Jumalan odotusarvo

Toisenlainen odotusarvo

Isä tai äiti katkaisee siivet lentoyritykseltä; pastori, aviopuoliso, esimies tai kollega torpedoi parhaat yrityksesi.

Tällaisen tavalla tai toisella elämääsi nähden vaikutusvaltaisen ihmisen jäljiltä, elämän odototusarvo voi olla hyvinkin negatiivinen. Jumalasta ja uskosta ei jaksa uskoa sen parempaa. Isä pitää huolen lapsistaan

Jumala haluaa luoda uutta

Jumala haluaa myös tälla alueella luoda meidät uusiksi. Hän haluaa vakuuttaa hyvää tahtoaan ja hyviä ajatuksiaan meitä kohtaan. Myös sitä, että Hän on tukemme, turvamme ja Puolustajamme silloin, kun elämä mättää, tragediat uhkaavat vyöryä ylitsemme ja jokin asia/ihminen/olosuhde uhkaa jyrätä ylitsemme.

Kun tämän tajuamme, alamme paitsi ratkaisuissamme myös rukouksissamme turvata hyvään odotusarvoon emmekä suostu alistumaan pahuudelle, vääryydelle tai hyväksikäytölle, vaan edellytämme elämässämme ja rukouksissamme muutosta!  Toisenlainen odotusarvo

Hyvyys on Jumalan luonne

Jumalan odotusarvo meitä varten on hyvä. Tämä hyvyys kuuluu Hänen luonteeseensa. Tätä hyväänsä Jumala haluaa myös meille.

Tähän odotusarvoon minulla on ollut pitkä matka.

Olen pitkän ajan pyristellyt pois hyväksikäytön kierteestä, elämänkokemuksiani vasten normaalina pitämästäni elämästä. Tästä voit lukea lisää artikkelista Parhaaksemme.

Halppiskopio huijasi

Yhdessä mutkassa törmäsin väärin markkinoituun uskoon, jossa kaikki rullasi eteenpäin helposti ja Jumalan siunaukset virtasivat. – Ongelma oli siinä, että oikeasti asia ei ollut niin tällaista rullaavaa uskoa julistavien elämässä.

 Ongelma ei ollutkaan niinkään ”Taivaan varastoissa”, vaan tavassa tuoda asia esille. Ilmeisesti henkilö oli ottanut omakseen menestysjulistuksen ja siitä kehittänyt oman variaationsa: Noista ”Taivaasta tiputetuista” varannoista tuli todellisen Taivaan annin ”halppiskopio”, joka näytti aidolta, mutta ei sitä ollut. – Runsautta tiukkuva taivas, Pauliina Kuikka

Minun tragediakseni muodostui se, että sotkin keskenään oikean ja väärennöksen. Aloin varomaan en vain väärennöstä vaan myös aitoa:

— menestyksen kulisseja ylläpitävät henkilöt ovat tehneet uskon asialle melkoista hallaa – saaneet niin minut kuin monet muutkin perääntymään monta askelta ja välillä ampumaan liian herkällä liipasimella kaikkea uskoon viittaavaa. Minun laillani joku muukin voi pelätä uskovansa ”liikaa”.- Runsautta tiukkuva taivas, Pauliina Kuikka

Mikä se Jumalan tahto oikein on?

Uidessani syvissä epäilyksen vesissä ja kohdatessani melkoisia vastuksia kuulin yllättävän monen rukoilijan suusta rukouksen jatkoksi lisätyt sanat: ”Vapauta (tms.) — jos se on Sinun tahtosi.”

Tässä kummallisessa sekavassa aikakaudessa avukseni tuli oivallus Jumalan tahdosta:

Vasta kun tajusin, että vapaus ON Jumalan tahto, asiat alkoivat oikenemaan. Aloin tajuta, että ei meidän uskovina tarvitse muitta mutkitta mukisematta hyväksyä jokaista vaivaa ja vastoinkäymistä osaksemme. Me voimme rukoilla apua ja vapautta. Me voimme uskoa, että Jumalan tahto on elämä ja rauha. – Runsautta tiukkuva taivas, Pauliina Kuikka

Rukouksiimme päämäärätietoisuutta ja potkua antaa ajatus:

Taivaan varastot ovat täyteen lastatut. Niistä ”tiukkuu” siunausta yllemme. Uskallanhan/uskallathan avautua Jumalan Taivaan todelliselle annille. Jumala on hyvä Isä niille, jotka Häntä avuksi huutavat ja uskovat Hänen hyvyyteensä. Isä antaa Hänen parasta. Meidän ei tarvitse suostua vähempään. – Runsautta tiukkuva taivas, Pauliina Kuikka

 

 

Olenko uskottava (+Miksi en)?

Otin oikeasti lukua tuolla koulutunnilla.

Heillä ei ole unelmia?

Tyhjä paperi pyöri pitkään usean nuoren pulpetilla:

Ei myö tiijetä.

Saman kohtasin puhuessani varttuneemmalle väelle Jumalan-kokoisista unelmista. Ihan kuin mikään ei olisi liikahtanut.

Tätä taustaa vasten Rick Rennerin artikkeli osuu ja uppoaa. Herättää.

Tahdottomat (tai innottomat) ihmiset kuljeksivat elämässä omaan tahtiinsa hyväksyen standardit ja käytänteet, jotka eivät tulisi kuuloonkaan liikemaailmassa. He ovat kuin kuolleita.

If You speak English, you may read the original passage by Rick Renner It´s Weariness To Work With the Dead! (On uuvuttavaa tehdä työtä kuolleiden kanssa)

Kuin kuollutta motivoisi

Miksi on niin uuvuttavaa tehdä työtä ”kuolleiden” kanssa? – He eivät liiku omaehtoisesti. Heitä pitää liikuttaa.

Sinä tuuppaat, työnnät, anelet, julistat ja rukoilet näiden ihmisten puolesta…, Viimein he vastaavat pyyntöösi tehdä jotain – ja tekevätkin hetken, kunnes pienen vastustuksen tullen tai väsymyksen takia lakkaavat tekemästä.

Luovuttamiselle ja päämäärättömyydelle on juurensa:

He ovat kasvaneet ympäristössä, jossa pikkiriikkistä pipertämistä on pidetty normaalina – ja niin he hyväksyivät tällaisen ajattelun osaksi elämäänsä.

Seuraukset suuntautuvat henkilöön itseensä:

Tällainen henkilö vahingoittaa itseään, koska hän käyttää tällaista ajattelua tekosyynä pysyäkseen keskivertona.

Ja toki myös henkilöön, joka tekee työtä heidän kanssaan. Voit panostaa heihin vaikka kuinka paljon – saamatta aikaan tulosta:

Voit lähettää heidät kouluun, kouluttaa heitä, jopa maksaa heidät maailman äärin, jotta he oppisivat uusia ja parempia toimintatapoja – mutta jos he eivät ole sellaisen sisäisen voiman valtaamia, joka tähtää paremmaksi ja enemmän ammattimaiseksi tulemiseen, heihin upottamallasi rahalla ei ole mitään merkitystä.

Rehellisesta sanoen, en ole tästä näkökulmasta osannut johtajuutta ajatella.

Tämä sana on varma: joka pyrkii seurakunnan kaitsijan virkaan, tahtoo jaloon työhön. 1 Tim. 3:1

Ehkä juuri siitä syystä, että olen varttunut pikkuriikkiseen pipertämiseen tyytyneiden parissa.- Ja myös aikuisiällä viettänyt vuosia seurassa, joka ei ole rohkaissut kohti Jumalan laajaa maailmaa. Liian monta kertaa oma ja toisen arvo ja tehtävä on määritelty ihmiskeskeisin mittarein. Keskiverto on osa minua(kin).

Johtajuuden tahtotila

Pyrkimys/tahto ei ole vain tärkeä ominaisuus kaitsijan viralle, vaan se on tärkeä edellytys jokaiselle, joka haluaa täyttää elämässään Jumalan tahdon.

Pyrkiminen tulee kreikan sanasta ορεγομαι [oregomai], joka tarkoittaa

  • ojentautua kohti tai tavoittaa. Se merkitsee
  • kaipausta, palavaa halua,  kaipuuta saavuttaa jotain tai tulla joksikin. Se antaa kuvan siitä, miten henkilö
  • kiinnittäytyy kohteeseen niin, että hän koko olemuksellaan kurottautuu saadakseen otteen päämäärästä tai kohteesta.

Rick Renner käyttää hengellisessä kentässämme tunteita herättävää sanaa: menestys. Menestys hengellisessä kentässä käytettynä liitetään usein menestysteologiaan – joka taasen on muodostunut leimakirveeksi, jolla saa helposti kartettavan leiman…

Menestys liike-elämän kielessä (Business Dictionaryn mukaan) tarkoittaa tavoitteiden onnistunutta saavuttamista. – Siinä taasen ei ainakaan minun heinäntekojärjen mukaan ole mitään väärää, kartettavaa tai outoa, jos tavoitteet ovat Jumalan tahdon tekeminen ja Jumalan valtakunnan eteenpäinmeneminen!

Se, että haluaa menestyä, ei takaa menestystä. Menestyksen saavuttaminen edellyttää paljon panostusta ja kovaa työtä. Monet menestyksestä unelmoivat eivät saavuta sitä, koska heiltä puuttuu tahto/halu – ja koska he eivät halua laittaa itseään likoon, laittaakseen ”menestyksen tapahtumaan”.

Toisin sanoen he eivät kääri hihojaan ja ala töihin.

Esteitä tulee kasvun tielle. Jos sinulla ei ole palavaa tahtoa/halua olla Jumalan käytössä ja tehdä jotain tärkeää Hänen valtakunnassaan, ei tarvitse kovinkaan monta estettä, kun luovutat ja peräännyt sitoumuksistasi.

Tämän takia on elintärkeää kehittää sisäistä tahtoa/halua niin vahvaksi, että kykenet voittamaan tiellä vastaasi tulevat vastustavat voimat.

Tahtotila – Todistus

Kysymys on myös elämän todistuksesta. Renner viittaa pikkiriikkiseen pipertämiseen, päämäärättömään vaelteluun, jonka seurauksena, maailma, jota me nk. uskovat pidämme lähetyskenttänämme:

— näkee seurakunnan säälittävänä kokonaisuutena, joka koostuu tolvanoista, jotka eivät ole vakavissaan sen kanssa, mitä he tekevät ja sanovat.

Autz. Tuo sattuu.

Tässä jos missä on mietinnän paikka:

  • Kärsinkö minä/seurakuntani uskottavuusongelmasta?
  • Onko sinulla ja minulla päämäärä selvillä? [Muukin kuin taivas. On tärkeä kysyä, mitä teen matkalla!]
  • Mitä teet/teen tavoitteen eteen?

Hihat ylös ja töihin!

Renner latelee realiteetteja:

Sinusta ei voi tulla mitään erityistä etkä voi saavuttaa mitään merkittävää tekemällä, mitä muutkin tekevät. Ollaksesi kärjessä, sinun on tehtävä enemmän kuin muut. Jos sinulla ei ole intoa/tahtoa, et siihen kykene.

Mitä sitten voimme tehdä?

  • Voimme rukoilla Pyhää Henkeä sytyttämään vahvan innon tulla siksi, miksi Jumala on  meidät kutsunut ja täyttämään kaiken, mitä Hän on käskenyt meidän tehdä.
  • Voimme vahvistaa (Herran avulla) tahtoamme, kunnes se on niin vahva, että voitamme jokaisen vastaamme käyvän voiman.
  • Voimme kurottautua koko olemuksellamme ja ottaa otteen päämärästämme.
  • Voimme kääriä hihat ja alkaa töihin.

Siemenpussien äärellä

Peilausta ja heiluriliikettä

Takanani on syvällinen peilausprosessi suhteessa siihen, mihin uskon.

Yhtä lailla takanani on heiluriliike äärilaitojen välillä: tietyistä ajatuksista hyvin kriittiseen suhtautumiseen – ja taas takaisin.

Peilausprosessin ja heiluriliikkeen taustalla ovat kokemukseni hengellisyyden väärinkäytöksistä. Minun logiikallani väärinkäytöksistä seurasi se, että suhtauduin äärimmäisen varauksellisesti – jopa kielteisesti – kaikkiin niihin hengellisyyden alueisiin, jotka jollakin tavoin muistuttivat kokemastani. Esimerkkeinä karismaattisuus, menestys, uskovan auktoriteetti.

Heiluriliikkeen äärilaita johtui negatiivisista kokemuksista, kun taas paluu kohti toista laitaa myönteisistä kokemuksista, siitä että olen vähin erin tajunnut, että yksi mätä omena ei merkitse sitä, että kaikki omenat olisivat mätiä.

Missä vika, kun auringonkukista ei kasva auringonkukkia?

Mädän omenan tunnistaminen on tärkeää, koska se helposti palaa muunkin omenasatsin. Sen sijaan johtopäätös, jonka mukaan tuomitsen kaikki omenat mädiksi ja alan niitä välttämään, on järjetön ja epälooginen johtopäätös.

Lähestyn asiaa toisen vertauskuvan kautta:

Ajatellaan siemenpussia, vaikkapa auringonkukansiemeniä. Oletamme kaupasta pussin ostaessamme, että siinä on auringonkukansiemeniä. Kylvämme pussin sisällön olettaen, että siitä kasvaa auringonkukkia. – Pettymyksemme ja hämmästyksemme on suuri, jos pussin sisällöstä kasvaa ihan jotain muuta. Tunnemme itsemme petetyiksi.

Kuka meistä syyttäisi alkuperäistä auringonkukansiementä asiantilasta: Auringonkukan siemenet ovat huonoja, niistä ei kasva auringonkukkia..? Ajattelisimme, että kyseisen pussin siemenet eivät vastanneet odotuksiamme, koska pussin sisältö ei ollut sitä, mitä sanottiin sen olevan. Ilmankos siitä ei kasvanut auringonkukkia!

Silloin, kun jotain uskon osa-aluetta markkinoidaan väärin, kyse on samantapaisesta asiasta. Usko ei toimi sen vuoksi, että sisällössä on jotain ongelmaa. Se ei itse uskoa tai jotain sen osa-aluetta tee toimimattomaksi.

Todellinen toimimattomuuden syy: Väärä markkinointi

Olen useassa mutkassa törmännyt uskon väärään markkinointiin. Esimerkiksi: Ihmeinä on kerrottu asioita, jotka eivät täytä ihmeen tunnusmerkkejä. Joskus on ”ihmettä” lähemmin tarkastellessa selvinnyt, että asiaa ei ole kerrotussa muodossa edes tapahtunut. Seuraavassa muutamia esimerkkejä, joiden edessä olen pöyristynyt kerran, jos useammankin.

Julistaja puhuu toisella laidalla Suomea tai maailmaa ihmeistä ja herätyksestä, seurakunnassaan tai kokouspaikkakunnillaan. Paikkakunnilla ei tuosta ”herätyksestä” ole tietoakaan.

Julistaja puhuu unesta, jonka hän on nähnyt siitä, miten hänen seurakunnastaan alkaa herätys. Yllättäen törmään samaan uneen vuosia myöhemmin, kun toinen julistaja samalta paikkakunnalta kertoo unta omanaan ja kertoo herätyksen alkavan hänen seurakunnastaan.

Julistaja kertoo, miten hän on paikkakunnan tuki ja turva, miten paikkakunnalla on tapahtunut ihmeitä hallintoelimiä myöten hänen rukoillessaan. Törmään toiseen vastaavanlaiseen tarinaan, jossa toinen julistaja kertoo itsestään samaa.

Ihan kuin jouluaattoiltana vilistelisi kaupungin kaduilla kymmenen joulupukin asuun pukeutunutta ja kaikki väittäisivät olevansa aitoja, oikeita joulupukkeja.

Näiden tilanteiden äärellä joidenkin julistajien usko on paljastunut bluffiksi, kun kulissit ovat kaatuneet.

Olen oppinut, että ihmekertomusten taustat kannattaa tarkistaa. Todellinen ihme kestää tarkastelun.

Silti olisi mieletöntä hylätä  julistajan toilausten vuoksi Sana.

Näin olen itse kuitenkin tehnyt.

Bluffijulistajia ja toisia johtopäätöksiä

2012 kevätkesällä luin oklahomalalaisen Jennifer Millsin tekstejä, joissa hän rukoili erilaisia asioita käyttäen Sanaa. Ilmiselvästi menestysteologiaa! Ja Mills kaveerasi sellaisten kavereiden kuin Kenneth ja Glory Copeland, Jerry Savelle ja Joel Osteen kanssa!

Millsillä oli viisautta käsitellä menestysfoobikkoa. Hän kirjoitti minulle:

Ei sinun tarvitse uskoa kirjoituksia. Usko Sanaa. Lue Sanasta. Katso, mitä Sana sanoo.

Jouduin pyörtämään puheeni ja ajatukseni menestyksen suhteen.

Kokemuksieni valossa olin tehnyt juuri tuon auringonkukkapussissa ei olekaan auringonkukansiemeniä – siis auringonkukansiemenet ovat valhetta – väärintulkinnan.

Olin kuullut menestysjulistusta, joka perustui blufffin. Näin ajauduin teologiaan, jonka mukaan menestys on harhaa ja siihen, että erityisesti Uusi testamentti ei puhu menestyksestä. Tästä ei ollut kovin pitkä matka siihen, että muitta mutkitta ja mukisematta otin vastaan, mitä ylhäältä (?) annettiin eli kun elämässä oli vastoinkäymisiä, pidin niitä Jumalan tahtona. – Ja tietysti vielä luin ja kuuntelin opetusta, jonka mukaan asia oli juuri näin:

Jumala kurittaa jokaista lasta, jota Hän rakastaa.

Kultakin koetellaan tulessa.

Vähitellen aloin tajuamaan, että asia ei ole ihan noin mustavalkoinen.

Kuri ei ole piiskaa, vaan ohjausta – joskus topakasti sauvalla ohjaten. Koskaan Hyvä Paimen ei lyö lammastaan; paimen, joka ei ole tehtäviensä tasalla tekee niin, mutta hän onkin huono paimen – tai varas. Lue Hes 34, Ps 23, Joh. 10.

Koettelemusten jalostavasta vaikutuksesta on Raamatussa hyvää opetusta. Kulta puhdistuu tulessa. Silti tilanne ei ole sellainen, että Valaja vain heittää omansa tuleen. Valajalla on tulelle oma tehtävänsä ja Hän on vierellä eikä koskaan anna kuumuuden pilata kultaa. Kuumuutta on tasan sen verran kuin on tarpeen.

Jumala ei ole sadisti, vaan Hänen tarkoituksensa kaikessa on Hänen omansa paras.

On äärimmäisen tärkeää, että emme Jumalan omina laita Paimenen piikkiin varkaan töitä ja Jumalan tilille vihollisen tekoja – ja että opimme laittamaan rajat varkaalle, kun se on tulossa viemään meiltä jotain, mitä Jumala ei ole vietäväksi tarkoittanut.

107. Joosefmainen tapa

Olen leikillisesti nimittänyt itseäni ”joosefunennäkijäksi”, koska Herra silloin tällöin näyttää avaavan uutta näkökulmaa unen välituksellä. Usein sillä tavoin, että en ole asiaa osannut tuolta kannalta katsoa, koska elämäntilanne on jumiuttanut minut tiettyyn ajatusmalliin – enkä tajua, miten Herra vie siitä ulos tai mitä Hän haluaa minun tekevän.

Esimerkiksi takavuosina kävin maatalouden jatkokoulutusta. Tunsin pari kurssikaveriani entuudestaan. Toinen heistä tuntui olevan kovinkin myötämielinen hengellisille asioille. Tuossa tilanteessa näin unen, jossa nimenomaan toinen (ei siis se, jonka oletin) sanoi minulle: ”Paula, sinä et ole kertonut minulle Jeesuksesta.” Niinhän siinä sitten kävi, että mielestäni tälle vähemmän kiinnostuneelle sainkin kertoa uskonasioista tämän henkilön tiukissa elämän mutkissa.

Toinen ”joosefmainen ongelmanratkaisu” kosketti itseäni hyvin syvästi – erityisesti, kun ajan saatossa ymmärsin unen viestin.

Eräässä vaiheessa perheeni oli taloudellisesti erityisen tiukilla. Kovasti rukoilimme asioiden ratkeamista ja odotimme ihmettä. Avartavaa oli, kun eräänä yönä heräsin unesta. Olin unessa tulossa kirkosta ja harmini oli, kun minulle ei ollut, mitä laittaa kolehtiin. (Tilanne oli oikeasti noin tiukka!) Unen symboliikka puhui voimakkaasti siitä, kuinka tarkka Herra on! Olin kävellyt unessa täsmälleen sen määrän kilometrejä kuin (kuten myöhemmin selvisi :)!) oli kulunut aikaa siitä, kun nämä vaikeudet olivat alkaneet. Juuri tuona kilometrien osoittamana päivänä, Herra alkoi aukoa solmuja. :)! Kyseisen kilometrimäärän kohdalla katsoin maahan ja huomasin tien reunaviivan ja pientareen välissä euron ja kahden euron kolikkoja ohuena  kerroksena. Hämmästelin, miten paljon rahaa mahtoikaan siinä olla jalkojeni edessä ja siitä eteenpäin.  Ei lottovoiton määrää – mutta riittävästi jokapäiväiseen elämään – eikä vain siihen, vaan sain unessa sydämelleni kohteen ”ylimääräiselle”: ”Nämä on tarkoitettu sinne, missä julistetaan evankeliumia.”

Toden totta! Olemme perheenä saaneet kokea Jumalan luontoisetuja! Emme kylve rahassa. Ei meillä ole bemareita ja porscheja… ei elitistisiä huonekaluja. Herra on pitänyt lupauksestaan huolen. Ilmeisesti niin, että päivänmatkan kerrallaan Hän huolehtii. Esimerkiksi kuluneena kesänä en ole ehtinyt paljon säilöämään mitään – mutta heinäkuun alusta saakka olen metsästä kantanut purtavaa pöytään joka päivä! Yksi arkinen esimerkki mainitakseni.

Eräs yksityiskohta jäi mietityttämään näkemässäni unessa. Näin siinä kolikkojen keskellä hopeisen, karunnäköisen, krusifiksin. Ihmettelin krusifiksin ”irrallisuutta” asiayhteydestä. Matkan  varrella krusifiksin liittyminen asiaan on selvinnyt. Herran huolenpito on ”kirkastamassa” vähin erin – tämän päivän hengellisessä kentässä usein vähäistä – näkemystä ristiinnaulittuun Kristukseen.

En halua yleistää väärällä tavalla – vaan puhun siitä, mitä olen itse kohdannut hengellisessä kentässä, sitä kuinka ristiinnaulittu Kristus on unohdettu! On unohdettu kristinuskon perusta!

Edelleenkin monenlainen rujous ja vaikeus, sairaus ja kärsimys voi olla osa uskovan, Jumalaan luottavan ihmisen arkipäivää. Elämä ei ole mutkatonta ja suoraa. Miten tuota vaikeutta ja kärsimystä lähestymme?

Kovin sanoin? Tuomiten? Syyttäen epäuskosta tai vääränlaisesta uskosta tai synnistä? Pakkohan jonkin on olla vialla, kun ihminen ei menesty?

Ihan totta – elämäni vaikeimpina hetkinä, kokiessani Herran konkreettisen huolenpidon ja varjeluksen, Hänen vapauttavan voimansa tilanteissa, jotka ovat minulle olleet mahdottomat; Hänen ilmestymisensä ahdistuksen keskellä; Hänen parantavan voimansa, kun lääkäri ei ole voinut mitään… niissä tilanteissa on ristin – voittoisa – sanoma avautunut. Kuten Erkki Leminen runossaan toteaa: Sanan viimeisen, voittoisan, sanoo Elämä.

Usein – mitenkään kärsimystä ihannoimatta – on siitä omasta haastavasta tilanteesta kummunnut rohkaisu myös toiselle, joka käy samantyyppistä tilannetta läpi.

”Tuska, jota ei väistetä, antaa uudenlaista rohkeutta ja iloa keskelle elämän arvaamattomuutta ja haurautta. Hoidettu haava, läpikäyty suru ei vammauta, vaan siitä virtaa parantavaa voimaa muillekin ihmisille. Oman kärsimyksen läpikäyminen herkistää muiden kärsimyksille”.(Maria Junkkari, Avara hellyys)

Niin – eikä tuossakaan arkisessa huolenpidossa ole kysymys omasta hyvyydestäni, vaan niinkuin eräässä virressä sanotaan: ”Mä elän laupeudesta ja armon antimista…”

92. Tuli taivaasta vai vain tomut oven raosta?

Olen pohtinut paljon rukousta ja esirukousta, sitä mistä (esi)rukouksessa oikein on kysymys. Löysin aihepiiristä ihan käyvän sivuston http://www.rukous.net. Näytti olevan tasapainoista opetusta.

(Esi)rukouksen ytimestä – ja väärinymmärryksestä

Itseäni on todella paljon puhutellut se, minkä olen ymmärtänyt (esi)rukouksen ytimeksi: Tulkoon Sinun valtakuntasi. Tapahtukoon Sinun tahtosi niin maan päällä kuin taivaissa. Rukouksen ydin on, että rukoilemme Jumalan tahtoa tapahtumaan.

Ongelma näyttää olevan, että liian usein ymmärrämme tämän Jumalan tahdon väärin – liian usein omista motiiveistamme käsin. Tämä ”värittyminen” johtaa meidät jopa Jumalan tahdon vastaiseen toimintaan – niin vilpittömiä kuin toiminnassamme saatamme ollakin.

Yksi esimerkki Raamatun lehdiltä on opetuslasten kostonhimoisuus ja näyttämisenhalu. Ukkosenjylinän pojiksi nimitetyt Jaakob ja Johannes, veljekset kuin ilvekset Sebedeuksen suvusta :), halusivat osoittaa, että Jeesuksen seuraajista pesee, kun mokomat ihmiset eivät ottaneet heitä ja Jeesusta vastaan. He kysyivät Jeesukselta lupaa rukoilla tulta taivaasta kuluttamaan moisten ihmisten asuinsijat ja ihmiset siinä sivussa. Uskoa heiltä ei puuttunut. Sen sijaan heiltä unohtui se, mitä Jeesus oli heille sanonut lähettäessään  heidät julistaan Jumalan valtakuntaa ja parantamaan sairaita ja antaessaan heille vallan parantaa taudit ja karkottaa pahat henget.(Luuk 9: 1,2)

Jeesus terotti nimenomaan sitä, että jos jossakussa paikassa ei oteta heitä vastaan, heidän oli vain lähdettävä ja pudistettava tomu jaloista – ja sillä siisti. Nyt kun heitä ja Jeesusta ei otettukaan vastaan samarialaisessa kylässä sen takia, että he olivat menossa Jerusalemiin (mitä samarialaiset eivät traditionaalisista syistä voineet sietää), nämä  opetuslapset Raamatulla (kertomuksella Elian ja Baalin profeettojen konfrontaatiosta) perustellen olivat valmiita käskemään tulta taivaasta kuluttamaan nuo ihmiset. Heille ei tullut mieleenkään, oliko Samariassa tapahtunut verrannollinen vuosisatoja aiemmin tapahtuneeseen!

Tänäkin päivänä julistetaan Elian voitelua ja myös häneltä Elialle siirtyvää ”kaksinkertaista” voitelua, jota seuraavat ihmeet ja tunnusteot – ja tuli! Olisiko aika kuunnella, mitä Jeesus vastasi ukkosenjylinänpoikaopetuslapsilleen?

”Jeesus kääntyi ja nuhteli opetuslapsia [ja sanoi: ”Te ette tiedä, minkä hengen omat te olette.  Ihmisen Poika ei tullut ihmisten sieluja kadottamaan vaan pelastamaan.”]. Yhdessä he jatkoivat matkaa toiseen kylään.”

Jeesus teki niinkuin opetti. Hän yksinkertaisesti siirtyi seuraavaan kylään.

Paavali kirjoitti:

”Älkää itse kostako, rakkaani, vaan antakaa sijaa Jumalan vihalle, sillä kirjoitettu on: ´Minun on kosto, minä olen maksava, sanoo Herra´.” (Room 12: 19)

Elian case ei sopinut kyseiseen tilanteeseen ollenkaan! Tuli ei kuluttanut profeettoja, vaan uhrit. Tuli oli Jumalan yliluonnollinen merkki Jumalan läsnäolosta. Elia kyllä tuossa tilanteessa ”hoiteli” Baalin profeetat – ymmärtääkseni Jumalan käskystä. Jeesus sen sijaan ei käskenyt opetuslapsiaan vahingoittamaan ketään.

Sekä Jaakob että Johannes näyttävät oppineen jotakin, kun heidän kirjeitään lukee. Etenkin Johanneksesta tuli ”rakkauden apostoli”, jonka korostus oli rakkaudessa ja yhteydessä. Rakkauden ja totuuden tuli kulkea käsi kädessä. Johanneksen tulkinta oli jopa niin tiukka, että hän oli sitä mieltä, että toista kristittyä vihaavalla ei ollut yhteyttä Kristukseen!

”Mutta se, joka vihaa veljeään, on pimeydessä. Hän vaeltaa pimeässä eikä tiedä, minne on menossa, sillä pimeys on sokaissut hänen silmänsä.” (1 Joh 2:11)

Se ei käy, ei kerta kaikkiaan käy!

Annetaanpa Jaakobille sanan vuoro: 

”Kielellä me kiitämme Herraa ja Isää, ja sillä me kiroamme ihmisiä, Jumalan kaltaisiksi luotuja; samasta suusta lähtee kiitos ja kirous. Tämä ei käy, veljeni.” (Jaak 3: 9-10) 

Englanninkielisessä maailmassa puhutaan epidemian lailla leviävästä opetuksesta, jota nimitetään ”karismaattiseksi noituudeksi” (!) (Charismatic witchcraft)  ja Jaakob-3-kirouksesta (James 3 Cursing). Aiheesta on kirjoitettu jopa kirja Breaking Christian Curses: Finding Freedom from Destructive Prayers (Dennis Cramer) ´Kristillisten kirousten murtaminen: Löydä tiesi vapauteen tuhoisista rukouksista” (ei ole käännetty suomeksi, valitettavasti).

Kun ampuu yli…

Jo on aikoihin eletty! Kristittyjen on tarpeen suojautua toisten kristittyjen kirouksilta! Ampuu jollakin yli – ja kuinka pahasti.

Olen omin silmin nähnyt ja omin korvin kuullut moista kiroamista tehtävän täällä Suomessakin. Esimerkkini ovat tällä kertaa kyllä ulkomailta. Vuonna 2009 eräät kristityt profetoivat ja rukoilivat Barack Obaman kuolemaa, koska tämä oli myöntyväinen aborttiin. Samalla tapaa nämä kristityt profetoivat ja rukoivat niille naisille, jotka päätyivät aborttiin. Hetkinen! Tuohan kuulostaa oikealta ja raamatulliselta – mutta vain kuulostaa! Kuten tuon julkituonut alaskalainen blogisti asian ilmaisikin: Missä on kristittyjen rakkaus ja rakkaudellinen todistus, jolla he rakastaisivat nämä ihmiset Jeesuksen luo? Totuutta tuossa toiminnassa tuntui olevan; rakkaus puuttui.

Samaan tapaan eräs kristillinen yhteisö otti ”kunnian” Anton LeVeyn, Saatanan kirkon perustajan kuolemasta. Juuri kun he olivat rukoilleet LeVey oli kuollut. Tämän asian esilletuoneen blogistin tavoin itsellänikin on närkästyksen aihe: Missä oli rukous tämän LeVeyn pelastumisen puolesta? Toiko Jumalalle kunniaa LeVeyn kuolema kenties pelastumattomana?

Ihan tosi: Käydessämme tuommoista sotaa sellaisia ihmisiä vastaan, joista emme jostain syystä vain tykkää, jotka ovat kanssamme eri mieltä – tai ihan oikeasti meitä ja julistustamme vastustavia tahoja kohtaan, emme ole Jumalan asialla, vaan Hänen vihollisensa asialla. Edes Jumalan mieleen ei ole jumalattoman kuolema – saatika Hänen omansa kuolema tai onnettomuus. Hän haluaisi, että jokainen ihminen pelastuisi ja tulisi tuntemaan totuuden.

Jos alamme kiroilemaan ihmistä, Jumalan luomaa ja Kristuksen lunastamaa, pilkkaamme Hänen Luojaansa ja Lunastajaansa. Ei hyvä. Ei hyvä. Sanoisin.

Ennen kuin lähdemme määrittelemään toisen elämää nk. (esi)rukouksillamme, pahimmillaan kirouksillamme, meidän kannattaisi lukea Raamattumme uudelleen – ja tarkasti. Ei  enempää Jeesus kuin Hänen seuraajansakaan käyneet sotaa lihaa ja verta vastaan, ihmisiä vastaan. Heidän hengellinen sotansa ei ollut kenenkään ihmisen tulevaisuuden määrittelyä.

Mitä hengellinen sota on – ja mitä se ei ole?

Nähdäkseni Jumalan sota-asun pukeminen (esim. Ef 6) on nojautumista, luottamista, uskoa Kristuksen kokonaisvaltaiseen sovitustyöhön. Siinä ei tarvitse käskeä tai komentaa henkivaltoja, ei kirota ihmisiä, omistaa itselleen maa-alueita (mikä on toisen kirjoituksen aihe!) tai muutakaan semmoista. Kristuksen työ riittää – myös suhteessa henkivaltoihin.

Sen sijaan – asioihin (myös silminnäkijänä ja kirjoittamani läpi eläen) tutustuneena, voi liiallinen sählääminen henkivaltojen kanssa aiheuttaa ylimääräistä päänvaivaa ja ylimääräistä taistelua kristityn elämässä. Senkin ajan kun kiroamme toisia tai rukoilemme toisia (kristittyjä!) vastaan käyttäisimme evankeliumin julistamiseen, saattaisi pelastua muutama ihminen. Sen sijaan hukkaamme aikaa kiroten ja/tai komentaen henkivaltoja – pahimmillaan niin, että oikeasti on tarvetta tutustua tuohon mainitsemaani kirjaan, että kirouksen kohde tarvitseekin topakkaa rukousta ja vapauttamista sen takia, että on joutunut osaksi sellaista, mikä on tavallisempaa lähetysmailla kuin nk. kristillisessä Suomessa! (tämäkin toisen kirjoituksen aihe!)

 

 

 

Kaiken omistaja

Muun muassa näillä sanoilla Paavali kuvailee kristittyjen tilannetta – ja kehottaa olosuhteessa kuin olosuhteessa osoittautumaan Jumalan palvelijoiksi (vrt. 2 Kor 6).

Ehkä tässä on kuvattu jotain siitä paradoksista, joka tämän päivän kristillisyyden keskellä koetaan pikemmin hätätilaksi – jolloin pitää äkkiä alkaa etsiä syytä siihen, miksi noin on (onko jokin synti, joka estää menestyksen, vaurauden ja terveyden, jne.) – kuin että nähtäisiin tuo tilanteena, jossa voimme siinäkin palvella Jumalaa ja kirkastaa Hänen nimeään. Tämän päivän kristillisyys – ainakin joissain suunnissa – pitää kunniassa ja varoissa kylpemistä Jumalan siunauksen mittarina. Samalla tavalla se pitää jatkuvaa vauhtia ja vipinää (kuten massoja ja ihmeitä) toisena merkkinä Jumalan voitelusta, jonka voimasta ikeet murtuvat. Jälleen ikeet merkitsevät enemmänkin ulkoisia asioita (sairautta, köyhyyttä, yms.) kuin sisäistä elämää (kuten jonkin kahlitsevan asian, synnin, murtumista).

Nuo edellä mainitut jakeet jos mitkä pitäisi mullistaa mahdollisen menestykseen keskittyvän teologian: Köyhänä ja kipeänäkin voi palvella Jumalaa. Köyhänä ja kipeänäkin voi kirkastaa Kristusta ja johtaa toisia Hänen luokseen. Tärkeintä on, että emme peittele tarvitsevuuttamme – emme sitä sisäistäkään köyhyyttä – Jumalalta, vaan tuomme kaikki tarpeemme Hänelle. Hän on luvannut, että yli ymmärryksen oleva rauha on varjeleva meidän sydämemme Kristuksessa Jeesuksessa. Hän on luvannut, että niillä, joilla on vanhurskauden nälkä ja jano, ne ravitaan – vieläpä sellaisella vedellä, että jano sammuu ja sellaisella leivällä, joka tuon nälän sammuttaa – oikeasti.

Minulla on soinut monta päivää mielessä vanha laulu, jonka sanat menevät näin:

1. Moni janoisena elon tietä kulkee, tyhjyys täyttänyt on sielun kaipaavan, sielu erämaassa janoisena huutaa: Anna vettä joka janon sammuttaa. 

2. Mistä nääntyneenä lähteen kirkkaan löydän, josta puhdas vesi vielä kumpuaa. Sielu haljenneilla kaivoilla vain huutaa: Anna vettä, joka janon sammuttaa. 

3. Nosta katsees ylös, etsi elon Herraa, hän sun etees avaa lähteet ihanat. Pyydä juodaksesi vettä elon virran, siitä sielus jano tyydytyksen saa. 

4. Poistuu synkät pilvet elon taivahalta, kun Herran kädet sua johdattaa. Ei sielus enää erämassa huuda, olet juonut vettä, joka tyydyttää. 

5. Kaikki janoovaiset tulkaa veden ääreen, tekin joita murhe, puute ahdistaa. Tulkaa ostakaa ja syökää taivaan mannaa, sitä ilmaiseksi teille tarjotaan. 

Se, että on tyhjä, ei ole huono juttu. Se, että peittää tyhjyytensä jollakin muutta, on. Se, että pyytää Kristusta täyttämään tuon tyhjyyden, vie oikeille lähteille. Siellä ei kysytä menestystä tai saldoa. Siellä tarjotaan aitoa ”täytettä” tyhjyyteen – vieläpä Kristus lupasi samarialaiselle naiselle: Ne vedet tulevat hänessä elävien vesien lähteiksi, jotka kumpuavat ikuiseen elämään. Eikä vain niin. Ne vedet ovat virratessaan kauttamme siunauksena myös toisille.

Viime viikonloppuna tapasin eräissä rippijuhlissa ikämiehen, jolla oli kertomuksia kaivon teosta moneen lähtöön. Hän totesi, että ei hän niiden taikavarpumiesten perään ole. Jos joku niin kaivon tekee, tehköön. Hän on luottanut siihen, että kun porautuu tarpeeksi syvälle, vettä löytyy.

Näin se vain tässä hengellisessäkin elämässä. On noita ”taikavarpuihmisiä” liikkeellä täälläkin. Lupaavat milloin minkäkin kirjan tai seminaarin kautta avun. Lupaavat milloin minkäkin tekniikan ratkaisevat ongelmat. On kirousten katkomisia ja demonien ulosajamisia, on keinoa ja metodia moneen lähtöön. Toivon mukaan ymmärrätte satiirini. En pistä näitä halvalla. Arvostan hyviä kirjoja. Ymmärrän, että joissain tilanteissa voi pahan valta ottaa ihmisestä otteensa. Silloin on aika toimia.

Sen sijaan, jos yritämme jokaiseen ongelmaamme etsiä ratkaisua näistä metodeista, homma ei toimi! Silloin, kun minun pitäisi pistää kuriin vanha Aatuni tai Eevani, ei välttämättä ole kysymys mistään kiukun demonista tai kaloreista kakussa tai laiskuuden hengestä. Silloin ei auta, vaikka demoneja kuinka hätistäisin tiehensä. Minun pitäisi sulkea suuni jättää ottamatta kolmas kakkupala ja lähteä lenkille. Se siitä!

Mikään ei korvaa sitä, että poraudun itse lähteille. Tutustun Jumalan Sanaan ja sen kautta Kristukseen. Käyn ihan omin jaloin seurakunnassa/ kirkossa, kristittyjen yhteydessä. En ole silloin valmiiksi pureksitun ruuan varassa. Ajattele nyt jos arkisessa elämässä söisit valmiiksi pureksittua ruokaa! Yäk! – Näin vain monet tekevät! Lukevat kirjoja, katsovat TV:tä, kuuntelevat kristillisiä ohjelmia… Helppoahan se on. Mutta jopa vaarallista! Jos syöt kaiken, mitä ulottuvillasi on, voi olla hengellisesti aliravittu, jos ravinto ei ole monipuolista – tai sitten se on pullahöttöä ja pikaruokaa. Voit myös saada hengellistä ravintoa, joka on haitaksi terveydellesi… Joten katso itse, mitä syöt. Älä syytä muita – tai demoneja, jooko 😉

Kun poraudut syvälle Sanassa ja rukoillen. Vesi – kaipaamasi virvoitus – ei voi olla löytymättä. Silloin sinulla on tuoretta vettä jakaa muille. Ajatellaanpa vielä kaivoa. Jos kaivovesi seisoo, (jälleen YÄK!) se muuttuu limaiseksi ja haisevaksi. Samoin voi käydä meidän hengellisen elämämme. Sitä paitsi, jos kaivossa ei vesi vaihdu, siitä ei kukaan vettä ota, ei siihen uutta sovi. Laitetaan siis hyvä kiertoon. Jaetaan rohkeasti elävää, Kristuksen antamaa vettä. Saamme tuoretta tilalle.

Tujakkaa tekstiä

Tänään oli yhden seurakuntamme rippileirin konfirmaatio. Täytyy sanoa, että olipa ”tujakkaa” tekstiä päivän teksteissä. Niissä puhuttiin hyvin suorasanaisesti siitä, kuinka helppoa meidän on tuomita toinen ihminen hänen teoistaan – vaikka itse teemme täsmälleen niitä samoja tekoja.

 ”Tuomitessasi toisen julistat tuomion myös itsellesi, koska sinä, toisen tuomitsija, teet itse samoja tekoja. Me tiedämme, että Jumala on oikeassa tuomitessaan ne, jotka tekevät tällaista. Kuvitteletko sinä välttäväsi Jumalan tuomion, kun teet itse sellaista, mistä tuomitset muita? Halveksitko sinä Jumalan suurta hyvyyttä, kärsivällisyyttä ja pitkämielisyyttä? Etkö ymmärrä, että Jumalan hyvyys johtaa sinut kääntymiseen? Mutta sinä olet kova etkä sisimmässäsi tahdo kääntyä. Näin kartutat vihaa, ja se kohtaa sinut vihan päivänä, jolloin Jumalan oikeudenmukainen tuomio tulee julki. Silloin Jumala maksaa jokaiselle hänen tekojensa mukaan.” (Room 2)

Tuomita vai ei – siinä vasta pulma 

Tällä kohdalla – samoin kuin Jeesuksenkin sanoilla, joilla hän kielsi tuomitsemisen – helposti pönkitetään ajatusta, jonka mukaan ei saa ollenkaan korottaa ääntään, jos näkee toisen menevän harhaan tai tekevän vääryyttä. Tähän tuomitsemiskieltoon on vedottu myös niissä tilanteissa, joissa hengellisissä yhteisöissä on tullut esiin väärinkäytöksiä – ja niihin on joko yhteisön sisällä tai sitten ulkopuolelta yritetty puuttua.

Onko nyt niin, että Paavali ja Jeesus kielsivät epäkohtiin puuttumisen?

Daavidilainen malli

Tuskinpa vain. Toinen päivän teksti, kertomus siitä, kuinka profeetta Naatan nuhtelee Daavidia tämän vietyä Uurian vaimon – ja vieläpä petollisesti ja kylmästi auttaneen Uurian ennenaikaista kuolemaa, auttaa ymmärtämään asiaa. Puhutteleva kertomus löytyy 2. Samuelin kirjan 12. luvusta. Naatanhan nuhteli Daavidia, yritti saada Daavidia ymmärtämään tekonsa ja sen seurauksen ihmisten ja Jumalan edessä. Naatan puhui profeettana, Jumalan suulla. Hän puhui myös Sanan perustalta, koska jo tuolloin Mooseksen laissa annettiin selkeästi ohjeet, miten oli meneteltävä. Tekijän ja partnerin oli kuolemalla kuoltava.

Valaistakseen asiaa Naatan kertoo kertomuksen.

”Eräässä kaupungissa oli kaksi miestä, rikas ja köyhä. Rikkaalla oli suuret määrät lampaita ja härkiä, mutta köyhällä ei ollut kuin yksi ainoa pieni karitsa, jonka hän oli ostanut. Hän elätti karitsaa, ja se kasvoi hänen luonaan yhdessä hänen lastensa kanssa. Se söi hänen leipäänsä ja joi hänen kupistaan, se makasi hänen sylissään ja oli hänelle kuin tytär. Mutta kerran rikkaan miehen luo tuli vieras. Rikas ei raskinut ottaa yhtään omista lampaistaan tai häristään valmistaakseen ruokaa matkamiehelle, joka oli tullut hänen luokseen, vaan otti köyhän miehen karitsan ja teki siitä vieraalleen aterian.”

Daavid, joka kantaa tunnollaan aviorikoksen – ja käytännössä myös murhan – taakkaa, ottaa varsin kovan asenteen suhteessa kertomuksen rikkaaseen mieheen, jopa kovemman kuin Mooseksen lain mukaan olisi ollut tarvis.

 ”Niin totta kuin Herra elää, se mies, joka noin teki, on kuoleman oma. Ja karitsa hänen on korvattava nelinkertaisesti, koska hän teki tuolla tavalla eikä tuntenut sääliä.”

Mooseksen lain mukaan korvausvastuu kyllä oli – mutta tuommoisesta rikoksesta ei kuolemaa kuitenkaan!

…Sama siirrettynä seurakuntaan

Tilanne on tuttu myös meidän kristittyjen keskellä. Myös me voimme heijastaa omia tekosiamme siinä, että tuomistemme toisen. Usein mitta on täsmälleen sama. Toinen on tehnyt verrattomasti pienemmän rikkeen kuin me – ja me ollemme valmiita heilauttamaan tuomion säilää.

Huom! Kysymys ei ole siitä, että uskaltaisin lajitella tai luokitella syntejä pieniin tai isoihin. Olen jossain elämäni mutkassa todennut, että oikeastaan on vain tasan yhdenlaista syntiä: syntiä, joka erottaa meidät elävästä Jumalasta. Jokaiseen syntiimme – oli se meidän mielestämme pieni tai suuri – on tasan sama tarvis ja lääke: anteeksianto Jeesuksen nimessä ja veressä.

Kuitenkin nuo Raamatun kertomukset kertovat siitä mielettömyydestä, jolla suhtaudumme toisten ja omiin synteihimme.

Otetaanpa esimerkki. Tiedän julistajan, joka jossain vaiheessa teki aviorikoksen ja tällä teollaan sai aikaan suurta tuskaa ympärillään – ja lopulta yhden perheen hajoamisen. Mikäpä olikaan tämän julistajan yhden saarnan juonne? Oluttölkki! Kyllä tuossa tilanteessa voi sanoa, että Jeesuksen sanat rikasta veljen silmässä – ja hirrestä tuomitsijan silmässä pitävät paikkansa! Julistaja julisti (yhden!) oluttölkin turmiollisuutta ja paheellisuutta samaan aikaan tunnollaan makaaminen toisen miehen vaimon kanssa!

Samaan törmäsin taannoin erään insestitapauksen kohdalla. Saarnaaja julisti kuin mitään ei olisi tapahtunut ”profeetallista sanaa” seurakunnalleen – kunnes poliisitutkinnan seurauksena joutui sovittamaan rikostaan vankilaan.

Nämä molemmat henkilöt tekivät ”Daavidit”. He siirsivät sivuun omat syntinsä – ja siirtyivät tuomitsemaan toisten syntejä.

… Niin siitä tuomitsemisesta

Mielestäni noiden raamatunkohtien opetus on se, että kunkin tulee pestä ensin omat likapyykkinsä – ennen kuin kykenevät pesemään toisten pyykkejä. Ensin käsitellä omat kipeät asiat, ennen kuin käsittelevät toisten asioita, tulla hoidetuksi, ennen kuin hoitaa toista, antaa Jumalan Sanan läpitunkevuuden läpäistä ensin oma sisin, ennen kuin tuolla läpitunkevuudella lähestyä toista ihmistä.

Jos oikein luemme noita raamatunkohtia, meille pitäisi tulla selväksi, että emme voi välttää Jumalan tuomiota. Hänen katseensa tunkee lävitse.

Daavid teki viisaasti. Hän katui ja teki parannuksen Naatanin sanojen seurauksena.

Olisi Daavidilla ollut toinenkin vaihtoehto. Esimerkiksi Jeremia joutui kokemaan tuon toisen vaihtoehdon, kun hän tarttui uskonnollisten johtajien ja profeettojen ja myös kansansa synteihin: Jeremia laitettiin milloin kaivoon, milloin meinattiin tappaa, milloin sensuroitiin hänen kirjoituksensa (polttamalla), jne. Myös Daavidilla oli tämä toinen vaihtoehto. Hän olisi maallisella (ehkäpä myös uskonnollisella auktoriteetilla) voinut eliminoida Naatanin, tuon kiusallisen totuuden torven, joka toi esiin kiusallista tietoa, jonka vain harva tiesi. Hän olisi voinut peitellä tekojaan – ehkä pitkänkin. Hän olisi voinut väistää Jumalankin tuomiota aikansa – koska aina tuomio ei tule silmänräpäyksessä ja heti, kun teemme väärin. Syy tähän on yksinkertainen: Jumala haluaa, että teemme parannuksen. Hän ei halua kenenkään tuhoutuvan. Siksi Hän antaa meille aikaa. Meidän lihallinen mielemme voi ymmärtää tämän väärin. Voimme katsoa sen oikeudeksemme ja oikeutukseksemme: Kun Jumala ei kerran puutu radikaalilla tavalla, meillä on oikeus jatkaa. Vai onko?

Mitä pahaa äiti on tehnyt?

Roomalaiskirjeen kohta on hyvin yksioikoinen – rankkakin – tässä: Jos ylenkatsomme Jumalan antaman ajan, me itseasiassa halveksimme Hänen hyvyyttään; Hän on antanut ajan parannustamme varten, ei siksi, että me vedättäisimme Häntä!

Meillei ihmisille, meidän landenneelle luonnollemme, vain on niin turkasen vaikeaa myöntää, että olemme olleet väärässä. Itseriittoisuudessamme, ylpeydessämme, valvomattomuudessamme, jne. olemme menneet ja tehneet väärin, rikkoneet Jumalaa ja ihmisiä vastaan.

Ymmärrän täysin. Muistan puolitoista vuotta sitten tilanteen, jossa kävelin kirkon käytävää itkien sielunhoitajan luokse. Oli vaikea lähteä liikkeelle. Todella vaikea! Poikani olikin leikillisesti todennut kaverilleen: ”Mitähän pahaa äiti on tehnyt?”

En ollut tehnyt aviorikosta tai sellaista. Minun suurin ongelmani oli perustavanlaatuinen ongelma: Olin kuunnellut liikaa ihmisiä, niitä pelottelevia ääniä taustapeilissäni, jotka uhkasivat elämääni, turvallisuuttani ja kutsumustani. En ollut kulkenut suoraan sitä tietä, jonka olin Jumalan tahdoksi ymmärtänyt. Olin näiden pelottelevien äänien antanut murtaa rohkeuteni. Kaikki tuo oli saanut minut poikkeamaan tieltä.

Lisäksi olin aiemmin kuunnellut ”vieraita ääniä”, niitä ääniä, jotka saivat poikkeamaan pois Kristuksen luota. Näillä äänillä en tarkoita niitä ääniä, joita kaanaankielellä sanoisimme maailman ääniksi. Ei. Nämä äänet tulivat ns. hengellisestä kentästä. Ne olivat toisenlaisen evankeliumin ääniä, niitä, joista Paavali varoitti, että kirottu se, joka muuta evankeliumia julistaa, oli sitten apostoli itse tai enkeli taivaasta. Nämä äänet olivat niitä, jotka korottivat meitä ”voideltuja” toisten yläpuolelle. Nämä äänet olivat niitä, jotka korostivat voimaa ja auktoriteettia. Nämä äänet rohkaisivat kovuuteen suhteessa muihin – vaikka näennäisesti puhuivat paljonkin rakkaudesta. Nämä äänet korostivat ilmiöitä, näkyvyyttä ja menestystä. Kaikesta tästä minun olisi pitänyt ymmärtää, että kyseessä ei ollut Hyvä Paimen, vaan aivan joku muu. Olkoon sitten palkkapaimen, joka etsii omaa hyötyään tai joka jättää laumansa tiukan paikan tullen pelastaakseen nahkansa tai joka mukiloi silkkaa vihaansa lampaat hajalle.

Mitä tämä äänten kuunteleminen sai aikaan? Minustakin tuli kova – jopa ylpeä. Sain ripauksen valtaa – se tuntui minulle kelpaavan. Mikä oli sen hinta? Se, että tuli päivä, jolloin aloitin kierrokseni. Henkilö henkilöltä pyytää anteeksi sitä, mitä olin ymmärtämättömyyttäni tehnyt. Pyytää anteeksi myös sitä, että olin julistanut väärin. Myös minä julistin tulista voitelua, vaikka minun olisi pitänyt julistaa parannusta ja anteeksiantamusta. Ihmekö tuo, että näin todella vähän todellisia ihmeitä (vaikka niitäkin mukaan mahtuu). Nimittäin tuo keinovoitelu ja/tai ihmisvoimin toteutettu evankeliointi tahtoo tuottaa outoa hedelmää. Siinä minun hedelmäni: Jotkut pelkäsivät tuota minun voiteluani ja sanojani. Olin tottunut tuomitsemaan toisinajattelevat. Kummakseni löysin meidät kaikki samasta paikasta: ristin juurelta ihmettelemästä, mistä löytäisimme tämän päivän hengellisen sekamelskan keskellä turvapaikan.

Lääkkeeksi (aitoa) armoa

Nuo raskaat askeleet sielunhoitajan luo olivat yksi elämäni tärkeimpiä käännekohtia. Sain palata alkuun. Siihen, mihin jäin liki parikymmentä vuotta aiemmin. Nöyryyttävä paikka henkilölle, joka oli opetettu onnistumaan ja menestymään tuon tulisen voitelun varjossa. Olemaan esillä. Julistamaan. Johtamaan toisia. Yksinkertaisesti täytyi tulla itse armoa tarvitsevaksi.

Kuten Daavinkin kohdalla. Minullekin tarjottiin armoa. Onneksi se kelpasi. Muuten voisin olla aika ”läjä tapaus”. Voisin vieläkin seurata noita ääniä. En uskalla edes ajatella, millaisiin kompromisseihin ne olisivat minut johtaneet. Voisin sanoa, että olin ollut todella pitkällä: antanut periksi minulle tärkeistä periaatteista ja asioista, ennen muuta antanut periksi kutsumuksestani. Sanotaanko, että kun annamme periksi rajat venyvät ja paukkuvat – kenenkään ei tarvitse tietää. Mutta meidän itsemme on vaikea olla. Tiedämme tehneemme väärin. Silti –meillä on suuri kiusaus peitellä jälkiämme ja heijastaa syyllisyytemme muihin – olkoot ne asiat sitten lampaita tai oluttölkkejä.

Jumala näkee lävitsemme. Ehkä Hän on lähettänyt jo Sanansa ja/tai profeettansa puhumaan meille. Kysymys on siitä, kuulemmeko me – ja ennen muuta siitä, mitä teemme kuulemallemme.

Tuossa Daavid-kertomuksessa on se mahtava sanoma, että Jumala antaa katuvalle anteeksi! Olit sitten kuunnellut mitä ääniä tahansa, tehnyt mitä tahansa, sinuun pätee täsmälleen sama lääke kuin Daavidiin. Palaat noiden asioiden kanssa Herrasi luo. Pyydät anteeksi. Sitten: Usko anteeksi, usko kaikki tekemäsi anteeksi, Jeesuksen nimessä ja veressä. – Ja kuten Jeesus sanoi päivän evankeliumikohdassa aviorikoksesta tuomitulle naiselle: ”En minäkään sinua tuomitse, mene rauhaan.”

Loppusananen – sekä daavidilaiselle että armon kerjäläiselle

Toivon, että tämä kantaa sinua, lukijani, joka koet töpänneesi, epäonnistuneesi, rikkoneesi, tehneesi syntiä.

Itselleni on ollut vietävän vaikea uskoa anteeksi tekemiäni tyhmyyksiä. Silti olen ymmärtänyt, että Jumalan armo riittää. Todellisella tavalla!

Se, mitä Jumala meiltä haluaa, on, että me jatkossa kulkisimme suorempia polkuja Hänen armonsa ja voimansa varassa. Hän voi katkaista töppäystemme, syntiemme, epäonnistumisiemme kierteen.

Niin – ei aina ole helppo valita oikein. Kuten olen viitannut, ryhmäpaine voi olla kova. Se on kova ns. maailman porukoissa, joissa tietty käyttäytyminen on in. Se voi olla kova myös uskonyhteisöissämme, jotka jostain syystä ovat sairastuneet ”Daavid-tautiin”. Joskus nämä yhteisöt voivat kokonaisuutena kantaa sisällään mitä hirveimpiä salaisuuksia ja pimeyksiä (uskon, että viime kuukausien ja vuosien aikana lehtien palstoille nousseet asiat eivät ole mitään pahansuopaisten ihmisten jorinaa ja missiota, koska olen omin silmin nähnyt tällaisia asioita ja pitkään kenttää seuranneena on vastaani tullut myös kanssakulkijoita, joilla on elämää ihmeellisempi tarina kerrottavana) – siitä huolimatta, että esiintyvät totuuden torvina ja voideltuina ja/valittuina yhteisöinä.

Kokemukseni perusteella uskallan kirjoittaa: Se, mikä näyttää enemmän nakertavan kuin rakentavan sinun suhdettasi Jumalaan; se mikä näyttää enemmän tuhoavan sinua, se sinun kannattaa jättää syrjään. – Etenkin, jos olet jo yrittänyt tehdä korjaavia toimenpiteitä. Se, mikä vie sinut pois siitä, minkä Sanan pohjalta ymmärrät Jumalan tahdoksi, ei voi olla Kristuksesta.

Näin ollen sinulla Jumalan lapsena tulisi olla suunta pois päin tuollaisesta!

Ja tuollaiselle ”Daavid-yhteisölle” kuuluisi aivan sama lääke kuin mitä Naatan Daavidille tarjosi: Tehdä parannus. Itse asiassa tuollainen Daavid-yhteisö löytyy Raamatusta, Ilmestyskirjasta:

 Ja Laodikean seurakunnan enkelille kirjoita: ‘Näin sanoo Amen, se uskollinen ja totinen todistaja, Jumalan luomakunnan alku: Minä tiedän sinun tekosi: sinä et ole kylmä etkä palava; oi, jospa olisit kylmä tai palava! Minä tiedän sinun tekosi: sinä et ole kylmä etkä palava; oi, jospa olisit kylmä tai palava! Mutta nyt, koska olet penseä, etkä ole palava etkä kylmä, olen minä oksentava sinut suustani ulos.

Sillä sinä sanot: Minä olen rikas, minä olen rikastunut enkä mitään tarvitse; etkä tiedä, että juuri sinä olet viheliäinen ja kurja ja köyhä ja sokea ja alaston.

Minä neuvon sinua ostamaan minulta kultaa, tulessa puhdistettua, että rikastuisit, ja valkeat vaatteet, että niihin pukeutuisit eikä alastomuutesi häpeä näkyisi, ja silmävoidetta voidellaksesi silmäsi, että näkisit.

Kaikkia niitä, joita minä pidän rakkaina, minä nuhtelen ja kuritan; ahkeroitse siis ja tee parannus.

Katso, minä seison ovella ja kolkutan; jos joku kuulee minun ääneni ja avaa oven, niin minä käyn hänen tykönsä sisälle ja aterioitsen hänen kanssaan, ja hän minun kanssani.