Erikoinen vastaus

Vastottain koin kummallisen öisen painin. Heräsin keskellä yötä ilman järkevää syytä. Uni ei tullut silmään, vaikka varsinaisesti mikään ei mieltäni painanut tai murehduttanut. Olin paria päivää aiemmin saanut varoituksen sanan itseeni kohdistuvista ”rukouksista”. Rukous on lainausmerkeissä sen vuoksi, että tämä varoituksen sanan antanut henkilö antoi ymmärtää, että tällä kertaa noiden ”rukousten” sisältö oli pikemminkin manaamista kuin siunaamista. Öisessä painissani kummallisen olotilan kanssa palautui mieleeni tuo varoitus: Ahaa, vain niin…

Rukouksessa nousi mieleeni seuraava kohta 2. Mooseksenkirjasta:

Jumalan enkeli, joka oli kulkenut israelilaisten joukon edellä, siirtyi nyt kulkemaan heidän perässään, ja pilvipatsas siirtyi pois heidän edeltään ja asettui heidän taakseen, niin että se tuli egyptiläisten ja Israelin joukkojen väliin. Pilven mukana tuli pimeys, mutta israelilaisille pilvi valaisi yön.

Rukoilin tuon kohdan rohkaisemana yksinkertaisesti Jumalan varjelusta astumaan minun ja öisen hyökkäyksen väliin. Uni tuli aikanaan ja rauha myös.

Kun ajan kanssa pysähdyin tuon Mooseksenkirjan kohdan kohdalle, havahduin asiayhteyteen, jossa nuo lainaamani jakeet ovat:

Israelilaiset näyttävät olevan pahassa pulassa. He ovat Jumalan johdatuksesta menneet kohti merta, paikkaa, josta ei pää pinnalla kuljeta läpi. Jumalan motiivi näyttää kohdan valossa olleen kahtalainen: Ensiksikin Hänen suuruutensa näyttäminen, toiseksi Hänen pelastavan voimansa ilmestyminen niin, että israelilaiset pääsivät kertaheitolla eroon kiusaajistaan. Umpikujalta näyttävässä tilanteessa tosin israelilaisten ajatukset ehtivät muuttua perinjuurin suhteessa Egyptiin. He pokkana väittävät Moosekselle, että he eivät halunneetkaan pois Egyptistä. Moosekselta kysyttiin vähintäänkin kylmäpäistä uskoa tarttua Jumalan sanoihin:

Miksi sinä huudat minua avuksi? Käske israelilaisten lähteä liikkeelle. Kohota sauvasi, ojenna kätesi merta kohti ja halkaise sen vedet, niin israelilaiset voivat kulkea meren poikki kuivaa maata pitkin.

Ei ollut aika huutaa apua, vaan kävellä. Olosuhteet – tässä tapauksessa meri – joutui antamaan tilaa eteenpäinmenolle. – Ja se, mikä periaatteessa oli johdatuksen merkki (tuli/pilvi) siirtyikin heidän taakseen suojelemaan. Heidän ei pitänyt kulkea takaperin tuijottamassa kirkkautta takanaan tai huolehtia, varjeleeko kirkkaus/pilvi varmasti heidät, vaan heidän piti kävellä eteenpäin annetus sanan varassa.

Juuri tuosta kohdasta olin kuullut takavuosina monta kertaa ”rukoiltavan”:

Herra, anna vihollisten vaunuista pyörien pudota pois!

Ongelma tuon näennäisesti raamatullisen rukouksen kohdalla oli se, että nämä ”viholliset”, joille ”rukoiltiin” menon pysähtymistä, eivät olleet nk. egyptiläisiä, vaan omaa joukkoa, jotka olivat eri mieltä asioista!

Tuossa kohdassa kukaan ei rukoillut kenellekään yhtään mitään pysäyttämisrukouksia, enempää kuin pimeyttäkään, vaan Jumala toimi ja Hänen tahtonsa tapahtui Jumalan kansan kohdalla.

Pohtiessani tapahtunutta palaan mielessäni taannoiseen kirjoitukseeni:

Sen vain voin sanoa, että onpahan tuhlausta tämmöinen… Ensin jotkut rukoilevat jotain nk. vihollista vastaan ja toiset joutuvat sitten hikikarpalot otsalla rukoilemaan tilanteiden (vapautumisen) puolesta…

… ja Herra joutuu varjelemaan meitä toisiltamme…?! Voit lukea koko artikkelin seuraavasta linkistä No johan on termi

Milloin nk. uskovan nimeä kantavat lopettaisivat viimein omankäden oikeuden hakemisen Raamatusta irrotetuilla jakeiden osilla ja alkaisivat rukoilla Jumalan tahtoa tapahtumaan ja Hänen valtakuntaansa tulemaan? Ei sinun, minun, meidän, heidän tahtonsa, vaan Herran tahto!

Pidä kiinni vapaudesta (osa 3) – Things, asiat, jotka liittävät minut menneisyyteen…

Pidä kiinni vapaudesta – osa 1 mainitsin siitä, että englantilaisen Kathyn kehotus etsiä huushollistani “things”, asioita, jotka liittivät minut väärällä tavalla menneisyyteeni ja ihmisiin, joilla oli ollut tai on voimakas kontrolli elämässäni – ja mainitsin myös siitä, että tämä kehotus muistutti vuosia sitten kohtaamaani demonifobiaa ja -fanatismia, joka kaiken lisäksi osoittautui varsin toimattomaksi ratkaisuksi käsillä olleeseen ongelmaan: Tilanne paheni, eivätkä enempää asiat kuin ihmisetkään muuttuneet. Kokemani ja näkemäni suoranaisen järjettömyyden kanssa en halunnut (enkä halua) olla missään tekemisissä!

Pian tuon jälkeen olin eheytymisseminaarissa, jossa sain käsissäni olleeseen ilmiöön selityksen. Vasta kuusi (!) vuotta myöhemmin aloin hahmottaa, että – hyvänen aika – ne ilmiöt, jotka olivat käsissäni konkreettisesti, ovat ikään kuin muuttaneet muotoaan ja ilmenevät tavalla, jota en kykene järjellä selittämään. Olen siitä kirjoittanut kirjoituksessani https://pauliinakuikka.wordpress.com/2012/11/12/1525/.

Osa uskovista on selittänyt asian sillä, että uskova ei voi kohdata tuommoista. Osa on sanonut, että Jumala sallii ja kouluttaa kohtaamamme kautta. Osa on sanonut, että toteutamme itse omaa pelkoamme.

Nämä selitykset eivät oikein ole purreet. En löydä Raamatusta perusteluja sille, että Jumala kouluttaisi omaansa kiduttamalla – ei edes silloin, jos tämä hairahtuu tieltä. Pelkokaan ei selitä asioita, koska emme ole osanneet pelätä eteentulevaa, koska se on ollut niin odottamatonta. Emmekä voi selittää tyhjäksi tapahtunutta.

Eheytymisseminaarin jälkeen koin silminnähtävän vapautumisen. Minut tunteneet henkilöt näkivät muutoksen.

Jouduin tuon tilanteen jälkeen monen myrskyrintaman kohtauspisteeseen. Vaikka olin kuullut kyseisessä eheytymisseminaarissa opetusta aiheesta, myrsky oli niin massiivinen, että en kyennyt asioita käsittelemään – enkä tajunnut olla varuillani uusien asioiden äärellä. Elämässäni ja ympärilläni on paljastunut melkoinen rytökasa, kun olen askel askelelta kyennyt käymään asioihin kiinni.

Elämässäni ei ollut vain yksi narsisti vaan useita. Olin kasvanut näiden sankareiden vaikutuspiirissä. Siksi varmasti huomaaminenkin on ollut niin hankalaa. Kaikkein vähiten olen tajunnut olla varuillani hallintamekanismien suhteen – tai noiden ”things” (joiksi Kathy niitä nimitti) suhteen. Osassa tapauksista narsismin hallintamekanismit pukeutuivat hengelliseen kaapuun – ja olivat vieläkin vaikeampia tunnistaa. Esimerkiksi eheytymisseminaarista palattuani turvauduin joidenkin myöhemmin narsistisia mekanismeja käyttäviksi paljastuneisiin ihmisiin.

Aloin tekemään niin kuin Kathy sanoi. Katselemaan ympärilleni, onko huushollissani jotain, mikä symboloi kohtaamaani alistamista, kysellen, josko Kathyn ajatuksissa voisi olla järkeä niiden yhtymäkohdista menneeseen demonifobiaan huolimatta.

Yllätyksekseni löysin liudan asioita, jotka olin pelastanut vuosien varrella.

Näistä elämäni narsisteista kaksi on kohdistanut minuun ulkonäköpaineita: Äitini lupasi antaa selkäsaunan, jos käytän huulipunaa. Hänen isänsä oli sanonut näin lapselleen. (Kuvitelkaa, mikä ote äitini isällä on äitiini ollut, kun tämä 60-vuotiaana uhkailee lastaan selkäsaunalla!) Äitini siirsi minuun myös oudon ilottomuuden mallin. Kirkossa ei saanut hymyillä. Toinen elämäni narsisti oli myös moralisti. Pukeutumisen kanssa oli tarkkaa, jottei vedä ”vääriä miehiä” puoleensa.

Löysin noista nuoruuden kuvistani valokuvia, joissa minulla on itkettyneet, surulliset silmät (varmasti sen takia, että kuvan ottanut oli saanut minut vähää aiemmin itkemään) ja löyhät, harmaasävyiset vaatteet päällä. Kuvia katsellessani tuli yököttävä olo. Hyvänen aika! Jopa nuo valokuvat olivat alistamisen väline!

Valokuvat eivät olleet ainoita. Olin pelastanut noita harmaita vaatekappaleitani, keittiöesineitä (joihin liittyy oma alistamisen tarinansa), käsitöitä (joiden tekemistä en saanut opetella…).

Omituista ja ominaista tälle viestinnälle on se, että se melkein poikkeuksetta on kaksoisviestintää: Pitäisi näyttää hyvältä – mutta ei saa; pitäisi osata – mutta ei saa opetella (ja/tai toinen tekee sen paremmin) jne. Suorastaan skitsofreninen ympäristö elää ja olla. – Ja nuo mokomat "things" tekivät sen minulle todella selväksi, kun rupesin asiaa pohtimaan. Yäk. Hyi.

Siitä, miten paljon tässä on ollut psykologisesta sidoksesta kysymys ja miten paljon mukana yliluonnollista, en edes lähde analysoimaan. Kontrollointi, näytti ulottaneen lonkeronsa nykyisyyteen: Asiat, jotka olivat käsissäni näyttivät kuivuvan tai kuolevan käsiini. Jouduin jatkuvasti taistelemaan sen eteen, että asiat menisivät eteenpäin työssäni ja elämässäni yleensä.

– Tiedän, että tämä selitetään joillakin tahoilla sillä, että elämässäni ei ole siunausta sen takia, että olen ollut kapinallinen. Uskon kuitenkin, että edellä esitetynlaiseen kontrolliin suostumattomuus ei ole sitä kapinallisuutta, josta oikeutettu seuraus olisi kirous tai tuomio. Pikemminkin tuo "tuomio" tulee elämän ylle kontrolloinnin muodossa saaden meidät toimimaan niin, että emme tavoita täysin sitä, mihin Jumala on meidät tarkoittanut. Kontrolloinnin varjo peittää näkyvistä sen, mikä meidän pitäisi nähdä.

ONNEKSI me emme ole lopullisesti tuomittuja tuollaiseen.

Kaikessa siinä, mikä meinaa tuoda kuolemaa, kuivuutta, tuhoa elämäämme, on hyvä muistaa, että Jumala on aina elämän puolella! Hän on Elämä. Hän puhuu elämää.

Huolettomuus – KAIKESTA huolimatta

Katsokaa kedon kukkia, kuinka ne nousevat maasta: eivät ne näe vaivaa eivätkä kehrää. — Etsikää ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskasta tahtoaan, niin teille annetaan kaikki tämäkin.(Matt. 6: 28b, 33)

Jeesuksen opetus huolettomuudesta esimerkiksi vaatetuksen ja ruuan suhteen tuntuu yliampuvalta. Uskon, että Jeesus ei kritisoinut työntekemistä ja/tai elinkeinosta ansaitsemista, vaan pikemminkin ylenmääräistä keskittymistä näihin asioihin.

Minulle kohta aukeni hengellisen kentän taustaa vasten. Voimme myös hengellisessä työssä hairahtua asioihin, jotka muuttuvat hyvän sijasta vastakohdakseen. Alamme kukin juosta ”oman huoneemme”, nimemme, maineemme, tms. eteen – liian usein muista viis -tyyliin. Unohdamme, että kysymys on loppuperin Jumalan valtakunnasta, ei ”meidän huoneestamme”, nimestämme, dynastiastamme – tai edes maineestamme.

Uskallan sanoa, että monet murheet ja taistelut olisivat vähempänä, kun lopettaisimme ”minun”/”meidän” -korostuksen.

Totta ihmeessä on hyvä arvostaa juuriaan ja kuulua johonkin, mihin ymmärtää voivansa sitouta. Meidän on tarkoitettu konkreettisesti liittymään Kristuksen ruumiiseen, jolla on myös paikallinen ilmentymänsä, seurakunta. Tämä seurakunta useimpien meidän mielissämme kulkee jonkin nimikkeen alla: ortodoksinen, katolinen,luterilainen, vapaaseurakunta, helluntaiseurakunta, jne. jne. Puhumme tunnustuksellisuudestakin. – Ja totta ihmeessä meidän pitää rakentaa sitä, mihin kuulumme.

Sen sijaan on mieletöntä nähdä tämän rakentamisen tapahtuvan niin, että toista mollataan – ja kurjimmassa tapauksessa (näistä olen kirjoittanut ajan mittaan paljonkin) rukoillaan itselle menestystä muiden kustannuksella. Ikään kuin Kristuksen ruumis jyrsisi itseään!

Silloinkin, kun/jos on eri mieltä toisenlaista uskoa edustavan kanssa – tai omasta mielestä toinen on peräti harhaoppinen – tuhon toivominen/rukoileminen ei pitäisi tulla kuuloonkaan. Mieluummin tulisi rukoilla, että Herra ohjaisi niin, että se, joka harhassa, palaa tielle. Se on kokonaisuuden (Kristuksen kokonaisen ruumiin) etu, ei suinkaan se, että tuolla ”toiselle” (toisin uskovalle) käy köpsäkästi.

Oikeassaolemisen tunne ei aina merkitse edes sitä, että itse on oikeassa. Itse olen joutunut toteamaan muutamassa mutkassa, että MINÄ joka luulin olevani oikeassa, en niin oikeassa ollutkaan.

Kesäkuussa kirjoitin artikkelin Ei niin turhantärkeä https://pauliinakuikka.wordpress.com/2013/06/24/ei-niin-turhantarkea/

Täydellinen rakkaus karkoittaa niin pelon kuin turhantärkeydenkin – ja sen, että ottaa itsensä turhan vakavasti. Kun tietää, että on täydellisesti rakastettu, ei tarvitse yrittää kontrolloida elämää ympärillään tai ottaa turhan vakavasti sitä, jos asiat eivät mene niin kuin itse on ajatellut. Täydellisen rakkauden tunteminen vapauttaa myös herkkähipiäisyydestä esimerkiksi itseen kohdistuvan kritiikin suhteen. Voin/voit levätä Kristuksessa myös, kun epäreilut arviointistandardit satuttavat – ja jopa silloin, kun arvostelu osuu oikeaan. Täydellisessä rakkaudessa on myös täydellinen armo, anteeksiantamus, vapautus ja uusi alku.

Niin, eikä meidän tarvitse enää YRITTÄÄ olla “jotain” (suurta, tärkeää, tms.), koska tiedämme, keitä olemme Kristuksessa.

Samalla vapaudumme oikeanmoiseen huolettomuuteen: Koska olemme (ja tiedämme olevamme) Kristuksessa Taivaallisen Isän rakastamia, voimme olla levossa ja huoletta – tilanteessa kuin tilanteessa.

Vapaus ”turhantärkeydestä” merkitsee myös sitä, että osaan (osaat) laittaa kohtaamasi taistelut ja vastukset oikeaan lokeroon.

Jeesus ilmaisi asian jopa näin radikaalisti:

Älkää pelätkö niitä, jotka tappavat ruumiin mutta eivät kykene tappamaan sielua. Pelätkää sen sijaan häntä, joka voi sekä sielun että ruumiin hukuttaa helvettiin.
Varpusia saa kolikolla kaksi, mutta yksikään niistä ei putoa maahan, ellei teidän Isänne sitä salli.
Teidän jokainen hiuskarvannekin on laskettu.
Älkää siis pelätkö. Olettehan te arvokkaampia kuin kaikki varpuset. (Matt. 9:28-31)

Toivon mukaan sinun, ei ole tarvinnut pelätä kirjaimellisesti ”henkesi edestä”. Yhdessä elämäni hetkessä olen kohdannut tuommoisen hädän – ja tiedän, että se ei ole hauskaa, vaikka se oli (ainakin hädän aiheuttaneen henkilön mukaan) tarkoitettu ”vain pelotteluksi”. Jos tuommoista on kohdannut, Jeesuksen sanat voivat tuntua kohtuuttomilta. Sellaisia ne eivät kuitenkaan ole. Jeesuksen viesti on yksinkertainen: Vaikka elämäsi olisi kuinka tiukalla tahansa painostuksen, pelon (tai jopa pelottelun) edessä, vaikka ihmiset, olosuhteet tai pahuus (tai peräti pahuuden voimat) tuntuisivat olevan irti elämässäsi, sinun kanssasi on Hän, jolla ON elämän ja kuoleman avaimet. Elämäsi ON Hänen kädessään. Hiuskarvakaan ei putoa päästäsi Hänen sallimattaan. Sinä ja minä – Hänen lapsinaan – olemme paljon arvokkaammat kuin kaikki varpuset. Olemme yhtä lailla ”oikeutettuja” Isän huolenpitoon kuin kedon kukat tai taivaan linnut.