77. Suosio

Terve itsetunto – Pokkaa oikeassa paikassa oikeaan aikaan

Törmäsin Olavi Peltolan (joka suoruudessaan kuuluu ”favoritteihini” ;)) osuvaan tekstiin itsetunnosta:

Terveen itsetunnon hallitseman ihmisen ei tarvitse jatkuvasti vakuuttaa ympäristölleen ja itselleen olevansa jotain. Hänen ei tarvitse toimia vain sen mukaan, mitä hän luulee toisten odottavan häneltä. Hänen ei tarvitse tehostaa itseään, vaan voi olla turvallisesti sen varassa, mitä on ja kohdata toiset ihmiset. Hänen ei tarvitse käyttää naamareita ja pelätä koko ajan, että joku pääsee kurkistamaan hänen naamarinsa taakse.

Terveessä itsetunnossa näemme realistisesti omat heikkoutemme ja rajoittuneisuutemme yhtä hyvin kuin voimavaramme ja kykymme. Meidän ei silloin tarvitse yli- eikä aliarvioida itseämme. Uskallamme olla sitä, mitä todellisuudessa olemme. Emme karta totuuden kuulemista itsestämme. Emme pyydä anteeksi miltään emmekä keltään omaa olemassaoloamme. Olemme löytäneet jonkinlaisen tasapainon suhteessamme omaan olemukseemme ja olemassaoloomme.”1

Kaveriksi näin – hinnalla millä hyvänsä?

Lukion matematiikan opettajani tapasi sanoa ainakin joka toisessa mutkassa: ” – ja kääntäen”. Tämä kaavojen kääntäminen toimii tässäkin:

Toisin sanoen: Ihminen, jolla on huono – tai pikemminkin jotenkin haavoittunut – itsetunto, yrittää jatkuvasti vakuuttaa ympäristölleen ja itselleen olevansa Jotain! Useimmiten juuri noin Jotain isolla J-kirjaimella. Koska hän ei tunne riittävänsä itselleen eikä muille, hänen on tarve tavalla ja toisella pönkittää itsetuntoaan muiden antamalla tunnustuksella.

Tunnustushakuisuus voi johtaa yli hyvän maun ja totuuden rajaviivan, jos henkilö alkaa haalia itselleen liittolaisia hinnalla millä hyvänsä ”kunhan vain olette minun (huomaa korostus!) kavereitani” -tyyliin. Henkilö voi turvautua valheeseen ja toisen maineen mustamaalaamiseen – kunhan toiset vain kääntyvät hänen puolelleen. Tällaiselle ihmiselle on usein vaikea nähdä omaa osaansa ihmiselämään kuuluvissa ”komplikaatioissa”. Hänellä on ääretön tarve puhdistaa oma maineensa, jos jotain sattuu. Henkilö ajautuu hajoita ja hallitse -käyttäytymiseen sillä seurauksella, että voimme sanoa, että missä tuo ihminen liikkuu, siellä kiehuu ihmissuhdesoppa. Tällaiselle ihmiselle merkitsee ainoastaan hän itse – vaikka hän olisi kuinka kiva ja mukava – tai ääripäänä ilkeä ja keljumainen – tahansa. Henkilön käyttäytyminen saa – enemmän tai vähemmän – voimakkaasti narsistisia piirteitä.

Tunnustushakuisuus voi johtaa myös toisentyyppiseen käyttäytymiseen: Tunnustusta hakeva henkilö hakee tunnustusta ja hyväksyntää hinnalla millä hyvänsä, tekee kompromisseja oman itsensä sekä sen, minkä kokee oikeaksi ja todeksi, ja sen, mitä olettaa muiden edellyttävän, välillä. Usein tällainen itseään arvostamattoman ihmisen käyttäytyminen lisää hänen onnetonta olotilaansa. Usein hän ajautuu ihmissuhteissaan suhteisiin, joissa tulee hyväksikäytetyksi tai harhaanjohdetuksi, koska hänellä ei ole uskallusta asettaa oman elämänsä rajoja; hyväksyntä hinnalla millä hyvänsä painaa vaakakupissa aivan liikaa. Henkilö on enemmän tai vähemmän läheisriippuvainen persoona.

Aito rehellisyys maan perii – tässäkin

Näiden piirteiden tunnistaminen itsessä – ja toisissa – on tärkeää. Ensinnäkin siksi, että jos tuollainen käyttäytyminen ohjaa elämäämme, haalimme sekä itsellemme että toisille ympärillämme haastavia – ja jopa tuskallisia – tilanteita. Oman kivun kohtaaminen ei ole helppoa. Kuitenkin jokaisen meidän elämämme olisi helpompaa, jos uskaltaisimme kohdata toiset sellaisina kuin olemme ja tulla kohdatuiksi sellaisinamme. Meillä olisi paljon vähemmän väärinkäsityksiä ja ihmissuhdesoppia, jos uskaltaisimme olla rehellisiä itsellemme ja toisillemme.

Olisimme silloin valmiit myös – kristillistä kielenkäyttöä käyttääkseni parannukseen, jossa tunnustamme omat vikamme ja virheemme itsellemme, Jumalalle – ja tarvittaessa myös toisillemme, ja jossa juuri tämän prosessin seurauksena astuu elämäämme Jumalan armo ja muuttava voima Kristuksen sovitustyön tähden. Tosiaankaan emme ole kamppailussamme omassa varassamme, vaan Kristuksen muuttavan työn varassa. Paavalin sanoin: ”Synti ei ole enää meidän herramme, koska emme ole lain vaan armon alla”!2 Kristus vapauttaa meidät synnin ja kuoleman laista, jota ihmisinä toteutamme elämässämme ihan luonnostaan.

Tällöin emme hae niinkään ihmisten hyväksyntää vaan Jumalan hyväksyntää3 – emme sitäkään omiin tekoihimme turvautuen, vaan Kristuksen armoon turvautuen.

P.s. Pohdintaa kompromissittomasta seuraamisesta

Itseäni on yli 20 vuotta puhutellut Kristuksen kompromissiton seuraaminen. Termi saattaa kuulosta hyvinkin paljon lakitekstiltä. Syvimmiltään se ei mielestäni sellaista kuitenkaan ole. Kompromissittomuus merkitsee minulle tänä päivänä sitä, että uskallan tehdä sen, minkä ymmärrän Jumalan tahdoksi, Paavalin sanoin ”kysymättä lihalta ja vereltä”4 – silloinkin, kun se ei ns. ole ”in”, ”cool”, suosittua tai näkyvää – vaan niin kuin Jeesuksen tai Paavali kohdalla, voi johtaa epämukaviin oloihin, jopa konfliktiin – tai vainoon.

Kysymys ei ole siitä, että asia sinällään herättäisi pahennusta tai katastrofin, vaan se, että ihmisten on vietävän vaikea hyväksyä evankeliumia semmoisenaan! Olemme täsmälleen samassa tilanteessa kuin Paavali aikanaan: Yksi pyytää ihmetekoja5, toinen etsii viisautta6,… ja vastaus on hyvin yksinkertainen: Sana rististä – joka on hulluutta7 jokaiselle, joka ei sitä semmoisenaan pysty hyväksymään – on Jumalan voima jokaiselle, joka suostuu sen uskomaan ilman mitään ylimääräisiä kommervenkkejä, hyväksymään sen omalle kohdalleen.

Uskon, että tästä ristin todellisuudesta avautuu aitous ja rakentava rehellisyys, joka vie niin terveeseen itsetuntoon kuin rakentavaan kommunikaatioon niin ihmisten kuin Jumalankin kanssa.

2Room 6:14

3Gal 1:10

4Vrt. Gal 1:16

5 σημειον [semeion] – merkki, jonka nojalla henkilö/asia erottautuu/erottuu muista,; merkki, epätavallinen tapahtuma/esiintyminen, muutos, joka poikkeaa luonnon normaalin tapahtuma-seuraus -ketjusta;  ihmeet ja voimateot, jotka toimivat todisteena sille, että Jumala on heidät lähettänyt tai että henkilöiden toiminta on Jumalan mieleinen; ihme, joka enteilee jonkin uuden tuloa

6 σοφια [sophia] sanana voi tarkoittaa niin inhimillistä kuin jumalallista viisautta; myös viisautta selittää unia tai enteitä

7 1 Kor 1:18

67. Helluntain sanoman äärellä

Juha Vähäsarjan kirjassa Joka päivä lupaus kantaa on Helluntaihin sopiva teksti:

”Minä annan vesien virrata janoavalle, purojen kuivaan maahan. Minä vuodatan henkeni lapsiisi ja siunaukseni vesoillesi, ja he versovat kuin kaislikko, kuin pajut purojen varsilla.”
Jes. 44:3–4

Kohta puhuu hienolla tavalla Jumalan armotyöstä ja Pyhän Hengen työstä. Oikestaan tuossa on jotain ihan käsittämätöntä!

Siinä on yksi suuri ”Minä” – Jumala: Hän antaa, Hän vuodattaa. Mitä tekee ihminen? Ottaa vastaan ja versoo.

Kyllä Luukkaan evankeliumissa ja Apostolien teoissa on kirjoitettu siitä, että Jeesuksen seuraajat olivat alati pyhäkössä, pitivät yhtä ja rukoilivat. Silti – näin ajattelen – on Pyhän Hengen työstä(kin) tullut liian usein vaatimus. Jos oikein luen Luukkaan ja Apostolien tekojen kirjoittajan rivejä, sieltä puuttuu täysin kouristuksenomainen pakko, ”Pyhän Hengen pumppaaminen”. Näyttää, että heitä ajoi eteenpäin ihan toisenlainen ”voima” ja motiivi: odotus – positiivinen luottamus Jeesuksen lupauksiin – ja ylösnousemisen riemu. Näyttää siltä, että tämä myös yhdisti näitä kovia kokeneita Jeesuksen seuraajia, joiden ”tunnekäyrä” oli takuulla käynyt laidasta laitaan Jeesuksen vangitsemisen, ristiinnaulitsemisen, ylösnousemuksen; epätoivon, riemun, epäilyksen, vakuuttumisen ja toivon välillä.Nämä ihmiset pitivät yhtä! – Eivät pakosta, siksi, että joku käski, vaan ilmeisesti vapaaehtoisesti.

Haluaisin lainata vielä Vähäsarjan selitystä alussa olleeseen tekstiin:

”Siellä missä on Herran Henki, siellä vallitsee vapaus, lepo ja rauha. Pyhä Henki on sielun hyvä vieras ja suloinen lämpö. Hän ei viihdy siellä, missä ihmisiä painostetaan, painetaan tai hallitaan väärällä vallankäytöllä.”

Vähäsarja jatkaa hieman kyynisesti – mutta todesti:

”Henki on sielläkin, mutta ei Jumalan herkkä Pyhä Henki.”

Uskoisin, että Jumala odottaa meiltä yhtä asiaa. Nimittäin, että päästämme Hänet sisään!

Jokunen aika sitten kirjoitin Ilmestyskirjan seurakunnista. Laodikea on varsin puhutteleva.

Monesti olen kuullut opetettavan, että Laodikea olisi jotenkin kylmän ja hengettömän oloinen… Varsin usein [etenkin (anteeksi vain karismaattiset ystäväni, en halua yleistää, mutta tällaistakin olen tavannut) karismaattisuutta korostavissa piireissä] viitataan kuolleeseen kirkkoon ja muotomenoihin. Hätkähdin, kun luin Laodikeasta kertovia rivejä tänä keväänä: Hyvänen aika! Siinähän puhutaan omasta mielestään hyvinvoivasta seurakunnasta, joka ei koe mitään tarvitsevansa. Vauraus voi olla taloudellista tai hengellistä… Kumpaa Herra tarkoitti, sitä emme tiedä varmasti. Toisaalta kulta, tulessa puhdistettu viittaa Sanaan ja valkoiset vaatteet Kristuksen vanhurskauteen, joten voi olla, että Laodikean perusongelma olikin hengellinen – ja nimenomaan hengellinen ylpeys.

Ylpeyden kaverina tulee kovuus, jolloin ”minä oun jottain ja muut ei ou mittään”. Kuunnelkaapa tarkasti julistajia! Blogini alkuvaiheissa kerroin esimerkin julistajasta, jonka puheessa en kuullut mainittavan  ´minää kertaakaan! Tuollainen oli varsin eriskummallista, koska aikaisempina vuosina olin tottunut kuulemaan hengellisiä ”matkakertomuksia” – ihmeistä minä-muodossa. Opetus oli jytäkkää raamatunopetusta. Se ravitsi tuhdisti.

Toinen esimerkki on myös muutaman vuoden takaa. Olin viikon sisällä kahdessa eri tilaisuudessa. Toinen oli tällainen ”matkakertomuskokous”, jossa kerrottiin toinen toistaan suuremmistä ihmeistä ja ajettiin uskonnollisuuden henkeä ulos seurakunnan aktiiveista. Jälkikäteen selvisi myös, että erästä pyörätuolissa ollutta henkilöä oli syytetty heikkouskoisuudesta ja väitetty tässä olevan demoni, kun henkilö ei noussutkaan pyörätuolista. Sanoin tilaisuuden loppuvaiheessa, että ”nyt tämä uskonnollisuuden henki lähtee täältä” – oli pakko lähteä haukkaamaan happea, koska tilaisuudessa oli karmivan ahdistava ilmapiiri. Ehkäpä lähtöni tulkittiinkin sillä tavoin, että minussa oli ”uskonnollisuuden henki”…

Viikkoa myöhemmin tulin varsin toisentyyppiseen tilaisuuteen. Pikkuisen myöhästyin. Mutta jotain toisenlaista tulvahti vastaani: Lämpö. Aloin itkemään. Laulut koskettivat.

Puhuja totesi jotenkin seuraavasti: ”– Seurakunnan kokoontumisten ei tulisi olla matkakertomusten kertomista vaan Jeesuksen ristin julistamista.” Amen!

Tiesin seurakunnan historiasta ja nykytilanteesta, että siellä arvostettiin paljon moderneja lauluja ja ylistystä. Tämä porukka puhui hyvin koruttomasti ja lauloi vanhoja lauluja – monen vuosikymmenen takaa.  Jotenkin aistin, että jotkut ajattelevat, ettei noista vanhoista lauluista ole mihinkään…

Mutta se ilmapiiri: Siinä oli jotain todella murtavaa! Ymmärsin jotain omasta typeryydestäni ja kovuudestani, johon olin sortunut – nimenomaan tuon voiman korostamisen lumoissa.

Pyysin seurakunnan johtajalta puheenvuoron, jossa sanoin suurin piirtein näin:

”Ehkä ajattelette, että itken syntejäni. Niin itkenkin. Mutta en niitä, joita luulette minun itkevän. Itken sydämeni kovuutta – ja sitä, että olen seurakuntaani kohtaan ollut kova. — Jotkut teistä ajattelevat, että laulut ovat vanhoja. Mutta täällä on ristin evankeliumi ja täällä on Pyhä Henki.”

Muistetaan, että todellakaan voima ei ole sanoissa, ei ansioissamme, vaan Kristuksen ristissä ja armossa. Kristus muuttaa mahdottomimmankin ihmisen armollaan. Väitän, että tämä armo , on jotain sellaista, että kun sen kohtaa, siinä pitää olla aika kovasydäminen, ellei murru.

Ehkäpä tämän hengellisessä kentässä tapahtuvan kovistelunkin taustalla on se, että ei uskalleta murtua Kristuksen armon alle, torjutaan omat vajavuudet – vaikka hoitokeino olisi tarjolla, nimittäin Kristuksen veri. Ilman Kristuksen armon kohtaamista olemme kuin se kovasydäminen palvelija, joka vaatii palvelijaansa tilille pikkuvelasta, vaikka itsellä on maksettavaa mielinmäärin.

Avataan sydän Kristukselle. Hän on luvannut antaa alttiisti, soimaamatta, hyviä lahjojaan – ja myös Pyhän Hengen.

 

63. Toivon ja toimin!

 

”Minä toivon – mutta tahdon myös toimia.

Minä toivon -mutta tahdon ajatella myös kriittisesti.

Minä toivon -mutta tahdon myös oppia.

Minä toivon -mutta tahdon myös tehdä päätöksiä.

Minä toivon -mutta tahdon myös asettua alttiiksi.

Minä toivon – mutta tahdon myös uskaltaa.

Minä toivon – mutta tahdon myös taistella.

Minä toivon – mutta en tahdo vain odottaa.

En milloinkaan halua piiloutua toivon taakse, jotta minun ei tarvitsi toimia.

En halua paeta vastuun tieltä.” 

Ulrich Schaffer

60. Pikaruokaa vai kestoratkaisuja?

Aikamme on ”pika -alkuinen”. Meille tarjotaan pikaruokaa ja kaikenlaisia pikaratkaisuja, kuten painonhallintaan helppoja ja nopeita ratkaisuja, rahaongelmiin pikalainaa, jne.

Hengelliseen elämään sovellettavina pikaratkaisuina tarjotaan:

  • oikean, ”voidellun” kirjan lukemista
  • oikean, ”voidellun” julistajan kuuntelemista/ rukoiltavaksi menemistä
  • tietyn metodin noudattamista rukouselämässä
  • ylistyslaulua
  • jne., jne.

Pikaratkaisut eivät korvaa pitkän  matkan ohjelmaa. Kuin ”kolmella pikavinkillä rantakuntoon” -ohjelmat kuunaan ne näyttävät toimivilta, kun ”paketoidaan oikein”; käytännössä ne osoittautuvat kestämättömän toimimattomiksi.

Mikään ei korvaa henkilökohtaista suhdetta Kristukseen – eikä kasvuakristittyinä pitkässä juoksussa: ei eläminen toisen uskon kautta, eivät ravitsevatkaan hengelliset tilaisuudet – noista pikaratkaisuista puhumattakaan. Mikään ei korvaa henkilökohtaista rukouselämäämme tai Sanan eteen pysähtymistämme.

Tässä kasvussa emme voi luvata toisillemme menestystä ilman ”verta, hikeä ja kyyneleitä”; vaivannäkö, kasvukivut, kysymykset – jopa kyseenalaistaminen – kuuluvat kasvuun.

Jeesus marssitti seuraajansa ”rukouskammariin”. Ovi piti sulkea perässään ja olla kahden Herran kanssa.

Vanhan testamentin Jeremia oli samoilla linjoilla: Hän moitiskeli aikansa profeettojen enemmistöä siitä, että he apinoivat toistensa sanoja ja näkyjä – ja totesi, että jos nämä profeetat olisivat olleet Herran neuvottelussa, he puhuisivat Herran sanaa.

Sanan tuntemisen tarve – ja Hänen henkilökohtaisen opastuksensa tarve on jokaisen meidän elämässä.

Ei kun mars, mars… Rukouskammariin!

52. Oikeus kirota

Kiroamista ei tapahdu vain noituuteen hurahtaneissa piireissä, vaan jotkut kristityt (!) ovat ottaneet kyseisen oikeuden itselleen!

Aina aivan avoimesti kiroten toisinajattelevaa – vaikka sellaiseenkin olen törmännyt (!) – mutta kuitenkin rukoillen ongelmia, onnettomuuksia, tms.

Karmivaksi tuo tekee se, että ihminen tekee itsestään ”maailman navan”, jumalan!

Kristillisissä piireissä olen ollut todistamassa paitsi kirousrukouksen lisäksi kirousrukousta tukevaa julistusta: Vuosia sitten eräs julistaja kertoi puhujan paikalta, että häntä vastaan asettuneet ihmiset ovat kuolleet. Vain muutama viikko sitten TV7:lla opetettiin, että ”ei saa tuomita”, sillä silloin voi joutua käymään itse samat polut.

Uskallan rinnastaa asian niinkin rajuihin tilanteisiin kuin käytävään pedofiilikeskusteluun hengellisessä kentässä. Jos tuo opetus pitäisi paikkansa, kenelläkään ei olisi rahkeita asettua tarkastelemaan ilmiöitä, koska voi itse ”kulkea samat polut”.

Opetus perusteltiin Raamatulla. Siksi uskallan perustella vastaväitteeni Raamatulla. Esimerkiksi Paavalin kirjeet tarttuvat seurakunnan elämän epäkohtiin rohkeasti. Enempää Paavali kuin Pietarikaan eivät kironneet toisinajattelevia – eivätkä rukoilleet heille pahaa; ensimmäisten kristittyjen ydinrukous näyttää olleen, että evankeliumi menisi eteenpäin. Osa tämän päivän kristityistä luulee olevansa suurempia kuin Paavali tai Pietari!

Kiroaminen on perusteltu esimerkiksi sillä, että Jeesus kirosi viikunapuun, joka ei tuottanut hedelmää. Voisimmeko ajatella, että Jeesus Isän Poikana oli selvillä Isänsä tahdosta – ja Hänellä oli Isänsä antama valtuutus tuohon toisin kuin meillä? Jeesuksen lupauksissa seuraajilleen näkyy kyllä tehtävänantona julistaa evankeliumia ja maininta julistusta seuraavista ihmeistä, merkeistä ja parantumisista; missään ei maininta”kirousvastauksia”. Aikamme kristittyjen pitäisi pysyä Sanan linjoilla myös tässä asiassa: Rukoilla Isän tahtoa tapahtumaan; Hän tietää paremmin kuin me.

51. Minulle kaikki, heti, NYT?

Pysähdyin viikonloppuna arkisen työni keskellä hetkeksi miettimään maailman menoa. Pysähdyin miettimään, kuinka meille tarjotaan menestystä, rikkautta, onnea ja hyvinvointia niin maailman kuin usein myös hengellisyydenkin markkinoilla. Myynnin ja markkinoinnin rekrytoinnissa usein luvataan muhkeat bonukset huipputyypille, joka on riittävän ahne ja tuloksennälkäinen. Hengellisessä kentässä annetaan yllättävän samantyyppisiä lupauksia: Kun annat koko elämäsi Jeesukselle, et ole köyhä etkä kipeä.

Olen kokenut matkan varrella monta asiaa, joita ei voi selittää muuten kuin siten, että ne ovat tulleet jotakin muuta kuin pelkästään inhimillistä kautta: rauhaa ja lepoa rauhattomuuden ja turvattomuuden keskellä, yliluonnollista asioihin puuttumista elämän vaikeissa kurveissa, jne. – ja mikä tärkeintä: Raamattu kertoo yliluonnollisesta Jumalasta, joka yhä tekee työtään. Siksi en kyseenalaista yliluonnollista Jumalaa, vaan pikemminkin sitä, kuinka Häntä ”markkinoimme”.

Olen nähnyt riittävän monta ihmistä, jotka ovat joutuneet kriisiin uskonelämässään, kun tuo markkinoitu ”juttu” ei ole toiminutkaan heidän elämässään; he ovat yrittäneet tehdä kaiken niin kuin puhuja/ suosittelija on sanonut, mutta tulokset eivät ole olleet samanlaisia:

  • vaikka kuinka olen puunannut sydämeni nurkkia ja olen kiertänyt voideltujen rukoilijoiden luona,  en ole alkanut puhumaan kielillä
  • vaikka olen yrittänyt elää hyvin, ilman tietoista syntiä, silti sairastun vakavasti – Mikä eämässäni on vialla?
  • vaikka olen tunnollisesti antanut kymmenykset – ehkä enemmänkin – kolehtihaaviin tai muuten valitsemaani kohteeseen, en ole saanut moninkertaisesti takaisin

Kaikkein pahinta on vaatimus! Minun pitää sitä, minun pitää tätä… ennen kuin Jumala suostuu tekemään asioita elämässäni!

Opettaako Raamattu noin? Onko uskomme perusta ihmisten suoritukset?

”Te mielettömät galatalaiset, kuka teidät on lumonnut? Asetettiinhan teidän silmienne eteen aivan avoimesti Jeesus Kristus ristiinnaulittuna!

Vastatkaa vain tähän kysymykseen: saitteko te Hengen tekemällä lain vaatimat teot vai kuulemalla ja uskomalla evankeliumin?

Kuinka voitte olla noin mielettömiä! Te aloititte Hengen varassa. Pyrittekö nyt päämäärään omin avuin? —

Lahjoittaako Jumala teille Hengen ja antaako hän voimatekojen tapahtua teidän keskuudessanne sen tähden, että te noudatatte lain käskyjä, vai sen tähden, että te uskotte kuulemanne evankeliumin?”

Tietenkin elämämme tulee kirkastaa Herraamme Jeesusta Kristusta! Paavali nuhtelee korinttilaisia heidän moraalittomuudestaan ja kovuudestaan. Johanneksen Patmos -saarella saamassa näyssä Tyatiran seurakunnassa vedetään tilille niitä, jotka ovat sallineet vääryyden tapahtua. Samalla tavoin vanhimpien ja paimenten kriteerit on kirjoitettu Paavalin ”paimenkirjeisiin”.

Silti ensimmäisissä kristillisissä seurakunnissa ei ole pantu (ainakaan Uuden testamentin opetuksen mukaan) lain iestä uskovien niskaan – etenkään suoraan verrannollisena rikkauteen, menestykseen ja hyvinvointiin!

Päin vastoin Uuden testamentin opetuksessa on hyvin kevyesti tukea tämän päivän menestyksen saarnaajille.

Luin vastoittain mielenkiintoista aineistoa siitä, kuinka herätys on ns. kolmannessa maailmassa, jotka ovat taloudellisesti ellei nyt takapajuloita niin ainakin niissä on vauraus jakautunut hyvin epätasaisesti, – ja taas meidän mielestämme kehittyneissä maissa, kuten Hollannissa maahanmuuttajien parissa.

Ajatellaanpa, että kurvaat seurakuntasi pihaan uuden uutukaisella autollasi, uudessa puvussasi ja ranteessasi hieno kello, kainalossasi parempi puoliskosi, jota voit esitellä niin maallisessa kuin hengellisessä mielessä. Minkä seurakuntasi ulkopuoliset ajattelevat olevan hymysi salaisuus? Blogisti veikkasi, että salaisuutenasi pidettäisiin ulkonaista menestystä.

Ajatellaanpa sitä vastoin, että kärsit monenlaisista ja monentasoisista vaikeuksista elämässäsi, ajat hieman kurjistuneessa kunnossa olevalla autolla, elämässäsi on sairautta ja kärsimystä – ja silti säteilet. Mitä luulet seurakuntasi ulkopuolisten ajattelevan ilosi salaisuudesta? Luulenpa blogistin lailla, että he pitävä sinun kohdallasi yliluonnollista selitystä uskottavampana kuin tuossa rikkaammassa vaihtoehdossa.

Itse asiassa minulla on kerrottava omakohtainen esimerkki: Etisen asuinpaikkani nuori seurasi elämääni, jossa oli tuolloin monenlaista vaikeutta ja ahdistusta. Nuori oli sanonut äidilleen nuorekkaan suoraan: ”Tuo nainen vain hymyilee, vaikka sen elämä on päin h****:iä.” Tuohon aikaan kirjoitin paikkakuntani lehteen kirjoituksen Kriisistä kriisiin, jossa viittasin psamistin ajatukseen, jonka mukaan ”vaikka minä kulkisin kriisistä kriisiin, Herra antaa minulle voiman elää” (Amplifiedin mukaan). Tuon nuoren äiti tuli uskoon muun muassa elämäni todistuksen kautta, sitä myöten myös hänen miehensä.

Samalla tavoin sain auttaa useita ihmisiä omien vaikeuksieni keskellä ja nähdä rukousvastauksia heidän elämässään – vaikka oma elämäni oli ahtaalla. Jossakin vaiheessa kysyin Jumalalta tiukkaan sävyyn samoja miksi -kysymyksiä kuin edelläolevat:

  • Miten on mahdollista, että muut saavat rukousteni kautta avun elämäänsä – ja minä kituutan ongelmineni päivästä toiseen?

Pohdin sitäkin, että ehkäpä tuo oma hädänalaisuuteni sai aikaan myötätunnon ja myötätuntoisen rukouksen näiden avun saaneiden elämää kohtaan – ja ehkäpä he tosiaan elämäni kautta saivat rohkeutta.

Sitä paitsi en ole yhtään niin vakuuttunut, että vaikka 7 miljoonan lottopotti osuisi kohdalleni, olisikohan minussa kanttia tosiaan elää vain koroilla ja antaa koko muu hyväntekeväisyyteen? Pitäisinkö lupaukseni Jumalalle myös silloin, kun saisin kaiken (tai runsaasti siitä), heti, NYT?