Avainsana: vapautuminen

Kun Jeesus kutsuu

Kun Jeesus sitten lähti kaupungista opetuslastensa kanssa ja suuren väkijoukon seuraamana

tien vieressä istui tuttu mies: sokea kerjäläinen Bartimaios, Timaioksen poika – kerjäämässä elääkseen. – Raamatun evankeliumien kirjoittajista Markus kertoo episodin Jerikon kaupungin päätien varrelta. Voit lukea kertomuksen Markuksen 10. luvun loppupuolelta.

Yksi monista – ja erilainen

Bartimaios oli sokea. Hänen ainoa keinonsa ansaita päivittäinen ruokansa, oli kerjätä. 

Bartimaios ei ollut ainoa kerjäläinen. – Heitä oli muitakin. Asettuineina sinne, missä ihmiset kulkivat, että joku pudottaisi roposensa, jotta heillä, joilla ei muuten ollut mahdollisuutta hankkia elantoa, olisi mitä syödä.

Sokeilla muut aistit paikkaavat näön puutetta. Kuulemansa perusteella Bartimaios saattoi kuulla, että paikkaa, jossa hän oli, lähestyi tavanomaista isompi ihmisjoukko.

Ehkäpä kysymällä jolta kulta lähellä olevalta hän ymmärsi, että ohikulkija oli Jeesus Nasaretilainen. Hän, jonka kautta oli parantunut ja vapautunut ihmisiä. 

Hän oli aiemmin kuullut Jeesuksesta. Hänellä oli selkeä käsitys siitä, kuka Jeesus oli: Hän oli Daavidin Poika, luvattu Messias.

Bartimaioksessa heräsi määrätietoinen usko; jos Jeesus on parantanut ja vapauttanut muita, Jeesus pystyy parantamaan ja vapauttamaan myös hänet. 

Huomion herättävä huuto

Bartimaios halusi kiinnittää Jeesuksen huomion. Siinä tehtävää kerrakseen. Tiedät, että jos yrität satojen ihmisten keskellä kiinnittää huomion, sinun tosiaan on käytettävä ääntä. Näin Bartimaios teki:

hän alkoi huutaa:

”Jeesus, Daavidin Poika, armahda minua!”

Monet käskivät hänen olla hiljaa, mutta hän vain huusi entistä kovemmin: ”Daavidin Poika, armahda minua!”

Silloin Jeesus pysähtyi ja sanoi: ”Kutsukaa hänet tänne.” He menivät kutsumaan sokeaa ja sanoivat hänelle:

”Älä pelkää. Nouse, hän kutsuu sinua.”

Nämä ihmiset olivat oppineet:

Kun Jeesus kutsuu, jotain hyvää on tulossa

Miehen yllä ollut viitta jäi niille sijoilleen ja hän kiirehti Jeesuksen luo minkä jaloistaan pääsi.   

Mies heitti vaippansa yltään, nousi kiireesti jaloilleen ja tuli Jeesuksen luo.

Jeesuksella oli kummallinen kysymys:

”Mitä haluat minun tekevän sinulle?”

Ihan selkeä asia. Bartimaios tarvitsi näkönsä. Jeesus tiesi sen. Kaikki muutkin tiesivät sen, mutta Bartimaioksen tarvitsi lausua se, minkä hän halusi. 

Sokea vastasi: ”Rabbuuni , anna minulle näköni.”

Näemme kuvauksen omistavasta uskosta:

Anna minulle, mikä minulle kuuluu!

Jumalan tahto on pelastaa, parantaa ja vapauttaa.

Silloin Jeesus sanoi hänelle:

”Mene, uskosi on parantanut sinut.”

Samassa mies sai näkönsä takaisin, ja

Seuraus on puhutteleva:

Hän lähti kulkemaan tiellä (KR 38)…  hän lähti kulkemaan Jeesuksen mukana  (KR 92). 

Kohdassa käytetty sana ακολουθεω on kulkemista voimakkaampi: Kysymys on Jeesuksen seuraamisesta, opetuslapseksi tulemisesta.

 

Koulutuksen yllättävä lopputulos

Kirjoitukseni on osa neljän kirjoituksen kokonaisuutta. Toivon, että luet edelliset

  • Miten minusta tuli vapauttamisen asiantuntija
  • Rukouksen väärällä kanavalla
  • Petos

Koulutuksestani

Se, että minuun turvauduttiin vapautuksen asiantuntijana, on mietityttänyt minua päivätolkulla. Vapautus on hyvä ja rakentava asia. Toki Herramme haluaa meidän olevan vapaita kaikista sidoksista ja/tai kielteisistä, elämää murentavista voimista. Voi olla, että alkulähtökohdiltaan myös entisen yhteisöni pyrkimykset tähän suuntaan olivat oikeansuuntaisia.

Jossain hairahdus on kuitenkin tapahti. Siitä kertoo hedelmä ja metodit. Se, että

  • profetia on kuin automaattikirjoitusta
  • julistava rukous muistuttaa ajoittain manaamista ja
  • osa ihmisistä ahdistuu rukouksen jäljiltä

kertoo, että jotain on mennyt vikaan.

Hyvin omituista on myös se, että

  • kritisoiville tahoille toivotetaan pahaa ja onnettomuuksia
  • ajoittain profetoinnin hedelmänä ovat olleet myös järjettömät ratkaisut yksityis- tai liike-elämässä.

Sitä olen miettinyt viimeisimpien käänteiden puitteissa, että onko voinut käydä niin, että alun perin vilpittömien ihmisten elämään on petos päässyt puikahtamaan sisään jonkin valvomattoman portin kautta – olkoon tuo portti käsittelemätön (tai tunnistamaton) viha, keskittyminen ilmiöihin, tms.

Koulutuksen yllättävä lopputulos

Entinen yhteisöni kasvatti minusta vapauttamisen asiantuntijan toisella tavalla kuin asiantuntijuuteeni turvautuneet ajattelivat: Olen nimittäin joutunut tekemisiin aiemmin mainitsemani vapauttamis- tai käskemis/komentamisrukouksen hedelmän kanssa. – Ehkä tässä mielessä tuollaista harrastaneet saavat tuntea mielihyvää ja onnistumista. Minusta tuollainen on kuitenkin erittäin outoa ”kristillisyyttä”.

Mainitsin kaikki-mahdollinen-huushollissa-menee-rikki -ilmiön.

Seuraavalla ei suoraan ole tekemistä yhteisön kanssa, ehkä enemmän sen edustaman opetuksen kanssa.

90-luvulla olin päätoiminen karjatilallinen. Enimmäkseen hoidin tilaa yksin. Joskus tuli sellainen tenkkapoo eteen, että hentoinen nainen ei selviytynyt. Yksi lehmistä, Hyöty, oli melkoisen vaikea lypsettävä. Aina, jos pikkuisen hipaisin sitä kädelläni tai lypsimillä, potkuja alkoi satelemaan. Jouduin pyytämään lypsyapua. Hyöty potkaisi myös apuun pyytämääni miestä. Parin vuorokauden kuluttua lehmä oli hengetön. Mies kertoi kironneensa lehmän. Eläinlääkärillä ei ollut selitystä lehmän kehon vallanneeseen tulehdukseen. Kirous tai sattuma, jääköön se itse kunkin päätettäväksi. Varsin erikoista ”rakkautta” tämä mies joka tapauksessa osoitti sekä lehmää, minua että tilaa kohtaan – ja vielä ”todisti” tapauksesta.

Vielä erikoisemmaksi tilanne muuttui siinä vaiheessa, kun aloin asettaa vihalle, katkeruudelle ja omistuksenhalulle rajoja enkä suostunut niiden kohteeksi. Yhtenä yönä havahduin siihen, että tämä mies oli vuoteeni vieressä, vaikka välimatkaa oli satoja kilometrejä. Mitä muuta osaan tehdä kuin nuhdella sitä ”mikä ihme se olikaan” Jeesuksen nimessä ja käskeä väistymään. – Jos pidät minua järjiltään olevana, voin kertoa, että kaksi esirukoilijaani koki saman, toinen Suomessa, toinen ulkomailla. – Tiedän, että miehellä on ollut ennen nk. uskoontulemista spiritistisiä kokeiluja, ja olen pohtinut sitä, miten samanmoinen toiminta on saanut hänessä valtaa nk. uskossa ollessaan. Hän on muun muassa maininnut, että jossain talossa on tv pimentynyt kun hän on rukoillut, jne. Onko niin, että viha, katkeruus ja omistuksenhalu ovat olleet portteja, jotka ovat avanneet ”vanhat kanavat”, vaikka ne saavat nk. kristilliset puitteet. Missään tapauksessa toiselle pahan toivottaminen/rukoileminen ei ole kristillistä – eikä mitään hallelujaa kannattaisi huutaa, jos tuollaisen toivottamisen/rukoilemisen seurauksena toisen lehmä kuolee (mieluummin sitten rukoilla vaikka lehmän rauhoittumista!) tai elämä muutoin menee sekaisin.

Näkemäni on vienyt hyvin vakavalle paikalle. On tarpeen arvioida nähtyä ja koettua. On tarpeen katsoa omaan elämään, ettei esimerkiksi vihasta tai muusta roinasta tule porttia pahuudelle. – Tässä auran kärjessä olevat, hengellisen työntekijät, johtajat tai vaikkapa esirukouksessa ihmisiä palvelevat, ovat tulilinjalla. Mikä olisi viholliselta nerokkaampaa kuin saada avainhenkilö luiskahtamaan pois kurssista. Silloinhan tämä avainhenkilö ei ole enää viholliselle vaaraksi. (Ajatukset tästä jatkuvat seuraavassa kirjoituksessa)

Toisaalta näkemäni on vahvistanut luottamusta siihen, että tämäntyyppiset tilanteet on ratkaistavissa rukouksella. Jumala on loppu pelissä voimakkaampi kuin minkäänlainen käskemis-/komentamisrukous/kiusaus/koettelemus. Hänen suuruuttaan on se, että ihminen vapautuu.

Vastaan vai puolesta?

Olen tämänkertaisesta aiheesta kirjoittanut ainakin kaksi kirjoitusta, jotka valmiiksi blogini kätköistä kaivelin. Aiheeni liittyy nk. vastarukouksiin. Hassu termi. Aihe kylläkin on vakava.

Karismaattisuuden liepeille on pesiytynyt salakavala (esi)rukouksen muoto, jossa rukoillaan ”vastaan”. Esimerkiksi niitä vastaan, joiden koetaan vastustavan tehtyä työtä. Kuulostaa vanhurskaalta ja oikealta. Sitä rukous ei kuitenkaan ole.

https://pauliinakuikka.wordpress.com/2012/12/06/no-johan-on-termi/
https://pauliinakuikka.wordpress.com/2013/07/03/mika-virka/

Perustelenpa miksi.

Ensinnäkin siksi, että Raamattu ei opeta rukoilemaan ketään vastaan. – Raamatussa kyllä on (esimerkiksi Psalmeissa) koston rukouksilta näyttäviä rukouksia. Kun niitä tarkemmin tarkastelet, huomaat, että rukouksissa ei rukoilla kostoa ihmisen oman katkeruuden tähden, vaan niissä vedotaan syyn ja seurauksen ajatukseen, että nämä ihmiset ovat koskeneet Jumalan omaan/voideltuun ja niittävät siitä satoa.

Huomaa: Jumalan omaan ja voideltuun, ei sellaiseen, joka luulee itseään Jumalan voidelluksi. Olen aikanaan kuullut useaan otteeseen kuulijoita peloteltavan Ananiaan ja Safiran tapauksella ja Mirjamin kohtalolla. Ananias ja Safirahan vajosivat kuolleina maahan yritettyään pettää alkuseurakuntaa ja Mirjam sairastui spitaliin asetuttuaan Moosesta vastaan. Näitä kohtia lukiessa on äärettömän tärkeä huomata, että niissä oikeasti oli kysymys Jumalan voideltuun kajoamisesta, ei siitä, että joku väitti olevansa voideltu. Näillä kahdella on ero!

On järkyttävää, miten ihmiset pönkittävät kostonhimoaan ”rukoilemalla” vastustajikseen kokemiaan vastaan, kun esimerkiksi Jeesus ja Stefanus rukoili heidät kuolemaan toimittaneiden ja apostolit heidät pieksäneiden puolesta!

Vanhasta testamentista Mirjamin kohtalo on oiva esimerkki ihmisen väärin arvioinnista. Mirjam ei ymmärtänyt Jumalan suunnitelmaa Mooseksen kohdalla, ja hänen matkansa pysähtyi hetkeksi spitalin vuoksi. Minusta kuva on mainio. Myös meidän on muistettava, että väärässä kohdassa vastakkainasettelu voi pysäyttää oman matkamme. Myöskään siksi ”vastaanrukoukset” eivät ole kovin viisaita enempää kuin minkäänsortin taklausstrategiakaan. Viisasta on rukoilla, että omat ja toisen silmät avautuisivat JUMALAN SUUNNITELMALLE, mikä ikinä se onkaan. On mahdollista, että välillä itsekin erehtyy. On parempi, ettei pistä itseään Jumalan tahdon mittariksi.

Pidä kiinni vapaudesta (osa 3) – Things, asiat, jotka liittävät minut menneisyyteen…

Pidä kiinni vapaudesta – osa 1 mainitsin siitä, että englantilaisen Kathyn kehotus etsiä huushollistani “things”, asioita, jotka liittivät minut väärällä tavalla menneisyyteeni ja ihmisiin, joilla oli ollut tai on voimakas kontrolli elämässäni – ja mainitsin myös siitä, että tämä kehotus muistutti vuosia sitten kohtaamaani demonifobiaa ja -fanatismia, joka kaiken lisäksi osoittautui varsin toimattomaksi ratkaisuksi käsillä olleeseen ongelmaan: Tilanne paheni, eivätkä enempää asiat kuin ihmisetkään muuttuneet. Kokemani ja näkemäni suoranaisen järjettömyyden kanssa en halunnut (enkä halua) olla missään tekemisissä!

Pian tuon jälkeen olin eheytymisseminaarissa, jossa sain käsissäni olleeseen ilmiöön selityksen. Vasta kuusi (!) vuotta myöhemmin aloin hahmottaa, että – hyvänen aika – ne ilmiöt, jotka olivat käsissäni konkreettisesti, ovat ikään kuin muuttaneet muotoaan ja ilmenevät tavalla, jota en kykene järjellä selittämään. Olen siitä kirjoittanut kirjoituksessani https://pauliinakuikka.wordpress.com/2012/11/12/1525/.

Osa uskovista on selittänyt asian sillä, että uskova ei voi kohdata tuommoista. Osa on sanonut, että Jumala sallii ja kouluttaa kohtaamamme kautta. Osa on sanonut, että toteutamme itse omaa pelkoamme.

Nämä selitykset eivät oikein ole purreet. En löydä Raamatusta perusteluja sille, että Jumala kouluttaisi omaansa kiduttamalla – ei edes silloin, jos tämä hairahtuu tieltä. Pelkokaan ei selitä asioita, koska emme ole osanneet pelätä eteentulevaa, koska se on ollut niin odottamatonta. Emmekä voi selittää tyhjäksi tapahtunutta.

Eheytymisseminaarin jälkeen koin silminnähtävän vapautumisen. Minut tunteneet henkilöt näkivät muutoksen.

Jouduin tuon tilanteen jälkeen monen myrskyrintaman kohtauspisteeseen. Vaikka olin kuullut kyseisessä eheytymisseminaarissa opetusta aiheesta, myrsky oli niin massiivinen, että en kyennyt asioita käsittelemään – enkä tajunnut olla varuillani uusien asioiden äärellä. Elämässäni ja ympärilläni on paljastunut melkoinen rytökasa, kun olen askel askelelta kyennyt käymään asioihin kiinni.

Elämässäni ei ollut vain yksi narsisti vaan useita. Olin kasvanut näiden sankareiden vaikutuspiirissä. Siksi varmasti huomaaminenkin on ollut niin hankalaa. Kaikkein vähiten olen tajunnut olla varuillani hallintamekanismien suhteen – tai noiden ”things” (joiksi Kathy niitä nimitti) suhteen. Osassa tapauksista narsismin hallintamekanismit pukeutuivat hengelliseen kaapuun – ja olivat vieläkin vaikeampia tunnistaa. Esimerkiksi eheytymisseminaarista palattuani turvauduin joidenkin myöhemmin narsistisia mekanismeja käyttäviksi paljastuneisiin ihmisiin.

Aloin tekemään niin kuin Kathy sanoi. Katselemaan ympärilleni, onko huushollissani jotain, mikä symboloi kohtaamaani alistamista, kysellen, josko Kathyn ajatuksissa voisi olla järkeä niiden yhtymäkohdista menneeseen demonifobiaan huolimatta.

Yllätyksekseni löysin liudan asioita, jotka olin pelastanut vuosien varrella.

Näistä elämäni narsisteista kaksi on kohdistanut minuun ulkonäköpaineita: Äitini lupasi antaa selkäsaunan, jos käytän huulipunaa. Hänen isänsä oli sanonut näin lapselleen. (Kuvitelkaa, mikä ote äitini isällä on äitiini ollut, kun tämä 60-vuotiaana uhkailee lastaan selkäsaunalla!) Äitini siirsi minuun myös oudon ilottomuuden mallin. Kirkossa ei saanut hymyillä. Toinen elämäni narsisti oli myös moralisti. Pukeutumisen kanssa oli tarkkaa, jottei vedä ”vääriä miehiä” puoleensa.

Löysin noista nuoruuden kuvistani valokuvia, joissa minulla on itkettyneet, surulliset silmät (varmasti sen takia, että kuvan ottanut oli saanut minut vähää aiemmin itkemään) ja löyhät, harmaasävyiset vaatteet päällä. Kuvia katsellessani tuli yököttävä olo. Hyvänen aika! Jopa nuo valokuvat olivat alistamisen väline!

Valokuvat eivät olleet ainoita. Olin pelastanut noita harmaita vaatekappaleitani, keittiöesineitä (joihin liittyy oma alistamisen tarinansa), käsitöitä (joiden tekemistä en saanut opetella…).

Omituista ja ominaista tälle viestinnälle on se, että se melkein poikkeuksetta on kaksoisviestintää: Pitäisi näyttää hyvältä – mutta ei saa; pitäisi osata – mutta ei saa opetella (ja/tai toinen tekee sen paremmin) jne. Suorastaan skitsofreninen ympäristö elää ja olla. – Ja nuo mokomat "things" tekivät sen minulle todella selväksi, kun rupesin asiaa pohtimaan. Yäk. Hyi.

Siitä, miten paljon tässä on ollut psykologisesta sidoksesta kysymys ja miten paljon mukana yliluonnollista, en edes lähde analysoimaan. Kontrollointi, näytti ulottaneen lonkeronsa nykyisyyteen: Asiat, jotka olivat käsissäni näyttivät kuivuvan tai kuolevan käsiini. Jouduin jatkuvasti taistelemaan sen eteen, että asiat menisivät eteenpäin työssäni ja elämässäni yleensä.

– Tiedän, että tämä selitetään joillakin tahoilla sillä, että elämässäni ei ole siunausta sen takia, että olen ollut kapinallinen. Uskon kuitenkin, että edellä esitetynlaiseen kontrolliin suostumattomuus ei ole sitä kapinallisuutta, josta oikeutettu seuraus olisi kirous tai tuomio. Pikemminkin tuo "tuomio" tulee elämän ylle kontrolloinnin muodossa saaden meidät toimimaan niin, että emme tavoita täysin sitä, mihin Jumala on meidät tarkoittanut. Kontrolloinnin varjo peittää näkyvistä sen, mikä meidän pitäisi nähdä.

ONNEKSI me emme ole lopullisesti tuomittuja tuollaiseen.

Kaikessa siinä, mikä meinaa tuoda kuolemaa, kuivuutta, tuhoa elämäämme, on hyvä muistaa, että Jumala on aina elämän puolella! Hän on Elämä. Hän puhuu elämää.

Pidä kiinni – vapaudesta (osa 2 – syitä vain näennäiseen vapauteen)

Edellisessä kirjoituksessanikerroin (hedelmistään päätellen) varsin epäonnistuneesta demonienkarkotussessiosta, jonka seurauksena näytti helvetti päässeen irti huushollissani. Kerroin yhden asianosaisen haluttomuudesta luopua taipumuksistaan. Ulkoinen rituaali ei pakottanut häntä muuttumaan.

Toinen epäonnistumisen syy on mahdollisesti liika hyväuskoisuus. Saattoi olla, että osa joukosta oli soitellen sodassa.

Kolmas mahdollinen selitys liittyy asenteeseen, jossa ”vapauttamissessio” on rituaali, jolla saadaan ihmiset entistä enemmän omiin hyppysiin.

Kajoan nyt näihin tarkemmin.

Olen matkan varrella törmännyt teatterikoulukanditaatteihin, erittäin hyviin näyttelijöihin, jotka eivät kaihda käyttää taitoaan hengellisessäkään kentässä. Olen kertonut aiemminin uudistuksestaan todistaneesta herrasta, joka hetimmiten kotiin saavuttuaan alkoi sohimaan vaimoaan kättä pidemmällä. Uudistus oli erittäin lyhytaikainen.

Jos joku noilla eväillä yrittää vapautua (tuskin, kun haluaa pitää kiinni tavoistaan) tai vapauttaa jotakuta toista (tai auttaa tätä eteenpäin), niin voi, voi,… on todennäköisesti köyhät eväät tässä asiassa. Tista voi auttaa täsmälleen siihen saakka kuin itse on. Tämä pätee sielunhoidossa ja esirukouksessa. Etenkään, jos vapauttaminen on rituaali, jolla toivotaan saatavan jotain itselle, tuskin on kovin suurta siunausta.

Olen todella paljon pohtinut syitä näennäiseen vapauteen.

Edellisessä kirjoituksessani viittasin vapauttamista yrittäneen henkilön todistukseen omasta vapautumisestaan. Olen pohtinut sitä, mikä tarinassa on totta, mikä ei. Erityisesti teatterikoulukanditaattien kohtaaminen ei ole sulkenut pois valekertomuksenkaan mahdollisuutta.

Kohdattuani englantilaisen Kathyn neuvon (ja sen seuraukset, joista enemmän seuraavassa kirjoituksessani) aloin miettimään, että joskus nämä toimimattoman uskon airuet voivat olla uskossaan aitojakin. Ongelma voi olla pikemminkin siinä, että he aitoudessaan ovat petettyjä. Petettyjä siksi, että uskovat vapauden säilyvän muitta mutkitta ja omistavansa jonkinsortin kestovoitelun. He potevat ainakin lievässä määrin ”laodikeasyndroomaa”, kokevat itsensä siunatuiksi, rikkaiksi – mitään tarvitseviksi.

Itseriittävyys, johon viittasin kaksi päivää sitten lainaamassani kirjoituksessa karismaattisten johtajien harha-askelista: Silloin kun ei ota mitään vastaan muualta, on vaara ajautua sellaiseen subjektiivisuuteen, jossa sokaistuneena uskoo vain itseensä ja siihen, mitä kokee saavansa ”jumalalta”.

Tuossa mitääntarvitsemattomuuden tilassa on suuri riski myös suhteessa vapauteen. Vapaudenkin voi menettää.

Uskon, että osin taustapeilissäni näkyvissä sotkuissa kysymys on nimenomaan tästä hyväuskoisuudesta: Kerran vapautettu, aina vapautettu.

Seuraavassa kirjoituksessani jaan kertomuksen omasta löydöstäni aiheen äärellä.

Lohdutus

Hengellisessä kentässä siipeensä saaneita ihmisiä kuunnellessani kuulen liian monta kertaa sen, että ei – yksinkertaisesti ei – voi luottaa.

  • Ensin tämän siipeensä saaneen luottamus on petetty yhteisössä, johon hän luottanut.
  • Seuraavaksi etsiessään jota kuta joka suostuisi kuulemaan hänen hätänsä ja kipunsa, joko sellaista ihmistä ei löydy tai sitten
  • löytyy ”mestaroija”, joka tarjoaa lääkkeeksi ihan vääriä rohtoja tai pahimmassa tapauksessa kertoo asioista eteenpäin.

Ihmisinä me ihmiset yksinkertaisesti tarvitsemme toista ihmistä kantamaan taakkojamme. Luther puhui veljien (ja miksei siskojenkin) keskinäisestä lohdutuksesta.

Kyllä Jeesus riittää -sanonta on totta. Ihmiselle, joka kipeästi tarvitsisi

  • toista ihmistä välittämään Jumalan armoa ja rakkautta – ja ehkä
  • näkökulmaa, toivoa ja uskon rohkeutta – tilanteeseensa

Sanonta voi merkitä sanahelinää – ja taas sanojalle – voi olla hyvä reitti ulos tilanteesta, joka vaatisi pysähtymistä.

Joskus oma kipumme estää meidät pysähtymästä; kohtaamamme on liian kivuliasta meille itsellemme. Löydän tässä itseni: nimenomaan uskonyhteisöissä haavoittuneiden kohtaaminen on liipannut niin läheltä, että kohtaaminen on ollut nimenomaan oman haavoittuneisuuden takia pelottavaa ja/tai ainakin raskasta.

Suurta rohkaisua ja lohdutusta sain noissa vaiheissa muun muassa Aale Tynnin runosta:

Ja Jumala sanoi:
Toisille annan toiset askareet, /vaan sinulta, lapseni, tahdon, että kaarisillan teet./ Sillä kaikilla ihmisillä on niin ikävää päällä maan,/ ja kaarisillalle tulevat he ahdistuksissaan. /
Tee silta ylitse syvyyden, kaarisilta tee, /joka kunniaani loistaa ja valoa säteilee.

Minä sanoin:

He tulevat raskain saappain, multa-anturoin/ – miten sillan kyllin kantavan ja kirkkaan tehdä voin,/ sitä ettei tahraa eikä särje jalat kulkijain?/

Ja Jumala sanoi:

Verellä ja kyynelillä vain./ Sinun sydämesi on lujempi kuin vuorimalmit maan/ – pane kappale silta-arkkuun, niin saat sillan kantamaan./ Pane kappale niiden sydämistä, joita rakastat,/ he antavat kyllä anteeksi, jos sillan rakennat. /
Tee silta Jumalan kunniaksi, kaarisilta tee,/ joka syvyyden yli lakkaamatta valoa säteilee./ Älä salpaa surua luotasi, kun kaarisiltaa teet/: ei mikään kimalla kauniimmin kuin puhtaat kyyneleet.

– Aale Tynni – Tätä runoa en unohda (Otava 1977)

Adobe Spark (1)

Luottamukseen viittasinkin. Silloin kun on kysymys syvistä ja henkilökohtaisista asioista, pitää itse kunkin opetella vaikenemisen taito. Se mikä on meille uskottu, meidän pitää säilyttää niin, että emme kerro siitä muille. Kaikkein kurjinta on ollut nähdä nimenomaan yhteisöissä, joissa on vallalla väärän vallankäytön kulttuuri, ihmisiä iskettävän menneillä asioilla, jotka on selvitetty ja jotka Jumala on antanut anteeksi. Niiden ei kaiken järjen mukaan pitäisi olla millään muotoa nykyisyyttä muutoin kuin enemmän tai vähemmän parantuneina haavoina ja muistoina. Toinen iskun muoto on syyttää ihmistä vaikeuksien keskellä synnistä tai pinnallisesta suhteesta Jumalaan tai passiivisesta osallistumisesta seurakuntaan. Unohdetaan, että Jumalan kuritus on ohjaavaa, ei sadistisen kiduttavaa raippamentaliteettia! (Paimen ei pelottele lampaita aroiksi, vaan ohjaa oikeaan suuntaan. Koskaan paimen ei tuota lampaalleen tarpeetonta tai suhteetonta kipua.)

Tätä taustaa vasten Pekka Simojoen laululla Särkyneiden majatalo on sanottavanaan painavaa asiaa:

Ei täällä asu sankareita. Hävinneitä on niin monta. Kerjäläisiä vain, uupuneita jotka tullessaan tuovat muistojaan.
Ei täällä asu uljas kansa
Ei ketään löydy täydellistä.
Monet unohtivat unelmansa kivikatuihin tämän kaupungin
Jossa Juudas petti ystävän.

He etsivät tietä valoon
Maasta kyyneleiden.
He saapuvat majataloon, särkyneiden.

Me tarvitsemme ystävyyttä
vailla yhtään vaatimusta.
Me pelkäämme niin menneisyyttä
Joka varjoineen aina uudelleen
uhkaa uskon viedä huomiseen.
Me ikävöimme olkapäätä,
ihmiskäden kosketusta.
Vaikka olisikin sydän jäätä
lämpö rakkauden,
sulattaa voi sen.
Tuoda kevään sielun kylmyyteen.

He etsivät tietä valoon…

On meidän tehtävämme täällä
kantaa toinen toisiamme, halki synkimmän yön
Pitää päällä toivon kynttilää.
Ette ei kukaan jää yksin harhailemaan pimeyteen.
Ei kauneimmassa temppelissä
asu meidän Jumalamme
mutta siellä Hän on aina
Missä joka rakastaa,
pelko katoaa
Vettä janoinen saa juodakseen.

He etsivät..

https://www.youtube.com/watch?v=YZYbFk1qgeo

Ajatuksien äärellä on vakava kysymys: Olenko minä/sinä tällaisia sillanrakentajia ja/tai ovatko yhteisömme tällaisia majataloja, jossa särkynyt oikeasti eheytyy?

Pieni kirja – paljon painavaa asiaa

Käsissäni on kulunut Pieni kirja Jumalasta. Käteenmahtuvat 105 sivua Tuomo Mannermaan1) tekstiä. Pieni kirja – paljon pohdittavaa. Yliopiston tenttikirja muuten. Osoitus siitä, että yliopistomaailma ei välttämättä tee kuivaa, hengetöntä teoreetikkoa eikä kaikkeen kriittisesti suhtautuvaa, Hengen elämän torppaavaa ilonpilaajaa. Näin olen joskus kärjistäen kuullut väitettävän.

Arvioiva asioiden käsittely kuuluu asiaan. Se ei kuitenkaan sulje pois esimerkiksi henkilökohtaista uskoa. Päinvastoin – niin kuin olen kirjoituksissani todennut – tuo arviointi on tarpeen myös uskonelämässämme.

Välillä on tarpeen nyppiä rikkaruohoja, karsia kuivia oksia tai ylimääräisiä versoja, jotta sadosta tulisi suurempi. (Vrt. Joh 15)

Mannermaa viitaa illuusioon, joka voi vallata ihmisen. Uskoon liittyvänä tämä illuusio on lähellä esimerkiksi silloin, kun usko, Jumala tai pyhä pyritään valjastamaan itsekkäisiin tarkoitusperiin.

”Tässä kuvassa olemme itsellemme jumalia ja käytämme Jumalaa ja lähimmäistämme itseämme varten.”

Tämä pyrkimys on lähellä jokaista; narsismissa se näkyy erityisen kärjistyneesti.

Raamatun punaiseksi langaksi on nimitetty Jumalan rakkauden pelastussuunnitelmaa, joka tulee esille ensisivuilta viimeisiin lehtiin saakka. Toinen lanka Raamatussa on ihmisen raadollisuus – ja (näin sen itse näen) itsekkyys: Minä, minulle, minun – viis muista. Tämä näkyy Eevan ja Adamin ”tavoitteeellisuudessa”. Ensin he tavoittelivat kiellettyä – itselleen, sitten yrittivät selvitä episodista ehjin nahoin syyttelemällä muita – toisiaan ja käärmettä.

Jumalan suunnitelma ja käsky ei ollut itseviha tai itsensävähätteliminen. Päinvastoin nk. rakkauden kaksoiskäsky kehottaa rakastamaan Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistä niin kuin itseä.

Ehkä sen ongelma onkin siinä, että jostain kumman syystä meidän on hankala uskoa Jumalan rakastavan meitä.

Mannermaa lainaa Lutheria:

”Missä taas vallitsee epäilys (toisen rakkaudesta),siellä etsitään, mikä olisi parasta. — Kuitenkin tällainen ihminen kulkee raskaalla sydämellä ja on syvästi haluton. Hän on ikään kuin vangittu, enemmän kuin puoleksi epätoivoinen ja hänestä tulee kaiken lisäksi usein narri.”

Pyöreät 500 vuotta (tai Raamatun tekstejä ajatellen 2000 vuotta) eivät ole kovin paljon sanomaa meistä etäännyttäneet.

Siitä, että emme jaksa uskoa (Jumalan tai ihmisen) rakkauteen, näyttää olevan seurauksena se, että alamme päättelemään ja laskelmoimaan itsekkyydestämme lähtien. Tämä lähtökohta johtaa varsin todennäköisesti ongelmiin. Stressiin, sanoisimme aikanamme.

Eikä tämä ole aina omaa syytämme.

Olen kirjoittanut paljon narsistisesta persoonallisuudesta (tai narsisteista, riippuu, onko diagnoosia vai ei). Narsistisuudella persoonallisuushäiriönä tai jo pelkkänä piirteenä tai taipumuksena on taipumus vetää myös ympäristöä samaan suohon.

Ihmisinä toimimme osittain tiedostamatta ja nk. intuition varassa. Narsisti osaa käyttää piiloviestintää taitavasti. Hänellä on taito saada viesti perille hienovaraisesti, jopa niin että emme järjellisesti niitä prosessoi. Esimerkkikertomukset toimivat melkein yhtä tehokkaasti kuin, jos uhka kohdistuisi meihin. Ehkä joskus jopa tehokkaammin, koska jos uhka kohdistuu meihin, ainakin osa meistä tajuaa ottaa kaksi askelta taakse.

Narsistissa (tai narsismiin taipuvaisessa) henkilössä rakkauteen ”uskomattomuus” näkyy nimenomaan tuona laskelmointina. Narsisti pyrkii täyttämään rakkaustyhjiön omistamisella ja esineellistämisellä.

Edellisessä kirjoituksessani kirjoitin yhden episodin tuosta oudosta omistamishalusta. Narsistin jakeluun ei mene se, että myös hänen ulkopuolellaan on elämää eikä hänellä ole oikeutta kuristaa ympäristöään ja sen ihmisiä henkisesti (ja jos kyseessä on hengellinen viitekehys) hengellisesti hengettömiksi eikä hänelle mene jakeluun se, että hänellä ei ole oikeutta leikkiä Jumalaa tai suurta johtajaa, jonka pillin mukaan maailma pyörii.

Kunpa tajuaisimme sen, että olemme Jumalan rakastamia semmoisina kuin olemme!

Joskus Jumala vääntää siitä mallia rautalangasta – tai tuon alussa mainitsemani karsimisen kautta.

”Jumalan on tarkoitus särkeä kuva, jonka uudestaan ja uudestaan muodostamme itsestämme ja joka ohjaa tahtovaa rakkauttamme.”

Huomaathan: jonka muodostamme. Rakkaudessa, tavoitteellisuudessa tai kuvassa ei ole mitään väärää. Siinä on, jos kuva on ”oma keksintömme” eikä se kuva, jonka Jumala haluaisi sen olevan. Kuva on illuusio, joka aiheuttaa kärsimyksen toisille ja itsellemme.

Tämä illuusio voi olla narsistinen halu pitää kiinni – tai sitten narsistin lähipiirin illuusio, kuva siitä, että narsistinen rakkaus on oikeaa, jopa tavoiteltavaa rakkautta. (Miksi muuten sellaiseen mukautuisimme?)

Silloin kun illuusio hajoaa tuhansiksi sirpaleiksi, maailma tuntuu romahtavan.

Katselen sirpaleissa otoksia elämästäni ja pohdin uskomattomia kuvia ja sävyjä, joita siinä on ollut ja saatan sanoa: ”Mikä sotku!” Usein sotkun suuruuden hahmottamine vie aikaa, vuosiakin.

Tuossa särkyneisyydessä(kin) takana on Jumalan rakastava teko. Perinpohjainen särkyminen on tarpeen, että tajuan eheytymisen tarpeen ja että voin tulla eheäksi.

Mannermaan sanoin:

”Jumala kohtaa ihmisen siellä, missä tämä todellisuudessa on ja missä Hän itse Kristuksessa on: alhaalla, ihmisen hulluudessa, heikkoudessa, murtuneisuudessa, synnissä ja helvetissä.”

Kirjoitinkin yllä, että narsistille ei asia tahdo mennä jakeluun.

Jospa menisi meille, heitä (tai kyseisenlaista käytöstä muutoin) kohdanneille, että oppisimme tuntemaan Jumalan rakkauden.

Paavalin sanoin:

Rukoilen, että hän sanomattomassa kirkkaudessaan hengellään vahvistaisi ja voimistaisi teidän sisäistä olemustanne. Näin Kristus asuu teidän sydämissänne, kun te uskotte, ja rakkaus on elämänne perustus ja kasvupohja. Silloin te kykenette yhdessä kaikkien pyhien kanssa käsittämään kaiken leveyden, pituuden, korkeuden ja syvyyden, ja voitte tajuta Kristuksen rakkauden, joka ylittää kaiken tiedon. Niin Jumalan koko täyteys valtaa teidät. (Ef. 3: 16-19)

Mannermaan sanoin:

”Rakkauden vapaus ja varmuus on kaiken ahdistuneen rajoittumisen vastakohta.”

Olemme vapaat rakastamaan Jumalaa ja lähimmäistämme kaikesta mielestämme, voimastamme ja sydämestämme.
__________________________________________________
1) Tuomo Mannermaa on Helsingin yliopiston ekumeniikan professori emeritus ja yksi kansainvälisesti tunnetuimpia Luther-tutkijoita. Hän on opettanut Helsingin yliopistossa sosiaalietiikkaa, systemaattista teologiaa ja ekumeniikkaa.

Mannermaan teos Pieni kirja Jumalasta valittiin vuoden 1995 kristilliseksi kirjaksi.