Totuutta ja harhaa

Viime kesästä lähtien olen uudelleen ja uudelleen palannut Christian A. Schwarzin kirjan Color Your World with Natural Church Development pariin. Kirja on tuhtia asiaa, joka laittaa peilaamaan niin omaa kuin oman seurakunnankin tilannetta. Sinne tänne kirjan sivuille olen laittanut huutomerkin muistukkeeksi, että kyseiseen aiheeseen pitää palata ajan kanssa. Yksi näistä huutomerkeistä on seuraavan pohdinnan kohdalla:

Harha ei ole – niin kuin monet uskovat – totuuden vastakohta. Useimmiten se on jotain monisyisempää. Se on osittainen totuus. Harhassa on aina totuuden siemen. Siitä ei kuitenkaan ole tullut osa muita totuuden näkökulmia, vaan se esitetään absoluuttisena (totuutena) ja siitä tulee osittainen totuus ja siten harha.
Jokaisesta opetuksesta voi tulla harha, jos totuuden osasia – siitäkin huolimatta, miten raamatullisia ne voivat olla – pidetään koko totuutena. Miltei jokaisessa yksittäistapauksessa harhaan menneet ryhmät ovat raamatullisia siinä nimenomaisessa asiassa, jota he painottavat, mutta he ovat väärässä hylätessään lukemattomia raamatullisen sanoman näkökulmia. – Traagista, että kirkon historiassa asioita on vain harvoin analysoitu tästä näkökulmasta.

Niinpä! Schwarz viittaa kirjassaan myös siihen, että jopa ne joita kunnioitamme mallikelpoisina kristittyinä, eivät olekaan täydellisiä. Vain yksi ainoa on täydellinen: Jeesus Kristus, Jumalan Poika.

Tämä asettaa totuutta ja harhaa koskevan pohdinnan perspektiiviin:

  1. Langenneessa maailmassa langenneen ihmisen elämän realiteetti on se, että emme ole täydellisiä myöskään hengellisessä ymmärryksessämme, vaikka matkan varrella olisimmekin kasvaneet.

Tietämisemme on näet vajavaista ja profetoimisemme on vajavaista, mutta kun täydellinen tulee, vajavainen katoaa.
Kun olin lapsi, minä puhuin kuin lapsi, minulla oli lapsen mieli ja lapsen ajatukset. Nyt, kun olen mies, olen jättänyt sen mikä kuuluu lapsuuteen. Nyt katselemme vielä kuin kuvastimesta, kuin arvoitusta, mutta silloin näemme kasvoista kasvoihin. Nyt tietoni on vielä vajavaista, mutta kerran se on täydellistä, niin kuin Jumala minut täydellisesti tuntee. 1 Kor 13: 9-12

2. Se, että opetus tai julistus on raamatullista, ei välttämättä merkitse sitä, että se olisi kaikin puolin totuus Jumalan mittapuun mukaan. – Ja kääntäen:

  1. Se, että opetuksessa tai julistuksessa on vinoumaa, ei välttämättä merkitse, että opetus olisi kokonaisuudessaan harhaa.

Olen useasti törmännyt edellämainitun kaltaiseen yksioikoiseen ajatteluun – ja myös sellaiseen itsekin syyllistynyt. Ts.

  • kun opetus/julistus siteeraa Raamattua, Raamattua auktoriteettina pitävät kristityt helposti sanovat aamenen koko opetukseen/julistukseen, vaikka siinä olisi opillisia outouksia. Näin he tekevät vedoten siihen, että julistajahan viittasi Raamattuun. Ja taasen silloin,
  • kun opetuksessa/julistuksessa vilahtaa jotain meidän näkökulmastamme outoa, olemme hanakat heittämään pois julistajan koko sanoman.

Ideaali olisi, että voisimme julistaa täydellisesti täydellistä totuutta. Valitettavasti siihen ei meidän – vielä täällä vajavaisten ihmisten – ymmärrys ja ulosanti riitä.

Mikä sitten neuvoksi?

  • ”Berealaistaktiikka” on suositeltava tapa luetun, kuullun ja koetun seulomiseen.
  • Jeesus itse ohjeisti olemaan valppaita ja rukouksessa.
  • Hän kehotti tarkkaamaan hedelmää.
  • Harhaan menemisen yhdeksi syyksi Hän nimesi sen, että ihmiset eivät tunne Kirjoituksia ja Jumalan Voimaa.

Schwarzin ajatukset ovat tässäkin varsin mielenkiintoisia. Hän ottaa aivan toisenlaisen lähtökohdan kuin mitä olen itse tottunut näkemään – ja mitä olen ajoittain itsekin käyttänyt. Sen sijaan, että käyttää paljon energiaa harhaa vastaan taistelemiseen, kannattaisikin tehdä kaksi asiaa:

1. Tarttua ongelman syyhyn.

  • Jos uskon painottuu kovasti älylliseen pohdintaan tai oikeudenmukaisuuteen, tällaiselle kristitylle tekee terää tutustuminen Pyhän Hengen mielenkiintoiseen persoonaan ja vaikutukseen.
  • Jos usko taasen perustuu kokemuksille, fiiliksille ja johdatukselle, on paikallaan pysähtyä Sanan ääreen kyselemään, miten koettu asettuu Raamatun kokonaisuuteen.
  • Jos taas kristitty on tukka putkelle evankelioimassa ja rakentamassa uusia seurakuntia, on paikallaan pysähtyä levähtämään vähän Jeesuksen läsnäoloon.
  • Ja jos kristitty askartelee tykkänään taivaallisissa, on paikallaan pysähtyä ja katsoa, mitä voi tehdä lähimmäiselle juuri nyt.

… mutta entäs, jos on huoli toisesta, joka ei tajua/suostu muuttamaan tapaansa ajatella?

  • Hyvistä yrityksistä ja taidoistakaan huolimatta asiat eivät tapahdu hetkessä. Eivät omassa eivätkä toisen elämässä.
  • Joskus asiat tapahtuvat eri järjestyksessä kuin olemme ajatelleet.
  • – Joskus – Jumalahan ei ole muuttanut meitä kauko-ohjattaviksi roboteiksi – ihminen itse päättää, ettei apu kelpaa, ei nyt eikä ensi vuonna. Siksi on joskus viisasta…:
  1. Antaa ongelman muuttua eteenpäin vieväksi energiaksi – eikä kuluttaa aikaa taistelussa tuulimyllyjä vastaan.
  • Kypsän kristityn tuntomerkki on se, että hän ei ole kaikenlaisten opintuulten heiteltävänä eikä petollisten tai kavalien ihmisten pelinappula, vaan että hän kaikin tavoin noudattaa totuutta ja rakkautta ja kasvaa kaikin tavoin kiinni Kristukseen, häneen, joka on pää. (Ef 4: 14, 15)
  • Kypsä kristitty päinvastoin saa siipiinsä nostetta haasteellisten tilanteiden keskeltä.

kesa-faith-in-work

Hengellisen elämän berlusconit

Porinaa soppaan ja bensaa liekkeihin

Muutama vuosi sitten toisen poikani Messenger ”kaapattiin” ja maailmalle lähti hänen nimissään tolkutonta törkyä sekä hänestä itsestään että muista. Marssimme poliisiasemalle ihmettelemään tilannetta.  Vastaanotossa elämään nähnyt poliisimies katsoi vakavasti minua ja sanoi:

”Tässä työssä meinaa väkisinkin tulla kyyniseksi. Tässä näkee niin monenlaista…”

Samantyyppisissä tunnelmissa seuraan hengellisen kentän ilmiöitä. Toinen toistaan kummallisempia skandaaleja me nk. kristityt näytämme keittävän. Koska meillä ei näytä olevan kykyä nähdä niitä sellaisina kuin ne ovat; mieluusti kiellämme niiden olemassaolon, peittelemme niitä – tai ainakin yritämme pienennellä niitä. Näin lisäämme porinaa soppaan ja bensaa liekkeihin.

Strategia a la Berlusconi

  • Katsoin viikonloppuna kaksi dokumenttia: Romanian ex-johtajasta Ceausescusta ja
  • Italian skandaalinkäryisestä Berlusconista.

Dokumentit piirsivät tarkkanäköisesti kuvan taidokkaasta strategista, jonka avulla voi pudota jaloilleen kovistakin korkeuksista niin, että asia muuttui pudonneen eduksi. Vaikutusvaltapystyi vaientamaan muun muassa median.

Mitkä vallan mahdollisuudet! Kun B:ia useissa vaiheissa epäiltiin kirjanpitorikoksista, hän selvisi asiasta vaikutusvaltaisilla tuttavuuksillaan ja suhteillaan, myöhemmin nähtävästi rahalla. Kun tämä keino ei tepsinyt – hän vallan kahvassa ollessaan – osallistui lain säätämiseen, jonka mukaan kirjanpitorikos ei ole rikos.

En ole psykiatri, enkä ala B:n tai C:n psyykentilaa arvailemaan. Tuntomerkit kuitenkin sopivat narsismiin melkoisen hyvin. Tällainen henkilö sairastuttaa kaiken ympärillään, myös yhteisön. Ajatelkaapa vaikka mainittua  Ceausescua. Dokumentissa kerrottiin, että hänen hovinsa suojeli häntä todellisuudelta -aivan kuin sadussa Keisarin uudet vaatteet. Käytännössä koko kansa oli kääntänyt selkänsä C:lle, kun tämä luuli olevansa valtansa kukkuloilla. B:n tapaus kuvaa hyvin sitä, mitä voi tapahtua missä tahansa yhteisössä, jossa samantyyppinen voimakkaasti vetovoimainen johtaja saa sijaa – ja erityisesti jos tällä johtajalla sattuu olemaan taipuvaisuutta narsismiin:

  • Ensin toimivat suhteet
  • Sitten selitysten lahja
  • Viimeisimpänä strategian muutos.

Sama siirrettynä hengelliseen kenttään

Tavoilleni uskollisena en halua leimata ketään hengellisen kentän vaikuttajaa. Ihmettelen ilmiöitä, kuten skandaalinkäryisten johtajien jälkiä. He tekevät varsin usein ”berlusconit”:

  1. He jäävät kiinni.
  2. Joukoista löytyy alttiita puolustajia, jotka hoitavat tiedottamisen joko johtajan kanssa tai hänen puolestaan, puoltolausunnon tahoille, joille sen antamisesta on hyötyä. Tärkeintä on puhdistaa maine. Kuvaavaa oli, että B:nkin tapauksessa puhuttiin ”poliittisesta likaisesta pelistä, joka kohdistui puhtaaseen B:iin” – vaikka takana oli epäily väärinkäytöksestä. Sama ilmiö toimii hengellisessä kentässä: Soraäänet ovat kateellisia, kapinallisia, Jumalan/Pyhän Hengen vastustajia, uskonnollisia – tai mielenterveysongelmaisia, joita ei kannata ottaa todesta.
  3. Tapahtunutta vähätellään. Myös B. teki näin. 17-vuotias tyttö, jota B:n epäiltiin käyttäneen seksuaalisesti hyväksi, oli ”perhetuttu”. Niin, mitäs tuo nyt perheen kesken – ja kun ei mitään vakavampaa tapahtunut. Rajat vain loittonevat, kauemmaksi.
  4. Tapahtuma hengellistetään (hengellisen kentän haasteet). Raja pyhyyden ja pahuuden välillä on hiuksenhieno – ja helposti siirrettävä.
  5. Jos julistaja, johtaja, tms. joutuu tiukoille ja selkä seinää vasten, hän viimeisenä keinoinaan muuttaa sääntöjä. Takavuosina kuuntelin tuomitsevaa opetusta kristillisessä mediassa: Kaikki vastoinkäyminen, työttömyys ja sairaus oli synnin seurausta. [Missään vaiheessa ei asiaa tuntematon osannut ajatella, että julistajan omassa taustassa oli pitkä työttömyysjakso aiempina vuosina, jolloin hän julkisesti selitti sen sillä, että Jumala on vapauttanut hänet Jumalan Valtakunnan työhön!] – Mielenkiinnolla odotin, mitä tapahtuu, kun kaverille omaan elämään tuli rankkoja vastamäkiä… Kuten arvata saattaa, vastamäistä tuli ”luottamustehtäviä” Jumalalta. Julistaja joutui ahtaalle. Selityksistä uusin: Jumala on puhunut, että häntä irrotellaan laajempaan palvelutehtävään! Niin, ja tietenkin: Vanhurskaita vainotaan AINA!

Ongelmallista soraääni totuuden torvena

Joachim Scharfenberg sanoo niinkin rajusti, että nimenomaan näitä profeetallisia soraääniä (henkisesti siipeensä saaneitä, mielenterveysongelmaisia) meidän pitäisi kuunnella ”profeettoina”; he kertovat kipupisteet. Psyyken ongelmista kärsivä on hyvä ilmapuntari hengellisessä yhteisössä; hän aistii ensin hengellisen epävireen ja ahtauden.

Turhan lyhyt hyvä muisti

B:n tapaus on siinäkin suhteessa oivallinen esimerkki meidän ihmisten lyhyestä muistista. Vaikka olen kaikkien noiden uutisointien vaiheet nähnyt, en enää voinut yhdistää alkulähtökohtaa nykytilaan. Tieto on tullut vuosien mittaan pirstaleisena ja pitkän ajan kuluessa. Nyt kun näin kaiken tiiviissä paketissa, pystyin näkemään kokonaiskuvan.

Dokumentti jätti harkinnanvaraa, jotenkin seuraavasti: Osa pitää B:ia suurena roistona, osa sankarina. Oli hän kumpaa hyvänsä hän vaikuttaa kansansa ja seuraajiensa elämään. Näin tekevät myös hengelliset johtajamme. Meidän tehtävämme on katsoa, KETÄ/MILLAISTA seuraamme.

Hyvä on koostaa julistajista – silläkin uhalla että aletaan sanoa Jumalan vastustajiksi – kokonaiskuva:

  • Kuinka he ovat eläneet?
  • Kuinka he ovat julistaneet?
  • Kuinka rehellisesti he ovat pystyneet kohtaamaan elämänsä vastoinkäymiset, kenties lankeemukset?

On kirjoitettu: Millä mitalla te mittaatte, sillä teidät mitataan. Usein tämä on kohdistettu arvioijia vastaan. Kuitenkin Jeesus puhui nämä sanat uskonnollisille vaikuttajille – ja käski katsoa heidän hedelmäänsä.

Tämä yhdistää henkilökohtaisten-tulipalojensa-sammuttelija-johtajia

He etsivät viholliskuvia ja/tai utooppisia tulevaisuudenkuvia. Mikä sen parempi hengellisessä kentässä kuin alkaa

  • ennustaa lopun aikojen olevan käsillä [en nyt kiistä Raamatullista totuuttaa, vaan kiinnitän huomion siihen, miten sitä käytetään]. Katsokaa, miten se muuttuu B:n käsissä rakkauden sanomaksi. [Ihan oikeasti viimeisimmässä uudistuksessaan B alkoi vedota yhteyden ja rakkauden ajatuksiin – ilmeinen tarkoitusperä oli johtaa ajatuksen kritiikistä pois!] Toinen ratkaisu on
  • utooppinen tulevaisuus. Sitä edustavat hengellisessä kentässä ”herätyksen lupaukset”: Nyt se tulee. Tänä vuonna se tulee… Harva muistaa, että muutama vuosi sitten samanlaisessa kriisissä samainen johtaja lupasi samaa… 😦

Siis: Hyvät ihmiset, ei oteta sinisilmäisesti ja hyväuskoisesti kaikkea vastaan, vaan arvioidaan – ja pidetään se, mikä hyvää on. Siinä sivussa saattaa joku muukin pelastua tulemasta harhaanjohdetuksi.

103. Päivän kysymys

Mihin oikein voi luottaa?

Illan suussa sain puhelun… Henkilö mietitytti – hengellistä kenttää (ja varmasti myös muita aikaansa seuraavia ihmisiä) ajatuttanut uutisointi Markku Koivistosta. Suuri kysymys oli: ”Mihin oikein voi luottaa”

Selitysvaihtoehtoja tapahtuneelle

Olen tuota kysymystä joutunut todella paljon pohtimaan. [Olenhan viitannut omakohtaiseen kokemukseen hengellisessä kentässä ja myös siihen, mitä olen nähnyt/kuullut vierelläkulkijana.] Ihmiset ovat oikeasti hämmentyneitä. Niistä, joihin he ovat luottaneet, puhutaankin yhtäkkiä uskomattomia asioita. Onko kaikki ”elävien uskovien vainoa”, ”saatanan ansa”, ”panettelua” – vai kenties ihan täyttä totta?

Usein on helpompi uskoa ensinmainittuun. Miksi? Koska olemme tottuneet luottamaan/ kunnioittamaan pyhiä asioita – ja oletamme, että kaikki tekevät niin. Eivät välttämättä.

Kuten olen maininnutkin aiemmissa kirjoituksissani, narsisti ei tee noin. Hän näkee tilaisuuden – ja tarttuu siihen. Johtaminen ja/tai hengellinen kenttä tarjoaa valtavan hyvän mahdollisuuden – ja me pöhköt uskovat uskomme kaikista hyviä asioita :(… Tietenkään en asioita paremmin tuntematta voi leimata narsistiksi ketään – Tuo on yksi mahdollinen vaihtoehto. Olen nähnyt narsistin ”toiminnassa” hengellisessä kentässä ja tiedän, että noin juuri tapahtuu: On hämmentyneet ja ahtaalle joutuneet uhrit ja ne, jotka enemmän tai vähemmän sokeasti ovat narsistin lumoissa.

Toinen tekijä, jonka näen syynä hengellisen kentän kaksinaamaisuuteen on korostunut menestysjulistus: Ei saa olla köyhä tai kipeä… Köyhyys, sairaus, ongelmat ovat korostetusti oman henkilökohtaisen synnin seurausta ja/tai demonisia.  Olen myös tämän ajattelun nähnyt ”toiminnassa”. ”Voittovoimassa?”. ”Halleluja!” Koska asioita, omia sokeita pisteitä, menneisyyden haavoja ei käsitelty, valinta oli torjunta – ja henkisesti raskas ristiriita vallitsevan todellisuuden ja ideaalin välillä. Kukapa haluaisi olla demoninen?

Miten on mahdollista, että…?

Toisaalta kuva ei ole mustavalkoinen. Jos joku hengellisessä kentässä hairahtuu, se ei merkitse välttämättä sitä, että kaikki olisi mätää. Tämä saattaa hämmentää entistäkin enemmän. Miten on mahdollista, että olen saanut avun ja siunauksen tietyn yhteisön kautta, jossa on tapahtuntu kamalia asioita?

Vaihtoehtoja on useampikin:  Kaikki ei ole kultaa, mikä kiiltää. Kristillisestä näkökulmasta esimerkiksi avun hakeminen henkiparannustyyppisestä toiminnasta on arveluttavaa.

Toisaalta myös Jumala voi toimia vajavaisenkin (yhteisön) kautta (Näin on melkein pakko olla, kun kukaan ei ole täydellinen… ;)!). Se ei kuitenkaan pyhitä keinoja ja oikeuta vääryyteen tai holtittomuuteen.

Kuten kirjoitin aiemmin, en tunne Nokia Missiota kovin hyvin. Yhdessä elämäni mutkassa sain kullanarvoisia vastauksia kyselyyni Nokia Mission eheytymisseminaarissa.  Seminaarissa puhuttiin juuri näistä asioista, joita tässä kirjoitan. [Sikäli käsittämätöntä, että näin on… Puhuttiin splittingin vaarasta eli ongelmien eristämisestä ja sen tuhoavasta vaikutuksesta, myöskin narsismista,… Silti itse yhteisössä asiat menivät näinkin pitkälle! Sikäli tuossa ei ole mitään kummallista. Olen itse hengellisen työntekijänä ja sielunhoitajan ollut ihmissuhteiden asiantuntija. Silti meni vuosia ennen kuin tajusin että jotain on vialla yhteisössäni ja perhekuviossani! Osasin nuo asiat kirjasta ja muiden kohdalla – en omallani… :(…]

Luther puhuikin sekoittuneesta yhteisöstä, jossa on vaikea erottaa vehnää ja rikkaviljaa. Edelleenkin sama pätee.

Tässä tulemmekin teemaan, josta jaksan ”jankuttaa”: Arvioimiseen. Meitä kehotetaan arvioimaan opetusta ja ilmiöitä – ja tarttumaan epäkohtiin. Jos näemme toisen hairahtuvan, velvollisuutemme on sanoa asiasta…

Riskiryhmää

Erityisesti hengellisen kentän johtajat ovat vaarassa. Heidän pitäisi olla laumalleen esikuvia. Samalla jokaisella on omat heikkoutensa. Jos johtaja sairastuu väärään vahvuuteen, unohtaa sen, että tarvitsee tuekseen – ja ojennukseenkin – muita, vaara hairahtua on olemassa. Jos yhteisössä on likipitäen sokean tottelemisen meininki, vaara on hairahtua koko yhteisönä.

Oikeastaan tosi karmivalta tuntuu seikka, joka nosti niskavillani pystyyn jokin aika sitten. Kuulin NM:n tilaisuudessa MK:n käskeneen insestin uhreja tekemään parannuksen. Joistain näistä uhreista ajettiin demoneita ulos! Hyi hirvitys! [Toki tuokaan ei ole mitään perin kummallista… Törmäsin tuohon demonivillitykseen myös omassa yhteisössäni villeimpinä aikoina…] Insestin uhri ei ole syyllinen tapahtuneeseen; tekijä on! Ei ihme, että joidenkin rukoiltavien psyyke oli tuon tunnustus- ja demonienulosajamissession jälkeen kovilla :(…

Kysymys ja vastaus

Niin – vastaus siihen kysymykseen: Voiko mihinkään enää luottaa?

Uskallan omalta osaltani vastata tuohon kysymykseen: Kyllä voit. Jumalaan voit luottaa. Ja toivon mukaan – ehkä ihmisiin ja yhteisöihin pettyneenä – löydät myös niitä Jumalaan aidosti luottavia ihmisiä, jotka ovat aidosti sitä, mitä sanovat olevansa…

Näitä ihmisiä ja yhteisöjä on omallekin matkalleni tullut 🙂 Ja nimenomaan nämä tahot ovat olleet avainasemassa siinä, että ”luotto” on säilynyt.

Vallankäytöstä (uskonnollisissa) yhteisöissä – Miten tämä on mahdollista?

Ja tämä tarina on tosi

  • Kristillisen/karismaattisen yhteisön johtaja/pastori/johtoryhmän jäsen pahoinpitelee vaimoaan tai käyttää alaikäistä seurakunnan jäsentä tai peräti omaa lastaan seksuaalisesti hyväksi?
  • Yhteisössä opettaja/profeetta ohjailee jäsenten elämää, ihmissuhteita, avioasioita – tai rahankäyttöä – Raamattuun ja Pyhän Hengen puheeseen vedoten

Kun asiaa vähän lähempää katsoo, parhaimmillaan takana on oma etu, manipulointi – jopa petos, joka tulee ilmi siinä, kun profetiat eivät toteudukaan ja/tai henkilö on pahassa suossa omaksumansa opetuksen takia.

Miten ihmeessä on mahdollista, että tallaiset saavat jatkaa vuosikausia toimintaansa yhteisön siihen kummemmin puuttumatta – tai että uhria ei ollenkaan uskota ja uhri ei saa mitään tukea.

Seuraavassa Suomi24-foorumilta poimimani kertomus – jota osa foorumille kirjoittaneista ei uskonut, vaan piti kyseisen herätysliikkeen mustamaalaamisena ja osoituksena kirjoittajan katkeruudesta. Miten on? Kuulostaako tämä Sinusta, Lukijani, uskottavalta?

”Isäni siis tosiaan toimii parhaillaankin XXX-seurakunnan pastorina, toiminut jo monen monta vuotta. Sunnuntaisin saarna tuolista huudetaan hallelujaa ja ihmisiä tulee uskoon. Sitten hymyillään ja taputellaan seurakuntalaisia ja kerätään rahat omaan taskuun. Ikävä kyllä kun tämä pastori-naamari kotona riisutaan,alta paljastuu sovinistinen alkoholisti, jota ei pelota virkavalta eikä tuonpuoleinen. Isäni juo alkoholia reilusti,polttaa,kiroilee ja puhuu rivoja,pahoinpitelee perhettään niin henkisesti kuin fyysisesti,pettää vaimoaan,käy seurakunnan rahoilla maksullisissa ja maksamattomissa naisissa Tallinnassa,katselee illat pornoa koneeltaan ja tekee mitä tahansa rahasta. Äitini on sidottuna tähän jumalan mieheen,koska ero olisi synti. Aina silloin tällöin pastori jää kiinni jollekkin seurakuntalaiselle epäilyttävästä toiminnasta,mutta tälläiset ihmiset hiljennetään hyvinkin nopeasti. Äitini siis odottaa ihmettä,jota koskaan ei tule käymään ja leikkii hengellään ollessaan samassa talossa tämän sekopään kanssa. En ymmärrä miten hän jaksaa vuosi toisensa jälkeen hymyillä sunnuntai kokouksessa ja vakuutella että mustelmat tuli kaatuessa rappusista.”

Mielestäni tässä yhteydessä ei ole edes oleellista, onko juuri tämä tarina tosi. Oleellista on, että tällaista tosiaan tapahtuu. Olen itse kokenut ja nähnyt vastaavia ja kuullut riittävän monta vastaavantyyppistä tarinaa uskoakseni, että noin voi tosiaan tapahtua. Tarinan yksityiskohdat voivat olla erilaiset. Ydin kuitenkin on, että vaikka julkisivu on kunnossa, kulisseissa voi tapahtua mitä karmeimpia tekoja.

Ns. profetiat ja ihmeet eivät ole aina merkkejä Jumalan aidosta toiminnasta. Muutama vuosi sitten iltapäivälehdissä kohistiin pastorista, joka käytti hyväkseen alaikäisiä lapsiaan. Seurakunta sanoi olevansa

  • ylistävä ja profeetallinen seurakunta, joka
  • haluaa toteuttaa Kristuksen tahtoa elämässään.
  • Parantumista ja raamatunmukaisuutta korostettiin.
  • Ihmeistä todistettiin.

Samaan tapaan on noussut esille karismaattisina, profeetallisina ja ihmeidentekijöinä pidettyjen julistajien kulisseista asioita, jotka saavat mielen mietteliääksi.

Minua kiinnostaa

  • onko tuollainen kaksiroolisuus mahdollista vai
  • onko – niinkuin näiden julistajien puolustajat väittävät – kysymys ”salaliitosta”, ”juoruista” ,”pahanpuhumisesta” tai ”elävien kristittyjen vainosta”?

Näyttää siltä, että tuollainen kaksiroolisuus on mahdollista, koska esimerkiksi mainitsemaani pastoriin ja viime aikoina esiinnousseisiin muihin väärinkäytöksiin on virkavaltakin kiinnittänyt huomiota. Tätä taustaa vasten minua kiinnostaa se, kuinka tuollainen oikein on mahdollista.

Narsismi yhtenä selitysvaihtoehtona

Varsin uskottavan selityksen (jota elämänkokemukseni tulee) tarjoaa, että vallan väärinkäyttäjällä on narsisistisia ominaisuuksia tai nämä ominaisuudet ovat vallankäyttäjän elämässä hallitsevia – tai tällaisella henkilöllä on muutoin voimakas ”splitting” eli hän eristää osia elämästään irti toisistaan ts. hänellä on suntisrooli ja aivan päinvastainen rooli.

Narsisti on ihminen ”ilman omaatuntoa”. Siksi pyhä ja luotettava – jollaisena ”normi-ihminen” uskoon ja Jumalaan liittyvä asioita pitää – on narsisismiin taipuvaiselle ihmiselle vain astinlauta eteenpäin hänen missiossaan, mikä ikinä se onkin. Taasen tällainen ”splitting-ihminen” on muutoin menettänyt kosketuksen minuuteensa ja voi ilmeisesti toimia aivan vastakkaisella tavalla.

Käsittelen tässä minulle tutumpaa narsismia – joka kokemani ja lukemani perusteella on varsin usein väärinkäytösten taustalla. Normaalin elämän pelisäännöt eivät narsisismiin taipuvaisiin päde. Se meidän on uskottava kättelyssä, muuten narsismiin taipuvainen ihminen pääsee pyörittämään meitä mennen tullen. Ensi sijassa on kuunneltava uhria – vaikka normaalisti sanotaan, että riitaan tarvitaan aina kaksi; narsismiin taipuvaisen ihmisen kohdalla riittää nimittäin yksi! Suosittelen tässä vaiheessa lukemistoksi kahta kirjaa: Edin Lövås Ei Herroina halliten ja Raimo Mäkelä Naamiona terve mieli. Molemmat antavat ilmiölle teologisesti ja psykologisesti uskottavan selityksen.

Narsisti on äärettömän taitava näyttelijä ja manipulaattori. Hänellä tosiaan on kanttia laulaa seurakunanssa ”Hallelujaa” ja muutaman tunnin kuluttua hakata puolisonsa mustelmille. Hän saattaa olla jopa ulkonaisesti valmis tekemään asiasta parannusta ja pyytämään seurakunnassa ”lisää rakkautta vaimoaan kohtaan” – Ongelma vain on, että tuo rakkaus menee käytäntöön vain hetkittäin – niinä rauhan aikoina, joita narsismiin taipuvaisen ihmisen läheisten onneksi välillä on. Ongelmasykli toistuu – usein entistä pahempana – jonkin ajan päästä erityisesti, jos narsisti saa päähänsä, että hänen uhrinsa alkaa irtaantua.

Asiasta puhuttaessa on äärettömän tärkeää muistaa, että narsismiin taipuvaiselle kaikki keinot ovat sallittuja. Hän ei kaihda manipulointia, uhkailua – ei edes valheita, jos niistä vain on hyötyä päämäärään pääsemiseksi. Sen vuoksi narsisismiin taipuvainen saattaa elämässään päästäkin pitkälle, esimerkiksi esimiesasemaan.

Narsismin hallintomallit – ja meidän niille antama oikeutus

Narsismiin taipuvaisella ihmisellä on suuret luulot itsestään. Iso MINÄ pyrkii esille puheissa ja teoissa. Hyvä signaali narsismiin taipuvaisen ihmisen tunnistamiseen onkin kuulosteleminen:

Onko kaikkialla ”minä” – ja ”muut ei oo mittään”?

Jos näin on, kannattaa pitää tuntosarvet tukevasti tanassa.

Uhrinsa narsismiin taipuvainen pitää luonaan kepillä ja porkkanalla

Hän saa taidokkaasti uhrin uskomaan itseensä – ja myös siihen, että uhri ei pärjää ilman alistajaansa. Mekanismin yhteydessä on nostettu esille ”Tukholma -syndrooma”, jossa esimerkiksi pankkiryöstön yhteydessä sivustakatsojat pelon takia liittoutuvat ryöstäjän kanssa. Uskon tuohon selitykseen, koska olen nähnyt, miten voimakkaassa otteessa narsistinen henkilö uhriaan pitää.

Hän saa uhrin uskomaan, että irtaantuminen on mahdotonta

Tilanteessa uhri saattaa jopa hautoa itsemurhaa ainoana ulospääsytienä. Usein uhrin mielenterveys on koetuksella, ja viimeistään irtaantumisen jälkeen hän saattaa joutua turvautumaan mielenterveyspalveluihin.

Uskon, että kaikkein tehokkainen mekanismi, joka pitää yllä uhrin alistamista, on

Vaikenemisen kulttuuri

Se on vallalla niin suomalaisessa yhteiskunnassa kuin seurakunnissakin: Asiamme eivät kuulu naapurille!

Erityisesti seurakunnissa pelätään oman pesän likaantumista, jos asioita aletaan nostaa esille. Esiintyy voimakasta torjuntaa – aivan kuin se jotain auttaisi, jos pesä on jo likainen! Pesä pitäisi puhdistaa puhumalla.

Urho Muroma puhui aikanaan ”löperöstä rakkaudesta”. Tällaista löperöä rakkautta esiintyy kristillisessä kentässä.

Rakkautta, joka vaikenee asioista, joihin Jeesus uskoakseni olisi puuttunut

Raikas esimerkki on Jeesuksen suhtautuminen rahanvaihtajiin. Eräs raamatunselittäjä avasi kohtaa seuraavasti: Jeesus ei kritisoinut temppelipalvelusta sinällään, eikä edes rahanvaihtajia sinällään.

Jeesus kritisoi niitä mekanismeja, jotka pitivät vääryyttä yllä  temppelijumalanpalveluksessa

Ihmiset tuolloin – niin kuin nytkin – luulivat pystyvänsä ostamaan syntinsä anteeksi jumalanpalvelusmenoilla ja jatkamaan entiseen malliin tehden vääryyttä! Ei niin – Jeesus peräänkuulutti Vanhan testamentin profeettojen tavoin syvälle käyvää elämää muuttavaa parannusta, johon Kristus itse sitoutuu. Näinhän tapahtui Sakkeuksen ja Matteuksen kohdalla. Sakkeus oli valmis jopa hyvittämään petollisen toimintansa seuraukset ”uhreilleen”.

Mahdollistava tekijä kaikenlaiselle mädännäisyydelle uskonnollisissa yhteisöissä on se, että

ME annamme niiden tapahtua. ME olemme tavallaan yhtä syyllisiä kuin tekijäkin

Tietenkin – jos (ja kun usein) on kyseessä narsistinen kapellimestari, joko kulisseissa tai johdossa, tämä pyörittää orkesteria niin kuin haluaa – usein soittajien sitä huomaamatta. Väitän kuitenkin, että jos tarpeeksi ajoissa, tarpeeksi moni saisi tarpeekseen pyörityksestä, asiat olisivat toisin – ainakin niiden kannalta, jotka uskaltavat kerrankin laittaa rajat.

Kipeä – ja niin tarpeellinen – puuttuminen

Ymmärrän – kokemuksesta – että tällainen vastakkainasettelu ei ole helppoa. Vastakkainasettelussa tulee helposti enkeleistä rosvoja ja rosvoista enkeleitä. Koska narsisti ei kestä itseensä kohdistettua kritiikkiä, hänestä saa helposti hellittämättömän verivihollisen, joka janoaa kostoa loputtomiin.

  • Eikö kuitenkin juuri meidän, jotka kannamme kristityn nimeä, pitäisi olla niitä, jotka uskallamme elää ja taistella totuuden ja oikeudenmukaisuuden puolesta – jopa nahkastamme välittämättä?
  • Eivätkö ensimmäiset kristityt joutuneet vainotuksia nimenomaan sen vuoksi, että he periksiantamattomasti seurasivat Kristusta ja julistivat evankelimia niin ylhäisille kuin alhaisillekin?

Heillä oli kanttia puhua evankeliumin asiasta suoraan niin uskonnollisen kuin maallisenkin auktoriteetin edessä – ja tarvittaessa paljastaa uskonnollinen mädännäisyys yhtä lailla. Toisaalta joku kuitenkin aikanaan paljastaa kuplan keisarin uusista vaatteista – vaikka juuri me emme sanoisi mitään.

Case ”pastori” – ja selitysyrityksiä

Muutama vuosi sitten iltapäivälehdissä kohistiin pastorista, joka käytti hyväkseen alaikäisiä lapsiaan. Minua hämmästytti täydellinen vaikeneminen yhteisön taholta. Kotisivuilla asia näkyi lähinnä siinä, että pastorin puheet loppuivat pidätystä edeltävään saarnaan – joka oli tragikoomisesti Laodikean seurakunnasta. Kun muutamaa kuukautta myöhemmin menin uudelleen katsomaan kotisivuja, tyrmistyin: Kotisivuilla viitattiin vankeuteen ”Kristuksen tähden” ja kehotettiin lähettämään esirukouspyynnöt tiettyyn puhelinnumeroon, josta ne välitettäisiin pastorille. Koko ajan seurakunta sanoi olevansa ylistävä ja profeetallinen seurakunta, joka haluaa toteuttaa Kristuksen tahtoa elämässään.

Ihmettelen…

  • Miten tämä yhteisö voi elää tuollaisen asian kanssa?
  • Kuinka he selittävät sen itselleen ja niille jäsenilleen, jotka eivät asioiden todellisuuden tilaa tiedä? Vielä suurempi mysteeri minulle on pastorin vaimo:
  • Miten hän voi elää asian kanssa?
  • …itsekin ihmettelen omaa mukanaolemistani vastaavantyyppisessä yhteisössä, jossa väärinkäytökset olivat hieman toisentyyppisiä.

Yhteisöjä yhdisti

  • vaikenemisen kulttuuri – ja ehkäpä myös
  • kriittisten mielipiteiden vaientaminen keinolla ja toisella. Yksi mukanapitävä tekijä varmasti on
  • syyllisyys. Yhteisössä on usein voimakas pyhyyden ja kilvoittelun korostus. Henkilö, joka tuntee itsensä syylliseksi vallitsevan asiaintilan kanssa (oli se nyt sitten seksuaalinen hairahdus, rahankäyttöön liittyvä asia, valheet, joita joutuu käyttämään seliviytyäkseen, tai kriittisten ajatusten pintaan nouseminen) henkilö luulee olevansa ainut laatuaan – eikä tiedä, että yhteisössä monet kärsivät samantyyppisestä ”vaivasta” ja roolista. Mukanapitävä tekijä on myös
  • pelko. Erityisesti silloin, kun henkilö on sotkeutunut johonkin väärinkäytökseen, häntä voidaan kiristää asialla – tai vaikka ei voitaisikaan, henkilö alitajuisesti pelkää julkitulemista samaan aikaan, kun pelkoon sisältyy roppakaupalla häpeää. Myös pelko siitä, että käy niin kuin muille, ”varoittaville esimerkeille”, jotka yhteisö on nostanut esille aiempien konfliktien yhteydessä: iskee sairaus, demoni, taloudellinen katastrofi tai vierailee kuolema. Usein yhteisö antaa ymmärtää myös, että yhteisön ulkopuolella ei ole elämää eikä henkilö tule siellä selviämään. Pahimmillaan yhteisö on ainoa tie Taivaaseen.

Koskeeko diplomaattinen koskemattomuus uskonnollista aukoriteettia?

Pelko voi liittyä myös opetukseen, jonka mukaan ”Jumalan voideltuun” ei saa koskea ja auktoriteettia ei saa arvostella. Berlusconille haluttiin diplomaattinen koskemattomuus. Tätä samaa koskemattomuutta on vaadittu ”Jumalan voidelluille” – miten ikinä voidellut määritelläänkään.

Ymmärrän kyllä, että monesti katsomosta on helpompi pelata kuin kentällä. Ja periaate seurakunnassa on, että yhteisön pitäisi pystyä oman järjestyksensä mukaan hoitamaan asiansa.

Kiperiä kysymyksiä

Mutta entäpä jos

  • seurakunnan johto on kykenemätön johtamaan? Entäpä jos
  • vanhimmisto/johtoryhmä – tai miksi sitä ikinä nimitetäänkään – ei näe toiminnassa mitään väärää – joko sen vuoksi, että se
  • vanhimmisto/johtoryhmä toimii hyväuskoisesti tai sille on uskoteltu, että mitään ei ole vialla – tai pahimmassa tapauksessa sen vuoksi, ettei
  • vanhimmisto/johtoryhmä  uskalla puuttua. Tai – jos on
  • kyseessä yhteisö, jossa johtajuus on yhden henkilön, tämä henkilö on ongelmien ydin (vaikkapa työyhteisössä esimies tai (toimitus)johtaja) Entä jos
  • vedotaan siihen, että seurakunta on Jumalan seurakunta, ei mikään yhdistys (tämmöiseenkin selitykseen törmäsin vastoittain) – näin mikään lain koura ei siihen tämän selityksen mukaan ulottuisi.

Tosin jokaista yhdistystä koskee yhdistyslaki – ja uskonnollisilla yhdyskunnilla on yhdyskuntajärjestyksensä, yhdistyksillä Yhdistyslaki ja Kirkolla Kirkkolaki jne.

”Kyllä Jumala hoitaa” – saatetaan sanoa. Ja oikeassa toki ollaan – tavallaan. Mutta entäpä, jos

  • Jumala haluaisi sinun ja minun puuttuvan asioiden kulkuun?
  • Jumala haluaisi herättää aidon profeetallisen hengen, joka puuttuu väärinkäytöksiin?
  • Heinäntekojärjellä ajatellen olisi suoraselkäistä ja korrektia puuttua asiaan?

Profeetat vastaan profeetat ja auktoriteetit

Vanhan testamentin profeetoilla oli varsin epäkiitollinen tehtävä mennä vastavirtaan: Heidän tuli muun muassa repiä rikki. Ei rikki repimisen itsensä vuoksi, vaan sen vuoksi, että oli rikki revittäää.

  • Epäoikeudenmukaisuus ja moraalittomuus
  • Epäjumalanpalvelus ja tottelemattomuus
  • Kaksinaismoraali ja ulkonainen uskonnollisuus rehottivat niin papeissa kuin kansassakin.

Profeettojen epäkiitollinen tehtävä oli

  • tuoda Jumalan tahto julki ”seurakuntaan”, joka oli kaikkea muuta kuin valmis kuuntelemaan.
  • joutua konfliktiin toisenlaisten profeettojen kanssa, joilla oli tuotavan vastakkainen sanoma, sanoma rauhasta ja menestyksestä ja jotka olivat yhtä lailla kaksinaismoralistisia ja korruptoituneita kuin papit tai kansakin.
  • joutua nousemaan myös maallisia auktoriteetteja – kuninkaita – vastaan.

Myös Uusi testamentti puhuu auktoriteetin arvioinnista. Esimerkiksi Jeesus asettui radikaalisti oman aikansa uskonnollista auktoriteettia vastaan – jos oli tarvis. Samaan tapaan Ilmestyskirjassa Tyatiran seurakunnan kohdalla seurakunnan Herra löylyttää Johanneksen kautta seurakuntaa siitä, ettei tämä puuttunut naisprofeetan – jota Ilmestyskirja nimittää Iisebeliksi – touhuihin, vaan antoi ”Iisebelin jatkaa eksytystään.”

Ihmettelen syvästi tämän päivän auktoriteettiopetusta, joka menee ohi Jumalan sanan kokonaisuuden. Tuo auktoriteettiopetus lepää oikeastaan vain YHDEN (!) raamatunjakeen varassa, sen joka puhuu Daavidin ja Saulin kohtaamisesta. Siinähän Daavidille tarjoutuu mahdollisuus tappaa Saul. Daavid ei kuitenkaan tartu tilaisuuteen, koska hän ei halua koskea Jumalan voideltuun. Tämän päivän auktoriteettia korostava kristillisyys sotkee tässä puurot ja vellit sekaisin! On ihan eri asia tarttua oman käden oikeuteen, ”tappaa” joku kuin nostaa asioita ja ilmiöitä esille.

Kuka on voideltu?

Myös Jumalan voideltuna oleminen törmää teologiseen haasteeseen. Kuka oikeastaan on Jumalan voideltu? Vain jotkut, tietyt, erityiset? Kuka määrittelee Jumalan voidellun? Voiko joku korottaa itsensä itse voidelluksi? Johannes kirjoittaa kirjeessään niinkin rajusti, että jokainen (kristitty) on Jumalan voideltu! Silloinhan jokainen meistä saisi tuon voideltuun ei saa koskea -teologiaan vedoten mellastaa kuin possut pellossa diplomaattisen koskemattomuuden turvin! Huippu tuossa voideltu -teologiassa on mielestäni meidän samaistaminen Jeesukseen ja Hänen opetukseensa sapatin herruudesta. Tämän nojalla myös meidän on TV7:lta kuulemani opetuksen mukaan Jumalan johdatuksessa lupa rikkoa rajoja!

Jälleen kysymys: Kuka määrittelee Jumalan johdatuksen? Onko minun tai jonkun muun lupa vaikkapa vaihtaa lennosta aviopuolisoa – koska Jeesus on sapatinkin herra eikä entinen ole sovelias? (Tällaista opetusta olen kuullut!) Tai jotain vastaavaa! On aivan eri asia, jos me alamme Jumalalla perustelemaan jotain – kuin että Jumala tosiaan olisi toilaustemme takana! On ihan eri asia parantaa sairas – kuin jättää mukiinmenevä vaimo tai mies ihmettelemään, että ”mikäs nyt tuli”! Joskus Jumalan tilalla puhumassa voi olla oma liha – pahimmillaan itse ”täystuholainen”.1

Kaiken kaikkiaan tuossa erityisvoitelua korostavassa opetuksessa on kysymys jonkun ihmisryhmän korottamisesta erityisasemaan muiden kristittyjen edelle ja yläpuolelle, eräänlainen ”erityispappeus” -opetuksesta. Tätä ei Raamatun kokonaisuus opeta. Ymmärrän esimerkiksi Efesolaiskirjeen pohjalta, että Jumala on asettanut tiettyjä ihmisiä ja armoituksia rakentamaan seurakuntaa. Johtajia käsketään kunnioittamaan heidän tekemänsä työn tähden. Sen sijaan missään ei puhuta heidän erityisasemastaan, johon sisältyisi ”diplomaattista” koskemattomuutta – puhumattakaan ”kuninkaallisesta hierarkiasta”! – Ehkäpä näiden kuninkaallista hierarkiaa tai johtajan auktoriteettia tulisi oppia Uudesta testamentista, jossa Jeesus antoi esimerkin pesemällä opetuslastensa jalat; samalla tavoin kristittyjen tuli palvella toisiaan – johtajuudessakin. Myös Luther on nähdäkseni oikeilla jäljillä korostaessaa kirkon virkaa nimenomaan palveluvirkana.2 Auktoriteettiopetus on kääntänyt asetelman ylösalaisin!

Ei oikeutta jumalattomien edessä?

Toinen – miltei yhtä järjetön – perustelu asioista vaikenemiselle on, että ei saa käydä oikeutta Jumalattomien edessä, vaan että meidän kristittyjen pitäisi pystyä käsittelemään omat asiamme. Tuohan on ihan totta! Mutta entäs, jos tuollaista käsittelyn kypsyyttä ei löydy?

Olen yhdessä elämäni mutkassa nähnyt (nyt jo vanhentuneen rötöksen) painettavan villaisella juuri tuosta syystä! Nyt samaan tapaan on käsitelty lasten hyväksikäyttötapauksia ja muita uskonyhteisöissä tapahtuneita väärinkäytöksiä. Jos yhteisö olisi terve, käsittely onnistuisi. Mutta entäs jos yhteisö itse on niin solmussa asiansa kanssa, että ei pysty myöntämään tapahtunutta. Mainitsemassani villaisella painetussa tilanteessa edes uhrin oma äiti ei uskonut hyväksikäytön tapahtuneen, sielunhoitaja käski vaikenemaan – ja ilman uhrin omaa päättäväisyyttä hyväksikäyttö olisi aivan hyvin voinut jatkua, koska uhri ei pystynyt pakenemaan tilanteesta.

Olen tomerasti todennut, että ei ns. ”maailman ihmisetkään”, joiden edessä joskus ylpeästi nostamme päätämme, ”me kristityt”, sokeita ole! Olen tosiaan sitä mieltä, että meidän kristittyjen – kuuluimme mihin seurakuntaan tahansa – pitäisi suostua näkemään totuus omasta itsestämme ja yhteisöstämme, lopettaa peittely, nostaa kissa pöydälle.

Käsitteleminen – ei ”se helpoin tie” Tiedän kokemuksesta, ettei asian käsitteleminen ole helppoa. Tuosta villaisella painetun asian esille nostamisesta seurasi 10 vuoden mykkäkoulu – mutta aikanaan myös aito sovinto tekijän ja uhrin välillä. Taas uskonyhteisöjen – erityisesti narsistin kapellimestaroimien – kohdalla saa varautua pöllytykseen – mutta onko sillä sitten niin väliä! Onko meille tärkeämpi totuus – ja aito Jumalan pyhyys – vai oma nahkamme?

1 [Sen sijaan joissakin tapauksissa Jumala voi oikeasti vapauttaa ihmisen esimerkiksi väkivaltaisen avioliiton ikeestä – se onkin sitten eri tarina!Voi olla tilanteita, joissa sydämen kovuus on niin suuri, että muutoksen mahdollisuutta ei enää ole]