… mutta Jumala…

Kerta kerran jälkeen katselen huikeaa, Paavalin sanoillaan maalaamaa kuvaa Jumalan kokonaisvaltaisesta ja valtavasta (ja tämä ei ole fraasi!!!) pelastuksesta.

Kuvassa on kovasti kontrastia, kuten

  • kuolemaa synteihin. Ei mikään muotisana. Kuitenkin todellista totta. Poikkeaminen Jumalan suunnitelmasta vie harmaalle alueelle, pois siunauksesta, pois voimasta. – Tästä kokemusta on itsellänikin riittämiin. Ei sellaisesta, josta keltaisen lehdistön lööpit räjähtäisivät ja lukijamäärät pomppaisivat pilviin, vaan tavallisista, viattomilta (tai jopa siunatuilta) tuntuvista valinnoista, jotka – kun niitä perin pohjin tutkaillaan – eivät olekaan kestävälle pohjalle rakennettuja. Viittasin näihin kirjoituksessani Kauniit ja rohkeat seurakunnassa – Miksi vääryys vetää puoleensa? Tässä kirjoituskessa en enää möyri niinkään kuoleman varjoissa; painopiste on
  • elämä, jonka Jumala Jeesuksessa antaa.

Ja Jumala on eläviksi tehnyt teidät, jotka olitte kuolleet rikoksiinne ja synteihinne, joissa te ennen vaelsitte tämän maailman menon mukaan, ilmavallan hallitsijan, sen hengen hallitsijan, mukaan, joka nyt tekee työtään tottelemattomuuden lapsissa, joiden joukossa mekin kaikki ennen vaelsimme lihamme himoissa, noudattaen lihan ja ajatusten mielitekoja, ja olimme luonnostamme vihan lapsia niinkuin muutkin; mutta Jumala, joka on laupeudesta rikas, suuren rakkautensa tähden, jolla hän on meitä rakastanut, on tehnyt meidät, jotka olimme kuolleet rikoksiimme, eläviksi Kristuksen kanssa – armosta te olette pelastetut – ja yhdessä hänen kanssaan herättänyt ja yhdessä hänen kanssaan asettanut meidät taivaallisiin Kristuksessa Jeesuksessa, osoittaakseen tulevina maailmanaikoina armonsa ylenpalttista runsautta, hyvyydessään meitä kohtaan Kristuksessa Jeesuksessa.

Huikea kuva, eikö vain?

Jumala on tehnyt eläviksi

  • Hän joka on rikas – laupeudesta.
  • Hän, jonka rakkaus on suuri.
  • Hän on pelastanut meidät armosta.
  • Hän on tehnyt meidät eläviksi Kristuksen kanssa.
  • Hän on herättänyt meidät yhdessä Kristuksen kanssa.
  • Hän on asettanut meidät taivaallisiin Kristuksessa Jeesuksessa.

Osoittaakseen tulevina maailmanaikoina armonsa ylenpalttista runsautta, HYVYYDESSÄÄN – meitä kohtaan – Kristuksessa Jeesuksessa.

Ihan sama – sanoi Paavalikin

Vapauteen Kristus meidät vapautti. Pysykää siis lujina älkääkä alistuko uudelleen orjuuden ikeeseen. (Gal. 5: 1)

Galatalaiskirjeen taustalla pilkistää ensimmäisten kristittyjen keskuudessa vellonut keskustelu siitä, pitikö ei-juutalaisten kristinuskoon kääntyneiden noudattaa juutalaisia tapoja ja jos piti, mitä niistä. Apostolien teoissa mainittu nk. Jerusalemin kokous tuli siihen johtopäätökseen, että ei-juutalaisilta odotettiin pelkästään epäjumalille uhratun lihan sekä sellaisen lihan välttämistä, josta verta ei oltu laskettu. Esimerkiksi ympärileikkausta ei tarvinnut suorittaa.

Galatan seurakunnan keskellä esiintyi Jerusalemin kokouksesta poikkeavaa kantaa edustavia opettajia, jotka sanoivat: ”Ei kun, teidän pitää ympärileikkauttaa itsenne… Se on oikeaa uskoa…”

 

Te, jotka pyritte vanhurskauteen lakia noudattamalla, olette joutuneet eroon Kristuksesta, armon ulkopuolelle. (Gal. 5: 4)

Usein Kirkon/seurakuntien työntekijöiltä kysytään, mikä on syntiä ja odotetaan vastaukseksi syntilistaa. Jotkut piirit sellaisen ehkä saisivatkin aikaan. Itselleni asia ei ole noin yksiokoinen enkä vähässä kummassa lähde keskusteluun syntilistaoletuksella. Synti ja ”ei-synti” eivät käyttäydy samanmoisesti kuin sallitut ja kielletyt aineet urheilussa.

Pohtiessani kysymystä kristityn vapaudesta minulle tulee mielikuva vapaudesta tehdä hyvää. Entä jos emme lähestykään asiaa kieltojen kautta vaan sen kautta, missä oikea vapaus ilmenee?

Paavalin ajatus näyttää tukevan tätä ”teoriaa”.

Uskossa on kysymys jostain syvemmästä kuin ulkonainen käyttäytyminen ja/tai riitti, vaikka ne meille ihmisille voivat olla tärkeitäkin.

Paavalin sanat (kun muistaa hänen olleen aiemmin tiukan fanaattinen fariseus) ovat rajut ja kärjistävät:

Kristuksessa Jeesuksessa on yhdentekevää, onko ihminen ympärileikattu vai ei. Ainoa tärkeä on rakkautena vaikuttava usko. (Gal. 5: 6)

Ihan sama – kuuluu usein nuorten suusta. Se kai meidän varttuneempien kielelle käännettynä on jotain siihen suuntaan, että ”mulle on se ja sama, yks´ja hailee…” Paavalin tuntuu käyttävän samanmoista ilmaisua!

Tuo ainoa tärkeä, rakkautena vaikuttava usko, onkin seuraavan pohdintani aihe.

Lohdutus

Hengellisessä kentässä siipeensä saaneita ihmisiä kuunnellessani kuulen liian monta kertaa sen, että ei – yksinkertaisesti ei – voi luottaa.

  • Ensin tämän siipeensä saaneen luottamus on petetty yhteisössä, johon hän luottanut.
  • Seuraavaksi etsiessään jota kuta joka suostuisi kuulemaan hänen hätänsä ja kipunsa, joko sellaista ihmistä ei löydy tai sitten
  • löytyy ”mestaroija”, joka tarjoaa lääkkeeksi ihan vääriä rohtoja tai pahimmassa tapauksessa kertoo asioista eteenpäin.

Ihmisinä me ihmiset yksinkertaisesti tarvitsemme toista ihmistä kantamaan taakkojamme. Luther puhui veljien (ja miksei siskojenkin) keskinäisestä lohdutuksesta.

Kyllä Jeesus riittää -sanonta on totta. Ihmiselle, joka kipeästi tarvitsisi

  • toista ihmistä välittämään Jumalan armoa ja rakkautta – ja ehkä
  • näkökulmaa, toivoa ja uskon rohkeutta – tilanteeseensa

Sanonta voi merkitä sanahelinää – ja taas sanojalle – voi olla hyvä reitti ulos tilanteesta, joka vaatisi pysähtymistä.

Joskus oma kipumme estää meidät pysähtymästä; kohtaamamme on liian kivuliasta meille itsellemme. Löydän tässä itseni: nimenomaan uskonyhteisöissä haavoittuneiden kohtaaminen on liipannut niin läheltä, että kohtaaminen on ollut nimenomaan oman haavoittuneisuuden takia pelottavaa ja/tai ainakin raskasta.

Suurta rohkaisua ja lohdutusta sain noissa vaiheissa muun muassa Aale Tynnin runosta:

Ja Jumala sanoi:
Toisille annan toiset askareet, /vaan sinulta, lapseni, tahdon, että kaarisillan teet./ Sillä kaikilla ihmisillä on niin ikävää päällä maan,/ ja kaarisillalle tulevat he ahdistuksissaan. /
Tee silta ylitse syvyyden, kaarisilta tee, /joka kunniaani loistaa ja valoa säteilee.

Minä sanoin:

He tulevat raskain saappain, multa-anturoin/ – miten sillan kyllin kantavan ja kirkkaan tehdä voin,/ sitä ettei tahraa eikä särje jalat kulkijain?/

Ja Jumala sanoi:

Verellä ja kyynelillä vain./ Sinun sydämesi on lujempi kuin vuorimalmit maan/ – pane kappale silta-arkkuun, niin saat sillan kantamaan./ Pane kappale niiden sydämistä, joita rakastat,/ he antavat kyllä anteeksi, jos sillan rakennat. /
Tee silta Jumalan kunniaksi, kaarisilta tee,/ joka syvyyden yli lakkaamatta valoa säteilee./ Älä salpaa surua luotasi, kun kaarisiltaa teet/: ei mikään kimalla kauniimmin kuin puhtaat kyyneleet.

– Aale Tynni – Tätä runoa en unohda (Otava 1977)

Adobe Spark (1)

Luottamukseen viittasinkin. Silloin kun on kysymys syvistä ja henkilökohtaisista asioista, pitää itse kunkin opetella vaikenemisen taito. Se mikä on meille uskottu, meidän pitää säilyttää niin, että emme kerro siitä muille. Kaikkein kurjinta on ollut nähdä nimenomaan yhteisöissä, joissa on vallalla väärän vallankäytön kulttuuri, ihmisiä iskettävän menneillä asioilla, jotka on selvitetty ja jotka Jumala on antanut anteeksi. Niiden ei kaiken järjen mukaan pitäisi olla millään muotoa nykyisyyttä muutoin kuin enemmän tai vähemmän parantuneina haavoina ja muistoina. Toinen iskun muoto on syyttää ihmistä vaikeuksien keskellä synnistä tai pinnallisesta suhteesta Jumalaan tai passiivisesta osallistumisesta seurakuntaan. Unohdetaan, että Jumalan kuritus on ohjaavaa, ei sadistisen kiduttavaa raippamentaliteettia! (Paimen ei pelottele lampaita aroiksi, vaan ohjaa oikeaan suuntaan. Koskaan paimen ei tuota lampaalleen tarpeetonta tai suhteetonta kipua.)

Tätä taustaa vasten Pekka Simojoen laululla Särkyneiden majatalo on sanottavanaan painavaa asiaa:

Ei täällä asu sankareita. Hävinneitä on niin monta. Kerjäläisiä vain, uupuneita jotka tullessaan tuovat muistojaan.
Ei täällä asu uljas kansa
Ei ketään löydy täydellistä.
Monet unohtivat unelmansa kivikatuihin tämän kaupungin
Jossa Juudas petti ystävän.

He etsivät tietä valoon
Maasta kyyneleiden.
He saapuvat majataloon, särkyneiden.

Me tarvitsemme ystävyyttä
vailla yhtään vaatimusta.
Me pelkäämme niin menneisyyttä
Joka varjoineen aina uudelleen
uhkaa uskon viedä huomiseen.
Me ikävöimme olkapäätä,
ihmiskäden kosketusta.
Vaikka olisikin sydän jäätä
lämpö rakkauden,
sulattaa voi sen.
Tuoda kevään sielun kylmyyteen.

He etsivät tietä valoon…

On meidän tehtävämme täällä
kantaa toinen toisiamme, halki synkimmän yön
Pitää päällä toivon kynttilää.
Ette ei kukaan jää yksin harhailemaan pimeyteen.
Ei kauneimmassa temppelissä
asu meidän Jumalamme
mutta siellä Hän on aina
Missä joka rakastaa,
pelko katoaa
Vettä janoinen saa juodakseen.

He etsivät..

https://www.youtube.com/watch?v=YZYbFk1qgeo

Ajatuksien äärellä on vakava kysymys: Olenko minä/sinä tällaisia sillanrakentajia ja/tai ovatko yhteisömme tällaisia majataloja, jossa särkynyt oikeasti eheytyy?

Jumalan käsissä asiat saavat toisen suunnan

Olen aiemminkin viitannut Kathyyn, joka pukee rukouksen (ehkä joku näkee rukouksessa myös profetiaa) laulun muotoon. Tässä tämänpäiväinen lohdutuksen ja rohkaisun sana ”jollekin”:

Ihmiset ovat yrittäneet
upottaa sinut,
murskata sinut ja
tuomita sinut.
Ainoa, mitä he ovat halunneet,
on syyttää sinua siitä, mitä olet sanonut (tehnyt).

Tule ulos ihmisten oikeudesta
ja tule minun
tuomittavakseni.

Sanoja lukiessani tulivat mieleen Raamatun sanat:

Ja nyt — näin sanoo Herra,
joka sinut loi, Jaakob,
joka sinut muovasi, Israel:
— Älä pelkää. Minä olen lunastanut sinut.
Minä olen sinut nimeltä kutsunut,
sinä olet minun.
Kun kuljet vesien halki, minä olen sinun
kanssasi,
kun virtojen poikki, ne eivät tempaa sinua mukaansa,
kun astut tulen lävitse, sinä et pala
eikä liekki sinua polta.
Minä, Herra, olen sinun Jumalasi.
Minä, Israelin Pyhä, olen sinun pelastajasi. (Jes 43: 1-3)

Kysymys on jostain erilaisesta, suuremmasta. Kysymys on Jumalan Sanasta.

Silloinkin, kun sanat eivät riitä kuvaamaan elämän tuskaa tai käsissä olevia elämän kiemuroita. Silloinkin kun sillat ovat palaneet edestä ja takaa – ehkä omin käsinkin poltettuina. Silloinkin, kun ihmiset ja olosuhteet ovat sulkeneet kaikki tiet. Silloinkin, kun omat päätökset ovat johtaneet syvälle suohon ja vaikeuksiin. Silloinkin, kun syyllisyys aiheestakin painaa. Silloinkin, kun tuntuu, että kaikki pimeys ympärillä on irti.

Sillonkin Luoja ja Lunastaja puhuu:

Älä pelkää. Minä olen lunastanut sinut.
Minä olen sinut nimeltä kutsunut,
sinä olet minun.
— minä olen sinun kanssasi,
— virrat eivät tempaa sinua mukaansa,
— sinä et pala eikä liekki sinua polta.
Minä, Herra, olen sinun Jumalasi.
Minä, Israelin Pyhä, olen sinun pelastajasi.

Silloinkin, kun ojennus on aiheen ja Sana kutsuu parannukseen, Sana näyttää myös ”kuinka asiat ovat”:

Peseytykää, puhdistautukaa,
tehkää loppu pahoista töistänne,
ne ovat aina silmissäni.
Lakatkaa tekemästä pahaa.
Opetelkaa tekemään hyvää —
— Tulkaa, selvittäkäämme miten asia on,
sanoo Herra.
— Vaikka teidän syntinne ovat verenpunaiset,
ne tulevat valkeiksi kuin lumi.
Vaikka ne ovat purppuranpunaiset,
ne tulevat valkeiksi kuin puhdas villa.

Vaikka tilanne olisi kuinka hurja tai kurja tahansa, Jumalan käsissä asiat saavat toisen suunnan. Syyllisyys myös.

Jesajan kautta Jumala kehottaa ottamaan selvää, vakuuttumaan (KR -32 tuo esille myös sävyn oikeudenkäynnistä, jossa näin tehdään), kuinka asiat oikeasti ovat. Ennen uudenaikaista pesulatekniikkaa purppuran/verenpuna ei lähtenyt vaatteista noin vain jälkiä jättämättä. Tätä taustaa Jesajan sanojen on kuulijansa korvissa täytynyt kuulostaa suorastaan yliluonnollisilta: ”Ne tulevat valkeiksi kuin lumi ja puhdas villa”!

Pääsiäisen förskottia (Osa 1/2)

Tämä jae nimenomaan on omiaan johtamaan meidät pois ressukoittelusta tai voivottelusta meidän syntisyytemme suhteen. Hei, haloo, kristitty, Kristuksen omana syntiongelma(si) on ratkaistu. Sinun tai minun ei tarvitse enää tuijottaa syntisäkkimme suulta ja voivotella taakkamme painavuutta, säkkimme mustuutta. Synti(säkki)ongelma on ratkaistu ristinkuolemassa ja pääisäisaamun riemussa. Kristus on sovittanut sinun ja minun syntini.

Tekstini taitaa olla pääsiäisen förskottia.

Kärsimyspulmia ja kaksinaismoraalia

Luin vanhaa artikkeliani Miten suhtaudun kärsimykseen? Löydät kirjoituksen seuraavasta linkistä: https://pauliinakuikka.wordpress.com/2011/11/24/miten-suhtaudun-karsimykseen/

Kirjoituksessani pohdin sairautta ja kärsimystä sellaista opetusta vasten, joka opettaa, että sairaus ja kärsimys ovat synnin seurausta. Tällaista opetusta on myös suomalaisessa kentässämme.

Opetus tuo riittämiin ahdistusta sellaiselle ihmiselle, joka vilpittömästä yrityksestään elää kristittynä sairastaa tai kohtaa muita vastoinkäymisiä.

Olen nähnyt opetuksen johtavan myös epäaitouteen ja kaksinaismoraaliin ts. sairaudesta huolimatta ollaan olevinaan terveitä. Tämä voi olla suorastaan hengenvaarallista.

Tällaisella uskottelulla ei ole mitään tekemistä uskon kanssa. Usko kyllä uskoo vaikeuden ”yli” – mutta ei koskaan uskottele niiden ”ei-olemassaoloa”.

Tällaisen uskottelun ja sellaiseen rohkaisevan opetuksen näkeminen on aiheuttanut esimerkiksi itsessäni heiluriliikkeen täsmälleen toiseen äärilaitaan. Minusta tuli usko- ja menestysfoobikko, joka ampui yhdessä vaiheessa melkein kaikkea liikkuvaa.

Kuka onkaan pienin? – Pienuuskompleksi

Tästä sotkusta on seurannut laajempikin heiluriliike kuin pelkästään minun. Toisaalta tuo heiluriliike sopii meidän suomalaiseen mentaliteettiin, jossa mieluusti uskomme itsestämme jotain pientä – ja valitettavasti – sama koskee naapuriammekin: haluamme myös hänestä uskoa pientä. Minusta tuntuu, että liian usein meiltä puuttuu toisen rohkaisemisen ja eteen päin auttamisen kulttuuri. Emme itse tajua mennä eteen päin – emmekä mielellään muillekaan sellaista salli.

Tämä siirtyy myös uskonelämäämme. Katselemme myös uskoa ja luemme Raamattua pienuuden silmälasien läpi. Löydämme suomalaisesta Raamatusta paljonkin kohtia, jotka tuntuvat sopivan pienuuteemme. Olen ollut huomaavinani, että jopa kielemme tukee tätä pienuutta. Ajatellaanpa vaikka seuraavia kohtia:

”–mikä on ihminen!
Kuitenkin sinä häntä muistat.
Mikä on ihmislapsi!
Kuitenkin pidät hänestä huolen.” (Ps. 8:5)

Huomaatko, että jae on osa kokonaisuutta, jossa ihmetellään Jumalan suuria tekoja sekä luoma- että ihmiskunnassa?

Missään Raamatussa ei vähätellä luotua eikä lunastettua ihmistä.

Raamatussa on kyllä kertomuksia siitä, että väärällä tavalla suuri (itseään, omaa viisauttaan ja voimaansa, omia mielipiteitään, jne.) täynnä oleva ihminen viedään kohtaamaan se todellisuus, että omin teoin, omalla viisaudella tai voimalla ei enempää kelvata jumalan valtakuntaan kuin tehdä Hänen työtänsäkään. Tällaisia itse itsensä kohtaamaan vietyjä ovat olleet ainakin Pietari (Joh 21) ja Paavali (Apt. 9).

Haussa Mr/Miss Syntistä suurin?

Usein käytetty Raamatun jae on 1. Tim. 1: 15:

”– Kristus Jeesus on tullut maailmaan pelastamaan syntisiä, joista minä olen suurin.”

Tätä lainattaessa paino on usein jakeen lopussa – suuressa syntisessä.

πρωτος [protos], sana, joka esiintyy meidän aikanamme esimerkiksi prototyypissä. Sanalle ei itse asiassa tekisi ollenkaan kääntää sitä suurimman sijasta ´mallikappaleeksi´. Näin tämä johtaisi ajatuksemme pois ”suurimman syntisäkin” mielikuvasta ja johtaisi ajatuksemme siihen suuntaan, että Paavali oli yksi esimerkki syntisestä, jonka Kristus on pelastanut.

Olivathan Paavalin synnit raskaat – varmasti hänen itsensäkin mielestä. Aivan varmasti hän muisti ajan, jolloin hän vainosi kristittyjä. Tuollaisessa tilanteessa ei ole helppo uskoa anteeksiantoon enempää tekijän kuin tekojen kohteidenkaan. Kristuksen anteeksianto on kuitenkin ehdoton. Jokainen, joka on Kristuksessa, on uusi luomus. Entinen on kadonnut. Uusi on tullut tilalle. Näin Paavali julisti.

Ratkaistu ongelma

Tätä taustaa vasten kristitty ei ole enää syntisäkki, vaikka onkin monella tapaa hairahtuva ja lankeava. Kristittynä Kristuksen omana Hänessä asuu synnin, kuoleman ja sairauden Voittaja jo nyt.

Olen kertonutkin oman elämäni taisteluissa rohkaisseesta Roomalaiskirjeen kohdasta:

”Synti ei enää ole teidän herranne, sillä te ette ole lain vaan armon alaisia. (Room. 6:14)”

KR -38:sta minulle oli välittynyt enemmänkin kuva siitä, että sana oli vaatimus: ”Synnin ei pidä enää teitä vallitseman…”. Tässä todettiin Kristuksen omassa oleva todellisuus: ”Synti ei enää ole teidän herranne.”

Alkuteksti tosiaan tukee tätä: Synnillä ei ole enää ylivoimaa tai yliotetta, se ei hallitse meitä tai ole herramme – koska me olemme emme lain vaan armon alla (tai armosta, toinen käännösvaihtoehto).1)

Jae nimenomaan on omiaan johtamaan meidät pois ressukoittelusta tai voivottelusta meidän syntisyytemme suhteen. Hei, haloo, kristitty, Kristuksen omana syntiongelma(si) on ratkaistu. Sinun tai minun ei tarvitse enää tuijottaa syntisäkkimme suulta ja voivotella taakkamme painavuutta, säkkimme mustuutta. Synti(säkki)ongelma on ratkaistu ristinkuolemassa ja pääisäisaamun riemussa. Kristus on sovittanut sinun ja minun syntini.

Olen nähnyt tämän oman opillisenkin heiluriliikkeeni keskellä nähnyt sellaisen oudon piirteen, että herkästi samastetaan iloinen usko omavanhurskauteen ja/tai uskon varmuus pröystäilyyn Jumalan edessä.

Nämä eivät välttämättä ole samoja asioita, vaikka joskus voivat ollakin. Joku voi oikeasti pröystäillä kelpaavansa Jumalalle omilla teoillaan joko sanoin tai sitten ajatuskulun voi lukea rivien välistä. Iloinen usko ja uskon varmuus voi kuitenkin syntyä siitä aidosta löydöstä, että Kristus on minun syntieni sovittaja. Minun syntini ovat sovitetut. Olen vapaa Jumalan lapsi.

Nimenomaan tässä asiayhteydessä on Paavalin ”syntisistä suurin” lausuma:

”Minä kiitän Herraamme Kristusta Jeesusta, joka on antanut minulle voimaa. Kiitän häntä siitä, että hän katsoi minut luotettavaksi ja otti minut palvelukseensa, vaikka olin ollut herjaaja, vainooja ja väkivallantekijä. Hän armahti minut, koska epäuskoni tähden en tiennyt, mitä tein.

Meidän Herramme armo on ollut yltäkylläinen, samoin se usko ja rakkaus, jonka Kristus Jeesus saa aikaan.

Tämä sana on varma ja vastaanottamisen arvoinen: Kristus Jeesus on tullut maailmaan pelastamaan syntisiä, joista minä olen suurin. Mutta minut armahdettiin, jotta Kristus Jeesus juuri minussa osoittaisi, kuinka suuri hänen kärsivällisyytensä on. Näin olisin myös vastedes esimerkkinä niille, jotka uskovat häneen ja saavat ikuisen elämän.

Ikuiselle kuninkaalle, kuolemattomalle, näkymättömälle ja ainoalle Jumalalle kunnia ja kirkkaus aina ja ikuisesti! Aamen.” (1. Tim. 1: 12-17)

Menneet suuret synnit peilautuvat armon suuruudesta.

1) πρωτος [protos]

103. Päivän kysymys

Mihin oikein voi luottaa?

Illan suussa sain puhelun… Henkilö mietitytti – hengellistä kenttää (ja varmasti myös muita aikaansa seuraavia ihmisiä) ajatuttanut uutisointi Markku Koivistosta. Suuri kysymys oli: ”Mihin oikein voi luottaa”

Selitysvaihtoehtoja tapahtuneelle

Olen tuota kysymystä joutunut todella paljon pohtimaan. [Olenhan viitannut omakohtaiseen kokemukseen hengellisessä kentässä ja myös siihen, mitä olen nähnyt/kuullut vierelläkulkijana.] Ihmiset ovat oikeasti hämmentyneitä. Niistä, joihin he ovat luottaneet, puhutaankin yhtäkkiä uskomattomia asioita. Onko kaikki ”elävien uskovien vainoa”, ”saatanan ansa”, ”panettelua” – vai kenties ihan täyttä totta?

Usein on helpompi uskoa ensinmainittuun. Miksi? Koska olemme tottuneet luottamaan/ kunnioittamaan pyhiä asioita – ja oletamme, että kaikki tekevät niin. Eivät välttämättä.

Kuten olen maininnutkin aiemmissa kirjoituksissani, narsisti ei tee noin. Hän näkee tilaisuuden – ja tarttuu siihen. Johtaminen ja/tai hengellinen kenttä tarjoaa valtavan hyvän mahdollisuuden – ja me pöhköt uskovat uskomme kaikista hyviä asioita :(… Tietenkään en asioita paremmin tuntematta voi leimata narsistiksi ketään – Tuo on yksi mahdollinen vaihtoehto. Olen nähnyt narsistin ”toiminnassa” hengellisessä kentässä ja tiedän, että noin juuri tapahtuu: On hämmentyneet ja ahtaalle joutuneet uhrit ja ne, jotka enemmän tai vähemmän sokeasti ovat narsistin lumoissa.

Toinen tekijä, jonka näen syynä hengellisen kentän kaksinaamaisuuteen on korostunut menestysjulistus: Ei saa olla köyhä tai kipeä… Köyhyys, sairaus, ongelmat ovat korostetusti oman henkilökohtaisen synnin seurausta ja/tai demonisia.  Olen myös tämän ajattelun nähnyt ”toiminnassa”. ”Voittovoimassa?”. ”Halleluja!” Koska asioita, omia sokeita pisteitä, menneisyyden haavoja ei käsitelty, valinta oli torjunta – ja henkisesti raskas ristiriita vallitsevan todellisuuden ja ideaalin välillä. Kukapa haluaisi olla demoninen?

Miten on mahdollista, että…?

Toisaalta kuva ei ole mustavalkoinen. Jos joku hengellisessä kentässä hairahtuu, se ei merkitse välttämättä sitä, että kaikki olisi mätää. Tämä saattaa hämmentää entistäkin enemmän. Miten on mahdollista, että olen saanut avun ja siunauksen tietyn yhteisön kautta, jossa on tapahtuntu kamalia asioita?

Vaihtoehtoja on useampikin:  Kaikki ei ole kultaa, mikä kiiltää. Kristillisestä näkökulmasta esimerkiksi avun hakeminen henkiparannustyyppisestä toiminnasta on arveluttavaa.

Toisaalta myös Jumala voi toimia vajavaisenkin (yhteisön) kautta (Näin on melkein pakko olla, kun kukaan ei ole täydellinen… ;)!). Se ei kuitenkaan pyhitä keinoja ja oikeuta vääryyteen tai holtittomuuteen.

Kuten kirjoitin aiemmin, en tunne Nokia Missiota kovin hyvin. Yhdessä elämäni mutkassa sain kullanarvoisia vastauksia kyselyyni Nokia Mission eheytymisseminaarissa.  Seminaarissa puhuttiin juuri näistä asioista, joita tässä kirjoitan. [Sikäli käsittämätöntä, että näin on… Puhuttiin splittingin vaarasta eli ongelmien eristämisestä ja sen tuhoavasta vaikutuksesta, myöskin narsismista,… Silti itse yhteisössä asiat menivät näinkin pitkälle! Sikäli tuossa ei ole mitään kummallista. Olen itse hengellisen työntekijänä ja sielunhoitajan ollut ihmissuhteiden asiantuntija. Silti meni vuosia ennen kuin tajusin että jotain on vialla yhteisössäni ja perhekuviossani! Osasin nuo asiat kirjasta ja muiden kohdalla – en omallani… :(…]

Luther puhuikin sekoittuneesta yhteisöstä, jossa on vaikea erottaa vehnää ja rikkaviljaa. Edelleenkin sama pätee.

Tässä tulemmekin teemaan, josta jaksan ”jankuttaa”: Arvioimiseen. Meitä kehotetaan arvioimaan opetusta ja ilmiöitä – ja tarttumaan epäkohtiin. Jos näemme toisen hairahtuvan, velvollisuutemme on sanoa asiasta…

Riskiryhmää

Erityisesti hengellisen kentän johtajat ovat vaarassa. Heidän pitäisi olla laumalleen esikuvia. Samalla jokaisella on omat heikkoutensa. Jos johtaja sairastuu väärään vahvuuteen, unohtaa sen, että tarvitsee tuekseen – ja ojennukseenkin – muita, vaara hairahtua on olemassa. Jos yhteisössä on likipitäen sokean tottelemisen meininki, vaara on hairahtua koko yhteisönä.

Oikeastaan tosi karmivalta tuntuu seikka, joka nosti niskavillani pystyyn jokin aika sitten. Kuulin NM:n tilaisuudessa MK:n käskeneen insestin uhreja tekemään parannuksen. Joistain näistä uhreista ajettiin demoneita ulos! Hyi hirvitys! [Toki tuokaan ei ole mitään perin kummallista… Törmäsin tuohon demonivillitykseen myös omassa yhteisössäni villeimpinä aikoina…] Insestin uhri ei ole syyllinen tapahtuneeseen; tekijä on! Ei ihme, että joidenkin rukoiltavien psyyke oli tuon tunnustus- ja demonienulosajamissession jälkeen kovilla :(…

Kysymys ja vastaus

Niin – vastaus siihen kysymykseen: Voiko mihinkään enää luottaa?

Uskallan omalta osaltani vastata tuohon kysymykseen: Kyllä voit. Jumalaan voit luottaa. Ja toivon mukaan – ehkä ihmisiin ja yhteisöihin pettyneenä – löydät myös niitä Jumalaan aidosti luottavia ihmisiä, jotka ovat aidosti sitä, mitä sanovat olevansa…

Näitä ihmisiä ja yhteisöjä on omallekin matkalleni tullut 🙂 Ja nimenomaan nämä tahot ovat olleet avainasemassa siinä, että ”luotto” on säilynyt.

64. Teologia – upside down!

Reijo Telaranta lainasi Turussa Hengen uudistus kirkossamme ry:n linjapuheessan 31.7.2010 Pete Greigin kirjaa Jumala äänettömällä:

”Hienossa, syvällisessä ja rohkaisevassa kirjassaan Pete Greig rakentaa toivon siltaa juuri niihin hetkiin, jolloin Jumala tuntuu olevan kovin kaukana, rukoukset tuntuvat kaikuvan tyhjyyteen ja hellittämättömätkin pyynnöt näyttävät jäävän vaille vastausta.”

Telaranta lainaa vanhaa rabbiinikertomusta, jolla hasidijuutalaiset mestarit selittävät Jumalan vaitioloa: 

Eräällä kuninkaalla oli kaksi poikaa. Kumpikin pojista tulee hakemaan lahjaa kuninkaan pöydästä. Ensimmäinen poika ilmestyy isän ovelle, ja heti kun hänet huomataan, hänen pyyntönsä täytetään. Isä pitää tätä poikaa vähäarvoisena ja kiusaantuu hänen läsnäolostaan. Niinpä kuningas määrää, että lahja viedään pojalle ovelle, ettei tämän tarvitse tulla pöydän luo.

Sitten paikalle tulee kuninkaalle rakas poika. Isä ilahtuu suuresti poikansa saapuessa eikä halua pojan lähtevän pian pois. Sen vuoksi kuningas viivyttää pojan pyyntöjen täyttämistä ja toivoo, että poika sen vuoksi tulee hänen lähelleen. Poika tulee pyyntöineen yhä lähemmäs ja tuntee isän rakkauden niin syvästi, ettei lopuksi epäröi ojentaa omaa kättään kohti kuninkaan pöytää.”

Telaranta jatkaa:

”– Tarina kertoo hienolla tavalla, miten Jumala haluaa vetää lähelleen erityisesti kaikki toivonsa menettäneet, rukousvastauksia turhaan odottaneet sekä elämän kolhimat ja pettämät. Erityisen rakkaita hänelle ovat ne, jotka eivät ole rukouspalvelussa parantuneet, ja näyttävät siksi unohdetuilta.”

NAPS -usko

Niinpä – Itselleni on Heprealaiskirjeen ns. uskonluvusta monesti noussut ajatus jakeesta:

Usko on sen todellisuutta, mitä toivotaan, sen näkemistä, mitä ei nähdä. – Uskon voimalla he kukistivat valtakuntia, pitivät yllä oikeutta ja pääsivät näkemään lupausten täyttymisen. He tukkivat leijonien kidat, sammuttivat roihuavan tulen ja välttivät miekaniskut. He olivat heikkoja, mutta he voimistuivat, heistä tuli väkeviä sotureita, he työnsivät takaisin vihollisen joukot. ”

Tässä voidaan puhua ”visionäärisestä uskosta”, uskosta, joka näkee jotain, mikä ei ole vielä näkyvää. Usko voittoon auttoi sodassa, usko asiaan, auttoi pitämään yllä oikeutta, jne.

Tilanne, jossa ”uskottiin” oli kaikkea muuta kuin ruusunkukkainen unelma: sota, leijonien luola, tulinen pätsi,…: He joutuivat katsomaan vihollista silmästä silmään, leijonaa samoin; he joutuivat näkemään miekan läheltä, kokemaan heikkoutta… Sodassa heistä tuli sotureita.

Tämä on varsin erilainen kuva kuin tämän ajan kristittyjen pikaratkaisuteologia! Siinä on usko NAPS – ja kaikki tapahtuu (niin kuin sanon) ; siinä on usko NAPS – ja olosuhteet muuttuvat (raha-asiat korjaantuvat tuossa tuokiossa ja sairaudet paranevat); siinä on usko NAPS – ja uskossa laustumani sanat luovat tulevaisuuteni.

Uskon kyllä (ja olen myös nähnyt), että Jumala tyynnyttää edelleen myrskyn, parantaa edelleen sairaita, vapauttaa ahdistuneita, auttaa taloudellisessa ahdingossa. Hän kirkkauden Isä, joka rikkautensa mukaisesti (ihanasti sanottu!) vastaa rukouksiimme ja antaa mittaamatta meille kaikenlaista hyvää.

Mutta Jumala ei ole NAPS -jumala eikä meidän rukouksemme ole jonkinlainen taikasauva, jota heilauttamalla saamme Jumalan tottelemaan MEITÄ. Jos näin uskomme, olemme hairahtuneet pitkälle Jumalan kunnioituksesta (jopa pelosta), emme pidä Jumalaa enää pyhänä, vaan olemme alentaneet hänet itsemme tasolle – koska Hänen täytyisi totella meitä ja toteuttaa meidän oikkujamme.

Jumala on Jumala

Jumala on edelleen JUMALA. Emme voi Häntä tyhjentävästi ymmärtää.

Kuitenkin matkana varrella – ehkäpä juuri niissä taisteluissa, joita elämässäsi on juuri nyt, sen sairauden keskellä, jota kannat, juuri niiden kysymysten keskellä, joita kysyt itseltäsi ja Jumalalta,… – sinä opit tuntemaan pikkuisen enemmän Häntä, jolla on valta yli kaiken.

Itseäni on liki parikymmentä vuotta puhutellut Efesolaiskirjeeseen tallennettu ylistys, jossa ylistetään Kristuksen valtasuuruutta (Ef 1). Kohdassa muun muassa sanotaan näin:

Jumala on alistanut kaiken hänen valtaansa ja asettanut hänet kaiken yläpuolelle seurakuntansa pääksi.”

Eikö se, että niin sairauden, riivaajat kuin luonnonvoimatkin tottelivat Kristusta kerro edelleen siitä, että Hän on kaiken yläpuolella? Ja eikö – ennen muuta – se, että Kristus on ylösnoussut, kerro, että Hän tosiaan on kaiken – synnin, kuoleman ja sielunvihollisen – yläpuolella?

Roomalaiskirjeessä Paavali pitää ristinkuolemaa – jossa Jumala antoi oman Poikansa meidän puolestamme – ”takuuna” siitä, että Jumala on valmis (vapaaehtoisesti, kuten useissa englanninkielisissä käännöksissä käännetään) antamaan Kristuksen kanssa kaikkea muutakin!

Vikaa etsimässä

Jumala on altis – halukas antamaan. Missä sitten on vika tässä kärsimyksen maailmassa.

Nyt teen toisin kuin useat ns. menestyksen teologit – jotka seuraavassa osoittavat syyttävää sormea sellaista ihmistä kohti, jonka kohdalla kaikki ei toimikaan niin kuin pitäisi: ”Sinulta puuttuu uskoa, jos olet köyhä.” tai ”Et usko riittävästi, kun sairastat, vaikka puolestasi on rukoiltu.”

En tosiaankaan syytä yksioikoisesti köyhää ja kipeää.

En myöskään pistä näitä asioita automaattisesti demonien tiliin – koska Kristus on voimakkaampi kuin mikään, voimakkaampi siis myös kuin demonit.

Jumalan valtasuuruus ilmestyy – kun olemme heikoilla

En myöskään halua syyttää Jumalaa; haluan pikemminkin nojautua Häneen: Ehkäpä Hän tietää jotain, mitä minä en tiedä.

Tärkeintä varmasti on pyrkiä Hänen lähelleen. Hän on edelleen läsnä Sanassaan. Hän palvelee edelleen meitä seurakunnassaan, jossa – Lutheria lainaten – evankeliumia oikein julistetaan. 1)

Ehkäpä tässä nojautumisessa kuulemme Hänen äänensä, joka avaa silmämme toisenlaiselle ulottuvuudelle, joka ulottuu tämän päivän ahdinkomme ulkopuolelle, jotain sellaista, jossa meille annetaan lupaus – ei vain tästä elämästä vaan tulevasta.

Ajatellaanpa Patmokselle karkoitettua Johannesta. Jos pidämme kiinni perinteisestä tulkinnasta, jonka mukaan tämä Johannes oli Jeesuksen rakkain opetuslapsi, Johannes, joka kuului Jeesuksen lähimpiin ja oli aina paikalla siellä, missä tapahtui. Eikö Ilmestyskirjan pitäisi mullistaa teologiamme? Eikö menestykseen nojautuvan kristityn pitäisi kysyä kirjan äärellä: Kuinka on mahdollista, että Jeesuksen rakkaimpiin kuuluva opetuslapsi joutui karkotetuksi Patmossaarelle? Jopa kunnon menestysteologi pitäisi minua rienaajana, jos väittäisin, että Johannes oli jotenkin langenneessa tilassa, valvomaton tai heikkouskoinen, kun hänelle noin kävi!

Edelleen Lutheria lainaten: Jumala voi laittaa vaikka vihollisen palvelemaan Jumalan tarkoitusperiä. Paavalia lainaten: ”Me tiedämme, että kaikki koituu niiden parhaaksi, jotka rakastavat Jumalaa ja jotka hän on suunnitelmansa mukaisesti kutsunut omikseen. – Mutta kaikissa näissä ahdingoissa meille antaa riemuvoiton hän, joka on meitä rakastanut. ”(Room 8: 28, 37)

Meidän kannattaisi muistutella mielimme se tosiasia, että nimenomaan myrskyssä, Jeesuksen tappiolliselta näyttäneen ristinkuolemanjälkeisessä ylösnousemuksessa ja vaikkapa Johanneksen kokemuksessa Patmos -saarella, opetuslapset näkivät Jeesuksen valtasuuruuden.

Näyttäisi siltä, että Jumalan valtasuuruus ilmestyy, kun olemme ”heikoilla”.

Eikö meidän mukavuudenhaluisten NAPS -kristittyjen pitäisi Sanan valossa tunnustaa, että Jeesus Kristus on Herra – myös silloin, kun teologiamme keikahtaa päälaelleen – joko sillä tavoin, että aiemmin ihmeisiin uskomattomina näemme elävän ja toimivan Jumalan kädenjäljen elämässämme tai sillä tavoin, että ihmeiden metsästäjinä joudummekin odottamaan Jumalan vastausta.

Väittäisin, että molemmissa tapauksissa tutustumme Isään, joka on odottanut meitä molempia omilta harharetkiltämme tulemaan peremmälle – ojentamaan kätemme kohti Isää itseään.

1) Lisäksi Luther laittoi ”oikean seurakunnan” kriteeriksi sakramenttien toimittamisen ts. oikeassa seurakunnassa on läsnä myös kristillinen kaste ja ehtoollinen.

Sinänsä Lutherin näkökulma on aikamme taustaa vasten herättävä! Hän ei kiinnittänyt huomiota pelkästään oikeaan kaste- tai ehtoolliskäytäntöön (josta me tämän päivän kristityt taitamme peistä suurin piirtein linjalla: vapaat suunnat ja luterilainen/ortodoksinen/katolinen kirkko), vaan myös evankeliumin julistukseen. Myös julistuksen piti olla oikealla tolalla – ja milläpä Luther sitä mittasikaan? Raamatulla. Ja millä me sitä usein mittaamme? Väitän, että mittaamme liian usein sillä, sopiiko julistus meidän pirtaamme, intresseihimme, mielihaluihimme. Väitän, että menestyksen teologia palvelee juuri tätä mieltymyshakuisuuttamme – enemmänkin kuin ajaa Kristusta ja Hänen asiaansa. Pahimmillaan menestyksen teologia vie uudestaan lain alle: on pakko menestyä ja olla voittovoimassa. Menestyksen teologia on ansioteologiaa.