137. Kuin Saunalahden mainoksesta!

Istuuduin joulunjälkeisenä vapaapäivänäni katselemaan TV7:n ohjelmatarjontaa, opetusta profeetallisuudesta. Ihan kiinnostuksesta siihen, kuinka maailma makaa entisessä yhteisössäni ja sen keulahahmojen elämässä. 

Sisemmälle esipihalle johdattavan ”tasokristillisyysopetuksen” jatkumoksi profeettakoulutus jatkoi valitulla linjalla. Semmoinen muistintyhjennys näyttää olleen tässä viimeisimmän neljän vuoden aikana, että piti oikein alkaa selvittämään (Saunalahden mainokseen viitaten), ”mistä näitä opetuksia oikein tulee?” Minulle alkaa hahmottua sellainen kuva, että myös suomalaiseen karismaattisuuden yhteen laitaan on suorastaan pesiytynyt kestämätöntä opetusta, jota Raamatusta saa melkoisella mielikuvituksella hakea. Seuraavassa yksi esimerkki.

Profetoinnin tasoista

Tosiaankin profeetallisuuskoulutuksessa puhuttiin profeetallisuuden tasoista. Vaikka kuinka tunnustaudun – tosin varsin maltilliseksi – karismaatikoksi, henkilöksi, joka kaipaa ja odottaa Jumalan todellisuuden omassa elämässään ja uskoo, että Jumala toimii palvelijoidensa ja lahjojensa kautta seurakuntansa keskellä, tämä taso-opetus oli todella vierasta. Yksinkertaisesti en löydä joillekin kummallisille lahjojen tasoille perustetta Raamatusta. Tuossa opetuksessa sen sijaan asetettiin profetointi järjestykseen seuraavasti:

  1.  profetian henki  
  2. profetian lahja 
  3. profeetan virka 
  4. Raamatun profetiat

Pähkinänkuoressa opetus oli seuraava:

  • Profetian henki voi vallata kenet hyvänsä. Viitattiin Daavid -jahtiin lähteneiden Saulin miesten kokemukseen, jossa nämä joutuivat hurmoksiin profeetta Samuelin kohdattuaan. 
  • Profetian lahja on erityinen (?) Jumalan antama lahja. 
  • Profetian virka erityinen Jumalan antama virka. 
  • Lisäksi mainittiin Raamatun profetia (johon opetuksessa palattaneen myöhemmin).

Tässä on pakko leikkiä hieman eksegeetikkoa – ja penkaista opetusta vähän pintaa syvemmältä Raamatun kokonaisuutta (ja vähän yksityiskohtiakin vasten) peilaten.

Jos oikein ymmärsin, opetuksen mukaan profetian henki laskeutuu erityisellä tavalla erityisessä tilanteessa (mainittiin ylistys) ihmisten päälle. 1) Tällaisessa tilanteessa myös sellainen, jolla ei ole profetian lahjaa, voi profetoida. Periaatteessa esimerkiksi Joelin kirjan profetian valossa tuo voisi olla mahdollistakin. Myös kirkkohistoriassa tunnetaan ilmiöitä, joissa on esiintynyt yliluonnollisia kokemuksia, jotka ovat koskettaneet suurta joukkoa (ensimmäinen helluntai ja muutamat muut Apostolien tekojen kohdat, Telppäsen niityn tapahtumat, jne.). Sen sijaan termi ´profetian henki´ei tue tällaista selitystä – ainakaan Uuden testamentin valossa. Kohdassa, jonka tämä raamatunopettaja lainasi, sanotaan, että Jeesuksen todistus on profetian henki (KR -38)/ Jeesuksen todistajissa on profetian henki (KR -92). Kreikankielinen sana ´todistaja´ [martyria] tarkoittaa sekä todistajaa, todistamista ja todistusta että myös profeetalle annettua tehtävää, jossa hän profetoi. Toisin sanoen tuon yhden jakeen perusteella on aika uskaliasta perustaa oppia ”profetian hengestä”.

Ehkä seuraava menee saivarteluksi – mutta kyseinen raamatunopettaja perusteli tämän profetian hengen toimintaa Aamoksen kirjasta ottamallaan lainauksella 😉 Ymmärtääkseni tämän raamatunopettajan kategorioinnin mukaan Aamos kuuluu ainakin profeetan viran ihmisiin – ja (jos kyseinen raamatunopettaja ei meinaa pistää teologiaa aivan uusiksi) myös Raamatun profetiaan. Uskoisin, että moinen eksegeesi ei menisi läpi – ainakaan Raamatun kokonaisuutta ymmärtävissä – raamattukouluissa, yliopistosta puhumattakaan…

Jo jos saivartelua jatketaan, Uuden testamentin kuva ensimmäisistä kristityistä ei tue ajatusta siitä, että siellä profetian hengen laskeutuminen olisi ollut nimenomaan ”voidellun ylistyksen” aikaansaannosta. Se miltä ensimmäisten kristittyjen ylistys on täsmällisesti näyttänyt tai kuulostanut, on hämärän peitossa sen vuoksi, ettei sitä kuvata. Se, mikä näyttää olevan verrannollinen Pyhän Hengen toimintaan, näyttää olevan Sanan julistaminen, rukous ja annettujen lupausten uskominen – sekä vetoaminen siihen, että evankeliumia voitaisiin julistaa.

Se on jo!

Toivottavasti opetuksessa esiintullut sana ´erityinen´oli taiteilijan vahinko… En haluaisi kuulla profetoimista korotettavan muiden seurakunnalle uskottujen lahjojen, tehtävien tai palveluvirkojen yläpuolelle. Paavalin opetukseen viitaten, ei tulisi mitään, jos kaikki profetoisivat! Kristuksen ruumiissa tarvitaan jokaista, ei vain jotain ”erityistä”.

Sen sijaan korostus, jonka mukaan ”juuri nyt” Jumala haluaa nostaa nämä lahjat, ei ollut taiteilijan vahinko, vaan tietoinen korostus. Tämä korostus näyttää olevan korostuksista kaikkein houkuttelevin, mikä vetää uutta hengelliseen elämäänsä kaipaavia puoleensa kuin mesi kimalaisia. Totta kai haluamme olla ”se sukupolvi”, jonka aikana herätys tulee, haluamme olla ”juuri ne”, jotka tekevät suuria ihmeitä… Mutta missä ihmeessä Raamatussa on opetus siitä, että tulee jokin ”erikoinen aika”, jolloin tämä tapahtuu? Eikö Jeesus ja ensimmäiset kristityt ymmärtäneet elävänsä juuri tuota aikaa? Aikaa jolloin todelliset rukoilijat rukoilevat Hengessä ja totuudessa? Aikaa, jolloin Jumala vuodattaa Henkensä kaiken lihan päälle? Aikaa, jolloin julistetaan evankeliumia? Aikaa, jolloin Jumala tunnustautuu julistettuun Sanaan myös esimerkiksi parantamalla sairaita?

Minkä ihmeen takia näitä ”uusia ilmoituksia” tulee nyt vajaan kymmenen vuoden välein, ilmoituksia, joissa sanotaan, että tämä – juuri tämä – on se on… Minulla on sellainen tunne, että Jeesus olisi voinut vallan hyvin sanoa nimenomaan noista ”juuri nyt” -ihmisiä seuraamaan lähteneistä, ettei tulisi mennä sinne, missä sanotaan Kristuksen olevan… ei pitäisi juosta heidän perässään, vaan pysähtyä katsomaan, missä Hän oikeasti on! Kristus on jo tullut. Pyhä Henki on tullut. Kuten on sanottu, kaikki on valmiina. Me voimme pysähtyä. Sanan äärelle. Rukoukseen. Uskoa, että Kristus on siellä, missä Sanaa oikein julistetaan.

Jos olemme kadottaneet elävyyden elämässämme tai seurakunnissamme, ei se ratkea sillä, että juoksemme ”juuri nyt” -opetuksen perässä, vaan sillä että pysähdymme aivan itse muiden samoin uskovien kanssa etsimään Herraa omaa elämäämme ja sitä yhteisöä varten, jossa olemme! Voimme juosta maailman sivu etsimällä uutta voitelua, mutta jos Kristus itse ei täytä janoamme, olemme janoissamme.

Minusta on oikeasti kamalaa se, mitä välillä saa lukea noista ”juuri nyt” -ihmisistä, siitä että ”juuri nyt” oli heidän elämässään aivan jotain muuta kuin Jumalan ilmestymistä tässä ja nyt. Valitettavan usein heidän omassa elämässään on paljastunut ennemmin tai myöhemmin skandaaleja, jotka ovat negatiivisesti värittäneet heidän missiotaan. Yhtenä esimerkkinä Suomessa ehkä tuntematon Latter Rain (syyssade/myöhäisempi sade) opetuksen kannattaja, Earl Paulk,joka liittyi opetukseen, jonka mukaan ”olisi korotettujen pyhien joukko, joissa olisi ennen kuulumaton pyhyys ja voima.” Tarinamme ei pääty yhtä kauniisti kuin saduissa, vaan lähteeni jatkaa: ”Myöhemmin hän ryvettyi seksiskandaaleissa, jotka ovat vieläkin uutisissa.” Yksinkertaisesti en ymmärrä, kumpi on muna ja kumpi kana tässä tarinassa? Onko opetus ollut suurta bluffia alusta saakka vai onko opetus sokaissut opettajansa niin, että tämä ei lopulta näe, minne on menossa ja mitä tekee. Joka tapauksessa on varsin erikoista julistaa ”ennenkuulumatonta pyhyyttä ja kunniaa”, kun omassa elämässä asiat on kaikkea muuta kuin kunnossa!

Ihan tosissaan! Meidän elämää kaipaavien kristittyjen pitäisi hinguta niin kovasti aidon perään, että yksinkertaisesti emme suostu ottamaan vastaan jotain, mikä näyttää väärennökseltä! Vaikka väärennöksen kohtaaminen karmii ja kuvottaa, se ei tee tyhjäksi sitä, että on olemassa aito Jumalan työ.

Pietarin näkökulma

Aivan mahtava kohta tämän tasokristillisyyden ja ”juuri nyt” -kristillisyyden vastapainoksi on 1. Pietarin kirjeen 2. luku, josta muutamia jakeita:

Niin kuin vastasyntyneet lapset tavoitelkaa puhdasta sanan maitoa, jotta sen ravitsemina kasvaisitte pelastukseen. ” [Sana ´puhdas´[adolos] tarkoittaa ´puhdasta, sekoittamatonta, alkuperäistä´. ]

Tulkaa hänen luokseen, elävän kiven luo, jonka ihmiset ovat hylänneet mutta joka on Jumalan valitsema ja hänen silmissään kallisarvoinen. Ja rakentukaa itsekin elävinä kivinä hengelliseksi rakennukseksi, pyhäksi papistoksi, toimittaaksenne hengellisiä uhreja, jotka ovat Jumalalle otollisia Jeesuksen Kristuksen tähden.Sanotaanhan Raamatussa:

— Katso, minä lasken Siioniin kulmakiven, valitun kiven, jonka arvo on suuri. Joka häneen uskoo, ei joudu häpeään.

Mutta te olette valittu suku, kuninkaallinen papisto, pyhä heimo, Jumalan oma kansa, määrätty julistamaan hänen suuria tekojaan, joka teidät on pimeydestä kutsunut ihmeelliseen valoonsa.”

Ajan ilmiöitä katsellessani tulee väkisinkin mieleen, että aikamme kristillisyydessä on kiusaus hylätä Kristus ja asettaa jotain muuta Hänen rinnalleen – jopa tilalleen. Olkoon nyt sitten vaikka tasokristillisyys. Tuossa – enkä muussakaan – kohdassa en pysty näkemään mitään tasoja ;). Olemme täsmälleen samalla viivalla niin Kristuksen armon kuin Hänen lahjojensakin suhteen.
Niinpä niin,… kalastaja Pietari – ilman sen erityisempää voitelua korostamatta – vakuuttaa meille, Kristukseen uskoville lapsen oikeutta ja lähetystehtävää mennä kaikkeen maailmaan ja julistaa evankeliumia… ja Paavali… kehottaa palvelemaan sen armoituksen ja voiman mukaan, mikä itse kullekin on annettu. Ei se sen erikoisempaa ole.

1) Löysin internetin kätköistä suomalaista opetusta, jossa etsittiin erityisiä ylistyksen lahjan omistavia ihmisiä herätyksen airuiksi… Tässä erityisen ylistyksen ilmapiirissä profetian henki pääsee laskeutumaan…

Askarruttaa

Mitä uskoa ja millä perusteella?

Palaan oikean ja väärän rajapintaan hengellisen ja nimenomaan karismaattisen kentän ilmiöissä.

Mieheni perusteli Raamatulla sen, että ilmöitä olisi hyvä tutkia hedelmän valossa, keskustelukumppani sai suoranaisen hepulin ja syytti miestäni Pyhän Hengen pilkasta. Monille riittää ”varmaksi merkiksi” Pyhän Hengen läsnäolosta ilmiöt, profetiat ja vastaavat.

Olen aikanaan sen verran vähän arvostanut itseäni ja omaa arviointikykyäni, että muutaman ratkaisun tehnyt profetian valossa aivan väärään suuntaan.  Kuka nyt voideltua profeettaa uskaltaisi kyseenalaistaa? Sisimpäni murehti noista ratkaisuista, mutta katsoin parhaaksi totella – koska yhteisössä opetettiin voimakkaasti sitä, että auktoriteettia tuli kunnioittaa. Entä jos auktoriteetti onkin itse harhassa? Opetus menee peräti niin pitkälle joillain tahoilla, että siitä huolimatta pitää totella – auktoriteetti on auktoriteetti, harhassa tai ei.

Jos joku noitarumpua lyöden ja luukorut kaulassa pyytää sadetta tulemaan tai käskee sairauden parantumaan, otamme kristittyinä ilmiöön etäisyyttä. Mutta entä, jos kaikki on ulkonaisesti kunnossa: henkilö puhuu Jumalasta ja puhuu osuvasti elämämme yksityiskohdista. Silloin useimmat meistä ottavat kaiken kyseiseltä henkilöltä uskoen henkilön olevan valkeudesta.

Entä, jos henkilön elämässä on selkeää opillista hairahdusta ja/tai henkilökohtaisessa elämässä jotain ”hälyttävää”. Olisiko meidän katsottava näitä hedelmiä – ei pelkästään osuvia ”profetioita” tai parantumisia.

Niin – ja missä kulkee ”vajavuuden” raja; jokainenhan meistä erehtyy jossakin?

Case Rasputin

Jälkiviisaina ymmärrämme – aikalaisilla hankalampaa

Rasputin näyttäytyy meidän silmissämme selkeästi harhaan joutuneena. Aikalaisten ei niinkään helppo ollut erottaa, onko hän oikea profeettaa vai väärä.

Rovasti Olavi Peltola kysyy kotisivuillaan saman kysymyksen jota olen itse pohtinut toistuvasti: Miten me Hengen elämää seurakuntiimme kaipaavat lähdemme milloin minkäkin ilmiön/ voidellun perään:

”Toistuvasti kysyin kirjan äärellä, miten on mahdollista, että lähes luku- ja kirjoitustaidoton siperialainen talonpoika, musikka saa sellaisen vallan yhteiskuntansa huipulla olevien mielessä. Kuinka hän pystyi lumoamaan niin monia älykkäitä ihmisiä? ”

Peltola viittaa Edvard Radzinskin kirjaan Rasputin. Radzinski ja Peltola ovat yhtä mieltä siitä, että Rasputinin salaisuus oli nimenomaan se, että oli vaikuttava hengellinen johtaja. Hengellisyydellä oli vahva tilaus niin kansassa kuin keisarin hovissakin.

Voit lukea kertomuksen kokonaan tästä linkistä

Ravisteleva löytö

”Henki, joka ei tunnusta Kristusta lihaan tulleeksi, on antikristuksen henki. – Kukaan ei voi sanoa, että Jeesus Kristus on Herra muutoin kuin Pyhässä Hengessä”

mainitaan usein kriteerinä väärän ja oikean erottamiseen.

Kriteeri ei ole vedenpitävä. Emme voi ilmiöitä seuloessamme tuijottaa pelkkiin sanoihin. On tarkasteltava kokonaisuutta: ilmeneekö tuo tunnustus henkilön tai yhteisön elämässä niin sanoissa kuin teoissakin.

Melkein oikeaa

Peltola viittaa Radzsinskin kertomukseen Rasputinin taustalla olevasta hlystien karismaattisesta – ja kristinuskon valtavirrasta poikkeavasta liikehdinnästä:

”Läsnäolijat alkoivat laulaa pääsiäiskaanonia [Kristus nousi kuolleista, kuolemalla kuoleman voitti, haudoissa oleville elämän antoi!]. Kokouksen johtaja lauloi rukouksen. Sitten hän alkoi pyöriä villisti paikallaan tehden ristinmerkkejä ja ruoskien itseään. Kuoro lauloi rukouksia. Rukoilijoiden äänet muuttuivat yhä kiivaammiksi ja jotkut alkoivat huutaa. Johtaja huudahteli: ”Tunnen Pyhän Hengen läsnäolon. Jumala on tullut minuun.” Siten hän alkoi profetoida. Sekavien äänten joukosta erottui sanoja: ”Oi henki, oi Jumala.”

Lopulta alkoi yhdessäolon tärkein osa, yhteinen tanssi, johon kaikki ottivat osaa. He uskoivat Pyhän Hengen ilmestyvän heidän keskelleen juuri tanssin aikana ja laskeutuvan hurmoksessa heidän päälleen. Tästä käytettiin nimitystä radinije. Otsalle tulleet hikipisaraa olivat Kristuksen hikeä Getsemanessa. He alkoivat kuin humaltua. He nimittivätkin tanssia hengenolueksi. Kaikki pyöri ympäri tuulispäänä. Tanssivat lakkasivat erottumasta, oli vain hulmuavia hiuksia, liehuvia vaatteita, kiljauksia, huutoa. Ihmiset kylpivät omassa hiessään, alkoivat riisua väljiä valkoisia kolttujaan, kynttilöiden liekit lepattivat ja sammuivat. Kaikki peittyi hämärään. Raivokkaasta pyörimisestä humaltuneet ihmiset kaatuvat lattialle.”

Äkisti katsottunahan tuo kaikki voisi olla raamatullistakin. Pääsiäiskaanon on Kristuksen ylistystä. Rukoukset ok ja kuuluvat asiaan. Hengen haluaisimme ilmestyvän tilaisuuksiimme. Karismaattisissa yhteyksissä on kautta aikojen tapahtunut samanmoista.

.. ja täysin sivuun luiskahtanutta

Hlystien kohdalla asiat menivät pidemmälle. Tässä on selkeää yhtymäkohtaa vääristyneen raamatuntulkinnan, ”uuden ilmoituksen”, kulttijohtajien tottelemisen seurauksiin: Ajatelkaapa, mikä oli heidän metodinsa saada meidänkin – jotka uskomme armolahjojen vielä toimivan Kristuksen seurakunnassa – tavoittelemia armolahjoja: Suuren synnin ja suuren katumuksen jatkuvalla vuorottelu – joka on heidän mukaansa välttämätöntä sielun vahvistumiseksi. ”Juuri tässä jännitteessä uskovan sielu herkistyy. Nyt hän pystyy lukemaan ihmisten ajatuksia, parantamaan rukouksella ja ennustamaan tulevia tapahtumia.” Ja tosiaan he myös toimivat noin! Tyyliin – so what – suuren synnin (paljo) tekeminen ja katumus – ja a vot…

Voimaa, voimaa – enemmän voimaa

Kuten Peltola toteaa: Tämmöisestä taustasta nousi Rasputin.

”Hänet hyvin tuntevat kertoivatkin, että hänessä oli salaperäistä voimaa (Radzinski, 47). Hän itse koki, että hänestä lähti säteitä, eräänlaista hohdetta, joka tosin oli näkymätöntä (Radzinski, 295). Se antoi hänen silmiinsä monen mielestä suorastaan hypnoottisen voiman. Tämä hohde perustui hänen kykyynsä herkistyä. Herkistymisensä avulla hän pystyi lukemaan ihmisten ajatuksia, parantamaan ja ennustamaan.”

Rasputinin elämän tietäen on suorastaan karmivaa lukea siitä, kuinka tämä mies sai ihmiset vakuuttuneeksi siitä, että hän on Jumalan lähettiläs: Tarkkoja tiedonsanoja muistuttavia huomioita, tarkkaa ja täsmällistä omantunnon puhuttelua (toi esille syntejä ja pakotti tällä tavoin ihmisen ne tunnustamaan), todellisia parantumisia, hyvänolon ja rakkauden tunnetta,…rukousvastauksia.

… välitettynä

Varsin merkillinen on myös tämän Rasputinin ”voiman lähde”: 

”Rasputin väitti saaneensa hengellisen voimansa 1600-luvulla eläneestä pyhän miehen Simeon Verhoturjelaisen haudalta. Tuhannet olivat vaeltaneet tälle haudalle parin vuosisadan ajan parantuakseen vaivoistaan. Ihmeparantumista kerrottiin laajalti.”

Tai ehkä ei niinkään erikoinen, koska tänä päivänä useat kristilliset julistajat kertovat saaneensa voitelunsa joko juuri tällä tavoin jonkun haudalla tai jonkun evankelista, profeetat tai rukoilijan kautta… Ensin mainittu tapaus muistuttaa kovasti spiritismiä ja ”vainajahenkiin” turvautumista. Toisen vaara piilee siinä, että entä jos tämä ns. evankelista, profeetta tai rukoilija onkin itse harhassa. Mitä voitelua hän silloin ”siirtää”??? Kyllähän Raamatussa sanotaan, että Timoteuksella oli armolahja Paavalin kättenpäällepanemisen kautta ja Raamatussa puhutaan myös siitä, että rukousten kautta ihmiset täyttyivät Pyhällä Hengellä näkyvällä ja tunnistettavalla tavalla. Mutta huomio! Paavali ei ollut hakenutkaan ns. voiteluaan kenenkään haudalta, vaan Hänet oli kutsunut Kristus. Hän ei tiettävästi (pyydän anteeksi satiiriani, mutta seuraavantyyppisiä juttuja olen  kuullut perusteluina voiteluihin!) levitoinut paikasta toiseen, ei ajanut uusista kristityistä stressin henkiä pihalle – tai mitään muutakaan erikoista. Hän julisti evankeliumia – ja jos jossa kussa sattui olemaan demoni, hän käsi sitä lähtemään ja sillä siisti. Näistä asioista hän ei tehnyt sen enempää numeroa voitelunsa tueksi. Ja mikä tärkeintä, hän nautti opetuksellaan ensimmäisten kristillisten seurakuntien johtajan luottamusta; hänen opetuksessaan ei ollut mitään poikkeavia ja erikoisia kommenrevenkkeja. Hän yhtyi siihen evankeliumin julistajien ketjuun, jotka julistivat tosiksi ja oikeiksi ja Kirjoitusten mukaisiksi tunnetuista tosiasioista. Hänen keskuksen oli ristiinnaulittu ja Ylösnoussut Kristus ja pelastus Hänen kauttaan. Hänen julistuksensa keskiö oli aivan toisenlainen kuin hlystien – tai niiden meidän aikamme uskovien, jotka ovat niin ihmeiden perään, että evankeliumin julistaminen meinaa unohtua. Käännämme lähetyskäskyn ylösalaisin! Ensin ihmeet, sitten usko, sitten evankeliumi – Eikö sen pitänyt olla juuri toisinpäin?  

Mitäs jos…?

Jos Rasputin ilmaantuisi meidän aikanamme, mitä tekisimme? Ilmoittaisimmeko herätyksen alkaneen – ja uuden Hengen aallon rantautuvan Rasputinin suunnasta pian Suomeenkin? Tai niinkuin tsaaritar:

”Hän myös kaipasi uskon vahvistukseksi jatkuvasti uutisia Rasputinin tekemistä ihmeistä kuten oikeaan osuneesta säänennustuksesta, tsaarin kotiinpaluupäivästä jne.”

Jotain tuttua…

Seuraavassa on jotain karmivan tuttua, kun vertaan näkemääni ja kokemaani.

”Usko sairaudesta parantumiseen Kristuksen ja Rasputinin rukouksen avulla oli se sokaiseva voima, joka sitoi tsaarin ja hän puolisona Rasputiniin. He kokivat toistuvasti kuinka Rasputinin läheisyydessä heidän poikansa rauhoittui ja verenjuoksu pysähtyi. He näkivät monet kerrat omin silmin raamatullisen ihmeen tapahtuneen pojassaan. Kuka voi sellaista vastaan nousta.

Kaiken lisäksi Rasputin vakuutti vanhemmille vastoin lääkäreitä, että poika paranisi iän mukana. Hän ylläpiti heissä rohkeaa toivoa. Mihinkä uhraukseen vanhemmat eivät olisi valmiit, kun kysymyksessä heidän lapsensa kärsimyksien lievittäminen ja parantuminen vaarallisesta, varmaan kuolemaan johtavasta sairaudesta.”

Seuraavassa pitkä lainaus Peltolan tekstistä:

”Radzinski pohtiessaan Rasputinin vaikutusvaltaa tsaarittareen tuo esiin myös toisen näkökulman. Hän lainaa lasten kotiopettajan muistelmia: ”Hänen profeetalliset sanansa alkoivat entistä useammin ilmaista vain keisarinnan omia salaisia toivomuksia. Itsekkään sitä käsittämättä tsaaritar innoitti omaa innoittajaansa. Keisarinnan henkilökohtaiset toivomukset saivat Rasputinin julkituomina hänen silmissään ilmestyksenomaisen voiman ja auktoriteetin” (Radzinski, 243).

Sen jälkeen kun Rasputin oli tehnyt itsensä täysin korvaamattomaksi tsaarittarelle ja myös tsaarille, kukaan ei voinut nousta häntä vastaan. Ei pääministeri, ei tsaarin sisar, ei suku, ei kukaan. Tsaaritar tulkitsi kaikki hyökkäykset vain juoruiksi ja vihollisen vainoiksi todellista uskovaa vastaan.”

Autz… Juuri noin!

Kysymyksiä

Peltola jatkaa:

”Minulle Rasputinin elämänkerran lukeminen on ollut jatkuvaa pohdintaa siitä, miten on mahdollista, että Kristuksen nimessä Pyhän Hengen voimaan, profetoimisen ja parantamisen armolahjoihin ja rukousvastauksiin vedoten voidaan kietoa ihmiset ja viedä heidät harhaan. Meidän ajassamme tällainen harhaan meneminen koskettaa vain yhtä ihmistä ja ehkä hänen läheisiään. Tässä kirjassa taas kuvataan kuinka hengellinen harha johti suuren valtakunnan tuhoisaan vallankumoukseen.

Tsaari ja nimenomana tsaaritar eivät missään tapauksessa halunneet luopua ”jumalanmiehen” Rasputinin läheisyydestä ja tuesta ja siksi hylkäsivät sukunsa, muut neuvonantajansa, yleisen mielipiteen kritiikin ja lopulta koko maansa. He valitsivat Rasputinin ja antoivat valtakuntansa mennä. Tosin he itse eivät nähneet valintaansa tässä valossa. Itsevaltius oli sokaissut heidän mielensä.

Uskova, jolle Jeesuksen sairauksista parantava voima on mitä tärkein ja joka haluaa elää profetioiden valaistessa tietään on erittäin altis harhoille. Vaara on siinä, että hänen sitä huomaamatta ihme- ja voimausko sitookin hänet pimeyden voimiin.

Sellainen uskova, joka kuuntelee profetioita ajautuu herkästi luottamaan siihen, että Jeesus tai Pyhä Henki ohjaa häntä välittömästi, suoraan —  Millä hän voi silloin kontrolloida, että se Jeesus, joka häntä näin kuljettaa sisäisten äänien, merkkien ja profetioiden avulla on todellinen Jeesus eikä ”toinen Jeesus” (2 Kor 11:4; Matt 24:23-24; Matt 7:22-23)?

Rasputinin elämässä Raamatun sanalla ei ollut keskeinen asema. Hänelle oli tärkeintä saada tuo ihmeellinen herkistävä voima, joka teki hänet ihmemieheksi. Saadakseen tämän herkkyyden ja voiman Rasputin tarvitsi naisten läheisyyttä, heidän koskettamistaan, suutelemistaan, heidän paljaita ruumiitaan, saunomista heidän kanssaan ja sekä yhtymistä että kiihottuneen mielen katkaisemista. Jälkimmäiseen hän pystyi vain silloin, jos nainen teki määrätietoisesti vastarintaa. Mutta miksi hän tarvitsi tähän hengelliseen voimaherkistymiseensä nimenomaan nuoria ja kauniita rouvia? Mistä tällä tavoin saadussa herkistymisessä ja voimassa voi olla kysymys?

Kirja paljastaa myös profetioiden tuhoavan vaikutuksen valtiollisessa päätösten teossa. Muistan lukeneeni lehdestä kuinka suomalaisen kristillisen puolueen ministeri turvautui päätöksenteossaan profetioiden apuun. Onhan tietysti mahdollista, että profetioiden joukosta löytyy asiallista ja perusteltua viisautta ajallista elämää koskevissa asioissa. Mutta yleensä niitä kuunteleva suhtautuu niihin kuin todelliseen Jumalan sanaan ja ottaa ne täydestä. Tämä asenne harhauttaa! Profetiat veivät niihin sitoutuneet ja Rasputinin tapauksessa lopulta koko kansan tuhoon. Profetioiden valta voi olla todella pelottava niiden elämässä, jotka hyväksyvät ne jumalallisina totuuksina. Niitä ei voida arvostella, ne täytyy uskoa ehdottomasti. Näin silloinkin, vaikka ne johtavat aikaa myöten mielettömiin ratkaisuihin ja umpikujaan elämässä.

Tsaarin perhe ja muut Rasputin kannattajat eivät sietäneet minkäänlaista Rasputinin arvostelua. Arvostelija vainosi Herran todellista seuraajaa!

Case Åkerblom

Lainaus Annikki W i i r i l i n n an artikkelista Keskipohjanmaasta vuodelta 1969 ( Voit lukea artikkelin täältä

”Maria Åkerblomin nimi oli aikoinaan Kokkolan seudulla kuin punainen vaate, tai kuin räjähtävä ruutitynnyri – se sai tunteet kuohuksiin, se sai liikkeelle suoranaiset kansanjoukot ja kokonaiset omaisuudet vaihtamaan omistajaa; perheenjäsenet joutuivat sen takia eroon toisistaan; sen takia vannottiin – oikein ja väärin, ja siitä kirjoitettiin kaikissa maan, jopa naapurimaittenkin lehdissä. Siihen sisältyi sellainen voima, ettei sen vaikutusta voi olla ihmettelemättä vielä nytkään, kun tapauksista on kulunut lähes 50 vuotta”.

Miten on mahdollista, että tällainen henkilö saa otteeseensa älykkäitä, aluksi jopa skeptisiä ihmisiä, joista Åkerblomin kohdalla on kuuluisin metsänhoitaja Erkki Wartiovaara, jonka elämään Maria jätti lähtemättömän jäljen monella tapaa – jopa niin, että näyttää jossain vaiheessa korvanneen tämän vaimon (!). Kaikki alkoi siitä, kun Maria sai ”sanan Jumalalta”, että Wartiovaaran oli adoptoitava tuolloin 20-vuotias Maria (täysi-ikäisyyden raja oli 21 v). Myöhemmin profetioita piisasi muitakin, kuten 100 000 mk:n arvoinen hevonen (!) ja myöhemmin – jolloin moni muukin näyttää olleen profetioiden kohteena – lahjoitetut rakennuspuut 19-huoneiseen (!) kartanoon..!

Onneksi on aitoakin – ja sen perään meidän tulee olla!

Vaikka tuollaista karseutta näkee ja kuulee – tärkeintä on valvoa, pitää huolta siitä, että me tämän päivän kristityt  opimme Sanasta kuulemaan Hyvän Paimenen äänen  ja tuntemaan Hänet ja Hänen todellisen voimansa.

Tiivistelmän Maria Åkerblomin tarinasta voi lukea  tästä linkistä  

Tarina siitä, miten pitkälle Mariaa (ja Mariaan) sokeasti uskoneet kannattajat olivat valmiita menemään: antamaan oikeudessa yksissä tuumin vääriä valoja tilanteesta, josta olivat olleet matkojen päässä ja lopulta tappamaan asiaa tutkineen nimismiehen. Vankilaan tämä ”hengennainen” joutui – jotkut kannattajat hämmennyksiin ja toiset – eivät ollenkaan uskoaan Mariaan menettäneenä – pitivät kaikkea vain pyhien vainona ja pahoina puheina..

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

76. Jumala ilmestyy

Katso taivaastasi, katso pyhästä, ihanasta asumuksestasi! Missä viipyy sinun tulinen intosi, missä ovat voimatekosi? Missä on sinun palava säälisi? Älä kiellä meiltä rakkauttasi! Olethan sinä meidän isämme. 

Jes. 63:15–16

Minua on voimakkaasti koskettanut ajatus siitä, kuinka vakavasti Jumala tosiaan ottaa meidän rukouksemme, kun Häntä rukoilemme.

Saamme vedota Häneen, Hänen tahtoonsa ja lupauksiinsa sellaisina kuin ne Hänen Sanastaan löytyvät. Esimerkiksi Psalmi 18 on Daavidin tunnustus sen jälkeen, kun Herra oli vapauttanut Daavidin Saulin ja tämän sotajoukkojen käsistä.Psalmi on kaikin puolin vahvaa tekstiä siitä, kuinka Jumala kuulee Hänen omansa rukoukset. Ei tietenkään kirjaimellisesti kaikkia rukouksia – mutta nimenomaan Hänen tahtonsa mukaiset rukoukset.

Tämän vuoksi meidän on todella tärkeä ymmärtää, mitä Herramme oikeasti tahtoo, mihin Hän on mieltynyt. Tämä tahto ilmenee ennen muuta Hänen Sanassaan. Kun rukoilemme Sanan mukaisia rukouksia, tiedämme Hänen vastaavan.

Edellisessä Raamatun jakeessa rukoilija kysyy Herraltaan tiukkoja kysymyksiä: ”Missä viipyy sinun tulinen intosi, missä ovat voimatekosi? Missä on sinun palava säälisi?” Samaan vetosivat Jeesuksen ensimmäiset seuraajat, Jumalan haluun ilmestyä ja pelastaa. Lisäksi rukoilija vetoaa Isän mielenlaatuun: ”Älä kiellä meiltä rakkauttasi! Olethan sinä meidän isämme. ” Niinpä, harva isä kieltää olevansa lastensa isä – vielä vähemmän Taivaallinen Isämme. Hän on sitoutunut meihin, todella sitoutunut. Voiko suurempaa rakkautta olla kuin antaa jotain tärkeimpäänsä toisen puolesta, uhrata itsensä. Näin teki Isämme ja Hänen Poikansa Jeesus Kristus. Pyhän Hengen yksi suuri tehtävä on tehdä tämä kirkkaaksi meille – ja meidän kauttamme ympärillemme.

Kunpa Jumala antaisi meillekin tämän Isän sydämen mielenlaadun!

Lainaan vielä Juha Vähäsarjan osuvaa tekstiä:

”Kun Jumala katsoo taivaastaan ja hänen tulinen intonsa ja voimatekonsa koskettavat maata, alkavat ihmiset ja kansat vapista. Silloin ei seurakunta herää juopuneena nauramaan tai saarnaaja leiki Jumalaa ja käske Henkeä. Kun Jumalan voimateot tulevat esiin, itketään syntien suuruutta ja armon ymmärtämisen pienuutta. Silloin sydämet nöyrtyvät Jumalan edessä ja rukoilevat Herraa armahtamaan. – Älä siis, Herramme, kiellä meiltä rakkauttasi ja intosi palavuutta. Anna Henkesi todellisen tulen kulkea kuivan maamme ylitse. Anna armon virrata kuin raikkaan ja puhtaan veden ja viedä syntimme mennessään. Anna anteeksiantamuksesi saada sydämet jälleen palamaan. Älä kiellä meiltä rakkauttasi. Olethan sinä meidän Isämme.”

Joku sanoo tätä evankeliumia vanhanaikaiseksi. Tämä evankeliumi ei ole millään muotoa vanhanaikainen. Se on ikiaikainen. Yksin sen kautta pelastuu. Yksin sen kautta parantuu. Todellakaan muuta nimeä ei ole ihmiselle annettu, jossa pelastuisimme kuin Jeesus Kristus. Kristuksen omin sanoin, jos joku yrittää lammastarhaan muuta tietä kuin oven kautta (joka Kristus), on varas ja ryöväri. Ne, jotka yrittävät johtaa ihmisiä muuta kautta pelastukseen tai laittaa pelastukselle jotain muuta pohjaa, on väärä paimen/profeetta – aihepiiri, jota olen tämän ajan kristillisyyden keskellä joutunut paljon pohtimaan.

Akuutein rukousaihe on rukoilla Sanan mukaisesti Sanan mukaista ikiaikaista herätystä, jossa ihmiset – niin me kuin muutkin – saavat rauhan Kristuksen tuntemisen kautta. Kuten Jeesus lupasi, että Hän antaa vettä, jota saatuaan ihminen ei enää ole janoissaan ja leipää, joka täyttää nälkämme. Tätä tarvitsemme levottomuudessamme kaikkein kipeimmin – myös kristittyinä.

73. Läsnäoloon

Joskus on sanottu, että entisen herätyksen lapsi on uuden vihollinen. Onko aina näin? Vai olisiko joskus aika kuunnella, mitä on edellisen herätyksen lapsella sanottavaa?

Itse olen pysähtynyt viime päivinä uudelleen ja uudella tavalla Hilja Aaltosen ajatusten äärelle.

Seuraavassa minulle paljon puhunut Hiljan kirjoittama hengellinen laulu.

Laulussa puetaan tämän(kin) ajan uskovan kaipausta sanoiksi. Monet (etenkin karismaattisissa piireissä) kaipaavat elämäänsä Hengen täyteyttä. Hiljan tulkinta siitä, kuinka tämä täyteys saadaan, on hieman toisenlainen kuin varsin monilla aikamme kristityillä:

Sinä kaipaatko täyteyttä Hengen sen,
Joka tulvailee uskosta Jeesuksen,
Joka vuotavi kädestä Mestarin
Tyhjän tyhjihin sieluihin.

Tämä siunaus armona annetaan,
Omat ansiot turhuutta, roskaa vaan.
Kiinnä katseesi vuorehen voittoisaan,
Pyhän Golgatan kukkulaan.

Yhden ainoan voit sinä tehdä vaan:
Olla Mestarin edessä polvillaan.
Kierrä alttarin sarvihin kädet nuo,
Pyydä: Avaa jo virran vuo!

Vaivu alttarin juurehen sellaisnaan,
Kiinnä katseesi kuolevaan Karitsaan.
Siellä löytävi voiman sun henkesi,
Joka täyttävi toiveesi.

Kerro Herralle voimasi heikkous,
Hälle syömmesi saastaisuus.
Muista: Heikkojen voimana Kristus on,
Hän on auttaja verraton.

Tyhjät astiat Herralta saavat vaan
Lahjan kalliin, mi vuotavi taivaastaan.
Nardusöljyhän haavoihin lääkkeen tuo,
Sielu lähtestä vettä juo.

Hiljaa Henkensä virta nyt aukeaa,
Veren voima jo huuhtoaa, puhdistaa.
Kädet rakkahat arpia kantavat
Ylivuotaen siunaavat.

 

Löysin Suomen Viikkolehdessä 2001 olleen Aaltose haastattelun, jossa hän toteaa:

Minä en jaksa näissä nykyajan seuroissa, kun on se kiitos, remu, kättentaputtaminen ja jalkojen kolistaminen, Hilja Aaltonen sanoo. Minä olen vieras ja muukalainen. Täällä yksinäisyydessä minulla on kirkkohetket ihmisten kanssa, jotka ovat ahtaalla Jumalan edessä.

– Vaikka tällaiselle ihmiselle kuinka huutaa halleluja tai hyppii sen edessä, ei se tule autetuksi. Siihen itkuun täytyy osallistua ja kuunnella, mitä sydän sanoo. Tätä kaipaa koko Suomen Siion, tätä hiljaista, Golgatalla syntynyttä elementtiä.

– Tämä nykyinen aika on kadottanut vanhanaikaisen evankeliumin. Kyllä sydämet odottaa nytkin, mutteivät ne tule tyydytetyiksi, jos julistajat kertovat hienoja juttuja ja matkakertomuksia. Mutta kun tulee tuikahdus Golgatasta, sydän särkyy ja toinen sydän kiittää hiljaisen kiitoksen.

Haastattelun tehnyt Samul Pörsti vie sanat omasta suustanikin:

– Kuulun sukupoIveen, joka halusi oikotien Jumalan tuntemiseen. Emme kestäneet kiusausta, vaan pyrimme yläsaliin ennen ristiä, täyteyteen ilman kärsimystä.

Luin myös Aaltosen kirjaa (ellen väärin muista, on ilmestynyt toimitettuna viime vuonna). Kirjassa Aaltonen toteaa, että Jumalan on kaikesta päättäen ikään kuin pakko ”haavoittaa”, että ymmärrämme haavoittunutta.

Onko niin, että tämän päivän menestyksen korostuksessamme meistä ”ei ole” murtuneiksi ja särkyneiksi Hänen edessään? Uskaltaisin väittää – omasta kokemuksestani – että tällainen riski on olemassa. Omalla kohdallani koin itseni varsin poikkeavaksi, kun aikanaan ns. Toronton herätys rantautui Suomeen. Minä onneton, kun en kokenut kaivattuja ilmiöitä, vaan itkin ja kaipasin Jumalaa omaan elämääni. Tunsin itseni varsin poikkeavaksi naurun ja tärinöiden keskellä.  Löysin lohdutusta Sanasta – enimmäkseen Psalmeista, kuten

”Minun sydämeni nääntyy kaipauksesta, kun se ikävöi Herran temppelin esipihoille. Minun sieluni ja ruumiini kohottaa riemuhuudon, kun tulen elävän Jumalan eteen.” (Ps 84:2 (tai  3 käännöksen mukaan))

”Jotka kyynelin kylvävät, ne riemuiten korjaavat. Jotka itkien menevät kylvämään vakkaansa kantaen, ne riemuiten palaavat kotiin lyhteet sylissään.” (Ps 126: 5-6)

Iloa ja riemua piisasi aikanaan – kyynelten ja kaipauksen jälkeen.

En toisten kokemuksia lähde mestaroimaan. Jokainen kohtaa Herransa persoonana. Toinen koruttomasti, ilman ihmeempiä tunteita. Hänkin on koruttomuudessaan yhtä lailla Jumalan lapsi – aivan niin kuin meidänkin erilaiset lapset omien perheidemme keskellä. Emmehän mekään (ainakaan toivottavasti!) sano lapsellemme, ettei tämä muka olisi lapsemme, oli hän sitten hiljaisempaa tai eläväisempää – tai tempperamenttisempaa sorttia! – Jotkut sitä vastoin kohtaavat Herransa liikuttuen kyyneliin, jotkut kokevat Hänet kohdatessaan riemua.

Uskallan kuitenkin olla yhtä mieltä Pörstin kanssa siinä, että liian monta kertaa yritämme päästä oikotietä perille! Ja joskus tuo oikoteiden – kokemusten ja elämysten – etsiminen voi viedä epäaitouteen: Hymyilemme, vaikka ei hymyilytä. Emme uskalla tunnustaa heikkouttamme emmekä taisteluitamme tai lankeemuksiamme toinen toisillemme, emme ehkä Herrallemmakaan – koska ne eivät mielestämme kuulu ns. voittoisaan kristillisyyteen. Meidän tulisi olla jatkuvasti ”voittovoimassa”.

Totta kai me olemmekin ”voittovoimassa” – Sanoohan Raamattu, että Kristus kuljettaa omiaan jatkuvasti voittosaatossa. Tämä voittovoima ei kuitenkaan ole ”omaamme” – kuten Luther asian sanoi: ei omaa, vaan vierasta vanhurskautta, Kristuksen vanhurskautta ja voittoa, joka luetaan hyväksemme ja josta olemme osalliset.

Viittaan vielä omaan kokemukseeni: Ennen käänteentekevää kirkkoiltaa (tarkoitan sitä iltaa vuonna 1989, jossa papin puhe ns. meni perille ja uskalsin sillä ymmärryksellä, joka minulla oli, luovuttaa elämäni Jeesukselle. Joku sanoo tuota uskoontuloksi. Itse sanoisin sitä yhdeksi etapiksi matkalla, jolle olin lähtenyt jo paljon aiemmin  – ja matkalla, jolla vielä olen (en ole vielä tullut täydelliseksi ;)) minulla oli kauhea kamppailu sen kanssa, että vaikka halusin olla hyvä, en pystynyt. Kummasti helpotti tuon kirkkoillan jälkeen. Kirjaimellisesti koin Jumalan rauhaa sisikunnassani – ja lepoa. Vähitellen ymmärsin, että ”minunkin puolestani” – oli niin moni asia tehty jo valmiiksi: sovitus, vanhurskaus – jopa eteenpäinmeneminen kristittynä (pyhitys)… Ehkä löytöjeni helmiä oli Roomalaiskirjeen 6:nnen luvun jae 14:

”Synti ei enää ole teidän herranne, sillä te ette ole lain vaan armon alaisia.

Jotenkin ihmeellisesti olin ottanut tuon(kin) vaatimuksena.Ikään kuin minä olisin omilla ansioillani ja tahdonvoimallani saanut aikaan sen, että voittaisin itsessäni hilluvan, väijyvän ja tilaa etsivän pahan! Kunnes (kiitos Simo Lintisen Santalassa!), joka väänsi rautalangasta mallia, että siinä todetaan asiaintila juuri nyt! Jälleen helpotti!

Tietenkään tuo ei saa johda sellaiseen armon varassa lötköttelyyn, että kaikki olisi ”hällä väliä”, kun kerra armon varassa ollaan. Päin vastoin! Itselleni tuo jae antoi lujan pohjan jalkojeni alla heikkouksieni kanssa kulkiessani. Kristus minussa hallitsee elämääni.

Niin – eikä tuokaan löytö tullut oikotietä, vaan itse asiassa pitkän kipuilun ja kyselyn kautta. Toki vapautetun ja löytäneen riemu on kerta kerran jälkeen sen mukainen! Omista teoistani – enkä muiden – en riemua ja vapautta löytänyt. Kuten Augustinus on aikanaan todennut: ”Sielun on levoton, kunnes se Sinussa (Kristus) löytää levon.” – Väitän, että levon löytäneellä ei ole(kaan) enää tarvetta lähteä hötkyilemään ihmeiden ja ilmiöiden & puhujien perässä; Hän on löytänyt levon Suuremmassa.

”Olen löytänyt rauhan, mieleni on tyyni. Niin kuin kylläinen lapsi lepää äitinsä sylissä, niin on minun mieleni levollinen.” (Ps 131:2)

66. Ihmeillä vai ilman

Minusta tuntuu, että meillä kristityillä on puheenaolevasta aiheesta kaksi äärimielipidettä – ikään kuin on-off -asennot:

Joko: ”Ei minun elämässäni mitään ihmeempää tapahdu…” (melkein off-asento)

tai ”Ei, jei, ihmeitä ei tapahdu…” (täysin off-asento)

tai sitten: ”Minun elämäni on yhtä ihmettä… Eilenkin, kun kävin tuossa lähikaupassa, niin…” (täysin on-asento). Toisten elämä näyttää olevan yhtä ihmettä.

Meidän pitää olla näiden ihmeidenkin kanssa rehellisiä – ja realisteja: Nähdä, että Jumalan käden jälki näkyy elämässämme; emme edes hengittäisi ilman Hänen huolenpitoaan. Näin ollen voimme nähdä Jumalan kädenjäljen luomakunnassa varsin monessa paikassa: Voimme nähdä yhtä lailla päivittäisen toimeentulon kuin sairaalan hoitohenkilökunnan tai yhteiskunnan tukiverkon siunauksena ja huolenpitona, joka tulee loppu perin Ylempää. Toisaalta meidän ei kannata liioitella: lähteä ”ihmehössötykseen”, jossa näemme merkkejä siellä ja merkkejä täällä; emme saa väärällä tavalla etsiä johdatusta liikennevalon vaihtumisessa, etc. 1)

Esimerkiksi kertomus Eliasta Jumalan kohtaamana kertoo hyvin tästä, että Jumala voi olla melko toisenmuotoinen kuin me olettaisimme: Elia ei kohdannut Jumalaa myrskyssä eikä tulessa – vaan hiljaisessa tuulen hyminässä. Niin tuli kuin tuulikin ovat Pyhän Hengen vertauskuvia – ja voima on yksi Jumalan ominaisuus. Jumala olisi siis aivan hyvin voinut ilmestyä niin myrskyssä kuin tulessakin – mutta ei Hän ilmestyi nimenomaan Elialle hiljaisessa tuulen hyminässä.

Miksi? – Ehkäpä siksi, että Jumala tiesi, että Elia tarvitsi juuri tuollaista kohtaamista. Eikö meidänkin pitäisi uskaltautua luottamaan siihen, että Jumala kohtaa myös meidät ”oikealla tavalla”, joka ei välttämättä ole sama tapa kuin tapa, jolla hän kohtaa jonkun muun, mutta se on se tapa, jolla Hän haluaa kohdata meidät?

Lauletaanhan eräässä hengellisessä laulussa: ”Tulkoonpa hiljaa tai myrskyn lailla, voimaasi tarviin, Jumalain.” Todellisuus on se, että tarvitsemme kuitenkin Hänen voimaansa.

64. Teologia – upside down!

Reijo Telaranta lainasi Turussa Hengen uudistus kirkossamme ry:n linjapuheessan 31.7.2010 Pete Greigin kirjaa Jumala äänettömällä:

”Hienossa, syvällisessä ja rohkaisevassa kirjassaan Pete Greig rakentaa toivon siltaa juuri niihin hetkiin, jolloin Jumala tuntuu olevan kovin kaukana, rukoukset tuntuvat kaikuvan tyhjyyteen ja hellittämättömätkin pyynnöt näyttävät jäävän vaille vastausta.”

Telaranta lainaa vanhaa rabbiinikertomusta, jolla hasidijuutalaiset mestarit selittävät Jumalan vaitioloa: 

Eräällä kuninkaalla oli kaksi poikaa. Kumpikin pojista tulee hakemaan lahjaa kuninkaan pöydästä. Ensimmäinen poika ilmestyy isän ovelle, ja heti kun hänet huomataan, hänen pyyntönsä täytetään. Isä pitää tätä poikaa vähäarvoisena ja kiusaantuu hänen läsnäolostaan. Niinpä kuningas määrää, että lahja viedään pojalle ovelle, ettei tämän tarvitse tulla pöydän luo.

Sitten paikalle tulee kuninkaalle rakas poika. Isä ilahtuu suuresti poikansa saapuessa eikä halua pojan lähtevän pian pois. Sen vuoksi kuningas viivyttää pojan pyyntöjen täyttämistä ja toivoo, että poika sen vuoksi tulee hänen lähelleen. Poika tulee pyyntöineen yhä lähemmäs ja tuntee isän rakkauden niin syvästi, ettei lopuksi epäröi ojentaa omaa kättään kohti kuninkaan pöytää.”

Telaranta jatkaa:

”– Tarina kertoo hienolla tavalla, miten Jumala haluaa vetää lähelleen erityisesti kaikki toivonsa menettäneet, rukousvastauksia turhaan odottaneet sekä elämän kolhimat ja pettämät. Erityisen rakkaita hänelle ovat ne, jotka eivät ole rukouspalvelussa parantuneet, ja näyttävät siksi unohdetuilta.”

NAPS -usko

Niinpä – Itselleni on Heprealaiskirjeen ns. uskonluvusta monesti noussut ajatus jakeesta:

Usko on sen todellisuutta, mitä toivotaan, sen näkemistä, mitä ei nähdä. – Uskon voimalla he kukistivat valtakuntia, pitivät yllä oikeutta ja pääsivät näkemään lupausten täyttymisen. He tukkivat leijonien kidat, sammuttivat roihuavan tulen ja välttivät miekaniskut. He olivat heikkoja, mutta he voimistuivat, heistä tuli väkeviä sotureita, he työnsivät takaisin vihollisen joukot. ”

Tässä voidaan puhua ”visionäärisestä uskosta”, uskosta, joka näkee jotain, mikä ei ole vielä näkyvää. Usko voittoon auttoi sodassa, usko asiaan, auttoi pitämään yllä oikeutta, jne.

Tilanne, jossa ”uskottiin” oli kaikkea muuta kuin ruusunkukkainen unelma: sota, leijonien luola, tulinen pätsi,…: He joutuivat katsomaan vihollista silmästä silmään, leijonaa samoin; he joutuivat näkemään miekan läheltä, kokemaan heikkoutta… Sodassa heistä tuli sotureita.

Tämä on varsin erilainen kuva kuin tämän ajan kristittyjen pikaratkaisuteologia! Siinä on usko NAPS – ja kaikki tapahtuu (niin kuin sanon) ; siinä on usko NAPS – ja olosuhteet muuttuvat (raha-asiat korjaantuvat tuossa tuokiossa ja sairaudet paranevat); siinä on usko NAPS – ja uskossa laustumani sanat luovat tulevaisuuteni.

Uskon kyllä (ja olen myös nähnyt), että Jumala tyynnyttää edelleen myrskyn, parantaa edelleen sairaita, vapauttaa ahdistuneita, auttaa taloudellisessa ahdingossa. Hän kirkkauden Isä, joka rikkautensa mukaisesti (ihanasti sanottu!) vastaa rukouksiimme ja antaa mittaamatta meille kaikenlaista hyvää.

Mutta Jumala ei ole NAPS -jumala eikä meidän rukouksemme ole jonkinlainen taikasauva, jota heilauttamalla saamme Jumalan tottelemaan MEITÄ. Jos näin uskomme, olemme hairahtuneet pitkälle Jumalan kunnioituksesta (jopa pelosta), emme pidä Jumalaa enää pyhänä, vaan olemme alentaneet hänet itsemme tasolle – koska Hänen täytyisi totella meitä ja toteuttaa meidän oikkujamme.

Jumala on Jumala

Jumala on edelleen JUMALA. Emme voi Häntä tyhjentävästi ymmärtää.

Kuitenkin matkana varrella – ehkäpä juuri niissä taisteluissa, joita elämässäsi on juuri nyt, sen sairauden keskellä, jota kannat, juuri niiden kysymysten keskellä, joita kysyt itseltäsi ja Jumalalta,… – sinä opit tuntemaan pikkuisen enemmän Häntä, jolla on valta yli kaiken.

Itseäni on liki parikymmentä vuotta puhutellut Efesolaiskirjeeseen tallennettu ylistys, jossa ylistetään Kristuksen valtasuuruutta (Ef 1). Kohdassa muun muassa sanotaan näin:

Jumala on alistanut kaiken hänen valtaansa ja asettanut hänet kaiken yläpuolelle seurakuntansa pääksi.”

Eikö se, että niin sairauden, riivaajat kuin luonnonvoimatkin tottelivat Kristusta kerro edelleen siitä, että Hän on kaiken yläpuolella? Ja eikö – ennen muuta – se, että Kristus on ylösnoussut, kerro, että Hän tosiaan on kaiken – synnin, kuoleman ja sielunvihollisen – yläpuolella?

Roomalaiskirjeessä Paavali pitää ristinkuolemaa – jossa Jumala antoi oman Poikansa meidän puolestamme – ”takuuna” siitä, että Jumala on valmis (vapaaehtoisesti, kuten useissa englanninkielisissä käännöksissä käännetään) antamaan Kristuksen kanssa kaikkea muutakin!

Vikaa etsimässä

Jumala on altis – halukas antamaan. Missä sitten on vika tässä kärsimyksen maailmassa.

Nyt teen toisin kuin useat ns. menestyksen teologit – jotka seuraavassa osoittavat syyttävää sormea sellaista ihmistä kohti, jonka kohdalla kaikki ei toimikaan niin kuin pitäisi: ”Sinulta puuttuu uskoa, jos olet köyhä.” tai ”Et usko riittävästi, kun sairastat, vaikka puolestasi on rukoiltu.”

En tosiaankaan syytä yksioikoisesti köyhää ja kipeää.

En myöskään pistä näitä asioita automaattisesti demonien tiliin – koska Kristus on voimakkaampi kuin mikään, voimakkaampi siis myös kuin demonit.

Jumalan valtasuuruus ilmestyy – kun olemme heikoilla

En myöskään halua syyttää Jumalaa; haluan pikemminkin nojautua Häneen: Ehkäpä Hän tietää jotain, mitä minä en tiedä.

Tärkeintä varmasti on pyrkiä Hänen lähelleen. Hän on edelleen läsnä Sanassaan. Hän palvelee edelleen meitä seurakunnassaan, jossa – Lutheria lainaten – evankeliumia oikein julistetaan. 1)

Ehkäpä tässä nojautumisessa kuulemme Hänen äänensä, joka avaa silmämme toisenlaiselle ulottuvuudelle, joka ulottuu tämän päivän ahdinkomme ulkopuolelle, jotain sellaista, jossa meille annetaan lupaus – ei vain tästä elämästä vaan tulevasta.

Ajatellaanpa Patmokselle karkoitettua Johannesta. Jos pidämme kiinni perinteisestä tulkinnasta, jonka mukaan tämä Johannes oli Jeesuksen rakkain opetuslapsi, Johannes, joka kuului Jeesuksen lähimpiin ja oli aina paikalla siellä, missä tapahtui. Eikö Ilmestyskirjan pitäisi mullistaa teologiamme? Eikö menestykseen nojautuvan kristityn pitäisi kysyä kirjan äärellä: Kuinka on mahdollista, että Jeesuksen rakkaimpiin kuuluva opetuslapsi joutui karkotetuksi Patmossaarelle? Jopa kunnon menestysteologi pitäisi minua rienaajana, jos väittäisin, että Johannes oli jotenkin langenneessa tilassa, valvomaton tai heikkouskoinen, kun hänelle noin kävi!

Edelleen Lutheria lainaten: Jumala voi laittaa vaikka vihollisen palvelemaan Jumalan tarkoitusperiä. Paavalia lainaten: ”Me tiedämme, että kaikki koituu niiden parhaaksi, jotka rakastavat Jumalaa ja jotka hän on suunnitelmansa mukaisesti kutsunut omikseen. – Mutta kaikissa näissä ahdingoissa meille antaa riemuvoiton hän, joka on meitä rakastanut. ”(Room 8: 28, 37)

Meidän kannattaisi muistutella mielimme se tosiasia, että nimenomaan myrskyssä, Jeesuksen tappiolliselta näyttäneen ristinkuolemanjälkeisessä ylösnousemuksessa ja vaikkapa Johanneksen kokemuksessa Patmos -saarella, opetuslapset näkivät Jeesuksen valtasuuruuden.

Näyttäisi siltä, että Jumalan valtasuuruus ilmestyy, kun olemme ”heikoilla”.

Eikö meidän mukavuudenhaluisten NAPS -kristittyjen pitäisi Sanan valossa tunnustaa, että Jeesus Kristus on Herra – myös silloin, kun teologiamme keikahtaa päälaelleen – joko sillä tavoin, että aiemmin ihmeisiin uskomattomina näemme elävän ja toimivan Jumalan kädenjäljen elämässämme tai sillä tavoin, että ihmeiden metsästäjinä joudummekin odottamaan Jumalan vastausta.

Väittäisin, että molemmissa tapauksissa tutustumme Isään, joka on odottanut meitä molempia omilta harharetkiltämme tulemaan peremmälle – ojentamaan kätemme kohti Isää itseään.

1) Lisäksi Luther laittoi ”oikean seurakunnan” kriteeriksi sakramenttien toimittamisen ts. oikeassa seurakunnassa on läsnä myös kristillinen kaste ja ehtoollinen.

Sinänsä Lutherin näkökulma on aikamme taustaa vasten herättävä! Hän ei kiinnittänyt huomiota pelkästään oikeaan kaste- tai ehtoolliskäytäntöön (josta me tämän päivän kristityt taitamme peistä suurin piirtein linjalla: vapaat suunnat ja luterilainen/ortodoksinen/katolinen kirkko), vaan myös evankeliumin julistukseen. Myös julistuksen piti olla oikealla tolalla – ja milläpä Luther sitä mittasikaan? Raamatulla. Ja millä me sitä usein mittaamme? Väitän, että mittaamme liian usein sillä, sopiiko julistus meidän pirtaamme, intresseihimme, mielihaluihimme. Väitän, että menestyksen teologia palvelee juuri tätä mieltymyshakuisuuttamme – enemmänkin kuin ajaa Kristusta ja Hänen asiaansa. Pahimmillaan menestyksen teologia vie uudestaan lain alle: on pakko menestyä ja olla voittovoimassa. Menestyksen teologia on ansioteologiaa.

 

Ehjempi

Vähän ehjempi ehkä kuin eilen, silti valmis en ollenkaan.
Oman hiljaisen kipuni tunnen, milloin opin sen kantamaan.

Vähän ehjempi ehkä kuin ennen, kovin särkyvä sittenkin.
Surusoittoni sielussain kuulen, usein murtuvan kyyneliin.

Vähän ehjempi ehkä kuin eilen, silti muistoni kantaa saan.
Jäljet pettymyslyöntien tunnen, arkaa sielua haavoittaa.

Silti ehjempi katseeni nousee, minun kipuni hoidetaan.
Taivas särkyneet sydämet tuntee ja voi ehjäksi rakastaa.

Realistinen kuvaus eheytymisen matkasta: Ei vielä valmis, matkalla, vähän ehjempi kuin eilen. Mukana kipu, joka muistuttaa olemassa olostaan.

Matka on osoittanut laulun sanan todeksi. Olosuhteet eivät ole tehneet tyhjäksi Jumalan työtä. Päin vastoin: Juuri niiden keskellä Jumala ilmestyy ja tekee – voittoisaa – työtään. Hänen voimansa näkyy vaikeissa oloissa parhaiten; ei jää selittelemiselle ja ihmeiden ”inhimillistämiselle” sijaa.

Pääsiäiseen liittyvästä aihepiiristä minua puhuttelee ylösnousemus. Kuolema ei voinut Herraamme pidättää. Siksi Hänelle ei mikään elämän olosuhde ole mahdoton.

Paavalin muistutti Efeson kristittyjä:

”–miten mittaamaton on hänen voimansa, joka vaikuttaa meissä uskovissa. Se on sama väkevä voima, jota hän osoitti herättäessään Kristuksen kuolleista ja asettaessaan hänet istumaan oikealle puolelleen taivaassa ylemmäksi kaikkia valtoja, voimia ja mahteja, ylemmäksi kaikkia herruuksia, jotka mainitaan tässä ja tulevassakin maailmassa.”(Ef 1:19-21)

… ja Rooman kristittyjä:

”Mutta kaikissa näissä ahdingoissa meille antaa riemuvoiton hän, joka on meitä rakastanut. Olen varma siitä, ettei kuolema eikä elämä, eivät enkelit, eivät henkivallat, ei mikään nykyinen eikä mikään tuleva eivätkä mitkään voimat, ei korkeus eikä syvyys, ei mikään luotu voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta, joka on tullut ilmi Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme.”