Ei rauhaa

Muotioikkuja ja voitelu(je)n metsästämistä

Olen yli kahdenkymmenen vuoden ajan seurannut kristillistä kenttää – ja erityisesti sen karismaattista siipeä.

Viimeisimmän vuosikymmenen ilmiö tuntuu olevan se, että omaa ”voitelua” näiden piirien joillain tahoilla pyritään perustelemaan erinäisillä episodeilla, kohtaamisilla tai yliluonnollisiltä näyttävillä ihmeillä, ilmestyksillä tai profetioilla.

Olen kuullut kertomuksia, joiden mukaan jokin enemmän tai vähemmän tunnettu ”voideltu” on laittanut kädet päälle ja/tai vapauttanut jonkun – ja hupsis, voitelu on siirtynyt kertojaan; nyt hän kantaa ”Jumalan tulta mukanaan”.  Totean nyt vain, että uskon, että toki ihminen voi tuollaisissa tilanteissa olla Jumalan välikappale. Välillä minusta tuntuu, että voitelun siirtymisestä on tullut muotioikku – ja pahimmillaan tapa, jolla yritetään pönkittää omaa palvelutehtävää. Tuosta ei ole pitkä matka ”voitelun metsästämiseen”, voideltujen perässä juoksemiseen – tai toisen kristityn uskonelämän tason kyseenalaistamiseen tyyliin: Jos ei tuollaista kokemusta ole, onko voitelua ollenkaan?

Uskallan suoraan sanoa, että minulla ei tuollaista kokemusta ole – enkä seuraavilla riveillä pyri kohottamaan kutsumukseni, voiteluni tai palvelustehtäväni tasoa.

Itkuherätys

Sisikunnassani olen kokenut jonkinmoista levottomuutta. Ikävää jäytämistä – mutta sanoisinko, että en välttämättä pahalla tavalla. On asia, joka ei tunnu jättävän minua rauhaan. Palaan tuohon levottomuuteen tarkemmin seuraavilla riveillä. Tässä aluksi selitys sille, miksi juuri nyt tätä kirjoitan.

Olen erityisesti viimeisimmän vuoden aikana kysellyt kaikkien vaiheikkaiden elämäni käänteiden ohella Jumalan suunnitelmaa elämäni varalle. Totta kai (kuten myöhemmillä riveillä tulet lukemaan) on ajatuttanut se, että voisin löytää uuden tuoreuden siinä, mitä ikinä teenkin.

Seikkailujeni myötä olen tullut entistä varautuneemmaksi kaikenlaisten fiilisten suhteen – vaikka uskon edelleen Jumalan johdatukseen, niin luonnolliseen kuin meidän ihmisten silmissä yliluonnolliseenkin. Joskus olen saanut sisimpääni vaikutelman/ajatuksen, joka voisi viitata tuohon yliluonnolliseen, Jumalan yhteydenottoon. Usein se on koskenut jota kuta toista ihmistä, usein hädänalaista, joka on tarvinnut kipeästi rohkaisua, joskus oman elämäni tilanteita. Menneenä keväänä olin ymmärtävinäni, että Hengen kevät tulisi kohdalleni. Niin kävikin. Jotain ihmeellistä avautumista tapahtui elämässäni. Olen tehnyt vuosiin sellaisia asioita, jotka eivät aiemmin ”maistuneet”. On tuntunut, että maailma ympärillä on avautunut uudella tavalla.

Kesän ensimmäisen rippikoulun aikana koin jotain tosi merkillistä. Voisi sitä sanoa murtumiseksikin. Se oli jotain todella omituista… Joku olisi voinut sanoa, että nyt naisella psyyke heittää – on liian tiukoilla asioiden kanssa. Ehkäpä niinkin. Joka tapauksessa, oli ”itku kurkussa -olo”.

Kohtaaminen

Leirin jälkeen törmäsin Hilja Aaltosesta tehtyyn lehtijuttuun, jota olen aiemminkin lainannut tässä blogissani. Ymmärsin, että Hiljan ajatuksissa oli paljon sitä, mitä itse paraikaa koin. Sinänsä ei mitän uutta. Tuolloin, kun Toronto nauratti muita, itkin… Ja usein, kun olen ollut koskettavassa hengellisessä tilaisuudessa – oli se sitten messu tai jokin muu – liikutus on ollut merkki jostain, minkä olen tulkinnut Jumalan läheisyydeksi, joksikin mitä ei voi selittää. Sen sijaan minää korostavat, joskus meluisat tilaisuudet ovat saaneet minut suorastaan ahdistuneeksi.

Tein jotain ennen kuulumatonta. En Aaltosta ole koskaan livenä tavannut – mutta loikkasin mieheni kyytiin, kun tämä lähti käymään Tampereella. Minulla ei ollut hajuakaan siitä, ottaako Aaltonen ketään enää vastaan – saatika sitten minua, ventovierasta. Otti vastaan – vieläpä sydämellisesti. Käski sanomaan terveisiä ”ystäville”.

Emme paljon pystyneet kommunikoimaan, koska Aaltosen kuulo ei ole entinen. Herran äänen tuntuu kuitenkin aistivan selkeästi.

Edelleen oli veteraanilla sama huoli: Missä viipyy herätys? Sen piti jo tulla. Jokin pidättää. Ei se Jumalan vika ole, vaan ihmisten.

Aaltonen toisti viimeisimmissä haastatteluissaa esille tuomaa ”herätyksenteologiaa”. Tässä kentässä on liikaa matkakertomuksia. Liian vähän Golgatan sanomaa. Hän peräänkuulutti tuota itkuherätystä:

Jos papit itkisivät Jumalan edessä ja saarnastuolikin kastuisi kyynelistä, myös ihmisten sydämet kostuisivat.

Täytyy sanoa, että en ole tuommoista ravistelua kuullut missään! Totesinkin hoitajalle, kun tuolta huoneesta lähdin, että onko täältä miten moni lähtenyt ripsivärit poskilla, silmät punaisina. Uskaltaisin sanoa, että tuossa huoneessa oli jotain Suurta ja Pyhää.

Se, minkä tuo vierailu on jättänyt jälkeensä, on entistä vahvempi kaipaus tuohon, mitä olen aavistellut ja ollut kuulevinani Jumalan puhuneen, aitoon Jumalan työhön. Tuo työ ei tapahdu kivuitta. Näemmä on ensin oltava ahtaalla Jumalan edessä. Siksi tämän ”omituisen olotilani” olen tulkinnut.

Viime viikkoinen ”käpäläkoulu” (loukkasin jalkani ja jouduin pakkolepoon) toi aikaa käydä asioita läpi – mutta ikään kuin langanpää olisi ollut hukassa. Ehkä on vieläkin, mutta joitain ajatuksia on virinnyt nimenomaan tämän illan aikana.

Seuraavassa niitä. Toivon mukaan jaksat lukea ja pureskella. Palaan vielä menneisiin, koska siellä on pitkälti se vertailupohja, johon etsimääni vertaan.

Olen uskonelämässäni halunnut aitoutta ja kompromissitonta Jeesuksen seuraamista

Siitä huolimatta huomasin muutama vuosi sitten seuranneeni jotain muuta kuin Jumalan tahtoa – vieläpä vuosi kaudet! Ydinongelmaksi olen jälkikäteen ymmärtänyt sen, että ihmisten mielipiteet olivat monta kertaa määräävämpiää kuin, mitä Sanassa – ja monta kertaa myös sisikunnassani – tunsin oikeaksi. Kun ”voideltujen” inhimillisyys ja lihallisuus – jopa arvokkaiden Jumalan (armo)lahjojen väärinkäyttö – kaikessa karmeudessaan paljastui, olin kauhuissani: Missä oikein olen ollutkaan mukana? Miten monta ihmistä minä olen vienyt mukanani harhaan? Mitä olen ollut tukemassa?

Tapasin liian monta ihmistä, jotka ovat pettyneet siihen, kun uskossaolo on ollut erilaista kuin heille on markkinoitu.

  • Asiat eivät ole ratkenneetkaan.
  • Kaikki sairaudet eivät ole parantuneet.
  • Rahaa ei ole tilillä satakertaisesti, vaikka heille on niin luvattu, kun he uhraavat tietylle puhujalle tietyn summan.
  • Profetiat eivät ole toteutuneet.

Nämä ihmiset ovat syyttäneet itseään asiaintilasta. Pahimmillaan myös nämä ”voidellut” markkinoijat ovat syyttäneet heitä; ”epäonnistuineilla” on liian vähän uskoa.

  • Miksi kenellekään ei ole tullut mieleen kysyä, miksi tämän nk, voima ei näissä voidelluissa ole ollut niin ”suuri”, että henkilö olisi noussut pyörätuolista aidosti ja oikeasti?
  • Miksi vilpitöntä kristittyä täytyy syyttää tämän heikkouskoisuudesta?
  • Miksi kenellekään ei ole tullut mieleen kysyä, että tämä nk. voideltu julistaja voisi pettää itseään ja pettää kuulijaansa?

Aitoa Jumalan voitelua ei tarvitse pönkittää matka- eikä ihmekertomuksilla! Ihmettä ei tarvitse pusertaa tai painostaa esiin. Ei Kristuskaan niin tehnyt. Ihmiset, jotka olivat aidosti saaneet avun elämäänsä, kertoivat. Maine kiiri Hänen edellään. Aito Jumalan voima voitti synnin ja pimeyden vallan ilman pusertamista ja painostusta.

Jumalan aitoa ihmettä ei tarvitse ”pumpata”. Kun Hän on aidosti läsnä, Hänen voimansa murtautuu esiin. Jumalan aito ihme kestää tarkastelun. Silloin ei tarvitse tukkia kriitikoiden suita vaan voi sanoa: ”Katsokoot. Uskokoot tai olkoot uskomatta.”

  • Pelastunut on pelastunut.
  • Elämä on muuttunut.
  • Parantunut on parantunut.
  • Ja mikä tärkeintä – näillä ihmisillä on rauha Jumalan kanssa!

Aidolla on väliä

Epäaitoon törmääminen aiheutti pitkäaikaisen kriisin. Aidon Jumalan työn näkeminen on auttanut uskomaan myös aidon olemassaoloon. Tuo aito ei ole jättänyt minua rauhaan: Jossain sen on oltava; joskus sen on tultava esiin.

Sanoisinpa niinkin, että tänä päivänä ovat harvassa ne, jotka etsivät aitoa, Jumalan työtä. Aikamme opetus rohkaisee etsimään ilmiötä, voimaa ja kokemuksia välittämättä siitä, onko Jumala, liha, sielu – vai peräti sielunvihollinen – siinä mukana. Tärkeintä on, että jotain tapahtuu! Sellaista, joka uskaltaa kysyä tai kyseenalaistaa, voidaan moittia tai syyttää esimerkiksi Pyhän Hengen pilkasta tai Pyhän Hengen kahlitsemisesta.

Jos uskomme, että Pyhä Henki on Totuuden Henki, myös meidän pitäisi olla totuuden perään. Pilkka ja kahlitseminen on eri asia kuin aitoudesta varmistuminen.

Erityisesti Pyhää Henkeä ja Hänen työtään korostavat osaavat Galatalaiskirjeen viidennen luvun Hengen hedelmät etu- ja takaperin. Samaa kreikankielistä ilmaisua Hengen hedelmästä käytetään myös Efesolaiskirjeen viidennessä luvussa, kun puhutaan valkeuden hedelmistä: hyvyydestä, vanhurskaudesta ja totuudesta – ja kehotetaan tutkimaan, mikä on Herralle otollista. Kohdassa käytetään sanajuurta, josta tulee myös sana dogmatiikka. Kreikankielinen sana dogmatidzoo tarkoittaa nimittäin

  • testata, koetella, tutkiskella
  • tutkia, onko jokin sääntöjenmukainen
  • koetella, niin kuin metallia koetellaan
  • katsoa, onko jokin aito vai ei
  • päätyä siihen, että jokin on aito tällaisen tarkastelun seurauksena.

Tällä varmistutaan siitä, että se mikä käsissämme on, on Herran hyväksymää ja Häntä miellyttävää (euarestos).

Haluan nähdä sen aidon!

Aitous ei viime aikoina ole jättänyt minua rauhaan toisellakaan tavalla. Haluan nähdä tämän aidon ilmestyvän meidän kristittyjen elämään – ja sitä kautta meidän seurakuntiimme!

Haluan nähdä aidon Kristuksen kirkkauden ilmestyvän ja tuovan esiin peitossa olevat kätköt. Haluan aidon vapauden koittavan niin Jumalan lapsille (jotka mekin voimme olla erilaisten orjuuksien alla) kuin niille, jotka ovat vieraantuneet tästä lapseudesta.

Olemmeko me valmiita?

Vai Meme

  • Haluammeko me pitää kiinni omista rajoituksistamme?
  • Haluammeko tehdä asiat meidän tavallamme?
  • Haluammeko asioiden tapahtuvan meidän kauttamme?
  • Ehkä vieläpä niin, että meille on siitä hyötyä?

Herätyksen este ei niinkään ole pimeä maailma eikä pahan pidättävä valta, vaan me: Meidän julistuksemme, meidän mielihalumme, meidän vallanhalumme. Se, että me haluamme meille, meidän kauttamme.

Silloin kun me olemme valmiit antamaan Herralle avoimen valtakirjan, valmiit sanomaan oikeasti Kristusta Herraksemme, alkaa tapahtua.

Meillä on tuore leipä maailmalle. Meillä on myös tuore voitelu Jumalalta. Ei toisten ”voideltujen” käsien kautta, vaan rukouksessa saatu. Välttämättä aitous ja tuoreus ei tee meistä suosittuja – Sana tekee sen, mitä varten Jumala on sen lähettänyt. Jumalan Sana ei tyhjänä palaa. Se saa aikaan todellista muutosta meissä, läheisissämme ja ympäristössämme. Joskus vastustusta, joskus kipeää kirvelyä – lopulta parantaen, jos niin sallimme.

Meidän täytyy ensin tyhjentyä omasta itsestämme, omista kunnianhimoisista asenteistamme, omista metodeistammekin – ja antaa koko elämämme elävänä uhrina Herrallemme. Tuli voi kuluttaa paljonkin pois. Hänen kirkkautensa paljastaa raadollisuutemme ja mahdottomuutemme. Sellaisena Herra näyttäytyy vaikuttavissa ilmestymisissään Moosekselle, Jeremialle, Jesajalle, Hesekielille, Pietarille ja Johannekselle. Samalla hän kohtaa heidät vapauttaen ja puhdistaen. Kenet alttarilla otetulla hiilellä, kenet rohkaisten käskien vahvistumaan. Kenet anteeksiannon lupauksella tai sanalla antaen jokaiselle tehtävän mennä ja julistaa.

Rukoilen, että tämä hinku aidon perään syvenisi omalla kohdallani, meissä, meidän seurakunnissamme. Uskallatko rukoilla kanssani samaa?

Vallankäytöstä (uskonnollisissa) yhteisöissä – Miten tämä on mahdollista?

Ja tämä tarina on tosi

  • Kristillisen/karismaattisen yhteisön johtaja/pastori/johtoryhmän jäsen pahoinpitelee vaimoaan tai käyttää alaikäistä seurakunnan jäsentä tai peräti omaa lastaan seksuaalisesti hyväksi?
  • Yhteisössä opettaja/profeetta ohjailee jäsenten elämää, ihmissuhteita, avioasioita – tai rahankäyttöä – Raamattuun ja Pyhän Hengen puheeseen vedoten

Kun asiaa vähän lähempää katsoo, parhaimmillaan takana on oma etu, manipulointi – jopa petos, joka tulee ilmi siinä, kun profetiat eivät toteudukaan ja/tai henkilö on pahassa suossa omaksumansa opetuksen takia.

Miten ihmeessä on mahdollista, että tallaiset saavat jatkaa vuosikausia toimintaansa yhteisön siihen kummemmin puuttumatta – tai että uhria ei ollenkaan uskota ja uhri ei saa mitään tukea.

Seuraavassa Suomi24-foorumilta poimimani kertomus – jota osa foorumille kirjoittaneista ei uskonut, vaan piti kyseisen herätysliikkeen mustamaalaamisena ja osoituksena kirjoittajan katkeruudesta. Miten on? Kuulostaako tämä Sinusta, Lukijani, uskottavalta?

”Isäni siis tosiaan toimii parhaillaankin XXX-seurakunnan pastorina, toiminut jo monen monta vuotta. Sunnuntaisin saarna tuolista huudetaan hallelujaa ja ihmisiä tulee uskoon. Sitten hymyillään ja taputellaan seurakuntalaisia ja kerätään rahat omaan taskuun. Ikävä kyllä kun tämä pastori-naamari kotona riisutaan,alta paljastuu sovinistinen alkoholisti, jota ei pelota virkavalta eikä tuonpuoleinen. Isäni juo alkoholia reilusti,polttaa,kiroilee ja puhuu rivoja,pahoinpitelee perhettään niin henkisesti kuin fyysisesti,pettää vaimoaan,käy seurakunnan rahoilla maksullisissa ja maksamattomissa naisissa Tallinnassa,katselee illat pornoa koneeltaan ja tekee mitä tahansa rahasta. Äitini on sidottuna tähän jumalan mieheen,koska ero olisi synti. Aina silloin tällöin pastori jää kiinni jollekkin seurakuntalaiselle epäilyttävästä toiminnasta,mutta tälläiset ihmiset hiljennetään hyvinkin nopeasti. Äitini siis odottaa ihmettä,jota koskaan ei tule käymään ja leikkii hengellään ollessaan samassa talossa tämän sekopään kanssa. En ymmärrä miten hän jaksaa vuosi toisensa jälkeen hymyillä sunnuntai kokouksessa ja vakuutella että mustelmat tuli kaatuessa rappusista.”

Mielestäni tässä yhteydessä ei ole edes oleellista, onko juuri tämä tarina tosi. Oleellista on, että tällaista tosiaan tapahtuu. Olen itse kokenut ja nähnyt vastaavia ja kuullut riittävän monta vastaavantyyppistä tarinaa uskoakseni, että noin voi tosiaan tapahtua. Tarinan yksityiskohdat voivat olla erilaiset. Ydin kuitenkin on, että vaikka julkisivu on kunnossa, kulisseissa voi tapahtua mitä karmeimpia tekoja.

Ns. profetiat ja ihmeet eivät ole aina merkkejä Jumalan aidosta toiminnasta. Muutama vuosi sitten iltapäivälehdissä kohistiin pastorista, joka käytti hyväkseen alaikäisiä lapsiaan. Seurakunta sanoi olevansa

  • ylistävä ja profeetallinen seurakunta, joka
  • haluaa toteuttaa Kristuksen tahtoa elämässään.
  • Parantumista ja raamatunmukaisuutta korostettiin.
  • Ihmeistä todistettiin.

Samaan tapaan on noussut esille karismaattisina, profeetallisina ja ihmeidentekijöinä pidettyjen julistajien kulisseista asioita, jotka saavat mielen mietteliääksi.

Minua kiinnostaa

  • onko tuollainen kaksiroolisuus mahdollista vai
  • onko – niinkuin näiden julistajien puolustajat väittävät – kysymys ”salaliitosta”, ”juoruista” ,”pahanpuhumisesta” tai ”elävien kristittyjen vainosta”?

Näyttää siltä, että tuollainen kaksiroolisuus on mahdollista, koska esimerkiksi mainitsemaani pastoriin ja viime aikoina esiinnousseisiin muihin väärinkäytöksiin on virkavaltakin kiinnittänyt huomiota. Tätä taustaa vasten minua kiinnostaa se, kuinka tuollainen oikein on mahdollista.

Narsismi yhtenä selitysvaihtoehtona

Varsin uskottavan selityksen (jota elämänkokemukseni tulee) tarjoaa, että vallan väärinkäyttäjällä on narsisistisia ominaisuuksia tai nämä ominaisuudet ovat vallankäyttäjän elämässä hallitsevia – tai tällaisella henkilöllä on muutoin voimakas ”splitting” eli hän eristää osia elämästään irti toisistaan ts. hänellä on suntisrooli ja aivan päinvastainen rooli.

Narsisti on ihminen ”ilman omaatuntoa”. Siksi pyhä ja luotettava – jollaisena ”normi-ihminen” uskoon ja Jumalaan liittyvä asioita pitää – on narsisismiin taipuvaiselle ihmiselle vain astinlauta eteenpäin hänen missiossaan, mikä ikinä se onkin. Taasen tällainen ”splitting-ihminen” on muutoin menettänyt kosketuksen minuuteensa ja voi ilmeisesti toimia aivan vastakkaisella tavalla.

Käsittelen tässä minulle tutumpaa narsismia – joka kokemani ja lukemani perusteella on varsin usein väärinkäytösten taustalla. Normaalin elämän pelisäännöt eivät narsisismiin taipuvaisiin päde. Se meidän on uskottava kättelyssä, muuten narsismiin taipuvainen ihminen pääsee pyörittämään meitä mennen tullen. Ensi sijassa on kuunneltava uhria – vaikka normaalisti sanotaan, että riitaan tarvitaan aina kaksi; narsismiin taipuvaisen ihmisen kohdalla riittää nimittäin yksi! Suosittelen tässä vaiheessa lukemistoksi kahta kirjaa: Edin Lövås Ei Herroina halliten ja Raimo Mäkelä Naamiona terve mieli. Molemmat antavat ilmiölle teologisesti ja psykologisesti uskottavan selityksen.

Narsisti on äärettömän taitava näyttelijä ja manipulaattori. Hänellä tosiaan on kanttia laulaa seurakunanssa ”Hallelujaa” ja muutaman tunnin kuluttua hakata puolisonsa mustelmille. Hän saattaa olla jopa ulkonaisesti valmis tekemään asiasta parannusta ja pyytämään seurakunnassa ”lisää rakkautta vaimoaan kohtaan” – Ongelma vain on, että tuo rakkaus menee käytäntöön vain hetkittäin – niinä rauhan aikoina, joita narsismiin taipuvaisen ihmisen läheisten onneksi välillä on. Ongelmasykli toistuu – usein entistä pahempana – jonkin ajan päästä erityisesti, jos narsisti saa päähänsä, että hänen uhrinsa alkaa irtaantua.

Asiasta puhuttaessa on äärettömän tärkeää muistaa, että narsismiin taipuvaiselle kaikki keinot ovat sallittuja. Hän ei kaihda manipulointia, uhkailua – ei edes valheita, jos niistä vain on hyötyä päämäärään pääsemiseksi. Sen vuoksi narsisismiin taipuvainen saattaa elämässään päästäkin pitkälle, esimerkiksi esimiesasemaan.

Narsismin hallintomallit – ja meidän niille antama oikeutus

Narsismiin taipuvaisella ihmisellä on suuret luulot itsestään. Iso MINÄ pyrkii esille puheissa ja teoissa. Hyvä signaali narsismiin taipuvaisen ihmisen tunnistamiseen onkin kuulosteleminen:

Onko kaikkialla ”minä” – ja ”muut ei oo mittään”?

Jos näin on, kannattaa pitää tuntosarvet tukevasti tanassa.

Uhrinsa narsismiin taipuvainen pitää luonaan kepillä ja porkkanalla

Hän saa taidokkaasti uhrin uskomaan itseensä – ja myös siihen, että uhri ei pärjää ilman alistajaansa. Mekanismin yhteydessä on nostettu esille ”Tukholma -syndrooma”, jossa esimerkiksi pankkiryöstön yhteydessä sivustakatsojat pelon takia liittoutuvat ryöstäjän kanssa. Uskon tuohon selitykseen, koska olen nähnyt, miten voimakkaassa otteessa narsistinen henkilö uhriaan pitää.

Hän saa uhrin uskomaan, että irtaantuminen on mahdotonta

Tilanteessa uhri saattaa jopa hautoa itsemurhaa ainoana ulospääsytienä. Usein uhrin mielenterveys on koetuksella, ja viimeistään irtaantumisen jälkeen hän saattaa joutua turvautumaan mielenterveyspalveluihin.

Uskon, että kaikkein tehokkainen mekanismi, joka pitää yllä uhrin alistamista, on

Vaikenemisen kulttuuri

Se on vallalla niin suomalaisessa yhteiskunnassa kuin seurakunnissakin: Asiamme eivät kuulu naapurille!

Erityisesti seurakunnissa pelätään oman pesän likaantumista, jos asioita aletaan nostaa esille. Esiintyy voimakasta torjuntaa – aivan kuin se jotain auttaisi, jos pesä on jo likainen! Pesä pitäisi puhdistaa puhumalla.

Urho Muroma puhui aikanaan ”löperöstä rakkaudesta”. Tällaista löperöä rakkautta esiintyy kristillisessä kentässä.

Rakkautta, joka vaikenee asioista, joihin Jeesus uskoakseni olisi puuttunut

Raikas esimerkki on Jeesuksen suhtautuminen rahanvaihtajiin. Eräs raamatunselittäjä avasi kohtaa seuraavasti: Jeesus ei kritisoinut temppelipalvelusta sinällään, eikä edes rahanvaihtajia sinällään.

Jeesus kritisoi niitä mekanismeja, jotka pitivät vääryyttä yllä  temppelijumalanpalveluksessa

Ihmiset tuolloin – niin kuin nytkin – luulivat pystyvänsä ostamaan syntinsä anteeksi jumalanpalvelusmenoilla ja jatkamaan entiseen malliin tehden vääryyttä! Ei niin – Jeesus peräänkuulutti Vanhan testamentin profeettojen tavoin syvälle käyvää elämää muuttavaa parannusta, johon Kristus itse sitoutuu. Näinhän tapahtui Sakkeuksen ja Matteuksen kohdalla. Sakkeus oli valmis jopa hyvittämään petollisen toimintansa seuraukset ”uhreilleen”.

Mahdollistava tekijä kaikenlaiselle mädännäisyydelle uskonnollisissa yhteisöissä on se, että

ME annamme niiden tapahtua. ME olemme tavallaan yhtä syyllisiä kuin tekijäkin

Tietenkin – jos (ja kun usein) on kyseessä narsistinen kapellimestari, joko kulisseissa tai johdossa, tämä pyörittää orkesteria niin kuin haluaa – usein soittajien sitä huomaamatta. Väitän kuitenkin, että jos tarpeeksi ajoissa, tarpeeksi moni saisi tarpeekseen pyörityksestä, asiat olisivat toisin – ainakin niiden kannalta, jotka uskaltavat kerrankin laittaa rajat.

Kipeä – ja niin tarpeellinen – puuttuminen

Ymmärrän – kokemuksesta – että tällainen vastakkainasettelu ei ole helppoa. Vastakkainasettelussa tulee helposti enkeleistä rosvoja ja rosvoista enkeleitä. Koska narsisti ei kestä itseensä kohdistettua kritiikkiä, hänestä saa helposti hellittämättömän verivihollisen, joka janoaa kostoa loputtomiin.

  • Eikö kuitenkin juuri meidän, jotka kannamme kristityn nimeä, pitäisi olla niitä, jotka uskallamme elää ja taistella totuuden ja oikeudenmukaisuuden puolesta – jopa nahkastamme välittämättä?
  • Eivätkö ensimmäiset kristityt joutuneet vainotuksia nimenomaan sen vuoksi, että he periksiantamattomasti seurasivat Kristusta ja julistivat evankelimia niin ylhäisille kuin alhaisillekin?

Heillä oli kanttia puhua evankeliumin asiasta suoraan niin uskonnollisen kuin maallisenkin auktoriteetin edessä – ja tarvittaessa paljastaa uskonnollinen mädännäisyys yhtä lailla. Toisaalta joku kuitenkin aikanaan paljastaa kuplan keisarin uusista vaatteista – vaikka juuri me emme sanoisi mitään.

Case ”pastori” – ja selitysyrityksiä

Muutama vuosi sitten iltapäivälehdissä kohistiin pastorista, joka käytti hyväkseen alaikäisiä lapsiaan. Minua hämmästytti täydellinen vaikeneminen yhteisön taholta. Kotisivuilla asia näkyi lähinnä siinä, että pastorin puheet loppuivat pidätystä edeltävään saarnaan – joka oli tragikoomisesti Laodikean seurakunnasta. Kun muutamaa kuukautta myöhemmin menin uudelleen katsomaan kotisivuja, tyrmistyin: Kotisivuilla viitattiin vankeuteen ”Kristuksen tähden” ja kehotettiin lähettämään esirukouspyynnöt tiettyyn puhelinnumeroon, josta ne välitettäisiin pastorille. Koko ajan seurakunta sanoi olevansa ylistävä ja profeetallinen seurakunta, joka haluaa toteuttaa Kristuksen tahtoa elämässään.

Ihmettelen…

  • Miten tämä yhteisö voi elää tuollaisen asian kanssa?
  • Kuinka he selittävät sen itselleen ja niille jäsenilleen, jotka eivät asioiden todellisuuden tilaa tiedä? Vielä suurempi mysteeri minulle on pastorin vaimo:
  • Miten hän voi elää asian kanssa?
  • …itsekin ihmettelen omaa mukanaolemistani vastaavantyyppisessä yhteisössä, jossa väärinkäytökset olivat hieman toisentyyppisiä.

Yhteisöjä yhdisti

  • vaikenemisen kulttuuri – ja ehkäpä myös
  • kriittisten mielipiteiden vaientaminen keinolla ja toisella. Yksi mukanapitävä tekijä varmasti on
  • syyllisyys. Yhteisössä on usein voimakas pyhyyden ja kilvoittelun korostus. Henkilö, joka tuntee itsensä syylliseksi vallitsevan asiaintilan kanssa (oli se nyt sitten seksuaalinen hairahdus, rahankäyttöön liittyvä asia, valheet, joita joutuu käyttämään seliviytyäkseen, tai kriittisten ajatusten pintaan nouseminen) henkilö luulee olevansa ainut laatuaan – eikä tiedä, että yhteisössä monet kärsivät samantyyppisestä ”vaivasta” ja roolista. Mukanapitävä tekijä on myös
  • pelko. Erityisesti silloin, kun henkilö on sotkeutunut johonkin väärinkäytökseen, häntä voidaan kiristää asialla – tai vaikka ei voitaisikaan, henkilö alitajuisesti pelkää julkitulemista samaan aikaan, kun pelkoon sisältyy roppakaupalla häpeää. Myös pelko siitä, että käy niin kuin muille, ”varoittaville esimerkeille”, jotka yhteisö on nostanut esille aiempien konfliktien yhteydessä: iskee sairaus, demoni, taloudellinen katastrofi tai vierailee kuolema. Usein yhteisö antaa ymmärtää myös, että yhteisön ulkopuolella ei ole elämää eikä henkilö tule siellä selviämään. Pahimmillaan yhteisö on ainoa tie Taivaaseen.

Koskeeko diplomaattinen koskemattomuus uskonnollista aukoriteettia?

Pelko voi liittyä myös opetukseen, jonka mukaan ”Jumalan voideltuun” ei saa koskea ja auktoriteettia ei saa arvostella. Berlusconille haluttiin diplomaattinen koskemattomuus. Tätä samaa koskemattomuutta on vaadittu ”Jumalan voidelluille” – miten ikinä voidellut määritelläänkään.

Ymmärrän kyllä, että monesti katsomosta on helpompi pelata kuin kentällä. Ja periaate seurakunnassa on, että yhteisön pitäisi pystyä oman järjestyksensä mukaan hoitamaan asiansa.

Kiperiä kysymyksiä

Mutta entäpä jos

  • seurakunnan johto on kykenemätön johtamaan? Entäpä jos
  • vanhimmisto/johtoryhmä – tai miksi sitä ikinä nimitetäänkään – ei näe toiminnassa mitään väärää – joko sen vuoksi, että se
  • vanhimmisto/johtoryhmä toimii hyväuskoisesti tai sille on uskoteltu, että mitään ei ole vialla – tai pahimmassa tapauksessa sen vuoksi, ettei
  • vanhimmisto/johtoryhmä  uskalla puuttua. Tai – jos on
  • kyseessä yhteisö, jossa johtajuus on yhden henkilön, tämä henkilö on ongelmien ydin (vaikkapa työyhteisössä esimies tai (toimitus)johtaja) Entä jos
  • vedotaan siihen, että seurakunta on Jumalan seurakunta, ei mikään yhdistys (tämmöiseenkin selitykseen törmäsin vastoittain) – näin mikään lain koura ei siihen tämän selityksen mukaan ulottuisi.

Tosin jokaista yhdistystä koskee yhdistyslaki – ja uskonnollisilla yhdyskunnilla on yhdyskuntajärjestyksensä, yhdistyksillä Yhdistyslaki ja Kirkolla Kirkkolaki jne.

”Kyllä Jumala hoitaa” – saatetaan sanoa. Ja oikeassa toki ollaan – tavallaan. Mutta entäpä, jos

  • Jumala haluaisi sinun ja minun puuttuvan asioiden kulkuun?
  • Jumala haluaisi herättää aidon profeetallisen hengen, joka puuttuu väärinkäytöksiin?
  • Heinäntekojärjellä ajatellen olisi suoraselkäistä ja korrektia puuttua asiaan?

Profeetat vastaan profeetat ja auktoriteetit

Vanhan testamentin profeetoilla oli varsin epäkiitollinen tehtävä mennä vastavirtaan: Heidän tuli muun muassa repiä rikki. Ei rikki repimisen itsensä vuoksi, vaan sen vuoksi, että oli rikki revittäää.

  • Epäoikeudenmukaisuus ja moraalittomuus
  • Epäjumalanpalvelus ja tottelemattomuus
  • Kaksinaismoraali ja ulkonainen uskonnollisuus rehottivat niin papeissa kuin kansassakin.

Profeettojen epäkiitollinen tehtävä oli

  • tuoda Jumalan tahto julki ”seurakuntaan”, joka oli kaikkea muuta kuin valmis kuuntelemaan.
  • joutua konfliktiin toisenlaisten profeettojen kanssa, joilla oli tuotavan vastakkainen sanoma, sanoma rauhasta ja menestyksestä ja jotka olivat yhtä lailla kaksinaismoralistisia ja korruptoituneita kuin papit tai kansakin.
  • joutua nousemaan myös maallisia auktoriteetteja – kuninkaita – vastaan.

Myös Uusi testamentti puhuu auktoriteetin arvioinnista. Esimerkiksi Jeesus asettui radikaalisti oman aikansa uskonnollista auktoriteettia vastaan – jos oli tarvis. Samaan tapaan Ilmestyskirjassa Tyatiran seurakunnan kohdalla seurakunnan Herra löylyttää Johanneksen kautta seurakuntaa siitä, ettei tämä puuttunut naisprofeetan – jota Ilmestyskirja nimittää Iisebeliksi – touhuihin, vaan antoi ”Iisebelin jatkaa eksytystään.”

Ihmettelen syvästi tämän päivän auktoriteettiopetusta, joka menee ohi Jumalan sanan kokonaisuuden. Tuo auktoriteettiopetus lepää oikeastaan vain YHDEN (!) raamatunjakeen varassa, sen joka puhuu Daavidin ja Saulin kohtaamisesta. Siinähän Daavidille tarjoutuu mahdollisuus tappaa Saul. Daavid ei kuitenkaan tartu tilaisuuteen, koska hän ei halua koskea Jumalan voideltuun. Tämän päivän auktoriteettia korostava kristillisyys sotkee tässä puurot ja vellit sekaisin! On ihan eri asia tarttua oman käden oikeuteen, ”tappaa” joku kuin nostaa asioita ja ilmiöitä esille.

Kuka on voideltu?

Myös Jumalan voideltuna oleminen törmää teologiseen haasteeseen. Kuka oikeastaan on Jumalan voideltu? Vain jotkut, tietyt, erityiset? Kuka määrittelee Jumalan voidellun? Voiko joku korottaa itsensä itse voidelluksi? Johannes kirjoittaa kirjeessään niinkin rajusti, että jokainen (kristitty) on Jumalan voideltu! Silloinhan jokainen meistä saisi tuon voideltuun ei saa koskea -teologiaan vedoten mellastaa kuin possut pellossa diplomaattisen koskemattomuuden turvin! Huippu tuossa voideltu -teologiassa on mielestäni meidän samaistaminen Jeesukseen ja Hänen opetukseensa sapatin herruudesta. Tämän nojalla myös meidän on TV7:lta kuulemani opetuksen mukaan Jumalan johdatuksessa lupa rikkoa rajoja!

Jälleen kysymys: Kuka määrittelee Jumalan johdatuksen? Onko minun tai jonkun muun lupa vaikkapa vaihtaa lennosta aviopuolisoa – koska Jeesus on sapatinkin herra eikä entinen ole sovelias? (Tällaista opetusta olen kuullut!) Tai jotain vastaavaa! On aivan eri asia, jos me alamme Jumalalla perustelemaan jotain – kuin että Jumala tosiaan olisi toilaustemme takana! On ihan eri asia parantaa sairas – kuin jättää mukiinmenevä vaimo tai mies ihmettelemään, että ”mikäs nyt tuli”! Joskus Jumalan tilalla puhumassa voi olla oma liha – pahimmillaan itse ”täystuholainen”.1

Kaiken kaikkiaan tuossa erityisvoitelua korostavassa opetuksessa on kysymys jonkun ihmisryhmän korottamisesta erityisasemaan muiden kristittyjen edelle ja yläpuolelle, eräänlainen ”erityispappeus” -opetuksesta. Tätä ei Raamatun kokonaisuus opeta. Ymmärrän esimerkiksi Efesolaiskirjeen pohjalta, että Jumala on asettanut tiettyjä ihmisiä ja armoituksia rakentamaan seurakuntaa. Johtajia käsketään kunnioittamaan heidän tekemänsä työn tähden. Sen sijaan missään ei puhuta heidän erityisasemastaan, johon sisältyisi ”diplomaattista” koskemattomuutta – puhumattakaan ”kuninkaallisesta hierarkiasta”! – Ehkäpä näiden kuninkaallista hierarkiaa tai johtajan auktoriteettia tulisi oppia Uudesta testamentista, jossa Jeesus antoi esimerkin pesemällä opetuslastensa jalat; samalla tavoin kristittyjen tuli palvella toisiaan – johtajuudessakin. Myös Luther on nähdäkseni oikeilla jäljillä korostaessaa kirkon virkaa nimenomaan palveluvirkana.2 Auktoriteettiopetus on kääntänyt asetelman ylösalaisin!

Ei oikeutta jumalattomien edessä?

Toinen – miltei yhtä järjetön – perustelu asioista vaikenemiselle on, että ei saa käydä oikeutta Jumalattomien edessä, vaan että meidän kristittyjen pitäisi pystyä käsittelemään omat asiamme. Tuohan on ihan totta! Mutta entäs, jos tuollaista käsittelyn kypsyyttä ei löydy?

Olen yhdessä elämäni mutkassa nähnyt (nyt jo vanhentuneen rötöksen) painettavan villaisella juuri tuosta syystä! Nyt samaan tapaan on käsitelty lasten hyväksikäyttötapauksia ja muita uskonyhteisöissä tapahtuneita väärinkäytöksiä. Jos yhteisö olisi terve, käsittely onnistuisi. Mutta entäs jos yhteisö itse on niin solmussa asiansa kanssa, että ei pysty myöntämään tapahtunutta. Mainitsemassani villaisella painetussa tilanteessa edes uhrin oma äiti ei uskonut hyväksikäytön tapahtuneen, sielunhoitaja käski vaikenemaan – ja ilman uhrin omaa päättäväisyyttä hyväksikäyttö olisi aivan hyvin voinut jatkua, koska uhri ei pystynyt pakenemaan tilanteesta.

Olen tomerasti todennut, että ei ns. ”maailman ihmisetkään”, joiden edessä joskus ylpeästi nostamme päätämme, ”me kristityt”, sokeita ole! Olen tosiaan sitä mieltä, että meidän kristittyjen – kuuluimme mihin seurakuntaan tahansa – pitäisi suostua näkemään totuus omasta itsestämme ja yhteisöstämme, lopettaa peittely, nostaa kissa pöydälle.

Käsitteleminen – ei ”se helpoin tie” Tiedän kokemuksesta, ettei asian käsitteleminen ole helppoa. Tuosta villaisella painetun asian esille nostamisesta seurasi 10 vuoden mykkäkoulu – mutta aikanaan myös aito sovinto tekijän ja uhrin välillä. Taas uskonyhteisöjen – erityisesti narsistin kapellimestaroimien – kohdalla saa varautua pöllytykseen – mutta onko sillä sitten niin väliä! Onko meille tärkeämpi totuus – ja aito Jumalan pyhyys – vai oma nahkamme?

1 [Sen sijaan joissakin tapauksissa Jumala voi oikeasti vapauttaa ihmisen esimerkiksi väkivaltaisen avioliiton ikeestä – se onkin sitten eri tarina!Voi olla tilanteita, joissa sydämen kovuus on niin suuri, että muutoksen mahdollisuutta ei enää ole]

 

64. Teologia – upside down!

Reijo Telaranta lainasi Turussa Hengen uudistus kirkossamme ry:n linjapuheessan 31.7.2010 Pete Greigin kirjaa Jumala äänettömällä:

”Hienossa, syvällisessä ja rohkaisevassa kirjassaan Pete Greig rakentaa toivon siltaa juuri niihin hetkiin, jolloin Jumala tuntuu olevan kovin kaukana, rukoukset tuntuvat kaikuvan tyhjyyteen ja hellittämättömätkin pyynnöt näyttävät jäävän vaille vastausta.”

Telaranta lainaa vanhaa rabbiinikertomusta, jolla hasidijuutalaiset mestarit selittävät Jumalan vaitioloa: 

Eräällä kuninkaalla oli kaksi poikaa. Kumpikin pojista tulee hakemaan lahjaa kuninkaan pöydästä. Ensimmäinen poika ilmestyy isän ovelle, ja heti kun hänet huomataan, hänen pyyntönsä täytetään. Isä pitää tätä poikaa vähäarvoisena ja kiusaantuu hänen läsnäolostaan. Niinpä kuningas määrää, että lahja viedään pojalle ovelle, ettei tämän tarvitse tulla pöydän luo.

Sitten paikalle tulee kuninkaalle rakas poika. Isä ilahtuu suuresti poikansa saapuessa eikä halua pojan lähtevän pian pois. Sen vuoksi kuningas viivyttää pojan pyyntöjen täyttämistä ja toivoo, että poika sen vuoksi tulee hänen lähelleen. Poika tulee pyyntöineen yhä lähemmäs ja tuntee isän rakkauden niin syvästi, ettei lopuksi epäröi ojentaa omaa kättään kohti kuninkaan pöytää.”

Telaranta jatkaa:

”– Tarina kertoo hienolla tavalla, miten Jumala haluaa vetää lähelleen erityisesti kaikki toivonsa menettäneet, rukousvastauksia turhaan odottaneet sekä elämän kolhimat ja pettämät. Erityisen rakkaita hänelle ovat ne, jotka eivät ole rukouspalvelussa parantuneet, ja näyttävät siksi unohdetuilta.”

NAPS -usko

Niinpä – Itselleni on Heprealaiskirjeen ns. uskonluvusta monesti noussut ajatus jakeesta:

Usko on sen todellisuutta, mitä toivotaan, sen näkemistä, mitä ei nähdä. – Uskon voimalla he kukistivat valtakuntia, pitivät yllä oikeutta ja pääsivät näkemään lupausten täyttymisen. He tukkivat leijonien kidat, sammuttivat roihuavan tulen ja välttivät miekaniskut. He olivat heikkoja, mutta he voimistuivat, heistä tuli väkeviä sotureita, he työnsivät takaisin vihollisen joukot. ”

Tässä voidaan puhua ”visionäärisestä uskosta”, uskosta, joka näkee jotain, mikä ei ole vielä näkyvää. Usko voittoon auttoi sodassa, usko asiaan, auttoi pitämään yllä oikeutta, jne.

Tilanne, jossa ”uskottiin” oli kaikkea muuta kuin ruusunkukkainen unelma: sota, leijonien luola, tulinen pätsi,…: He joutuivat katsomaan vihollista silmästä silmään, leijonaa samoin; he joutuivat näkemään miekan läheltä, kokemaan heikkoutta… Sodassa heistä tuli sotureita.

Tämä on varsin erilainen kuva kuin tämän ajan kristittyjen pikaratkaisuteologia! Siinä on usko NAPS – ja kaikki tapahtuu (niin kuin sanon) ; siinä on usko NAPS – ja olosuhteet muuttuvat (raha-asiat korjaantuvat tuossa tuokiossa ja sairaudet paranevat); siinä on usko NAPS – ja uskossa laustumani sanat luovat tulevaisuuteni.

Uskon kyllä (ja olen myös nähnyt), että Jumala tyynnyttää edelleen myrskyn, parantaa edelleen sairaita, vapauttaa ahdistuneita, auttaa taloudellisessa ahdingossa. Hän kirkkauden Isä, joka rikkautensa mukaisesti (ihanasti sanottu!) vastaa rukouksiimme ja antaa mittaamatta meille kaikenlaista hyvää.

Mutta Jumala ei ole NAPS -jumala eikä meidän rukouksemme ole jonkinlainen taikasauva, jota heilauttamalla saamme Jumalan tottelemaan MEITÄ. Jos näin uskomme, olemme hairahtuneet pitkälle Jumalan kunnioituksesta (jopa pelosta), emme pidä Jumalaa enää pyhänä, vaan olemme alentaneet hänet itsemme tasolle – koska Hänen täytyisi totella meitä ja toteuttaa meidän oikkujamme.

Jumala on Jumala

Jumala on edelleen JUMALA. Emme voi Häntä tyhjentävästi ymmärtää.

Kuitenkin matkana varrella – ehkäpä juuri niissä taisteluissa, joita elämässäsi on juuri nyt, sen sairauden keskellä, jota kannat, juuri niiden kysymysten keskellä, joita kysyt itseltäsi ja Jumalalta,… – sinä opit tuntemaan pikkuisen enemmän Häntä, jolla on valta yli kaiken.

Itseäni on liki parikymmentä vuotta puhutellut Efesolaiskirjeeseen tallennettu ylistys, jossa ylistetään Kristuksen valtasuuruutta (Ef 1). Kohdassa muun muassa sanotaan näin:

Jumala on alistanut kaiken hänen valtaansa ja asettanut hänet kaiken yläpuolelle seurakuntansa pääksi.”

Eikö se, että niin sairauden, riivaajat kuin luonnonvoimatkin tottelivat Kristusta kerro edelleen siitä, että Hän on kaiken yläpuolella? Ja eikö – ennen muuta – se, että Kristus on ylösnoussut, kerro, että Hän tosiaan on kaiken – synnin, kuoleman ja sielunvihollisen – yläpuolella?

Roomalaiskirjeessä Paavali pitää ristinkuolemaa – jossa Jumala antoi oman Poikansa meidän puolestamme – ”takuuna” siitä, että Jumala on valmis (vapaaehtoisesti, kuten useissa englanninkielisissä käännöksissä käännetään) antamaan Kristuksen kanssa kaikkea muutakin!

Vikaa etsimässä

Jumala on altis – halukas antamaan. Missä sitten on vika tässä kärsimyksen maailmassa.

Nyt teen toisin kuin useat ns. menestyksen teologit – jotka seuraavassa osoittavat syyttävää sormea sellaista ihmistä kohti, jonka kohdalla kaikki ei toimikaan niin kuin pitäisi: ”Sinulta puuttuu uskoa, jos olet köyhä.” tai ”Et usko riittävästi, kun sairastat, vaikka puolestasi on rukoiltu.”

En tosiaankaan syytä yksioikoisesti köyhää ja kipeää.

En myöskään pistä näitä asioita automaattisesti demonien tiliin – koska Kristus on voimakkaampi kuin mikään, voimakkaampi siis myös kuin demonit.

Jumalan valtasuuruus ilmestyy – kun olemme heikoilla

En myöskään halua syyttää Jumalaa; haluan pikemminkin nojautua Häneen: Ehkäpä Hän tietää jotain, mitä minä en tiedä.

Tärkeintä varmasti on pyrkiä Hänen lähelleen. Hän on edelleen läsnä Sanassaan. Hän palvelee edelleen meitä seurakunnassaan, jossa – Lutheria lainaten – evankeliumia oikein julistetaan. 1)

Ehkäpä tässä nojautumisessa kuulemme Hänen äänensä, joka avaa silmämme toisenlaiselle ulottuvuudelle, joka ulottuu tämän päivän ahdinkomme ulkopuolelle, jotain sellaista, jossa meille annetaan lupaus – ei vain tästä elämästä vaan tulevasta.

Ajatellaanpa Patmokselle karkoitettua Johannesta. Jos pidämme kiinni perinteisestä tulkinnasta, jonka mukaan tämä Johannes oli Jeesuksen rakkain opetuslapsi, Johannes, joka kuului Jeesuksen lähimpiin ja oli aina paikalla siellä, missä tapahtui. Eikö Ilmestyskirjan pitäisi mullistaa teologiamme? Eikö menestykseen nojautuvan kristityn pitäisi kysyä kirjan äärellä: Kuinka on mahdollista, että Jeesuksen rakkaimpiin kuuluva opetuslapsi joutui karkotetuksi Patmossaarelle? Jopa kunnon menestysteologi pitäisi minua rienaajana, jos väittäisin, että Johannes oli jotenkin langenneessa tilassa, valvomaton tai heikkouskoinen, kun hänelle noin kävi!

Edelleen Lutheria lainaten: Jumala voi laittaa vaikka vihollisen palvelemaan Jumalan tarkoitusperiä. Paavalia lainaten: ”Me tiedämme, että kaikki koituu niiden parhaaksi, jotka rakastavat Jumalaa ja jotka hän on suunnitelmansa mukaisesti kutsunut omikseen. – Mutta kaikissa näissä ahdingoissa meille antaa riemuvoiton hän, joka on meitä rakastanut. ”(Room 8: 28, 37)

Meidän kannattaisi muistutella mielimme se tosiasia, että nimenomaan myrskyssä, Jeesuksen tappiolliselta näyttäneen ristinkuolemanjälkeisessä ylösnousemuksessa ja vaikkapa Johanneksen kokemuksessa Patmos -saarella, opetuslapset näkivät Jeesuksen valtasuuruuden.

Näyttäisi siltä, että Jumalan valtasuuruus ilmestyy, kun olemme ”heikoilla”.

Eikö meidän mukavuudenhaluisten NAPS -kristittyjen pitäisi Sanan valossa tunnustaa, että Jeesus Kristus on Herra – myös silloin, kun teologiamme keikahtaa päälaelleen – joko sillä tavoin, että aiemmin ihmeisiin uskomattomina näemme elävän ja toimivan Jumalan kädenjäljen elämässämme tai sillä tavoin, että ihmeiden metsästäjinä joudummekin odottamaan Jumalan vastausta.

Väittäisin, että molemmissa tapauksissa tutustumme Isään, joka on odottanut meitä molempia omilta harharetkiltämme tulemaan peremmälle – ojentamaan kätemme kohti Isää itseään.

1) Lisäksi Luther laittoi ”oikean seurakunnan” kriteeriksi sakramenttien toimittamisen ts. oikeassa seurakunnassa on läsnä myös kristillinen kaste ja ehtoollinen.

Sinänsä Lutherin näkökulma on aikamme taustaa vasten herättävä! Hän ei kiinnittänyt huomiota pelkästään oikeaan kaste- tai ehtoolliskäytäntöön (josta me tämän päivän kristityt taitamme peistä suurin piirtein linjalla: vapaat suunnat ja luterilainen/ortodoksinen/katolinen kirkko), vaan myös evankeliumin julistukseen. Myös julistuksen piti olla oikealla tolalla – ja milläpä Luther sitä mittasikaan? Raamatulla. Ja millä me sitä usein mittaamme? Väitän, että mittaamme liian usein sillä, sopiiko julistus meidän pirtaamme, intresseihimme, mielihaluihimme. Väitän, että menestyksen teologia palvelee juuri tätä mieltymyshakuisuuttamme – enemmänkin kuin ajaa Kristusta ja Hänen asiaansa. Pahimmillaan menestyksen teologia vie uudestaan lain alle: on pakko menestyä ja olla voittovoimassa. Menestyksen teologia on ansioteologiaa.

 

60. Pikaruokaa vai kestoratkaisuja?

Aikamme on ”pika -alkuinen”. Meille tarjotaan pikaruokaa ja kaikenlaisia pikaratkaisuja, kuten painonhallintaan helppoja ja nopeita ratkaisuja, rahaongelmiin pikalainaa, jne.

Hengelliseen elämään sovellettavina pikaratkaisuina tarjotaan:

  • oikean, ”voidellun” kirjan lukemista
  • oikean, ”voidellun” julistajan kuuntelemista/ rukoiltavaksi menemistä
  • tietyn metodin noudattamista rukouselämässä
  • ylistyslaulua
  • jne., jne.

Pikaratkaisut eivät korvaa pitkän  matkan ohjelmaa. Kuin ”kolmella pikavinkillä rantakuntoon” -ohjelmat kuunaan ne näyttävät toimivilta, kun ”paketoidaan oikein”; käytännössä ne osoittautuvat kestämättömän toimimattomiksi.

Mikään ei korvaa henkilökohtaista suhdetta Kristukseen – eikä kasvuakristittyinä pitkässä juoksussa: ei eläminen toisen uskon kautta, eivät ravitsevatkaan hengelliset tilaisuudet – noista pikaratkaisuista puhumattakaan. Mikään ei korvaa henkilökohtaista rukouselämäämme tai Sanan eteen pysähtymistämme.

Tässä kasvussa emme voi luvata toisillemme menestystä ilman ”verta, hikeä ja kyyneleitä”; vaivannäkö, kasvukivut, kysymykset – jopa kyseenalaistaminen – kuuluvat kasvuun.

Jeesus marssitti seuraajansa ”rukouskammariin”. Ovi piti sulkea perässään ja olla kahden Herran kanssa.

Vanhan testamentin Jeremia oli samoilla linjoilla: Hän moitiskeli aikansa profeettojen enemmistöä siitä, että he apinoivat toistensa sanoja ja näkyjä – ja totesi, että jos nämä profeetat olisivat olleet Herran neuvottelussa, he puhuisivat Herran sanaa.

Sanan tuntemisen tarve – ja Hänen henkilökohtaisen opastuksensa tarve on jokaisen meidän elämässä.

Ei kun mars, mars… Rukouskammariin!