Avainsana: Uskovan kasvu/Growing in Faith

Tarkennus pielessä

Kovat elämän kokemukset voivat saada meidät tuollaiseen häiriötilaan. Tunnemme menettäneemme elämämme ohjat – tai emme jaksa luottaa itseemme, vaan ikään kuin luovumme elämämme ohjista. Joskus nuo elämänkokemukset ovat olleet omiaan saamaan aikaan näkemyksen, jonka mukaan meistä ei ole mihinkään (tai tiettyihin asioihin, mitä ikinä ne kulloisessa ympäristössä ovatkaan). Erityisesti narsisti tai narsistisuuteen taipuvainen yksilö (ja miksei kyseisen asian takia häiriötilaan mennyt yhteisökin) jättää sieltä irtaantuneen usein melkoisen huonoon happeen

Aivan oikein – tämänkertainen kuva on erikoinen, epäonnistunutkin.

En ole aivan ensi kertaa kameran kanssa heilumassa. Olen saanut hyvää oppia kameran käytöstä. Tein kaiken mielestäni kaikkien taiteen sääntöjen mukaan – ja juuri tuollaisia omituisia otoksia oli tuloksena. Omalla tavallaan kauniita – mutta erittäin epätarkkoja. Se, minkä olin halunnut kuvaan, ei ollut kuvassa.

Mieheni istui tovin kamerani seurana ja löysi vian: Objektiivi toimi käsitarkenteisesti halutulla tavalla. Olen kuitenkin joissakin tilanteissa käyttänyt myös automaattitarkennusta – ja juuri nuo nimenomaiset kuvat epäonnistuvat, koska objektiivi tarkentaa muutaman senttimetrin tarkennettavan kohteen taakse.

Miten pienestä asiat voivatkaan olla kiinni valokuvauksessa – ja muutoinkin elämässä.

Sillä, mihin tulemme tarkentaneeksi, tosiaan on väliä!

Sisäiset prosessimme ovat monimutkaisia. Aina emme kykene niitä selittämään järjellä. Usein toimintaamme vaikuttavat myös asiat, joita emme tunnista. Nuo asiat voivat saada aikaan saman, mitä tuo hieman vajavaisesti toimiva kamerani objektiivi. Luulemme tekevämme kaiken oikein, mutta tarkennamme väärin. Kaikki näyttää oikealta, mutta lopputulos on kaikkea muuta kuin haluamamme.

Kovat elämän kokemukset voivat saada meidät tuollaiseen häiriötilaan. Tunnemme menettäneemme elämämme ohjat – tai emme jaksa luottaa itseemme, vaan ikään kuin luovumme elämämme ohjista. Joskus nuo elämänkokemukset ovat olleet omiaan saamaan aikaan näkemyksen, jonka mukaan meistä ei ole mihinkään (tai tiettyihin asioihin, mitä ikinä ne kulloisessa ympäristössä ovatkaan). Erityisesti narsisti tai narsistisuuteen taipuvainen yksilö (ja miksei kyseisen asian takia häiriötilaan mennyt yhteisökin) jättää sieltä irtaantuneen usein melkoisen huonoon happeen.

Olen useista lähteistä lukenut saman ”oireen”: Ihminen, joka on kyennyt pitämään elämänsä ohjat käsissään, ei kykene tekemään yksinkertaistakaan päätöstä – tai hän kokee päätöstä tehdessään äärimmäistä epävarmuutta.

Usein seuralaisena on pelko – järjenvastainen pelko. Henkilö on ennen kovia kokemuksiaan kyennyt toimimaan. Hän on elänyt itsenäisesti ennen kokemustaan. Mikä muuttaisi hänet henkilöksi, joka ei selviytyisi? – Mielestäni on kysymys jonkinsorttisesta aistiharhasta, joka on syntynyt kontrolloivassa ihmissuhteessa ja/tai ympäristössä. Henkilö on tullut riippuvaiseksi kyseisestä ihmisestä ja/tai ympäristöstä – vaikka hänellä on ollut elämää ennen – ja on elämää myös tapahtuneen jälkeen!

Näissä tilanteissa on äärimmäisen tärkeää saada itselleen jakeluun, että sinä/minä pärjäämme sinuna ja minuna. Me emme ole riippuvaisia yhtään kenestäkään tai mistään. Olemme omina itsenämme (kristittyinä) Jumalan lapsia ja perillisiä. Olemme omina itsenämme olemassa ihmisinä ja yksilöinä. Meillä on Jumalan antamat lahjat ja kyvyt, jotka eivät ole riippuvaisia kenestäkään ihmisestä tai ympäristöstä.

Toinen tärkeä asia on saada itselleen jakeluun se, että yhtään kukaan tai mikään ei voi määritellä olemisemme oikeutta ja/tai loppu pelissä estää eteenpäinmenoamme! Sinulla ja minulla on elämisen ja olemassaolon oikeutus riippumatta siitä, mitä joku ihminen/yhteisö sanoo.

Tämä viesti, jonka mukaan ei olisi elämää jonkun ihmisen/yhteisön vaikutuspiirin ulkopuolella, tulee esille varsin monissa kontrolloivien ihmisten/yhteisöjen vaikutuspiiristä irtaantuneiden ihmisten kertomuksissa. Viesti on lausuttu julki suoraan tai välillisesti (havaintoesimerkkien, opetuksen, ”profetian”, tms. kautta).

Ystävä hyvä: Jumalan valtakunnan raja kulkee uskossa Herraan Jeesukseen Kristukseen, ei siinä kuinka ”onnistunut uskova” olen/olet, mihin /kuulunkuulut/olet kuulumatta. Saat asua missä vain ja tehdä työtä kelle vain. Sinulla on oikeus käyttää rahasi ja/tai maksaa uhrisi ja kymmenyksesi minne vain. – ”Minne vain” – asia selviää usein vasta, kun on saanut riittävästi etäisyyttä kontrolloijaan/kontrollointiin. Se ei tosiaankaan tarkoita samaa kuin ”hällä väliä”, vaan sitä, että sinä/minä löydämme uudestaan oman tahtomme Jumalan ja ihmisten edessä.

Tällä kaikellla on vallankumouksellinen seuraus: sinä ja minä löydämme vapauden. Tämä vapaus on vapautta pelosta. Ei tarvitse kuunnella tai edes kuulla) takaraivossa jyskyttävää ääntä, joka kertoo, mitä on tehtävä ja minne mentävä, vaan saan itse etsiä Herrani kanssa oman tieni.

Tämä ei merkitse vääränmoista, kärjistynyttä, yksityisyyttä tai eristäytyneisyyttä, vaan siitä että löydöstäni käsin saan etsiä uutta paikkaani elämässä – ja myös ihmisten ja/tai uskovien yhteydessä.

Niin siinä käy loppujen lopuksi, että uhkakuvatkin vähitellen hälvenevät: Eivät kaikki ole vältettäviä tai kartettavia (vaikka menneisyytemme kontrolloija niin väittäisi) – eivätkä kaikki ole myöskään mätiä omenia. Alamme nähdä ympärillämme hyviä ja rakentavia asioita ja ihmisiä. Uskallamme vähitellen tarttua näihin rakentaviin elementteihin – ja uskallamme vähitellen ottaa elämämme ohjia omiin käsiimme.

”Manuaalinen tarkennuspisteemme” alkaa löytyä suhteessamme Jumalaan ja ihmisiin. Kuva elämästä, siitä minne olemme menossa ja minne haluamme mennä, alkaa tarkentua.

Hienoa! Elämään alkaa löytyä elämän ilo ja tarkoitus – syvemmin ja terävämmin.

Tien pysäyttäviä esteitä?

Tänään osuin osaksi jutunjuurta siitä, kuinka jotkut äidit eivät päästä lapsistaan irti sitten millään. Yksi sun toinen kertoi tietävänsä jonkun, jota äiti (vanhemmat) pitää kiinni ja siten myös jonkun, joka ei uskalla irtaantua äidistään (vanhemmistaan).

On normaalia, jos kysymme neuvoa vanhemmiltamme. Normaalia on sekin, että annamme neuvoja lapsillemme. Normaalin rajan ylittänee kuitenkin se, jos elämällämme ja elämässämme pyrimme koko ajan kiinnittämään äitimme (vanhempamme) huomion: Hei äiti (ehkä isäkin), huomaatko minut nyt? Olenko ok? Onko tämä ostokseni ok? Jne.

Meidän vanhempien tehtävä on auttaa lasta kasvuun, joitain vinkkejä antaen, karikoistakin varoitellen. Meidän vanhempien tehtävä ei ole tehdä asioita liian valmiiksi – tai toisaalta rajoittaa kasvua.

Luin puhuttelevan kirjoituksen tarjolla olevaan koulutukseen tutustuessani. Siinä asiaa erityisesti sinulle tai minulle, jolta vanhempi tai joku muu läheinen on katkaissut joko hyväsuopuuttaan (tai joissain tapauksissa pahansuopuuttaan) omalta kasvulta siivet:

”Olipa kerran Lintu, joka syntyi rakastaville vanhemmilleen.
Sitä syötettiin ja sen höyheniä pöyhittiin. Sirkuttamaankin se vähän oppi.

Se eli siis ihan mukavaa elämää. Ei siltä tuntunut puuttuvan mitään.

Kunnes eräänä päivänä Lintu huomasi liikettä jossain.
Se katseli ulos ikkunasta, jonka edessä sen lintuhäkki oli.
Se näki muiden lintujen lentävän pitkissä kaarissa puiden yllä, kuuli niiden monivivahteisen, kauniin laulannan, johon aina joku vastasi laulannallaan, kunnes laulu kasvoi kokonaiseksi monisäveliseksi lintukonsertiksi.

Se katseli ympärilleen ja jokin siinä herätti kaipuun. Se katseli lintuhäkkinsä kaltereita, kauniiksi muokattuja, mutta kaltereita silti.

Lintu alkoi ymmärtää, että voisi olla muunkinlaista elämää kuin se, mitä hän eli. Hän katseli siipiään, joilla ei koskaan ollut lentänyt – pyrähdellyt vain orrelta toiselle. Hän tunnusteli nokkaansa, jolla ei koskaan ollut etsinyt maasta matoa nälkäänsä, koska ei ollut tarvinnut.
Kaiken oli saanut häkkiin valmiina.

Ei ollut tarvinnut etsiä ruohonkorsia, sammalta eikä karvatupsuja pesän rakentamiseksi.
Ei ollut tarvinnut omalla syljellään niitä tilkitä tiiviisti lämmittämään.
Ei ollut tarvinnut piiloutua haukalta, ei mennä suojaan rankkasateelta.

Ei ollut tarvinnut käyttää Voimiaan.
Ei ollut tarvinnut Elää – riitti, kun pysyi elossa.

Mutta Lintu tiesi, että halusi enemmän.
Halusi kokea, miltä tuntui olla Lintu. Miltä tuntui olla Hän.

Miltä tuntuisi liikuttaa siipiään, kun alla ei olisikaan häkin turvallista pohjaa?
Kun ainoa, mihin voisi luottaa, olisivat omat siipeni ja se, miten niitä käyttäisin?

Hän alkoi tuntea elämän janon ja sykkeen virtaavan suonissaan.
Palavan halun kokea kaikki se, mihin pystyisi.
Kaikki se, mitä Maailmassa voisi Kokea.

Ilman kaltereita, joiden luuli merkitsevän turvaa.
Ilman kaltereita, joiden luuli kannattelevan elämää.
Ilman kaltereita, joiden luuli olevan osa elämäänsä.

Mutta ne olivatkin vain Uskomuksia siitä.
Hyvää tarkoittaviksi puettuja, mutta halvaannuttavia uskomuksia elämästä.

Voin alkaa elää sitten kun…
…kun lapset ovat isompia —
…kun nämä ja nuo työt on tehty,
…kun olen saavuttanut sen ja sen,
…kun ei enää ole niin kiireistä,

Tai voisin tietysti tehdä sitä ja tätä, kokea tuotakin, jos vain…
…jos vain minulla olisi varaa,
…jos vain olisi aikaa,
…jos vain olisi ystäviä, joiden kanssa mennä,
…jos vain en olisi tällainen kuin olen…

Kun olen näin laiskakin. Ja kun lapsuudestakin on niin kipeitä kokemuksia. Kun on tämä tautikin, niin rajoittaahan tämä. Kun tuolla puolisolla nyt on noin vaikeaa ja kiirettä töissäkin. Kun tuli tämä työttömyyskin tähän.

Kyllähän minä muuten, mutta kun…
Niin, mitä mutta?

Millä ehdoilla alkaisit elää? Millaisilla ehdoilla alkaisit antaa arvoa ja ilon kokemuksia tai ainakin olisit lyttäämättä ja syrjimättä sitä ihmistä, jonka nimisenä täällä maailmassa kuljet?

Mitkä ovat sinun halvaannuttavia kaltereitasi? Millaisessa häkissä Sinä istut?
Millaisilla uskomuksilla, selityksillä ja verukkeilla olet oman häkkisi rakentanut, oman elämäsi jättänyt elämättä?

Entä Milloin aiot avata häkin oven ja nousta siivillesi? Sillä se on auki jo, raollaan, kutsuen.
Milloin aiot suunnata kulkusi Sinne, minne sydämesi haluaa sinua viedä? Sillä suunnankin jo tiedät, kun kuuntelet.
Milloin aiot nousta vihdoinkin Omille siivillesi? Sillä elämän tuulet kyllä kannattelevat, kun vain uskallat hypätä.

Milloin aiot ottaa vastuun Sinun Elämäsi suunnasta?
Milloin murrat häkkisi ja vapautat itsesi Elämälle?

Sillä Elämä sinussa odottaa, että vihdoin alat ELÄÄ – Sinun Elämääsi!” http://www.ilontuuli.fi/kirjoitukset/hakkilintu/

Pääsiäisen förskottia (2/2)

Kokemukseni mukaan Herra haluaa eheytymisen myötä johtaa meitä eteenpäin: Kohtaamaan menneisyytemme ahdistavia asioita ja rohkaisee myös siihen, mikä Hänen tahtonsa näyttäisi olevan kaiken keskellä. Hän näyttäisi rohkaisevan uskomaan.

Pääsiäiskertomuksista koskettavia tässä mielessä ovat kertomukset, jotka kertovat ylösnousseen Jeesuksen ilmestymisestä uskon kohteensa ja toivonsa menettäneille ihmisille. Tähän joukkoon lukeutuvat niin Jeesuksen äiti Maria kuin “toinen Maria”, Pietari ja Tuomas, muutamia mainitakseni.

Eilisessä kirjoituksessani viittasin kohtaamaani menestysteologiseen – tai pikemminkin itselle mieluisilla opetuksen osilla höystettyyn – opetukseen ja siitä seuranneeseen usko- ja menestysfobiaan. Kysymyksessä on vääristyneestä opetuksesta välimatkaa ottaneen henkilön luonnollinen reaktio, opillinen heiluriliike, jonka suunta on täsmälleen päinvastaiseen suuntaan.

Tästä voi olla seurauksena sama, mitä itse koin: pelätään usko “liikaa” tai pelätään uskoa “väärällä tavalla”. Aiheellisia pelkoja – ja itseä suojaamaan tarkoitettuja. Eheytymisen aikanakin tarpeellisia. Heiluriliikkeellä usein etsitään itselle turvallista tilaa olla ilman liian monta liikkuvaa osaa ja tavoitellaan hengellisesti vakaata tilaa, jossa voi olla eheytyä ilman minkään ahdistavan tai uhkaavan kohtaamatta.

Uskallan näkemäni shown keskellä/jälkeen sanoa, että uskoa (ja erilaisia opillisia kuvioita) väärinkäyttävät ovat tehneet hurjan paljon tuhoa uskovapoloisille! Uskovat eivät uskalla enää uskoa, toivoa eivätkä rakastaa. He pelkäävät uskovansa liikaa, uskovansa väärin tai vääriin asioihin, pelkäävät toivonsa väärin tai väärällä tavalla ja rakastavansa vääriä asioita tai ihmisiä. He pelkäävät pettymistä ja haavoittumista.

Kokemukseni mukaan Herra haluaa eheytymisen myötä johtaa meitä eteenpäin: Kohtaamaan menneisyytemme ahdistavia asioita ja rohkaisee myös siihen, mikä Hänen tahtonsa näyttäisi olevan kaiken keskellä. Hän näyttäisi rohkaisevan uskomaan.

Pääsiäiskertomuksista koskettavia tässä mielessä ovat kertomukset, jotka kertovat ylösnousseen Jeesuksen ilmestymisestä uskon kohteensa ja toivonsa menettäneille ihmisille. Tähän joukkoon lukeutuvat niin Jeesuksen äiti Maria kuin “toinen Maria”, Pietari ja Tuomas, muutamia mainitakseni.

Jokaisella heillä oli noina päivinä käynnissä oma uskonkriisinsä – suhteessa uskon kohteeseen ja myös omaan uskoon. Puhuttelevaa on, että Jeesus kohtasi heidät persoonana. Samaan tapaan Hän tekee meillekin. Siksi emme voi edellyttää toiselta samaa kokemusta kuin itsellämme on (ollut).

Myös blogini on yksi todistus tällaisesta matkasta “haudalle” ja takaisin Ylösnousseen kohdattua(ni). Jollekin tämä voi tuntua tutulta. Johon kuhun ei välttämättä kopsahda yhtään. En halua edellyttää sinulta samanlaista kokemusta, mutta toki sisimpäni rukous on, että omalla matkallasi saisit tulla Ylösnousseen kohtaamaksi siinä, missä tuota kohtaamista tarvitset.

Minua Herra on kohdannut tämän pelkoni kanssa “uskoa liikaa”. Elämäni odotusarvo on ollut pienestä pitäen: “Tokkopa tästä/sinusta mittään tulloo…” Niin toinen vanhemmista minulle sanoi ollessani pieni. Kivuliaat elämänkokemukset ja -kolhut tuntuivat vahvistavan tuota teoriaa. Elämäni narsistisopat eivät asiaa suinkaan parantaneet. Olen kertonutkin itsetuntotestistä, jossa sain ruhtinaalliset 2 pistettä 50:stä. Huolimatta siitä, että periaatteessa toimin ihan ok ja olen monilla elämänalueilla pärjännytkin, itsetuntoni oli 0+.

Vasta viime kesä muutti jotain tuossa kuviossa, kun tutustuin muutamaan ihmiseen, jotka uskalsivat uskoa. Usko oli heidän julistuksensa sisältö. Jopa siinä määrin, että jotkut olisivat valmiit leimaamaan nämä ihmiset menestysteologeiksi. Kun kerroin taustastani ja peloistanikin, yksi heistä sanoi: “Jos et mitään muuta opetuksestani ota, ota Raamatun kohdat ja katso onko asian niin.”

Ja minähän katsoin.Hämmästykseseni olen huomannut Raamattua lukemalla, että elämän odotusarvo luomisesta ja lunastuksesta käsin on aivan muuta kuin minun lapsuudessani omaksumani – ja elämänkokemusteni vahvistama – päätelmä: “Ei tästä taijja mittää tullakaan.” – Uskallan sanoa, että tuollainen puhe itselle tai toiselle on mainioin tapa torpedoida kaikki yrittäminen.

Ja meidät ihmiset, kun on luotu yrittämään ja menemään eteenpäin. Meidät on luotu olemaan hedelmälliset ja pitämään huolta luomakunnasta. Meille on annettu lähetystehtävä, jonka ydin viedä ilosanomaa Herrasta ja Hänen valtakunnastaan eteenpäin – ja opettaa kaikki, mitä Hän on käskenyt meidän pitää.

Ydin tuossa asiassa on nimenomaan tuo, että toimimme Vapahtajamme asioilla.

Luulen, että tämän väärin markkinoidun uskon ja menestyksen suurin tragedia on siinä, että tämä väärin markkinoitu toimii varsin usein jollakin tavoin omilla asioillaan. Esimerkiksi nk. ihmeet ovat sitä varten, että MINÄ saan siitä näkyvyyttä. Raha on sitä varten, että MINÄ saan siitä (mahdollisimman suuren) osan. Pahimmillaan koko juttu pyörii ihmisten manipuloinnin ja huijaamisen ympärillä. MINÄ paljastuu usein mustasukkaisena asenteena kaikkiin muihin – muille ei saisi jäädä mitään. – Ja juuri tämän vuoksi väärin markkinoitu usko ei loppujen lopuksi toimi. Näin julistavat iskevät päätänsä seinään (tai kyntävät ojan pohjia, vrt. sunnuntain artikkeli Ei oppi ojaan kaada – vai kaataako sittenkin) – ja seuraajat ihmettelevät ennemmin tai myöhemmin jutun toimimattomuutta.

Seuraavassa osviittaa toimivan ja toimimattoman uskon rajamaastoon:

Peruslähtökohtaisesti Herramme haluaa omiensa parasta. Hän rakastaa meitä.

Psalmissa 35: 27 on tallennettuina muutamat sanat, joissa sisältö on seuraava:

“Olkoon Herra ylistetty, Hän joka iloitsee/nauttii siitä, että Hänen palvelijansa menestyvät” (KJV, NKJV ja Ampl. ovat samansisältöiset).

Meidän suomenkieliset käännöksemme kääntävät menestys-sanan rauhaksi ja (Hänen palvelijoidensa) parhaaksi. Taustalla on heprean sana שלם [shalom] – joka on kaikkea edellä mainittua ja sisältää vieläpä seuraavia merkityksiä: ´eheys, hyvinvointi, terveys; rauha (ihmisten ja Jumalan kanssa)´.

Kohdassahan ilmiselvästi sanotaan, että Herra iloitsee, kun Hänen palvelijoillaan on rauha, he voivat hyvin ja pääsevät elämässään eteen päin, menestyvät.
– Mutta Jumalan mielenmukaisella tavalla! Jumalan tyyliin ei kuulu ihmisten polkeminen ja/tai asettaminen astinlaudoiksi omalle menestykselle ja/tai menestyksen tavoittelemiseksi siksi, että MINULLA olisi kaikkea ylenmäärin ja muut eläisivät puutteessa. Ensimmäisten kristittyjen esimerkki osoittaa, että niillä joilla oli , mistä antaa, antoivat niille, joilla ei ollut.1)

Seuraavan Vuorisaarnan jae on mielestäni hyvin herättävä:

”Pyytäkää, niin teille annetaan. Etsikää, niin te löydätte. Kolkuttakaa, niin teille avataan. Sillä jokainen pyytävä saa ja jokainen etsijä löytää, ja jokaiselle, joka kolkuttaa, avataan.”

Tämän jälkeen Jeesus vetoaa Jumalan hyvyyteen Isänä.

“Ei kai kukaan teistä anna pojalleen kiveä, kun hän pyytää leipää? Tai käärmettä, kun hän pyytää kalaa? Jos kerran te pahat ihmiset osaatte antaa lapsillenne kaikenlaista hyvää, niin paljon ennemmin teidän taivaallinen Isänne antaa hyvää niille, jotka sitä häneltä pyytävät.”

Sana, joka on käännetty ´hyvä´taustalla on αγαθος [agathos]. Se merkitsee esimerkiksi ´jotakin, mikä on luonnoltaan tai olemukseltaan hyvää; käyttökelpoista, ihailtavaa; miellyttävää; hyväksyttävää; ilon täyteistä; mainiota; erinomaista; oikeata´.

Tällaista HERRA HALUAA ANTAA! HÄN EI SUOSTU ANTAMAAN päinvastaista.

Ei oppi ojaan kaada – vai kaataako sittenkin

Kuluvan viikon pohdintojen perusteella uskallan kyseenalaistaa suomalaisen sanonnan ”Ei oppi ojaan kaada” ja väittää, että kyllä oppi voi ojaan kaataa – sittenkin!

Havaintojeni perusteella väärällä hengellisellä vallankäytöllä ja opilla on yhteys. Vallankäyttö perustellaan usein opillisesti – myös niissä tapauksissa, joissa oppia ja opillisuutta aliarvioidaan suusanallisesti suoraan tai rivien välissä.

Uskallan väittää, että opittomuus ei ole mahdollista. Meillä on oppi halusimme tai emme. Ilman jonkinsorttista oppia emme voi edes puhua uskosta, Jumalasta, tms. Sanomme me juu tai ei Jumalan olemassaoloon, yliluonnolliseen tai uskoon, me tuomme julki oppia.

Miksikö minä tästä vauhkoan? Siksi, että olen aivan riittävästi kuullut mitätöivää, aliarvioivaa – jopa ivallista – kritiikkiä niitä kohtaan, jotka ovat oppineita ja/tai joilla on teologinen koulutus. ”Kirjain kuolettaa mutta Henki tekee eläväksi”. Aiheesta olen kirjoittanut enemmän muun muassa seuraavissa kirjoituksissa – siksi en käy ruotimaan nimenomaista Raamatusta irralleen repäistyä jaetta:
– Olet teologi – https://pauliinakuikka.wordpress.com/2013/01/12/1940/
– Alasammuttu Paavali – https://pauliinakuikka.wordpress.com/2013/01/12/1935/

Yllämainitussa opetuksessa raa´asti yleistäen asetetaan oppi/oppineisuus ja Henki vastakkain. Korostan tässä: yleistäen. Opetuksessa väitetään, että näin on aina: Aina oppi ja oppineisuus on Hengen vihollinen.

Jos näin on, ovat myös Paavali, Pietari ym. pihalla Hengen jutuista. Sellaista yllämainittua opetusta esilläpitävät eivät tohdi väittää. Pietari ei ollut kylläkään koulutettu, mutta oppi oli hänelle tärkeä, ja monella tapaa hänestä kertovissa Raamatun kohdisa näkyvät myös Hengen vaikukset (esimerkiksi arvovaltainen ja viisas Sanan saarna, parantumiset, ihmeellinen vapautuminen vankilasta, jne.). Paavali sen sijaan oli koulutettu – ja hän oli tästä huolimatta varsin voimakas Hengen ihminen, joka opetti Pyhästä Hengestä ja Pyhän Hengen toiminta on nähtävissä hänen elämässään (kuten siinä, että hänelle Kristuksen todellisuus avautui Kirjoituksissa, hänen näkemmissään näyissä ja ilmestyksissä, paranemisissa,jne.). Se että oppi tai oppineisuus on Hengen vihollinen automaattisesti, on kurssista harhaanjoutunut päätelmä.

Oppivapauteen uskominen näyttää luovan harhakuvan: Hei, me ollaan vapaita opista ja ollaan vahvoja Hengessä, hei, me ollaan hengellisiä (lue: hengellisempiä kuin nuo oppiinsa kuolleet…)…

Joskus minusta tuntuu että tuo oppivapaus niin kuin oikean opinkin korostaminen on myynti-, markkinointi- ja sitouttamiskikka; opetuksella saadaan porukka pysymään koossa – ja jopa johdettua koko lauma harhaan.

Näin raju päätelmä syntyi, kun pohdin sitä, mikä on pielessä niissä yhteisöissä, joissa ihmiset ovat tavalla tai toisella ahdistuneet ja sen seurauksena ottaneet joko henkisesti tai ihan fyysisestikin etäisyyttä yhteisöön.

Pielessä näyttää olevan aina joko oppi tai johtajuus – usein molemmat. Nämä kaksi näyttävät liittyvän yhteen.

Hengellistä valtaansa väärin käyttävä johtaja pönkittää asiaansa opilla ja päin vastoin: Oppi luo edellytykset hengellisyyden/vallan väärinkäytölle.

Kuten huomaamme Uuden testamentin opetuksesta, oppi voi rakentaa hyviä asioita. Se voi luoda turvallisen tukirungon uskolle ja elämälle. Se voi toimia hyvinä merkkikeppeinä tien molemmilla puolilla, kertoa uran, jossa voi vapaasti ja turvallisesti kulkea.

Oppi voi olla myös se, joka saa aikaan, että kokonainen yhteisö menee ojan puolelle. Joskus oppinsa kanssa kyntää ojan pohjaa pitkäänkin. Joskus tuntuu, että kummallisenkin sinnikkäästi.

Näille oppinsa ja sen seurausten takia ojaa kyntävillä näyttää olevan yleinen piirre se, että he alkavat syyttää siitä, että ajokki on rutussa, pohja kolistelee kiviin ja meno on röykkyistä, ympäristöä.

Syy on joko sielunvihollisessa tai sielunvihollisen kätyreissä (niissä onnettomissa ihmisissä, jotka ovat yrittäneet sanoa, että onko ihan oikeasti tarkoitus kyntää tuota ojan reunaa, kun tie olisi TÄÄLLÄ!). Nämä ojan kyntäjät helposti alkavat pyhittää kärsimystään: Oikeita uskovia vainotaan. Ojasta tielle nousseet tai siellä valmiiksi matkustavat ovatkin Jumalan valtakunnan tai armon ulkopuolella. Eivät he ole uskossa.

Opittomuudessaan he ovat muodostaneet oman oppinsa, kuten määritelleet sen, että oja onkin se tie, jotka jokaisen pitäisi mennä – ja myös sen, ketkä ovat armosta osallisia ketkä eivät.

Tämä on opittomuuden oja… Toinen tarinansa on sitten tiukan opillisuuden oja, jossa ei ole joustoa millin sadasosan vertaa. Se on toinen tarinansa.

Niin, jokaisella on vapaus valita näissä uskon asioissa:

Hengellinen off roadkin on vapaavalintainen juttu.

329. Jumalan rakkauden siirtoliikkeitä

Oli niin tai näin, Jumala haluaa lämmittää sydämemme. Tehdä meistä Hänelle eläviä, palavia ihmisiä. Ihmisiä, jotka tekevät parhaita, ensimmäisiä tekoja.

Sanan vaatimusten(kin) äärellä on muistettava: Mitä Hän käskee, siihen Hän myös antaa voiman ja kyvyn. Niin tähänkin elävyyteen, palavuuteen ja intoon. Hän lämmittää sydämemme, kun annamme Hänen tehdä niin.

Tämä taas vaikuttaa hengelliseen elämäämme. Sanan lukemiseen. Rukoukseen. Kaikkeen, mitä teemme tällä hengellisellä saralla.

Jatkan keskiviikkoiseen tapaan Michael Forsterin kirjan käsittelyä.

Eilen illalla nukkumaan mennessäni minulle tuli saamaani tekstiviestiin liittyen Raamatun kohta, jossa Jeesus sanoo, että hän siirtäisi lampun jalan pois paikoiltaan sen takia, että eräs seurakunta on hylännyt ensimmäisen rakkautensa.

Vaikka uni tuntui kutsuvan, täytyi ottaa Raamattu ja alkaa lukemaan kohtaa asiayhteydessään:

”Minä tiedän sinun tekosi, sinun vaivannäkösi ja kestävyytesi. Minä tiedän, ettet voi sietää pahoja ihmisiä. Sinä olet koetellut niitä, jotka sanovat itseään apostoleiksi vaikka eivät ole, ja olet havainnut heidät valehtelijoiksi. Kestävyyttäkin sinulla on, olethan joutunut moneen vaivaan minun nimeni tunnustamisen tähden etkä ole antanut periksi. Mutta sitä en sinussa hyväksy, että olet luopunut ensi ajan rakkaudesta. Muista siis, mistä olet langennut, käänny ja palaa tekemään ensi ajan tekoja. Ellet tee parannusta, minä tulen luoksesi ja siirrän lamppusi paikaltaan. Siinä teet kuitenkin oikein, että inhoat nikolaiittojen* tekoja, joita minäkin inhoan.

Jolla on korvat, se kuulkoon, mitä Henki sanoo seurakunnille. Sen, joka voittaa, minä annan syödä elämän puusta, joka on Jumalan puutarhassa.” (Ilm. 2: 2-7)

Ilmestyskirja piirtää eteemme ehdottoman ja suorasukaisen Jeesuksen. Ilmestyskirjan seurakunnille suunnatuissa sanoissa on siitä erikoinen piirre, että niissä näytetään edellyttävän seurakunnilta täydellisyyttä. Yksi ainoa seurakunta, Filadelfia, täytti tämän kriteerin: Herralla ei ollut sille mitään moitteen sanaa. Muille oli sekä kiitettävää että sana, joka kehotti tekemään parannusta – jotta seurakunta välttyisi pois poikkeamisen seurauksilta. Toisena ääripäänä oli Laodikea, jolla oli runsaasti parannuksen tekemistä, vaikka se luulikin itseään täydelliseksi seurakunnaksi.

Efeson seurakunnan ongelma oli se, että se kyllä pyrki hyvään ja koetteli asioita, ilmiöitä ja ihmisiä, mutta oli luopunut ensimmäisestä rakkaudestaan eikä tehnyt ensi aikansa tekoja. ”Ensimmäiseksi” käännetty sana tarkoittaa myös parasta. Tämä seurakunta ei palvellut Herraansa ensimmäisellä, parhaalla innolla eikä tehnyt niitä tekoja, mitä se oli tämän ensimmäisen, parhaan innostuksen ja rakkauden aikana tehnyt.

Seurakunnallisessa kentässäkin puhumme ”ensirakkaudesta” ja liitämme sen usein hengellisen kääntymyksen/uskoontulon aikaan. Tämä tuottaa ongelman niille, jotka eivät ole kokeneet radikaalia kääntymystä tai vaikka olisivat sellaisen kokeneet, heillä ei siihen ole liittynyt sen kummempia tunteita.

Itse kuulun oikeastaan molempiin ryhmiin. Ensiksikin, vaikka periaatteessa tulin mukaan kirkollisiin kuvioihin pystymetsästä (kotini ei ollut mitenkään kuin korkeintaan muotokristillinen, jossa hengellisillä jutuilla tai kirkolla ei ollut arjessa sanaa sanottavana), minulla oli tavallaan hengellinen taustani: Oli helluntalainen koulukaveri, joka kertoi juttuja uskoontulleista ja/tai evankelistoista, jotka puhuivat seurakunnassa ja/tai yöpyivät hänen kotonaan. Oli äitini taannoisen palveluspaikan (äitini on sitä ikäluokkaa, että tytöt aloittivat työuransa palvelustyttöinä, tms.) isäntä ja emäntä, jotka rukoilivat puoletani. Oli uskova matematiikan opettaja, joka oli jakanut meidänkin postilaatikkoomme lentolehtisiä. Oli luterilainen kirkko, joka kustansi joka talouteen Yksi ainoa elämä -kirjan. Ja oli Gideonit, jotka lahjoittivat 3-luokkalaisille Uuden testamentin. Radikaali kääntymykseni, se että kriisin keskellä halusin luovuttaa elämäni Jeesukselle niin kokonaan kuin tajusin lokakuussa -89, oli seurausta tuosta ketjusta.

Paitsi että olen tehnyt hengellisen äkkikäännöksen tapahtumien ketjun yhdessä mutkassa, vatsanpuruja on itselleni herättänyt myös se, lukuunottamatta valtaisaa onnellisuuden tunnetta siinä hetkessä kuin olin elämäni Jeesukselle antanut, tunne-elämääni varjosti vuosi kaudet pikemminkiin alakulo. Jos uskon katsotaan ratkaisevan kaikki ongelmat, olin tullut ikään kuin ”väärin uskoon”.

Kyselyä on herättänyt se, mitä ihmettä on ensimmäinen rakkaus tällaisella prosessin kautta kääntymykseen tulleella (tai sitten uskoon hiljalleen kasvaneella) tai henkilöllä, jolle usko ei ole herättänyt ihmeempiä tunnekuohuja. Mihin ihmeeseen Herra haluaisi tällaisen ihmisen johdattaa?

Mielestäni vastauksen kysymyksiin antaa ajatus siitä, että kohdassa ei puhuta tunnekuohusta – eikä välttämättä rakastumisestakaan, vaan. ”parhaasta rakkaudesta” ja ”parhaista teoista”. Ehkä siinä on ripaus myös alkuajan innostusta ja tinkimättömyyttäkin. Itselläni tuo kaikki näkyi täyskäännökseni jälkeisenä aikana vilpittömänä haluna tehdä Herran tahto sillä ymmärryksellä, joka oli – ja ottaa Sana niin kuin on kirjoitettu. Jälkeen päin tulivat sitten mutkat – ja esimerkiksi se, että henkilökohtaisessa uskonelämässäni tukeuduin ”voideltuihin” ja esimerkiksi yhteisöön… enkä älynnyt luottaa siihen, mitä Herra ITSE oli ITSELLENI puhunut. Vasta nyt paljon myöhemmin Herra näyttää uudestaan johdattavan noihin ensimmäisiin tekoihin – niin kuin eräs henkilö vastottain sanoi: ”Nyt on sinun aikasi kävellä uudestaan vetten päällä”. Hän viittasi tilanteeseen, jossa Pietari Jeesuksen käskystä käveli vetten päällä, kunnes ympärilleen mahdotonta tilannetta katsottuaan alkoi upota.

Forsterin kirjasta löytyi tälle päivälle kohta: ”Jumala sanoo: ´Tahdon lämmittää heidän sydämensä.´”

Kysymys ei ole siitä, mikä on ollut sinun tai minun lähtökohtani. Ei siitä, kuinka täynnä intoa tai rakkautta olemme lähteneet liikkeelle. Joillekin meistä kääntyminen on voinut olla tahdon päätös ilman sen ihmeempiä tunteita – joillakin (niin kuin on tässä kirjoituksessa tullut moneen kertaan esille) kasvua… ja/tai mikään ei kummoisemmin tunnu muuttuneen. Tai sitten joku on ollut tulta ja tappuraa!!!

Oli niin tai näin, Jumala haluaa lämmittää sydämemme. Tehdä meistä Hänelle eläviä, palavia ihmisiä. Ihmisiä, jotka tekevät parhaita, ensimmäisiä tekoja.

Sanan vaatimusten(kin) äärellä on muistettava: Mitä Hän käskee, siihen Hän myös antaa voiman ja kyvyn. Niin tähänkin elävyyteen, palavuuteen ja intoon. Hän lämmittää sydämemme, kun annamme Hänen tehdä niin.

Tämä taas vaikuttaa hengelliseen elämäämme. Sanan lukemiseen. Rukoukseen. Kaikkeen, mitä teemme tällä hengellisellä saralla.

Niin, siihen saamaani tekstiviestiin liittyen… Minulla oli hyvin selkeä tietoisuus siitä, että Herra mieluusti säilyttäisi lampun jalkoineen paikallaan, mutta joskus Hänen on pakko myös siirtää lamppua jalkoineen kauemmaksi. Takana yksinkertaisesti on rakkaus: Tuo siirtoliike voi saada miettimään sitä, mitä henkilö, miksei yhteisökin oikeasti haluaa. Omalla kohdallinikin tuollainen mietinnän vaihe on ollut. Parannuksen kautta siitä olen päässyt eteenpäin, ja lamppu alkaa loistaa taas. Kiitos siitä Hänelle, joka ei savuavaakaan kynttilää/lamppua (osaa öljylamppukin savuttaa…) sammuta, vaan mieluummin hoitaa asian niin, että puhdistus tuottaa tehtävänsä ja valo on juuri niin kirkas kuin uudessa lampussa tai kynttilässä.

Irtiottoa tämäkin

Olen matkan varrella huomannut, miten ovelasti asiayhteydestään irrotetut jakeet osana hengellistä puhetta toimivat. Vaikka luterilaista kirkkoa on kuivuudesta moitittu, kirkossa on yksi hyvä puoli. Asiayhteydestään irrotetuista kohdista on hankala saarnata, jos meinaa pysyä Kirkkokäsikirjan teksteissä! Ne luetaan ja niistä saarnataan, ellei ole painavaa syytä poiketa. Ja harvoin sellaista on. Sen sijaan vapaat seurapuheet ja vapaa kristillisyys mahdollistaa nuo irrotetut jakeet.

Viimeisimpinä vuosina olen huomannut, kuinka asiayhteydestään irrotetut, moneen kertaan toistetut jakeet ovat omassa elämässäni toimineet aivopesun tavoin. Useaan otteeseen olen hätkähtänyt siihen, mitä asiayhteydestään irrotettujen jakeiden ja niiden osien ympärillä oikein sanotaan.

Seuraavassa yksi näistä jakeista:

”–se, joka on teissä, on suurempi kuin se, joka on maailmassa.” (1 Joh. 4:4)

Nyt lukiessani jakeen kokonaisuudessaan, tajusin, mihin se oikein liittyy:

”Te, lapseni, olette Jumalasta, ja te olette voittaneet nuo väärät profeetat, sillä se, joka on teissä, on suurempi kuin se, joka on maailmassa. He ovat maailmasta. Maailmasta on se, mitä he puhuvat, ja maailma kuuntelee heitä. Me olemme Jumalasta. Joka tuntee Jumalan, kuuntelee meitä, mutta joka ei ole Jumalasta, se ei meitä kuuntele. Tästä me tunnemme totuuden hengen ja eksytyksen hengen.”

Kysymys oli asetelmasta oikea ja väärä, oikea ja väärä opetus, oikeat ja väärät profeetat – ja oli kyseessä oikea ja väärä oppi.

Kynnyskysymys näyttää olleen sen tunnustaminen, että Jeesus Kristus on lihaan tullut Jumala(n Poika).

Olen kuullut opetusta (jopa samojen opettajien suusta, jotka opettavat tuota ”hän joka teissä on, on suurempi -oppia), jonka mukaan riittää oikean ja väärän erottamiseen, kun joku henkilö sanoo suullaan, että Jeesus Kristus on Herra.

Minua on tavattomasti härnännyt ajatus siitä, että esimerkiksi narsistille tai antisosiaaliselle persoonallisuudelle näyttää olevan helppoa tuon tunnustuksen sanominen kirkkain silmin – vaikka sitten elämä kieltäisi hänet (vaikkapa sillä tavoin, että menee omat ja vieraat vaimot sekaisin tai joku sekaantuu lapsiin, tms. muuta varmasti perinteisesti moraalin tai Raamatun tulkitsevien mielestä rajan yli menevää…). Tämä tunnustus voi tulla myös vakaumuksellisen ja paatoksellisen, oikeaoppisen puheen muodossa, tai vaikkapa uskoa seuraavien tunnustekojen tai armolahjojen toiminnan korostuksena. Näiden ihmisten mukaan merkki siitä, että Jumala tunnustautuu ihmiseen ovat armolahjat ja tunnusteot, oikea oppi, jne.

Mutta tukeeko Johanneksen opetus kokonaisuutena tuota?

Tuon (niin kuin Raamatun yleensäkin) opetuksen äärellä on huomattava, että esimerkiksi evankeliumien ja kirjeiden lähtökohta on ollut varsin käytännöllinen, niiden syntytilanteesta nouseva. Evankeliumit ovat olleet todistusta niiden kohderyhmälle. Se mitä tämä kunkin evankeliumin äärellä merkitsee on toinen ja pitkäkin tarina. Kirjeet taas ovat syntyneet käytännön tarpeesta ohjata niiden vastanottaj(aseurakunt)ia niin teologisissa kuin käytännönkin kysymyksissä. Niissä näkyy viitteitä esimerkiksi siitä ympäristöstä, joka kussakin tilanteessa haastoi kristinukon.

Esimerkiksi Roomalais- ja Galatalaiskirjeiden vuoropuhelu käydään paitsi pakanallista myös juutalaista taustaa vasten. Kristinuskoa perustellaan molemmille ryhmille. Esimerkiksi Paavalin sanat: Sydämen uskolla tullaan vanhurskaaksi ja suun tunnustuksella pelastutaan, voi johtaa ajatuksemme hakoteille, jos tulkitsemme sen liian kirjaimellisesti. Voimme alkaa korostaa esimerkiksi, että pelkkä suun tunnustus (hauki on kala -tyyliin) riittää. Tuossa puhutaan myös sisimmän, sydämen – sieltä, mistä elämä lähtee – uskosta. Muistamme Jeesuksen sanat siitä, että sydämestä lähtevät kaikki pahat ajatukset – ja sitä piti tarkkailla ei niinkään rituaalista puhtautta, kuten käsien pesua, tms.

Samaan tapaan voimme nähdä Johanneksen sanat mahdollista kristinuskon perustelua gnostilaisuuden suuntauksia vasten, jotka kielsivät Jeesuksen tulleen lihaksi/olleen liha. Kysymys oli yhdestä tavasta, jolla opetus vääristyi niin, että se ei enää ollut kristillistä siinä mielessä kuin ensimmäiset kristityt sen ymmärsivät. Kyseessä oli yksi esimerkki – ei harhojen koko kirjo!

Tekstin äärellä kysymys voi kuulua: Mikä on tämän ajan harhapolku, jolle on vaara eksyä? Missä ajassamme eksytään tunnustuksesta?

Näin vältämme tulkinnan, joka urauttaa ajatuksemme johonkin tiettyyn ajatusmalliin, jossa emme huomaa jotain tärkeää, mikä pitäisi huomata, että pysymme itse polulla ja olemme silmät avoimina huomaamaan vaaran merkit myös ympärillämme.

Oli harha mikä hyvänsä, ydin on siinä, että sellaisen, joka on Kristuksessa ei tarvitse ottaa yhtään askelta taakse, perääntyä ja/tai pyydellä anteeksi olemassaoloaan, koska se, joka tällaisessa ihmisessä on, on suurempi kuin se mikä on tuossa harhassa ja maailmassa. Paavalin sanoin: Kristus meissä, kirkkauden toivo. Totta tosiaan, ajatuksen kulku menee niin pitkälle, että Johannes sanoo, että nämä Kristuksessa olevat ihmiset ovat voittaneet tuon väärän ja sen sanansaattajat.

Ilmanko totuutta rusetille pyörittävät, sanoja asiayhteyksistään irrottelevat ”raamatunopettajat” eivät moisia asioita tuo julki – vaan kuorivat mieluisensa kermat päältä.

TÄMÄN – JA NIMENOMAAN TÄMÄN TAKIA – ON ÄÄRETTÖMÄN TÄRKEÄ, EI OLLA VAIN SYÖTETTÄVÄNÄ, VAAN SYÖDÄ ITSE! Lukea Raamattua. Kirjaimellisesti yhtä ahnaasti kuin vastasyntynyt maitoa.- Se joka on nähnyt vastasyntyneen ahmimassa maitoa tietää, että tuon pikkumiehen tai -naisen maailmaan ei mahdu mitään muuta kuin autuas syöminen! Näin Pietarin sanojen mukaan tulisi meidänkin laitamme olla. Olen useaan otteeseen maininnut äärimmäisestä kuulemastani opetuksesta, jossa samaistettiin Raamatun lukeminen ”sikailuun” ja siihen, että Raamatun äärellä ihminen ylpistyy! Raamatussa tuota opetusta ei ole. Päinvastoin Raamatun kokonaisuus tukee Raamatun opiskelua ja omaksumista niin, että se uskossa sulautuu meihin. Sanat, jotka Herra on puhunut – ja jota nyt luemme Sanastaan, ovat henki ja ovat elämä.

Johannes vetää loogisen yhtäläisyyden näiden kolmen asian välille: se/mikä on Kristuksen ulkopuolella, on maailmassa ja on epäkristillistä (tai vastakristillistä, antikristillistä). Maailma kuuntelee ”omaa ääntään”, kun taas se, joka on Kristuksessa, kuuntelee Kristusta ja Hänen ääntään Hänen omissaan ja Sanassa. Jeesuksen ajatuksia mukaellen: On loogista, että maailma kuuntelee harhaa ja Kristuksen omat Kristusta.

Kysymys oikeastaan kuuluu Sanan äärellä joka kerta: Kummalla puolella minä olen? Entä sinä?

307. Testejä ja realismia

Sopivan kuuma tuli, Mestari istumassa vieressä ja katsomassa, että hopeasta tulee hyvä – niin että siitä näkee Mestari kuvansa. Siinä syy joihinkin kuumiin hetkiimme. Eikä ollenkaan huono syy, jos mielimme ympäristömme näkevän meissä Mestarin.

Ajatusteni äärellä törmäsin Reijo Telarannan tekstiin hänen kotisivuillaan

http://www.reijotelaranta.fi/viikon_tarinat/onko_sinuakin_puhdistettu_tulessa/

Telaranta kertoo ryhmästä naisia, jotka lukivat Malakian kirjasta kohtaa

”Ja hän istuu ja sulattaa ja puhdistaa hopean, hän puhdistaa Leevin pojat, saa ne puhtaiksi kuin kullan ja hopean ja sitten he tuovat Herralle uhrilahjoja vanhurskaudessa.” ( Mal. 3: 3, KR -32)

Seuraavalla viikolla yksi naisista soitti kultasepälle ja sopi tapaamisen hänen työpajaansa mainitsematta kuitenkaan tiedonjanonsa perimmäistä syytä.

Telaranta jatkaa:

”Naisen katsellessa kultaseppä piti hopeaa tulen päällä antaen sen kuumentua. Samalla hän selitti naiselle, että hopeaa puhdistettaessa sitä on pidettävä keskellä liekkiä, missä kuumuus oli korkein, jolloin epäpuhtaudet palaisivat pois.

Nainen muisti Malakian tekstistä, miten Jumala juuri noin polttaa meistä pois epäpuhtauksia. Sitten hänen mieleensä nousi koko lause ´Ja hän istuu ja sulattaa ja puhdistaa hopean´. Nainen kysyi kultasepältä oliko totta, että hopeaa puhdistettaessa kultasepän oli koko ajan istuttava hopean vieressä?

´Kyllä,´ mies vastasi. ´Eikä edes riitä, että hän istuu pitelemässä hopeaa. Hänen on tarkkailtava hopeaa koko sen ajan, kun se on liekin yllä. Jos hopea jää tuleen hetkeksikään liian pitkäksi aikaa ja kuumenee liikaa, se menee piloille.´

Nainen oli hetken hiljaa. Sitten hän kysyi kultasepältä: ´Mutta mistä voit tietää, koska hopea on täydellisesti puhdistunut?´

Kultaseppä hymyili naiselle ja vastasi: ´Se on helppoa. Hopea on puhdas, kun se on niin kirkasta, että voin nähdä siinä oman kuvani.´”

Puhuttelevaa tekstiä!

Joskus minusta tuntuu, että odotamme helppoa ja halpahintaista liikehdintää hengellisessä kentässä. Jonkinlaista halpaa pikaruokaa, joka on kioskila ostettavissa helposti ja nopeasti. Halvalla ja nopeasti saa vatsansa ainakin hetkeksi täyteen. Kaipausta voi sanella myös itsekkyys: Minulle, heti, pian.

Mutta entäpä, jos rukoustemme ja kaipaustemme seurauksena onkin se, että huomaamme olevamme puhdistettavana – tulessa, joka tuntuu polttavan KAIKEN? Kysymys helpostikin on, mitä väärää minä olen tehnyt? Miksi Jumala minua kurittaa?

Vastauksia voi olla kaksi – tai jopa kolme.

Niistä ensimmäinen: Koemme vastatuulta sen takia, että olemme täsmälleen oikealla paikalla, ja vihollinen hyökkää pysäyttääkseen meidät ja/tai siirtääkseen meidät pois ”kurssista”.

Toinen mahdollisuus on, että olemme itse töpänneet ja siirtyneet pois kurssista ja sen takia olemme suossa tai aavikolla, taistelukentällä, tms. Sanalla sanoen pulassa. Tästä Pietari kirjoittaa, ettei meidän tule olla sellaisia, jotka kärsivät rikosten tähden (murhaajana tai varkaana tai väkivallan tekijänä) tai sen takia, että sekaantuu hänelle kuulumattomiin.

Kolmas mahdollisuus on, että tarvitsemme puhdistusta tullaksemme puhtaammiksi Hänen käytössään. Siinä tulee esiin Malakian ajatus puhdistavasta tulesta ja Pietarin ajatus: ” Rakkaani, älkää oudoksuko sitä hellettä, jossa olette ja joka on teille koetukseksi, ikäänkuin teille tapahtuisi jotakin outoa…” Ei ole kysymys mistään oudosta, vaan asiaankuuluvasta asiasta. Realiteetti on, että hopeamme tarvitsee puhdistusta. Sopivan kuuma tuli, Mestari istumassa vieressä ja katsomassa, että hopeasta tulee hyvä – niin että siitä näkee Mestari kuvansa. Siinä syy joihinkin kuumiin hetkiimme. Eikä ollenkaan huono syy, jos mielimme ympäristömme näkevän meissä Mestarin.