaamamme ihmisen tilanteeseen ja kysyä, mitä Jeesus tekisi…

What a treat!

Ei silti, että hän aina 100-%:sti voisi yhtyä tekemisiimme tai sanomisiimme… Se on kuitenkin eri asia kuin armo, anteeksiantamus ja uusi alku.

Niin, tällä hetkellä saan itse elää jollain tasolla hyvin tyyntä ja selkeää elämänvaihetta, jossa on edessä lähinnä myönteisiä elämänhaasteita ja uusia mahdollisuuksia. Siksi uskallan koetun kautta allekirjoittaa ylläolevan ajatuksen (joka tuossa tilanteessa on varsin todennäköisesti hapuileva uskontunnustus: ”Olethan siellä, Jumala.”

Koetun kautta uskallan sanoa: Sinä olit siellä – merellä – Jumala!”

Tässä vaiheessa on vaaransa – nimittäin se, että unohtaa, mitä on seisoa tuntemattoman edessä. On vaara reagoida ”onnistuneesta” uskosta käsin.

Emme voi pakottaa ihmistä väkisin ja nopeasti meren yli. Voimme Herramme tavoin olla rohkaisemassa ja auttamassa häntä yli, muistaen oman kamppailumme ja Herran avun siinä - vi

Täydellistä!

Joskus elämässä on käsillä paljon palasia, joita yrittää parhaansa mukaan sovitella paikoilleen. Tilanne voi olla jopa stressaava.

Voit kuunnella artikkelin täältä

Entäpä jos – kaikesta huolimatta – paljojen palasten keskellä uskaltasin levätä ja luottaa, että kirjaimellisesti kykenen kaikkeen, kun Herra minua (sinua) vahvistaa. (Vrt. Fil. 4: 13). Kykenen (kykenet) Hänen avullaan löytämään ratkaisun.

Jos katselet Filippiläiskirjeestä lainaamani kohdan asiayhteyttä, huomaat, että myös Paavalilla oli monenlaisia asioita hänen elämässään ja palvelutyössään. Vastustus oli ajoittain erittäin rajua. Ajoittain Paavali näyttää kärsineen ei vain niukkuutta, vaan nälkää. Vankeuteenkin hän joutui – ja merihätään. Hän sai myös raipaniskuja ja vaivoin pelastui raivoissaan olevalta väkijoukolta. Tuota nimenomaista kirjettäkin Paavali lienee kirjoittanut vankilassa.

Tästä huolimatta Paavalin kirjeiden perusvire on usko Jumalan huolenpitoon ja kokemus Jumalan huolenpidosta. Hän on aina saanut avun – ja joissain tilanteissa, joissa apua ei ole näyttänyt tulevan (kutenhänen 2. Korinttilaiskirjeeseen tallennettu, saatanan enkelin rusikoimisesta kertova kohta), on läsnä Jumalan armo, jossa on yllin kyllin kyseiseen tilanteeseen.

Filippiläiskirjeen kohdasta voimme lukea Paavalin kokemuksesta: Hänen niukkuuteensa tuli apu Filippin avustuslähetyksen kautta. Hän toteaa, että hänellä oli yltä kyllin kaikkea.

Itsellänikin on sama kokemus, jolla olen lohduttanut niitä, jotka ovat hämmästelleet avun ”viipymistä”, että minun(kaan) kohdallani Jumala ei koskaan ole ”myöhästynyt”. Usein olen kokenut myös sen, että vaikka minun mielikuvissani kysymys on ollut avun viipymisestä tai liki pitäen myöhästymisestä, vastaus on tullessaan ollut täysin oikein ajoitettu, täydellinen siihen hetkeen – ja käsillä olevaan haasteeseen/kysymykseen.

Syvyys huutaa syvyydelle – Sielu turvautuu Auttajaansa

Psalmit olemme tottuneet tuntemaan tuntojen tulkkina.

Kahdessa edellisessä kirjoituksessani olen viitannut railakkaankin oloiseen ylistysreseptiin, jonka löydämme monistakin psalmeista.

Tämänkertaisesta psalmista emme ensi silmäyksellä löydä ylistystä, vaan murehtimisen, levottomuuden ja masennuksen. Löydämme psalminlaulajan lohduttautuvan koskien pauhatessa Jumalan huolenpidolla ja tsemppaavan itseään olemaan vaipumatta syövereihin.

Jotta ymmärrät, mitä kirjoitan, lue Psalmi 42 kokonaisuudessaan.

Psalmisti kaipaa Psalmissa Jumalan temppeliin ja ylistyksen vyöryyn. Enempää fyysisesti kuin hengellisestikään hän ei ole lähelläkään temppeliä. Kyyneleet ovat hänen ruokansa. Virrat tuntuvat käyvän ylitse mennen tullen – ja samaan aikaan sisin nääntyy kaivatessa Jumalan ilmestymistä. Eikä asiaa näytä tekevän yhtään helpommaksi ympäröivien ihmisten asenne. He kysyvät: ”Missä on nyt sinun Jumalasi?” (Se Jumala, josta todistit; se Jumala, jonka ihmeistä kerroit; se Jumala, jota temppelissä ylistit?) Kaikki näyttää sotivat Jumalan olemassaoloa vastaan…

Tämä Psalmi jos mikä, on niitä psalmeja, joissa näkyy ylistys tiukoissa elämän mutkissa. Ylistys, joka ei pakene elämän kurjuutta ja kummallisuutta, vaan pakenemisen ja (itse)petoksen sijaan kohtaa tilanteet silmästä silmään Jumalaansa nojautuen ja luottaen.

Edellisessä kirjoituksessani kirjoitin ylistyksen ”raamatullisuudesta”, siitä, että ylistys nojautuu Raamattuun, siihen, mitä Raamattu kertoo Jumalasta, Hänen olemuksestaan ja teoistaan. Yksinkertaisuudessaan ylistys kiinnittää katseensa Sanan kuvailemaan Jumalaan ja pitää Hänessä katseensa tapahtui mitä tapahtui. Ylistäessään myös koskien pauhussa, ylistävä ihminen tietää, että Jumala on – ja Jumala on muuttumaton muuttuvissa olosuhteissa.

Päivällä Herra antaa armonsa vallita, yöllä saan laulaa hänen kiitostaan ja rukoilla elävää Jumalaa.

Vanhempi käännöksemme ja erityisesti englanninkielisistä käännöksistä King James ja New King James sanovat asiat vieläkin enemmän Jumalan aloitetta painottaen:

The Lord will command His lovingkindness in the daytime,
And in the night His song shall be with me—
A prayer to the God of my life. Ps. 42: 8 New King James Version

Oheisessa kohdassa asia on käännetty niinkin voimakkaasti:

Herra käskee Hänen armoaan päiväsaikaan ja yöllä Hänen laulunsa on kanssani ja rukous elämäni Jumalalle.

Ajatus on lähellä Paavalin sanoja, joiden mukaan

Myös Henki auttaa meitä, jotka olemme heikkoja. Emmehän tiedä, miten meidän tulisi rukoilla, että rukoilisimme oikein. Henki itse kuitenkin puhuu meidän puolestamme sanattomin huokauksin. Ja hän, joka tutkii sydämet, tietää mitä Henki tarkoittaa, sillä Henki puhuu Jumalan tahdon mukaisesti pyhien puolesta. Room. 8: 6,27

Silloinkin kun tuntuu, että syvyys huutaa syvyydelle ja virrat upottavat, Jumalan lupaus kantaa ja Sanasta tiedämme Hänen olevan kanssamme ja auttavan meitä.

Minä olen sinun kanssasi,kun virtojen poikki,
ne eivät tempaa sinua mukaansa,
kun astut tulen lävitse, sinä et pala
eikä liekki sinua polta. Jes. 43: 2,3

Tulevaisuus

Mielessäni on soinut laulu, jota lauletaan yli seurakuntarajojen.

Kiitos, kun saan tässä olla,
kiitos, kun saan levähtää.
Kiitos, kun saan voimaa, jolla
opetella elämään.

Halleluja, halleluja. Halleluja, halleluja.

Huomisesta en mä tiedä,
esirippu eteen jää.
Minne aikonetkin viedä,
tänään tahdon ylistää.

Halleluja…

Emme pelkää pahan ansaa,
emme pelkää kuolemaa.
Oomme valittua kansaa,
joka aina elää saa.

Halleluja…

Valo pimeyttä voittaa,
luomakunta odottaa,
pian uusi päivä koittaa
täynnä Herran kunniaa.

Halleluja…

Vaatimusten vuosien jälkeen minulle on hahmottunut yhä enemmän kuva Jumalasta, joka hallitsee, Jumalasta, jonka seurassa ei tarvitse pelätä mitään.

Ei tulevaisuutta, ei nykyisyyttä.

Ei elämän vajavuutta, rosoisuutta.

Ei omaa vajavaisuutta.

Ei elämää eikä kuolemaa.

Ei sielunvihollista eikä syntiä.

Ei tämä nyt sentään tarkoita Hulda Huolettoman -eteenpäinmenoa. Sitä, että millään ei ole väliä tai väitettä, että kaikki on hyvin, vaikka ei olisikaan. Päinvastoin: Jumalan rakkaudesta käsin ja Hänen rakkautensa varassa uskallan katsoa elämän realiteettaja, raadollisuuttakin, silmästä silmään ja kohdata tämän kaiken Hänen voimassaan.

Roomalaiskirjeen 8. luvun sain aikanaan (taitaa olla jo 20 vuotta) matkaevääksi jo kauan sitten poisnukkuneelta evankelistalta. Tuon luvun parissa on ollut tuona aikana monta ahaa-elämystä. Ei ole kerralla luvun rikkaus avautunut.

Mikään kadotustuomio ei siis kohtaa niitä, jotka ovat Kristuksessa Jeesuksessa. Hengen laki, joka antaa elämän Kristuksen Jeesuksen yhteydessä, on näet vapauttanut sinut synnin ja kuoleman laista. Jumala teki sen, mihin laki ei pystynyt, koska se oli ihmisen turmeltuneen luonnon vuoksi voimaton. Syntien sovittamiseksi hän lähetti tänne oman Poikansa syntisten ihmisten kaltaisena. Näin hän tuomitsi ihmisessä ihmisten synnin, jotta meissä, jotka elämme Hengen emmekä lihamme mukaista elämää, toteutuisi lain vaatima vanhurskaus.

Paavali jatkaa jakeissa 15-17:

Te ette ole saaneet orjuuden henkeä, joka saattaisi teidät jälleen pelon valtaan. Olette saaneet Hengen, joka antaa meille lapsen oikeuden, ja niin me huudamme: ”Abba! Isä!” Henki itse todistaa yhdessä meidän henkemme kanssa, että olemme Jumalan lapsia. Mutta jos olemme lapsia, olemme myös perillisiä, Jumalan perillisiä yhdessä Kristuksen kanssa–.

Jakeissa 38-39 Paavali vakuuttaa:

Olen varma siitä, ettei kuolema eikä elämä, eivät enkelit, eivät henkivallat, ei mikään nykyinen eikä mikään tuleva eivätkä mitkään voimat, ei korkeus eikä syvyys, ei mikään luotu voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta, joka on tullut ilmi Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme.

Jumalan puolelta kaikki on perinpohjaisesti tehty valmiiksi. Ainakin minä saan Raamatusta sen käsityksen, että meidän ihmisten osa on suostua tähän valmiiksi tehtyyn – koski se sitten Pyhän Hengen pyhittävää työtä, sovituksen Sanan vastaanottamista ja/tai välillä Sanan oikealle tielle ojentavaa nuhdettakin. Joka tapauksessa saan Raamatusta sen ymmärryksen, että Jumala ei ole jättänyt ihmistä yksin hänen tilanteissaan ja kamppailuissaan, vaan Hän on kaikessa läsnä, ikään kuin kätemme ja huutomme ulottuvilla, valmiina auttamaan, nostamaan ja pelastamaan.

Minkä ihmeen takia pyristelemme omin voimin asioissa, jotka on jo ratkaistu? Miksi emme anna Hänen tehdä työtään meissä?

Voisiko yksi syy olla siinä, että emme meinaa tajuta sitä, että

Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän. (Joh 3:16)…

tai Paavalin sanoin:

— Jumala osoittaa rakkautensa meitä kohtaan siinä, että Kristus kuoli meidän puolestamme, kun vielä olimme syntisiä. Kun hän nyt on vuodattamalla verensä tehnyt meidät vanhurskaiksi, hän vielä paljon varmemmin pelastaa meidät tulevalta vihalta. Jos kerran Jumalan Pojan kuolema sovitti meidät Jumalan kanssa, kun olimme hänen vihollisiaan, paljon varmemmin on Jumalan Pojan elämä pelastava meidät nyt, kun sovinto on tehty. Eikä siinä vielä kaikki. Me saamme myös riemuita Jumalastamme, kun nyt olemme vastaanottaneet Herramme Jeesuksen Kristuksen valmistaman sovituksen. (Room. 5: 8-11)

Miltä sinusta kuulostavat sanat:
Rakastettu. Elämä. Lapseus. Varma. Vapaa. Peloton. Riemuissaan.

Tätä kaikkea olemme Kristuksessa.

Tätä taustaa vasten voin (voimme) luottavaisesti kohdata itsemme ja tulevaisuutemmekin kaikkine epävarmuustekijöineenkin.