Kestävän siunauksen salaisuus

Artikkeliin liittämäni kuva muistutti minua Jesajan kirjasta löytyvästä lupauksesta runsaasti kastellusta puutarhasta. Lupaus näyttää kohdan valossa ehdolliselta. Lupaus ei ole automaatio eikä tapahtu ”noin vain”.

Olen aiemmin kirjoittanut aiheesta kirjoituksessani Hedelmä ratkaisee 

Jesajaa puuttumaan Jumalan etsimiseen, jossa – ulkonaisesta oikeellisuudesta huolimatta – oli jotain perimmäistä pielessä: se ei toteuttanut Jumalan paastolle ja rukoukselle tarkoittamaa tehtävää.

Paaston ja rukouksen perimmäinen tarkoitus oli saada elämä linjaan Jumalan ja Hänen Sanansa kanssa. Koska perimmäinen tehtävä ei toteutunut, ei kansa saanut käsiinsä paaston ja rukouksen hedelmää. Päinvastoin paasto ja rukous edistivät pikemminkin eripuraa, lisäsi taakkaa, tuki itsekkäitä pyrkimyksiä, jne.

Jesajan saamaan sanomaan liittyy syvä lupaus: Heti, kun asiat tulevat Jumalan tarkoittamaan ”järjestykseen”, Herran kestävä siunaus alkaa tulla paastoajan ja rukoilijan elämään.

”Silloin sinun valkeutesi puhkeaa esiin niinkuin aamurusko, ja haavasi kasvavat nopeasti umpeen; sinun vanhurskautesi käy sinun edelläsi, ja Jumalan kunnia seuraa suojanasi.
Silloin sinä rukoilet, ja Herra vastaa, sinä huudat, ja hän sanoo: ”Katso, tässä minä olen”. — Ja Herra johdattaa sinua alati ja ravitsee sinun sielusi kuivissa erämaissa; hän vahvistaa sinun luusi, ja sinä olet oleva niinkuin runsaasti kasteltu puutarha, niinkuin lähde, josta vesi ei koskaan puutu.
Sinun jälkeläisesi rakentavat jälleen ikivanhat rauniot, sinä kohotat perusmuurit, muinaisten polvien laskemat; ja sinun nimesi on oleva: ”halkeamain umpeenmuuraaja” ja ”teitten korjaaja maan asuttamiseksi.”

Seuraava on Jumalan ”järjestys”, johon Hän haluaa asiat saada:

  • avaat vääryyden siteet, irroitat ikeen nuorat, päästät sorretut vapaiksi, särjet kaikki ikeet
  • taitat leipäsi isoavalle, viet kurjat kulkijat huoneeseesi, kun näet alastoman, vaatetat hänet etkä kätkeydy siltä, joka on omaa lihaasi
  • poistat keskuudestasi ikeen, sormella-osoittelun ja vääryyden puhumisen

Lupaukset jäävät elämässämme puolitiehen, jos emme suostu eheytymisen, hyvinvoinnin ja/tai herätyksen edellytyksiin.

Esimerkiksi jos väitämme toisin kuin asiat ovat (valehtelemme, puhumme vääryyttä) – Tai jos ummistamme silmämme sairailta mekanismeilta, jotka toimivat yhteisössä (olkoon sitten työyhteisö tai uskonyhteistö, tms.)., miten kummassa luulemme, että voimme olla eheitä suhteessa Jumalaan, itseemme tai lähimmäisiimme? Miten luulemme, että Jumala antaa käsiimme herätyksen?

137. Kuin Saunalahden mainoksesta!

Istuuduin joulunjälkeisenä vapaapäivänäni katselemaan TV7:n ohjelmatarjontaa, opetusta profeetallisuudesta. Ihan kiinnostuksesta siihen, kuinka maailma makaa entisessä yhteisössäni ja sen keulahahmojen elämässä. 

Sisemmälle esipihalle johdattavan ”tasokristillisyysopetuksen” jatkumoksi profeettakoulutus jatkoi valitulla linjalla. Semmoinen muistintyhjennys näyttää olleen tässä viimeisimmän neljän vuoden aikana, että piti oikein alkaa selvittämään (Saunalahden mainokseen viitaten), ”mistä näitä opetuksia oikein tulee?” Minulle alkaa hahmottua sellainen kuva, että myös suomalaiseen karismaattisuuden yhteen laitaan on suorastaan pesiytynyt kestämätöntä opetusta, jota Raamatusta saa melkoisella mielikuvituksella hakea. Seuraavassa yksi esimerkki.

Profetoinnin tasoista

Tosiaankin profeetallisuuskoulutuksessa puhuttiin profeetallisuuden tasoista. Vaikka kuinka tunnustaudun – tosin varsin maltilliseksi – karismaatikoksi, henkilöksi, joka kaipaa ja odottaa Jumalan todellisuuden omassa elämässään ja uskoo, että Jumala toimii palvelijoidensa ja lahjojensa kautta seurakuntansa keskellä, tämä taso-opetus oli todella vierasta. Yksinkertaisesti en löydä joillekin kummallisille lahjojen tasoille perustetta Raamatusta. Tuossa opetuksessa sen sijaan asetettiin profetointi järjestykseen seuraavasti:

  1.  profetian henki  
  2. profetian lahja 
  3. profeetan virka 
  4. Raamatun profetiat

Pähkinänkuoressa opetus oli seuraava:

  • Profetian henki voi vallata kenet hyvänsä. Viitattiin Daavid -jahtiin lähteneiden Saulin miesten kokemukseen, jossa nämä joutuivat hurmoksiin profeetta Samuelin kohdattuaan. 
  • Profetian lahja on erityinen (?) Jumalan antama lahja. 
  • Profetian virka erityinen Jumalan antama virka. 
  • Lisäksi mainittiin Raamatun profetia (johon opetuksessa palattaneen myöhemmin).

Tässä on pakko leikkiä hieman eksegeetikkoa – ja penkaista opetusta vähän pintaa syvemmältä Raamatun kokonaisuutta (ja vähän yksityiskohtiakin vasten) peilaten.

Jos oikein ymmärsin, opetuksen mukaan profetian henki laskeutuu erityisellä tavalla erityisessä tilanteessa (mainittiin ylistys) ihmisten päälle. 1) Tällaisessa tilanteessa myös sellainen, jolla ei ole profetian lahjaa, voi profetoida. Periaatteessa esimerkiksi Joelin kirjan profetian valossa tuo voisi olla mahdollistakin. Myös kirkkohistoriassa tunnetaan ilmiöitä, joissa on esiintynyt yliluonnollisia kokemuksia, jotka ovat koskettaneet suurta joukkoa (ensimmäinen helluntai ja muutamat muut Apostolien tekojen kohdat, Telppäsen niityn tapahtumat, jne.). Sen sijaan termi ´profetian henki´ei tue tällaista selitystä – ainakaan Uuden testamentin valossa. Kohdassa, jonka tämä raamatunopettaja lainasi, sanotaan, että Jeesuksen todistus on profetian henki (KR -38)/ Jeesuksen todistajissa on profetian henki (KR -92). Kreikankielinen sana ´todistaja´ [martyria] tarkoittaa sekä todistajaa, todistamista ja todistusta että myös profeetalle annettua tehtävää, jossa hän profetoi. Toisin sanoen tuon yhden jakeen perusteella on aika uskaliasta perustaa oppia ”profetian hengestä”.

Ehkä seuraava menee saivarteluksi – mutta kyseinen raamatunopettaja perusteli tämän profetian hengen toimintaa Aamoksen kirjasta ottamallaan lainauksella 😉 Ymmärtääkseni tämän raamatunopettajan kategorioinnin mukaan Aamos kuuluu ainakin profeetan viran ihmisiin – ja (jos kyseinen raamatunopettaja ei meinaa pistää teologiaa aivan uusiksi) myös Raamatun profetiaan. Uskoisin, että moinen eksegeesi ei menisi läpi – ainakaan Raamatun kokonaisuutta ymmärtävissä – raamattukouluissa, yliopistosta puhumattakaan…

Jo jos saivartelua jatketaan, Uuden testamentin kuva ensimmäisistä kristityistä ei tue ajatusta siitä, että siellä profetian hengen laskeutuminen olisi ollut nimenomaan ”voidellun ylistyksen” aikaansaannosta. Se miltä ensimmäisten kristittyjen ylistys on täsmällisesti näyttänyt tai kuulostanut, on hämärän peitossa sen vuoksi, ettei sitä kuvata. Se, mikä näyttää olevan verrannollinen Pyhän Hengen toimintaan, näyttää olevan Sanan julistaminen, rukous ja annettujen lupausten uskominen – sekä vetoaminen siihen, että evankeliumia voitaisiin julistaa.

Se on jo!

Toivottavasti opetuksessa esiintullut sana ´erityinen´oli taiteilijan vahinko… En haluaisi kuulla profetoimista korotettavan muiden seurakunnalle uskottujen lahjojen, tehtävien tai palveluvirkojen yläpuolelle. Paavalin opetukseen viitaten, ei tulisi mitään, jos kaikki profetoisivat! Kristuksen ruumiissa tarvitaan jokaista, ei vain jotain ”erityistä”.

Sen sijaan korostus, jonka mukaan ”juuri nyt” Jumala haluaa nostaa nämä lahjat, ei ollut taiteilijan vahinko, vaan tietoinen korostus. Tämä korostus näyttää olevan korostuksista kaikkein houkuttelevin, mikä vetää uutta hengelliseen elämäänsä kaipaavia puoleensa kuin mesi kimalaisia. Totta kai haluamme olla ”se sukupolvi”, jonka aikana herätys tulee, haluamme olla ”juuri ne”, jotka tekevät suuria ihmeitä… Mutta missä ihmeessä Raamatussa on opetus siitä, että tulee jokin ”erikoinen aika”, jolloin tämä tapahtuu? Eikö Jeesus ja ensimmäiset kristityt ymmärtäneet elävänsä juuri tuota aikaa? Aikaa jolloin todelliset rukoilijat rukoilevat Hengessä ja totuudessa? Aikaa, jolloin Jumala vuodattaa Henkensä kaiken lihan päälle? Aikaa, jolloin julistetaan evankeliumia? Aikaa, jolloin Jumala tunnustautuu julistettuun Sanaan myös esimerkiksi parantamalla sairaita?

Minkä ihmeen takia näitä ”uusia ilmoituksia” tulee nyt vajaan kymmenen vuoden välein, ilmoituksia, joissa sanotaan, että tämä – juuri tämä – on se on… Minulla on sellainen tunne, että Jeesus olisi voinut vallan hyvin sanoa nimenomaan noista ”juuri nyt” -ihmisiä seuraamaan lähteneistä, ettei tulisi mennä sinne, missä sanotaan Kristuksen olevan… ei pitäisi juosta heidän perässään, vaan pysähtyä katsomaan, missä Hän oikeasti on! Kristus on jo tullut. Pyhä Henki on tullut. Kuten on sanottu, kaikki on valmiina. Me voimme pysähtyä. Sanan äärelle. Rukoukseen. Uskoa, että Kristus on siellä, missä Sanaa oikein julistetaan.

Jos olemme kadottaneet elävyyden elämässämme tai seurakunnissamme, ei se ratkea sillä, että juoksemme ”juuri nyt” -opetuksen perässä, vaan sillä että pysähdymme aivan itse muiden samoin uskovien kanssa etsimään Herraa omaa elämäämme ja sitä yhteisöä varten, jossa olemme! Voimme juosta maailman sivu etsimällä uutta voitelua, mutta jos Kristus itse ei täytä janoamme, olemme janoissamme.

Minusta on oikeasti kamalaa se, mitä välillä saa lukea noista ”juuri nyt” -ihmisistä, siitä että ”juuri nyt” oli heidän elämässään aivan jotain muuta kuin Jumalan ilmestymistä tässä ja nyt. Valitettavan usein heidän omassa elämässään on paljastunut ennemmin tai myöhemmin skandaaleja, jotka ovat negatiivisesti värittäneet heidän missiotaan. Yhtenä esimerkkinä Suomessa ehkä tuntematon Latter Rain (syyssade/myöhäisempi sade) opetuksen kannattaja, Earl Paulk,joka liittyi opetukseen, jonka mukaan ”olisi korotettujen pyhien joukko, joissa olisi ennen kuulumaton pyhyys ja voima.” Tarinamme ei pääty yhtä kauniisti kuin saduissa, vaan lähteeni jatkaa: ”Myöhemmin hän ryvettyi seksiskandaaleissa, jotka ovat vieläkin uutisissa.” Yksinkertaisesti en ymmärrä, kumpi on muna ja kumpi kana tässä tarinassa? Onko opetus ollut suurta bluffia alusta saakka vai onko opetus sokaissut opettajansa niin, että tämä ei lopulta näe, minne on menossa ja mitä tekee. Joka tapauksessa on varsin erikoista julistaa ”ennenkuulumatonta pyhyyttä ja kunniaa”, kun omassa elämässä asiat on kaikkea muuta kuin kunnossa!

Ihan tosissaan! Meidän elämää kaipaavien kristittyjen pitäisi hinguta niin kovasti aidon perään, että yksinkertaisesti emme suostu ottamaan vastaan jotain, mikä näyttää väärennökseltä! Vaikka väärennöksen kohtaaminen karmii ja kuvottaa, se ei tee tyhjäksi sitä, että on olemassa aito Jumalan työ.

Pietarin näkökulma

Aivan mahtava kohta tämän tasokristillisyyden ja ”juuri nyt” -kristillisyyden vastapainoksi on 1. Pietarin kirjeen 2. luku, josta muutamia jakeita:

Niin kuin vastasyntyneet lapset tavoitelkaa puhdasta sanan maitoa, jotta sen ravitsemina kasvaisitte pelastukseen. ” [Sana ´puhdas´[adolos] tarkoittaa ´puhdasta, sekoittamatonta, alkuperäistä´. ]

Tulkaa hänen luokseen, elävän kiven luo, jonka ihmiset ovat hylänneet mutta joka on Jumalan valitsema ja hänen silmissään kallisarvoinen. Ja rakentukaa itsekin elävinä kivinä hengelliseksi rakennukseksi, pyhäksi papistoksi, toimittaaksenne hengellisiä uhreja, jotka ovat Jumalalle otollisia Jeesuksen Kristuksen tähden.Sanotaanhan Raamatussa:

— Katso, minä lasken Siioniin kulmakiven, valitun kiven, jonka arvo on suuri. Joka häneen uskoo, ei joudu häpeään.

Mutta te olette valittu suku, kuninkaallinen papisto, pyhä heimo, Jumalan oma kansa, määrätty julistamaan hänen suuria tekojaan, joka teidät on pimeydestä kutsunut ihmeelliseen valoonsa.”

Ajan ilmiöitä katsellessani tulee väkisinkin mieleen, että aikamme kristillisyydessä on kiusaus hylätä Kristus ja asettaa jotain muuta Hänen rinnalleen – jopa tilalleen. Olkoon nyt sitten vaikka tasokristillisyys. Tuossa – enkä muussakaan – kohdassa en pysty näkemään mitään tasoja ;). Olemme täsmälleen samalla viivalla niin Kristuksen armon kuin Hänen lahjojensakin suhteen.
Niinpä niin,… kalastaja Pietari – ilman sen erityisempää voitelua korostamatta – vakuuttaa meille, Kristukseen uskoville lapsen oikeutta ja lähetystehtävää mennä kaikkeen maailmaan ja julistaa evankeliumia… ja Paavali… kehottaa palvelemaan sen armoituksen ja voiman mukaan, mikä itse kullekin on annettu. Ei se sen erikoisempaa ole.

1) Löysin internetin kätköistä suomalaista opetusta, jossa etsittiin erityisiä ylistyksen lahjan omistavia ihmisiä herätyksen airuiksi… Tässä erityisen ylistyksen ilmapiirissä profetian henki pääsee laskeutumaan…

Siunauksesta ja kirouksesta

 ”Minä siunaan niitä, jotka sinua siunaavat ja kiroan ne, jotka sinua kiroavat…” (Vrt. 1 Moos 12:3)

 Asiayhteydestä selviää, että kysymys on ennen muuta Aabrahamista. Jaetta on sovellettu Israeliin. Myös yksityiset kristityt ovat soveltaneet sitä itseensä.

Voideltu koskemattomuus

 Viime mainittua on käytetty joskus suorastaan pelottavassa asiayhteydessä: tilanteessa, jossa yksityinen kristitty tai julistaja nostaa itsensä ”Voidellun” asemaan ja hakee sanoilla diplomaattista koskemattomuutta taustalla ajatus:

”Jos kritisoit tekemisiäni, kiroat minua; ja Jumala kiroaa sinut. Sinun on hyväksyttävä minut Jumalan voideltuna, niin Jumala siunaa sinut.”

 Siunaaminen on eri asia kuin asioiden ”villaisella painaminen”

Jumala on kehottanut siunaamaan jokaista, myös toisin ajattelevaa ja suoranaista vihollista. Siunaaminen tarkoittaa muun muassa ´hyvien asioiden puhumista, hyvän toivottamista´. Tässä siunaamisessa ei kuitenkaan ole  kysymys siitä, mitä nämä diplomaattista koskemattomuutta hakevat henkilöt tavoittelevat. Siunaaminen ei paina alleen totuutta ja totuuden puhumista. Siunaaminen ei vaienna huutavan ääntä korvessa. Silloin kun on aika tuoda esiin väärät ajatukset ja väärät teot ja peräänkuuluttaa parannusta, näin on myös tehtävä.

Parannus on edellytys Jumalan elämäämme antamalle virvoitukselle

Vanha sanonta siitä, että Pyhä Henki on arka lintu, pitää paikkansa: Ajatellaanpa Pietarin sanoja Apostolien teoissa:

”Tehkää parannus, että virvoituksen ajat tulisivat Herran kasvoista.” (Apt. 3:19,20)

Aiemmin Apostolien teoissa on viittaus Joelin kirjaan:

Tämä on sitä, mikä profeetta Joelin suulla on ilmoitettu:– Viimeisinä päivinä, sanoo Jumala, minä vuodatan Henkeni kaikkiin ihmisiin–”. (Apt. 2:16,17)

Lupausta edeltää Joelin kutsu syvälle käyvään parannukseen:

Vielä nytkin Herra sanoo: — Kääntykää minun puoleeni, tehkää niin koko sydämestänne, paastotkaa, itkekää ja valittakaa. Repikää rikki sydämenne, älkää vaatteitanne. Palatkaa Herran, Jumalanne, luo, sillä hän on anteeksiantava ja laupias, hän on kärsivällinen ja hänen hyvyytensä on suuri.–” (Joel 2:12, 13a).

Julistamisen vaaralliset vedet

Joskus siunaus-kirous -akseli ymmärretty perinpohjaisesti väärin. Ihminen on ottanut oikeuden omiin käsiinsä. ”Minulla on valta…” on ajatuksena vaarallinen ihmisen käsissä. Julistettaessa toiselle ihmiselle – olkoon tämä sitten kristitty tai ei – vaikeuksia ja vastoinkäymisiä, ollaan vaarallisilla vesillä. Jeesus nimenomaan sanoi:

”Siunatkaa, älkää kirotko.”

Siunaus ei tosiaankaan pidä sisällään vaikeuksien, sairauden tai onnettomuuksien toivottamista toiselle! Yhtä vähän se pitää sisällään seuraavanlaisia julistuksia, joita olen kuullut kristittyjen (!?)julistajien (!?) suusta tulevan: ” Minulla on valta käskeä saatanaa.” (Tässä tapauksessa ei ollut kysymys mistään auktoriteetista yli vihollisen vallan, vaan uhkauksesta, joka kohdistettiin toiseen uskovaan. Henkilö tarkoitti asiayhteydessä sitä, että hänellä on valta käskeä saatana vahingoittamaan. Huh!) ”Kaatuupa tuo millä tavalla tahansa, kunhan kaatuu.” Tai sitten hellä mietosemmalta kuulostavaa – mutta ei yhtään sen vaarattomampaa tekstiä…: ”Niitä, jotka asettuvat tielleni, kohtaa sairaus…(tai muu vastaava uhkaus)” (puettuna profetiaan).

Revanssivapaa rukous

Edellä kirjoitettu on perin toisenlaista kuin vainottujen apostolien rukous – jossa ei ollut jälkeäkään enempää totuuden väistelystä kuin revanssihengestäkään:

Vapaaksi päästyään Pietari ja Johannes menivät omiensa luo ja kertoivat, mitä ylipapit ja kansan vanhimmat olivat heille sanoneet. Sen kuultuaan kaikki alkoivat yhteen ääneen rukoilla Jumalaa. — Katso nyt, Herra, kuinka he meitä uhkailevat! Anna palvelijoillesi voimaa pelotta julistaa sanaasi. Ojenna kätesi, niin että sairaat paranevat, että tapahtuu tunnustekoja ja ihmeitä pyhän palvelijasi Jeesuksen nimessä.” (Apt 4)

Jumala on kirouksen sanojakin ylempänä

Muuten tuollaisten julistusten jäljiltä voisi olla ”päätä lyhempää” sakkia, kun kaikenmoiset tuomiot toteutuisivat. Omituista tilanteessa on, että toisaalta noiden tuomioiden jakelijat ovat usein varsin hanakoita pyytämään itselleen diplomaattista koskemattomuutta. Ajattelen kuitenkin Sanan pohjalta sillä tavalla, että nuo lausutut sanat koskevat myös heitä itseään: Myös heidän tulisi siunata – saadakseen siunauksen.

Siunatessamme emme häviä yhtään mitään: Kun toivotamme toiselle ihmiselle Jumalan tahtoa toteutumaan koko valtavassa mitassaan, voimme olla varmoja, että jokin muuttuu myönteisesti. Manatessamme onnettomuutta toisen ylle olemme enemmänkin jonkinlaisia poppahenkilöitä, jotka eivä kirkasta toiminnallaan ainakaan Kristusta vaan pikemminkin ovat vastapuolen palveluksessa. Vai onko niin, että nämä ”poppahenkilökristityt” haluavat viime hetkeen kontrolloida olosuhteita ja tilanteita – ja heidän on vaikea antaa Jumalan toimia?

92. Tuli taivaasta vai vain tomut oven raosta?

Olen pohtinut paljon rukousta ja esirukousta, sitä mistä (esi)rukouksessa oikein on kysymys. Löysin aihepiiristä ihan käyvän sivuston http://www.rukous.net. Näytti olevan tasapainoista opetusta.

(Esi)rukouksen ytimestä – ja väärinymmärryksestä

Itseäni on todella paljon puhutellut se, minkä olen ymmärtänyt (esi)rukouksen ytimeksi: Tulkoon Sinun valtakuntasi. Tapahtukoon Sinun tahtosi niin maan päällä kuin taivaissa. Rukouksen ydin on, että rukoilemme Jumalan tahtoa tapahtumaan.

Ongelma näyttää olevan, että liian usein ymmärrämme tämän Jumalan tahdon väärin – liian usein omista motiiveistamme käsin. Tämä ”värittyminen” johtaa meidät jopa Jumalan tahdon vastaiseen toimintaan – niin vilpittömiä kuin toiminnassamme saatamme ollakin.

Yksi esimerkki Raamatun lehdiltä on opetuslasten kostonhimoisuus ja näyttämisenhalu. Ukkosenjylinän pojiksi nimitetyt Jaakob ja Johannes, veljekset kuin ilvekset Sebedeuksen suvusta :), halusivat osoittaa, että Jeesuksen seuraajista pesee, kun mokomat ihmiset eivät ottaneet heitä ja Jeesusta vastaan. He kysyivät Jeesukselta lupaa rukoilla tulta taivaasta kuluttamaan moisten ihmisten asuinsijat ja ihmiset siinä sivussa. Uskoa heiltä ei puuttunut. Sen sijaan heiltä unohtui se, mitä Jeesus oli heille sanonut lähettäessään  heidät julistaan Jumalan valtakuntaa ja parantamaan sairaita ja antaessaan heille vallan parantaa taudit ja karkottaa pahat henget.(Luuk 9: 1,2)

Jeesus terotti nimenomaan sitä, että jos jossakussa paikassa ei oteta heitä vastaan, heidän oli vain lähdettävä ja pudistettava tomu jaloista – ja sillä siisti. Nyt kun heitä ja Jeesusta ei otettukaan vastaan samarialaisessa kylässä sen takia, että he olivat menossa Jerusalemiin (mitä samarialaiset eivät traditionaalisista syistä voineet sietää), nämä  opetuslapset Raamatulla (kertomuksella Elian ja Baalin profeettojen konfrontaatiosta) perustellen olivat valmiita käskemään tulta taivaasta kuluttamaan nuo ihmiset. Heille ei tullut mieleenkään, oliko Samariassa tapahtunut verrannollinen vuosisatoja aiemmin tapahtuneeseen!

Tänäkin päivänä julistetaan Elian voitelua ja myös häneltä Elialle siirtyvää ”kaksinkertaista” voitelua, jota seuraavat ihmeet ja tunnusteot – ja tuli! Olisiko aika kuunnella, mitä Jeesus vastasi ukkosenjylinänpoikaopetuslapsilleen?

”Jeesus kääntyi ja nuhteli opetuslapsia [ja sanoi: ”Te ette tiedä, minkä hengen omat te olette.  Ihmisen Poika ei tullut ihmisten sieluja kadottamaan vaan pelastamaan.”]. Yhdessä he jatkoivat matkaa toiseen kylään.”

Jeesus teki niinkuin opetti. Hän yksinkertaisesti siirtyi seuraavaan kylään.

Paavali kirjoitti:

”Älkää itse kostako, rakkaani, vaan antakaa sijaa Jumalan vihalle, sillä kirjoitettu on: ´Minun on kosto, minä olen maksava, sanoo Herra´.” (Room 12: 19)

Elian case ei sopinut kyseiseen tilanteeseen ollenkaan! Tuli ei kuluttanut profeettoja, vaan uhrit. Tuli oli Jumalan yliluonnollinen merkki Jumalan läsnäolosta. Elia kyllä tuossa tilanteessa ”hoiteli” Baalin profeetat – ymmärtääkseni Jumalan käskystä. Jeesus sen sijaan ei käskenyt opetuslapsiaan vahingoittamaan ketään.

Sekä Jaakob että Johannes näyttävät oppineen jotakin, kun heidän kirjeitään lukee. Etenkin Johanneksesta tuli ”rakkauden apostoli”, jonka korostus oli rakkaudessa ja yhteydessä. Rakkauden ja totuuden tuli kulkea käsi kädessä. Johanneksen tulkinta oli jopa niin tiukka, että hän oli sitä mieltä, että toista kristittyä vihaavalla ei ollut yhteyttä Kristukseen!

”Mutta se, joka vihaa veljeään, on pimeydessä. Hän vaeltaa pimeässä eikä tiedä, minne on menossa, sillä pimeys on sokaissut hänen silmänsä.” (1 Joh 2:11)

Se ei käy, ei kerta kaikkiaan käy!

Annetaanpa Jaakobille sanan vuoro: 

”Kielellä me kiitämme Herraa ja Isää, ja sillä me kiroamme ihmisiä, Jumalan kaltaisiksi luotuja; samasta suusta lähtee kiitos ja kirous. Tämä ei käy, veljeni.” (Jaak 3: 9-10) 

Englanninkielisessä maailmassa puhutaan epidemian lailla leviävästä opetuksesta, jota nimitetään ”karismaattiseksi noituudeksi” (!) (Charismatic witchcraft)  ja Jaakob-3-kirouksesta (James 3 Cursing). Aiheesta on kirjoitettu jopa kirja Breaking Christian Curses: Finding Freedom from Destructive Prayers (Dennis Cramer) ´Kristillisten kirousten murtaminen: Löydä tiesi vapauteen tuhoisista rukouksista” (ei ole käännetty suomeksi, valitettavasti).

Kun ampuu yli…

Jo on aikoihin eletty! Kristittyjen on tarpeen suojautua toisten kristittyjen kirouksilta! Ampuu jollakin yli – ja kuinka pahasti.

Olen omin silmin nähnyt ja omin korvin kuullut moista kiroamista tehtävän täällä Suomessakin. Esimerkkini ovat tällä kertaa kyllä ulkomailta. Vuonna 2009 eräät kristityt profetoivat ja rukoilivat Barack Obaman kuolemaa, koska tämä oli myöntyväinen aborttiin. Samalla tapaa nämä kristityt profetoivat ja rukoivat niille naisille, jotka päätyivät aborttiin. Hetkinen! Tuohan kuulostaa oikealta ja raamatulliselta – mutta vain kuulostaa! Kuten tuon julkituonut alaskalainen blogisti asian ilmaisikin: Missä on kristittyjen rakkaus ja rakkaudellinen todistus, jolla he rakastaisivat nämä ihmiset Jeesuksen luo? Totuutta tuossa toiminnassa tuntui olevan; rakkaus puuttui.

Samaan tapaan eräs kristillinen yhteisö otti ”kunnian” Anton LeVeyn, Saatanan kirkon perustajan kuolemasta. Juuri kun he olivat rukoilleet LeVey oli kuollut. Tämän asian esilletuoneen blogistin tavoin itsellänikin on närkästyksen aihe: Missä oli rukous tämän LeVeyn pelastumisen puolesta? Toiko Jumalalle kunniaa LeVeyn kuolema kenties pelastumattomana?

Ihan tosi: Käydessämme tuommoista sotaa sellaisia ihmisiä vastaan, joista emme jostain syystä vain tykkää, jotka ovat kanssamme eri mieltä – tai ihan oikeasti meitä ja julistustamme vastustavia tahoja kohtaan, emme ole Jumalan asialla, vaan Hänen vihollisensa asialla. Edes Jumalan mieleen ei ole jumalattoman kuolema – saatika Hänen omansa kuolema tai onnettomuus. Hän haluaisi, että jokainen ihminen pelastuisi ja tulisi tuntemaan totuuden.

Jos alamme kiroilemaan ihmistä, Jumalan luomaa ja Kristuksen lunastamaa, pilkkaamme Hänen Luojaansa ja Lunastajaansa. Ei hyvä. Ei hyvä. Sanoisin.

Ennen kuin lähdemme määrittelemään toisen elämää nk. (esi)rukouksillamme, pahimmillaan kirouksillamme, meidän kannattaisi lukea Raamattumme uudelleen – ja tarkasti. Ei  enempää Jeesus kuin Hänen seuraajansakaan käyneet sotaa lihaa ja verta vastaan, ihmisiä vastaan. Heidän hengellinen sotansa ei ollut kenenkään ihmisen tulevaisuuden määrittelyä.

Mitä hengellinen sota on – ja mitä se ei ole?

Nähdäkseni Jumalan sota-asun pukeminen (esim. Ef 6) on nojautumista, luottamista, uskoa Kristuksen kokonaisvaltaiseen sovitustyöhön. Siinä ei tarvitse käskeä tai komentaa henkivaltoja, ei kirota ihmisiä, omistaa itselleen maa-alueita (mikä on toisen kirjoituksen aihe!) tai muutakaan semmoista. Kristuksen työ riittää – myös suhteessa henkivaltoihin.

Sen sijaan – asioihin (myös silminnäkijänä ja kirjoittamani läpi eläen) tutustuneena, voi liiallinen sählääminen henkivaltojen kanssa aiheuttaa ylimääräistä päänvaivaa ja ylimääräistä taistelua kristityn elämässä. Senkin ajan kun kiroamme toisia tai rukoilemme toisia (kristittyjä!) vastaan käyttäisimme evankeliumin julistamiseen, saattaisi pelastua muutama ihminen. Sen sijaan hukkaamme aikaa kiroten ja/tai komentaen henkivaltoja – pahimmillaan niin, että oikeasti on tarvetta tutustua tuohon mainitsemaani kirjaan, että kirouksen kohde tarvitseekin topakkaa rukousta ja vapauttamista sen takia, että on joutunut osaksi sellaista, mikä on tavallisempaa lähetysmailla kuin nk. kristillisessä Suomessa! (tämäkin toisen kirjoituksen aihe!)

 

 

 

Jumala hoitaa

Norjan ampumatapauksen ja hengellisen kentän ilmiöiden seuraaminen ovat saaneet TODELLA mietteliääksi – muutkin kuin minut.

Kuten erään tilaisuuden puhuja ilmaisi: ”Mitä ihmisen päässä liikkuu, kun hän tekee noin hirvittävän teon” Itse mietin hengellisen kentän ilmiöiden äärellä: ”Mitä kristityksi itseään nimittävän ihmisen päässä liikkuu, kun hän ottaa aseekseen Jumalan?” – asiayhteydessä, josta Jumala tuskin olisi kovin ylpeä.

Olen pohtinut viime aikoina paljonkin rukousta – ja nimenomaan esirukousta. Tarkastelen otsikon kysymystä tätä taustaa vasten.

Esirukous on rukousta toisen ihmisen, jonkin tietyn asian tai olosuhteen puolesta. Mitä tai miten esirukouksessa rukoilemme, se onkin toinen asia.

Viimeksi kuluvana viikonloppuna törmäsin karmivaan esirukouksen tulkintaan. Sinällään hurskaalta kuulostavaa sananpartta ”Jumala hoitaa” käytettiin uhkauksena omien etujen ajamiseksi: Jos et tee niin kuin sanon, ”Jumala hoitaa”. Hurrr – Niskavillani nousivat pystyyn – ja ensimmäisenä oli mielessäni ajatus: Jumala ei toimi – onneksi – noin! Hänen toimintaansa – silloinkin kun se sisältää oikeutetun ojennuksen – ei sisälly tuollaista uhkaa, etenkään silloin, kun tuota ojennusta ohjaa ihminen, ei Jumala.

Kyllä Jumala on oikeuden ja vanhurskauden puolella – mutta ei koskaan meidän itsekkäiden, omahyväisten – pahimmillaan väärien ja totuudenvastaisten- halujen puolella. On selvä ero sen välillä, rukoilemmeko niin kuin meille sopii ja meistä tuntuu hyvältä vai niin kuin Jumalan kaikkitietävään ja hyvään tahtoon sopii. Ilmaisin asian seuraavasti eräässä esirukousta koskevassa kirjoituksessani:

Ei niin kuin minä, vaan niin kuin Sinä” sanoi Jeesus Getsemanessa. Esirukous vie meidät Getsemaneen, sanomaan nuo samat sanat. Esirukouksessa ei ole kyse minusta, vaan Hänestä – ja Hänen tahdostaan.

Rukoillessa tunnustamme, että Hänen tahtonsa tie on parhain ja taivumme Hänen tahtoonsa.

Kyseessä ei ole fanatismi ja taipuminen mihin tahansa, vaan Hyvän Isän hyvään tahtoon. Tunnustamme Hänen ilmoituksensa perusteella, että Jumalan tahto on hyvä meihin nähden Jeesuksessa Kristuksessa.

JOS ALAMME KOMENNELLA JUMALAA JA/TAI PYHÄÄ HENKEÄ JA/tai JEESUSTA OMIEN MIELIHALUJEMME MUKAAN, OLEMME VAARALLISELLA ALUEELLA.

Yksinkertaisesti pyrimme hallitsemaan hallitsematonta. Jeesus sanoi Pyhästä Hengestä, että Hän puhaltaa missä tahtoo, me kyllä kuulemme sen huminan, mutta emme tiedä, mistä se tulee ja minne se menee. Ja jatkoi: ” näin on jokaisen Hengestä syntyneen laita.”

Pahimmillaan – Watchman Neen sanoja käyttääkseni – vapautamme ihan muita voimia kuin Jumalan voiman!

Tuntuuko uskomattomalta? Pohdipa kuitenkin hetki sellaista tilannetta, jossa kristityksi itseään kutsuva alkaa rukoilla henkilölle, jonka kanssa on toista mieltä jostain asiasta pahaa ja onnettomuuksia, luuletko, että Jumala antaa tuollaisia oman lapsensa tielle jonkun ihmisen käskystä? Onko Jumala jonkinlainen marionetti, jota pystymme heiluttelemaan omilla pyynnöillämme? Tuo pahojen asioiden ja onnettomuuksien rukoileminen voi kuvastaa vallan hyvin meidän omaa vihaista olotilaamme – mutta ei missään tapauksessa saa olla vakavan esirukouksemme aihe!

Esimerkiksi Uuden testamentin yksikään Jeesuksen tai hänen opetuslastensa rukous ei ole tuonsisältöinen! Opetuslapset eivät edes pieksettyinä rukoilleet pieksijöiden ja vangitsijoiden niskaan onnettomuuksia niin, että nämä kääntyisivät, vaan rukoilivat itselleen voimaa julistaa evankeliumia ja että ihmeitä ja tunnustekoja tapahtuisi Jeesuksen Kristuksen nimessä.

Myöskään mainitsemani Jumalalla uhkaaminen ei kuulu kristityn lähetyskutsuun. Me emme voi pakottaa toista uskoon, vielä vähemmän uskomaan meidän tavallamme tai toimimaan kuten me. Me voimme vain julistaa evankeliumia niin kuin se on kirjoitettu ja toimia sen mukaan. Siinä kaikki. Jos uskomme, että evankeliumi on voimakas Jumalan Sana, joka murtaa vaikka kallion, emme tarvitse avuksemme miekkalähetystä missään muodossa: emme siinä muodossa, että uhkailemme Jumalalla tai tuomiolla ”omatahtoisesti” (Sana puhuu sinänsä hyvin selkeästi näistä asioista), emme ala käymään ”hengellistä sodankäyntiä” toista kristittyä tai kristittyä ryhmää vastaan , emme sellaisessakaan muodossa, että saatamme toisen kristityn ryhmän huonoon huutoon (eri juttu on selkeät väärinkäytökset, kuten esiinnousseet pedofiliatapaukset tai hengellinen väkivalta – ne täytyy tuoda julki totuudessa). Miekkaan tarttuminen osoittaa omaa epäuskoamme evankeliumin suhteen.

Tämän päivän (ennen muuta karismaattista kenttää vaivaama) väärinymmärretty hengellinen sodankäynti muistuttaa toisinaan enemmänkin okkultismia kuin kristinuskoa.  Olen nähnyt ja kuullut eräissä piireissä kirottavan toisinajattelevia kristittyjä tai niitä, joiden kanssa on syntynyt normaaliin ihmiselämään kuuluvaa ”hiomaääntä”, kun ei ollakaan kaikesta yhtä mieltä. Suorasukaisesti on opetuksessa uhattu onnettomuuksilla niitä, jotka uskaltavat arvioida menettelytapoja tai esimerkiksi profetioita. Jumala on näille ihmisille kostonjumala – jota he (näin ainakin noiden menettelytapojen ja opetuksen mukaan ymmärrän) luulevat hallitsevansa.

Hyvänen aika! Ei Jumala ole meidän marionettimme! Hän on Rakkaus – Hän iloitsee totuuden voittaessa. Hän iloitsee, kun Hänestä erkaantunut ihminen kääntyy. Ei Hänelle tuota iloa yhdenkään ihmisen kärsimys, huono olo tai onnettomuus. Hän on tullut, että meillä olisi yltäkylläisyys ja elämä. Sen sijaan VARAS on tullut varastamaan, tappamaan ja tuhomaan.

Meidän pitää rukoillessamme miettiä, KUMMALLE puolelle asetumme? Rukoilemmeko siunausta vai kirousta? Rukoilemmeko Jumalan tahtoa tapahtumaan vai yhdymmekö sielunvihollisen tahtoon?

Viittasinkin jo okkultisimiin. Tapasin pitkään lähetystyön kanssa tekemisissäolleen papin. Meitä yhdisti Thaimaan buddhalaisuuden tuntemus. Miehelläni Artolla on ystävä, jolla oli kerrottavana karmiva tapaus Thaimaasta. Niin rauhanuskonto kuin buddhalaisuus periaatteessa onkin, siinä on myös kaikkea muuta kuin rauhaarakastava puoli, kuten kertomus osoittaa. Arton ystävän ystävä oli suuttunut ystävään ja kironnut tämän lapsen. Lapsi sairastui meidän länsimaiden lääketieteen mukaan skitsofreniaan pian tuon jälkeen. Arton ystävä oli varma, että kirous oli aiheuttanut tuon sairauden. Tämä tuntemani pappi puolestaan kertoi tapauksen thaimaalaisesta seurakunnasta, jonne oli tullut mies ”odottamaan kuolemaa” (näin hän oli asian ilmaissut). Miksi hän oli odottanut kuolemaa? Koska hänen appensa oli suuttunut hänelle ja kironnut hänet ”kuolemaan”. Noissa oloissa suhtaudutaan vakavasti kirouksiin, joille me länsimaiset hymyilemme ja viittaamme kintaalla ”taikauskona”. Sitähän se toki onkin. Ongelma on vain siinä, että nämä ihmisraukat ovat nähneet tuon taikauskon toimivan  ja siksi pelkäävät. Tämä thaimaalainen poppamies oli saanut aikaan ihmisille vaikeuksia noilla kirouksillaan. Mies ei siis pelännyt turhan päiten. Sen sijaan suuri yllätys tälle poppamiehelle oli, että tuo hänen kiroamansa mies ei suostunut kuolemaan! Hänhän oli kristitty ja hänessä asui Kristus, joka oli voimakkaampi kuin tuon poppamiehen kiroukset! Poppamies tuli myöhemmin kristityksi.

Miksi tämän kerron? Haluan painottaa, että meidän kristittyjen, rukoilevien ihmisten ei pidä missään tapauksessa sotkeentua samantyyppiseen toimintaan kuin tuo thaimaalainen poppamies tai mieheni ystävän ystävä. Tuollainen ei ole tippaakaan kristillistä.

Jos Jumala näkee hyväksi ohjata jota kuta hyvään suuntaan vaikeuksien kautta, Hän saakoon sen tehdä – mutta sehän jo sisältyy siihen rukoukseen, jonka rukoilemme: Tapahtukoon Sinun tahtosi – ei minun.

Tai ehkä meille on niin vaikea jättää asiat oikeasti Jumalan hoitoon – ja luottaa, että Hän hoitaa ne parhain päin, vaikka se ei meidän omaan pirtaamme sopisikaan.

80. Erämaassa (2/2)

… jatkoa Erämaassa (1/2)

Daavidin kuvauksessa erämaasta voimme nähdä myös toisenlaisen erämaan, hengellisen erämaan.

Tämän ajan kristillisyydessä ei ole olemoisinkaan muotia puhua erämaasta. Sen sijaan usein julistetaan, että voitelun painosta murtuvat kaikki kärsimyksen, sairauden, vaikeuksien ja köyhyyden ikeet. Totta sekin; Jumala voi antaa ylenmääräisen menestyksen ajan kuin Jobille konsanaan. Sen sijaan Raamatun kokonaisuus ei tue mitään menestysmittarin kehittämistä kristityn voideltunolemisen asteelle! Daavid oli voideltu – ja silti hän koki elämässään monenlaisia vaikeuksia – kuten tuo erämaavaihe luolissa asumisineen Saulin kymmenkertainen sotajoukko kintereillä.

Tuollainen erämaa johtaa usein myös hengelliseen erämaahan – vaikka toki hengellinen erämaa voi olla myös maallisen hyvinvoinninkin keskellä ihan täyttä totta. Joka tapauksessa Daavidin syvä kokemus oli, että hän nääntyy, jos Jumala ei ilmesty.

Olen viime aikoina tutkinyt menneitä hengellisiä liikehdintöjä. Kuten eräs yhdysvaltalainen kirjoittaja totesi: Tämän päivän liikehdinnät eroavat yhdessä suhteessa voimakkaasti aiemmista. Tämän päivän elämän ja herätyksen etsinnästä puuttuu tyystin hätä Jumalan puoleen ja tietoisuus Jumalan pyhyydestä. Haluamme helpon herätyksen!

Menneitä herätyksiä on edeltänyt joko maallinen tai hengellinen kuivuus. Ihmiset ovat tulleet Jumalaan tarvitseviksi. Ilman Jumalaa ei ole enää pärjännyt. Tämän – usein epätoivoisen oloisen – tarvitsevuuden jälkeen on tullut liikehdintä – usein sitä kautta, että ihmiset ovat kokeneet Pyhän Jumalan ilmestyvän. Syyllisyys on hellittänyt, rauhattomuus väistynyt, kuivuus jäänyt taakse, kun Jumala on kohdannut.

p.s. Tätä kirjoittaessa tuli sitten oikein kunnon sadekuuro – ja maa sai kipeästi tarvitsemaansa kosteutta.

Erämaassa

Nuoresta pitäen olen ihaillut niitä henkilöitä, jotka näyttävät antautuneen ”täysillä” Herralle. Itsekään en ole halunnut puolinaisuuteen tyytyä.

Tämä ihailu ja kaipaus toi mukanaan myös paineita. Useaan kertaan kuulin julistettavan, kuinka puhuja oli ollut niin ja niin monta tuntia Herran edessä ja kuinka Jumala oli puhunut. Entä sitten minä, joka tasapainoilin työn, perheen – ja kesällä vielä maatilankin – velvoitteiden kanssa ja siinä sivussa valmistelin seuraavan tilaisuuden saarnaa? Miten ihmeessä voin niin moneksi tunniksi mennä Herran eteen? Ja mitä oikeastaan oli Herran edessä oleminen?

Leipää – arjen keskellä

Löysin oman puolituntiseni (pienten lasten kanssa tuo on jo pitkä aika ;)!), jolloin sain olla Herran edessä: Lasten ohjelma illalla. Klo 17.30-18.00. Se oli minun aikani Herran edessä.

Monesti valmistelin puhuttavaani lehmiä lypsäessäni ja myöhemmin lehmien vaihduttua toimistotyöhön lenkkipolulla.

Eräässä vaiheessa sain huutia siitä, että en ollut läsnä tilaisuuksissa aktiivisesti. Minun olisi pitänyt olla läsnä – jotta kuulisin, mitä minulle puhuttaisiin. Olin kyllä paikalla – mutta en läsnä, koska esikoiseni itki varsin usein. Miten siinä sitten asetut paikoilleen kuuntelemaan? Rukoilin kerran suurin piirtein näin: ”Hyvä on. Herra, jos sinä haluat minulle jotain erityistä sanoa, ole kiltti, ja anna tämän lapsen silloin nukkua!”

Kuinka ollakaan, eräässä tilaisuudessa juniori nukkui koko ajan – jopa sen hetken, että pääsin keskustelemaan vierailevan puhujan kanssa. Hän rukoili puolestani. Yllätyksekseni hän ei ripittänytkään minua tilaisuuksien laiminlyönnistä, vaan hänellä oli (profetian sanan kautta) aivan toisentyyppinen viesti: Jumala on kanssani joka päivä.

Jumala näkee

Raamatussa on monia puhuttelevia kohtia, joissa Herra näyttää osoittavan, että Hän tietää ja tuntee meidät jokaisen, tilanteemme – ja myös jaksamisemme rajat.  Eräs näistä on kohta, jossa Aabrahamia koetellaan perinjuurin: Jumala kehottaa Aabrahamia uhraamaan ´lupausten lapsen´,  Iisakin.  Uskoen ja luottaen Jumalaan Aabraham etenee määränpäähän, tekee alttarin ja laittaa sen päälle uhriksi poikansa Iisakin. Tässä (vasta tässä!) vaiheessa enkeli kieltää häntä koskemasta poikaan ja sanoo:

”Älä koske poikaan äläkä tee hänelle mitään. Nyt minä tiedän, että sinä pelkäät ja rakastat Jumalaa, kun et kieltäytynyt uhraamasta edes ainoaa poikaasi.” (1 Moos. 22:12)

Tämän jälkeen Aabraham näkee sarvistaaan pensaaseen takertuneen oinaan, jonka hän sitten uhraa Herralle poikansa sijaan. Tapahtuman jälkeen Aabraham antaa paikalle nimen ”Herra katsoo”. [t. Herra näkee, Herran huolenpito nähdään (JHVH jireh].

Uskoisinpa, että monet meistäkin koettelemustemme keskellä huomaamme jossakin vaiheessa, että todellakin Jumala näkee ja ilmestyy! Hän todellakin pelastaa meidät oikea-aikaisesti koettelemustemme alta.  – Ja ehkäpä niin kuin Abrahamin kohdalla koettelemus on juuri ennen sitä, mitä monet karismaatikot kutsuisivat ”läpimurroksi” tai lupausten täyttymiseksi. Koettelemuksensa jälkeen Aabraham sai uudelleen Jumalalta omaa elämäänsä ja jälkeläisiään koskevan lupauksen.

Jumalan leipää erämaassa – kun ”Pelokas” kohtaa Herransa

Aabrahamin elämäntarinan lisäksi minua on puhutellut Elia. Viime aikoina nimenomaan siinä mielessä, että myös Elian kohdalla Jumala tuli Hänen tilanteensa tasolle.


Ahab kertoi Isebelille kaiken, mitä Elia oli tehnyt, myös sen, kuinka hän oli miekalla surmannut kaikki Baalin profeetat. Silloin Isebel lähetti sananviejän Elian luo ja käski hänen sanoa: ”Kohdatkoon minua jumalten viha nyt ja aina, ellen huomenna tähän aikaan ole tehnyt sinulle samaa, minkä sinä olet tehnyt heille!” Elia pelästyi ja lähti pakoon pelastaakseen henkensä.

  1. Kuningastenkirjan 19:nnen luvun kertomus kolahtaa minuun myös sen takia, että juuri Elian tavalla reagoin siinä vaiheessa, kun riuhtaisin itseni irti entisestä taustayhteisöistäni:

Vaikka henkilöt taustapeilissäni eivät asiaa taida tunnustaa, sain kyllä oman osuuteni myös uhkauksista, kun aloin nostaa opetuksen ja johtamisen vinoumaa esille ja asettua niiden puolelle, jotka hengellisessä yhteisössä ovat ns. saaneet siipeensä. Täytyy myöntää, että reaktio yllätti itsenikin. Olin odottanut avointa keskustelua ja vuoropuhelua. Sen sijaan sain ”iisebelimäisen reaktion” osakseni. Yhteisö, josta olin löytänyt turvan, näyttikin aivan toisenlaiset kasvot: Ei vain vihaiset, vaan uhkaavat ja pelottavat: ”Kuinka sinä kehtaat ja uskallat toimia tuolla tavoin?” ”Jos et pyydä anteeksi sitä, mitä olet tehnyt, minä hankaloitan sinun tiesi.” Kaiken kukkuraksi kuulin muutamaa kuukautta myöhemmin, että yhteisöstä lähteneet oli kirottu julkisesti viikottaisen evankeliumin illan yhteydessä.

Tein ”Eliat”, pakkasin pyörityksessä jäljelle jääneen perheeni ja tavarani ja tein, mitä ymmärsin – pakenin. Jälkeen päin kuulin, että tempaustani oli käytetty esimerkkinä siitä, kuinka käy niille, jotka asettuvat Jumalan voideltua vastaan. Myös yhteisön piti nousta alennustilastaan, kun harhaopettajat olivat lähteneet.

Pelokkaaksi minut sai kyllä sekin puoli tuossa kokemuksessa, että törmäsin ennen näkemättömään ja kokemattomaan ”hengelliseen sodankäyntiin” (joka saa äkkinäiseltä hiukset pystyyn!). Tuntui, että kesällä 2008 kaikki mahdollinen meni rikki. Noitakin ilmiöitä varmasti olisi pidetty ”rukousvastauksina” ja osoituksena siitä, että olin väärällä tiellä.

Minä väitän kuitenkin sinnikkäästi vastaan: Halusin nimenomaan seurata kompromisittomasti Herraani enkä suostunut jatkamaan yhteisössä, jonka opetukseen ja toimintatapoihin en sydämestäni pystynyt yhtymään. Ajan kanssa päätäni selviteltyäni ymmärsin sen, miten löyhästi yhteisön opetus tosiasiassa pohjautui Raamattuun; yksinkertaisesti löysin Raamatusta aivan erilaiset painotuksen oppiin ja elämään. Vaikka kuinkakin Raamatussa kielletään ”jättämästä omaa seurakunnankokousta”, tämä opetus ei sitone siinä vaiheessa, kun tuo seurakunnankokous alkaa olla sivussa uskomme ja elämämme ylimmän ohjeesta, Raamatusta. Tuosta sivuun joutumisesta osoituksena ”kirousmania”, jossa yhteisön ongelmista syytetään ulkopuolista tahoa – esimerkiksi lähteneitä tai joskus tilaisuuksissa mukanaolevia ihmisiä, jotka (muka) sitovat ilmapiiriä. Tällä perusteella (tai ehkä vielä inhimillisemmästä syystä – nimittäin siksi, että ollaan vihaisia) sitten aletaan määritellä toisten kristittyjen elämää käskysanoilla – ja pahimmillaan kirouksilla.

Joskus koin mieletöntä ahdistusta noiden ”taistelurukousten” aikana. (Pienellä viiveellä sain aina tietää, mitä oli tapahtunut ja mitä tilaisuuksissa oli puhuttu)

Välillä tipahteli myös ns. profetioita, joiden sisältö ei ollut mairitteleva. Niiden mukaan oli odotettavissa työttömyyttä, hengellistä kuivuutta, pimeyttä – jopa kuolemaa.

Niin kuin kirjoitin: Olin kummissani – ja olin peloissani. Ilmiöt ja niiden ajoitus oli omituinen. Ne tulivat eräänlaisina aaltoina. Kaiken kukkuraksi meistä lähteneistä löytyi näitä ”ilmapuntareita” muitakin – ja yhtä omituista, että aallot sattuivat elämässämme samaan aikaan.

Omalla kohdallani sain neuvon eräältä ystävältäni: Yksinkertaisesti kotimme oli siunattava. Uudella paikkakunnalla minulle ei vielä tuolloin ollut muodostunut kovin vahvaa turvaverkkoa – ja toisaalta tämän aihepiirin kanssa hengellinen kenttä on usein vähän ”pihalla”: joko on äärilaitoja, jotka näkevät demoneja joka puolella tai toinen äärilaita, joka ei joko tiedä, mitä tehdä, tai ei usko hengelliseen sodankäyntiin ollenkaan. Silloinen kotipaikkakuntani kirkkoherra siunasi kotimme. Ilmiöt loppuivat siihen siltä erää.

Näin uskallan tehdä jopa seuraavan uskaliaan väitteen: Meidän kristittyjen – niin kuin saammekin uskoa, että hengellinen sodankäynti on totta – on varottava ylenmääräistä kiinnostusta demoneihin – vielä vähemmän meillä on oikeutta kirota kanssakristittyä tai rukoilla tälle pahoja asioita. Jumala ei tuollaiseen yhdy. Hän ei kiroa omaansa – ja on pitkämielinen jopa vastustajansa kanssa. Pahimmillaan kiroussessiot tms. vapauttava ihan muita voimia – niin kohteen kuin ”manailijankin” elämään.

Joka tapauksessa niin nuo ihmisen uhkaukset kuin ilmiötkin saivat minut varuilleen ja pelokkaaksi. Sinänsä tuo oli yhtä omituista kuin Eliankin kohdalla. Niin omassa elämässäni kuin Eliakin omassaan, olin nähnyt Jumalan varjelevan käden todella tiukoissa tilanteissa – jopa vaarallisemmissa kuin tuo irtaantumiseni jälkeen näkemäni. Silti pelkäsin.

Ihan yhtä synkimykset ajatuksen eivät minulla olleet kuin Elialla… mutta eipä paljon varmasti puuttunut: Olin nimittäin ihan varma siitä, että en enää koskaan tulisi puhumaan julkisesti, vielä vähemmän jaksoin uskoa kokopäiväisen Jumalan valtakunnan työn mahdollisuuteen.

Jumala osoittautui olevansa toista mieltä Elian kanssa – niin myös aikanaan minunkin kanssani. Molemmat Hän kohtasi omalla tavallaan:

Hän tuli Beersebaan, joka oli Juudan alueella, ja jätti palveluspoikansa sinne. Itse hän meni autiomaahan päivänmatkan päähän. Hän istuutui kinsteripensaan juurelle ja toivoi itselleen kuolemaa. Hän sanoi: ”Jo riittää, Herra! Ota minun henkeni. En minä ole esi-isiäni parempi.” Hän paneutui makuulle ja nukkui kinsteripensaan alla, kunnes enkeli kosketti häntä ja sanoi hänelle: ”Nouse ja syö!” Hän katsahti ympärilleen, ja hänen pääpuolessaan oli kivillä paistettu leipä ja vesiruukku. Hän söi ja joi ja asettui taas makuulle. Mutta Herran enkeli tuli uudelleen, kosketti häntä ja sanoi: ”Nouse ja syö, muutoin matka käy sinulle liian raskaaksi.” Hän nousi jalkeille ja söi ja joi. Ruoka antoi hänelle voimaa kulkea neljäkymmentä päivää ja neljäkymmentä yötä, kunnes hän tuli Horebille, Jumalan vuorelle. Siellä hän asettui yöksi luolaan.

Leivän kantajat 😉

Uskaliasta samaistaa oman elämänsä matkaa Eliaan – Kuitenkin jotain tuon tapaista itsellenikin kävi. Ymmärrän vallan hyvin ainakin niitä, jotka ovat vastaavan kokeneet. Ensinnäkin näillä ihmisillä on elämääkin ihmeellisempi tarina kerrottavana. Monen on todella vaikea uskoa, että tämmöistä tapahtuisi tämän päivän Suomessa ja vieläpä kristillisessä kentässä. Helposti tällaisten ilmiöiden esiinnostaja leimataan pahanpuhujaksi, kateelliseksi, etc. – ja passitetaan pahimmillaan tekemään sovintoa ongelmien aiheuttajan kanssa. Samaan näyttää perustuneen pedofilian muhiminen lestadiolaispiireissä. On todella vaikea tehdä sovintoa, jos tekijä ei näe omaa osaansa asiasta! Usein (ajattelen erityisesti noita pedofiilitapauksia) tekijällä on henkinen yliote ns. uhriin ja uhri voi jopa jossain vaiheessa pyytää itse anteeksi omaa osaansa – vaikka hän ei itse mitenkään olisi ahdinkoaan edesauttanut.

Sanotaanko näinkin rajusti: Hengellisessä kentässä tavalla tai toisella pettyneen on todella vaikea löytää tietä takaisin seurakunnan yhteyteen – etenkin jos häntä seuraavassakin yhteisössä syyllistetään tapahtuneesta!

Minun kohdallani tapahtui siinä mielessä onnellisesti, että oli muita ”kovanonnenlapsia”, jotka tahoillaan olivat käyneet omia prosessejaan: He osasivat vetää oikeasta narusta ja rohkaista. He kantoivat leipää silloin, kun ei itse jaksanut syödä. Myös Herra ruokki Sanansa kautta. Merkillisesti oikea Sana oikeaan aikaan.

Tuossa vaiheessa tunnustan suoraan vältelleeni profetioita – Ja hyvä niin, koska (etenkin jos henkilö tietää taustat) saven maku on liian lähellä… Ihan puhdas, aito sananjulistus ruokki parhaiten.

Yöllä Elia kuuli Herran äänen: ”Miksi olet täällä, Elia?” Hän vastasi: ”Hellittämättä olen taistellut puolestasi, Herra, kaikkivaltias Jumala, kun israelilaiset ovat hylänneet sinun liittosi. He ovat hajottaneet alttarisi ja tappaneet profeettasi, niin että vain minä olen jäänyt jäljelle. Nyt he etsivät minua riistääkseen minultakin hengen.” Herran ääni sanoi: ”Mene ulos ja seiso vuorella Herran edessä. Herra kulkee siellä ohitsesi.” Nousi raju ja mahtava myrsky, se repi vuoria rikki ja murskasi kallioita. Mutta se kävi Herran edellä, myrskyssä Herra ei ollut. Myrskyn jälkeen tuli maanjäristys, mutta Herra ei ollut maanjäristyksessä. Maanjäristystä seurasi tulenlieska, mutta Herra ei ollut tulessakaan. Tulen jälkeen kuului hiljaista huminaa. Kun Elia kuuli sen, hän peitti kasvonsa viitallaan, meni ulos ja jäi seisomaan luolan suulle.

Olen useaan otteeseen kertonut käänteentekevästä kirkkoreissustani, siitä kuin papin sanat käänsivät avaimen lukossa. Löysin uudestaan luottamuksen ja löysin myös kutsumukseni. Siinä vaiheessa olin kuulevinani myös Herran lupauksen tulevaisuuden suhteen.

Kuluvana keväänä olin toistamiseen kuulevinani lupauksen: Hengen kevät. Tämä kevät on Hengen kevät sinun kohdallasi.

Olen oppinut olemaan varovainen moisten fiilisten suhteen – koska olen nähnyt niin paljon erehdyksiä ja ylilyöntejä kyseisellä, herkällä alueella.

Eilen kävin tapaamassa  erästä iäkästä evankelistaa, joka tuntuu kantavan samantyyppistä visiota hengellisestä työstä kuin minäkin.

Hänellä oli varsin erikoinen evästys, jonka haluan jakaa lukijoideni kanssa:

Ensinnäkin koin pitkästä aikaan syvän rauhan – ja uskaltaisin sanoa – Pyhän läsnäolon, murtavan läsnäolon.

Hänen viestinsä oli jotain sellaista, mitä olen aavistellutkin: Kevät ei tule kohdallani kohisten, vaan hiljaisena virtana ja muutoksena.

Paikka, jonne tämä evankelista minut käski: Herran kasvojen eteen.

Vielä ihana lupaus: Pilvi tulee yllesi – ja sinä saat vastaukset kysymyksiisi, joiden kanssa olet kipuillut.

Kiitos Jumalalla Hänen leivästään – jota jotkut ihmiset jakavat – oltuaan ensin – Hilja Aaltosen sanoja lainatakseni ahtaalla Jumalansa edessä! Tulin muutamista sanoista ruokituksi.

Ideakin oli sama: Syö, että jaksat! Jaksat niin kauan kuin Jumalan lupaus elämässäsi toteutuu.

Vielä on tehtävää

Elian kohdalla(kin) Jumalalla oli vielä tehtävää. Tehtävä vaikutti pieneltä – Silti se oli kauaskantoinen. – Ja tosiaankaan Elia ei kuollut Iisebelin tahdosta tai käskystä. Hän sai suorittaa tehtävänsä Jumalan tarkoittamalla tavalla loppuun saakka.

Ääni sanoi hänelle: ”Miksi olet täällä, Elia?” Hän vastasi: ”Hellittämättä olen taistellut puolestasi, Herra, kaikkivaltias Jumala, kun israelilaiset ovat hylänneet sinun liittosi. He ovat hajottaneet alttarisi ja tappaneet profeettasi, niin että vain minä olen jäänyt jäljelle. Nyt he etsivät minua riistääkseen minultakin hengen.” Herra sanoi hänelle: ”Lähde takaisin samaa tietä, jota tulit, ja mene autiomaahan lähelle Damaskosta. Voitele sitten Hasael Syyrian kuninkaaksi. Israelin kuninkaaksi voitele Jehu, Nimsin poika, ja seuraajaksesi profeetan tehtävään Elisa, Safatin poika, joka asuu Abel-Meholassa. Jos joku pääsee pakoon Hasaelin miekkaa, hänet tappaa Jehu, ja jos joku pääsee Jehun miekkaa pakoon, hänet tappaa Elisa. Vain seitsemäntuhatta minä jätän jäljelle Israeliin, kaikki ne, joiden polvet eivät ole notkistuneet Baalin edessä ja joiden suu ei ole Baalia suudellut.”

Samantyyppisen tehtävänuudistuksen itsekin koin saaneeni siinä Jumalan hoidossa, mitä olen viimeisimmän puolentoista vuoden aikana saanut. Erityisen voimakas kokemus oli pian käänteen tekevän kirkkoreissuni jälkeen tapahtunut episodi. Jostain kumman syystä tunsin, että minun oli mentävä naapurikaupungin erääseen seurakuntaan. Siellä ollut vieraileva puhuja puhui siitä, kuin Jeesus kohtasi naista, jonka käsi oli kuivettunut, ja teki tämän täysin terveeksi. Tilaisuuden lopulla nousi ylös seurakuntaan kuulunut nainen, joka alkoi profetoida elämäntarinaani, jotenkin tähän tapaan:

  • Sinun kätesi on ollut monelle siunaukseksi, mutta nyt kätesi on kuivettunut elämän kovien kokemusten vuoksi. Jumala haluaa ottaa sinut uudestaan käyttöösi. Tulet olemaan monelle siunaukseksi.

Niin varovaisesti kuin olenkin suhtautunut kokemusteni jälkeen profetioihin minulla ei ollut epäilystäkään siitä, etteikö sanojen takana olisi ollut Herra. Koin syvää hoitoa Herran edessä.

Sitä, mitä Jumala on osalleni varannut, en osaa vielä täsmällisesti sanoa. Toisaalta – niin kuin Isä meidän -rukouksessakin Herramme opetti rukoilemaan: Anna meille meidän jokapäiväinen leipämme. Päivän johdatus kerrallaan – riittäköön se niin minulle kuin sinullekin. Pääasia, että muistamme: Jumala pitää meistä huolen – myös erämaassa