Viikon nosto – Suurempi kuin sydämeni

Mielivirsieni joukkoon asettuu virsi 525. Sen puhuttelemana olen kirjoittanut reilu 1,5 vuotta sitten artikkelin Suurempi kuin sydämeni:

Virsi ja artikkeli kokonaisuudessaan on luettavissa tästä linkistä:
https://pauliinakuikka.wordpress.com/2012/04/15/suurempi-kuin-sydameni-2/

Viittaan artikkelissa ehtoolleisen päätösrukouksen sanoihin:

Hänen kauttaan, hänen kanssaan ja hänessä” (kuuluu sinulle, kaikkivaltias Isä, Pyhän Hengen yhteydessä kunnia ja kirkkaus aina ja ikuisesti).

Ja totean:

Hänen kauttaan, hänen kanssaan ja hänessä – tulisi myös elämämme olla.

Ei omin nokkinemme, yksin, sooloillen, ilman Häntä. Niin emme pelastu – emmekä kyllä pysty Jumalan mielen mukaiseen elämäänkään. Niin Jeesus itse sanoi: “Ilman minua te ette voi mitään tehdä.” — tuo on myös valtavan vapauttavaa: Mitä Hän edellyttää meiltä, sen Hän myös lahjoittaa ja mahdollistaa.

Sanoisin, että tässä löydössä olen omassa sisikunnassani saanut suuren levon vuosien suorituksen vastapainoksi. Elämä Kristuksessa hymyilee syksyn harmauden ja hyytävyyden keskellä.

Tarkennus pielessä

Kovat elämän kokemukset voivat saada meidät tuollaiseen häiriötilaan. Tunnemme menettäneemme elämämme ohjat – tai emme jaksa luottaa itseemme, vaan ikään kuin luovumme elämämme ohjista. Joskus nuo elämänkokemukset ovat olleet omiaan saamaan aikaan näkemyksen, jonka mukaan meistä ei ole mihinkään (tai tiettyihin asioihin, mitä ikinä ne kulloisessa ympäristössä ovatkaan). Erityisesti narsisti tai narsistisuuteen taipuvainen yksilö (ja miksei kyseisen asian takia häiriötilaan mennyt yhteisökin) jättää sieltä irtaantuneen usein melkoisen huonoon happeen

Aivan oikein – tämänkertainen kuva on erikoinen, epäonnistunutkin.

En ole aivan ensi kertaa kameran kanssa heilumassa. Olen saanut hyvää oppia kameran käytöstä. Tein kaiken mielestäni kaikkien taiteen sääntöjen mukaan – ja juuri tuollaisia omituisia otoksia oli tuloksena. Omalla tavallaan kauniita – mutta erittäin epätarkkoja. Se, minkä olin halunnut kuvaan, ei ollut kuvassa.

Mieheni istui tovin kamerani seurana ja löysi vian: Objektiivi toimi käsitarkenteisesti halutulla tavalla. Olen kuitenkin joissakin tilanteissa käyttänyt myös automaattitarkennusta – ja juuri nuo nimenomaiset kuvat epäonnistuvat, koska objektiivi tarkentaa muutaman senttimetrin tarkennettavan kohteen taakse.

Miten pienestä asiat voivatkaan olla kiinni valokuvauksessa – ja muutoinkin elämässä.

Sillä, mihin tulemme tarkentaneeksi, tosiaan on väliä!

Sisäiset prosessimme ovat monimutkaisia. Aina emme kykene niitä selittämään järjellä. Usein toimintaamme vaikuttavat myös asiat, joita emme tunnista. Nuo asiat voivat saada aikaan saman, mitä tuo hieman vajavaisesti toimiva kamerani objektiivi. Luulemme tekevämme kaiken oikein, mutta tarkennamme väärin. Kaikki näyttää oikealta, mutta lopputulos on kaikkea muuta kuin haluamamme.

Kovat elämän kokemukset voivat saada meidät tuollaiseen häiriötilaan. Tunnemme menettäneemme elämämme ohjat – tai emme jaksa luottaa itseemme, vaan ikään kuin luovumme elämämme ohjista. Joskus nuo elämänkokemukset ovat olleet omiaan saamaan aikaan näkemyksen, jonka mukaan meistä ei ole mihinkään (tai tiettyihin asioihin, mitä ikinä ne kulloisessa ympäristössä ovatkaan). Erityisesti narsisti tai narsistisuuteen taipuvainen yksilö (ja miksei kyseisen asian takia häiriötilaan mennyt yhteisökin) jättää sieltä irtaantuneen usein melkoisen huonoon happeen.

Olen useista lähteistä lukenut saman ”oireen”: Ihminen, joka on kyennyt pitämään elämänsä ohjat käsissään, ei kykene tekemään yksinkertaistakaan päätöstä – tai hän kokee päätöstä tehdessään äärimmäistä epävarmuutta.

Usein seuralaisena on pelko – järjenvastainen pelko. Henkilö on ennen kovia kokemuksiaan kyennyt toimimaan. Hän on elänyt itsenäisesti ennen kokemustaan. Mikä muuttaisi hänet henkilöksi, joka ei selviytyisi? – Mielestäni on kysymys jonkinsorttisesta aistiharhasta, joka on syntynyt kontrolloivassa ihmissuhteessa ja/tai ympäristössä. Henkilö on tullut riippuvaiseksi kyseisestä ihmisestä ja/tai ympäristöstä – vaikka hänellä on ollut elämää ennen – ja on elämää myös tapahtuneen jälkeen!

Näissä tilanteissa on äärimmäisen tärkeää saada itselleen jakeluun, että sinä/minä pärjäämme sinuna ja minuna. Me emme ole riippuvaisia yhtään kenestäkään tai mistään. Olemme omina itsenämme (kristittyinä) Jumalan lapsia ja perillisiä. Olemme omina itsenämme olemassa ihmisinä ja yksilöinä. Meillä on Jumalan antamat lahjat ja kyvyt, jotka eivät ole riippuvaisia kenestäkään ihmisestä tai ympäristöstä.

Toinen tärkeä asia on saada itselleen jakeluun se, että yhtään kukaan tai mikään ei voi määritellä olemisemme oikeutta ja/tai loppu pelissä estää eteenpäinmenoamme! Sinulla ja minulla on elämisen ja olemassaolon oikeutus riippumatta siitä, mitä joku ihminen/yhteisö sanoo.

Tämä viesti, jonka mukaan ei olisi elämää jonkun ihmisen/yhteisön vaikutuspiirin ulkopuolella, tulee esille varsin monissa kontrolloivien ihmisten/yhteisöjen vaikutuspiiristä irtaantuneiden ihmisten kertomuksissa. Viesti on lausuttu julki suoraan tai välillisesti (havaintoesimerkkien, opetuksen, ”profetian”, tms. kautta).

Ystävä hyvä: Jumalan valtakunnan raja kulkee uskossa Herraan Jeesukseen Kristukseen, ei siinä kuinka ”onnistunut uskova” olen/olet, mihin /kuulunkuulut/olet kuulumatta. Saat asua missä vain ja tehdä työtä kelle vain. Sinulla on oikeus käyttää rahasi ja/tai maksaa uhrisi ja kymmenyksesi minne vain. – ”Minne vain” – asia selviää usein vasta, kun on saanut riittävästi etäisyyttä kontrolloijaan/kontrollointiin. Se ei tosiaankaan tarkoita samaa kuin ”hällä väliä”, vaan sitä, että sinä/minä löydämme uudestaan oman tahtomme Jumalan ja ihmisten edessä.

Tällä kaikellla on vallankumouksellinen seuraus: sinä ja minä löydämme vapauden. Tämä vapaus on vapautta pelosta. Ei tarvitse kuunnella tai edes kuulla) takaraivossa jyskyttävää ääntä, joka kertoo, mitä on tehtävä ja minne mentävä, vaan saan itse etsiä Herrani kanssa oman tieni.

Tämä ei merkitse vääränmoista, kärjistynyttä, yksityisyyttä tai eristäytyneisyyttä, vaan siitä että löydöstäni käsin saan etsiä uutta paikkaani elämässä – ja myös ihmisten ja/tai uskovien yhteydessä.

Niin siinä käy loppujen lopuksi, että uhkakuvatkin vähitellen hälvenevät: Eivät kaikki ole vältettäviä tai kartettavia (vaikka menneisyytemme kontrolloija niin väittäisi) – eivätkä kaikki ole myöskään mätiä omenia. Alamme nähdä ympärillämme hyviä ja rakentavia asioita ja ihmisiä. Uskallamme vähitellen tarttua näihin rakentaviin elementteihin – ja uskallamme vähitellen ottaa elämämme ohjia omiin käsiimme.

”Manuaalinen tarkennuspisteemme” alkaa löytyä suhteessamme Jumalaan ja ihmisiin. Kuva elämästä, siitä minne olemme menossa ja minne haluamme mennä, alkaa tarkentua.

Hienoa! Elämään alkaa löytyä elämän ilo ja tarkoitus – syvemmin ja terävämmin.

Meheviä mustikoita ja Herran läheisyyttä

Muutama päivä sitten kävin poimimassa mustikoita. Parin viikon helteinen ja sateeton jakso on näännyttänyt ruohikon ja kuivattanut kuivimmilla paikoilla mustikatkin ”pystyyn”. Poikkesin läheiselle rinteelle katsomaan ”kaiken varalta” sattuisiko sieltä löytymään mustikoita, kun olin ehtinyt jo tyhjentää läheisen korven suurimmista mustikoista. Yllätykseni oli melkoinen: Rinteessä kasvoi pulsia, meheviä mustikoita. Rinteestä huolimatta vesi oli lähellä maan pintaa ja mustikat saivat vettä. Siinä tulivat mieleeni Jeremian ja Psalmin 1 sanat:

Hyvä on sen osa,
joka ei vaella jumalattomien tavoin,
ei astu syntisten teille,
ei istu pilkkaajien parissa
vaan löytää ilonsa Herran laista, tutkii sitä päivin ja öin.
Hän on kuin puu, vetten äärelle istutettu: se antaa hedelmän ajallaan, eivätkä sen lehdet lakastu. Hän menestyy kaikissa toimissaan. (Psalmi 1: 1-3)

Siunattu on se mies,
joka luottaa Herraan
ja panee turvansa häneen!
Hän on kuin puron partaalle istutettu puu, joka kurottaa juurensa veteen. Ei se pelkää helteen tuloa, sen lehvät pysyvät aina vihreinä. Vaikka tulee kuiva vuosi, ei sillä ole mitään hätää, silloinkin se kantaa hedelmää. (Jer. 17: 7,8)

Kohdissa on mainittu kaksi asiaa, joista virtaa elinvoima elämäämme: Herra ja Hänen Sanansa.

Kysymys näyttää olevan jonkinlaisesta erottautumisesta. Psalmin kirjoittaja ilmaisee asian kielteisin sanankääntein: Ei vaella niin kuin ne, joilla ei ole Jumalaa (tai jotka eivät usko Häneen) (=jumalaton), ei kulje samaa tietä kuin se, joka tekee syntiä eikä istu pilkkaajien seurassa (=osallistu pilkaan) – vaan sen sijaan hän löytää ilonsa Herran laista, tutkii sitä jatkuvasti (kun mahdollista, oli sitten päivä tai yö).

Eikö tuo ole kohtuutonta? Pitäisikö muuttaa erämaahan ja erakoitua? Pitäisikö eristäytyä kaikesta, mikä ei tunnu kuuluvan uskon piiriin ja/tai välttää kaikkia niitä, jotka eivät usko? Ei tietenkään. Tällöin tehtävä, joka meille on annettu – olla valona ja suolana ja levittää evankeliumia – muuttuisi mahdottomaksi. Kysymys on pikemminkin sydämen asenteesta: Missä on minun sydämeni? Mille elän? Mitä eniten rakastan? Mikä innoittaa ja innostaa minua?

Omalla kohdallani usko ja uskonelämä on avautunut siten, että usko ja uskon asiat (Jeesus, Raamattu, jne.) on vallannut minut – ja niille muille (joita voitaisiin pitää vältettävinä) ei ole jäänyt niin paljon tilaa ja/tai niihin ei ole ollut kiinnostusta. Kysymys ei ole (ainakaan minun nähdäkseni) siitä, että olisin jotenkin ”pyhempi” jos en katso tv:tä. Yksinkertaisesti ei kiinnosta. Mieluummin sen ajan käytän lukemalla Raamattua tai jotain hyvää kirjaa.

Se paini, jota joskus kävin sen vuoksi, että radiosta tuli musiikkia, joka ei sopinut arvoihini, on korvautunut sillä, että ei haittaa jos tuleekin. Se ei ole minun ongelmani. Voin vallan hyvin hiljaa rukoilla melkoisessa metelissäkin.

Tai jos joku kiroilee… Sattuu korvaan – ja jos olen tilanteessa, jossa tehtäväni tms. puolesta pitää menoa hillitä, sen teen. Uskoani toisen kiroileminen ei kaada. Eikä sekään, jos joku uhmakkaastikin haastaa uskoni.

Joskus elämässä voi tulla aika, jolloin joudun/joudut tilanteeseen, jossa ”sade” tuntuu viipyvän – tai kirjaimellisesti tuntuu, että tulee heitetyksi erakoksi erämaahan. Tämä voi tapahtua ihmisjoukossa – tai sitten niin, että joutuu syystä tai toisesta erilleen ihmisjoukosta ja tutuista, turvallisista ympyröistä.

Kaikissa näissä tilanteissa ratkaisevaa on se, että uskomme ei lepää pelkästään ulkoisten olosuhteiden, uskonyhteisömme, kirkkomme tms. varassa, vaan meillä on henkilökohtainen suhde Herraan.

Kuivuuden ja ulkopuolisuuden tunne ylistävässä joukossa tuntuu takuulla kivuliaalta. Muut ylistävät ja itseä ei ylistytä. Jos yhteisö pitää ylistystä ja ylistysmieltä hengellisen tason mittarina tyyliin: ylistävä mieli/olo on merkki siitä, että elämässä on kaikki kunnossa (ei ole suntiä tms.) voi viedä kuivuuteen hutkahtaneen kriisiin.

Samalla tavoin kriisiin voi johtaa se, että syystä tai toisesta ei ole rukoilevaa yhteisöä ympärillä (ahtaasta uskonnollisuudesta erkaantuneelle tai vaikkapa vieraalle paikkakunnalle muuttaneelle, josta ei hengellistä kotia tunnu löytyvän, kokemus voi olla kipeä).

Joskus ulkoiset olot voivat niin pahasti ”mättää”, että tuntuu kuin Jumalakin olisi hyljännyt.

Pari päivää sitten lainasin fb-sivullani https://www.facebook.com/pages/Pauliina-Kuikka-Puhtaiden-vesien-lintu/475159249216031 Louisa Henryn tekstiä:

”Kun kuljet taistelujesi halki, he jättävät sinut, kävelevät pois luotasi, he ajattelevat, että tämä on loppusi. Sen sijaan he eivät tule ajatelleeksi, että tämä on alku Jumalalle ja sinulle, he eivät tule ajatelleeksi, että he ovat kompastuskivesi, he eivät tule ajatelleeksi, että juuri Jumala siirtää heidät luotasi, jotta Hän voi olla kanssasi.

Hei, joku teistä, anna kunnia Jumalalle ja ylistä Herraa vapaudestasi. Nyt tiedät, mitä tarkoittaa, että KAIKKI asiat vaikuttavat niiden parhaaksi, jotka rakastavat Herraa (KR -92 mukaellen; kirjaimellisesti: ´niin kauan kuin rakastat Herraa — niin kauan kuin vaellat´ ja niiden parhaaksi, jotka vaeltavat Hänen kutsumuksensa ja tarkoituksensa mukaan. ”

Hankalien tilanteiden keskellä voi tuntua mielettömältä uskoa, että kaikki yhdessä vaikuttaa sen parhaaksi, joka rakastaa Jumalaa. Ainakin minulle ongelma on ollut se, että en ole tajunnut, mitä kummaa on meneillään. Vasta kun palaset ovat loksahtaneet kohdalleen, olen tajunnut, että tosiaan KAIKKI on vaikuttanut siihen suuntaan, mitä kohden olen hapuillut ja mitä olen itse asiassa rukoillut.

Joskus pahin mahdollinen voi palvella parasta mahdollista. Lainaus kirjoituksestani Te teitte minusta perhosen. https://pauliinakuikka.wordpress.com/2012/12/22/1726/)

”Ehkä kertomieni asioiden “perusjuuri” enempää kuin asioiden fyysinen ilmentymä – ihmiset ja olosuhteet – on ollut se, että he ovat ”ajatelleet” (tai ne on tarkoitettu) kirjaimellisesti varastamaan, tappamaan ja tuhoamaan Jumalan jutun elämässäni, nujertamaan. Yllätys – ja harmistus – voi olla se, että nyt ajattelen erityisellä kiitollisuudella näitä treenaajiani:

TE, olette kasvattaneet hengelliset lihakseni. TE olette saaneet minut kasvamaan ensin yksinäisyydessä, nyt myös muiden kristittyjen suuressa yhteydessä. TE olette laittaneet minut ottamaan muun muassa Sanasta rukoillen selville, mistä tässä kaikessa on kysymys. TE olette pakottaneet minut ottamaan selvää myös siitä, kuka on Jumala, johon olette joskus niin kovasti vedonneet. Uskaltaisin sanoa, että olen oppinut tuntemaan pikkuisen Jumalaa tätä kautta. Luulen, että olen saanut väriä siipiini, rohkeutta lentää ja ilon.”

Anna sinäkin olosuhteittesi – ei suinkaan kuivattaa mustikoita elämässäsi vaan – tehdä elämäsi ”mustikoista” pulskia ja meheviä. Se onnistuu, kun pysyttäydyt tuli mitä tuli lähellä Herraasi ja Hänen Sanaansa.

Syvyys huutaa syvyydelle – Sielu turvautuu Auttajaansa

Psalmit olemme tottuneet tuntemaan tuntojen tulkkina.

Kahdessa edellisessä kirjoituksessani olen viitannut railakkaankin oloiseen ylistysreseptiin, jonka löydämme monistakin psalmeista.

Tämänkertaisesta psalmista emme ensi silmäyksellä löydä ylistystä, vaan murehtimisen, levottomuuden ja masennuksen. Löydämme psalminlaulajan lohduttautuvan koskien pauhatessa Jumalan huolenpidolla ja tsemppaavan itseään olemaan vaipumatta syövereihin.

Jotta ymmärrät, mitä kirjoitan, lue Psalmi 42 kokonaisuudessaan.

Psalmisti kaipaa Psalmissa Jumalan temppeliin ja ylistyksen vyöryyn. Enempää fyysisesti kuin hengellisestikään hän ei ole lähelläkään temppeliä. Kyyneleet ovat hänen ruokansa. Virrat tuntuvat käyvän ylitse mennen tullen – ja samaan aikaan sisin nääntyy kaivatessa Jumalan ilmestymistä. Eikä asiaa näytä tekevän yhtään helpommaksi ympäröivien ihmisten asenne. He kysyvät: ”Missä on nyt sinun Jumalasi?” (Se Jumala, josta todistit; se Jumala, jonka ihmeistä kerroit; se Jumala, jota temppelissä ylistit?) Kaikki näyttää sotivat Jumalan olemassaoloa vastaan…

Tämä Psalmi jos mikä, on niitä psalmeja, joissa näkyy ylistys tiukoissa elämän mutkissa. Ylistys, joka ei pakene elämän kurjuutta ja kummallisuutta, vaan pakenemisen ja (itse)petoksen sijaan kohtaa tilanteet silmästä silmään Jumalaansa nojautuen ja luottaen.

Edellisessä kirjoituksessani kirjoitin ylistyksen ”raamatullisuudesta”, siitä, että ylistys nojautuu Raamattuun, siihen, mitä Raamattu kertoo Jumalasta, Hänen olemuksestaan ja teoistaan. Yksinkertaisuudessaan ylistys kiinnittää katseensa Sanan kuvailemaan Jumalaan ja pitää Hänessä katseensa tapahtui mitä tapahtui. Ylistäessään myös koskien pauhussa, ylistävä ihminen tietää, että Jumala on – ja Jumala on muuttumaton muuttuvissa olosuhteissa.

Päivällä Herra antaa armonsa vallita, yöllä saan laulaa hänen kiitostaan ja rukoilla elävää Jumalaa.

Vanhempi käännöksemme ja erityisesti englanninkielisistä käännöksistä King James ja New King James sanovat asiat vieläkin enemmän Jumalan aloitetta painottaen:

The Lord will command His lovingkindness in the daytime,
And in the night His song shall be with me—
A prayer to the God of my life. Ps. 42: 8 New King James Version

Oheisessa kohdassa asia on käännetty niinkin voimakkaasti:

Herra käskee Hänen armoaan päiväsaikaan ja yöllä Hänen laulunsa on kanssani ja rukous elämäni Jumalalle.

Ajatus on lähellä Paavalin sanoja, joiden mukaan

Myös Henki auttaa meitä, jotka olemme heikkoja. Emmehän tiedä, miten meidän tulisi rukoilla, että rukoilisimme oikein. Henki itse kuitenkin puhuu meidän puolestamme sanattomin huokauksin. Ja hän, joka tutkii sydämet, tietää mitä Henki tarkoittaa, sillä Henki puhuu Jumalan tahdon mukaisesti pyhien puolesta. Room. 8: 6,27

Silloinkin kun tuntuu, että syvyys huutaa syvyydelle ja virrat upottavat, Jumalan lupaus kantaa ja Sanasta tiedämme Hänen olevan kanssamme ja auttavan meitä.

Minä olen sinun kanssasi,kun virtojen poikki,
ne eivät tempaa sinua mukaansa,
kun astut tulen lävitse, sinä et pala
eikä liekki sinua polta. Jes. 43: 2,3

Tulevaisuus

Mielessäni on soinut laulu, jota lauletaan yli seurakuntarajojen.

Kiitos, kun saan tässä olla,
kiitos, kun saan levähtää.
Kiitos, kun saan voimaa, jolla
opetella elämään.

Halleluja, halleluja. Halleluja, halleluja.

Huomisesta en mä tiedä,
esirippu eteen jää.
Minne aikonetkin viedä,
tänään tahdon ylistää.

Halleluja…

Emme pelkää pahan ansaa,
emme pelkää kuolemaa.
Oomme valittua kansaa,
joka aina elää saa.

Halleluja…

Valo pimeyttä voittaa,
luomakunta odottaa,
pian uusi päivä koittaa
täynnä Herran kunniaa.

Halleluja…

Vaatimusten vuosien jälkeen minulle on hahmottunut yhä enemmän kuva Jumalasta, joka hallitsee, Jumalasta, jonka seurassa ei tarvitse pelätä mitään.

Ei tulevaisuutta, ei nykyisyyttä.

Ei elämän vajavuutta, rosoisuutta.

Ei omaa vajavaisuutta.

Ei elämää eikä kuolemaa.

Ei sielunvihollista eikä syntiä.

Ei tämä nyt sentään tarkoita Hulda Huolettoman -eteenpäinmenoa. Sitä, että millään ei ole väliä tai väitettä, että kaikki on hyvin, vaikka ei olisikaan. Päinvastoin: Jumalan rakkaudesta käsin ja Hänen rakkautensa varassa uskallan katsoa elämän realiteettaja, raadollisuuttakin, silmästä silmään ja kohdata tämän kaiken Hänen voimassaan.

Roomalaiskirjeen 8. luvun sain aikanaan (taitaa olla jo 20 vuotta) matkaevääksi jo kauan sitten poisnukkuneelta evankelistalta. Tuon luvun parissa on ollut tuona aikana monta ahaa-elämystä. Ei ole kerralla luvun rikkaus avautunut.

Mikään kadotustuomio ei siis kohtaa niitä, jotka ovat Kristuksessa Jeesuksessa. Hengen laki, joka antaa elämän Kristuksen Jeesuksen yhteydessä, on näet vapauttanut sinut synnin ja kuoleman laista. Jumala teki sen, mihin laki ei pystynyt, koska se oli ihmisen turmeltuneen luonnon vuoksi voimaton. Syntien sovittamiseksi hän lähetti tänne oman Poikansa syntisten ihmisten kaltaisena. Näin hän tuomitsi ihmisessä ihmisten synnin, jotta meissä, jotka elämme Hengen emmekä lihamme mukaista elämää, toteutuisi lain vaatima vanhurskaus.

Paavali jatkaa jakeissa 15-17:

Te ette ole saaneet orjuuden henkeä, joka saattaisi teidät jälleen pelon valtaan. Olette saaneet Hengen, joka antaa meille lapsen oikeuden, ja niin me huudamme: ”Abba! Isä!” Henki itse todistaa yhdessä meidän henkemme kanssa, että olemme Jumalan lapsia. Mutta jos olemme lapsia, olemme myös perillisiä, Jumalan perillisiä yhdessä Kristuksen kanssa–.

Jakeissa 38-39 Paavali vakuuttaa:

Olen varma siitä, ettei kuolema eikä elämä, eivät enkelit, eivät henkivallat, ei mikään nykyinen eikä mikään tuleva eivätkä mitkään voimat, ei korkeus eikä syvyys, ei mikään luotu voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta, joka on tullut ilmi Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme.

Jumalan puolelta kaikki on perinpohjaisesti tehty valmiiksi. Ainakin minä saan Raamatusta sen käsityksen, että meidän ihmisten osa on suostua tähän valmiiksi tehtyyn – koski se sitten Pyhän Hengen pyhittävää työtä, sovituksen Sanan vastaanottamista ja/tai välillä Sanan oikealle tielle ojentavaa nuhdettakin. Joka tapauksessa saan Raamatusta sen ymmärryksen, että Jumala ei ole jättänyt ihmistä yksin hänen tilanteissaan ja kamppailuissaan, vaan Hän on kaikessa läsnä, ikään kuin kätemme ja huutomme ulottuvilla, valmiina auttamaan, nostamaan ja pelastamaan.

Minkä ihmeen takia pyristelemme omin voimin asioissa, jotka on jo ratkaistu? Miksi emme anna Hänen tehdä työtään meissä?

Voisiko yksi syy olla siinä, että emme meinaa tajuta sitä, että

Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän. (Joh 3:16)…

tai Paavalin sanoin:

— Jumala osoittaa rakkautensa meitä kohtaan siinä, että Kristus kuoli meidän puolestamme, kun vielä olimme syntisiä. Kun hän nyt on vuodattamalla verensä tehnyt meidät vanhurskaiksi, hän vielä paljon varmemmin pelastaa meidät tulevalta vihalta. Jos kerran Jumalan Pojan kuolema sovitti meidät Jumalan kanssa, kun olimme hänen vihollisiaan, paljon varmemmin on Jumalan Pojan elämä pelastava meidät nyt, kun sovinto on tehty. Eikä siinä vielä kaikki. Me saamme myös riemuita Jumalastamme, kun nyt olemme vastaanottaneet Herramme Jeesuksen Kristuksen valmistaman sovituksen. (Room. 5: 8-11)

Miltä sinusta kuulostavat sanat:
Rakastettu. Elämä. Lapseus. Varma. Vapaa. Peloton. Riemuissaan.

Tätä kaikkea olemme Kristuksessa.

Tätä taustaa vasten voin (voimme) luottavaisesti kohdata itsemme ja tulevaisuutemmekin kaikkine epävarmuustekijöineenkin.

Pieni kirja – paljon painavaa asiaa

Käsissäni on kulunut Pieni kirja Jumalasta. Käteenmahtuvat 105 sivua Tuomo Mannermaan1) tekstiä. Pieni kirja – paljon pohdittavaa. Yliopiston tenttikirja muuten. Osoitus siitä, että yliopistomaailma ei välttämättä tee kuivaa, hengetöntä teoreetikkoa eikä kaikkeen kriittisesti suhtautuvaa, Hengen elämän torppaavaa ilonpilaajaa. Näin olen joskus kärjistäen kuullut väitettävän.

Arvioiva asioiden käsittely kuuluu asiaan. Se ei kuitenkaan sulje pois esimerkiksi henkilökohtaista uskoa. Päinvastoin – niin kuin olen kirjoituksissani todennut – tuo arviointi on tarpeen myös uskonelämässämme.

Välillä on tarpeen nyppiä rikkaruohoja, karsia kuivia oksia tai ylimääräisiä versoja, jotta sadosta tulisi suurempi. (Vrt. Joh 15)

Mannermaa viitaa illuusioon, joka voi vallata ihmisen. Uskoon liittyvänä tämä illuusio on lähellä esimerkiksi silloin, kun usko, Jumala tai pyhä pyritään valjastamaan itsekkäisiin tarkoitusperiin.

”Tässä kuvassa olemme itsellemme jumalia ja käytämme Jumalaa ja lähimmäistämme itseämme varten.”

Tämä pyrkimys on lähellä jokaista; narsismissa se näkyy erityisen kärjistyneesti.

Raamatun punaiseksi langaksi on nimitetty Jumalan rakkauden pelastussuunnitelmaa, joka tulee esille ensisivuilta viimeisiin lehtiin saakka. Toinen lanka Raamatussa on ihmisen raadollisuus – ja (näin sen itse näen) itsekkyys: Minä, minulle, minun – viis muista. Tämä näkyy Eevan ja Adamin ”tavoitteeellisuudessa”. Ensin he tavoittelivat kiellettyä – itselleen, sitten yrittivät selvitä episodista ehjin nahoin syyttelemällä muita – toisiaan ja käärmettä.

Jumalan suunnitelma ja käsky ei ollut itseviha tai itsensävähätteliminen. Päinvastoin nk. rakkauden kaksoiskäsky kehottaa rakastamaan Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistä niin kuin itseä.

Ehkä sen ongelma onkin siinä, että jostain kumman syystä meidän on hankala uskoa Jumalan rakastavan meitä.

Mannermaa lainaa Lutheria:

”Missä taas vallitsee epäilys (toisen rakkaudesta),siellä etsitään, mikä olisi parasta. — Kuitenkin tällainen ihminen kulkee raskaalla sydämellä ja on syvästi haluton. Hän on ikään kuin vangittu, enemmän kuin puoleksi epätoivoinen ja hänestä tulee kaiken lisäksi usein narri.”

Pyöreät 500 vuotta (tai Raamatun tekstejä ajatellen 2000 vuotta) eivät ole kovin paljon sanomaa meistä etäännyttäneet.

Siitä, että emme jaksa uskoa (Jumalan tai ihmisen) rakkauteen, näyttää olevan seurauksena se, että alamme päättelemään ja laskelmoimaan itsekkyydestämme lähtien. Tämä lähtökohta johtaa varsin todennäköisesti ongelmiin. Stressiin, sanoisimme aikanamme.

Eikä tämä ole aina omaa syytämme.

Olen kirjoittanut paljon narsistisesta persoonallisuudesta (tai narsisteista, riippuu, onko diagnoosia vai ei). Narsistisuudella persoonallisuushäiriönä tai jo pelkkänä piirteenä tai taipumuksena on taipumus vetää myös ympäristöä samaan suohon.

Ihmisinä toimimme osittain tiedostamatta ja nk. intuition varassa. Narsisti osaa käyttää piiloviestintää taitavasti. Hänellä on taito saada viesti perille hienovaraisesti, jopa niin että emme järjellisesti niitä prosessoi. Esimerkkikertomukset toimivat melkein yhtä tehokkaasti kuin, jos uhka kohdistuisi meihin. Ehkä joskus jopa tehokkaammin, koska jos uhka kohdistuu meihin, ainakin osa meistä tajuaa ottaa kaksi askelta taakse.

Narsistissa (tai narsismiin taipuvaisessa) henkilössä rakkauteen ”uskomattomuus” näkyy nimenomaan tuona laskelmointina. Narsisti pyrkii täyttämään rakkaustyhjiön omistamisella ja esineellistämisellä.

Edellisessä kirjoituksessani kirjoitin yhden episodin tuosta oudosta omistamishalusta. Narsistin jakeluun ei mene se, että myös hänen ulkopuolellaan on elämää eikä hänellä ole oikeutta kuristaa ympäristöään ja sen ihmisiä henkisesti (ja jos kyseessä on hengellinen viitekehys) hengellisesti hengettömiksi eikä hänelle mene jakeluun se, että hänellä ei ole oikeutta leikkiä Jumalaa tai suurta johtajaa, jonka pillin mukaan maailma pyörii.

Kunpa tajuaisimme sen, että olemme Jumalan rakastamia semmoisina kuin olemme!

Joskus Jumala vääntää siitä mallia rautalangasta – tai tuon alussa mainitsemani karsimisen kautta.

”Jumalan on tarkoitus särkeä kuva, jonka uudestaan ja uudestaan muodostamme itsestämme ja joka ohjaa tahtovaa rakkauttamme.”

Huomaathan: jonka muodostamme. Rakkaudessa, tavoitteellisuudessa tai kuvassa ei ole mitään väärää. Siinä on, jos kuva on ”oma keksintömme” eikä se kuva, jonka Jumala haluaisi sen olevan. Kuva on illuusio, joka aiheuttaa kärsimyksen toisille ja itsellemme.

Tämä illuusio voi olla narsistinen halu pitää kiinni – tai sitten narsistin lähipiirin illuusio, kuva siitä, että narsistinen rakkaus on oikeaa, jopa tavoiteltavaa rakkautta. (Miksi muuten sellaiseen mukautuisimme?)

Silloin kun illuusio hajoaa tuhansiksi sirpaleiksi, maailma tuntuu romahtavan.

Katselen sirpaleissa otoksia elämästäni ja pohdin uskomattomia kuvia ja sävyjä, joita siinä on ollut ja saatan sanoa: ”Mikä sotku!” Usein sotkun suuruuden hahmottamine vie aikaa, vuosiakin.

Tuossa särkyneisyydessä(kin) takana on Jumalan rakastava teko. Perinpohjainen särkyminen on tarpeen, että tajuan eheytymisen tarpeen ja että voin tulla eheäksi.

Mannermaan sanoin:

”Jumala kohtaa ihmisen siellä, missä tämä todellisuudessa on ja missä Hän itse Kristuksessa on: alhaalla, ihmisen hulluudessa, heikkoudessa, murtuneisuudessa, synnissä ja helvetissä.”

Kirjoitinkin yllä, että narsistille ei asia tahdo mennä jakeluun.

Jospa menisi meille, heitä (tai kyseisenlaista käytöstä muutoin) kohdanneille, että oppisimme tuntemaan Jumalan rakkauden.

Paavalin sanoin:

Rukoilen, että hän sanomattomassa kirkkaudessaan hengellään vahvistaisi ja voimistaisi teidän sisäistä olemustanne. Näin Kristus asuu teidän sydämissänne, kun te uskotte, ja rakkaus on elämänne perustus ja kasvupohja. Silloin te kykenette yhdessä kaikkien pyhien kanssa käsittämään kaiken leveyden, pituuden, korkeuden ja syvyyden, ja voitte tajuta Kristuksen rakkauden, joka ylittää kaiken tiedon. Niin Jumalan koko täyteys valtaa teidät. (Ef. 3: 16-19)

Mannermaan sanoin:

”Rakkauden vapaus ja varmuus on kaiken ahdistuneen rajoittumisen vastakohta.”

Olemme vapaat rakastamaan Jumalaa ja lähimmäistämme kaikesta mielestämme, voimastamme ja sydämestämme.
__________________________________________________
1) Tuomo Mannermaa on Helsingin yliopiston ekumeniikan professori emeritus ja yksi kansainvälisesti tunnetuimpia Luther-tutkijoita. Hän on opettanut Helsingin yliopistossa sosiaalietiikkaa, systemaattista teologiaa ja ekumeniikkaa.

Mannermaan teos Pieni kirja Jumalasta valittiin vuoden 1995 kristilliseksi kirjaksi.

Jumala-lähtöinen herätys (Voiko muunlaista herätystä ollakaan?)

Tein hengellisen äkkisukelluksen syvälle ja toiseen äärilaitaan kuin, mitä herätystä odottavat edustavat. Äkkisukelluksen ja äärilaitaan heittäytymisen sai aikaan herätyksen toivelinnat, jotka näyttivät perustuvan herätyksen ajatuksen valjastamiseen omiin päämääriin.

Tuloksena herätyksen irvikuva

Jos nuo omat päämäärät eivät ole samassa linjassa ja kulje samassa tahdissa Jumalan tahdon kanssa, tulos on usein herätyksen irvikuva. Ei auta edes se, että ihmiset liikkuvat kohti uskoa/ kirkkoa.

Herätyksen irvikuva on omiaan saamaan aikaan myös vastaliikkeen: Kun ihmiset huomaavat, että nk. herätys lyö lisää haavoja ja tai he sen kautta joutuvat osaksi ihmisen ”arpapelejä” – ehkä jopa eksytyksen kavalia juonia (molemmat ilmaukset Paavalin), he ottavat usein (aivan niin kuin minä tein) monta askelta, mahdollisimma kauas siitä, mitä nk. herätys heille kokemansa jälkeen edustaa.

Minut pelasti pitkän linjan kokemus siitä, että on myös aitoa Jumalan työtä ja liikehdintää. Irvikuva ei ole herätyksen kokokuva.

Samalla on syntyi syväänjuurtunut painotus:

  • Koskaan herätystä ei voi valjastaa ihmisten päämäärien eteen.
  • Mikään aalto ei ole sellainen, että se saisi olla väline minun (kenenkään), palvelutehtäväni, seurakuntani tai kirkkoni korostamiseen ja nostamiseen.

Kysymys on aina siitä, että Jumalan tulisi kirkastua nk. herätyksen kautta.

Jos minä (kukaan), palvelutehtävä, seurakunta, kirkko, jne. on tässä välikappale, se on armoa.

Sanat ”minä” ja ”minun” on uskallettava laittaa syrjään. Herätys/ uudistus ei tule minun tahdissani, tavallani ja talossani – ellei nimenomainen ole Jumalan suunnitelma.

Yksi näkökulma samaan aiheeseen vajaan kuukauden takaa Mikä tuo siunauksen? 

Herätyksen päätelmä on: En enää elä minä, vaan Kristus minussa.

Jos näin ei ole, kyseessä on aivan jokin muu kuin Jumala-lähtöinen herätys/uudistus.

Kysymys on tuolloin ihmisen teoista ja ”vanhurskaudesta”, joka itsessään ei voi kestää Jumalan edessä.

Jesaja ilmaisee asian vahvasti:

Kuin saastaa me olemme olleet,
kuin tahrainen riepu on koko meidän vanhurskautemme.
Me kaikki olemme kuin kuihtuneita lehtiä,
ja syyllisyytemme pyyhkäisee meidät pois kuin tuuli. (Jes. 64: 5)

Näin on asia ilman Kristusta.

Jossain määrin Paavalin sanat juutalaisista (siis niistä, jotka eivät tunteneet Kristusta Vapahtajana) sopivat myös omatekoiseen herätysyritykseen:

Voin todistaa, että he ovat täynnä intoa Jumalan puolesta, mutta heiltä puuttuu ymmärrys. He eivät tiedä, mitä Jumalan vanhurskaus on, ja yrittäessään pystyttää omaa vanhurskauttaan he eivät ole alistuneet siihen vanhurskauteen, joka tulee Jumalalta. Kristus on näet lain loppu, ja niin tulee vanhurskaaksi jokainen, joka uskoo. (Room. 10: 2-4)

Yhtä lailla kuin pelastuksemme, kaikki muukin (mukaanluettuna uudistus, herätys) lepää Kristuksen täytetyn työn varassa.

johdatus-ja-varjelus-ovat-joskus-nain-pienia-ja-arkisia-episodeja-johdatus-varjelus-ja-joissain-tilanteissa-myos-apu-millimetrintarkkaa-mittatilaustyota-3

Tässä palaamme kerta kerran jälkeen teemaan: lepo.

Puhukaa lempeästi Jerusalemille ja kertokaa sille, että sen pakkotyö on päättynyt, että sen syyllisyys on sovitettu

Tai Matteuksen tallentamin sanoin:

Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon. Ottakaa minun ikeeni harteillenne ja katsokaa minua: minä olen sydämeltäni lempeä ja nöyrä. Näin teidän sielunne löytää levon. Minun ikeeni on hyvä kantaa ja minun kuormani on kevyt. (Matt. 11: 28-30)