Huh, hurja(a)..!

Huh hurja(a)! Lukiessani kolmen ja puolen vuoden takaista artikkeliani, nousi ihoni kananlihalle. – En ole pitänyt itseäni mitenkään erityisen profeetallisena henkilönä, mutta… tuolloin artikkeliin kirjoittamani uni on kirjaimellisesti toteutunut.

Entäs, kun susi syö eväät

Artikkelin äärellä tulee elävästi mieleeni Kuolleessameressä kelluttelu. Se on kokemuksena mielenkiintoinen ja mieleenpainuva – erityisesti tällaiselle uimataidottomalle ”sukeltajalle” (vrt. sukunimeni, Kuikka 😉 ). MUTTA passiivinen kelluttelu vedessä, joka on varottavan kirpeää, ei ole normaali olotila – ei edes Kuolleessameressä. Lupaahan Jumala sanassaan parantaa meren veden niin, että siellä alkavat kalat ja kasvit elämään meressä ja meren rannalla En Gedistä En Eglaimiin. Yllä olevasta artikkelista löydät Raamatun jakeet, joissa puhutaan veden paranemisesta – ja siitä, että ”parantumattomat tapaukset” jäävät suolaisiksi, hedelmättömiksi hetteiksi ja rämeiksi.

Jumala on antanut meille tässä(kin) mielessä kävelevät jalat: Voimme valita paikkamme joko makeissa, elämää sisällään kantavissa vesissä tai pitää viimeisiä rämeitä pystyssä hinnalla millä hyvänsä.

 

Kun Kalle katui uskoaan

Tämänkertainen tarinani ei tuo kunniaa meille uskovan nimeä kantaville. Osan meistä jäljiltä löytyy enemmän hengellisiä raatoja kuin elävää elämää ja hedelmänä on (toivottavasti ei pysyvä!) rokotus terveeseen ja rakentavaan uskoon nähdeKirjoitukseni on tavanomaista purevampi, koska haluan herättää meidät uskovien nimeä kantavat ajattelemaan.

Tarinan päähenkilö on Kalle. Näin siitäkin huolimatta, että tapaus on tapahtunut Suomen rajojen ulkopuolella. Se olisi – muutamaa yksityiskohtaa lukuunottamatta – tapahtua myös Suomessa, ehkä hieman toisennäköisenä.

Lue Kallen tarina tuomitsematta, ja pohdi, miten voisimme toimia toisin, jotta Kalle ja Kallen kaverit saisivat uskosta rakennusaineita elämäänsä.

Kalle ja Niilo olivat kavereita. Vuosien mittaan heidän tiensä erkanivat, kunnes yhtyivät siinä vaiheessa, kun Kalle avioitui. Niilon yllätykseksi Kalle oli tullut uskoon. Avioon hän meni seurakuntansa pastorin tyttären kanssa. Aikanaan parille syntyi myös lapsi.

Kun Niilo meni käymään Kallen luona, hän ihmetteli sitä, että heidän kodissaan ei ollut mitään. Ei edes vessapapaperia. Ei ollut, kun ei ollut rahaa.

Niilo osti perustarpeita perheelle. Kalle kiitti Jumalaa avusta. Niilosta se tuntui oudolta. Hänhän ne tarvikkeet oli ostanut.

Tähän asti pystyin jotenkin ymmärtämään Kallea. Myös minun kokemuksen mukaan Jumala autttaa – usein ihmisten kautta.

Sen jälkeen tarina meni värikkäämmäksi. Niilo kuuli myöhemmin, että Kalle oli joutunut asuttomaksi – kun ulosotto oli vienyt talon alta. Tai ei oikeastaan Kallen taloa, vaan pastorin talon, jota Kalle perheineen asutti. Pastori oli mennyt paremman elämän toivossa ulkomaille – tai tosiasiassa velkojiaan pakoon. Vaikutti tarinan perusteella siltä, että asianosaiset saivat tilanteesta toisenmoisen, väritetyn kuvan.

Kalle pyysi tukaluuteensa seurakunnalta apua. Siihenhän hän oli kuulunut ja töissä ollessaan tunnolliseti maksanut kymmenykset uskoen Jumalan siunaukseen ja huolenpitoon siitä seurauksena.

Seurakunta ei auttanut. Niilo, joka ei kokenut olevansa uskossa, auttoi.

Kalle sai huonon asunnon ja huonopalkkaisen työn. Pää pyrki pinnalle – ja pääsikin,

Hyvä hänelle.

Totesin.

Seuraava veti hiljaisemmaksi. Enimmät kiitokset ja hallelujat jäävät ainakin minulta sanomatta:

Kalle pyysi anteeksi uskoaan ja hyväuskoisuuttaan.

Kalle ei ole uskossa ja hänellä menee hyvin.

The end.


Minua harmittaa Kallen ja kavereiden puolesta. Heille on varmasti vaikea puhua uskosta, koska heille usko merkitsee samaa kuin jokin, mikä ei pidä paikkaansa. Kallen elämä raunioituu uskon pilvilinnojen myötä.

Olen kiitollinen Kallen puolesta – siitä, että hän sanoutui irti ”uskosta”, joka oli uskottelua/väärin markkinoitua uskoa, joka ei toiminut.

Haluaisin kertoa Kallelle, Kallen kavereille ja Kallen kaltaisille, että on olemassa rakentavaa uskoa. Se ei ole tuollaista uskottelu-uskoa, joka Kallelle on markkinoitu.

Pohdinta jatkuu seuraavassa kirjoituksessa ”Kun Kuikka häpesi”, jossa hyvin henkilökohtainen ote

Epäaitouden koukeroista – Kun Kristuksen ruumis taistelee itseään vastaan (osa 2)

Törmäsin toiseenkin viime joulukuulta olevaan kirjoitukseeni, jossa lainaan Kenneth Copelandia seuraavin eväin:

Voit olla eri mieltä Copelandin opetuksista, mutta toivon, että kuitenkin olet kanssani yhtä mieltä seuraavasta: Katsoessamme Kristuksen ruumista osissaan – yksittäisissä uskovissa ja heidän keskinäisissä suhteissaan, perheissä, kirkoissa ja yhteisöissä, yms. – ja tämän ruumiin kokonaisuutta, näemme yhden syyn Kristuksen ruumiin heikkouteen – sen, että hukkaamme voimiamme toisarvoisessa sen sijaan, että rukoilisimme yhdestä mielestä ja sydämestä.

“Jos me vain lopetaisimme taistelemisen toisiamme VASTAAN – ja sen sijaan, että hukkaamme voimiamme hyödyttömissä kahinoissa – keskittyisimme rukoilemaan toistemme KANSSA, meidän perheemme (seurakuntamme, kirkkomme) olisviat “POWER HOUSES” (VOIMAN TALOJA) – täynnä Herran voimaa.”

Kirjoituksessani viittaan omaan kyselyyni:

Olen kysynyt, miten joillakin on aikaa ja mieltä haukkua esimerkiksi “isoa kirkkoa”, teologeja tms. – vieläpä joko rahasta (esimerkiksi maksettuna puhujana) tai kohtalaisen tyyristä lähetysaikaa hyödyntäen (vaikkapa kristillisessä tv:ssä)? Samaan aikaan samaiset puhujat usein kovaan ääneen varoittava pahan puhumisesta ja parjauskampanjasta – mutta onko kukaan huomannut, KUKA/KETKÄ tuota parjauskampanjaa oikeasti tekevät? Jos he nimittävät keskuudestaan lähteneitä tai jo valmiiksi yhteisöjensä ulkopuolella olevai “uskosta osattomiksi”, “saatanan kätyreiksi”, “käärmeiksi”, ylpeiksi, uskonnollisiksi, demonisoiduiksi, hengettömiksi ja ties miksi (suoraan ja kuvottavasti rivien välistä), eikö tuo ole ihan juuri tuota “ihtejjään”, pahan puhumista? No tietysti jokaisella yhteisöllä, seurakunnalla tai vaikkapa tv-ohjelmien rahoittajilla on omat rahat kyseessä ja niillä voi hankkia ihan mitä haluaa – ja millaista “evankeliumia” haluaa kuulla! Jos joku haluaa maksaa siitä, että kuulee, kuinka alennetaan ja mollataan jotakuta, niin ok – mutta voisi nuo rahat käyttää rakentavamminkin. Ketään tuskin nk. tuo uskoon jonkun haukkuminen???!!!

On myös tarpeen jättää pois asenne: Ei, näin (varsinkaan näin) ei saa tapahtua. Näin rajoitamme sitä, mitä Jumala haluaa tehdä keskellämme. Jos/kun alamme määritellä, ketä Jumala mielestämme saa käyttää – tai niin kuin olen nähnyt tehtävän – alamme kampittamaan toista kristittyä (kun tämä ajattelee eri tavoin kuin “me” tai on loukannut “meitä” verisesti) tai seura-/kirkkokuntaa, me teemme tätä KRISTUKSEN ruumiille. On aivan eri asia puuttua “syntiin/epäpyhään leirissä”, kuten opillisiin vääristymiin tai vaikkapa väkivaltaan tässä Kristuksen ruumiissa (koska myös ne tuhoavat tätä kallisarvoista yhteyttä haavoittaen ja rikkoen niin ihmisiä kuin yhteyttäkin) kuin alkaa omista itsekkäistä lähtökohdista pelaamaan valtapeliä kulisseissa ja miksei röyhkeästi etuallakin! On aivan eri asia julistaa parannusta ja syntien anteeksiantoa Jeesuksen veressä kuin mollata ja mustamaalata! Haluaisin Paavalin tavoin kivahtaa: On häpeällistä sanoa, mitä he salassa tekevät!!! Tuollaista hajottavaa toimintaa (josta olkoon nyt vaikka esimerkkinä ylläolevat esimerkit) tosiaankaan ei seuraa minkäänmuotoinen herätys. Sitä on tuossa hengellisen elämän keinottelun Kauniissa ja Rohkeissa ihan turha oikeastaan edes rukoilla. Ainoa tie herätykseen on pysyä etäällä kaikenmoisesta keinottelusta ja valtapelistä – ja puhdistaa likainen pesä! Ja jos tuo pesä ei puhdistus, on pakko ottaa siihen etäisyyttä ja etsiä Herran edessä tietä eteenpäin! Vasta silloin, kun olemme puhtailla motiiveilla etsimässä Jumalan valtakunnan parasta, Herra pääsee elämäämme siunaamaan ja meitä johdattamaan. Muuten olemme itsekin sidotut hengellisen kentän omituisuuksiin!

Lopuksi lainasin Apostolien tekojen viimeisiä jakeita, joiden otsikkona on englanninkielisessä New King James -käännöksessä: “Elinvoimainen kirkko kasvaa”

Pietari jatkoi vielä puhettaan. Hän vetosi heihin ja kehotti: “Antakaa pelastaa itsenne, ettette hukkuisi tämän kieroutuneen sukupolven mukana.” Ne, jotka ottivat hänen sanomansa vastaan, kastettiin, ja uskovien joukkoon tuli sinä päivänä lisää noin kolmetuhatta henkeä.
Seurakunta kuunteli ja noudatti uskollisesti apostolien opetusta. Uskovat elivät keskinäisessä yhteydessä, mursivat yhdessä leipää ja rukoilivat. Pelko levisi ihmisten keskuuteen, ja apostolien kätten kautta tapahtui monia ihmeitä ja tunnustekoja. Uskovat pysyttelivät yhdessä, ja kaikki oli heille yhteistä. He myivät talonsa ja tavaransa, ja rahoista jaettiin kaikille sen mukaan kuin kukin tarvitsi. Joka päivä he uskollisesti kokoontuivat temppeliin, ja kodeissaan he yhdessä mursivat leipää ja aterioivat riemullisin ja vilpittömin mielin. He ylistivät Jumalaa ja olivat koko kansan suosiossa, ja päivä päivältä Herra liitti heidän joukkoonsa niitä jotka pelastuivat.

Taidamme tosiaan keskenämme tappelevina kristittyinä tarvit palata juurille, näihin Pietarin sanoihin.

Yksi epäaitouden (salakavala) muoto on se, että välillä siunataan toista – ja välillä kaivetaan maata tuon toisen alta. Hengellinen elämä ei rakennu eikä toimi noin. Viimein pitäisi uskoa tuo…

Tulikivenkatkua

Surullista tämä tulikivenkatku on myös sen vuoksi, että tuollainen tulikivenkatku on omiaan karkottamaan ihmiset luotaan. Lopulta on vain itseään viimeisinä valittuina voideltuina pitämien joukko, jotka manaavat vihollisiaan vielä paatin käännyttyä ympäri. Pelastuvenekään ei tunnu kelpaavan, kun HE ovat oikeassa, ja kaikki muut ovat väärässä.

Uskon, että Jumalan valtakunta menee eteenpäin tulikiven katkun hälvettyä ja sen jälkeen, kun tajuamme, että meidän pitäisi rukoilla ja tehdä työtä yhdessä, toisiamme tukien ja toistemme puolesta rukoillen, ei toisiamme vastaan.

Vapaapäiväni ratoksi olen kahlannut kirjastosta hakemaani kirjapinoa. Erityisesti olen viihtynyt rukouksen aihepiirin äärellä.

Väkisinkin peilaan ajatuksiani taas kerran karismaattiseen kaaokseen, jota näkee muun muassa vapauttamista, hengellistä sodankäyntiä ja esirukousta koskevan opetuksen liepeillä. Korostan, että kaaos ei ole karismaattisuuden kokokuva. Karismaattisuudessa on paljon hyvää ja rakentavaa, kristillisyytemme kannalta tarpeellista. Pyhä Henki kuuluu olemuksellisesti kristillisyyteen.

Kaaos ei ole kokokuva eikä kaikki ole kaaosta

Karismaattisuusallergian takana on useimmiten huonot kokemukset ja niiden jälkimainingit. Olen esimerkiksi törmännyt moneen otteeseen ajatukseen siitä, että armolahjat ja kokemukset ovat sielullisia tai peräti sielunvihollisesta sillä perusteella, että samantyyppisiä ilmiöitä esiintyy ei-kristillisissä uskonnoissa. Samaan tapaan on perusteltu sitä, millainen musiikki tai soittopeli on kristillistä.

Totesin eilen illalla miehelleni yhtä kirjaa silmäiltyäni, että tämähän on samaa kuin alkaisimme välttää riisiä sillä perusteella, että niitä on tapana käyttää ruokana ei-kristillisessä ympäristössä.

Käymättä sen enempää uskontotieteen syövereihin kaksi perustelua uskontojen yhtäläisyydelle:

1. Olemme ihmisiä ja koemme uskon/uskonnon ihmisen tavoin. Reagoimme tunteella tunnepitoiseen ainekseen riippumatta oli se kristillinen tai ei-kristillinen. Siinä mielestäni selitys sille, miksi tietyt tunnetilat löytyvät eri uskonnoista yhtä lailla.

2. Jos lähdemme peruslähtökohtaisesti liikkeelle hyvä-paha, sielunvihollinen-Jumala -akselista tarkastelemaan aitoa ja väärennöstä, päädymme todennäköisesti kristittyinä johtopäätökseen, että Jumalan ”juttu” on alkuperäinen, sielunvihollisen väärennös/muunnos. Eikö olisi loogista ajatella niin, että jos Jumala kerran edustaa aitoa ja oikeaa ja paha/sielunvihollinen väärennöstä ja väärää, niin väärenös ja väärä ei tee tyhjäksi aidon ja oikean olemassaoloa – eikä etenkään tee sitä vääräksi. Perustelu, jonka mukaan tiettyjen uskonnollisten ilmiöiden esiintyminen ei-kristillisessä ympäristössä, sulkee pois esiintymisen mahdollisuuden kristillisyydessä, on liian pitkälleviety.

Oma kantani asiaan on, että sama ilmiö tai tunne voi esiintyä niin kristillisessä kuin ei-kristillisessäkin asiayhteydessä/ympäristössä. Kristilliseksi tai ei-kristilliseksi sen sävyttää lähde, ei sen ilmentymä. Tähän lähteeseen pyydän kiinnittämään huomiota – ja myös toiminnan seurauksiin, hedelmiin.

Kaaoksesta poimittua opetusta

Minua ei lakkaa hämmästyttämästä outo opetus rukouksesta. (Jos et ole moiseen törmännyt, asia voi kuulostaa hullulta. Tosiasia on, että tämäntyyppistä opetusta esiintyy Suomessakin, muusta maailmasta puhumattakaan.)

Keväällä 2007 mieheni kertoo istuneensa tilaisuudessa, jossa puhuja voimakkain äänenpainoin varoitti kuulijoitaan asettumasta auktoriteettia vastaan, koska muutoin saattaa käydä hullusti. Hän viittasi kahden itseään vastaan asettuneen miehen kuolemaan. Samainen julistaja oli myöhemmissä vaiheissaan uhannut erästä itseään kritisoinutta henkilöä seuraavasti: Minulla on valta lähettää pimeyden voimat kimppuusi.

Pyytäisin tämäntyyppisen opetuksen omaksuneita lukemaan uudestaan Raamattunsa. Lukeeko siellä tosiaan niin, että Kristus antoi omilleen vallan käskeä ja komentaa henkivaltoja ihmisten kimppuun ja/tai rukoilemaan näille kuolemaa, onnettomuuksia ja vaikeuksia sillä perusteella, että näitä rukoilijoita oli loukattu?

Kristus antoi seuraajilleen valtuudet mennä kaikkeen maailmaan, julistaa evankeliumia, parantaa sairaita, vapauttaa pahan/pahojen henkien sitomia, kastaa, opettaa, jne. (Riippuu luemmeko tämän tehtävänannon Matteuksen vai Markuksen evankeliumeista)

Missään kohdassa ei lue sellaisista valtuuksista, että ihmisiä tai heidän olosuhteitaan piti sitoa. Ihmisiä ei ”sidottu” onnettomuuksiin, sairauksiin tai köyhyyteen, vaan heidät vapautettiin niistä – eikä heidän ylleen julistettu tämmöisiä asioita enempää kuin hajaannusta heidän joukkoihinsa.

Yhtä omituisia ovat käskemis- ja komentamisrukoukset. Vastottain kirjoitin rukkasista loukkaantuneesta herrasta, joka komensi toisen miehen kanssa avioitunutta ihastustaan tulemaan hänen luokseen ”takaisin”. Tällä herralla ei ole vähäisintäkään oikeutusta komentamisrukouksiinsa, koska asia ei edennyt ihastusta pidemmälle. Tällä naisella oli täysi oikeus ratkaista tuo avioitumisasia niin kuin hänestä itsestään tuntui soveliaalta – huolimatta tämän herran ”kokemuksista”, ”profetioista” tai ”visioista”. Jos tuo komentamisrukous toteutuisi, se rikkoisi naisen avioliiton.

Mielestäni tuommoiset tuhon ja hajaannuksen rukoukset toimittavat varkaan eikä paimenen virkaa. (Joh 10:10).

Taustalla on usein loukkaantuminen ja katkeruus, joka puetaan hienosti hengelliseltä näyttävään pakettiin ja näin saadaan ”vihollisiin” kohdistuvat rukoukset yms. näyttämään oikeutetuilta. Sääliinkin voidaan vedota, vaikka soppa olisi omin käsin keitetty. Revanssia soppatykin äärellä haetaan auktoriteettiin ja/tai voiteluun vedoten.

Jos oikein tarkasti luemme Uutta testamenttia, löydämme sieltä Jumalan valtakuntaa eteenpäin vievät rukoukset. Ydinkysymys oli, että Herra antaisi Sanan julistamisen vapauden ja että Hän olisi mukana työssä siihen sitoutuen. Tulikivenkatkuisia kosto-vihollisille -rukouksia emme löydä.

Surullista tämä tulikivenkatku on myös sen vuoksi, että tuollainen tulikivenkatku on omiaan karkottamaan ihmiset luotaan. Lopulta on vain itseään viimeisinä valittuina voideltuina pitämien joukko, jotka manaavat vihollisiaan vielä paatin käännyttyä ympäri. Pelastuvenekään ei tunnu kelpaavan, kun HE ovat oikeassa, ja kaikki muut ovat väärässä.

Uskon, että Jumalan valtakunta menee eteenpäin tulikiven katkun hälvettyä ja sen jälkeen, kun tajuamme, että meidän pitäisi rukoilla ja tehdä työtä yhdessä, toisiamme tukien ja toistemme puolesta rukoillen, ei toisiamme vastaan.

Lohdutus

Hengellisessä kentässä siipeensä saaneita ihmisiä kuunnellessani kuulen liian monta kertaa sen, että ei – yksinkertaisesti ei – voi luottaa.

  • Ensin tämän siipeensä saaneen luottamus on petetty yhteisössä, johon hän luottanut.
  • Seuraavaksi etsiessään jota kuta joka suostuisi kuulemaan hänen hätänsä ja kipunsa, joko sellaista ihmistä ei löydy tai sitten
  • löytyy ”mestaroija”, joka tarjoaa lääkkeeksi ihan vääriä rohtoja tai pahimmassa tapauksessa kertoo asioista eteenpäin.

Ihmisinä me ihmiset yksinkertaisesti tarvitsemme toista ihmistä kantamaan taakkojamme. Luther puhui veljien (ja miksei siskojenkin) keskinäisestä lohdutuksesta.

Kyllä Jeesus riittää -sanonta on totta. Ihmiselle, joka kipeästi tarvitsisi

  • toista ihmistä välittämään Jumalan armoa ja rakkautta – ja ehkä
  • näkökulmaa, toivoa ja uskon rohkeutta – tilanteeseensa

Sanonta voi merkitä sanahelinää – ja taas sanojalle – voi olla hyvä reitti ulos tilanteesta, joka vaatisi pysähtymistä.

Joskus oma kipumme estää meidät pysähtymästä; kohtaamamme on liian kivuliasta meille itsellemme. Löydän tässä itseni: nimenomaan uskonyhteisöissä haavoittuneiden kohtaaminen on liipannut niin läheltä, että kohtaaminen on ollut nimenomaan oman haavoittuneisuuden takia pelottavaa ja/tai ainakin raskasta.

Suurta rohkaisua ja lohdutusta sain noissa vaiheissa muun muassa Aale Tynnin runosta:

Ja Jumala sanoi:
Toisille annan toiset askareet, /vaan sinulta, lapseni, tahdon, että kaarisillan teet./ Sillä kaikilla ihmisillä on niin ikävää päällä maan,/ ja kaarisillalle tulevat he ahdistuksissaan. /
Tee silta ylitse syvyyden, kaarisilta tee, /joka kunniaani loistaa ja valoa säteilee.

Minä sanoin:

He tulevat raskain saappain, multa-anturoin/ – miten sillan kyllin kantavan ja kirkkaan tehdä voin,/ sitä ettei tahraa eikä särje jalat kulkijain?/

Ja Jumala sanoi:

Verellä ja kyynelillä vain./ Sinun sydämesi on lujempi kuin vuorimalmit maan/ – pane kappale silta-arkkuun, niin saat sillan kantamaan./ Pane kappale niiden sydämistä, joita rakastat,/ he antavat kyllä anteeksi, jos sillan rakennat. /
Tee silta Jumalan kunniaksi, kaarisilta tee,/ joka syvyyden yli lakkaamatta valoa säteilee./ Älä salpaa surua luotasi, kun kaarisiltaa teet/: ei mikään kimalla kauniimmin kuin puhtaat kyyneleet.

– Aale Tynni – Tätä runoa en unohda (Otava 1977)

Adobe Spark (1)

Luottamukseen viittasinkin. Silloin kun on kysymys syvistä ja henkilökohtaisista asioista, pitää itse kunkin opetella vaikenemisen taito. Se mikä on meille uskottu, meidän pitää säilyttää niin, että emme kerro siitä muille. Kaikkein kurjinta on ollut nähdä nimenomaan yhteisöissä, joissa on vallalla väärän vallankäytön kulttuuri, ihmisiä iskettävän menneillä asioilla, jotka on selvitetty ja jotka Jumala on antanut anteeksi. Niiden ei kaiken järjen mukaan pitäisi olla millään muotoa nykyisyyttä muutoin kuin enemmän tai vähemmän parantuneina haavoina ja muistoina. Toinen iskun muoto on syyttää ihmistä vaikeuksien keskellä synnistä tai pinnallisesta suhteesta Jumalaan tai passiivisesta osallistumisesta seurakuntaan. Unohdetaan, että Jumalan kuritus on ohjaavaa, ei sadistisen kiduttavaa raippamentaliteettia! (Paimen ei pelottele lampaita aroiksi, vaan ohjaa oikeaan suuntaan. Koskaan paimen ei tuota lampaalleen tarpeetonta tai suhteetonta kipua.)

Tätä taustaa vasten Pekka Simojoen laululla Särkyneiden majatalo on sanottavanaan painavaa asiaa:

Ei täällä asu sankareita. Hävinneitä on niin monta. Kerjäläisiä vain, uupuneita jotka tullessaan tuovat muistojaan.
Ei täällä asu uljas kansa
Ei ketään löydy täydellistä.
Monet unohtivat unelmansa kivikatuihin tämän kaupungin
Jossa Juudas petti ystävän.

He etsivät tietä valoon
Maasta kyyneleiden.
He saapuvat majataloon, särkyneiden.

Me tarvitsemme ystävyyttä
vailla yhtään vaatimusta.
Me pelkäämme niin menneisyyttä
Joka varjoineen aina uudelleen
uhkaa uskon viedä huomiseen.
Me ikävöimme olkapäätä,
ihmiskäden kosketusta.
Vaikka olisikin sydän jäätä
lämpö rakkauden,
sulattaa voi sen.
Tuoda kevään sielun kylmyyteen.

He etsivät tietä valoon…

On meidän tehtävämme täällä
kantaa toinen toisiamme, halki synkimmän yön
Pitää päällä toivon kynttilää.
Ette ei kukaan jää yksin harhailemaan pimeyteen.
Ei kauneimmassa temppelissä
asu meidän Jumalamme
mutta siellä Hän on aina
Missä joka rakastaa,
pelko katoaa
Vettä janoinen saa juodakseen.

He etsivät..

https://www.youtube.com/watch?v=YZYbFk1qgeo

Ajatuksien äärellä on vakava kysymys: Olenko minä/sinä tällaisia sillanrakentajia ja/tai ovatko yhteisömme tällaisia majataloja, jossa särkynyt oikeasti eheytyy?

Käki ja kananpoika (osa 2 – itse asia)

Edellisessä kirjoituksessani viittasin siihen, että minut saa suuttuneeksi, surulliseksi – jopa vihaiseksi se, kun näen vääryyttä.

Kirjoitin myös siitä, kuinka rakkautemme, anteeksiantamisemme, toisen posken kääntämisemme ja kaikkien kanssa toimeentulemisyrityksemme voivat olla ylläpitämässä vääriä mekanismeja yhteisöissämme.

Käki

Ensiksi esittelen kuitenkin käen.

Taannoin pidin kirjaimellisesti tujakan puheen kohtaamassani tilanteessa ja totesin, että minua ei saa helposti suuttumaan – ja että näkemäni oli ylittänyt suuttumiskynnykseni moninverroin. Kerroin, että en halua, että kukaan kasvaa niin suureksi, että hänen ympärillään ei ole tilaa toisille.

Suuttumukseni kohosi siitä, että olen nähnyt tämän samaisen asian tapahtuvan monta kertaa – ja suuremmassa mittakaavassa kuin tuolloin näkemäni.

Näinhän käen poikanen toimii: pudottaa lintuemon muut munat/poikaset pesästä ja pulkistuu isoksi käeksi emon ruokittavana.

Valitettavasti uskonyhteisöissämme tapaa silloin tällöin käkiä – ja heidän pesästä pudottamiaan poikasia. Tämän näkeminen saa minut edelleen surulliseksi, jopa suuttuneeksi.

Kananpoika

Nyt esittelen kananpojan.

Myös tämä saa minut surulliseksi, jopa suuttuneeksi: On se vain kumma, että samaan aikaan, kun toivomme, odotamme ja rukoilemme herätystä ja uutta elämää yhteisöihimme, käenpoika saa kaikessa rauhassa toteuttaa pesän tyhjentämismissiotaan ilman kenenkään puuttumatta.

Rakastamme rauhaa, julistamme rakkautta ja toisten kanssa toimeentulemista. Rauha ja rakkaus, toisten kanssa toimeentuleminen kyllä tulee, kun käenpoika saa yksin hallita pesässään – ja pulskistua.

Pesästä pudotetut ovat yhtä arvokkaita kuin käki. Ehkä Herran silmissä vieläkin arvokkaampia, mikäli uskomme Jeesuksen vertauksia 100 lampaasta ja 10 hopearahasta.

Kananpoikia olemme silloin, kun emme puutu asioihin. Emme uskalla, koska pelkäämme. Pelkäämme useimmiten tuota käkeä ja/tai vastakkainasettelua. Emme ymmärrä, että olisi aika tehdä jotain noille pesästä pudonneille ja/tai niille, jotka käki meinaa pesästä pudottaa.

Jos haluat ja/tai englanninkieli taipuu, voit lukea tarinan kananpojasta seuraavasta linkistä: http://academictips.org/blogs/the-story-of-an-eagle-living-with-chickens/ tai suomeksi Face Bookistani, jonne olen sen kääntänyt.

Edellisessä kirjoituksessani viittasin Jeesuksen antamaan tehtävään ja siihen valtuutukseen, joka liittyy sekä tehtävään, että kaikkeen, mitä siitä seuraa.

Ymmärtääkseni Jeesuksen tehtävä oli tehdä kaikista kansoista Hänen opetuslapsiaan, kastaa ja opettaa pitämään kaikki, mitä Hän on käskenyt meidän pitää (Matt. 28: 18-20). Markus liittää tähän vielä evankeliumin julistamisen, mikä on välttämätön edellytys, että opetuslapseksi voidaan tulla.

Opetuslapseuttamiseen ja opetukseen sen perusteella, mitä Uuden testamentin opetuksesta luen, päättelen, että ensimmäiset kristityt ja heidän johtajansa ymmärsivät, että asiayhteyteen liittyi myös asioihin puuttuminen silloin, kun asiat eivät olleet reilassa.

Paavali, Jaakob ja Johannes puuttuivat epäkohtiin. He eivät vaienneet ihmissuhdesotkuista, vaan antoivat ohjeita niiden ratkaisemiseksi. He puuttuivat vallanhaluun ja pyrkyryyteen eivätkä suostuneet antamaan periksi. Ahneuden ja itsekkyyden reitin he halusivat oikaista moneen otteeseen eivätkä he suvainneet väärää opetusta.

Kaikkein vähiten he tukivat mekanismeja, jotka pitivät sotkuja yllä! Valitettavasti olen nähnyt oppia, asemaa tai vaikkapa profetointia (tms.) käytettävän mekanismien pönkittämiseen tai manipulointiin. Opin, aseman (armoitus, virka, millä sitä itse kukin nimittää) tai Jumalan (armo)lahjojen tarkoitus on terve kasvu, ei kasvun tarkoituksellinen manipuloimien haluttuun suuntaan.

Paavali tuo esille terävästi todellisuuden:

Älkää osallistuko pimeyden töihin: ne eivät kanna hedelmää. Tuokaa ne päivänvaloon. (Ef 5: 11)

Missään tapauksessa en tällä halua rohkaista tyranniaan, vaan jämäkkään otteeseen silloin, kun sen aika on.

Kokemuksesta voin sanoa, että silloin jos yrittää kumartaa joka suuntaan, lopulta menettää sillä tavoin itseytensä, ettei tiedä lopulta kuka on. Kaikkein huonoimmin käy, jos suostuu käen kätyriksi. Vaikka kuinka tuntisi olevansa oikea käsi tai vastaavaa, käen lähellä ei ole tilaa muille. Jossakin vaiheessa tila loppuu – kätyriltäkin.

Enminä enempää kuin sinäkään voi käkeä lähteä listimään (se on laitonta). Sen sijaan, kun näemme pudonneet poikaset, on aika sanoa, että teit väärin käkiseni ja auttaa pudonneita. Vaikenemalla osoitamme käelle tukemme.

Todennäköisesti pesässä pulskistuvasta käestä (hän voi olla loukkaantuvaa sorttia, jos kerran kaikki muut edustavat hänelle uhkaa hänen asemalleen tms.) saat väliaikaisen tai pitkäaikaisen ”vihollisen”. Sinä kuitenkin olet tehnyt oman osasi, auttanut pudokasta.

Syitä siihen, miksi emme tee mitään

Syy, miksi sallimme kaiken, on useimmiten syväänjuurtuneessa ajatuksessa rajattomasta rakkaudesta ja sallivasta suvaitsemisesta. Joskus suostumme kestämään tämän vuoksi sietämätöntä käytöstä – kun mielestämme sellaista vain tulee sietää. Ja erityisesti, kun asia ei suoranaisesti kohdistu itseen, on helpompi väistää ja yrittää unohtaa koko juttu.

Edellisessä kirjoitukssani viittasin kertomukseen kotkanpoikasesta kanatarhassa. Kertomuksen idea oli siinä, että kanojen joukossa kotkanpoikanen ei tunnistanut sitä, kuka oikeasti oli. Se ihaili korkealla taivaalla lentävää kotkaa eikä tajunnut, että sillä itsellään oli sama kyky lentää korkealla.

Olen tunnistavanani käenpoikanen-pudokkaat -kuviossa kanamentaliteetin silloin, kun emme uskalla puuttua tilanteeseen.

Puuttumattomuuden taustalla on usein väärä opetus. Erityisesti karismaattisten piirien (sen tunnen parhaiten) sudenkuoppa on opetus auktoriteetista tai voitelusta: Auktoriteettiin eikä voideltuun ei saa koskea. Äärimmillään opetukseen liittyy kylvämisen ja niittämisen laki -opetus, jonka mukaan auktoriteettiin/voideltuun koskevalle käy köpelösti.

Mikäli käkisemme on pesässään auktoriteetti/voideltu -statuksella hän saa auktoriteettinsa/voitelunsa perusteella tehdä ihan mitä vain. Sinisilmäisimmät ja hyväuskoisimmat pitävät toimintaa Jumalan johdatuksena – etenkin, jos asia on puettu profetiaan tms.

Omakohtaisesti jouduin takavuosina profetialla höynäytetyksi. Olin tilanteessa, jossa pohdittiin tulevia puhujavalintoja. Olin henkilökohtaisesti ja myöskin muiden kyseisen julistajan tilaisuuksissa olleiden kanssa kokeneet itsemme melkoisen siunatuiksi edellisissä tilaisuuksissa. Ihmiset olivat pyytäneet rikkeitään anteeksi toisiltaan. Ilmapiiri oli puhdistuneen raikas. Sain puhelun eräältä henkilöltä, joka kertoi puhujaa koskevan ”näyn”. Soittajan mukaan arvostettu profeetta oli nähnyt puhujan silmissä suden. Sydän verillä otin kännykkäni ja soitin puhujalle: ”Olen pahoillani. Emme voi sinua enää ottaa seurakuntaan.”

Jälkikäteen pohdin kovasti sitä, miksi ihmeessä en uskaltanut asettua sanomaan sanastani tuolle soittajalle. Miksi tottelin mukisematta? Varmasti siksi, että minuun oli iskostunut syvälle juuri mainitsemani auktoriteettien/profeettojen diplomaattinen koskemattomuus -opetus. Minun piti alistua auktoriteetin alle. Enkä – sitäpaitsi – pitänyt itseäni mitenkään ”profeetallisena”, että olisin uskaltanut sanoa juu/ei tuohon nk. profetiaan. Epäilen kovasti profetian olemassaoloa. Luulen, että profetia oli se tunnussana, joka sai minut toimimaan halutulla tavalla. Myöhemmin, asioita pohdittuani, pyysin julistajalta anteeksi selkärangattomuuttani. Samoihin aikoihin minulle valkeni toista kautta syy, miksi soittaja oli niin kovasti sudesta nyreissään. Tämä ”susi” osui puheessaan naulan kantaan tämän soittajan elämää koskeneessa asiassa.

Käkiä ja kananpoikia (osa 1 – johdanto)

Prologi

Useimmat blogini lukijat eivät ole nähneet minua ”livenä”. Siksi pieni selitys ennen kuin menen itse aiheeseen.

Useimmiten ihmiset ympärilläni tuntevat ja näkevät minut iloisena. Asiat saavat olla aika lailla päälaellaan, jos asiat ovat toisin.

2000-luvun ensimmäisiltä vuosilta peräisin oleva erään nuoren ihmettely kertonee asiasta jotain. Tämän nuoren äiti kertoi minulle myöhemmin 16-kesäisen juniorin todenneen (ilmeisen tarkkasilmäisesti, koska en asioistani kotini/seurakuntani seinien ulkopuolella puhunut) elämäni kamppailua nähtyään: ”Mikä tuo nainen on? Sen elämä on päin h–ä, silti se hymyilee.”

Vaikka elämän kummalliset vaiheet eivätkä aina tietoisetkaan yritykset horjuttaa elämääni tai iloani eivät ole saaneet aikaan toivottua tulosta, olen muutaman kerran ollut todella suuttunut, surullinen ja vihainen. Näin on tapahtunut silloin, kun olen nähnyt, että asiat eivät tapahdu oikein.

Sarjassamme selityksiä

Eihän niin saa olla? – Meidän kristittyjen pitää rakastaa, olla sävyisiä, antaa anteeksi, kääntää toinen poski – ja tulla toimeen kaikkien kanssa.

Totta tuokin.

Uskallan väittää, että rakkautemme, anteeksiantomme, toisen posken kääntämisemme ja toistemme kanssa toimeentulopyrkimyksemme eivät saa olla aiheuttamassa tai tukemassa väärinkäytöksiä ja niiden jatkumista.

Tuomitseminen ja tuomitseminen rinnakkain

Niin, mutta emmehän me saa tuomita.

Ennen kuin vetoat/vetoamme tuomitsemisopetukseen, sitä kannattaa katsella asiayhteydessään:

Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi.
Niin kuin te tuomitsette, niin tullaan teidät tuomitsemaan, ja niin kuin te mittaatte, niin tullaan teille mittaamaan.
Kuinka näet roskan veljesi silmässä, mutta et huomaa, että omassa silmässäsi on hirsi?
Kuinka voit sanoa veljellesi: ’Annapa kun otan roskan silmästäsi’, kun omassa silmässäsi on hirsi?
Sinä tekopyhä! Ota ensin hirsi omasta silmästäsi, vasta sitten näet ottaa roskan veljesi silmästä. (Matt. 7: 1-5)

Asiayhteys näyttää viittaavan siihen, että jos mitta, jolla toista mittaamme, koskettaa myös meitä.

Toisaalla Jeesus puhuu oikeasta tuomiosta, joka näkee teon motiivit ja siihen sisältyvän Jumalan tahdon (tai joissakin tapauksissa sen, että teko on ”ohi” Jumalan tahdosta).

Älkää tuomitko sen mukaan, miltä asia päältä katsoen näyttää, vaan tuomitkaa oikein.(Joh 7: 24)

Paavali ottaa mukaan myös näkökulman, jossa keskiössä on se, että myös muut ympärillämme pääsevät eteenpäin, se, että meidän elämämme ja käytöksemme ei ole tuon eteenpäinmenon esteenä. Taustana oli kiista siitä, mitä saa syödä ja juoda.

Jokainen meistä joutuu tekemään Jumalalle tilin itsestään.
Älkäämme siis enää tuomitko toisiamme. Katsokaa sen sijaan, ettette saata veljeänne kompastumaan ja kaatumaan. (Room. 14: 12, 13)

Näin olen löytävinäni kohdista seuraavat osviitat asioiden arviointiin:
1. Meidän ei tule arvioida asioita moralismista tai tekopyhyydestä käsin – voivotella asioiden kauheutta tai osoittaa toista sormella, jos itse teemme samoin.
2. Arvioinnissa tulee säilyttää näkökulma: Viekö tapahtunut Jumalan asiaa rakentavalla tavalla eteenpäin? – Ei tule juuttua pykäläviidakkoon (näin juutalaiset tekivät Jeesukselle monta kertaa torpatessaan parantamisihmeet sapattina) enempää kuin näennäiseen menestykseenkään(Esimerkiksi jonkun ihmisen pusertaminen väkisin haluttuun suuntaan voi tuottaa näennäisen tuloksen. Kysymys on siitä, rakentaako tapahtunut ihmistä ja Hänen suhdettaan Jumalaan.).
3. Arviointiperusteena Jumalan asian lisäksi on ihmisen asia, se että katsomme, mikä rakentaa lähimmäistä ja hänen suhdettaan Herraansa.

Esimerkkinä Jeesus

Edellämainitun rinnalla näemme Uudessa testamentissa toisen tavan suhtautua eteentuleviin asioihin. Määrätietoinen puuttuminen asioihin, jotka ovat hullusti.

Ajattelepa vain Jeesusta nuhtelemassa juutalaisia siitä, että he näennäisessä kuuliaisuudessaan (tai ehkä myös näkyvyydentavoittelussaan) antoivat uhreja temppeliin samaan aikaan kuin laiminlöivät Mooseksen lakiin kirjoitetun velvollisuuden pitää huolta vanhemmistaan. Voit ajatella Jeesuksen nuhtelemassa juutalaisia siitä, että he estivät pykäläviidakostaan käsin ihmisiä pääsemästä kontaktiin elävän Jumalan ja Hänen Poikansa kanssa tai Jeesusta puhumasta sydämen törystä, jota kuulijat kantoivat mukanaan.

Mutta mehän ollaan vain…

Voit ajatella, että Jeesus oli Jeesus ja me vain ihmisiä. Jätetään kaikki Jeesuksen käteen.

Uskaltaisimmeko kuitenkin uskoa, että Jeesus on jättänyt jotain myös meidän käteemme?

Tiedän, että lukijani ovat eri kirkoista ja seurakunnista ja myös niitä, jotka eivät ole kotiaan löytäneet jostain syystä missään vakinaisesti. Tästä seurauksena, että taustastamme käsin itse kukin käsittelemme Jeesuksen käskyä ja ymmärrämme sen seuraukset hieman eri sävyin. (Tässä eri taustaisten ihmisten joukossa on syy myös siihen, että harvoin viittaan mihinkään ”auktoriteettiin”, joka on linkittynyt tiettyyn tunnustuskuntaan, vaan viittaan useimmiten pelkästään Raamattuun, joka on meille eri taustoista tuleville yhteinen.)

Lienemme kuitenkin yhtä mieltä ainakin kahdesta asiasta:
1. Jeesus jätti seuraajilleen tehtävän opetuslapseuttaa: tavoittaa evankeliumilla ne, jotka eivät vielä usko (julistaa evankeliumia), kastaa ja opettaa.
2. Tämä ja kaikki siihen liittyvä on käsissämme – niin, että Jeesus on luvannut olla omiensa kanssa joka päivä ja että Pyhän Hengen todellisuus on hänen omiensa keskellä.

Ratkaisujen edessä

Kirjoitin: ”tämä ja siihen liittyvä”. Tarkoitan tällä sitä kuvaa, joka välittyy ensimmäiseksi Uuden testamentin sivuilta ja myöhemmin eri seurakunnissa ja kirkoissa.

Jeesuksen seuraajien perustehtävä on yksinkertainen: mennä, julistaa, kastaa ja opettaa. Tämän jälkeen hämmästelemmekin toteuttamistapoja: Ketkä menevät, kuinka julistetaan, minne kokoonnumme, kuinka kokoamme varoja työhön, jne. Tai ehkä vähän yksilöidymmin: Kokoonnummeko kodeissa, rakennammeko kirkon tai rukoushuoneen? Ovatko työntekijämme evankelistoja, pastoreita, diakoneja – vai yhdistelmä näitä ja joita kuita muita? Maksetaanko työntekijöille työstään vai ei?

Näitä kysymyksiä on pohdittu ja pohditaan. Näissä puitteissa joudumme pohtimaan myös käytännöllisiä ongelmia. Uuden testamentin kirjeistä saamme käsityksen, että ”Jumalan seurakunnastakin” voi löytyä asioita, jotka viittaavat jonnekin muuanne kuin Jumalaan.

Ihmissuhdedraamaa ja -sotkuja

Vallanhalua ja pyrkyryyttä

Ahneutta ja itsekkyyttä

Sinne voi olla sujahtamassa myös väärää opetusta

En voi olla mainitsematta taannoiseen blogikirjoitukseeni tullutta kommenttia. Siinä kommentin kirjoittaja väitti, että kirkkojen alkuperäinen tehtävä on viedä ihmisiltä rahat ja sana… Nämä edellämainitsemani esimerkit periaatteessa voisivat tukea tuota väitettä. Kuitenkaan kristillisen ekklesian (joka on käännetty useimmiten englanninkielisissä Raamatuissakin kirkoksi ´church´) tehtävä on perusteiltaan lähtöisin Jeesuksen antamasta käskystä ja valtuutuksesta. Kuten kommentin kirjoittajalle vastasin, mikäli kirkko/seurakunta tyhjentää ihmisten taskut ja tilit rahasta ja vie Sanan, se ei ole ymmärtänyt tehtäväänsä.

Tässä yllämainitussa on kysymys samanmoisesta väärinymmärryksestä: Kristillinen seurakunta/kirkko ei perimmältä tarkoitukseltaan ole vallan ja pyrkyryyden, ahneuden ja itsekkyyden, ihmissuhdesotkujen tai -draaman näyttämö. Mikäli näin on, jotain tehtävän ymmärryksestä on pahasti hukassa.

Tämä näkyy Uuden testamentin kirjeiden kannanotoissa. Paavali, Jaakob ja Johannes puuttuvat tiukastikin havaitsemiinsa poikkeamiin. He käyttävät sitä valtuutusta, jonka ymmärtävät saaneensa Herraltaan. He toimivat, että asiat saadaan ojennukseen ja seurakunta toimimaan tarkoituksensa mukaisesti.

Seuraavassa kirjoituksessani selviää sitten se, mitä kummaa tarkoitan termillä ”Käki ja kananpoika”.