Täydellistä!

Joskus elämässä on käsillä paljon palasia, joita yrittää parhaansa mukaan sovitella paikoilleen. Tilanne voi olla jopa stressaava.

Voit kuunnella artikkelin täältä

Entäpä jos – kaikesta huolimatta – paljojen palasten keskellä uskaltasin levätä ja luottaa, että kirjaimellisesti kykenen kaikkeen, kun Herra minua (sinua) vahvistaa. (Vrt. Fil. 4: 13). Kykenen (kykenet) Hänen avullaan löytämään ratkaisun.

Jos katselet Filippiläiskirjeestä lainaamani kohdan asiayhteyttä, huomaat, että myös Paavalilla oli monenlaisia asioita hänen elämässään ja palvelutyössään. Vastustus oli ajoittain erittäin rajua. Ajoittain Paavali näyttää kärsineen ei vain niukkuutta, vaan nälkää. Vankeuteenkin hän joutui – ja merihätään. Hän sai myös raipaniskuja ja vaivoin pelastui raivoissaan olevalta väkijoukolta. Tuota nimenomaista kirjettäkin Paavali lienee kirjoittanut vankilassa.

Tästä huolimatta Paavalin kirjeiden perusvire on usko Jumalan huolenpitoon ja kokemus Jumalan huolenpidosta. Hän on aina saanut avun – ja joissain tilanteissa, joissa apua ei ole näyttänyt tulevan (kutenhänen 2. Korinttilaiskirjeeseen tallennettu, saatanan enkelin rusikoimisesta kertova kohta), on läsnä Jumalan armo, jossa on yllin kyllin kyseiseen tilanteeseen.

Filippiläiskirjeen kohdasta voimme lukea Paavalin kokemuksesta: Hänen niukkuuteensa tuli apu Filippin avustuslähetyksen kautta. Hän toteaa, että hänellä oli yltä kyllin kaikkea.

Itsellänikin on sama kokemus, jolla olen lohduttanut niitä, jotka ovat hämmästelleet avun ”viipymistä”, että minun(kaan) kohdallani Jumala ei koskaan ole ”myöhästynyt”. Usein olen kokenut myös sen, että vaikka minun mielikuvissani kysymys on ollut avun viipymisestä tai liki pitäen myöhästymisestä, vastaus on tullessaan ollut täysin oikein ajoitettu, täydellinen siihen hetkeen – ja käsillä olevaan haasteeseen/kysymykseen.

Meheviä mustikoita ja Herran läheisyyttä

Muutama päivä sitten kävin poimimassa mustikoita. Parin viikon helteinen ja sateeton jakso on näännyttänyt ruohikon ja kuivattanut kuivimmilla paikoilla mustikatkin ”pystyyn”. Poikkesin läheiselle rinteelle katsomaan ”kaiken varalta” sattuisiko sieltä löytymään mustikoita, kun olin ehtinyt jo tyhjentää läheisen korven suurimmista mustikoista. Yllätykseni oli melkoinen: Rinteessä kasvoi pulsia, meheviä mustikoita. Rinteestä huolimatta vesi oli lähellä maan pintaa ja mustikat saivat vettä. Siinä tulivat mieleeni Jeremian ja Psalmin 1 sanat:

Hyvä on sen osa,
joka ei vaella jumalattomien tavoin,
ei astu syntisten teille,
ei istu pilkkaajien parissa
vaan löytää ilonsa Herran laista, tutkii sitä päivin ja öin.
Hän on kuin puu, vetten äärelle istutettu: se antaa hedelmän ajallaan, eivätkä sen lehdet lakastu. Hän menestyy kaikissa toimissaan. (Psalmi 1: 1-3)

Siunattu on se mies,
joka luottaa Herraan
ja panee turvansa häneen!
Hän on kuin puron partaalle istutettu puu, joka kurottaa juurensa veteen. Ei se pelkää helteen tuloa, sen lehvät pysyvät aina vihreinä. Vaikka tulee kuiva vuosi, ei sillä ole mitään hätää, silloinkin se kantaa hedelmää. (Jer. 17: 7,8)

Kohdissa on mainittu kaksi asiaa, joista virtaa elinvoima elämäämme: Herra ja Hänen Sanansa.

Kysymys näyttää olevan jonkinlaisesta erottautumisesta. Psalmin kirjoittaja ilmaisee asian kielteisin sanankääntein: Ei vaella niin kuin ne, joilla ei ole Jumalaa (tai jotka eivät usko Häneen) (=jumalaton), ei kulje samaa tietä kuin se, joka tekee syntiä eikä istu pilkkaajien seurassa (=osallistu pilkaan) – vaan sen sijaan hän löytää ilonsa Herran laista, tutkii sitä jatkuvasti (kun mahdollista, oli sitten päivä tai yö).

Eikö tuo ole kohtuutonta? Pitäisikö muuttaa erämaahan ja erakoitua? Pitäisikö eristäytyä kaikesta, mikä ei tunnu kuuluvan uskon piiriin ja/tai välttää kaikkia niitä, jotka eivät usko? Ei tietenkään. Tällöin tehtävä, joka meille on annettu – olla valona ja suolana ja levittää evankeliumia – muuttuisi mahdottomaksi. Kysymys on pikemminkin sydämen asenteesta: Missä on minun sydämeni? Mille elän? Mitä eniten rakastan? Mikä innoittaa ja innostaa minua?

Omalla kohdallani usko ja uskonelämä on avautunut siten, että usko ja uskon asiat (Jeesus, Raamattu, jne.) on vallannut minut – ja niille muille (joita voitaisiin pitää vältettävinä) ei ole jäänyt niin paljon tilaa ja/tai niihin ei ole ollut kiinnostusta. Kysymys ei ole (ainakaan minun nähdäkseni) siitä, että olisin jotenkin ”pyhempi” jos en katso tv:tä. Yksinkertaisesti ei kiinnosta. Mieluummin sen ajan käytän lukemalla Raamattua tai jotain hyvää kirjaa.

Se paini, jota joskus kävin sen vuoksi, että radiosta tuli musiikkia, joka ei sopinut arvoihini, on korvautunut sillä, että ei haittaa jos tuleekin. Se ei ole minun ongelmani. Voin vallan hyvin hiljaa rukoilla melkoisessa metelissäkin.

Tai jos joku kiroilee… Sattuu korvaan – ja jos olen tilanteessa, jossa tehtäväni tms. puolesta pitää menoa hillitä, sen teen. Uskoani toisen kiroileminen ei kaada. Eikä sekään, jos joku uhmakkaastikin haastaa uskoni.

Joskus elämässä voi tulla aika, jolloin joudun/joudut tilanteeseen, jossa ”sade” tuntuu viipyvän – tai kirjaimellisesti tuntuu, että tulee heitetyksi erakoksi erämaahan. Tämä voi tapahtua ihmisjoukossa – tai sitten niin, että joutuu syystä tai toisesta erilleen ihmisjoukosta ja tutuista, turvallisista ympyröistä.

Kaikissa näissä tilanteissa ratkaisevaa on se, että uskomme ei lepää pelkästään ulkoisten olosuhteiden, uskonyhteisömme, kirkkomme tms. varassa, vaan meillä on henkilökohtainen suhde Herraan.

Kuivuuden ja ulkopuolisuuden tunne ylistävässä joukossa tuntuu takuulla kivuliaalta. Muut ylistävät ja itseä ei ylistytä. Jos yhteisö pitää ylistystä ja ylistysmieltä hengellisen tason mittarina tyyliin: ylistävä mieli/olo on merkki siitä, että elämässä on kaikki kunnossa (ei ole suntiä tms.) voi viedä kuivuuteen hutkahtaneen kriisiin.

Samalla tavoin kriisiin voi johtaa se, että syystä tai toisesta ei ole rukoilevaa yhteisöä ympärillä (ahtaasta uskonnollisuudesta erkaantuneelle tai vaikkapa vieraalle paikkakunnalle muuttaneelle, josta ei hengellistä kotia tunnu löytyvän, kokemus voi olla kipeä).

Joskus ulkoiset olot voivat niin pahasti ”mättää”, että tuntuu kuin Jumalakin olisi hyljännyt.

Pari päivää sitten lainasin fb-sivullani https://www.facebook.com/pages/Pauliina-Kuikka-Puhtaiden-vesien-lintu/475159249216031 Louisa Henryn tekstiä:

”Kun kuljet taistelujesi halki, he jättävät sinut, kävelevät pois luotasi, he ajattelevat, että tämä on loppusi. Sen sijaan he eivät tule ajatelleeksi, että tämä on alku Jumalalle ja sinulle, he eivät tule ajatelleeksi, että he ovat kompastuskivesi, he eivät tule ajatelleeksi, että juuri Jumala siirtää heidät luotasi, jotta Hän voi olla kanssasi.

Hei, joku teistä, anna kunnia Jumalalle ja ylistä Herraa vapaudestasi. Nyt tiedät, mitä tarkoittaa, että KAIKKI asiat vaikuttavat niiden parhaaksi, jotka rakastavat Herraa (KR -92 mukaellen; kirjaimellisesti: ´niin kauan kuin rakastat Herraa — niin kauan kuin vaellat´ ja niiden parhaaksi, jotka vaeltavat Hänen kutsumuksensa ja tarkoituksensa mukaan. ”

Hankalien tilanteiden keskellä voi tuntua mielettömältä uskoa, että kaikki yhdessä vaikuttaa sen parhaaksi, joka rakastaa Jumalaa. Ainakin minulle ongelma on ollut se, että en ole tajunnut, mitä kummaa on meneillään. Vasta kun palaset ovat loksahtaneet kohdalleen, olen tajunnut, että tosiaan KAIKKI on vaikuttanut siihen suuntaan, mitä kohden olen hapuillut ja mitä olen itse asiassa rukoillut.

Joskus pahin mahdollinen voi palvella parasta mahdollista. Lainaus kirjoituksestani Te teitte minusta perhosen. https://pauliinakuikka.wordpress.com/2012/12/22/1726/)

”Ehkä kertomieni asioiden “perusjuuri” enempää kuin asioiden fyysinen ilmentymä – ihmiset ja olosuhteet – on ollut se, että he ovat ”ajatelleet” (tai ne on tarkoitettu) kirjaimellisesti varastamaan, tappamaan ja tuhoamaan Jumalan jutun elämässäni, nujertamaan. Yllätys – ja harmistus – voi olla se, että nyt ajattelen erityisellä kiitollisuudella näitä treenaajiani:

TE, olette kasvattaneet hengelliset lihakseni. TE olette saaneet minut kasvamaan ensin yksinäisyydessä, nyt myös muiden kristittyjen suuressa yhteydessä. TE olette laittaneet minut ottamaan muun muassa Sanasta rukoillen selville, mistä tässä kaikessa on kysymys. TE olette pakottaneet minut ottamaan selvää myös siitä, kuka on Jumala, johon olette joskus niin kovasti vedonneet. Uskaltaisin sanoa, että olen oppinut tuntemaan pikkuisen Jumalaa tätä kautta. Luulen, että olen saanut väriä siipiini, rohkeutta lentää ja ilon.”

Anna sinäkin olosuhteittesi – ei suinkaan kuivattaa mustikoita elämässäsi vaan – tehdä elämäsi ”mustikoista” pulskia ja meheviä. Se onnistuu, kun pysyttäydyt tuli mitä tuli lähellä Herraasi ja Hänen Sanaansa.

Syvyys huutaa syvyydelle – Sielu turvautuu Auttajaansa

Psalmit olemme tottuneet tuntemaan tuntojen tulkkina.

Kahdessa edellisessä kirjoituksessani olen viitannut railakkaankin oloiseen ylistysreseptiin, jonka löydämme monistakin psalmeista.

Tämänkertaisesta psalmista emme ensi silmäyksellä löydä ylistystä, vaan murehtimisen, levottomuuden ja masennuksen. Löydämme psalminlaulajan lohduttautuvan koskien pauhatessa Jumalan huolenpidolla ja tsemppaavan itseään olemaan vaipumatta syövereihin.

Jotta ymmärrät, mitä kirjoitan, lue Psalmi 42 kokonaisuudessaan.

Psalmisti kaipaa Psalmissa Jumalan temppeliin ja ylistyksen vyöryyn. Enempää fyysisesti kuin hengellisestikään hän ei ole lähelläkään temppeliä. Kyyneleet ovat hänen ruokansa. Virrat tuntuvat käyvän ylitse mennen tullen – ja samaan aikaan sisin nääntyy kaivatessa Jumalan ilmestymistä. Eikä asiaa näytä tekevän yhtään helpommaksi ympäröivien ihmisten asenne. He kysyvät: ”Missä on nyt sinun Jumalasi?” (Se Jumala, josta todistit; se Jumala, jonka ihmeistä kerroit; se Jumala, jota temppelissä ylistit?) Kaikki näyttää sotivat Jumalan olemassaoloa vastaan…

Tämä Psalmi jos mikä, on niitä psalmeja, joissa näkyy ylistys tiukoissa elämän mutkissa. Ylistys, joka ei pakene elämän kurjuutta ja kummallisuutta, vaan pakenemisen ja (itse)petoksen sijaan kohtaa tilanteet silmästä silmään Jumalaansa nojautuen ja luottaen.

Edellisessä kirjoituksessani kirjoitin ylistyksen ”raamatullisuudesta”, siitä, että ylistys nojautuu Raamattuun, siihen, mitä Raamattu kertoo Jumalasta, Hänen olemuksestaan ja teoistaan. Yksinkertaisuudessaan ylistys kiinnittää katseensa Sanan kuvailemaan Jumalaan ja pitää Hänessä katseensa tapahtui mitä tapahtui. Ylistäessään myös koskien pauhussa, ylistävä ihminen tietää, että Jumala on – ja Jumala on muuttumaton muuttuvissa olosuhteissa.

Päivällä Herra antaa armonsa vallita, yöllä saan laulaa hänen kiitostaan ja rukoilla elävää Jumalaa.

Vanhempi käännöksemme ja erityisesti englanninkielisistä käännöksistä King James ja New King James sanovat asiat vieläkin enemmän Jumalan aloitetta painottaen:

The Lord will command His lovingkindness in the daytime,
And in the night His song shall be with me—
A prayer to the God of my life. Ps. 42: 8 New King James Version

Oheisessa kohdassa asia on käännetty niinkin voimakkaasti:

Herra käskee Hänen armoaan päiväsaikaan ja yöllä Hänen laulunsa on kanssani ja rukous elämäni Jumalalle.

Ajatus on lähellä Paavalin sanoja, joiden mukaan

Myös Henki auttaa meitä, jotka olemme heikkoja. Emmehän tiedä, miten meidän tulisi rukoilla, että rukoilisimme oikein. Henki itse kuitenkin puhuu meidän puolestamme sanattomin huokauksin. Ja hän, joka tutkii sydämet, tietää mitä Henki tarkoittaa, sillä Henki puhuu Jumalan tahdon mukaisesti pyhien puolesta. Room. 8: 6,27

Silloinkin kun tuntuu, että syvyys huutaa syvyydelle ja virrat upottavat, Jumalan lupaus kantaa ja Sanasta tiedämme Hänen olevan kanssamme ja auttavan meitä.

Minä olen sinun kanssasi,kun virtojen poikki,
ne eivät tempaa sinua mukaansa,
kun astut tulen lävitse, sinä et pala
eikä liekki sinua polta. Jes. 43: 2,3

Heitteinen sää

Heitteinen sää (turbulenssi) on tuttu ilmiö lentokoneissa matkustaneille: lentokone heilahtelee tai tärisee ikäväntuntuisesti.

Finnairin blogista poimittua:

”Heittoisa sää on vain epämukavaa, vaarallista se ei ole. Lentokone on suunniteltu kestämään turbulenssin aiheuttamat äkilliset rasitukset. Esimerkiksi siivet on rakennettu joustaviksi siten, että ne liikkuvat ylös ja alas. Näin ne eivät murru tai muuta muotoansa pysyvästi. Niistä ei myöskään nostovoima lopu, vaikka hieman tärisyttäisi. Itse asiassa monesti puuska jopa lisää nostovoimaa.

Yleensä ohjaajat pyrkivät ennakoimaan heitteisen kelin, mutta aina ei saada ennakkovaroitusta.

Kirjoitettu pätee hyvin myös elämän turbulenssiin. Elämämme on Jumalan käsissä voimakassakin ravistuksessa.

Ja nyt — näin sanoo Herra,
joka sinut loi, Jaakob,
joka sinut muovasi, Israel:
— Älä pelkää. Minä olen lunastanut sinut.
Minä olen sinut nimeltä kutsunut,
sinä olet minun.
Kun kuljet vesien halki, minä olen sinun
kanssasi,
kun virtojen poikki, ne eivät tempaa sinua mukaansa,
kun astut tulen lävitse, sinä et pala
eikä liekki sinua polta.
Minä, Herra, olen sinun Jumalasi.
Minä, Israelin Pyhä, olen sinun pelastajasi. (Jes. 43:1-4)

Lohdutus

Hengellisessä kentässä siipeensä saaneita ihmisiä kuunnellessani kuulen liian monta kertaa sen, että ei – yksinkertaisesti ei – voi luottaa.

  • Ensin tämän siipeensä saaneen luottamus on petetty yhteisössä, johon hän luottanut.
  • Seuraavaksi etsiessään jota kuta joka suostuisi kuulemaan hänen hätänsä ja kipunsa, joko sellaista ihmistä ei löydy tai sitten
  • löytyy ”mestaroija”, joka tarjoaa lääkkeeksi ihan vääriä rohtoja tai pahimmassa tapauksessa kertoo asioista eteenpäin.

Ihmisinä me ihmiset yksinkertaisesti tarvitsemme toista ihmistä kantamaan taakkojamme. Luther puhui veljien (ja miksei siskojenkin) keskinäisestä lohdutuksesta.

Kyllä Jeesus riittää -sanonta on totta. Ihmiselle, joka kipeästi tarvitsisi

  • toista ihmistä välittämään Jumalan armoa ja rakkautta – ja ehkä
  • näkökulmaa, toivoa ja uskon rohkeutta – tilanteeseensa

Sanonta voi merkitä sanahelinää – ja taas sanojalle – voi olla hyvä reitti ulos tilanteesta, joka vaatisi pysähtymistä.

Joskus oma kipumme estää meidät pysähtymästä; kohtaamamme on liian kivuliasta meille itsellemme. Löydän tässä itseni: nimenomaan uskonyhteisöissä haavoittuneiden kohtaaminen on liipannut niin läheltä, että kohtaaminen on ollut nimenomaan oman haavoittuneisuuden takia pelottavaa ja/tai ainakin raskasta.

Suurta rohkaisua ja lohdutusta sain noissa vaiheissa muun muassa Aale Tynnin runosta:

Ja Jumala sanoi:
Toisille annan toiset askareet, /vaan sinulta, lapseni, tahdon, että kaarisillan teet./ Sillä kaikilla ihmisillä on niin ikävää päällä maan,/ ja kaarisillalle tulevat he ahdistuksissaan. /
Tee silta ylitse syvyyden, kaarisilta tee, /joka kunniaani loistaa ja valoa säteilee.

Minä sanoin:

He tulevat raskain saappain, multa-anturoin/ – miten sillan kyllin kantavan ja kirkkaan tehdä voin,/ sitä ettei tahraa eikä särje jalat kulkijain?/

Ja Jumala sanoi:

Verellä ja kyynelillä vain./ Sinun sydämesi on lujempi kuin vuorimalmit maan/ – pane kappale silta-arkkuun, niin saat sillan kantamaan./ Pane kappale niiden sydämistä, joita rakastat,/ he antavat kyllä anteeksi, jos sillan rakennat. /
Tee silta Jumalan kunniaksi, kaarisilta tee,/ joka syvyyden yli lakkaamatta valoa säteilee./ Älä salpaa surua luotasi, kun kaarisiltaa teet/: ei mikään kimalla kauniimmin kuin puhtaat kyyneleet.

– Aale Tynni – Tätä runoa en unohda (Otava 1977)

Adobe Spark (1)

Luottamukseen viittasinkin. Silloin kun on kysymys syvistä ja henkilökohtaisista asioista, pitää itse kunkin opetella vaikenemisen taito. Se mikä on meille uskottu, meidän pitää säilyttää niin, että emme kerro siitä muille. Kaikkein kurjinta on ollut nähdä nimenomaan yhteisöissä, joissa on vallalla väärän vallankäytön kulttuuri, ihmisiä iskettävän menneillä asioilla, jotka on selvitetty ja jotka Jumala on antanut anteeksi. Niiden ei kaiken järjen mukaan pitäisi olla millään muotoa nykyisyyttä muutoin kuin enemmän tai vähemmän parantuneina haavoina ja muistoina. Toinen iskun muoto on syyttää ihmistä vaikeuksien keskellä synnistä tai pinnallisesta suhteesta Jumalaan tai passiivisesta osallistumisesta seurakuntaan. Unohdetaan, että Jumalan kuritus on ohjaavaa, ei sadistisen kiduttavaa raippamentaliteettia! (Paimen ei pelottele lampaita aroiksi, vaan ohjaa oikeaan suuntaan. Koskaan paimen ei tuota lampaalleen tarpeetonta tai suhteetonta kipua.)

Tätä taustaa vasten Pekka Simojoen laululla Särkyneiden majatalo on sanottavanaan painavaa asiaa:

Ei täällä asu sankareita. Hävinneitä on niin monta. Kerjäläisiä vain, uupuneita jotka tullessaan tuovat muistojaan.
Ei täällä asu uljas kansa
Ei ketään löydy täydellistä.
Monet unohtivat unelmansa kivikatuihin tämän kaupungin
Jossa Juudas petti ystävän.

He etsivät tietä valoon
Maasta kyyneleiden.
He saapuvat majataloon, särkyneiden.

Me tarvitsemme ystävyyttä
vailla yhtään vaatimusta.
Me pelkäämme niin menneisyyttä
Joka varjoineen aina uudelleen
uhkaa uskon viedä huomiseen.
Me ikävöimme olkapäätä,
ihmiskäden kosketusta.
Vaikka olisikin sydän jäätä
lämpö rakkauden,
sulattaa voi sen.
Tuoda kevään sielun kylmyyteen.

He etsivät tietä valoon…

On meidän tehtävämme täällä
kantaa toinen toisiamme, halki synkimmän yön
Pitää päällä toivon kynttilää.
Ette ei kukaan jää yksin harhailemaan pimeyteen.
Ei kauneimmassa temppelissä
asu meidän Jumalamme
mutta siellä Hän on aina
Missä joka rakastaa,
pelko katoaa
Vettä janoinen saa juodakseen.

He etsivät..

https://www.youtube.com/watch?v=YZYbFk1qgeo

Ajatuksien äärellä on vakava kysymys: Olenko minä/sinä tällaisia sillanrakentajia ja/tai ovatko yhteisömme tällaisia majataloja, jossa särkynyt oikeasti eheytyy?

Tulevaisuus

Mielessäni on soinut laulu, jota lauletaan yli seurakuntarajojen.

Kiitos, kun saan tässä olla,
kiitos, kun saan levähtää.
Kiitos, kun saan voimaa, jolla
opetella elämään.

Halleluja, halleluja. Halleluja, halleluja.

Huomisesta en mä tiedä,
esirippu eteen jää.
Minne aikonetkin viedä,
tänään tahdon ylistää.

Halleluja…

Emme pelkää pahan ansaa,
emme pelkää kuolemaa.
Oomme valittua kansaa,
joka aina elää saa.

Halleluja…

Valo pimeyttä voittaa,
luomakunta odottaa,
pian uusi päivä koittaa
täynnä Herran kunniaa.

Halleluja…

Vaatimusten vuosien jälkeen minulle on hahmottunut yhä enemmän kuva Jumalasta, joka hallitsee, Jumalasta, jonka seurassa ei tarvitse pelätä mitään.

Ei tulevaisuutta, ei nykyisyyttä.

Ei elämän vajavuutta, rosoisuutta.

Ei omaa vajavaisuutta.

Ei elämää eikä kuolemaa.

Ei sielunvihollista eikä syntiä.

Ei tämä nyt sentään tarkoita Hulda Huolettoman -eteenpäinmenoa. Sitä, että millään ei ole väliä tai väitettä, että kaikki on hyvin, vaikka ei olisikaan. Päinvastoin: Jumalan rakkaudesta käsin ja Hänen rakkautensa varassa uskallan katsoa elämän realiteettaja, raadollisuuttakin, silmästä silmään ja kohdata tämän kaiken Hänen voimassaan.

Roomalaiskirjeen 8. luvun sain aikanaan (taitaa olla jo 20 vuotta) matkaevääksi jo kauan sitten poisnukkuneelta evankelistalta. Tuon luvun parissa on ollut tuona aikana monta ahaa-elämystä. Ei ole kerralla luvun rikkaus avautunut.

Mikään kadotustuomio ei siis kohtaa niitä, jotka ovat Kristuksessa Jeesuksessa. Hengen laki, joka antaa elämän Kristuksen Jeesuksen yhteydessä, on näet vapauttanut sinut synnin ja kuoleman laista. Jumala teki sen, mihin laki ei pystynyt, koska se oli ihmisen turmeltuneen luonnon vuoksi voimaton. Syntien sovittamiseksi hän lähetti tänne oman Poikansa syntisten ihmisten kaltaisena. Näin hän tuomitsi ihmisessä ihmisten synnin, jotta meissä, jotka elämme Hengen emmekä lihamme mukaista elämää, toteutuisi lain vaatima vanhurskaus.

Paavali jatkaa jakeissa 15-17:

Te ette ole saaneet orjuuden henkeä, joka saattaisi teidät jälleen pelon valtaan. Olette saaneet Hengen, joka antaa meille lapsen oikeuden, ja niin me huudamme: ”Abba! Isä!” Henki itse todistaa yhdessä meidän henkemme kanssa, että olemme Jumalan lapsia. Mutta jos olemme lapsia, olemme myös perillisiä, Jumalan perillisiä yhdessä Kristuksen kanssa–.

Jakeissa 38-39 Paavali vakuuttaa:

Olen varma siitä, ettei kuolema eikä elämä, eivät enkelit, eivät henkivallat, ei mikään nykyinen eikä mikään tuleva eivätkä mitkään voimat, ei korkeus eikä syvyys, ei mikään luotu voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta, joka on tullut ilmi Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme.

Jumalan puolelta kaikki on perinpohjaisesti tehty valmiiksi. Ainakin minä saan Raamatusta sen käsityksen, että meidän ihmisten osa on suostua tähän valmiiksi tehtyyn – koski se sitten Pyhän Hengen pyhittävää työtä, sovituksen Sanan vastaanottamista ja/tai välillä Sanan oikealle tielle ojentavaa nuhdettakin. Joka tapauksessa saan Raamatusta sen ymmärryksen, että Jumala ei ole jättänyt ihmistä yksin hänen tilanteissaan ja kamppailuissaan, vaan Hän on kaikessa läsnä, ikään kuin kätemme ja huutomme ulottuvilla, valmiina auttamaan, nostamaan ja pelastamaan.

Minkä ihmeen takia pyristelemme omin voimin asioissa, jotka on jo ratkaistu? Miksi emme anna Hänen tehdä työtään meissä?

Voisiko yksi syy olla siinä, että emme meinaa tajuta sitä, että

Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän. (Joh 3:16)…

tai Paavalin sanoin:

— Jumala osoittaa rakkautensa meitä kohtaan siinä, että Kristus kuoli meidän puolestamme, kun vielä olimme syntisiä. Kun hän nyt on vuodattamalla verensä tehnyt meidät vanhurskaiksi, hän vielä paljon varmemmin pelastaa meidät tulevalta vihalta. Jos kerran Jumalan Pojan kuolema sovitti meidät Jumalan kanssa, kun olimme hänen vihollisiaan, paljon varmemmin on Jumalan Pojan elämä pelastava meidät nyt, kun sovinto on tehty. Eikä siinä vielä kaikki. Me saamme myös riemuita Jumalastamme, kun nyt olemme vastaanottaneet Herramme Jeesuksen Kristuksen valmistaman sovituksen. (Room. 5: 8-11)

Miltä sinusta kuulostavat sanat:
Rakastettu. Elämä. Lapseus. Varma. Vapaa. Peloton. Riemuissaan.

Tätä kaikkea olemme Kristuksessa.

Tätä taustaa vasten voin (voimme) luottavaisesti kohdata itsemme ja tulevaisuutemmekin kaikkine epävarmuustekijöineenkin.

Siunauksen esteitä (osa 3) – Mutkia matkassa

Mainitsin aiemmin siitä, kuinka Joelin kirjan lupaus viljan, viinin ja öljyn runsaudesta/siunauksesta on oikeassa asiayhteydessään, kun muistetaan mainita, että sitä edelsi syvä parannus ja asioiden ojennukseen laittaminen. Samaan asiayhteyteen liittyy myös lupaus siitä, että Herra korvaa moninkertaisesti syöjäsirkkojen syömän sadon.

Tätä taustaa vasten meidän pitää muistaa, että alunperin syöjäsirkat eivät olleet Jumalan tarkoitus. Syöjäsirkat olivat seurausta tieltä poikkeamisesta. Paluu takaisin tielle toi mukanaan Jumalan lupauksen ja sen täyttymisen. Tämä sama päätelmä tulee Vanhassa testamentissa esille monta kertaa eri yhteyksissä.

En nyt väitä sitä, että KAIKKI elämän vaikeudet johtuisivat meidän henkilökohtaisista ratkaisuista. Joskus niitä kohtaamme ilman, että meillä on niihin osaa tai arpaa. JOISSAKIN vaikeuksissa toimii kuitenkin suoraan tai välillisestit syyn ja seurauksen laki.

Siitä itselläni rutkasti omakohtaista kokemusta. Monet mutkat olisivat ainakin minulta jääneet väliin, jos olisin tajunnut harkita päätöksiäni, maltaa rukoilla niiden puolesta sekä mitata asioita ”rauha -mittarilla” (tarkoitan sitä, että en olisi tehnyt asioita, joihin ei ole sisäistä rauhaa). Useimmista syöjäsirkkojen hotkaisuista saan syyttää vain ja pelkästään itseäni. 😦

Onnekseni (onneksemme) Jumala on niin suuri ja armollinen, että Hän antaa paluun mahdollisuuden – ja mahdollisuuden usein myös ”taivaallisiin vahingonkorvauksiin” https://pauliinakuikka.wordpress.com/2013/05/14/3024/ ts. elämämme on mahdollista kaikinpuolin eheytyä ja mennä eteenpäin kovienkin kokemusten jälkeen.

Kuitenkin se, että maltamme kysyä elämämme kohdalla Jumalan tahtoa voi varjella useiltakin mutkilta.