Pelottava ”-suus”

Lukion uskonnonkirjasta jäi päällimmäisenä nk. vapaista suunnista (helluntalaiset, vapaakirkolliset, baptistit, metodistit, Pelastusarmeija, jne., jne.) mieleen kuva, jossa ihmiset rukoilivat kädet kohotettuin ”auvoinen” ilme kasvoillaan.

Outoa. Kummallista. Minä en ainakaan halua olla tuollainen.

Muistan ajatelleeni.

Ajoin pyörällä Suojakallion ohi. Kesällä pihalle nousi valkoinen teltta. Joskus teltta saatettiin pystyttää naapurikylällekin. Kovaääniset kantoivat meille saakka.

En mennyt mukaan helluntalaisten kokouksiin. Meno vaikutti oudolta – ja poikkesi ”periluterilaisesta”.

Koulukaverini kanssa joskus puhuimme syvällisiäkin. Muistan suhtautuneeni varsin tuomitsevasti koulukaverini tädin yritykseen kertoa, että ”valtatie helvettiin” (AC/DC-nimisen heavy-yhtyeen yhden laulun nimi on Highway to Hell) ei välttämättä ole aivan suotava ajatuskulku. Myös ajatus Jeesuksen takaisin tulosta oudoksutti.

…eikä kuiva kirkko kiinnosta…

Ilmeisesti olen luonteeltani ronkeli. Nimittäin en ihan muitta mutkitta suhtautunut myöskään luterilaiseen kirkkoon. Muistan järjestäneeni varsin nolon hetken kirkkoherralle piispantarkastuksessa. Opettajan kehotuksesta kysyin piispalta jotain, minkä piti minulle merkitä paljon. Kysymykseni kuului:

Herra piispa, mitä annettavaa kirkolla on nuorelle ihmiselle?

… olin osallistunut toimintaan sen pakollisen verran, mitä vaadittiin rippikoulun suorittamiseen…

Ehkäpä Jumalan huumorintajua on se, että olen myöhemmissä vaiheissa ollut monessa mukana niin luterilaisessa kirkossa kuin vapaissa suunnissa…

Prosessissa Jumalalla taisi olla melkoinen työ, että suostuin edes tutustumaan niin ”hihhuleiksi” kuin ”kuiviksi kapakaloiksikin” tituleeraamiini ihmisiin ja yhteisöihin.

Mikä minut sitten sai liikkumaan?

Hätä ja kysymys:

Minne joudun, jos kuolen?

Tämä kysymys oli päällimmäisenä 5.9.-29.10. välisen ajan 1989. Lääkärin antama karu diagnoosi rytmihäiriöistäni särki kuolemattomuusilluusioni. Olin valmis kaivamaan oudoksumani uskovaiset (niin helluntalaiset kuin ”kirkonpiirin uskovat”) vaikka kiven kolosta, jos he osaisivat kertoa, mitä minun pitäisi tehdä; lopulta valtatie helvettiin ei ollut kovin houkutteleva.

… ja ne uskovat eivät puhuneet…

Tein tikusta asiaa ja menin käymään pariin paikkaan, jossa tiesin olevan uskovia. Itselläni ei ollut rohkeutta ottaa asioita puheeksi – ja he eivät itsekään ottaneet. Olin pettynyt.

…Mites, jos sittenkin menisit kirkkoon..?

Uskonnonopettajani oli herttainen tapaus. Hän näki hätäni ja kehotti menemään kirkkoon karismaattiseen tilaisuuteen.

Vastarintani nousi. Muistin kuvan uskontokirjassa ja oudot jutut rukouksella kaatuvista ja kielilläpuhuvista ihmisistä.

Ei, en mene.

Pistin vastaan.

Ajaessani polkupyörällä kouluun, koin lähellä kirkonkylää olevassa Kylylahden risteyksessä kummallisen tilanteen:

Tuntui kuin Jumala puhuisi minulle – vieläpä varsin napakasti:

Paula, sinä menet sinne kirkkoon.

… Mutisin vastaukseni…:

Hyvä on, minä menen…

Tajusin samalla, että mitkään julkisen liikenteen palvelut eivät ulotu kotikuntani laidoille sunnuntai-iltana, … joten jatkoin realiteetit tunnustaen:

… vaikka sitten kävellen…

Kirkkoreissu täynnä elämää muuttavia yllätyksiä

Kävelin 9 km kirkkoon. Kirkko oli täpötäynnä. Myös uteliaita koulukavereitani oli paikalla. Parantajapapiksikin tituleerattu Seppo Juntunen ja myöhemmin taloussotkuissa ryvettynyt Pirkko Jalovaara vetivät kirkot täyteen väkeä.

Lämmin ja rauhallinen ilmapiiri tulvahti vastaan ovelta. Asettauduin penkkiin. Alttaritaulussa Jeesus ojensi kätensä kutsuvasti. Mieleeni tulivat sanat: Tulkaa minun luokseni kaikki raskaiden kuormien uuvuttamat, niin minä annan teille levon. Myöhemmin sain tietää, että alttaritaulu tosiaan oli maalattu kyseisen raamatunjakeen perusteella.

Tuli rukouksen aika. Ihmiset jonottivat rukoiltavaksi. Kuulin ensimmäistä kertaa elämässäni nk. kielilläpuhumista. Nainen, joka ei taatusti osannut sanaakaan venäjää, puhui sitä soljuvan kauniisti. Se teki vaikutuksen.

Seuraavista hetkistä olen kertonut moneen otteeseen. – Ne mullistivat oman maailmani monella tapaa.

Kuoleman pelko oli tipo tiessään. Sanoinkuvaamaton ilo täytti minut. – Ja se mikä itselleni oli outoa ja samalla puhuttelevaa, olin puolitoistatuntisen Jumalan täysihoidossa kirkon lattialla. Kun nousin ylös, ensimmäinen sanani oli: Halleluja! (Huumorilla totesin, että minusta tuli ”hihhuli” saman tien. ❤ ) Minulla oli koulutehtäviä vielä odottamassa, kun seuraava viikko oli koeviikko. Niitä tein aamun tunneille asti… ja ilo jatkui ja jatkui…

Jokainen ihminen on erilainen ja myös uskoon liittyvät kokemukset ovat erilaisia. – Itselleni olen selittänyt varsin railakkaat käänteet sillä tavoin, että olen tarvinnut ne sekä tuolloisessa elämäntilanteessa että vastaisuuden varalle. – Nimittäin myöhemmin koin varsin kitkeriäkin asioita, jotka kulkivat karismaattisuuden kyltin alla. Nämä hyvät ja vakuuttavat kokemukset kantoivat.

Kokemuksestani opin ainakin sen, että ennakkoluulot eivät ole sama kuin todellisuus. – Seuraavassa kirjoituksessani palaan pettymysten ja niiden jälkimaininkien vaiheeseen.

Päättömiä patsaita ja äkkikääntymisiä

Oheinen kuva on eräästä kirkosta taannoisen kesälomamatkamme varrelta.

Kävimme monissa samanmoisissa kirkoissa. Ihmettelin niistä joissakin päättömiä patsaita. Opas selvensi patsaiden taustaa. Kysymys ei ollut toisen maailmansodan eikä ensimmäisenkään tuhoista, vaan kristittyjen välisestä kuvakiistasta, joka liittyi osana äärimmilleen vietyyn reformaatioon. Uudistuksen innossa osasta kirkoista tehtiin väen väkeen ”protestantteja” ja osa toisin uskovista joutui todella hankalaan asemaan, sanoisin jopa vainotuksi.

Voit kuunnella ajatuksiani ”päättömien patsaiden” äärellä

Tavallaan ymmärrän innostuksen innon. Patsaita pidettiin epäjumalanpalveluksena. Asialle piti tehdä jotain. Asia ratkaistiin pistämällä paikka päreiksi ja osin pakottamalla toisin uskovat samoin uskoviksi.

Näin jälkiviisaana… Eihän se noin toimi. Eihän uskomaan tietyllä tavalla voi pakottaa. Ulkonaisella taipumisella ei välttämättä ole tekemistä sydämen kääntymisen kanssa, varsinkaan jos se tapahtuu pakon edessä.

Julistamassamme Sanassa on voima. Sen pitäisi riittää. Ei siinä patsaidenkaan päitä tarvitse katkoa. Sanan edessä ihminen huomaa linjavirheet ja sillä siisti.

Olen useaan kertaan pohtinut meitä tämän ajan herätyskristillisiä (tai miksi itseämme nimitämmekään). Tekisimme mieluusti muista ”äkkivalmiita”. Unohdamme sen, että omakin uskomme, sen syventyminen/löytyminen on ollut prosessi. Miksi muiden kohdalla pitäisi asioiden tapahtua äkisti.

Ymmärrän toisaalta niiden kokemuksen, joilla usko on tuntunut löytyvät suit sait sukkelaan, tiettynä hetkenä ja tietyllä kellonlyömällä. Maailma kääntyi ympäri, arvomaailma myös. Kaikki kääntyi hyväksi. Riippuvuudet jäivät. Avioliitto parani, jne.

Kun tarina kerrotaan 2-10 minuutissa, siitä välittyy kuva äkkimuutoksesta. Sellainen syvältä käyvä muutos kuitenkaan harvoin on. Siihen on sisältynyt jonkinlainen tutustumis- tai tunnusteluvaihe. Jokin tai joku on saanut ihmisen lähenemään uskonasioita, tulemaan kirkkoon tai rukoushuoneelle tai joku on kohdannut sinut/minut jossain elämämme tilanteessa kertoen tietä eteenpäin. Tässä prosessissa olemme itsekin liikkuneet eteenpäin askel askelelta. Samoin on uskon asioissa kasvumme laita.

Teemme väärin jos/kun alamme edellyttämään toiselta äkkimuutosta. Teemme väärin, jos emme anna toiselle mahdollisuutta ottaa kantaan puolesta tai vastaan, ottaa tarvittaessa etäisyyttä. Usein nimittäin käy niin, että etäisyyden ottamisen jälkeen tulee aika, jolloin asianomainen tuleekin uudestaan lähelle. Hänet voittaa rakkaus ja Herran vetovoima, ei sinun/minun pakottaminen.

vaikuttavaa-uskoa_talvi

65. Uskallanko kohdata erilaisuutta?

Taustani on ”monikristillinen”. Näin eri kirkkokuntien usko ja traditiot ovat tulleet minulle tutuiksi: Isäni on ortodoksi, äitini luterilainen ja sen lisäksi ystävä-/tuttavapiirissä on -laistä, -läistä ja -llista moneen lähtöön – ja itsekin olen kuulunut sekä -laisiin että -llisiin.

Mihin lokeroon sinä kuulut?

 

 

 

 

 

 

Useinhan on niin, että ensin yritämme selvittää eteemme tulleen ”kristityn” uskon syvyyttä esimerkiksi kysymällä: ”Oletko seurakunta-aktiivi?” tai rohkeammin ja suoremmin: ”Oletko uskossa?” tai ”Oletko uudestisyntynyt?” – vähän sen mukaan, mikä on opillinen taustamme. Vastaus: ”No, minä olen ihan tavallinen… sellainen kirkossakävijä…” laittaa varsin helposti herätyskristilliselle ja kääntymystä korostavalle henkilölle ”todistusvaihteen päälle”; tuohan on äkkiä käännytettävä.
Kun tuo tausta on selvitetty, kyselymme voi jatkua (jos ei ole vastauksesta vielä selvinnyt tuo -läinen, -lainen tai -llinen): ”No, mihin seurakuntaan sinä kuulut.” – Ja sen jälkeen tunteet ovat valloillaan ;)…

Olen pohtinut tätä taipumustamme lokeroida itsemme ja toisemme johonkin… Onko kysymys tavastamme hahmottaa – vai tarpeestamme olla oikeassa tai varmoja asiastamme vai peräti huonosta itsetunnosta?

Jos kysymys olisi pelkästään tavastamme hahmottaa toisen opillista taustaa ja sen pohjalta syntyvästä vuoropuhelusta, emme olisi noin jyrkkiä. Sen sijaan, jos taustalla on tarpeemme olla oikeassa tai huonosta itsetunnostamme, mustavalkoinen ja lokeroiva ajattelu voisi olla selitettävissä.
Uskallan nimittäin väittää, että jos olemme varmoja omasta uskonnkemyksestämme, meillä on riittävästi kypsyyttä myös vuoropuheluun – koska se, että toinen on eri mieltä kanssamme, ei uhkaa meidän vakaumustamme. Jos olemme riittävän kypsiä, meillä emme ole itseriitoisia vain omaan oppiimme tuijottajia, vaan meillä on kypsyyttä ottaa myös toisinajatteleva huomioon.
Tästähän Paavali puhui, kun hän kehotti vahvoja ottamaan vastaan (näin esimerkiksi useat englanninkieliset käännökset kääntävät) heikkouskoinen – ilman, että alamme taittaa peistä mielipiteistä:

Hyväksykää joukkoonne myös sellainen, joka on uskossaan heikko, älkääkä ruvetko kiistelemään mielipiteistä.” (Room. 14:1)

 

Sapatin herra -opetuksen sudenkuoppia

 

Sivumennen sanoen – ja hieman aiheesta poiketen – on sanottava muutama sana joissain piireissä epidemian lailla vallalla olevasta ”sapatin herra – opetuksesta”. Tämän opetuksen ydin viittaa Jeesuksen reaktioon tilanteessa, jossa häntä syytettiin sapatin rikkomisesta silloin, kun hän teki hyvää sapattina (paransi sairaita, etc.) Sapatin herra -opetuksen mukaan Jeesus edelleenkin voi poiketa vallitsevista uskonnollisista traditioista tekemällä jotain ”poikkeavaa”.

Usein opetuksessa asetetaan vastakkain ”uskonnollinen maailma” (joka usein tarkoittaa valtakirkkoja, uskonnollista valtaa käyttäviä tahoja (pappeja, piispoja) – ja usein tahoja, jotka yrittävät keskustella opillisista asioista, kuten hengellisen vallankäytön oikeutuksesta tai hengellisen kentän ilmiöistä.) ja ”elävä usko” (joka puolestaan on usein ”oma oppi”, ”voideltu julistaja” tai ”profeetta” tai ”ilmoitus”). Näin saadaan sapatin herra -opetus istutetuksi Raamattuun – ja päin vastoin.

Mielestäni opissa on ainekset poikkeamaan siitä, mistä Raamatun kertomuksessa näyttää olevan kysymys.

Avaan ajatusta hieman: Tuon ajan juutalaisuudessa oli – vähän samaan tapaan kuin tämän päivän kristillisyydessäkin – jyrkkä ja kirjaimellinen siipi ja liberaali siipi. Jyrkkä ja kirjaimellinen siipi oli sitä mieltä, että sapattina ei saa tehdä mitään työtä; liberaalimpi siipi antoi joissain tapauksissa eri vapauksia sapattisäännöstä. Jeesuksen kanssa keskustelleet henkilöt ilmeisesti edustivat jyrkän siiven jyrkintä osaa, koska he puuttuivat paitsi patjan kantamiseen myös itse parantamistoimintaan – jossa ei varsinaista työtä ainakaan meidän ajattelumme mukaan Jeesus tehnyt.

Sapatin herra -opetuksessa näitä poikkeuslupia haetaan esimerkiksi ”omille vajavuuksille”, moraalisille rikkeille tai opillisille vinoumille. Tämän opetuksen mukaan Jeesus voi valtasuuruudessaan rikkoa vaikkapa moraalin rajoja. Kuulin takavuosina profetoitavan useaan otteeseen, että ”Jumala voi vaihtaa puolison soveliaampaan, jos entinen ei täytä tehtäväänsä”… Ja nimenomaan tuohon vedotenhan Paavali kehotti pysymään jopa uskosta osattoman kanssa, jos tämä vain suostuu työskentelemään yhteisen hyvän eteen! (Eri asia on sitten se, että tämä puolisko ei työskentele yhteisen hyvän eteen, vaan esimerkiksi on uhka puolison/ lasten turvallisuudelle – siitä on jo Suomen lailla sanottavansa asiaan.) Sen sijaan jos alamme sapatin herra -opetuksella lavennella rajoja omin päin, tilanne antaa meille aivan liian suuren tulkinnan varan…

Antaa toisen etsiä – ja löytää!

Heikkouden hyväksyminen ei siis koske jotain perustavanlaatuista elämässämme, vaan kysymys on ennen muuta ehdonvallan asioista, kuten syönkö kasviksia vai lihaa, vaatetusta, hiusten pituutta, koruja, etc. Asioista, joilla ei suoraan kristinuskon perustotuuden kanssa ole mitään tekemistä. Jos oikein luen Paavalin opetusta, näihin asioihin liitetään jopa opit kasteesta ja kättenpäällepanemisesta (joista näyttää – Paavalin kirjeiden perusteella – olleen eri mielipiteitä jo ensimmäisten kristittyjen aikaan).

Tärkeintä näyttää olevan se, että emme ehdonvallan asioiden takia lähde kiivailemaan, vaan annetaan toisen etsiä ja löytää. Toki voimme antaa hänelle evästystä hänen etsintäänsä – mutta meidän ei pitäisi häntä pakottaa omaksumaan omaa kantaamme.

Tai – vai molemmat?

 

Me voimme olla varmoja omasta uskotamme, mutta ei meidän tarvitse pakottaa toista uskomaan samoin. Meidän tulisi vihdoin kypsyä – ja muistaa myös omaa etsintäämme! Joku on hitaasti kypsynyt kohti sitä vakaumusta, joka hänellä on; jolla kulla toisella on takanaan radikaali käännekohta; toisen vakaumuksen löytymiseen liittyy itkua, toinen voi kertoa löytämisen ilosta.

Tänään kirkkoherramme puhui saarnassaan siitä, kuinka Jeesus ei elävää vettä tarjotessaan määritellyt tarkalleen sitä, mitä tuo lupaus tarkkaan ottaen merkitsi – vaan Johanneksen evankeliumiin kirjattu kohta antaa edelleen kokemisen vapauden lukijalleen:

Kysymys on siitä, mihin juuri nyt tarvitsen virvoitusta? – Kysymys on myös siitä, kuinka Jumala juuri minua kohtaa.

Sen tämä ”monikristillisyys” on opettanut, että ei tarvitse joka hetki lähteä mestaroimaan toisen uskoa. Kysymys on, niin kuin Paavali Roomalaiskirjeen 14. luvussa kuvaa, Jumalan ja minun välisestä kohtaamisesta. Tässä kohtaamisessa on aimo annos rakkautta – mutta myös pyhyyttä.

Silloin, jos tämä usko muuttuu irvikuvakseen: rajoittavaksi, manipuloivaksi, määräileväksi, omaan muottiin puristavaksi, silloin – näin väitän – on aika älähtää ja kehottaa palaamaan alkuun eli lukemaan vielä kerran:

Hyväksykää joukkoonne myös sellainen, joka on uskossaan heikko, älkääkä ruvetko kiistelemään mielipiteistä.”

Uskon vahvuus ei oikeuta ylimielisyyttä – vielä vähemmän hengellistä väkivaltaa!