All Days in His Mighty Hands – Kaikki päivät Kaikkivaltiaan käsissä

This morning I remembered the fantastic promise, written in Psalm 121. – Tänä aamuna muistin valtavan lupauksen, joka on kirjoitettu Psalmissa 121.

I look up to the mountains;
    does my strength come from mountains?
No, my strength comes from God,
    who made heaven, and earth, and mountains. (Ps. 121: 1-2, The Message)

Minä kohotan katseeni vuoria kohti.
Mistä saisin avun?
Minä saan avun Herralta, häneltä, joka on luonut taivaan ja maan. (Ps. 121: 1-2)

Mountains in Mexico - Vuoria Meksikossa. Photo taken by Arto Lehikoinen, 2012. Kuvan ottanut Arto Lehikoinen 2012. Canon  Powershot S5IS

Don´t look around. Look up. – Älä katso ympärillesi. Katso ylös.

DSC_4571
Space – Tilaa. Photo taken by Pauliina Kuikka D300.

There you get right solution and real help. – Sieltä sinä saat oikean ratkaisun ja todellisen avun.

The Psalm continues – Psalmi jatkuu:

He guards you when you leave and when you return,
    he guards you now, he guards you always.

Herra varjelee kaikki sinun askeleesi, sinun lähtösi ja tulosi nyt ja aina.

All of our days are in His mightifull hands! – Kaikki päivämme ovat Hänen voimakkaissa käsissään!

Bold, in Love – Rohkeat, rakkaudessa

In this morning, I remembered this verse, picked from The New King James Version. – Tänään muistin tämän jakeen, The New King James Versionin mukaan.

Meidän suomalaisessa Raamatussamme kohta on käännetty toisella mahdollisella käännöstavalla. – Mutta nimenomainen toinen käännösvaihtoehto rohkaisi kovasti.

So shall they fear
The name of the Lord from the west,
And His glory from the rising of the sun;
When the enemy comes in like a flood,
The Spirit of the Lord will lift up a standard against him. (Isa 59:19, NKJV)

Lännen äärillä pelätään Herran nimeä ja auringon nousun puolella hänen kunniansa kirkkautta. Kun vihollinen tulee virran tavoin, Herran Henki nousee ”standardina” sitä vastaan. (Jes. 59:19, NKJV)

We aren´t to fear. – Meidän ei tarvitse tuntea pelkoa.

Have you ever thought how strong actually is the message of John? – Oletko ikinä ajatellut, miten vahva Johanneksen sana onkaan?

And we have known and believed the love that God has for us. God is love, and he who abides in love abides in God, and God in him. Love has been perfected among us in this: that we may have boldness in the day of judgment; because as He is, so are we in this world. There is no fear in love; but perfect love casts out fear, because fear involves torment. But he who fears has not been made perfect in love. (1 John 4: 16-19)

Jumala on rakkaus. Se, joka pysyy rakkaudessa, pysyy Jumalassa, ja Jumala pysyy hänessä. Jumalan rakkaus on saavuttanut meissä täyttymyksensä, kun me tuomion päivänä astumme rohkeasti esiin. Sellainen kuin Jeesus on, sellaisia olemme mekin tässä maailmassa. Pelkoa ei rakkaudessa ole, vaan täydellinen rakkaus karkottaa pelon. Pelossahan on jo rangaistusta; se, joka pelkää, ei ole tullut täydelliseksi rakkaudessa. (1 Joh. 4: 16-19)

Even if we meet apocalyptic scenarios, we may be bold in love. – Vaikka kohtaisimme näkymiä, jotka tuovat mieleemme viimeiset ajat, voimme olla rohkeita, rakkaudessa.

From A Winepress of Fear to A Warrior – Pelon viinikuurnasta soturiksi

During the lastest week I have gone back to the story of Gideon again and again. – Viimeisimmän viikon aikana olen palannut uudestaan ja uudestaan Gideonin tarinaan.

Before I have written two articles about the same item. – Aiemmin olen kirjoittanut aiheesta kaksi artikkelia.

Piilosta pelastajaksi

Meeting Fear Factory (Pt.1) – Pelkokertoimen kohtaaminen (Osa 1)

Every one of us react to difficulties in different ways. – Jokainen meistä reagoi vastoinkäymisiin eri tavoin.

One way is to hide oneself from ”enemies”. – Yksi tapa on piiloutua ”vihollisilta”.

And an another to accuse Lord because of his absence. – Ja toinen syyttää Herraa Hänen poissaolostaan.

Even in these situations when Lord has called us to do something to the situation at hand. – Myös tällaisissa tilanteissa Herra on kutsunut meidät tekemään jotain käsillä olevalle tilanteelle.

To rise out from the pit of fear, frustration, subservience, accussations… – Nousta ylös pelon, turhautumisen, alistumisen ja syytösten kuopasta.

And do to which Lord has called us. – Ja tehdä se, mihin Herra on meidät kutsunut.

To win ”enemies”, Midianites, which are runsacking which belongs to us. – Voittamaan ”viholliset”, ”midianilaiset”, jotka rosvoavat meille kuuluvaa.

As we learn when we read the story of Gideon, something happens when we rise and do which Lord has planned us to do: We see also Lord moving – by victorious way. – Ja niin kuin opimme Gideonin tarinasta, jotain tapahtuu, kun nousemme ja teemme, mitä Herra haluaa meidän tekevän: Näemme myös Herran liikkuvan – voittoisasti.

Pidä kiinni lupauksista!

Palaan hetkeksi viime maanantaiseen kirjoitukseeni: http://sourcepublication.net/2015/02/23/ihan-uusi-alue/

Vihollinen ei haluaisi meidän etenevän. Se haluaisi meidän polkevan paikoillaan tai mieluummin perääntyvän. Kysymyksessä ei ole leikkisota, ei edes sotaharjoitus. Hengellinen sota on todellista.

On vaara tulkita väärin tuuli ja tuiverrus – tai ”tuli”, jos jatkamme armeijatermein – ja ajatella, että olemme jotenkin menneet pieleen. Saattaa olla juuri päin vastoin: Olemme tulkinneet lupauksen oikein, mutta varas yrittää varastaa, sen mitä kannamme. Tämän se tekee eri tavoin, yleensä käyttäen ihmisiä tai olosuhteita saadakseen aikaan mutkia ja vaikeuksia lupausten matkaan:

  1. Joskus saatamme itse sotkea asiat. Näin kävi Moosekselle, kun hän yritti omalla voimallaan toteuttaa Jumalan kutsumusta.
  2. Joskus riittää se, että innoissamme puhumme Jumalan suosiosta – tai joku näkee meidän menevän eteenpäin. Näin kävi Joosefille. Isän mielisuosio oli veljille liikaa ja liian vei liian pitkälle Joosefin näkemät unet.
  3. Joskus riittää pelkästään se, että Jumalalla on olemassa omat suunnitelmansa meitä varten. Silloin ”saulit” heräävät. Näin kävi Daavidille.

Yhteistä näille kaikille on se, että elämään tulee vaihe, jolloin tuntuu, että koko Jumalan lupaus on pelkkä kupla eikä näille ”lupauksen kantajille” jää lupauksesta jäljelle mitään. (Raamatusta löydämme teeman edellisten lisäksi muun muassa Aabrahamin, Jobin ja Pietarin elämästä)

Lupauksen toteutuminen näyttää mahdottomalta.

Silti lupaus on olemassa ja toteutuu, kun emme anna periksi…

  1. vaikka löytäisimme itsemme erämaasta ihan muusta tehtävästä kuin se, mistä Jumala tuntui puhuvan
  2. vaikka lähimmät ja luotetuimmat tekisivät jotain ala-arvoista
  3. vaikka tilanteet ympärillä vaikuttaisivat absurdeilta (kuten Daavidin kohdalla, kun Saul armeijoineen jahtasi ”yhtä miestä”, joka ei millään tavalla uhannut Saulin asemaa)
  4. vaikka olosuhteet näyttäisivät mahdottomilta lupauksen toteutumisen kannalta (esimerkiksi Aabrahamin ja Saaran ikä vs. lapsen saaminen)

Jumalan lupaukset eivät näytä edes rajoittuvan periksiantamiseemme/periksiantamattomuuteemme; Hän voi toteuttaa lupauksensa…

  1. …vaikka olisimme kieltäneet vastusten mylläkässä Herran ja perääntyneet kutsumuksesta (vrt. Pietari)
  2. …vetäneet Jumalaa tilille siitä, mitä Hän ei ole tehnyt (vrt. Job)
  3. …yrittäneet ratkaista asiaa omin voimin ja ajautuneet syvemmälle suohon…(Aabraham, Mooses ja Pietari)

Tärkeää, on että emme luovuta ja jos olemme luovuttaneet, nousemme. Silloin, kun lupaus on oikeasti tullut Jumalalta, se toteutuu.

Ei niin turhantärkeä

Äskettäin eräs ystäväni totesi näin: ”Elämme sellaista aikaa, että meillä ei pitäisi olla aikaa keskinäiselle nahistelulle.” Ystäväni oli oikeassa.

Minua ei lakkaa hämmästyttämästä se, kuinka me nk. kristityt/uskovat käytämme aikamme. Nahistelemme mitättömistä, toisarvoisista asioista. Pianon tai puhujan paikka saattaa aiheuttaa myrskyn seurakunnassa. Luokittelemme toisiamme oikea- ja vääräoppisiin kirkon/seurakunnan kyltin mukaan. Hirveä kriisi saattaa syntyä siitä, jos joku tekee jotain totutusta poikkeavalla tavalla. Välillä olemme kekseliäitä laatimaan direktiivejä toisille, jotta saamme heistä mieleisiämme. Usein nämä direktiivit ovat yhtä toisarvoisia kuin taannoinen kurkun käyryyden määrittely EU:n puolesta. Se kun ei kurkun makuun tai muuhunkaan käyttöön kovin paljon vaikuta. Meidän ”hengellisillä” direktiiveillä ei useinkaan ole tekemistä Raamatun ”hengen” kanssa.

Kuten ystäväni totesi: ”Meidän pitäisi tavoittaa ihmisiä Kristukselle.”

Totta. Siinä on ydintehtävämme. Tehtävässä tarvitaan jokaista. Keskinäinen taistelu toisarvoisten asioiden takia, oman aseman pönkittäminen ja toisten suohon laulaminen ei tosiaankaan tue tätä tehtävää, vaan heikentää kokonaisuutta.

Jumalalle olemme tärkeitä. Tämä ei kuitenkaan saa merkitä sitä, että olemme turhantärkeitä ja/tai luulemme itsestämme enempää kuin mitä olemme.

Kyky nauraa – myös itselle – on hyvä merkki.

Täydellinen rakkaus karkoittaa niin pelon kuin turhantärkeydenkin – ja sen, että ottaa itsensä turhan vakavasti. Kun tietää, että on täydellisesti rakastettu, ei tarvitse yrittää kontrolloida elämää ympärillään tai ottaa turhan vakavasti sitä, jos asiat eivät mene niin kuin itse on ajatellut. Täydellisen rakkauden tunteminen vapauttaa myös herkkähipiäisyydestä esimerkiksi itseen kohdistuvan kritiikin suhteen. Voin/voit levätä Kristuksessa myös, kun epäreilut arviointistandardit satuttavat – ja jopa silloin, kun arvostelu osuu oikeaan. Täydellisessä rakkaudessa on myös täydellinen armo, anteeksiantamus, vapautus ja uusi alku.

Niin, eikä meidän tarvitse enää yrittää olevamme ”jotain” (suurta, tärkeää, tms.), koska tiedämme, keitä olemme Kristuksessa.

Samalla vapaudumme oikeanmoiseen huolettomuuteen: Koska olemme (ja tiedämme olevamme) Kristuksessa Taivaallisen Isän rakastamia, voimme olla levossa ja huoletta – tilanteessa kuin tilanteessa.

Jeesus vakuutti seuraajilleen, että Hänen huolenpitonsa on täydellinen. Hänen varjeluksensa kattaa elämämme pienet ja suuret asiat. Voimme kaikessa nojautua Häneen, Hänen huolenpitoonsa ja johdatukseensa. Tiedämme Hänen johdattavan meitä joka päivä ja täyttävän kaikki tarpeemme, kun pidämme Hänet ja Hänen valtakuntansa ensimmäisenä.

Tulevaisuus

Mielessäni on soinut laulu, jota lauletaan yli seurakuntarajojen.

Kiitos, kun saan tässä olla,
kiitos, kun saan levähtää.
Kiitos, kun saan voimaa, jolla
opetella elämään.

Halleluja, halleluja. Halleluja, halleluja.

Huomisesta en mä tiedä,
esirippu eteen jää.
Minne aikonetkin viedä,
tänään tahdon ylistää.

Halleluja…

Emme pelkää pahan ansaa,
emme pelkää kuolemaa.
Oomme valittua kansaa,
joka aina elää saa.

Halleluja…

Valo pimeyttä voittaa,
luomakunta odottaa,
pian uusi päivä koittaa
täynnä Herran kunniaa.

Halleluja…

Vaatimusten vuosien jälkeen minulle on hahmottunut yhä enemmän kuva Jumalasta, joka hallitsee, Jumalasta, jonka seurassa ei tarvitse pelätä mitään.

Ei tulevaisuutta, ei nykyisyyttä.

Ei elämän vajavuutta, rosoisuutta.

Ei omaa vajavaisuutta.

Ei elämää eikä kuolemaa.

Ei sielunvihollista eikä syntiä.

Ei tämä nyt sentään tarkoita Hulda Huolettoman -eteenpäinmenoa. Sitä, että millään ei ole väliä tai väitettä, että kaikki on hyvin, vaikka ei olisikaan. Päinvastoin: Jumalan rakkaudesta käsin ja Hänen rakkautensa varassa uskallan katsoa elämän realiteettaja, raadollisuuttakin, silmästä silmään ja kohdata tämän kaiken Hänen voimassaan.

Roomalaiskirjeen 8. luvun sain aikanaan (taitaa olla jo 20 vuotta) matkaevääksi jo kauan sitten poisnukkuneelta evankelistalta. Tuon luvun parissa on ollut tuona aikana monta ahaa-elämystä. Ei ole kerralla luvun rikkaus avautunut.

Mikään kadotustuomio ei siis kohtaa niitä, jotka ovat Kristuksessa Jeesuksessa. Hengen laki, joka antaa elämän Kristuksen Jeesuksen yhteydessä, on näet vapauttanut sinut synnin ja kuoleman laista. Jumala teki sen, mihin laki ei pystynyt, koska se oli ihmisen turmeltuneen luonnon vuoksi voimaton. Syntien sovittamiseksi hän lähetti tänne oman Poikansa syntisten ihmisten kaltaisena. Näin hän tuomitsi ihmisessä ihmisten synnin, jotta meissä, jotka elämme Hengen emmekä lihamme mukaista elämää, toteutuisi lain vaatima vanhurskaus.

Paavali jatkaa jakeissa 15-17:

Te ette ole saaneet orjuuden henkeä, joka saattaisi teidät jälleen pelon valtaan. Olette saaneet Hengen, joka antaa meille lapsen oikeuden, ja niin me huudamme: ”Abba! Isä!” Henki itse todistaa yhdessä meidän henkemme kanssa, että olemme Jumalan lapsia. Mutta jos olemme lapsia, olemme myös perillisiä, Jumalan perillisiä yhdessä Kristuksen kanssa–.

Jakeissa 38-39 Paavali vakuuttaa:

Olen varma siitä, ettei kuolema eikä elämä, eivät enkelit, eivät henkivallat, ei mikään nykyinen eikä mikään tuleva eivätkä mitkään voimat, ei korkeus eikä syvyys, ei mikään luotu voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta, joka on tullut ilmi Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme.

Jumalan puolelta kaikki on perinpohjaisesti tehty valmiiksi. Ainakin minä saan Raamatusta sen käsityksen, että meidän ihmisten osa on suostua tähän valmiiksi tehtyyn – koski se sitten Pyhän Hengen pyhittävää työtä, sovituksen Sanan vastaanottamista ja/tai välillä Sanan oikealle tielle ojentavaa nuhdettakin. Joka tapauksessa saan Raamatusta sen ymmärryksen, että Jumala ei ole jättänyt ihmistä yksin hänen tilanteissaan ja kamppailuissaan, vaan Hän on kaikessa läsnä, ikään kuin kätemme ja huutomme ulottuvilla, valmiina auttamaan, nostamaan ja pelastamaan.

Minkä ihmeen takia pyristelemme omin voimin asioissa, jotka on jo ratkaistu? Miksi emme anna Hänen tehdä työtään meissä?

Voisiko yksi syy olla siinä, että emme meinaa tajuta sitä, että

Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän. (Joh 3:16)…

tai Paavalin sanoin:

— Jumala osoittaa rakkautensa meitä kohtaan siinä, että Kristus kuoli meidän puolestamme, kun vielä olimme syntisiä. Kun hän nyt on vuodattamalla verensä tehnyt meidät vanhurskaiksi, hän vielä paljon varmemmin pelastaa meidät tulevalta vihalta. Jos kerran Jumalan Pojan kuolema sovitti meidät Jumalan kanssa, kun olimme hänen vihollisiaan, paljon varmemmin on Jumalan Pojan elämä pelastava meidät nyt, kun sovinto on tehty. Eikä siinä vielä kaikki. Me saamme myös riemuita Jumalastamme, kun nyt olemme vastaanottaneet Herramme Jeesuksen Kristuksen valmistaman sovituksen. (Room. 5: 8-11)

Miltä sinusta kuulostavat sanat:
Rakastettu. Elämä. Lapseus. Varma. Vapaa. Peloton. Riemuissaan.

Tätä kaikkea olemme Kristuksessa.

Tätä taustaa vasten voin (voimme) luottavaisesti kohdata itsemme ja tulevaisuutemmekin kaikkine epävarmuustekijöineenkin.

Pieni kirja – paljon painavaa asiaa

Käsissäni on kulunut Pieni kirja Jumalasta. Käteenmahtuvat 105 sivua Tuomo Mannermaan1) tekstiä. Pieni kirja – paljon pohdittavaa. Yliopiston tenttikirja muuten. Osoitus siitä, että yliopistomaailma ei välttämättä tee kuivaa, hengetöntä teoreetikkoa eikä kaikkeen kriittisesti suhtautuvaa, Hengen elämän torppaavaa ilonpilaajaa. Näin olen joskus kärjistäen kuullut väitettävän.

Arvioiva asioiden käsittely kuuluu asiaan. Se ei kuitenkaan sulje pois esimerkiksi henkilökohtaista uskoa. Päinvastoin – niin kuin olen kirjoituksissani todennut – tuo arviointi on tarpeen myös uskonelämässämme.

Välillä on tarpeen nyppiä rikkaruohoja, karsia kuivia oksia tai ylimääräisiä versoja, jotta sadosta tulisi suurempi. (Vrt. Joh 15)

Mannermaa viitaa illuusioon, joka voi vallata ihmisen. Uskoon liittyvänä tämä illuusio on lähellä esimerkiksi silloin, kun usko, Jumala tai pyhä pyritään valjastamaan itsekkäisiin tarkoitusperiin.

”Tässä kuvassa olemme itsellemme jumalia ja käytämme Jumalaa ja lähimmäistämme itseämme varten.”

Tämä pyrkimys on lähellä jokaista; narsismissa se näkyy erityisen kärjistyneesti.

Raamatun punaiseksi langaksi on nimitetty Jumalan rakkauden pelastussuunnitelmaa, joka tulee esille ensisivuilta viimeisiin lehtiin saakka. Toinen lanka Raamatussa on ihmisen raadollisuus – ja (näin sen itse näen) itsekkyys: Minä, minulle, minun – viis muista. Tämä näkyy Eevan ja Adamin ”tavoitteeellisuudessa”. Ensin he tavoittelivat kiellettyä – itselleen, sitten yrittivät selvitä episodista ehjin nahoin syyttelemällä muita – toisiaan ja käärmettä.

Jumalan suunnitelma ja käsky ei ollut itseviha tai itsensävähätteliminen. Päinvastoin nk. rakkauden kaksoiskäsky kehottaa rakastamaan Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistä niin kuin itseä.

Ehkä sen ongelma onkin siinä, että jostain kumman syystä meidän on hankala uskoa Jumalan rakastavan meitä.

Mannermaa lainaa Lutheria:

”Missä taas vallitsee epäilys (toisen rakkaudesta),siellä etsitään, mikä olisi parasta. — Kuitenkin tällainen ihminen kulkee raskaalla sydämellä ja on syvästi haluton. Hän on ikään kuin vangittu, enemmän kuin puoleksi epätoivoinen ja hänestä tulee kaiken lisäksi usein narri.”

Pyöreät 500 vuotta (tai Raamatun tekstejä ajatellen 2000 vuotta) eivät ole kovin paljon sanomaa meistä etäännyttäneet.

Siitä, että emme jaksa uskoa (Jumalan tai ihmisen) rakkauteen, näyttää olevan seurauksena se, että alamme päättelemään ja laskelmoimaan itsekkyydestämme lähtien. Tämä lähtökohta johtaa varsin todennäköisesti ongelmiin. Stressiin, sanoisimme aikanamme.

Eikä tämä ole aina omaa syytämme.

Olen kirjoittanut paljon narsistisesta persoonallisuudesta (tai narsisteista, riippuu, onko diagnoosia vai ei). Narsistisuudella persoonallisuushäiriönä tai jo pelkkänä piirteenä tai taipumuksena on taipumus vetää myös ympäristöä samaan suohon.

Ihmisinä toimimme osittain tiedostamatta ja nk. intuition varassa. Narsisti osaa käyttää piiloviestintää taitavasti. Hänellä on taito saada viesti perille hienovaraisesti, jopa niin että emme järjellisesti niitä prosessoi. Esimerkkikertomukset toimivat melkein yhtä tehokkaasti kuin, jos uhka kohdistuisi meihin. Ehkä joskus jopa tehokkaammin, koska jos uhka kohdistuu meihin, ainakin osa meistä tajuaa ottaa kaksi askelta taakse.

Narsistissa (tai narsismiin taipuvaisessa) henkilössä rakkauteen ”uskomattomuus” näkyy nimenomaan tuona laskelmointina. Narsisti pyrkii täyttämään rakkaustyhjiön omistamisella ja esineellistämisellä.

Edellisessä kirjoituksessani kirjoitin yhden episodin tuosta oudosta omistamishalusta. Narsistin jakeluun ei mene se, että myös hänen ulkopuolellaan on elämää eikä hänellä ole oikeutta kuristaa ympäristöään ja sen ihmisiä henkisesti (ja jos kyseessä on hengellinen viitekehys) hengellisesti hengettömiksi eikä hänelle mene jakeluun se, että hänellä ei ole oikeutta leikkiä Jumalaa tai suurta johtajaa, jonka pillin mukaan maailma pyörii.

Kunpa tajuaisimme sen, että olemme Jumalan rakastamia semmoisina kuin olemme!

Joskus Jumala vääntää siitä mallia rautalangasta – tai tuon alussa mainitsemani karsimisen kautta.

”Jumalan on tarkoitus särkeä kuva, jonka uudestaan ja uudestaan muodostamme itsestämme ja joka ohjaa tahtovaa rakkauttamme.”

Huomaathan: jonka muodostamme. Rakkaudessa, tavoitteellisuudessa tai kuvassa ei ole mitään väärää. Siinä on, jos kuva on ”oma keksintömme” eikä se kuva, jonka Jumala haluaisi sen olevan. Kuva on illuusio, joka aiheuttaa kärsimyksen toisille ja itsellemme.

Tämä illuusio voi olla narsistinen halu pitää kiinni – tai sitten narsistin lähipiirin illuusio, kuva siitä, että narsistinen rakkaus on oikeaa, jopa tavoiteltavaa rakkautta. (Miksi muuten sellaiseen mukautuisimme?)

Silloin kun illuusio hajoaa tuhansiksi sirpaleiksi, maailma tuntuu romahtavan.

Katselen sirpaleissa otoksia elämästäni ja pohdin uskomattomia kuvia ja sävyjä, joita siinä on ollut ja saatan sanoa: ”Mikä sotku!” Usein sotkun suuruuden hahmottamine vie aikaa, vuosiakin.

Tuossa särkyneisyydessä(kin) takana on Jumalan rakastava teko. Perinpohjainen särkyminen on tarpeen, että tajuan eheytymisen tarpeen ja että voin tulla eheäksi.

Mannermaan sanoin:

”Jumala kohtaa ihmisen siellä, missä tämä todellisuudessa on ja missä Hän itse Kristuksessa on: alhaalla, ihmisen hulluudessa, heikkoudessa, murtuneisuudessa, synnissä ja helvetissä.”

Kirjoitinkin yllä, että narsistille ei asia tahdo mennä jakeluun.

Jospa menisi meille, heitä (tai kyseisenlaista käytöstä muutoin) kohdanneille, että oppisimme tuntemaan Jumalan rakkauden.

Paavalin sanoin:

Rukoilen, että hän sanomattomassa kirkkaudessaan hengellään vahvistaisi ja voimistaisi teidän sisäistä olemustanne. Näin Kristus asuu teidän sydämissänne, kun te uskotte, ja rakkaus on elämänne perustus ja kasvupohja. Silloin te kykenette yhdessä kaikkien pyhien kanssa käsittämään kaiken leveyden, pituuden, korkeuden ja syvyyden, ja voitte tajuta Kristuksen rakkauden, joka ylittää kaiken tiedon. Niin Jumalan koko täyteys valtaa teidät. (Ef. 3: 16-19)

Mannermaan sanoin:

”Rakkauden vapaus ja varmuus on kaiken ahdistuneen rajoittumisen vastakohta.”

Olemme vapaat rakastamaan Jumalaa ja lähimmäistämme kaikesta mielestämme, voimastamme ja sydämestämme.
__________________________________________________
1) Tuomo Mannermaa on Helsingin yliopiston ekumeniikan professori emeritus ja yksi kansainvälisesti tunnetuimpia Luther-tutkijoita. Hän on opettanut Helsingin yliopistossa sosiaalietiikkaa, systemaattista teologiaa ja ekumeniikkaa.

Mannermaan teos Pieni kirja Jumalasta valittiin vuoden 1995 kristilliseksi kirjaksi.