Onko usko uusi tapa ansaita rahaa?

 

Se, että on nk. uskovainen, on uusi tapa ansaita rahaa tai hyötyä ihmisistä.

Olen törmännyt ihmisiin, joka näyttää ajattelevan näin – niin täällä sosiaalisessa mediassa kuin myös reaalielämässä. Kohtaamassani ilmiössä jokin on kasvanut pahasti kieroon. Näin ei tulisi olla – etenkään nk. kristinuskon piirissä, joka perustaa

Jeesus KUTSUI meidät ensi kädessä

  • suhteeseen itsensä kanssa
  • palvelemaan Häntä ja ihmisiä ympärillämme ja
  • julistamaan evankeliumia –

Jeesus EI kutsunut

  • etsimään uusia kannattajia (meille) tai
  • uusia rahankeräystapoja.

Toki rahaakin tarvitsemme Hänen työhönsä, mutta tuo raha ei ole ensimmäinen asia.

Peruslähtökohtaisesti evankeliumin julistus (millä nimikkeellä itse kukin sitä tekee) on kutsumus, ei asema tai titteli. – Asema, titteli ja koulutus ovat paikallaan eri syistä. Kirkko tai seurakunta valtuuttaa jonkun toimimaan tehtävissään valitsemillaan perusteilla, esimerkiksi tietty koulutus/pätevyys. Tästä huolimatta taustalla on/tulee olla kutsu/kutsumus.

Jos Jumala ei ole minua kutsunut, se, että nimitän (tai edes se, että joku muu nimittää) evankelistaksi, ei sinänsä tee minusta evankelistaa. Evankelistan titteli ei oikeuta minua vaatimaan itselleni erioikeuksia tai -vapauksia. Jne.

Näin tapahtuu suuressa maailmassa – ja täällä. Uskoa ja asemaa yritetään käyttää väärin – ja jopa onnistutaan yrityksessä.

On oikeaa kutsumusta. Työntekijä on palkkansa ansainnut tässä mielessä. On ihmisiä, jotka tarvitsevat tiukassa elämäntilanteessaan kirkon/seurakunnan tukea. Tällainen tuen vastaanottaminen ja antaminen on ok. Aivan eri lukunsa ovat ne, jotka tällä verukkeella yrittävät hyötyä ihmisistä.

Tapauskertomus X, jonka Jumala paransi (vai paransiko?)

 X todistaa eri yhteyksissä Jumalan parantaneen hänet. Tästä huolimatta X ei mielestään ”kykene” töihin, vaikka hänelle työmahdollisuutta tarjotaan. Kun töihin pitäisi mennä, tälle ”parantuneelle” ilmaantuu jokin vaiva. ”Sisar” tai ”veli” vippaa rahaa seuraavaan tilipäivään, hyväuskoisimmat antavat rahaa tai tavaraa odottamatta saavansa niitä takaisin, joku käy siivoamassa jne. Aikani seurattuani minulle nousi väistämättä kysymys: Miten on mahdollista, että X todistaa parantumisestaan ja samaan aikaan vetoaa sairauteen, jotta saisi apua. Erittäin epäloogista.

Edes meidän nk. uskovien ei pitäisi olla hyväuskoisia. X:n tapauksessa uskonyhteisö ja vilpittömät uskovat ovat tehneet karhunpalveluksen, kun eivät ole potkineet X:ää persuksille ja pakottaneet ottamaan vastuuta elämästään edes jossain määrin. Intialaisen hengellisen työntekijän viisaus olisi pätenyt tähän:

Kun annat nälkäiselle kalan, hänen vatsansa on tyytyväinen vähän aikaa. Kun opetat hänet kalastamaan, hän ei palaa luoksesi pyytämään sinulta kalaa.

Sosiaalisessa mediassa ja/tai tittelin perusteella ”toteutettava” yritys tehdä X:t on vain kertomani tapauskertomuksen laajennos. Jotkut tosiaan ovat oppineet, että hyväuskoisista saa uskon varjolla jotain hyödyttävää irti.

Tämä on ihan jotain muuta kuin uskoville/kirkolle/seurakunnalle annettu lähetystehtävä: Uskovien/kirkon/seurakunnan tehtävä oli mennä Kristuksen valtuuttamana ja varustamana, julistaa evankeliumia ja varustaa uudet uskovat/kirkot/seurakunnat tekemään samoin.

”– te saatte voiman, kun Pyhä Henki tulee teihin, ja te olette minun todistajani Jerusalemissa, koko Juudeassa ja Samariassa ja maan ääriin saakka.” (Apt. 1: 8)

”Hän antoi seurakunnalle sekä apostolit että profeetat ja evankeliumin julistajat, sekä paimenet että opettajat, varustaakseen kaikki seurakunnan jäsenet palvelutyöhön, Kristuksen ruumiin rakentamiseen. (Ef. 4: 11)

Kuva, jonka näistä kohdista saan, on ihan erinäköinen kuin tämä mitä-minä-tästä-saan -ajattelu.

vaikuttavaa-uskoa_talvi

 

Merkityksellistä kirjoittamista

Luettavanasi on blogini 700. kirjoitus. Kolmen viikon päästä blogini täyttää kolme vuotta. Näinä päivinä täyttyy 30 000 lukijan raja.

Tästä kaikki alkoi – alunperin tyhjästä – testisivusta.

Kirjoittamalla ja erilaisia WordPressin vimpaimia kokeilemalla.

Innoituksen bloggaamiseen sain käytännöllisen teologian lehtorilta, joka oli perustanut opetustyön tueksi WordPress -sivuston.

Rakastaa on vahva sana. Kirjoittamisen ja kirjojen kohdalla sitä voin käyttää. Olen rakastanut kirjoittamista siitä saakka, kun olen oppinut kirjoittamaan – samoin kirjoja niin kauan kuin olen osannut lukea. Ajattelin, että blogi on väline keskustella opiskelutoverien kanssa ja/tai purkaa kohtaamiani hengellisen kentän ilmiöitä.

Kommentti kommenttiin käänsi blogini suunnan. . Ilmainen mainostaja nimeltä puskaradio teki kommentin kommentoinnin aikaan työtään; kävijämäärä kasvoi kymmenkertaiseksi.

Tartuin entistäkin terävämmin käsiteltävään aiheeseen, koska sain nähdä uudelleen ja uudelleen tuttujen tapahtumakulkujen putkahtavan esiin niin taannoisen taustayhteisöni, sen tukijoiden kautta/toiminnassa kuin vastaavia asioita käsittelevien tahojen kirjoituksissa/kannanotoissa.

Palautteesta päätellen blogiani seuraa ainakin kaksi ryhmää:

  • ne, joille edustan uhkaa ja
  • ne joille annan sanoja heidän kokemilleen asioille ja/tai turvaa. Joukossa on toki myös niitä,
  • jotka ikään kuin ”eksyvät” tänne jonkin Google-haun ja/tai toisen blogin myötä.

Olen useassa yhteydessä törmännyt ajatukseen eteenpäin ajavasta intohimosta. Tässä sanoittajana on Cristian Mihai:

Salaisuus on sen tekeminen, mihin sinulla on intohimo, sen tekeminen, joka merkitsee sinulle syvästi jotain. Koska jos teet näin, tapahtuu jotain merkillistä: joku muu yhtyy siihen, mitä olet tekemässä. Jos jokainen postitus merkitsee sinulle jotain, se yhtä lailla ja eittämättä merkitsee myös jolle kulle muulle jotain.

Raamatullisin termein voisi puhua pienistä teoista, pienestä siemenestä, uskollisuudesta vähässä, sen tekemisestä, joka on käsillä, uskon askeleiden ottamisesta

faith-in-wor_syksy.

Mixtuuraa ja off roadia

Herra on hyvin selkeä niiden kohdalla, jotka vievät Hänen Sanaansa ja palvelevat Hänen totuuttaan. Meidän elämässämme ei tule olla sekoitusta. Pystymmekö tosiaan sanomaan, että meidän elämässämme ei ole sekoitusta, itsekkäitä mielihaluja ja henkilökohtaisia päämääriä, jotka eivät ole heijastumaa Jeesuksen uhrautuvasta ja nöyrästä sydämestä? Voimmeko sanoa Hänelle, että mitään epäpuhdasta ei ole silmiemme alla eikä mitään sellaista ole huulillamme, mikä ei kirkastaisi Häntä.

In English you find this article written by Robert Rogers  here

Lainauksessa on mielestäni vinha perä. Sitä paitsi se näyttää myös Herran tavoitteelta.

Tekstin kirjoittaja lainaa Efesolaiskirjeen kohtaa, jossa sanotaan, että Kristuksen morsiamessa ei ole tahraa eikä ryppyä sekä Ilmestyskirjan kohtaa, jossa Laodikean seurakunnalle tulee kehotus ostaa valkoiset vaatteet, jotta seurakunta olisi puettu; silmävoidetta, jotta seurakunta näkisi; kultaa, jotta seurakunnalla olisi todellinen aarre. Tämä kaikki tulisi Herralta, kun seurakunta suostuisi näkemään tilansa ja suostuisi ottamaan vastaan sen, mitä Herra haluaisi antaa.

Herra ei pyydä meiltä mahdottomia. Hän antaa tarvittavan siihen, mitä Hän edellyttää. Kun Sana tarttuu tiukasti elämäämme, sillä on hyvä, oikeaan ohjaava tarkoitus.

Rogers jatkaa:

Maanviljelijä joka käyttää pitkälle jalostettua siementä, tehokkaampaa traktoria ja säännöllistä lannoitusta, mutta ei katso rikkakasvien perään, huolehtii rikkakasveista yhtä lailla kuin sadosta, jota hän toivoo voivansa korjata.

Rogers kysäisee lukijaltaan, onko rikkaruohoista tullut niin normaali näkymä, ettei niitä edes huomata!

Minusta tuntuu, että meidän kristittyjen mielissä on tapahtunut kamala sekaannus. Sovellamme Jeesuksen vertausta viljasta ja rikkaviljasta, jotka ajan tullen erotellaan toisistaan (vrt.Matt. 13: 24-30, 36-43)). Kun luemme kertomuksen huolellisesti, huomaamme Jeesuksen puhuvan ihmisistä, joista toiset ovat tiellä ja toiset eksyneet tieltä. Sitä vastoin olen kuullut sanaa käytettävän toppuuteltaessa ihmisiä pitämästä silmät auki ympäröivien asioiden ja ilmiöiden varalta! Viime mainitun opetuksen mukaan mihinkään ei pidä puuttua – kun Jeesus ajan lopulla hoitaa asiat kuntoon. Minun sisälukutaitoni mukaan oheisessa raamatunviittauksessa kysymys on siitä, että meidän ei pidä lähteä tuomitsemaan ihmistä lusteeksi tai vehnäksi, ihmisen ”hävittämisestä” puhumattakaan. Rikkaruohoihin, jos ne ovat Sanan kasvun tiellä, on oikeus ja velvollisuus tarttua. (Vrt. Matt. 13: 1-16) Sanan oikea kasvupaikka on muheva maaperä, jossa rikkaruohot eivät rehota.

Rogers on oikeassa. Itsekkäät päämäärät ja tavoitteet, jotka eivät ole linjassa Herramme mielenlaadun ja tahdon kanssa johtavat harhapoluille niin itsemme kuin hämmennykseen ympäröivät ihmiset. Harhapolulla suuntamme on väärä – ja vaikka kuinka yrittäisimme näyttää oikeaa suuntaa, seuraus on se, että meillä ei ole uskottavuutta, kun itse kävelemme ”puskassa”. Kysyjälle herää väkisinkin kysymys: ”No, minkä ihmeen takia sinä itse et kävele tiellä?”

Hengellisissä asioissa meidän tulisi välttää ”mixtuuraa” (suomeksi sekoitus) tai off roadia – itsemme ja niiden takia, jotka haluavat päästä uskonasioista selvyyteen.

Tien pysäyttäviä esteitä?

Tänään osuin osaksi jutunjuurta siitä, kuinka jotkut äidit eivät päästä lapsistaan irti sitten millään. Yksi sun toinen kertoi tietävänsä jonkun, jota äiti (vanhemmat) pitää kiinni ja siten myös jonkun, joka ei uskalla irtaantua äidistään (vanhemmistaan).

On normaalia, jos kysymme neuvoa vanhemmiltamme. Normaalia on sekin, että annamme neuvoja lapsillemme. Normaalin rajan ylittänee kuitenkin se, jos elämällämme ja elämässämme pyrimme koko ajan kiinnittämään äitimme (vanhempamme) huomion: Hei äiti (ehkä isäkin), huomaatko minut nyt? Olenko ok? Onko tämä ostokseni ok? Jne.

Meidän vanhempien tehtävä on auttaa lasta kasvuun, joitain vinkkejä antaen, karikoistakin varoitellen. Meidän vanhempien tehtävä ei ole tehdä asioita liian valmiiksi – tai toisaalta rajoittaa kasvua.

Luin puhuttelevan kirjoituksen tarjolla olevaan koulutukseen tutustuessani. Siinä asiaa erityisesti sinulle tai minulle, jolta vanhempi tai joku muu läheinen on katkaissut joko hyväsuopuuttaan (tai joissain tapauksissa pahansuopuuttaan) omalta kasvulta siivet:

”Olipa kerran Lintu, joka syntyi rakastaville vanhemmilleen.
Sitä syötettiin ja sen höyheniä pöyhittiin. Sirkuttamaankin se vähän oppi.

Se eli siis ihan mukavaa elämää. Ei siltä tuntunut puuttuvan mitään.

Kunnes eräänä päivänä Lintu huomasi liikettä jossain.
Se katseli ulos ikkunasta, jonka edessä sen lintuhäkki oli.
Se näki muiden lintujen lentävän pitkissä kaarissa puiden yllä, kuuli niiden monivivahteisen, kauniin laulannan, johon aina joku vastasi laulannallaan, kunnes laulu kasvoi kokonaiseksi monisäveliseksi lintukonsertiksi.

Se katseli ympärilleen ja jokin siinä herätti kaipuun. Se katseli lintuhäkkinsä kaltereita, kauniiksi muokattuja, mutta kaltereita silti.

Lintu alkoi ymmärtää, että voisi olla muunkinlaista elämää kuin se, mitä hän eli. Hän katseli siipiään, joilla ei koskaan ollut lentänyt – pyrähdellyt vain orrelta toiselle. Hän tunnusteli nokkaansa, jolla ei koskaan ollut etsinyt maasta matoa nälkäänsä, koska ei ollut tarvinnut.
Kaiken oli saanut häkkiin valmiina.

Ei ollut tarvinnut etsiä ruohonkorsia, sammalta eikä karvatupsuja pesän rakentamiseksi.
Ei ollut tarvinnut omalla syljellään niitä tilkitä tiiviisti lämmittämään.
Ei ollut tarvinnut piiloutua haukalta, ei mennä suojaan rankkasateelta.

Ei ollut tarvinnut käyttää Voimiaan.
Ei ollut tarvinnut Elää – riitti, kun pysyi elossa.

Mutta Lintu tiesi, että halusi enemmän.
Halusi kokea, miltä tuntui olla Lintu. Miltä tuntui olla Hän.

Miltä tuntuisi liikuttaa siipiään, kun alla ei olisikaan häkin turvallista pohjaa?
Kun ainoa, mihin voisi luottaa, olisivat omat siipeni ja se, miten niitä käyttäisin?

Hän alkoi tuntea elämän janon ja sykkeen virtaavan suonissaan.
Palavan halun kokea kaikki se, mihin pystyisi.
Kaikki se, mitä Maailmassa voisi Kokea.

Ilman kaltereita, joiden luuli merkitsevän turvaa.
Ilman kaltereita, joiden luuli kannattelevan elämää.
Ilman kaltereita, joiden luuli olevan osa elämäänsä.

Mutta ne olivatkin vain Uskomuksia siitä.
Hyvää tarkoittaviksi puettuja, mutta halvaannuttavia uskomuksia elämästä.

Voin alkaa elää sitten kun…
…kun lapset ovat isompia —
…kun nämä ja nuo työt on tehty,
…kun olen saavuttanut sen ja sen,
…kun ei enää ole niin kiireistä,

Tai voisin tietysti tehdä sitä ja tätä, kokea tuotakin, jos vain…
…jos vain minulla olisi varaa,
…jos vain olisi aikaa,
…jos vain olisi ystäviä, joiden kanssa mennä,
…jos vain en olisi tällainen kuin olen…

Kun olen näin laiskakin. Ja kun lapsuudestakin on niin kipeitä kokemuksia. Kun on tämä tautikin, niin rajoittaahan tämä. Kun tuolla puolisolla nyt on noin vaikeaa ja kiirettä töissäkin. Kun tuli tämä työttömyyskin tähän.

Kyllähän minä muuten, mutta kun…
Niin, mitä mutta?

Millä ehdoilla alkaisit elää? Millaisilla ehdoilla alkaisit antaa arvoa ja ilon kokemuksia tai ainakin olisit lyttäämättä ja syrjimättä sitä ihmistä, jonka nimisenä täällä maailmassa kuljet?

Mitkä ovat sinun halvaannuttavia kaltereitasi? Millaisessa häkissä Sinä istut?
Millaisilla uskomuksilla, selityksillä ja verukkeilla olet oman häkkisi rakentanut, oman elämäsi jättänyt elämättä?

Entä Milloin aiot avata häkin oven ja nousta siivillesi? Sillä se on auki jo, raollaan, kutsuen.
Milloin aiot suunnata kulkusi Sinne, minne sydämesi haluaa sinua viedä? Sillä suunnankin jo tiedät, kun kuuntelet.
Milloin aiot nousta vihdoinkin Omille siivillesi? Sillä elämän tuulet kyllä kannattelevat, kun vain uskallat hypätä.

Milloin aiot ottaa vastuun Sinun Elämäsi suunnasta?
Milloin murrat häkkisi ja vapautat itsesi Elämälle?

Sillä Elämä sinussa odottaa, että vihdoin alat ELÄÄ – Sinun Elämääsi!” http://www.ilontuuli.fi/kirjoitukset/hakkilintu/

Pidä kiinni vapaudesta (osa 3) – Things, asiat, jotka liittävät minut menneisyyteen…

Pidä kiinni vapaudesta – osa 1 mainitsin siitä, että englantilaisen Kathyn kehotus etsiä huushollistani “things”, asioita, jotka liittivät minut väärällä tavalla menneisyyteeni ja ihmisiin, joilla oli ollut tai on voimakas kontrolli elämässäni – ja mainitsin myös siitä, että tämä kehotus muistutti vuosia sitten kohtaamaani demonifobiaa ja -fanatismia, joka kaiken lisäksi osoittautui varsin toimattomaksi ratkaisuksi käsillä olleeseen ongelmaan: Tilanne paheni, eivätkä enempää asiat kuin ihmisetkään muuttuneet. Kokemani ja näkemäni suoranaisen järjettömyyden kanssa en halunnut (enkä halua) olla missään tekemisissä!

Pian tuon jälkeen olin eheytymisseminaarissa, jossa sain käsissäni olleeseen ilmiöön selityksen. Vasta kuusi (!) vuotta myöhemmin aloin hahmottaa, että – hyvänen aika – ne ilmiöt, jotka olivat käsissäni konkreettisesti, ovat ikään kuin muuttaneet muotoaan ja ilmenevät tavalla, jota en kykene järjellä selittämään. Olen siitä kirjoittanut kirjoituksessani https://pauliinakuikka.wordpress.com/2012/11/12/1525/.

Osa uskovista on selittänyt asian sillä, että uskova ei voi kohdata tuommoista. Osa on sanonut, että Jumala sallii ja kouluttaa kohtaamamme kautta. Osa on sanonut, että toteutamme itse omaa pelkoamme.

Nämä selitykset eivät oikein ole purreet. En löydä Raamatusta perusteluja sille, että Jumala kouluttaisi omaansa kiduttamalla – ei edes silloin, jos tämä hairahtuu tieltä. Pelkokaan ei selitä asioita, koska emme ole osanneet pelätä eteentulevaa, koska se on ollut niin odottamatonta. Emmekä voi selittää tyhjäksi tapahtunutta.

Eheytymisseminaarin jälkeen koin silminnähtävän vapautumisen. Minut tunteneet henkilöt näkivät muutoksen.

Jouduin tuon tilanteen jälkeen monen myrskyrintaman kohtauspisteeseen. Vaikka olin kuullut kyseisessä eheytymisseminaarissa opetusta aiheesta, myrsky oli niin massiivinen, että en kyennyt asioita käsittelemään – enkä tajunnut olla varuillani uusien asioiden äärellä. Elämässäni ja ympärilläni on paljastunut melkoinen rytökasa, kun olen askel askelelta kyennyt käymään asioihin kiinni.

Elämässäni ei ollut vain yksi narsisti vaan useita. Olin kasvanut näiden sankareiden vaikutuspiirissä. Siksi varmasti huomaaminenkin on ollut niin hankalaa. Kaikkein vähiten olen tajunnut olla varuillani hallintamekanismien suhteen – tai noiden ”things” (joiksi Kathy niitä nimitti) suhteen. Osassa tapauksista narsismin hallintamekanismit pukeutuivat hengelliseen kaapuun – ja olivat vieläkin vaikeampia tunnistaa. Esimerkiksi eheytymisseminaarista palattuani turvauduin joidenkin myöhemmin narsistisia mekanismeja käyttäviksi paljastuneisiin ihmisiin.

Aloin tekemään niin kuin Kathy sanoi. Katselemaan ympärilleni, onko huushollissani jotain, mikä symboloi kohtaamaani alistamista, kysellen, josko Kathyn ajatuksissa voisi olla järkeä niiden yhtymäkohdista menneeseen demonifobiaan huolimatta.

Yllätyksekseni löysin liudan asioita, jotka olin pelastanut vuosien varrella.

Näistä elämäni narsisteista kaksi on kohdistanut minuun ulkonäköpaineita: Äitini lupasi antaa selkäsaunan, jos käytän huulipunaa. Hänen isänsä oli sanonut näin lapselleen. (Kuvitelkaa, mikä ote äitini isällä on äitiini ollut, kun tämä 60-vuotiaana uhkailee lastaan selkäsaunalla!) Äitini siirsi minuun myös oudon ilottomuuden mallin. Kirkossa ei saanut hymyillä. Toinen elämäni narsisti oli myös moralisti. Pukeutumisen kanssa oli tarkkaa, jottei vedä ”vääriä miehiä” puoleensa.

Löysin noista nuoruuden kuvistani valokuvia, joissa minulla on itkettyneet, surulliset silmät (varmasti sen takia, että kuvan ottanut oli saanut minut vähää aiemmin itkemään) ja löyhät, harmaasävyiset vaatteet päällä. Kuvia katsellessani tuli yököttävä olo. Hyvänen aika! Jopa nuo valokuvat olivat alistamisen väline!

Valokuvat eivät olleet ainoita. Olin pelastanut noita harmaita vaatekappaleitani, keittiöesineitä (joihin liittyy oma alistamisen tarinansa), käsitöitä (joiden tekemistä en saanut opetella…).

Omituista ja ominaista tälle viestinnälle on se, että se melkein poikkeuksetta on kaksoisviestintää: Pitäisi näyttää hyvältä – mutta ei saa; pitäisi osata – mutta ei saa opetella (ja/tai toinen tekee sen paremmin) jne. Suorastaan skitsofreninen ympäristö elää ja olla. – Ja nuo mokomat "things" tekivät sen minulle todella selväksi, kun rupesin asiaa pohtimaan. Yäk. Hyi.

Siitä, miten paljon tässä on ollut psykologisesta sidoksesta kysymys ja miten paljon mukana yliluonnollista, en edes lähde analysoimaan. Kontrollointi, näytti ulottaneen lonkeronsa nykyisyyteen: Asiat, jotka olivat käsissäni näyttivät kuivuvan tai kuolevan käsiini. Jouduin jatkuvasti taistelemaan sen eteen, että asiat menisivät eteenpäin työssäni ja elämässäni yleensä.

– Tiedän, että tämä selitetään joillakin tahoilla sillä, että elämässäni ei ole siunausta sen takia, että olen ollut kapinallinen. Uskon kuitenkin, että edellä esitetynlaiseen kontrolliin suostumattomuus ei ole sitä kapinallisuutta, josta oikeutettu seuraus olisi kirous tai tuomio. Pikemminkin tuo "tuomio" tulee elämän ylle kontrolloinnin muodossa saaden meidät toimimaan niin, että emme tavoita täysin sitä, mihin Jumala on meidät tarkoittanut. Kontrolloinnin varjo peittää näkyvistä sen, mikä meidän pitäisi nähdä.

ONNEKSI me emme ole lopullisesti tuomittuja tuollaiseen.

Kaikessa siinä, mikä meinaa tuoda kuolemaa, kuivuutta, tuhoa elämäämme, on hyvä muistaa, että Jumala on aina elämän puolella! Hän on Elämä. Hän puhuu elämää.

Hihhulointikieltoko seurakuntaan?

”Vanhempi veli”: Seurakunta ei ole ilotalo

Välillä törmään hengellisessä kentässä ”vanhemman veljen” roolin omaksuneisiin ihmisiin. Näille ihmisille on pulmallista joko se, miten Isä näyttää kohtelevan tuhlaajan tieltä palanneita – tai heille on pulmallista ilo, joka syntyy tästä Isän kohtaamisesta.

Vastottain tapasin ystävän, joka yhdessä elämänsä vaiheessa oli pursunnut yli iloa ja ylistystä vaikeiden vaiheiden jälkeen. Yhteisössä, jonne hän noissa vaiheissa oli kotiutumassa oli tuohon spontaaniin iloon oli eräs ”vanhempi veli” tokaissut muun muassa: ”Täällä ei sitten ruveta hihhuloimaan.” – ja perustellut kantaansa ajatuksella, että seurakunta ei ole mikään ”ilotalo”.

Äitini edusti näkemystä, jonka mukaan kirkossa ei ole ”lupa” nauraa tai edes hymyillä. Kun vahvistaakseen asennettaan hän veti suun tiukasti viivaksi istuessaan penkkiin.

Kriisini keskellä vastattuani Jeesuksen kutsuun ”tulkaa minun luokseni kaikki työn ja raskaiden kuormien uuvuttamat niin minä annan teille levon” minut valtasi autuas ilo. Spontaani sana, joka pyrki huulilleni tuossa tilanteessa oli: ”Halleluja!” Tuo ilo on ollut vahva pohjavirta kaiken kohtaamani kummallisenkin keskellä. Joskus todistus myös ympärillä oleville ihmisille.

Oli aika luopua tummista vaatteista ja pukeutua iloisempiin väreihin. Oli aika myös kiittää ja ylistää.

Mitään peittelemätön ylistys

Aivan kritiikittä en ylistykseen suhtaudu. Olen nähnyt ylistystä käytettävän kipeiden asioiden peittämiseen, torjuntaan.

  • Ylistys vaientaa tehokkaasti sisimmän tuskan huudon: sisimmässä on suuri sekasotku, joka on huutaa Parantajaa, jolle ei pelon takia ole tohdi avata ovea.
  • Äänekäs ylistys voi tukkia suun puhuvalta Paimenelta, kun ei uskalleta kuunnella, mitä sanottavaa Hänellä on.

Molemmankaltainen torjunta on sukua toisilleen:

Ei uskalleta suostua parannettavaksi, ei uskalleta lähemmäksi Jeesusta. On turvallisempaa olla matkan päässä - joskus "vanhemman veljen" roolin ottaen yrittäen estää muitakin pääsemästä lähelle.

Aito ylistys on avoimen sydämen ylistystä.

  • Sydämen, joka ei peitä Isältä mitään.
  • Sydämen, joka uskaltautuu palaamaan Isän luo myös epäonnistumisen ja tuhlaajantaipaleen jälkeen.
  • Sydämen, joka huomaa tuhlanneensa kaiken.
  • Sydämen, joka on pettynyt itseen ja/tai ihmisiin.
  • Sydämen, jota Isä odottaa, rakastaa – ja armahtaa.

Huomaat luettuasi Luukkaan evankeliumin 15. luvun kertomuksn tuhlaajapojasta, kuinka Isän kodissa alkavat juhlat tuhlaajan palattua.

Poika on jälleen poika (ja tytär on tytär). Anteeksianto ja sovitus ovat konkretiaa. Ilo on molemminpuolinen. Pojan (tyttären) mielestä ehkä uskomatonkin: Ihanko tosi, ONKO KAIKKI TOSIAAN ENNALLAAN? Eikö Isä aseta mitään ehtoja? Onko minulla tosiaan täydet pojan (tyttären) oikeudet? Voiko tämä olla totta?!

Herran suurena näkevä ylistys

Psalmin 149 sanoin:

”Laulakaa Herralle uusi laulu, kokoontukaa ja ylistäkää häntä, te Herran omat!
Iloitkoon Israel Luojastaan, riemuitkoot Siionin asukkaat kuninkaastaan,
ylistäkööt tanssien hänen nimeään, soittakoot hänen kiitostaan rummuin ja harpuin!
Herra rakastaa kansaansa, hän auttaa heikkoja ja nostaa heidät kunniaan.
Iloitkoot Herran palvelijat hänen kunniastaan, riemuitkoot silloinkin, kun on yölevon aika!
Heillä on huulillaan Jumalan ylistys, heillä on kädessään kaksiteräinen miekka–”

Luoja, Kuningas (me uuden liiton uskovat voimme lisätä esimerkiksi sanat: Lunastaja, Sovittaja) on Jumalan kansan ilon aihe – ja se, että Herra rakastaa kansaansa, auttaa heikkoja nostaa heidät kunniaan (oikemmin pelastaa). Kehotus on kokoaikaiseen iloon ja riemuun sen takia, kuka Herra on! Kehotus ylistää Jumalaa (kirjaimellisesti: tehdä Hänet suureksi).

Ehkä sinulle on ”markkinoitu” ylistys vaatimuksena, ehkä jopa asiana, joka ”repii Taivasta alas”, pumppaa Pyhää Henkeä.  Herra kun asuu kansansa kiitoksessa/ylistyksessä. Totta sekin, totta sekin. Joskus ylistyksellä ja kiitoksella on ihmeellinen vaikutus. Vastottain olin erittäin ”tukkoisessa” tilanteessa, jossa läsnä oli kaikesta päätellen Herran johdatukselle herkkä henkilö, joka osasi valita tilanteeseen erinomaiset laulut. Ilmapiiri oli vapautuneen seesteinen laulun jälkeen.

Vaikka tämäntyyppinen  on totta ja toimii, ylistys ei ole mitään magiikkaa tai mantra.

  • Ylistys ei (ainakaan minun ymmärrykseni mukaan) ”pumppaa” Pyhää Henkeä alas.
  • Ylistys ei peitä sydämien rytökasoja.
  • Ylistys ei ole ”hokkuspokkuskonsti”, joka automaattisesti ratkaisee kiperät tilanteet. Se, että oikeat laulut tyynnyttivät myrskyn, ei välttämättä toimi joka tilanteessa.
  • Jos yhteisössä ovat asiat ja esimerkiksi ihmissuhteet hunningolla, ei pelkkä ylistys ratkaise asioita. Silloin on henkilökohtaisen ja yhteisöä koskevan perkauksen aika, jotta asiat suoristuvat.

 

Pyhä Henki on armon Henki - ja Hän on samaan aikaan totuuden Henki - ja Hän on Pyhä Henki. Siksi myös pyhyyden tunto on tarpeellinen.

Edellä mainittua Raamatun kohtaa peilaten ylistys on Jumalan rakkauden avautumisesta kumpuavaa ja Herran suureksitekevää ylistystä. Siinä mukana on koko ihminen. Se on seurausta siitä, että ihminen on kohdannut Herran ja Vapahtajan.

Teksti/kuva Pauliina Kuikka

Ukkosen jälkeen

Kävelin ukkosen raikastamassa aamussa. Painostavan helteen jälkeen oli raikasta ja vilpoista.

Samoin on joskus elämässä – yhteisöissäkin. Jos rysähdyksestä selviämme sillä tavoin, että asiat tulevat selvitetyiksi emmekä puolin tai toisin jää kantamaan kaunaa, elämä jatkuu ilman painostavaa oloa tai painolasteja.

Painostava olo ja painolastit ovat usein seuraus siitä, että asioita ei ole käsitelty – tai ei ole pystytty käsittelemään. Käsittelemättöminä ne vaikuttavat väistämättä taustalla. Keskinäinen kyräily – ja pahimmillaan pahan puhuminen selän takana ja/tai selkään puukottaminen – eivät voi olla heijastumatta ilmapiiriin. Mikäli kyräily kuuluu yhteisön ”normaaleihin”, piintyneihin toimintatapoihin, yhteisö on kipeä ja tekee kipeäksi myös jäsenensä. Tuollaisessa ilmapiirissä painolastien purkaminen on hankalaa, ellei peräti vaarallista (oman heikkouden ja vajavuuden tunnustaminen antaa kyräilyyn ja selän takana puhumiseen/selkään puukottamiseen lisää välineitä).

On surullista kuulla kristittyjen suusta: En voi yhteisössäni puhua asioistani. En uskalla kutsua yhteisööni ystäviäni.

Luottamuksen yhteisö

Erityisesti kristillisen yhteisön tulisi olla luottamuksen yhteisö: yhteisö, jossa voidaan jakaa niin ilot kuin surutkin, voitot kuin tappiotkin; yhteisö, joka kestää senkin, että asioista ei aina olla samaa mieltä ja sen, että emme ole kuin sankollinen mustikoita.

Auttakoon rakkaus teitä tulemaan toimeen keskenänne. Pyrkikää rauhan sitein säilyttämään Hengen luoma ykseys. On vain yksi ruumis ja yksi Henki, niin kuin myös se toivo, johon teidät on kutsuttu, on yksi.

Yksi on Herra, yksi usko, yksi kaste!
Yksi on Jumala, kaikkien Isä! Hän hallitsee kaikkea, vaikuttaa kaikessa ja on kaikessa.

Mutta kukin meistä on saanut oman armolahjansa, sen jonka Kristus on nähnyt hyväksi antaa. — varustaakseen kaikki seurakunnan jäsenet palvelutyöhön, Kristuksen ruumiin rakentamiseen. Kun me kaikki sitten pääsemme yhteen ja samaan uskoon ja Jumalan Pojan tuntemiseen ja niin saavutamme aikuisuuden, Kristuksen täyteyttä vastaavan kypsyyden, silloin emme enää ole alaikäisiä, jotka ajelehtivat kaikenlaisten opin tuulten heiteltävinä ja ovat kavalien ja petollisten ihmisten pelinappuloita. Silloin me noudatamme totuutta ja rakkautta ja kasvamme kaikin tavoin kiinni Kristukseen, häneen, joka on pää. Hän liittää yhteen koko ruumiin ja pitää sitä koossa kaikkien jänteiden avulla, kunkin jäsenen toimiessa oman tehtävänsä mukaan, ja näin ruumis kasvaa ja rakentuu rakkaudessa.

Luopukaa siis valheesta ja puhukaa toinen toisellenne totta, sillä me olemme saman ruumiin jäseniä. Vaikka vihastuttekin, älkää tehkö syntiä. Sopikaa riitanne, ennen kuin aurinko laskee. Älkää antako Paholaiselle tilaisuutta. — Älkää tuottako surua Jumalan Pyhälle Hengelle, jonka olette saaneet sinetiksi lunastuksen päivää varten. Hylätkää kaikki katkeruus, kiukku, viha, riitely ja herjaaminen, kaikkinainen pahuus. Olkaa toisianne kohtaan ystävällisiä ja lempeitä ja antakaa toisillenne anteeksi, niin kuin Jumalakin on antanut teille anteeksi Kristuksen tähden.

Kipeä sovinto

Kipeissä yhteisöissä sovinto voi olla yksipuolinen sopimusvaatimus ts. toinen osapuoli antaa periksi ja ”pakotetaan” anteeksipyyntöön ja/tai anteeksiantoon ja sovintoon. Pahimmillaan anteeksianto/-pyyntö toimii vakavan alistamisen ja väkivallan välineenä ja pönkittää sairaita mekanismeja. Edellämainittu kohta edellyttää molemminpuolista aseistariisuntaa. Ei niin, että (henkisen, hengellisen tai fyysisen) väkivallan/väärinkäytösten uhri riisutaan viimeisistäkin aseista ja tekijä jatkaa tekosiaan täysissa varusteissa ja pahimmillaan Raamatun auktoriteettiin vedoten. Väkivallan ja vallan väärinkäytön takana on vihaa, katkeruutta ja pahuutta. Todellisuudessa kukaan ei kohtele toista kaltoin rakkauttaan.

Tällaisen ”rakkauden” kohteeksi ei tarvitse suostua. Tämä ei sulje pois sitä, etteikö voisi antaa anteeksi. Anteeksiantoa olen pohtinut muun muassa Parempi vai pahempi