Pidä kiinni vapaudesta (osa 4) – valvo olemistasi :)

Edellisessä kirjoituksessani mainitsin siitä, että kokemastani vapaudesta huolimattaamonen myrskyrintaman kohtaaminen vei minut siihen pisteeseen, että en kyennyt tunnistamaan kaikkia myrskyn uhkia.

Tai ehkä niin kuin eräs kohtalosisareni Hollannista kertoi, että ”leikin kuollutta” kuin uhattu antilooppi. Käsiteltävää oli liikaa.

Toisaalta, JOS olisin tajunnut ja muistanut kaiken, mitä mainitsemallani eheytymiskurssilla puhuttiin, asiat olisivat menneet helpommin.

Hollannissa sotamuseossa käydessämme mieheni oli kuullut tarinan siitä, kuinka ranskalaiset luottivat siihen, että vihollinen ei voi hyökätä Belgian läpi. Yllätys, Saksa tuli sellaista kautta, josta ketään ei odotettu. Juuri näin kävi minulle. En odottanut myrskyä lähimpieni ja luotettujen kautta. Siksi myrsky yllätti, vei jalat alta.

Tarinan opetus on lyhykäisyydessään, että täytyy katsoa myös suuntiin, mistä ei hyökkäystä odottaisi. Vapautta on vaalittava.

Uskon osittain, että useiden tuntemieni karismaatikkojen hengellinen haaksirikko selittyy samanmoisella asialla kuin minun kertomukseni; on ajateltu, että usko ja elämä on kertaratkaisu. Voitelu on kestovoitelu. Vapaus on kertaluontoinen ja kestävä. Tuon keston illuusiossa ei ole tajuttu ajatella, että

  • voitelu EI ole kestovoitelu
  • vapaus EI ole kestovapaus.

Molemmat voivat laimentua, jos emme tajua valvoa tilaamme. Hyökkäys voi tulla myös sieltä, mistä emme odottaisi.

Kristityn vapaudesta

Löysin tässä kirjoitukseni viime syksyltä, ”blogittamiseni” alkuajoilta.

Voidakseen hyvin ihminen tarvitsee myös yhteyttä omiin tunteisiin ja tarpeisiinsa — Mikäli ihminen kadottaa yhteyden omiin tunneperäisiin tarpeisiinsa, hän voi alkaa oireilla eri tavoin, psyykkisesti tai fyysisesti. Ihminen kaipaa yhteyttä myös omiin juuriinsa, omaan menneisyyteensä ja edellisiin sukupolviin, mikä on tärkeää sekä oman itsen ymmärtämisen että identiteetin muodostamisen kannalta.”

Jatkoin:

”Ahtaan uskonnollisuuden yksi suuri “kuoppa” on siinä, että yhteisöt pyrkivät katkaisemaan jäsenensä yhteyden ympäristöön, yhteisöön kuulumattomiin ystäviin ja sukulaisiin. Yhteys omiin juuriin katkeaa. Pahimmillaan tämä yhteys demonisoidaan. Esimerkiksi demonisten siteiden katkaiseminen  voi synnyttää mielikuvan siitä, että sukuun ei saa olla missään tekemisissä. Vielä tehokkaammin tämän saa tietenkin aikaan selkeä kielto.

Samalla tavoin yhteisöt voivat katkaista yhteytemme omiin tunteisiin ja tarpeisiin. Esimerkiksi se, että on “lupa” ajatella tai sanoa pelkästään myönteisiä asioita tai puhua pelkästään “uskon sanoja” toimii tehokkaasti tällaisena erottajana.”

Tänä päivänä lisäisin tuohon myös yhteyden toiveisiimme, unelmiimme ja näkyymme. Ahtaat yhteisöt katkaisevat meiltä yhteyden siihen, mikä on meille tärkeää  – ja usein meissä Jumalan meille uskomaa.

Lukiessani ruotsalaista tutkimusta eräästä Uskon sana -liikkeen haarasta oli hätkähdyttävää huomata, kuinka kokonaisvaltaisesti liikkeen haara ”suojeli” omiaan ulkopuolisilta vaikutteilta. Sinällään hyvää tarkoittavasta, löyhästi jopa Raamatulla perusteltavasta, asiasta 1) tuli voimakas kontrolloinnin väline: Liikehdinnässä mukana olevat viettivät runsaasti aikaa raamattutunneilla ja pienpiireissä. Tämän lisäksi he ostivat liikehdinnän opetusta cd:llä/dvd:llä ja/tai kirjoja. Ulkopuolisia vaikutteita vältettiin tietoisesti tai tiedostamatta. Kun lisätään vielä, että liikehdinnällä oli oma lastentarha, koulu ja vanhainkoti, ihmisen elämä oli vauvasta vaariin ”opetuksen alla”.

Vaikka meillä Suomessa ei ole ollut aivan näin voimakasta eristäytymistä, olen tavannut ahdistuneita nuoria/ nuoria aikuisia, joita ahdistaa koulu tai työpaikka, koska siellä on vastassa täysin erilainen maailma kuin, mihin he ovat tottuneet. Niin, ja olen tavannut liian paljon nuoria/nuoria aikuisia, jotka reagoivat univaikeuksilla, paniikkihäiriöillä, jotkut vieläkin vakavammin. Olen tavannut myös niitä, jotka ottavat ”kaiken irti” nk. vapaudesta, kun he saavat välimatkaa yhteisöön.

Suuri kysymykseni on, miten me kristittyinä voisimme  luoda sellaisen ympäristön lapsillemme/nuorillemme ja/tai niille, jotka aikuisina tulevat mukaan seurakuntiemme toimintaan, että heistä tulisi tasapainoisesti uskoon ja elämään suhtautuvia?! Nimittäin olen sitä mieltä, että jokaisen on tarvis kasvattaa omat siivet. Jos näin ei tapahdu, meistä ei tule terveitä ja tasapainoisia aikuisia enempää hengellisessä kuin arkisessakaan elämässä. Jos napanuoramme vanhempiimme tai hengelliseen yhteisöömme on liian vahva – tai joissain tapauksissa peräti väärä sidos – se estää meitä menemästä siihen suuntaan, johon meidän tulisi kulkea, toteuttamasta tehtävää, jonka Jumala on meille antanut. Se, minkä Jumala on tarkoittanut parhaaksemme, muodostuu meidän ”pahimmaksemme”.

Tasapainoinen vanhempi – ja myös uskonyhteisö – antaa mahdollisuuden kokeilla siipiään… Jos lapsuudessa ja nuoruudessa annettu pohja on aito – ja aidosti kestävä – ei sitä tarvitse pönkittää korostulla auktoriteetilla, vaan tiedämme sen kantavan myös myöhemmin – ja kantavan hedelmää aikanaan. Tämä kuuluu myös aidosti lähettävän uskonyhteisön tunnusmerkkeihin. Silloin, kun joku yhteisössä näyttää kasvattavan vahvemmat siivet tai olevan rohkeampi lentämään kauemmas kuin yhteisössä on totuttu, viisas yhteisö antaa koettaa siipiä, antaa mahdollisuuden tulla ja lähteä uudelleen entistä pidemmälle lentomatkalle.

Vähän yli kaksikymppisenä sain nähdä yhden viisaan seurakunnan paimenen tekevän näin. Kaksi nuorta halusi koetella siipiään evankelistoina. Paimen totesi jotenkin näin: ”Anttaahan poikien koettoo…” Kokeilivat kanssa – ja toinen oli Jumalan valtakunnan työssä pian koelennon jälkeen.

Sen sijaan itseriittoisesti itsestään kiinnipitävä yhteisö ei salli pitkiä lentomatkoja. Yhteisön mielestä sellainen ei kerta kaikkiaan sovi. Kotkiksi tarkoitetuille kristityille laitetaan jalkaan rengas ja tilanteen mukainen kettinki tai leikataan sulat pois niin, ettei kotka – ilman ääritilannetta, jossa tilanne käy sietämättömäksi – lähde lentämään. Yksinkertaisesti kahleissa oleva tai ollut kotka ei luota siihen, että se kykenee lentämään.

Tämä kettinki on yleensä sidoksissa siihen, että opetetaan useimmiten sokeaa uskoa auktoriteettiin. Kun auktoriteetti sanoo jotain, se on niin ja amen. Sitä ei kyseenalaisteta. Jos auktoriteetti sanoo, ettei sinusta ole, sinulla ei ole ”sellaista kutsumusta” tai ”sinun paikkasi ei ole siellä”, sinä et lähde. Sinun paikkasi on palvella auktoriteettia. Kun auktoriteetti sanoo sinulle, ettei ole soveliasta olla yhteydessä sukulaisiisi tai entisiin ystäviisi, sinä tottelet. Ja kun auktoriteetti sanoo, että sinun ei tule ajatella itsestäsi ”suuria”, sinä lopetat ”uneksimisen”.

Miten paljon Jumalan aitoja siunauksia olemmekaan menettäneet tällaisen ”uskon” takia? Miten monta näkyä on jäänyt matkan varrelle, kun olemme käskystä lakanneet kuuntelemasta sitä, mitä sydämemme sanoo ja mitä Jumala on laskenut näyksemme? Ehkä tuo sydämen ääni tai näky ei ole tullut ukkosen jyrinänä tai salamointina, vaan hiljaisena äänenä sydämeemme. Mutta olemme unohtaneet sen, kun auktoriteetilla on näyttänyt olevan voimakkaampi ilmoitus asiasta.

Kysymys ei ole näyn voimasta, vaan laadusta, siitä onko Jumala puhunut? Jos Jumala on puhunut, on viisaampi toteuttaa  ennemmin Hänen tahtoaan kuin totella jota kuta joka puhuu vastoin Hänen puhettaan.

Blogini on ollut kannanottoa monessa suhteessa menneisyyteni yhteisössä, jossa tilanne on ollut edellämainitun kaltainen. Totta puhuen vielä vuosia yhteisöstä lentämisen jälkeen kuulin yhteisön vetäjän puheissa syytöksiä niitä kohtaan, jotka eivät olleet lojaaleja auktoriteetille. Yhteisön vetäjän mielestä pois lentäneet olivat jonkin sortin pettureita, oikea uskon vihollisia, joita vastaan oli Jumalan viha. Oli kurjaa kuulla vetäjän opetustallenteissa kerta kerran jälkeen tuota varjojen ampumista – ja tajuta, että tuollaisella ”varjojenampumisopetuksella” hän ravitsi seuraajiaan. Opetti vihaista uskoa ja vihaista Jumalaa.

Tuollainen vihaisen uskon ja vihaisen Jumalan kuva on omiaan luomaan uhkan ilmapiirin yhteisöön niin fyyisesti kuin hengellisesti syntyvien lasten kohdalle. Se on jotain muuta kuin ”rakkauden kosketus”. Pikemminkin sellainen Jumala, jolla vuosikymmeniä sitten peloteltiin lapsia, etteivät menisi kaivolle tai metsään. Ihmekö tuo, että pelottaa tieltä poikkeaminen tai kauas lähteminen.

Joskus tuo pelko sai aika hassuja piirteitä. Nuorimmaiseni kertoi lapsuudenmuistonsa. Oli kiellettyä laittaa viikinkilegosotilaalle sarvia päähän; se oli demonista. Kukaan ei kuitenkaan huomannut mitään, kun sarvet kiinnitti legosotilaan vaunujen pyöriin koristeeksi… 😉

Jumala ei ole meitä tarkoittanut pelkoon! Kristus on lunastanut meidät varjoista valoon! Ei meidän tarvitse enää pelätä demoneja. Ei kikkaillen vältellä pimeyden varjoja. Keksiä omia sääntöjämme niitä välttääksemme. Emme ole okkultisteja tai wiccoja. Olemme kristittyjä, Kristukseen uskovia. Ylösnousseen, synnin ja kuoleman voittaneen, Kristuksen todistajia ja seuraajia. Jos oikeasti uskomme, että Kristus on sitä, mitä sanoo olevansa, että Hänen allensa on KAIKKI alistettu. Kirjaimellisesti olemme Hänessä voittajia. Meillä ei ole pelkoa enempää tulevaisuudesta kuin vihollisen voimistakaan väärällä tavalla. Voimme luottavaisesti kulkea eteen päin pelkäämättä pimeää ja sen ”mörköjä”.

Se, joka asuu Korkeimman suojassa ja yöpyy Kaikkivaltiaan varjossa,sanoo näin: ”Sinä, Herra, olet linnani ja turvapaikkani. Jumalani, sinuun minä turvaan.”

Herra pelastaa sinut linnustajan ansasta ja pahan sanan vallasta.
Hän levittää siipensä yllesi, ja sinä olet turvassa niiden alla.
Hänen uskollisuutensa on sinulle muuri ja kilpi.
Et pelkää yön kauhuja etkä päivällä lentävää nuolta,
et ruttoa, joka liikkuu pimeässä, et tautia, joka riehuu keskellä päivää.

                                                                                                                               Psalmista 91

1) Raamatussahan kehotetaan valvomaan toinen toistamme rohkaisuksi rakkauteen ja hyviin tekoihin sekä olemaan hylkäämättä omaa seurakunnan kokoustamme. Sen sijaan KGB-asenne yhdistettynä pakkoon osallistua tietyn seurakunnan toimintaan sallimatta muita vaihtoehtoja alkaa muistuttaa jotain muuta kuin Uuden testamentin tarkoittamaa valvomista ja rohkaisua. Valvomista tarkoittava kreikan sanan paino on pikemminkin huolenpidossa kuin vahtimisessa ”kgb-mielessä”. Ainoa voimakas sana tässä on ´rohkaisu rakkauteen ja hyviin tekoihin´. Siinä sanotaan, että tulee provosoida, ärsyttää toinen rakastamaan ja tekemään hyviä tekoja. Kgb-kyttääminen kääntää tämän teologian päälaelleen: provosoi kyttäämiseen ja suhtautuu miedosti rohkaisuun. 😉 Mielestäni olisi aika pistää painopisteet kohdalleen!

Ihmettelyä

Media tuo kaiken niin lähelle. Norjan ampumatapaus on puhuttanut ja ajatuttanut. Minuakin.

Tosin pienellä viiveellä pääsin asiasta jyvälle, kun katson harvakseltaan TV:tä. Radiosta siitä kuulin ja sitten piti alkaa nettaamaan.

Hyvä ihme sentään! Mikä saa jonkun hurahtamaan tuolla tavoin, että kääntää puurot ja vellit samaksi sörsseliksi – ja onnistuu saamaan aikaan – kristinuskoon vedoten – tuommoisen teon?!

Toisaalta on aikojen saatossa tapahtunut vastaavaa  – uskoon vedoten.

Kauhulla luin viime talvena Rasputinista ja nyttemmin Åkerblomista. Kyllä maailman parhainkin asia voi ihmisen päässä kääntyä niin vinksalleen, että voi, voi… [Tästä edellisessä blogikirjoituksessa kirjoitinkin pitkään ja hartaasti]

Mutta mikä ihme saa ihmiset lähtemään mukana moiseen? Se minua on ihmetyttänyt kerta kerran jälkeen. Älykkäät, ajattelevat ihmiset! Ajatelkaapa vaikka viime joulun alla otsikoihin noussutta espoolaista uskonyhteisöä, jossa lääkärit(kin) laihduttivat itsensä anoreksian rajoille, koska siellä opetettiin, että läski estää herätyksen ja tuo demonit seurakuntaan. Opetus, jota ei voi perustella Raamatulla – kuin korkeintaan parilla puolikkaalla lauseella!

Tuo esiinnostamani Åkerblomin tapaus on yhtä lailla erikoinen: Henkilöt, jotka eivät olleet silminnäkijöitä, saatiin todistamaan oikeudessa ikään kuin olisivat olleet. Puhumattakaan Rasputinista, joka käytännössä hallitsi Venäjää keisariperheen ja hovin kautta.

Miksi me ihmiset (puhun tahallisesti monikossa, meistä, koska olen nähnyt, miten helposti lähdemme mukaan kyseenalaistamatta, arvioimatta, pohtimatta seurauksia) lähdemme mukaan toivottaen tervetulleeksi melkein minkä tahansa ilmiön? Mikä meitä kiehtoo tuollaisessa?

Kullakin omat ojansa

Elämän kaipuu

Olen pohtinut, että niin vapaissa ja/tai karismaattisissa piireissä kuin kansankirkoissammekin on molemmissa omat ”ojansa”. Vapaissa ja/tai karismaattisissa piireissä olemme valmiiksi virittäytyneet odottamaan seuraavaan Hengen liikahdusta. Kansankirkoissa kaipaamme myös elämää. Liikehdinnät houkuttavat.

Enkä suinkaan väitä, etteivätkö liikehdinnät voisi olla Jumalasta lähtöisin. Näinhän on aina ollut. Kyllä ihmisten herääminen uskonasioiden suhteen on Jumalan työ. Eri herätysliikkeiden alkuajoissa voidaan nähdä tuota työtä.

Ei vain yhden jakeen varassa, eihän?

Sen sijaan meidän pitää olla tarkkoina siinä, minkä liikehdinnän mukaan lähdemme.

Viittasinkin jo aiemmassa kirjoituksessani kokoustallenteeseen, jossa puhuja vähän liikaakin aktualisoi Paimenen äänen kuulemisen, johon olen toistuvasti viitannut tässä arvioimisasiassa. Huomastin, että kappasta kummaa, asiasta on toisenlainenkin tulkinta: ”Ei Jeesus sanonut, että lukekaa minun kirjojani, vaan kuunnelkaa minun ääntäni.”

En yhtään väitä, etteikö voisi olla niin, ettemmekö voisi kuulla Pyhän Hengen ääntä tässä ajassa. Olen itsekin kokenut välillä sellaista rohkaisua tai varoitusta, joka ei ole järjellä selitettävissä. Mutta se, että aktualisoisimme tuollaisessa mitassa kuin tuo puhuja ehdotti Pyhän Hengen äänen, on vaarallista! Jos alamme seurata jokaista singahdusta ja kimmoketta, jossa voisi olla tuo ääni kyseessä, olemme kohta eksyksissä. Kyllä tänä päivänä on kirjoitettu Sana, jossa kuulemme Paimenen äänen. Se on se turvallisin vaihtoehto. Jos joku kuulee tuota Pyhän Hengen ääntä, hänen kannattaa kyllä asettaa kompassi kartalle ja katsoa, onko reitti siihen suuntaan, mihin Sana osoittaa. Jos ei, silloin on suunta väärä.

Voimme aivan hyvin päätyä tuommoisiin äärioppeihin, joista tässä kirjoituksessa on kolme esimerkkiä: tuo norjalainen nuorimies, Rasputin ja Åkerblom. Kaikki he tavallaan kuulivat näitä impulsseja ja takertuneet yksittäisiin, useimmiten asiayhteydestään irrotettuihin, kohtiin Kirjoituksissa.

Esimerkiksi Jehovantodistajien opinkappaleista jotkut tiettyihin yksittäisiin jakeisiin Raamatussa – useat opinkappaleet eivät tarkkaanottaen ole edes heidän Uuden maailman käännöksensä mukaisia. Niistä kaksi esimerkkiä takavuosilta, kun  kävin keskusteluja ”todistajien” kanssa. Eräs heistä sanoi, ettei voi olla varma pelastuksesta. Pyysin häneltä hänen raamattunsa (tuon Uuden maailman ns. käännöksen, joka on ”käännetty” opin mukaisesti, eikä päin vastoin!). Otin esille Markuksen evankeliumin kohdan, jossa sanotaan: ”Joka uskoo ja saa kasteen se pelastuu, mutta joka ei usko, tuomitaan kadotukseen.” ”Todistaja” sanoi heipat ja toivotti hyvää kesää. Toisen kerran joku heikäläisistä väitti, että Jeesus on arkkienkeli Mikael (!). Jostain ihmeestä muistin, että Heprealaiskirjeessä on kohta, joss sanotaan, että Jeesus on enkeleitä suurempi. Myös tällä kertaa oli hiljaista.

Oppiko ojaan kaataa?

Samaan tapaan myös meidän kristittyjen piirissä liikuvissa ilmiöissä ja – sanoisin niinkin rankasti – muoti-ilmiöissä on näitä vivahteita. Otetaan jae sieltä ja toinen täältä – ja oppi on valmis. Pahimmillaan ei vaivauduta lukemaan jakeita näiden jakeiden ympäriltä, vaan tyydytään mekaanisesti toistamaan näitä yksittäisiä otoksia – puhumattakaan siitä, että vaivauduttaisiin kaivautumaan näiden sanojen taakse. Pahimmillaan opetetaan, että kirjain kuolettaa… Ja tarkoitetaan tietenkin teologista tietoa.

Uskaltaisin väittää, että Paavali jos kuka oli oppinut. Hän vain oli antanut oppineisuutensa Kristuksen käyttöön. Fariseuksena hän osasi Vanhan testamentin etu- ja takaperin. Siitä oli hänelle hyötyä. Olihan Kristus sanonut, että hän ei tullut kumoamaan lakia ja profeettoja, vaan täyttämään. Tämä fariseus, jos kuka ymmärsi, mistä oli kysymys – etenkin, kun Hän ymmärsi, kuka Kristus sanoi olevansa. Niin – Jeesus sanoi myös, että tämmöinen ihminen ammentaa uuttaa ja vanhaa.

Tuo kirjain kuolettaa – opetus ontuu siinä, että siinä ei puhuta teologisesta tiedosta, vaan laista: Lakia noudattamalla ei pelastu, vaan niin kuin Jeesus sanoi Nikodemokselle: ”Jos joku ei synny vedestä ja Hengestä, hän ei voi nähdä Jumalan valtakuntaa.” Uudesti syntyminen on aina Jumalan työ.

Samaan tapaan miestäni prässättiin taannoin tunnustamaan asioita – jotka eivät tälle henkilölle edes kuuluneet eivätkä kuuluneet synnintunnustuksen piiriin – vetoamalla kohtaan: ”Totuus tekee teidät vapaiksi.” Hyvänen aika! Eihän tuossa kohdassa puhuttu mitään tuommoisesta tilanteesta, vaan Jumalan Totuudesta, joka vapauttaa ihmisen, kun ihminen suostuu näkemään itsessään tämän Jumalan Totuuden.

Jeesus sanoi, että eksymme ellemme tunne Kirjoituksia ja Jumalan voimaa.

Epävarmuus vs varmuus(ko?)?

Yksi altistava tekijä on se, että olemme niin vietävän epävarmoja itsestämme ja siitä, mihin uskomme!

Itselleni kävi vuosia sitten tapaus, jossa tunsin sisimmässäni aivan toisella tavalla kuin minulle tuodussa profetiassa sanottiin. En uskaltanut uhmata tuota ”voidellun” mainetta kantavaa profeettaa – ja jälki käteen olin anteeksipyynnön velkaa henkilölle, jota loukkasin tuota profetiaa toteltuani. Ja miten monta muuta väärää ja Sanan vastaista tekoa tein sen opetuksen vuoksi, että ”Jumalan voideltua” oli toteltava. Entä jos tämä ns. ”voideltu” onkin itse mennyt metsään – hän vie sinne monta muutakin! Kristus itse varoitti vääristä profeetoista ja käski katsomaan hedelmää.

Mutta eihän minusta ole, kun minulla ei ole tuommoista räiskyvää armoitusta enkä tunne Hengen kehotusta joka tunti. Entäpä, jos Sana riittäisi oppaaksi tuossa tilanteessa? – Ja kyllä Herra puhuu, kun on tarvis. Sanassa sanotaan, että voi olla aika, jolloin kuulet takaasi äänen, joka sanoo: Tässä on tie. Sitä käykää. – Mutta entäpä jos Sana onkin sitä varten, että sen valossa arvioisit itseäsi ja ympäristöäsi? Onhan Sanassa luvattu, että Pyhä Henki kirkastaa Kristusta ja avaa kirjoitukset, tuo mieleen, mitä on kirjoitettu. Hän voi toimia hiljaisena tuulen huminana, jota tuskin huomaat muuta kuin virvoituksena elämässäsi.

Jos itse olisin luottanut siihen noissa mainitsemissani tilanteissa, mitä Sanasta luin, olisin toiminut aivan toisin.

Tuki turvallinen – vai turvaton?

Kaipaamme liian usein vankkoja tukirakenteita ympärillemme. Meillä on sietämätön turvallisuuden tarve. Joskus voi olla niin, että tuossa kaipuussamme on menneisyyden kaikuja. Näin omalla kohdallani. Autoritäärinen malli antoi minulle virhesignaalin turvallisesta, voimakkaasta ja elävästä uskosta ja elämästä. Se oli kuitenkin todellakin virhesignaali. Yllättäen tuo kaikki ympärilläni alkoi ahdistaa ja kuristaa henkisesti ja hengellisesti. Etsin syytä itsestäni ja uskostani. Koetin saada noita fiiliksiä, mitä muilla oli. Välillä kieltäydyin toistamasta fraasia: ”Voittovoimassa” – koska olin kyllä voittovoimassa, kun olin Kristuksessa. Tämä oli tosiasia taisteluista huolimatta ja niiden keskellä. Lisäsin: ”Voittovoimassa – kaikesta huolimatta.” En suostunut elämään roolissa, joka ei ollut aito.

Eksysissä – vai sittenkin löytänyt?

Aito vapaus koitti vasta, kun hirvittävän mylläkän keskellä ja kautta vapauduin tuosta ahdistavasta ympärilläni. Ymmärrän, että Jumalan piti perin juurin murtaa kaikki tukirakenteet ympärilläni, että löytäisin Hänet ja Hänen Sanansa uudelleen.

Varmasti moni säälitteli tuossa yhteisössä minua, ressukkaa. Olin heidän mielestään kadonnut lammas – tai vielä pahempaa susi lammasten vaatteissa. Mutta yllättäen löysin Valon, Rakkauden ja Elämän. En puhu nyt New Age -termein. Puhun siitä, mitä Kristus puhuu Sanassaan. ”Hänessä oli elämä, ja elämä oli ihmisten valo. Valo loistaa pimeydessä, pimeys ei ole saanut sitä valtaansa.” (Joh 1:  4,5)

Näin se vain oli: Jokin minussa taisteli minut vapaaksi.

Loppujen lopuksi – loppusananen

Olen pohtinut sitäkin, että eipä noissa ilmiöissä ole pelkästään syy joko sysissä tai sepissä. Ei voi harhaanastunut itseä pelkästään syyttää. Olen nostanut mielessäni hattua niillekin, jotka omassa elämässäni ovat satuttaneet ja kipeää on sen seurauksena tehnyt. He ovat olleet missiossaan niin vietävän hyviä, että täydestä on mennyt. Kyllä aidon ja epäaivon, totuuden ja väärennöksen rajapinta on haastava erottaa. – Ja kuten usein näissä hengellisen kentän väärinkäytöksissä kuin myös tuollaisissa Norjan kaltaisissa ääritapauksissa  takana on henkilö, joka osaa saada asiat näyttämään haluamaltaan, narsistinen yksilö, ihan ihka aito narsisti tai peräti psykopaatti – saman ilmiön eri asteita. Yhteistä näille on se, että pyhä ei ole heille oikeasti pyhää – eikä mikään uhri niin suuri, ettei sitä voisi oman etunsa alttarille uhrata. Suosittelen aíhepiiristä tehtyjen tutkimusten lukemista ja/tai kirjoja Naamiona terve mieli ja Ei Herroina halliten – sekä elävän elämän seuraamista. Näitä ilmiöitä silloin tällöin putkahtaa vastaan, odotti/halusi niitä tai ei – ja niistä sitten kukin lähtee yhtä kokemusta rikkaampana – ja ehkä muutamaa höyhentä kevyempänä 😉 [Onneksi ne näyttävät kasvavan takaisin]

Hyvin kirjoitti eräs nainen nuorista, jotka kaiken keskellä, uhan alla, menivät leirille Itävaltaan, jossa oikeistolaiset aatteet ovat Pohjoismaita enemmän voimissaan. ”Pelko ei pysäytä näitä nuoria.”

Ihan totta. Pelossa ei ole sitä Rakkautta, joka on Kristuksessa. Siksi, jos sinua tai minua yritetään hallita pelolla, meidän tehtävämme on joko taistella, uhmata tuota pelkoa, tai äänestää jaloillamme. Siellä, missä on pelko, siellä ei ole Paimen.

Käskien et/ hallitse, Kristus, et vaatimuksella.

Laupeudella/ kosketat, rohkaiset laupeudella.

 Miekalla et/ työhösi taivuta, painostamalla.

Katseesi alla/ taivumme, lempeän katseesi alla.

Säikytä et/ pelkoon et kutsu, kun vastuumme näytät.

Riemulla täytät/ herätät toivon ja riemulla täytät.

Uhkaile et/ varjele hengestä orjallisesta!

Kaipauksesta/ lähdemme liikkeelle, kaipauksesta.

 

Virsi 415

65. Uskallanko kohdata erilaisuutta?

Taustani on ”monikristillinen”. Näin eri kirkkokuntien usko ja traditiot ovat tulleet minulle tutuiksi: Isäni on ortodoksi, äitini luterilainen ja sen lisäksi ystävä-/tuttavapiirissä on -laistä, -läistä ja -llista moneen lähtöön – ja itsekin olen kuulunut sekä -laisiin että -llisiin.

Mihin lokeroon sinä kuulut?

 

 

 

 

 

 

Useinhan on niin, että ensin yritämme selvittää eteemme tulleen ”kristityn” uskon syvyyttä esimerkiksi kysymällä: ”Oletko seurakunta-aktiivi?” tai rohkeammin ja suoremmin: ”Oletko uskossa?” tai ”Oletko uudestisyntynyt?” – vähän sen mukaan, mikä on opillinen taustamme. Vastaus: ”No, minä olen ihan tavallinen… sellainen kirkossakävijä…” laittaa varsin helposti herätyskristilliselle ja kääntymystä korostavalle henkilölle ”todistusvaihteen päälle”; tuohan on äkkiä käännytettävä.
Kun tuo tausta on selvitetty, kyselymme voi jatkua (jos ei ole vastauksesta vielä selvinnyt tuo -läinen, -lainen tai -llinen): ”No, mihin seurakuntaan sinä kuulut.” – Ja sen jälkeen tunteet ovat valloillaan ;)…

Olen pohtinut tätä taipumustamme lokeroida itsemme ja toisemme johonkin… Onko kysymys tavastamme hahmottaa – vai tarpeestamme olla oikeassa tai varmoja asiastamme vai peräti huonosta itsetunnosta?

Jos kysymys olisi pelkästään tavastamme hahmottaa toisen opillista taustaa ja sen pohjalta syntyvästä vuoropuhelusta, emme olisi noin jyrkkiä. Sen sijaan, jos taustalla on tarpeemme olla oikeassa tai huonosta itsetunnostamme, mustavalkoinen ja lokeroiva ajattelu voisi olla selitettävissä.
Uskallan nimittäin väittää, että jos olemme varmoja omasta uskonnkemyksestämme, meillä on riittävästi kypsyyttä myös vuoropuheluun – koska se, että toinen on eri mieltä kanssamme, ei uhkaa meidän vakaumustamme. Jos olemme riittävän kypsiä, meillä emme ole itseriitoisia vain omaan oppiimme tuijottajia, vaan meillä on kypsyyttä ottaa myös toisinajatteleva huomioon.
Tästähän Paavali puhui, kun hän kehotti vahvoja ottamaan vastaan (näin esimerkiksi useat englanninkieliset käännökset kääntävät) heikkouskoinen – ilman, että alamme taittaa peistä mielipiteistä:

Hyväksykää joukkoonne myös sellainen, joka on uskossaan heikko, älkääkä ruvetko kiistelemään mielipiteistä.” (Room. 14:1)

 

Sapatin herra -opetuksen sudenkuoppia

 

Sivumennen sanoen – ja hieman aiheesta poiketen – on sanottava muutama sana joissain piireissä epidemian lailla vallalla olevasta ”sapatin herra – opetuksesta”. Tämän opetuksen ydin viittaa Jeesuksen reaktioon tilanteessa, jossa häntä syytettiin sapatin rikkomisesta silloin, kun hän teki hyvää sapattina (paransi sairaita, etc.) Sapatin herra -opetuksen mukaan Jeesus edelleenkin voi poiketa vallitsevista uskonnollisista traditioista tekemällä jotain ”poikkeavaa”.

Usein opetuksessa asetetaan vastakkain ”uskonnollinen maailma” (joka usein tarkoittaa valtakirkkoja, uskonnollista valtaa käyttäviä tahoja (pappeja, piispoja) – ja usein tahoja, jotka yrittävät keskustella opillisista asioista, kuten hengellisen vallankäytön oikeutuksesta tai hengellisen kentän ilmiöistä.) ja ”elävä usko” (joka puolestaan on usein ”oma oppi”, ”voideltu julistaja” tai ”profeetta” tai ”ilmoitus”). Näin saadaan sapatin herra -opetus istutetuksi Raamattuun – ja päin vastoin.

Mielestäni opissa on ainekset poikkeamaan siitä, mistä Raamatun kertomuksessa näyttää olevan kysymys.

Avaan ajatusta hieman: Tuon ajan juutalaisuudessa oli – vähän samaan tapaan kuin tämän päivän kristillisyydessäkin – jyrkkä ja kirjaimellinen siipi ja liberaali siipi. Jyrkkä ja kirjaimellinen siipi oli sitä mieltä, että sapattina ei saa tehdä mitään työtä; liberaalimpi siipi antoi joissain tapauksissa eri vapauksia sapattisäännöstä. Jeesuksen kanssa keskustelleet henkilöt ilmeisesti edustivat jyrkän siiven jyrkintä osaa, koska he puuttuivat paitsi patjan kantamiseen myös itse parantamistoimintaan – jossa ei varsinaista työtä ainakaan meidän ajattelumme mukaan Jeesus tehnyt.

Sapatin herra -opetuksessa näitä poikkeuslupia haetaan esimerkiksi ”omille vajavuuksille”, moraalisille rikkeille tai opillisille vinoumille. Tämän opetuksen mukaan Jeesus voi valtasuuruudessaan rikkoa vaikkapa moraalin rajoja. Kuulin takavuosina profetoitavan useaan otteeseen, että ”Jumala voi vaihtaa puolison soveliaampaan, jos entinen ei täytä tehtäväänsä”… Ja nimenomaan tuohon vedotenhan Paavali kehotti pysymään jopa uskosta osattoman kanssa, jos tämä vain suostuu työskentelemään yhteisen hyvän eteen! (Eri asia on sitten se, että tämä puolisko ei työskentele yhteisen hyvän eteen, vaan esimerkiksi on uhka puolison/ lasten turvallisuudelle – siitä on jo Suomen lailla sanottavansa asiaan.) Sen sijaan jos alamme sapatin herra -opetuksella lavennella rajoja omin päin, tilanne antaa meille aivan liian suuren tulkinnan varan…

Antaa toisen etsiä – ja löytää!

Heikkouden hyväksyminen ei siis koske jotain perustavanlaatuista elämässämme, vaan kysymys on ennen muuta ehdonvallan asioista, kuten syönkö kasviksia vai lihaa, vaatetusta, hiusten pituutta, koruja, etc. Asioista, joilla ei suoraan kristinuskon perustotuuden kanssa ole mitään tekemistä. Jos oikein luen Paavalin opetusta, näihin asioihin liitetään jopa opit kasteesta ja kättenpäällepanemisesta (joista näyttää – Paavalin kirjeiden perusteella – olleen eri mielipiteitä jo ensimmäisten kristittyjen aikaan).

Tärkeintä näyttää olevan se, että emme ehdonvallan asioiden takia lähde kiivailemaan, vaan annetaan toisen etsiä ja löytää. Toki voimme antaa hänelle evästystä hänen etsintäänsä – mutta meidän ei pitäisi häntä pakottaa omaksumaan omaa kantaamme.

Tai – vai molemmat?

 

Me voimme olla varmoja omasta uskotamme, mutta ei meidän tarvitse pakottaa toista uskomaan samoin. Meidän tulisi vihdoin kypsyä – ja muistaa myös omaa etsintäämme! Joku on hitaasti kypsynyt kohti sitä vakaumusta, joka hänellä on; jolla kulla toisella on takanaan radikaali käännekohta; toisen vakaumuksen löytymiseen liittyy itkua, toinen voi kertoa löytämisen ilosta.

Tänään kirkkoherramme puhui saarnassaan siitä, kuinka Jeesus ei elävää vettä tarjotessaan määritellyt tarkalleen sitä, mitä tuo lupaus tarkkaan ottaen merkitsi – vaan Johanneksen evankeliumiin kirjattu kohta antaa edelleen kokemisen vapauden lukijalleen:

Kysymys on siitä, mihin juuri nyt tarvitsen virvoitusta? – Kysymys on myös siitä, kuinka Jumala juuri minua kohtaa.

Sen tämä ”monikristillisyys” on opettanut, että ei tarvitse joka hetki lähteä mestaroimaan toisen uskoa. Kysymys on, niin kuin Paavali Roomalaiskirjeen 14. luvussa kuvaa, Jumalan ja minun välisestä kohtaamisesta. Tässä kohtaamisessa on aimo annos rakkautta – mutta myös pyhyyttä.

Silloin, jos tämä usko muuttuu irvikuvakseen: rajoittavaksi, manipuloivaksi, määräileväksi, omaan muottiin puristavaksi, silloin – näin väitän – on aika älähtää ja kehottaa palaamaan alkuun eli lukemaan vielä kerran:

Hyväksykää joukkoonne myös sellainen, joka on uskossaan heikko, älkääkä ruvetko kiistelemään mielipiteistä.”

Uskon vahvuus ei oikeuta ylimielisyyttä – vielä vähemmän hengellistä väkivaltaa!

 

Herrasmiespeli Jumalan kaukaloissa

”Minä tiedän sinun tekosi. Edessäsi on nyt avoin ovi, minä olen sen avannut, eikä kukaan voi sitä sulkea. Sinun voimasi ovat vähäiset, mutta sinä olet ottanut sanani varteen etkä ole kieltänyt nimeäni.”

Ilm 3:8

Sanat on suunnattu Filadelfian seurakunnalle. Samalla tavoin kun muissakin Ilmestyskirjan seurakunnille tarkoitetuissa sanoissa, se alkaa: ”Minä tiedän sinun tekosi.”

Totuus on vapauttavaa. Ei tarvitse esittää roolia, yrittää olla jotain mitä ei ole.

”Edessäsi on nyt avoin ovi, minä olen sen avannut, eikä kukaan voi sitä sulkea.”

Ovi on Jumalan avaama. Siksi ovea ei  tarvitse väellä ja voimalla avata.

Kysymys ei ole omasta voimastamme. Voimamme voivat olla vähäiset. Kun Jumala avaa, sitä ei kukaan, ei mikään voi voimallaan voi sulkea.

Se mitä Jumala Filadelfian kohdalla arvosti, oli Sanan toteutus, Sanan varteen ottaminen omalla kohdalla. Samalla kysymys on Herramme tunnustamisesta.

Niinhän Jeesus sanoi: Eivät ratkaise ihmeet ja profetointi, vaan se, että tekee Taivaallisen Isän tahdon. (Matt 7: 15-23) Hedelmä.