Avainsana: thoughts of different items; ajatuksia eri alueilta

Elämänmaku rohkaisee ja puhuttelee. Näin ajattelen.

Luin vastottain Haminan seurakunnan kirkkoherran sattumuksista, joita hän pilke silmäkulmassa jakoi pakinoissaan.

Näin kirkkoherramme kirjoitti.

”Itsensä nolaaminen ei vaadi taitoa mutta kysyy huumorintajua.

Olen kirjoitellut Reimari-lehteen muistoja pappisvuosiltani. Kommelluksia, töppäilyitä, taitamattomuutta ja silkkaa typeryyttä on vuosien matkalle sattunut.

Kirjoitukset ovat saaneet runsaasti palautetta, joten laitan ne nyt myös omille kotisivuillemme luettavaksi. Iloksi, opetukseksi, varoitukseksi ja yksinkertaisesti vaan muistutukseksi siitä, että kyllä elämä on ihanaa. Senkin jälkeen kun on itsensä kunnolla nolannut.”

Kommellusten, töppäilyjen – ja ehkä kaikkein vähiten taitamattomuuden tai suoranaisen typeryyden – kertominen kysyy asennetta. Luulen, että useimmat meistä mieluusti ovat hipi hiljaa sattumuksista. (Erityisen hiljaa aiheesta ovat narsistit tai narsismiin taipuvaisen ihmiset. Heille on ylivoimaisen vaikeaa nauraa itselleen – eivätkä he myöskään salli muiden nauravan itselleen.)

Luulenpa myös, että tuollainen jakaminen on loppupelissä rohkaisevaa ja kanssakulkijaa eteenpäinvievää.

Muistan noin 20 vuotta sitten olleeni Ilkka Puhakan raamattutunnilla. Raamattutunnissaan Puhakka kertoi taipumuksesta möhlätä kunnolla mokaamisen lahjana – ja armosta, joka on kaiken keskellä. Raamattutunti puhutteli pitkään. Kuulun tuohon nimenomaiseen ihmisrotuun, joka kerta kerran jälkeen löytää itsensä värikkäistä, vauhdikkaista – eikä aina ihan järkevistä tilanteista.

Olen myös melko hyvä unohtelemaan asioita – tai ehkä pikemminkin tavaroita – eri paikkoihin. Esimerkiksi koululta saatetaan soittaa nauraen ja kertoa, mitä kulloisellakin kerralla unohtui ja/tai laitetaan tekstiviesti. Pyytelin viimeksi kovasti anteeksi, kun tällä kertaa olin unohtanut yhdelle kouluista hansikkaani. Yksi opettajista totesi rohkaisten:
– Tämä on osa sinua.

Niinpä niin.

Päinvastoin meidät jokainen muistetaan usein nimenomaan jostain erityispiirteestä – olkoon nyt sitten vaikka hieman hajamielisenä ja hassuissa tilanteissa viihtyvänä.

Myöskään uskonelämän ei tarvitse olla steriiliä – ja vaikkapa tuommoisista sattumuksista täysin vapaata. Saamme olla aitoja omia itsejämme.

Seurakunnassamme järjestetään 10-vuotissyntymäpäivät kaikille 10 vuotta kulloisenakin vuotena täyttäneille. Laitoin hienon kutsun jokaiselle henkilökohtaisesti – ja unohdin kutsusta kellonajan. Siinä vaiheessa teki mieli haudata pää syvälle käsiin, kun ensimmäinen äiti soitti ja kyseli kellonaikaa…
– Voi ei, mitä minä olenkaan tehnyt (tai pikemminkin jättänyt tekemättä…)?!

Arvatkaas, mikä oli seuraus? Tiedonhaluiset vanhemmat ovat soittaneet tai laittaneet viestiä – ilmoittautumismäärä on keskimääräistä isompi.

Tarinan opetus – kurja mokakin voi olla melko hyvä juttu.

Iloa ja siunausta viikonloppuusi.

Ai niin, Haminan kirkkoherran pakinoita voi lukea http://www.haminanseurakunta.fi/1136-paimen-pakinoi – Ja kun sivustolla jaksaa surfailla, saa tietää muustakin seurakunnan annista.

Tänään seuraamassani Blogitaivas -blogissa oli kirjoitus, joka muistuttaa omaa ajatuksenjuoksuani, kuten kirjoitukseni Omistava usko – osa 2 tämän vuoden toukokuulta:

https://pauliinakuikka.wordpress.com/2013/05/28/omistava-usko-osa-2/

Blogitaivaassa samantyyppinen ajatus löytyy seuraavassa muodossa: http://blogitaivas.fi/2013/10/19/maan-mullassa-kulkevi-matosen-tie/

Nöyryys ja omistava usko eivät välttämättä ole toistensa vastakohtia – kunhan tajuamme omistaa oikeita asioita ts. niitä, joita Isä on lapsilleen ajatellut.

Peruslähtökohta mielestäni on se, että Isä ei kauniiseen käärepaperiin kätke kepposia, källejä, tms. Hän on Isä, joka on johdonmukainen antamiensa asioiden kanssa. Niihin ei liity harhaanjohtavaa tai ristiriitaista informaatiota. Lahja pitää yhtä Isän rakkauden ja myös lahjapaketin päällisen kanssa. Luvatessaan hyviä asioita Isä tarkoittaa sitä.

Olemme ilmeisesti esimerkiksi kuritusasian kanssa menneet solmuun sen takia, että erityisesti sille sukupolvelle, joka on kohdannut ruumiillista kuritusta, kuritus merkitsee nimenomaan remeliä tai piiskaa. Erityisesti, jos remmiä on käytetty epäjohdonmukaisesti, on tilanne omiaan synnyttämään kuvan mielivaltaisesta Jumalasta, joka sinkoilee Taivaastaa tulta ja tulikiveä yhdenkin poikittaisen sanan tai sivuun menneen askelen jälkeen – tai jopa silloin kun meillä ei ole harmainta hajua ”kurituksen” syystä.

Jokaista lastaan, jota Isä rakastaa, hän kurittaa, lainaamme Raamatusta Paavalin tekstiä. Pahimmillaan tällä lainauksella oikeutetaan mielivaltainen kuritus ja henkinen tai fyysinen väkivalta. Näin siirtyy ympäristön mieliin sama, outo, mielivaltainen jumalakuva!

Jos luemme Raamattua johdonmukaisesti, huomaamme, että Jumalan kuritus on oikeaan ohjaavaa, ei mielivaltaista! Kuritussanan juuri on lampaiden ohjaamiseen tarkoitetussa kujassa. Samaan tapaan kuin lampaita ohjataan kujan kautta oikeaan suuntaan, paremmille laitumille, tms. Jumala ohjaa meitä hyvään.

Vääristynyt kuva mielivaltaisesta Jumalasta on pahimmillaan pitkittämässä asioiden huonoa tilaa. Esimerkiksi henkisen, fyysisen ja/tai hengellisen väkivallan alaisuudessa elävää saatetaan käskeä tyytymään osaansa, koska tuo osa on osa Jumalan suunnitelmaa tämän ihmisen kohdalla. – Tai saatetaan sanoa ihmiselle, joka jollakin tavoin omituisessa ja/tai vaikeassa elämäntilanteessa etsii apua rukouksesta tai keskustelusta, että ehkä Jumalan tahto on, että ihmisellä on nuo vaikeudet.

Jumala voi kääntää tuon vaiheen hyväksi, mutta missään tapauksessa emme saa laittaa Jumalan piikkiin asioita, joiden takana ei ole Jumala! Jumalalla on aikataulunsa asioiden kanssa. Joskus elämän suuret linjat muuttuvat vähitellen. Emmekä kykene jokaista elämän koukeroa ymmärtämään. Sen sijaan meidän tulee ymmärtää se, että Jumala on aina elämän puolella. Kun rukoilemme elämää omaan ja toisen elämään, rukoilemme Jumalan mieleisiä asioita. Kun rukoilemme pimeyden väistymistä ja valon koittamista, rukoilemme Jumalan mieleisiä asioita. Kun rukoilemme Hänen tahtoaan tapahtumaan ja Hänen valtakuntaansa tulemaan, rukoilemme Jumalan mieleisiä asioita.

Tämä on se, mitä hengellisellä fraasistolla nimitämme ulkokultaisuudeksi. Niin Jesajan kuin Jeesuksenkin aikalaisista osa edellytti muilta jotain, mitä ei itse tehnyt oikeasti.

Johdonmukaisessa linjassa ulkonaisen elämän ja jumalanpalveluksen kanssa piti kulkea sisäinen elämä ja myös tuon elämän ja jumalanpalveluksen johdonmukainen toteutus myös jumalanpalveluspaikan ulkopuolella.

—

”Herra on alati ohjaava sinua. Aavikon paahteessakin hän elvyttää voimasi ja vahvistaa jäsenesi. Sinä olet kuin vehmas puutarha, kuin lähde, jonka vesi ei ehdy.”

Tällainen lupaus löytyy Jesajan kirjan 58.luvusta. Jesajan Herralta saama viesti ohjaa tinkimättömään oikeamielisyyteen ja oikeudenmukaisuuden etsimiseen ja toteuttamiseen ja lupaa Jumalan vapauttavan työn ja huolenpidon osaksi ihmisen arkea. Kysymys on syystä ja seurauksesta, kylvämisestä ja hedelmästä.

Paavalin sanoin:

”– mitä ihminen kylvää, sitä hän myös niittää.” (Gal. 6: 7)

Usein olen kuulut liitettävän nämä sanat nk. uhraamiseen tai kymmenyksiin. Kysymys ei kuitenkaan tässä kohdassa ole rahasta, vaan asenteesta, siitä miksi tai mistä lähtökohdista teemme asioita.

Edellisessä, 5:nnessä, Paavali kirjoittaa:

”Tarkoitan tätä: antakaa Hengen ohjata elämäänne, niin ette toteuta lihanne, oman itsekkään luontonne haluja.”

Rahan lisäksi voimme mitata uskoa ja sen todeksi elämistä myös muilla mittareilla, kuten osallistumisella seurakunnan toimintaan ja/tai työhön. Voimme mitata uskoa ja sen todeksi elämistä tietyntyyppisellä käyttäytymisellä, elämäntavalla – tai tavalla vaikkapa ylistää tai rukoilla. Myöskään näissä kohdin osallistuminen, käyttäytyminen, elämäntapa, ylistys tai rukous ei ole mittari, vaan kyse on jostain syvemmästä.

Jesajan useita vuosisatoja aiemmin puhuma teksti on hyvin paljon Paavalin kanssa samoilla linjoilla:

”Paastopäivänäkin te ajatte omia
etujanne,
te ahdistatte niitä, jotka raatavat puolestanne.”

Jesajan sanat viittasivat siihen, että palkkatyöväki/orjat tekivät töitä samaan aikaan, kun ”hurskaat” pyhittivät päivän paastolle ja rukoukselle.

Itse asiassa Jeesus pureutui samaan teemaan siirrettynä puhtaasti hengelliseen elämään:

”Voi teitäkin, lainopettajat! Te panette ihmisten harteille taakkoja, jotka ovat raskaita kantaa, mutta itse ette kajoa niihin edes yhdellä sormella.” (Luuk. 11: 46)

Tämä on se, mitä hengellisellä fraasistolla nimitämme ulkokultaisuudeksi. Niin Jesajan kuin Jeesuksenkin aikalaisista osa edellytti muilta jotain, mitä ei itse tehnyt oikeasti.

Johdonmukaisessa linjassa ulkonaisen elämän ja jumalanpalveluksen kanssa piti kulkea sisäinen elämä ja myös tuon elämän ja jumalanpalveluksen johdonmukainen toteutus myös jumalanpalveluspaikan ulkopuolella.
—
Tänään kävin mieheni kanssa puron luona, josta edellinen kuva on viime keväältä. Saman kuusen juurella, jonka juurella mieheni kuvasi voimakkaan virran, kulkee nyt pieni puron noro. Näkymä puhui siitä, kuinka tilanteet voivat muuttua. Jos vettä ei tule, virta väkisinkin tyrehtyy.

Hengellisessä elämässä voi olla kuivia kausia. Kuivuus – ei edes hengellisen kuivuuden kausina – ole elämässämme perusasetus, vaan perusasetus on Jumalan huolenpito.

Silloin kun kompromissittomasti asetamme elämämme Hänen varaansa, meillä on takuuvarma huolenpito.

”Etsikää ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskasta tahtoaan, niin teille annetaan kaikki tämäkin.” (Matt. 6: 33)

Tykkään Amplified Biblen ilmaisusta: ”Hänen tapaansa tehdä oikein ja olla oikeassa”.

Menneisyyden haamu

Tämä päivä antoi paljon pohdittavaa niin nykyisyyteen kuin menneisyyteenkin.

Miten helposti (tietoisesti tai tiedostamattomasti) manipuloivan ihmisen edessä voimme alkaa luopua siitä, minkä koemme tärkeäksi tai oikeaksi? (Tietoisesti tai tiedostamattomasti) manipuloiva ihminen alkaa nostaa omia asemiaan (tietoisesti tai tiedostamattomasti) siirtämällä meitä syrjään siitä, missä hän haluaa edetä.

Tänään olen kohdannut yhden menneisyyteni ”haamun”. Huomaan vieläkin olevani monella tapaa rikkirevitty, vaikka paljon myös eheytynyt.

Nyt päivän tarinaan:

Olen tykännyt valokuvata siitä lähtien, kun sain kameran vuonna -86. 90-luvulla saimme perheeseemme järjestelmäkameran. Aluksi kuvasin ja tein myös lehtijuttuja, kunnes ”ulkoistin” kuvaamisen henkilölle, joka sitä kovasti havitteli, vaikka hänellä ei ollut viitseliäisyyttä perehtyä kuvaamisen saloihin. Niin, tein niitä kirjoittamishommia sen jälkeen.

2000-luvun alussa ostin kirpparilta uudelleen oman kameran. Halvan – ja kehnohkon, jos vertaa edeltäjäänsä. Otin kuvia puolisalaa. Nautin.

Sitten tuli digikamerat. Minusta ne olivat niiiiiiiiiiiiiiiin kalliita, ettei tullut kuuloonkaan, että sellaista hankkisin.

Pari vuotta sitten perheeseemme tuli kolme digikamerajäsentä. Ensin Canon mieheni harrastuksen myötä. Canon kävi pieneksi hänen tarpeisiinsa nähden. Taloon tuli ystävämme häiden alla Fuji. Sillä tuli otettua mainiot hääkuvat. – Sen jälkeen mieheni hurahti Nikoniin, jolla on otettu sen jälkeen tuhansia kuvia… mutta minä en uskaltanut ottaa kuvia juuri kummallakaan… Tuntui, että en osaa. Ulkoistin – samalla tavoin kuin silloin 90-luvulla olin tottunut tekemään – kuvaamisen.

On se kumma, miten kauan sitten suoritettu ohjelmointi toimii!

Tänään olin valokuvauskurssilla. Kummasti vanha tieto verestyi – ja minähän SAIN AIKAAN KUVIA! Uskomatonta!

Hyvänen aika, onko minulla kutsumus?

Valokuvaus ei ollut edes ainut, jonka ”ulkoistin”. Tein saman myös kutsumukselleni.

Olin 18-vuotias abiturientti, joka sai lääkäriltä ”kuolemantuomion”, diagnoosin, jonka mukaan sydän voisi pettää hetkenä minä hyvänsä. Tämä diagnoosi sai minut noin kuukauden mittaiseen lujaan painiin: Minne päädyn, jos kuolen? Kuka antaisi minulle vastauksen?

Kirkkoon en ollut valmis menemään. Mielestäni kirkolla ei ollut mitään annettavaa nuorelle ihmiselle. Kaikken vähiten halusin hihhuleiden joukkoon (karismaatikkojen tai helluntalaisten).

Jumalalla on konstit puhua kielellä, jota ymmärrän. Niin hän tekikin.

Ensiksikin Hän kohtasi minut ennakkoluulojeni kanssa – kun en sinne kirkkoon ollut menossa. Olin menossa kouluun pyörällä, kun nk. Kylylahden risteyksessä tuli voimakas tunne (ikään kun jämäkkä käsky), että minun oli mentävä kirkkoon. – Ihan tyhjästä tuo käsky ei tullut. Uskonnonopettajani Aira Marjola oli kehottanut menemään kirkkoon ja kertonut pastorista nimeltä Seppo Juntunen, jonka kautta parantui kuulemma ihmisiä. Olin vielä tuossa hetkessä sitä mieltä, että varmasti en mene. Tuon voimakas kehotus koulumatkalla oli niin voimakas, että jopa mutisin vastauksen: ”OK. Minä menen.” ja lisäsin: ”Vaikka kävellen.” (Matkaa kirkkoon oli 10 km.)

Niin meninkin. Äitini kanssa. Kävellen.

Hämmentyneenä ja hämmästellen katselin ja kuuntelin. Tuo pappi, Seppo Juntunen puhui yksinkertaisesti ja selkeästi siitä, kuinka Jeesus haluaa kohdata ihmisen. Minulle Jeesus tuntui puhuvan: ”Tulkaa minun luokseni kaikki työn ja raskaiden kuormien uuvuttamat…” (Vasta jälkeenpäin tajusin, että kirkon alttaritaulun aihe on tuo teksti.)

Olen luonteeltani murehtija. Se näkyi myös siinä, kun mietin, mitä sanon ”sille papille” kun ”se pappi” rukoilee puolestani.

Ei tarvinnut sanoakaan mitään. Seppo Juntusella toimi tuolloin niin kuin nytkin profetian lahja. Hän täsmällisin sanoin kuvasi elämän tilanteeni ilman, että minun tarvitsi sanoa kuin sana…”Minä…” Rukous yllätti minut. Olin rukouksen jälkeen lattialla noin 1,5 tuntia. Ensimmäinen sana, jonka sanoin lattialta nostuani oli: ”Halleluja.”

Isäni oli onneksti tilannut pikkuserkkuni noutamaan äitini ja minut. Nimittäin olin aika oudossa kunnossa. Pysyin vaivoin pystyssä. Kotona vain kiitin Jeesusta ja kuljin seinistä tukea ottaen, kun en oikein pysynyt pystyssä.

Oli kieltämättä kummallista, että se, mitä syvästi olin kammoksunut (hihhulit helluntalaiset ja karismaatikot) oli se, mitä olin tuona iltana ja yönä. Minulle se oli voimakas todistus siitä, että yliluonnollisuus ja Jumala oli.

Toinen todella merkittävä asia oli se, että tuon hetken jälkeen minulla oli rohkeus kertoa uskosta muille. Olin nimittäin tuolloin todella ujo ja arka. Julkinen esiintyminen oli nk. viimeinen kuviteltava paikka, jossa olisin ollut. Ensimmäisen kerran kerroin tapahtuneesta noin 30 – seuraavan kerran täpötäydelle kirkolliselle ihmisiä. Arkuuteni ja jännitykseni oli noissa tilanteissa tiessään.

Kolmas seuraus oli se, että kun luin Raamattua, se oli minulle paljon selkeämpi kuin aimmin. Ikään kuin elävä kirja.

Ensimmäinen kohta, joka käänteentekevän kirkkokäynnin jälkeen sattui silmään oli:

”Parantakaa sairaita, herättäkää kuolleita, puhdistakaa spitaalisia ja ajakaa pois pahoja henkiä. Lahjaksi olette saaneet, lahjaksi antakaa.” (Matt. 10: 8)

Aivan niin kuin valokuvauksen, ulkoistin vuosiksi tämän sanan muille – mielestäni voidellummille, enemmän profeetallisille, jne.

… kunnes oikeastaan viime kesänä tajusin, että hyvänen aika – Sanahan tuli minulle, oikeastaan meille kaikille.

Meillä voi olla kirkoissa ja seurakunnissa palkattuja työntekijöitä, jotka pystyvät keskittymään työhön, johon heidät on kutsuttu. Jokainen meistä on Kristuksen todistaja, ja jokaisella meillä on valtuutus tähän tehtävään. Sitä valtuutusta meidän ei pidä, emmekä me saa ulkoistaa muille. Jokaisella meillä on oma tehtävä ja valtuutus Herraltamme. – Jokainen, joka yrittä manipuloiden tai viekoitellen tai niiden yhdistelmänä viedä tuota tehtävää meiltä, toimittaa ”varkaan virkaa” eikä tosiaankaan liiku Jumalan asioilla.

Olen itse tehnyt (kristillistä fraasia käyttääkseni) syvästi parannusta siitä, että olen ulkoistanut itselleni uskottuja asioita…

 

Sähköpostiini tulee päivitykset vanhoillislestadiolaisesta liikkeestä asioita esiin nostavasta Omat polut -blogista. Sisikuntaan sattuu, kun noita kirjoituksia lukee. Niissä on monia tuttuja vivahteita, vaikka oman irtaantumisen tein toisensorttisesta yhteisöstä.

Suuri kysymykseni kertomusten samankaltaisten vivahteiden keskellä on: Mikä meistä nk. ”uskovaisista” tekee outoja? Mikä saa meidät tekemään outoja, jopa julmia tekoja toisillemme? Vieläpä Pyhän, rakkauden ja uskon nimissä.

Keittiön pöytäni kulmalla pitkään oli kirja: Usko mielenterveyden tuki vai taakka? – Ajatteluttava kysymys, koska käsitykseni mukaisesti uskon pitäisi olla nostava, elämää tukeva ja eteenpäin vievä voima. Näin poikkeuksetta uskoa myös markkinoimme. Kukaan, joka kertoo uskostaan kutsuen toista uskoonsa, tuskin sanoo:

”Tule. Seurassamme saat rimpsun sääntöjä. Tule. Otamme osan taakoistasi ja lisäämme taakkojasi ainakin muutamalla.”

Todellisuudessa näin joskus tapahtuu. Uusi ihminen otetaan avosylin vastaan. Hänen syntinsä saatetaan julistaa anteeksi ja hänen tukenaan olla. Hän saa uusia ystäviä. Ennen pitkää alkaa armoton kasvattaminen (armoton liian usein kirjaimellisessa mielessä). Uudelle ihmiselle tulee tiettäväksi, mikä on sallittua ja mikä ei, mitä saa puhua ja mitä ei. Jos yhteisössä vallitsee jyrkkä hierarkia, uusi tulokas oppii rivien välistä – tai kantapään kautta – oman paikkansa.

Tiukasta yhteisöstä irtaantuminen onkin aivan eri lukunsa. ”Kasvattamisen” tuloksena kuuliainen jäsen on muovannut elämänsä yhteisön mukaan. Usein tähän on liittynyt irtaantuminen juurista ja yhteisön ulkopuolisista (ainakin lähemmistä) ihmissuhteista. Irtaantuminen on hyppy inhimillisesti tyhjän päälle. Samalla tiukoissa, oman uskon oikeellisuuteen uskovaisuuden rajan vetävissä, yhteisöissä irtaantuja tulee helposti luopioksi, uskon jättäneeksi.

Kysymys ei ole välttämättä esimerkiksi kristinuskon perustotuuksien hylkäämisestä, vaan siitä, että irtaantuja ottaa etäisyyttä yhteisönsä oppiin, nimenomaan opinkohtiin, jotka ovat alkaneet arveluttamaan. Kysymys on normaalista heiluriliikkeestä toiseen ääripäähän, heiluriliikkeestä ja sen suomasta etäisyydest, joka on tarpeen asioiden näkemiseksi. Minusta ainakin on julmaa, että ihminen leimataan uskon jättäneeksi sen takia, että hän selvittelee suhdettaan uskoon ja elämään!

Minä olen portti. Se, joka tulee sisään minun kauttani, pelastuu. Hän voi vapaasti tulla ja mennä, ja hän löytää laitumen.Varas tulee vain varastamaan, tappamaan ja tuhoamaan. Minä olen tullut antamaan elämän, yltäkylläisen elämän. (Joh. 10: 9, 10)

Edes Jeesus ei kahlitse meitä itseensä. Miten niin me sitten niin mieluusti kahlitsemme ihmiset omiin laumoihimme?

Mielestäni olisi tarpeen pitää suu supussa myös sen suhteen, että aletaan käyttämään irtaantuneita oivina esimerkkeinä siitä, kuinka irtaantuneiden käy ja seuraukset ovat Jumalan rangaistus. Joku on todellakin masentunut. Toinen on yksinäinen. Joku yhdistelmä näitä. – Nämä seuraukset eivät useimmiten ole seurausta Jumalan rangaistuksesta, vaan meidän nk. uskovaisten ja yhteisöjemme julmuudesta, jonka jollain ilveellä onnistumme pyhittämään pakenemalla ”Jumalan Sanan” taakse.

Minusta on parannuksen aika. Parannuksen aika, joka alkaa meidän uskovien ”pyhien yhteydestä”, ”Jumalan huoneesta”.

Jesajan kärkevin sanoin…

Toisenlaista paastoa minä odotan:
että vapautat syyttömät kahleista,
irrotat ikeen hihnat
ja vapautat sorretut,
että murskaat kaikki ikeet,
—
Silloin sinun valosi puhkeaa näkyviin kuin
aamunkoi
ja hetkessä sinun haavasi kasvavat umpeen.
Vanhurskaus itse kulkee sinun edelläsi
ja Herran kirkkaus seuraa suojanasi. (Jes. 58: 6,8)

Valojen yötä vietetään useissa Suomen kaupungeissa syksyn pimeyttä uhmaten. Niin kotikonnuillamme tänään. ”Valoa meijjän iltaan” -tilaisuutta ajatellen mieleeni nousi kohta Johanneksen evankeliumista:

”Minä olen maailman valo. Se, joka seuraa minua, ei kulje pimeässä, vaan hänellä on elämän valo. (Joh. 8: 12)

Vaikka Raamatun väitän kohtuullisesti tuntevani, en ollut aikaisemmin kiinnittänyt huomiota siihen, missä asiayhteydessä sana on. Sitä edeltää kertomus nk. aviorikkojanaisesta, joka raahattiin Jeesuksen jalkojen juureen, jotta tämä saisi Herralta tuomion. Toisin kävi. Jeesus alkoikin kirjoittaa tomuun. Tomuun kirjoittaminen jo sinällään, koska naista kohti syyttävää sormea heristäneet fariseukset tiesivät Kirjoituksissa olevan kohdan, jossa sanotaan, että ”heidän syntinsä kirjoitettaisiin tomuun”. Ehkäpä Jeesus oikeasti kirjoitti syyttäjien syntejä yksi kerrallaan niin, että näiden täytyi noiden sanojen edessä todeta, että ei heistä ollut heittämään ”niinä, jotka ovat synnittömiä” ensimmäistä kiveä.

Viimein jäljellä oli vain Jeesus ja nainen. Ei yhtään syyttäjää. Vain Jeesus, joka julistaa naiselle: ”Sinun syntisi on annettu sinulle anteeksi. Mene, äläkä enää syntiä tee.” Niin, älä enää sotke elämääsi…

Maailman Valo, Jeesus, paljastaa ja riisuu syytöksistä ja selityksistä; Maailman Valo, Jeesus, osoittaa poispoikkeamisen, synnin; Maailman Valo, Jeesus, osoittaa myös vanhurskauden ja armon. Maailman Valo, Jeesus, ei jätä paljaaksi, vaan pukee täydelliseen puhtauteen; Maailman Valo, Jeesus, ei jätä rypemään menneisyyteen, vaan antaa uuden alun.

Seuraus on täysin uusi asema: Se, jolla on Maailman Valo, Jeesus, ei kulje pimeässä, vaan hänellä on elämän valo.