Tulikivenkatkua

Surullista tämä tulikivenkatku on myös sen vuoksi, että tuollainen tulikivenkatku on omiaan karkottamaan ihmiset luotaan. Lopulta on vain itseään viimeisinä valittuina voideltuina pitämien joukko, jotka manaavat vihollisiaan vielä paatin käännyttyä ympäri. Pelastuvenekään ei tunnu kelpaavan, kun HE ovat oikeassa, ja kaikki muut ovat väärässä.

Uskon, että Jumalan valtakunta menee eteenpäin tulikiven katkun hälvettyä ja sen jälkeen, kun tajuamme, että meidän pitäisi rukoilla ja tehdä työtä yhdessä, toisiamme tukien ja toistemme puolesta rukoillen, ei toisiamme vastaan.

Vapaapäiväni ratoksi olen kahlannut kirjastosta hakemaani kirjapinoa. Erityisesti olen viihtynyt rukouksen aihepiirin äärellä.

Väkisinkin peilaan ajatuksiani taas kerran karismaattiseen kaaokseen, jota näkee muun muassa vapauttamista, hengellistä sodankäyntiä ja esirukousta koskevan opetuksen liepeillä. Korostan, että kaaos ei ole karismaattisuuden kokokuva. Karismaattisuudessa on paljon hyvää ja rakentavaa, kristillisyytemme kannalta tarpeellista. Pyhä Henki kuuluu olemuksellisesti kristillisyyteen.

Kaaos ei ole kokokuva eikä kaikki ole kaaosta

Karismaattisuusallergian takana on useimmiten huonot kokemukset ja niiden jälkimainingit. Olen esimerkiksi törmännyt moneen otteeseen ajatukseen siitä, että armolahjat ja kokemukset ovat sielullisia tai peräti sielunvihollisesta sillä perusteella, että samantyyppisiä ilmiöitä esiintyy ei-kristillisissä uskonnoissa. Samaan tapaan on perusteltu sitä, millainen musiikki tai soittopeli on kristillistä.

Totesin eilen illalla miehelleni yhtä kirjaa silmäiltyäni, että tämähän on samaa kuin alkaisimme välttää riisiä sillä perusteella, että niitä on tapana käyttää ruokana ei-kristillisessä ympäristössä.

Käymättä sen enempää uskontotieteen syövereihin kaksi perustelua uskontojen yhtäläisyydelle:

1. Olemme ihmisiä ja koemme uskon/uskonnon ihmisen tavoin. Reagoimme tunteella tunnepitoiseen ainekseen riippumatta oli se kristillinen tai ei-kristillinen. Siinä mielestäni selitys sille, miksi tietyt tunnetilat löytyvät eri uskonnoista yhtä lailla.

2. Jos lähdemme peruslähtökohtaisesti liikkeelle hyvä-paha, sielunvihollinen-Jumala -akselista tarkastelemaan aitoa ja väärennöstä, päädymme todennäköisesti kristittyinä johtopäätökseen, että Jumalan ”juttu” on alkuperäinen, sielunvihollisen väärennös/muunnos. Eikö olisi loogista ajatella niin, että jos Jumala kerran edustaa aitoa ja oikeaa ja paha/sielunvihollinen väärennöstä ja väärää, niin väärenös ja väärä ei tee tyhjäksi aidon ja oikean olemassaoloa – eikä etenkään tee sitä vääräksi. Perustelu, jonka mukaan tiettyjen uskonnollisten ilmiöiden esiintyminen ei-kristillisessä ympäristössä, sulkee pois esiintymisen mahdollisuuden kristillisyydessä, on liian pitkälleviety.

Oma kantani asiaan on, että sama ilmiö tai tunne voi esiintyä niin kristillisessä kuin ei-kristillisessäkin asiayhteydessä/ympäristössä. Kristilliseksi tai ei-kristilliseksi sen sävyttää lähde, ei sen ilmentymä. Tähän lähteeseen pyydän kiinnittämään huomiota – ja myös toiminnan seurauksiin, hedelmiin.

Kaaoksesta poimittua opetusta

Minua ei lakkaa hämmästyttämästä outo opetus rukouksesta. (Jos et ole moiseen törmännyt, asia voi kuulostaa hullulta. Tosiasia on, että tämäntyyppistä opetusta esiintyy Suomessakin, muusta maailmasta puhumattakaan.)

Keväällä 2007 mieheni kertoo istuneensa tilaisuudessa, jossa puhuja voimakkain äänenpainoin varoitti kuulijoitaan asettumasta auktoriteettia vastaan, koska muutoin saattaa käydä hullusti. Hän viittasi kahden itseään vastaan asettuneen miehen kuolemaan. Samainen julistaja oli myöhemmissä vaiheissaan uhannut erästä itseään kritisoinutta henkilöä seuraavasti: Minulla on valta lähettää pimeyden voimat kimppuusi.

Pyytäisin tämäntyyppisen opetuksen omaksuneita lukemaan uudestaan Raamattunsa. Lukeeko siellä tosiaan niin, että Kristus antoi omilleen vallan käskeä ja komentaa henkivaltoja ihmisten kimppuun ja/tai rukoilemaan näille kuolemaa, onnettomuuksia ja vaikeuksia sillä perusteella, että näitä rukoilijoita oli loukattu?

Kristus antoi seuraajilleen valtuudet mennä kaikkeen maailmaan, julistaa evankeliumia, parantaa sairaita, vapauttaa pahan/pahojen henkien sitomia, kastaa, opettaa, jne. (Riippuu luemmeko tämän tehtävänannon Matteuksen vai Markuksen evankeliumeista)

Missään kohdassa ei lue sellaisista valtuuksista, että ihmisiä tai heidän olosuhteitaan piti sitoa. Ihmisiä ei ”sidottu” onnettomuuksiin, sairauksiin tai köyhyyteen, vaan heidät vapautettiin niistä – eikä heidän ylleen julistettu tämmöisiä asioita enempää kuin hajaannusta heidän joukkoihinsa.

Yhtä omituisia ovat käskemis- ja komentamisrukoukset. Vastottain kirjoitin rukkasista loukkaantuneesta herrasta, joka komensi toisen miehen kanssa avioitunutta ihastustaan tulemaan hänen luokseen ”takaisin”. Tällä herralla ei ole vähäisintäkään oikeutusta komentamisrukouksiinsa, koska asia ei edennyt ihastusta pidemmälle. Tällä naisella oli täysi oikeus ratkaista tuo avioitumisasia niin kuin hänestä itsestään tuntui soveliaalta – huolimatta tämän herran ”kokemuksista”, ”profetioista” tai ”visioista”. Jos tuo komentamisrukous toteutuisi, se rikkoisi naisen avioliiton.

Mielestäni tuommoiset tuhon ja hajaannuksen rukoukset toimittavat varkaan eikä paimenen virkaa. (Joh 10:10).

Taustalla on usein loukkaantuminen ja katkeruus, joka puetaan hienosti hengelliseltä näyttävään pakettiin ja näin saadaan ”vihollisiin” kohdistuvat rukoukset yms. näyttämään oikeutetuilta. Sääliinkin voidaan vedota, vaikka soppa olisi omin käsin keitetty. Revanssia soppatykin äärellä haetaan auktoriteettiin ja/tai voiteluun vedoten.

Jos oikein tarkasti luemme Uutta testamenttia, löydämme sieltä Jumalan valtakuntaa eteenpäin vievät rukoukset. Ydinkysymys oli, että Herra antaisi Sanan julistamisen vapauden ja että Hän olisi mukana työssä siihen sitoutuen. Tulikivenkatkuisia kosto-vihollisille -rukouksia emme löydä.

Surullista tämä tulikivenkatku on myös sen vuoksi, että tuollainen tulikivenkatku on omiaan karkottamaan ihmiset luotaan. Lopulta on vain itseään viimeisinä valittuina voideltuina pitämien joukko, jotka manaavat vihollisiaan vielä paatin käännyttyä ympäri. Pelastuvenekään ei tunnu kelpaavan, kun HE ovat oikeassa, ja kaikki muut ovat väärässä.

Uskon, että Jumalan valtakunta menee eteenpäin tulikiven katkun hälvettyä ja sen jälkeen, kun tajuamme, että meidän pitäisi rukoilla ja tehdä työtä yhdessä, toisiamme tukien ja toistemme puolesta rukoillen, ei toisiamme vastaan.

Vapaa

Ihmisinä voimme sitoa toisemme tuomioon. Voimme sanoa, ettei “siitä kuitenkaan mitään tule”. Voimme kantaa toiselle katkeruutta ja päättää olla antamatta anteeksi. Ja joissain tapauksissa yrittää “pidättää” Jumalan anteeksiannon. Tai voimme yrittää määritellä jonkun elämää sitomis/päästämisrukouksilla, tms. Kuten tuo yllä oleva kohta osoittaa: Kun Kristus avaa anteeksiannon oven ja/tai uuden mahdollisuuden elämässämme, mikään ei tee sitä tyhjäksi. Eivät ihmisten sitomiset tai päästämisen, ihmisten mielipiteet tai tuomiot.

Kumma kyllä minulle tuli mieleen sama laulu, josta huomasin kirjoittaneeni pääsiäisen 2011 tienoilla, Heimo Embuskan Ehkä ehjempi kuin eilen.

Tässä linkki kirjoitukseeni huhtikuussa 2011

https://pauliinakuikka.wordpress.com/2011/04/27/224/

Ja tässä linkki You Tubeen, josta voit kuunnella Embuskan laulun.

Minulle Pääsiäinen on avautunut tänä vuonna nimenoaan uudesta mahdollisuudesta käsin. Siitä voimakas kertomus on Pietarin eri evankeliumeihin kirjattu tarina.

Ei niin pahaa töppäystä, ei niin syvää epäonnistumista, ei niin toivotonta tapausta, etteikö uusi alku olisi mahdollinen. Ei niin mahdotonta lähtökohtaa, etteikö siitä uusi ura urkenisi.

Johanneksen Ilmestykseen on kirjattu vahvat sanat Filadelfian seurakunnalle:

” Näin sanoo Pyhä ja Tosi, Daavidin avaimen haltija, hän, jonka avaamaa ovea ei kukaan sulje, hän, jonka sulkemaa ovea ei kukaan avaa–”

Siinä todelliset ”päästön” (ja vastoin sitomisen) sanat. Ne ovat Herran käsissä. Ei meidän.

Ihmisinä voimme sitoa toisemme tuomioon. Voimme sanoa, ettei ”siitä kuitenkaan mitään tule”. Voimme kantaa toiselle katkeruutta ja päättää olla antamatta anteeksi. Ja joissain tapauksissa yrittää ”pidättää” Jumalan anteeksiannon. Tai voimme yrittää määritellä jonkun elämää sitomis/päästämisrukouksilla, tms. Kuten tuo yllä oleva kohta osoittaa: Kun Kristus avaa anteeksiannon oven ja/tai uuden mahdollisuuden elämässämme, mikään ei tee sitä tyhjäksi. Eivät ihmisten sitomiset tai päästämisen, ihmisten mielipiteet tai tuomiot.

Jeesus sanoi:

”Jos Poika vapauttaa teidät, te olette todella vapaita.” (Joh. 8: 36)

Kuten 2011 kirjoitin:

Matka on osoittanut laulun sanan todeksi: Olosuhteet eivät ole tehneet tyhjäksi Jumalan työtä. Päin vastoin: Juuri niiden keskellä Jumala ilmestyy ja tekee – voittoisaa – työtään. Ehkäpä Hänen voimansa juuri vaikeissa oloissa näkyykin parhaiten; ei jää selittelemiselle ja ihmeiden “inhimillistämiselle” sijaa.

Kohtaaminen

Jeesus kohtasi hiilivalkealla Hänet kieltäneen Pietarin hiilloksen äärellä Gennessaretin rannalla.

Jeesus näytti pyrkivän syvääluotaavaan kohtaamiseen Pietarin kanssa.

Ensimmäisessä kohtaamisessaan Pietarin kanssa Jeesus nimitti Pietarin Keefaaksi, kallioksi. Kallio kuvaa lujuutta ja järkähtämättömyyttä. Tavallaan Pietari olikin luja – mutta missään tapauksessa hän ei ollut järkähtämätön. Päinvastoin: Pietari oli nopea liikkeissään ja päätöksissään – suuntaan ja toiseen.

Olen kuullut varsin ehdotonta opetusta pelastuksen ja Pyhän Hengen täyteyden täydellisesti muuttavasta voimasta.

Huomautan tähän väliin, että pelastuksen ja Pyhän Hengen ihmiseen tulemisen yhteydestä on kristillisyydessä monenmoista ymmärrystä: Esimerkiksi osa uskoo, että Pyhä Henki tulee ihmiseen silloin, kun tämä pelastuu koko täyteydessään. Osa ajattelee, että Pyhä Henki kyllä tulee, mutta tarvitaan vielä erillinen Pyhän Hengen täyteys. Ja osa että Pyhä Henki tulee vasta tuossa Pyhän Hengen täyteydessä. Sinänsä tätä asiaa en tässä käsittele niin mielenkiintoinen kuin se olisikin, vaan pureudun nimenomaan opetukseen, jossa ajatellaan, että pelastus ja/tai Pyhän Hengen täyteys ratkaisee kaiken.

Pelastus, uudestisyntyminen, uskoontuleminen (millä nimikkeellä nimitämmekin sitä tilannetta, jossa ihminen tulee Kristuksen omaksi) ratkaisee paljonkin suhteessamme Kristukseen, Jumalaan ja ikuisuuteen. Kristinuskon perusopetus on tässä selkeä: Kristuksen omana pelastumme Ikuiseen Elämään. Kristuksen omana olemme myös uusia luomuksia. Menneet syntimme on annettu anteeksi. Olemme Jumalan lapsia.

Se olemmeko elävässä elämässä täydellisiä vai onko meissä kenties kasvun varaa, onkin toinen kysymys.

Minulla on sellainen käsitys, että monella tapaa Jumalan valtakuntaan liittyvät asiat ovat sekä jo nyt että ei vielä! Tavallaan elämme jo täydellisyydessä ja tavallaan kilvoittelemme sitä kohti. Emme sittenkään voi tarkastella lapseuttamme mustavalkoisesti.

Sama pätee myös nk. Pyhän Hengen täyteyteen. Edes Pyhän Hengen täyteys ei ratkaise kaikkia ongelmiamme, vaikka siinä saisimmekin uudenmoista voimaa elämään ja Kristuksen todistajana elämiseen ja/tai elämässämme toimisi kuinka paljon armolahjoja, etc.

Jos luulemme, väitämme tai opetamme hetkessä tulevaa täydellisyyttä, piilee tässä luulossamme, väitteessämme tai opetuksessamme vaara esimerkiksi torjuntaan ts. torjumme sellaiset puolet itsestämme, joiden näemme uhkaavan täydellisyyden illuusiota; ilmiselvästi elämässämme on ongelma, mutta kiellämme ongelman olemassaolon.

Palataanpa takaisin Pietariin. Ajattelen, että Jeesus näki Pietarin elämässä eteen päin. Jeesus toi esille saman jo nyt – ei vielä -kuvion. Pietari oli Hänen silmissään kallio – vaikka olikin vajavainen monessa mielessä.

Pietarilla sen sijaan oli monta kertaa suuret luulot itsestään. Hän oli aivan varma, että hän, Pietari, kuolisi Jeesuksen puolesta. – Kuten tiedämme, Pietari huomasi varsin pian, millainen hän omassa itsessään oli… Ei hänestä ollut edes Jeesuksen puolustajaksi – eikä todistajaksi. Hän huomasi epäonnistuneensa ja kieltäneensä Mestarinsa.

Kun käymme Pietarin tarinaa eteenpäin näemme, kuinka Jeesus vie Pietarin kohtaamaan elämänsä ja myös kutsumuksensa kipukohdat.

Pääsiäisenä ja sitä seuraavina päivinä Jeesus näyttää hoitavan näitä kipukohtia.

1) Jeesus näyttää osoittavan, että Hän ei ole hylännyt Pietaria. Tästä kertovat muun muassa erityisterveiset, jotka Hän lähetti haudalta Pietarille.

2) Jeesus näyttää käyvän läpi uudestaan Pietarin kutsumusta. Aivan niin kuin ensimmäisen kerran Pietarin kutsuttuaan Jeesus kohtaa Pietarin, kun tämä on kalastamassa. ”Kalaihme” on yksi keino, jolla Jeesus näyttää vääntävän Pietarille mallia tämän oikeasta kutsumuksesesta: Pietari on kutsuttu kalastajaksi, ihmisten kalastajaksi. Mutta ei enää omavoimaisena, omiin kykyihinsä ja omaan vahvuuteensa luottavana Pietarina, vaan Pietarina, joka luottaa koko elämällään Kristukseen ja Hänen neuvoonsa.

3) Jeesus kohtaa Pietarin hiillostuneella nuotiolla. Tämän nuotion on ”pakko” muistuttaa Pietaria siitä, hetkestä kun hän kielsi Jeesuksen ”hiilivalkealla”. Leivät ja kalat puhuttelevat varmasti Jeesuksen yliluonnollisista mahdollisuuksista viitaten ruokkimisihmeeseen ja yhtä lailla Jeesuksen konkreettiseen huolenpitoon.

4) Hiillostuneen nuotion äärellä Jeesus kohtaa Pietarin tämän rakkaudessa Häntä kohtaan. Pietari joutuu toteamaan, että hän rakastaa Jeesusta inhimillisellä rakkaudella niin kuin ystävä ystävää – vaikka Jeesuksen kaksi ensimmäistä kysymystä sisältää ajatuksen: ”Pietari, rakastatko minua samalla uhrautuvalla rakkaudella kuin millä Jumala rakastaa sinua (agape)?” Kolmas kysymys on samansisältöinen kuin Pietarin vastaus: ”Rakastatko (fileo = ystävien tai perheenjäsenten välinen rakkaus) sinä minua?”

Tässä huomaamme, että Jeesukselle riittää rehellinen vastaus, vaikka vastaus itsessään olisi raadollinen. Se, mitä Jeesus odottaa, on aitous ja rehellisyys, itseä, Jumalaa ja lähimmäistä kohtaan ja heitä koskien. Vasta tästä tilanteesta Jeesus pääsee työstämään elämäämme, kutsumustamme – ja myös niiden kipukohtia.

5)Jeesus uudisti kutsunsa Pietarille: Hän käski ruokkimaan Hänen karitsoitaan, kaitsemaan Hänen laumaansa ja ruokkimaan Hänen lampaitaan.

Kalastaja

Tänään töistä tultuani aloin lämmittämään takkaa. 154 senttimetrin pituuteni jatkoksi sain taas laittaa jatkojaloiksi keittiäjakkaran, jotta saan puut kuivumasta takan päältä. Kuinkas ollakaan yksi puista otti minusta yliotteen, lipesi käsistäni – ja osui lasiseen takan luukkuun. Sirpaleita ja siivoamistahan siitä tuli. Ei tosiaankaan ollut onnistunut olo.

Pietarin elämäntarinaa vasten… Pietarilla varmastikaan ei ollut hänen pääsiäisenään kovin onnistunut olo.

Pietari oli ihmisenä helposti innostuva – ja yhtä helposti lannistuva.

Välittömästi, kun Jeesus kutsui häntä mukaansa, hän jätti verkot ja lähti seuraamaan Jeesusta.

Jeesus uskoi Pietariin. Ensi tapaamisella Jeesus nimitti Pietaria kallioksi ja myöhemmin viittasi, että Pietarin varaan hän rakentaisi kirkkonsa.

Vahva Pietari oli. Vahvatahtoinenkin.

Kuitenkin useimmiten niin, että seuraavassa hetkessä hänen vahvuutensa oli tiessään, ja hän oli valmis puikkimaan pakoon.

Voimme vain kuvitella Pietarin tunnot, kun hän ensin vahvuutensa kukkuloilla vannoi menevänsä kuolemaan Jeesuksen tähden – ja vain muutamaa tuntia myöhemmin kieltää Jeesuksen peräti kolmeen kertaan ja sen jälkeen lukkiutuu lukittujen ovien taakse.

Vasta Magdalan Marian kummallinen viesti siitä, että Jeesus ei ollut haudassa, saa vauhtia Pietariin. Hän juoksee haudalle Johanneksen kanssa – ja huomaan tyhjän haudan.

Pietari kohtaa Ylösnousseen kahdesti.

…mutta… voi meidän kärsimätöntä Pietaria… Opetuslapset ovat saaneet käskyn mennä Galileaan ja kohdata Jeesuksen siellä. Pietari lähtee kalaan – entiseen ammattiinsa. Syytä emme tiedä. Kyllästyikö hän odottamaan? Vai luuliko kutsumuksensa menneen? Joka tapauksessa pietarimaisella varmuudella hän julistaa: ”Minä menen kalaan”. Muut seuraavat Pietaria.

Joukossa oli ainakin neljä ammattikalastajaa: Pietari, Andreas, Jaakob ja Johannes. Silti he eivät saaneet kalan kalaa koko yönä – eivät edes syödäkseen. Heidän täytyi palata tyhjin verkoin – ja käsin.

Rannalla heitä odotti Jeesus. Käski heittää verkot oikealle puolelle venettä. Loppu onkin meille tuttua: kalaa tuli niin paljon, että he eivät jaksaneet vetää niitä ylös.

Rannalla odotti valmiiksi paistettua kalaa ja leipää, joista yön kalastaneet opetuslapset saivat syödäkseen.

Minusta kohta kertoo mahtavalla tavalla siitä, kuinka Jeesus kohtaa omansa. Jokaisen henkilökohtaisesti – vieläpä kärsivällisesti.

Joskus antaa tehdä omia kalaretkiä. Koetella rajoja.

Kun saalis on ollut olematon, turhauttaa ja väsyttää, Jeesus näyttää oiken tien.

Joskus totta puhuen ongelma on ihmisen itseriittoisuus. On niin paljon omia juttuja, joita pitä koettaa ennen Jeesuksen strategiaa.

Pietarin kohdalla saattoi ratkaisuun vaikuttaa myös pettymys. Pettymys itseensä ja omiin voimiinsa.

Ehkä ajatus oli: ”Ei minun varaani mitään kirkkoa rakenneta. Olen mokannut perinpohjin. Alan uudestaan kalastajaksi…”

Mutta ei, ei Pietarista tullut kalastajaa – vaan hänestä kaiken keskellä (keskeneräisenäkin) tuli kuin tulikin ensimmäisen kristillisen seurakunnan perustaja.

Ensin Jeesus vei Pietarin kohtaamaan totuuden itsestään. Siitä enemmän huomisessa kirjoituksessa.

Valinta

Tänään voin jälleen kerran todistaa Herran uskollisuudesta. Hän ei myöhästy eikä jätä pulaan.

Kamppailin viikkotolkulla pääsiäisaiheen ympärillä pohtien, miten kummassa oikein toteutan koululaisille pääsiäisvaelluksen yhden henkilön resurssein. Kerrontaahan sen pitäisi olla. Yhden hengen näytelmä ei taida oikein onnistua. Minkä näkökulman valitsisin?

En pidä siitä, että asiat tapahtuvat viime tingassa. Inhoan olla myöhässä.

Nyt langan päätä ei meinannut löytyä millään. Ensimmäinen esityskin piti olla – ei sen varhemmin kuin huomisaamuna.

Aamulla selasin kirjaa, josta löysin Pietarin näkökulman pääsiäisen tapahtumiin. Siitä muokkaamalla syntyi Pietarin pääsiäinen. 🙂 Vaikka kalasien ja pyöreän leivän etsiminen tuotti päänvaivaa, kaikki palaset on nyt koossa – riittävän ajoissa!

Herra on uskollinen, Hän ei myöhästy – eikä jätä pulaan.

Itse Pietarin tarina on suuri kertomus Herran kärsivällisyydestä ja uskollisuudesta.

Pietarin matkassa kuljemme tällä viikolla päivän matkan kerrallaan. Jaan jotain siitä, mitä Pietarin tarina minulle jutusteli.

Pietari näyttää olleen aikaansaava, helposti asioille syttyvä koleerikko. Hän oli heti valmis jättämään veneen ja verkot, kun Jeesus kutsui seuraansa.

Pietarissa Jeesus näki kallion, jolle rakentaa seurakunta.

Muokattavaakin Pietarissa oli. Jeesuksen piti käsitellä moniakin elämänalueita – myös äkkiä innostuvaa – ja melkein yhtä pian sammuvaa uskoa.

Pietari on jäänyt Raamatusta mieleen paitsi kalansaaliistaan, myös siitä, että hän pyysi Jeesusta todistamaan henkilöllisyytensä erikoisella tavalla: ”Jos se olet sinä, Herra, käske minun tulla vettä pitkin luoksesi.” Jeesus käski. Pietari käveli – siihen asti, kunnes alkoi pohtia vettä, aaltoja – ja tilanteen mahdottomuutta. Siitä alkoi vajoaminen.

Jeesus nuhteli tuossa asiayhteydessä Pietarin uskon ”vähyyttä”. Käytetty sana ολιγοπιστος [oligopisto] juontaa juurensa sanoista πιστις [pistis] ´usko´ ja ολιγος [oligos], joka viittaa sekä ´kooltaan/määrälätään pieneen´,´tasoltaan ohueen/kevyeen´ että ´kestoltaan lyhytkestoiseen´.

Erityisesti viime mainittu sopii hyvin Pietarin äkkiä syttyvän – ja yhtä äkkiä sammuvan – luonteen kanssa: Jeesus ei välttämättä moiti Pietarin uskon pienuutta (vaatii aika paljon, että joku kävelee veteen, vaikka Jeesus on siellä!), vaan joko ohueen – tai vielä todennäköisemmin lyhytkestoiseen – uskoon. ”Pietari, miksi sinun uskosi kesti niin lyhyen aikaa.”

Tekstistä käy selville hyvin myös se kuoppa, johon varmasti itse kukin vuorollamme putoamme: Alamme katsella olosuhteita – ja kukin tavallamme alamme pudota.

Joillekin tuo putoaminen alakulo. Toiselle luovuttaminen siitä, mistä on halunnut pitää kiinni.

Oikeastaan Pietari ei tehnyt mitään väärää siinä, että hän havainnoi ympäristöään. Ongelma oli siinä, että hän antoi olosuhteiden heilauttaa hänen luottamustaan Jeesukseen ja Hänen käskyynsä tulla.

Samaan tapaan voimme ajatella itse kukin niiden asioiden kanssa, joiden kanssa matkaa teemme, että toisaalta meitä kantavat Jumalan lupaukset Sanasta (ja ehkä jonkun kohdalla vielä jonkinlainen olosuhteiden tai rohkaisun puhe, joka on rohkaissut kulkemaan tiettyyn suuntaan), toisaalta haastavat elämän olosuhteet, vaikeudet ja vastoinkäymiset, myös ihmisten mielipiteet ja sanomiset.

Kysymys on: Kumpaa uskomme enemmän – Jeesuksen käskyä tulla/mennä vai aallokkoa ympärillämme.

Pääsiäisen förskottia (2/2)

Kokemukseni mukaan Herra haluaa eheytymisen myötä johtaa meitä eteenpäin: Kohtaamaan menneisyytemme ahdistavia asioita ja rohkaisee myös siihen, mikä Hänen tahtonsa näyttäisi olevan kaiken keskellä. Hän näyttäisi rohkaisevan uskomaan.

Pääsiäiskertomuksista koskettavia tässä mielessä ovat kertomukset, jotka kertovat ylösnousseen Jeesuksen ilmestymisestä uskon kohteensa ja toivonsa menettäneille ihmisille. Tähän joukkoon lukeutuvat niin Jeesuksen äiti Maria kuin “toinen Maria”, Pietari ja Tuomas, muutamia mainitakseni.

Eilisessä kirjoituksessani viittasin kohtaamaani menestysteologiseen – tai pikemminkin itselle mieluisilla opetuksen osilla höystettyyn – opetukseen ja siitä seuranneeseen usko- ja menestysfobiaan. Kysymyksessä on vääristyneestä opetuksesta välimatkaa ottaneen henkilön luonnollinen reaktio, opillinen heiluriliike, jonka suunta on täsmälleen päinvastaiseen suuntaan.

Tästä voi olla seurauksena sama, mitä itse koin: pelätään usko “liikaa” tai pelätään uskoa “väärällä tavalla”. Aiheellisia pelkoja – ja itseä suojaamaan tarkoitettuja. Eheytymisen aikanakin tarpeellisia. Heiluriliikkeellä usein etsitään itselle turvallista tilaa olla ilman liian monta liikkuvaa osaa ja tavoitellaan hengellisesti vakaata tilaa, jossa voi olla eheytyä ilman minkään ahdistavan tai uhkaavan kohtaamatta.

Uskallan näkemäni shown keskellä/jälkeen sanoa, että uskoa (ja erilaisia opillisia kuvioita) väärinkäyttävät ovat tehneet hurjan paljon tuhoa uskovapoloisille! Uskovat eivät uskalla enää uskoa, toivoa eivätkä rakastaa. He pelkäävät uskovansa liikaa, uskovansa väärin tai vääriin asioihin, pelkäävät toivonsa väärin tai väärällä tavalla ja rakastavansa vääriä asioita tai ihmisiä. He pelkäävät pettymistä ja haavoittumista.

Kokemukseni mukaan Herra haluaa eheytymisen myötä johtaa meitä eteenpäin: Kohtaamaan menneisyytemme ahdistavia asioita ja rohkaisee myös siihen, mikä Hänen tahtonsa näyttäisi olevan kaiken keskellä. Hän näyttäisi rohkaisevan uskomaan.

Pääsiäiskertomuksista koskettavia tässä mielessä ovat kertomukset, jotka kertovat ylösnousseen Jeesuksen ilmestymisestä uskon kohteensa ja toivonsa menettäneille ihmisille. Tähän joukkoon lukeutuvat niin Jeesuksen äiti Maria kuin “toinen Maria”, Pietari ja Tuomas, muutamia mainitakseni.

Jokaisella heillä oli noina päivinä käynnissä oma uskonkriisinsä – suhteessa uskon kohteeseen ja myös omaan uskoon. Puhuttelevaa on, että Jeesus kohtasi heidät persoonana. Samaan tapaan Hän tekee meillekin. Siksi emme voi edellyttää toiselta samaa kokemusta kuin itsellämme on (ollut).

Myös blogini on yksi todistus tällaisesta matkasta “haudalle” ja takaisin Ylösnousseen kohdattua(ni). Jollekin tämä voi tuntua tutulta. Johon kuhun ei välttämättä kopsahda yhtään. En halua edellyttää sinulta samanlaista kokemusta, mutta toki sisimpäni rukous on, että omalla matkallasi saisit tulla Ylösnousseen kohtaamaksi siinä, missä tuota kohtaamista tarvitset.

Minua Herra on kohdannut tämän pelkoni kanssa “uskoa liikaa”. Elämäni odotusarvo on ollut pienestä pitäen: “Tokkopa tästä/sinusta mittään tulloo…” Niin toinen vanhemmista minulle sanoi ollessani pieni. Kivuliaat elämänkokemukset ja -kolhut tuntuivat vahvistavan tuota teoriaa. Elämäni narsistisopat eivät asiaa suinkaan parantaneet. Olen kertonutkin itsetuntotestistä, jossa sain ruhtinaalliset 2 pistettä 50:stä. Huolimatta siitä, että periaatteessa toimin ihan ok ja olen monilla elämänalueilla pärjännytkin, itsetuntoni oli 0+.

Vasta viime kesä muutti jotain tuossa kuviossa, kun tutustuin muutamaan ihmiseen, jotka uskalsivat uskoa. Usko oli heidän julistuksensa sisältö. Jopa siinä määrin, että jotkut olisivat valmiit leimaamaan nämä ihmiset menestysteologeiksi. Kun kerroin taustastani ja peloistanikin, yksi heistä sanoi: “Jos et mitään muuta opetuksestani ota, ota Raamatun kohdat ja katso onko asian niin.”

Ja minähän katsoin.Hämmästykseseni olen huomannut Raamattua lukemalla, että elämän odotusarvo luomisesta ja lunastuksesta käsin on aivan muuta kuin minun lapsuudessani omaksumani – ja elämänkokemusteni vahvistama – päätelmä: “Ei tästä taijja mittää tullakaan.” – Uskallan sanoa, että tuollainen puhe itselle tai toiselle on mainioin tapa torpedoida kaikki yrittäminen.

Ja meidät ihmiset, kun on luotu yrittämään ja menemään eteenpäin. Meidät on luotu olemaan hedelmälliset ja pitämään huolta luomakunnasta. Meille on annettu lähetystehtävä, jonka ydin viedä ilosanomaa Herrasta ja Hänen valtakunnastaan eteenpäin – ja opettaa kaikki, mitä Hän on käskenyt meidän pitää.

Ydin tuossa asiassa on nimenomaan tuo, että toimimme Vapahtajamme asioilla.

Luulen, että tämän väärin markkinoidun uskon ja menestyksen suurin tragedia on siinä, että tämä väärin markkinoitu toimii varsin usein jollakin tavoin omilla asioillaan. Esimerkiksi nk. ihmeet ovat sitä varten, että MINÄ saan siitä näkyvyyttä. Raha on sitä varten, että MINÄ saan siitä (mahdollisimman suuren) osan. Pahimmillaan koko juttu pyörii ihmisten manipuloinnin ja huijaamisen ympärillä. MINÄ paljastuu usein mustasukkaisena asenteena kaikkiin muihin – muille ei saisi jäädä mitään. – Ja juuri tämän vuoksi väärin markkinoitu usko ei loppujen lopuksi toimi. Näin julistavat iskevät päätänsä seinään (tai kyntävät ojan pohjia, vrt. sunnuntain artikkeli Ei oppi ojaan kaada – vai kaataako sittenkin) – ja seuraajat ihmettelevät ennemmin tai myöhemmin jutun toimimattomuutta.

Seuraavassa osviittaa toimivan ja toimimattoman uskon rajamaastoon:

Peruslähtökohtaisesti Herramme haluaa omiensa parasta. Hän rakastaa meitä.

Psalmissa 35: 27 on tallennettuina muutamat sanat, joissa sisältö on seuraava:

“Olkoon Herra ylistetty, Hän joka iloitsee/nauttii siitä, että Hänen palvelijansa menestyvät” (KJV, NKJV ja Ampl. ovat samansisältöiset).

Meidän suomenkieliset käännöksemme kääntävät menestys-sanan rauhaksi ja (Hänen palvelijoidensa) parhaaksi. Taustalla on heprean sana שלם [shalom] – joka on kaikkea edellä mainittua ja sisältää vieläpä seuraavia merkityksiä: ´eheys, hyvinvointi, terveys; rauha (ihmisten ja Jumalan kanssa)´.

Kohdassahan ilmiselvästi sanotaan, että Herra iloitsee, kun Hänen palvelijoillaan on rauha, he voivat hyvin ja pääsevät elämässään eteen päin, menestyvät.
– Mutta Jumalan mielenmukaisella tavalla! Jumalan tyyliin ei kuulu ihmisten polkeminen ja/tai asettaminen astinlaudoiksi omalle menestykselle ja/tai menestyksen tavoittelemiseksi siksi, että MINULLA olisi kaikkea ylenmäärin ja muut eläisivät puutteessa. Ensimmäisten kristittyjen esimerkki osoittaa, että niillä joilla oli , mistä antaa, antoivat niille, joilla ei ollut.1)

Seuraavan Vuorisaarnan jae on mielestäni hyvin herättävä:

”Pyytäkää, niin teille annetaan. Etsikää, niin te löydätte. Kolkuttakaa, niin teille avataan. Sillä jokainen pyytävä saa ja jokainen etsijä löytää, ja jokaiselle, joka kolkuttaa, avataan.”

Tämän jälkeen Jeesus vetoaa Jumalan hyvyyteen Isänä.

“Ei kai kukaan teistä anna pojalleen kiveä, kun hän pyytää leipää? Tai käärmettä, kun hän pyytää kalaa? Jos kerran te pahat ihmiset osaatte antaa lapsillenne kaikenlaista hyvää, niin paljon ennemmin teidän taivaallinen Isänne antaa hyvää niille, jotka sitä häneltä pyytävät.”

Sana, joka on käännetty ´hyvä´taustalla on αγαθος [agathos]. Se merkitsee esimerkiksi ´jotakin, mikä on luonnoltaan tai olemukseltaan hyvää; käyttökelpoista, ihailtavaa; miellyttävää; hyväksyttävää; ilon täyteistä; mainiota; erinomaista; oikeata´.

Tällaista HERRA HALUAA ANTAA! HÄN EI SUOSTU ANTAMAAN päinvastaista.

329. Jumalan rakkauden siirtoliikkeitä

Oli niin tai näin, Jumala haluaa lämmittää sydämemme. Tehdä meistä Hänelle eläviä, palavia ihmisiä. Ihmisiä, jotka tekevät parhaita, ensimmäisiä tekoja.

Sanan vaatimusten(kin) äärellä on muistettava: Mitä Hän käskee, siihen Hän myös antaa voiman ja kyvyn. Niin tähänkin elävyyteen, palavuuteen ja intoon. Hän lämmittää sydämemme, kun annamme Hänen tehdä niin.

Tämä taas vaikuttaa hengelliseen elämäämme. Sanan lukemiseen. Rukoukseen. Kaikkeen, mitä teemme tällä hengellisellä saralla.

Jatkan keskiviikkoiseen tapaan Michael Forsterin kirjan käsittelyä.

Eilen illalla nukkumaan mennessäni minulle tuli saamaani tekstiviestiin liittyen Raamatun kohta, jossa Jeesus sanoo, että hän siirtäisi lampun jalan pois paikoiltaan sen takia, että eräs seurakunta on hylännyt ensimmäisen rakkautensa.

Vaikka uni tuntui kutsuvan, täytyi ottaa Raamattu ja alkaa lukemaan kohtaa asiayhteydessään:

”Minä tiedän sinun tekosi, sinun vaivannäkösi ja kestävyytesi. Minä tiedän, ettet voi sietää pahoja ihmisiä. Sinä olet koetellut niitä, jotka sanovat itseään apostoleiksi vaikka eivät ole, ja olet havainnut heidät valehtelijoiksi. Kestävyyttäkin sinulla on, olethan joutunut moneen vaivaan minun nimeni tunnustamisen tähden etkä ole antanut periksi. Mutta sitä en sinussa hyväksy, että olet luopunut ensi ajan rakkaudesta. Muista siis, mistä olet langennut, käänny ja palaa tekemään ensi ajan tekoja. Ellet tee parannusta, minä tulen luoksesi ja siirrän lamppusi paikaltaan. Siinä teet kuitenkin oikein, että inhoat nikolaiittojen* tekoja, joita minäkin inhoan.

Jolla on korvat, se kuulkoon, mitä Henki sanoo seurakunnille. Sen, joka voittaa, minä annan syödä elämän puusta, joka on Jumalan puutarhassa.” (Ilm. 2: 2-7)

Ilmestyskirja piirtää eteemme ehdottoman ja suorasukaisen Jeesuksen. Ilmestyskirjan seurakunnille suunnatuissa sanoissa on siitä erikoinen piirre, että niissä näytetään edellyttävän seurakunnilta täydellisyyttä. Yksi ainoa seurakunta, Filadelfia, täytti tämän kriteerin: Herralla ei ollut sille mitään moitteen sanaa. Muille oli sekä kiitettävää että sana, joka kehotti tekemään parannusta – jotta seurakunta välttyisi pois poikkeamisen seurauksilta. Toisena ääripäänä oli Laodikea, jolla oli runsaasti parannuksen tekemistä, vaikka se luulikin itseään täydelliseksi seurakunnaksi.

Efeson seurakunnan ongelma oli se, että se kyllä pyrki hyvään ja koetteli asioita, ilmiöitä ja ihmisiä, mutta oli luopunut ensimmäisestä rakkaudestaan eikä tehnyt ensi aikansa tekoja. ”Ensimmäiseksi” käännetty sana tarkoittaa myös parasta. Tämä seurakunta ei palvellut Herraansa ensimmäisellä, parhaalla innolla eikä tehnyt niitä tekoja, mitä se oli tämän ensimmäisen, parhaan innostuksen ja rakkauden aikana tehnyt.

Seurakunnallisessa kentässäkin puhumme ”ensirakkaudesta” ja liitämme sen usein hengellisen kääntymyksen/uskoontulon aikaan. Tämä tuottaa ongelman niille, jotka eivät ole kokeneet radikaalia kääntymystä tai vaikka olisivat sellaisen kokeneet, heillä ei siihen ole liittynyt sen kummempia tunteita.

Itse kuulun oikeastaan molempiin ryhmiin. Ensiksikin, vaikka periaatteessa tulin mukaan kirkollisiin kuvioihin pystymetsästä (kotini ei ollut mitenkään kuin korkeintaan muotokristillinen, jossa hengellisillä jutuilla tai kirkolla ei ollut arjessa sanaa sanottavana), minulla oli tavallaan hengellinen taustani: Oli helluntalainen koulukaveri, joka kertoi juttuja uskoontulleista ja/tai evankelistoista, jotka puhuivat seurakunnassa ja/tai yöpyivät hänen kotonaan. Oli äitini taannoisen palveluspaikan (äitini on sitä ikäluokkaa, että tytöt aloittivat työuransa palvelustyttöinä, tms.) isäntä ja emäntä, jotka rukoilivat puoletani. Oli uskova matematiikan opettaja, joka oli jakanut meidänkin postilaatikkoomme lentolehtisiä. Oli luterilainen kirkko, joka kustansi joka talouteen Yksi ainoa elämä -kirjan. Ja oli Gideonit, jotka lahjoittivat 3-luokkalaisille Uuden testamentin. Radikaali kääntymykseni, se että kriisin keskellä halusin luovuttaa elämäni Jeesukselle niin kokonaan kuin tajusin lokakuussa -89, oli seurausta tuosta ketjusta.

Paitsi että olen tehnyt hengellisen äkkikäännöksen tapahtumien ketjun yhdessä mutkassa, vatsanpuruja on itselleni herättänyt myös se, lukuunottamatta valtaisaa onnellisuuden tunnetta siinä hetkessä kuin olin elämäni Jeesukselle antanut, tunne-elämääni varjosti vuosi kaudet pikemminkiin alakulo. Jos uskon katsotaan ratkaisevan kaikki ongelmat, olin tullut ikään kuin ”väärin uskoon”.

Kyselyä on herättänyt se, mitä ihmettä on ensimmäinen rakkaus tällaisella prosessin kautta kääntymykseen tulleella (tai sitten uskoon hiljalleen kasvaneella) tai henkilöllä, jolle usko ei ole herättänyt ihmeempiä tunnekuohuja. Mihin ihmeeseen Herra haluaisi tällaisen ihmisen johdattaa?

Mielestäni vastauksen kysymyksiin antaa ajatus siitä, että kohdassa ei puhuta tunnekuohusta – eikä välttämättä rakastumisestakaan, vaan. ”parhaasta rakkaudesta” ja ”parhaista teoista”. Ehkä siinä on ripaus myös alkuajan innostusta ja tinkimättömyyttäkin. Itselläni tuo kaikki näkyi täyskäännökseni jälkeisenä aikana vilpittömänä haluna tehdä Herran tahto sillä ymmärryksellä, joka oli – ja ottaa Sana niin kuin on kirjoitettu. Jälkeen päin tulivat sitten mutkat – ja esimerkiksi se, että henkilökohtaisessa uskonelämässäni tukeuduin ”voideltuihin” ja esimerkiksi yhteisöön… enkä älynnyt luottaa siihen, mitä Herra ITSE oli ITSELLENI puhunut. Vasta nyt paljon myöhemmin Herra näyttää uudestaan johdattavan noihin ensimmäisiin tekoihin – niin kuin eräs henkilö vastottain sanoi: ”Nyt on sinun aikasi kävellä uudestaan vetten päällä”. Hän viittasi tilanteeseen, jossa Pietari Jeesuksen käskystä käveli vetten päällä, kunnes ympärilleen mahdotonta tilannetta katsottuaan alkoi upota.

Forsterin kirjasta löytyi tälle päivälle kohta: ”Jumala sanoo: ´Tahdon lämmittää heidän sydämensä.´”

Kysymys ei ole siitä, mikä on ollut sinun tai minun lähtökohtani. Ei siitä, kuinka täynnä intoa tai rakkautta olemme lähteneet liikkeelle. Joillekin meistä kääntyminen on voinut olla tahdon päätös ilman sen ihmeempiä tunteita – joillakin (niin kuin on tässä kirjoituksessa tullut moneen kertaan esille) kasvua… ja/tai mikään ei kummoisemmin tunnu muuttuneen. Tai sitten joku on ollut tulta ja tappuraa!!!

Oli niin tai näin, Jumala haluaa lämmittää sydämemme. Tehdä meistä Hänelle eläviä, palavia ihmisiä. Ihmisiä, jotka tekevät parhaita, ensimmäisiä tekoja.

Sanan vaatimusten(kin) äärellä on muistettava: Mitä Hän käskee, siihen Hän myös antaa voiman ja kyvyn. Niin tähänkin elävyyteen, palavuuteen ja intoon. Hän lämmittää sydämemme, kun annamme Hänen tehdä niin.

Tämä taas vaikuttaa hengelliseen elämäämme. Sanan lukemiseen. Rukoukseen. Kaikkeen, mitä teemme tällä hengellisellä saralla.

Niin, siihen saamaani tekstiviestiin liittyen… Minulla oli hyvin selkeä tietoisuus siitä, että Herra mieluusti säilyttäisi lampun jalkoineen paikallaan, mutta joskus Hänen on pakko myös siirtää lamppua jalkoineen kauemmaksi. Takana yksinkertaisesti on rakkaus: Tuo siirtoliike voi saada miettimään sitä, mitä henkilö, miksei yhteisökin oikeasti haluaa. Omalla kohdallinikin tuollainen mietinnän vaihe on ollut. Parannuksen kautta siitä olen päässyt eteenpäin, ja lamppu alkaa loistaa taas. Kiitos siitä Hänelle, joka ei savuavaakaan kynttilää/lamppua (osaa öljylamppukin savuttaa…) sammuta, vaan mieluummin hoitaa asian niin, että puhdistus tuottaa tehtävänsä ja valo on juuri niin kirkas kuin uudessa lampussa tai kynttilässä.