Mixtuuraa ja off roadia

Herra on hyvin selkeä niiden kohdalla, jotka vievät Hänen Sanaansa ja palvelevat Hänen totuuttaan. Meidän elämässämme ei tule olla sekoitusta. Pystymmekö tosiaan sanomaan, että meidän elämässämme ei ole sekoitusta, itsekkäitä mielihaluja ja henkilökohtaisia päämääriä, jotka eivät ole heijastumaa Jeesuksen uhrautuvasta ja nöyrästä sydämestä? Voimmeko sanoa Hänelle, että mitään epäpuhdasta ei ole silmiemme alla eikä mitään sellaista ole huulillamme, mikä ei kirkastaisi Häntä.

In English you find this article written by Robert Rogers  here

Lainauksessa on mielestäni vinha perä. Sitä paitsi se näyttää myös Herran tavoitteelta.

Tekstin kirjoittaja lainaa Efesolaiskirjeen kohtaa, jossa sanotaan, että Kristuksen morsiamessa ei ole tahraa eikä ryppyä sekä Ilmestyskirjan kohtaa, jossa Laodikean seurakunnalle tulee kehotus ostaa valkoiset vaatteet, jotta seurakunta olisi puettu; silmävoidetta, jotta seurakunta näkisi; kultaa, jotta seurakunnalla olisi todellinen aarre. Tämä kaikki tulisi Herralta, kun seurakunta suostuisi näkemään tilansa ja suostuisi ottamaan vastaan sen, mitä Herra haluaisi antaa.

Herra ei pyydä meiltä mahdottomia. Hän antaa tarvittavan siihen, mitä Hän edellyttää. Kun Sana tarttuu tiukasti elämäämme, sillä on hyvä, oikeaan ohjaava tarkoitus.

Rogers jatkaa:

Maanviljelijä joka käyttää pitkälle jalostettua siementä, tehokkaampaa traktoria ja säännöllistä lannoitusta, mutta ei katso rikkakasvien perään, huolehtii rikkakasveista yhtä lailla kuin sadosta, jota hän toivoo voivansa korjata.

Rogers kysäisee lukijaltaan, onko rikkaruohoista tullut niin normaali näkymä, ettei niitä edes huomata!

Minusta tuntuu, että meidän kristittyjen mielissä on tapahtunut kamala sekaannus. Sovellamme Jeesuksen vertausta viljasta ja rikkaviljasta, jotka ajan tullen erotellaan toisistaan (vrt.Matt. 13: 24-30, 36-43)). Kun luemme kertomuksen huolellisesti, huomaamme Jeesuksen puhuvan ihmisistä, joista toiset ovat tiellä ja toiset eksyneet tieltä. Sitä vastoin olen kuullut sanaa käytettävän toppuuteltaessa ihmisiä pitämästä silmät auki ympäröivien asioiden ja ilmiöiden varalta! Viime mainitun opetuksen mukaan mihinkään ei pidä puuttua – kun Jeesus ajan lopulla hoitaa asiat kuntoon. Minun sisälukutaitoni mukaan oheisessa raamatunviittauksessa kysymys on siitä, että meidän ei pidä lähteä tuomitsemaan ihmistä lusteeksi tai vehnäksi, ihmisen ”hävittämisestä” puhumattakaan. Rikkaruohoihin, jos ne ovat Sanan kasvun tiellä, on oikeus ja velvollisuus tarttua. (Vrt. Matt. 13: 1-16) Sanan oikea kasvupaikka on muheva maaperä, jossa rikkaruohot eivät rehota.

Rogers on oikeassa. Itsekkäät päämäärät ja tavoitteet, jotka eivät ole linjassa Herramme mielenlaadun ja tahdon kanssa johtavat harhapoluille niin itsemme kuin hämmennykseen ympäröivät ihmiset. Harhapolulla suuntamme on väärä – ja vaikka kuinka yrittäisimme näyttää oikeaa suuntaa, seuraus on se, että meillä ei ole uskottavuutta, kun itse kävelemme ”puskassa”. Kysyjälle herää väkisinkin kysymys: ”No, minkä ihmeen takia sinä itse et kävele tiellä?”

Hengellisissä asioissa meidän tulisi välttää ”mixtuuraa” (suomeksi sekoitus) tai off roadia – itsemme ja niiden takia, jotka haluavat päästä uskonasioista selvyyteen.

Tien pysäyttäviä esteitä?

Tänään osuin osaksi jutunjuurta siitä, kuinka jotkut äidit eivät päästä lapsistaan irti sitten millään. Yksi sun toinen kertoi tietävänsä jonkun, jota äiti (vanhemmat) pitää kiinni ja siten myös jonkun, joka ei uskalla irtaantua äidistään (vanhemmistaan).

On normaalia, jos kysymme neuvoa vanhemmiltamme. Normaalia on sekin, että annamme neuvoja lapsillemme. Normaalin rajan ylittänee kuitenkin se, jos elämällämme ja elämässämme pyrimme koko ajan kiinnittämään äitimme (vanhempamme) huomion: Hei äiti (ehkä isäkin), huomaatko minut nyt? Olenko ok? Onko tämä ostokseni ok? Jne.

Meidän vanhempien tehtävä on auttaa lasta kasvuun, joitain vinkkejä antaen, karikoistakin varoitellen. Meidän vanhempien tehtävä ei ole tehdä asioita liian valmiiksi – tai toisaalta rajoittaa kasvua.

Luin puhuttelevan kirjoituksen tarjolla olevaan koulutukseen tutustuessani. Siinä asiaa erityisesti sinulle tai minulle, jolta vanhempi tai joku muu läheinen on katkaissut joko hyväsuopuuttaan (tai joissain tapauksissa pahansuopuuttaan) omalta kasvulta siivet:

”Olipa kerran Lintu, joka syntyi rakastaville vanhemmilleen.
Sitä syötettiin ja sen höyheniä pöyhittiin. Sirkuttamaankin se vähän oppi.

Se eli siis ihan mukavaa elämää. Ei siltä tuntunut puuttuvan mitään.

Kunnes eräänä päivänä Lintu huomasi liikettä jossain.
Se katseli ulos ikkunasta, jonka edessä sen lintuhäkki oli.
Se näki muiden lintujen lentävän pitkissä kaarissa puiden yllä, kuuli niiden monivivahteisen, kauniin laulannan, johon aina joku vastasi laulannallaan, kunnes laulu kasvoi kokonaiseksi monisäveliseksi lintukonsertiksi.

Se katseli ympärilleen ja jokin siinä herätti kaipuun. Se katseli lintuhäkkinsä kaltereita, kauniiksi muokattuja, mutta kaltereita silti.

Lintu alkoi ymmärtää, että voisi olla muunkinlaista elämää kuin se, mitä hän eli. Hän katseli siipiään, joilla ei koskaan ollut lentänyt – pyrähdellyt vain orrelta toiselle. Hän tunnusteli nokkaansa, jolla ei koskaan ollut etsinyt maasta matoa nälkäänsä, koska ei ollut tarvinnut.
Kaiken oli saanut häkkiin valmiina.

Ei ollut tarvinnut etsiä ruohonkorsia, sammalta eikä karvatupsuja pesän rakentamiseksi.
Ei ollut tarvinnut omalla syljellään niitä tilkitä tiiviisti lämmittämään.
Ei ollut tarvinnut piiloutua haukalta, ei mennä suojaan rankkasateelta.

Ei ollut tarvinnut käyttää Voimiaan.
Ei ollut tarvinnut Elää – riitti, kun pysyi elossa.

Mutta Lintu tiesi, että halusi enemmän.
Halusi kokea, miltä tuntui olla Lintu. Miltä tuntui olla Hän.

Miltä tuntuisi liikuttaa siipiään, kun alla ei olisikaan häkin turvallista pohjaa?
Kun ainoa, mihin voisi luottaa, olisivat omat siipeni ja se, miten niitä käyttäisin?

Hän alkoi tuntea elämän janon ja sykkeen virtaavan suonissaan.
Palavan halun kokea kaikki se, mihin pystyisi.
Kaikki se, mitä Maailmassa voisi Kokea.

Ilman kaltereita, joiden luuli merkitsevän turvaa.
Ilman kaltereita, joiden luuli kannattelevan elämää.
Ilman kaltereita, joiden luuli olevan osa elämäänsä.

Mutta ne olivatkin vain Uskomuksia siitä.
Hyvää tarkoittaviksi puettuja, mutta halvaannuttavia uskomuksia elämästä.

Voin alkaa elää sitten kun…
…kun lapset ovat isompia —
…kun nämä ja nuo työt on tehty,
…kun olen saavuttanut sen ja sen,
…kun ei enää ole niin kiireistä,

Tai voisin tietysti tehdä sitä ja tätä, kokea tuotakin, jos vain…
…jos vain minulla olisi varaa,
…jos vain olisi aikaa,
…jos vain olisi ystäviä, joiden kanssa mennä,
…jos vain en olisi tällainen kuin olen…

Kun olen näin laiskakin. Ja kun lapsuudestakin on niin kipeitä kokemuksia. Kun on tämä tautikin, niin rajoittaahan tämä. Kun tuolla puolisolla nyt on noin vaikeaa ja kiirettä töissäkin. Kun tuli tämä työttömyyskin tähän.

Kyllähän minä muuten, mutta kun…
Niin, mitä mutta?

Millä ehdoilla alkaisit elää? Millaisilla ehdoilla alkaisit antaa arvoa ja ilon kokemuksia tai ainakin olisit lyttäämättä ja syrjimättä sitä ihmistä, jonka nimisenä täällä maailmassa kuljet?

Mitkä ovat sinun halvaannuttavia kaltereitasi? Millaisessa häkissä Sinä istut?
Millaisilla uskomuksilla, selityksillä ja verukkeilla olet oman häkkisi rakentanut, oman elämäsi jättänyt elämättä?

Entä Milloin aiot avata häkin oven ja nousta siivillesi? Sillä se on auki jo, raollaan, kutsuen.
Milloin aiot suunnata kulkusi Sinne, minne sydämesi haluaa sinua viedä? Sillä suunnankin jo tiedät, kun kuuntelet.
Milloin aiot nousta vihdoinkin Omille siivillesi? Sillä elämän tuulet kyllä kannattelevat, kun vain uskallat hypätä.

Milloin aiot ottaa vastuun Sinun Elämäsi suunnasta?
Milloin murrat häkkisi ja vapautat itsesi Elämälle?

Sillä Elämä sinussa odottaa, että vihdoin alat ELÄÄ – Sinun Elämääsi!” http://www.ilontuuli.fi/kirjoitukset/hakkilintu/

Suloista elämää

Näin sydämissä on laajuutta, mielessä avaruutta ja myötätunnossa syvyyttä. Näin me opimme kantamaan ja kannattelemaan (toisia). Tämä ei ole pelkästään niiden rakastamista, jotka rakastavat samoja asioita tai teorioita kuin me, vaan niiden rakastamista ja vastaanottamista, jotka ”rakastavat Herraamme totuudessa”

”Katso, kuinka hyvää ja suloista on, että veljekset sovussa asuvat!
Se on niinkuin kallis öljy pään päällä, jota tiukkuu partaan — Aaronin partaan, jota tiukkuu hänen viittansa liepeille.” (Ps. 133:1-2)

Meille suomalaisille kristityille puhe pään päällä olevasta – tai partaan (Aaronin partaan) tiukkuvasta öljystä saattaa olla kaukainen, outo ilmaus, joka ei ihan heti avaudu.
Kuva oli Psalmin kirjoittajan aikalaisille tuttu. Niin myös Jeesuksen juutalaistaustaisille seuraajille. Jeesuksen opetus – niin radikaalia kuin se välillä olikin – pohjasi lujasti juutalaisuuteen ja sen Pyhään Kirjaan, jonka tunnemme Vanhana testamenttina. Monet kuvat saavat sävyä ja sisältöä, kun maltamme pysähtyä myös Vanhan testamentin äärellä.

Psalmin kuvaus partaan tiukkuvasta öljystä liittyy kohtaan, jossa Mooses Jumalan käskyn mukaan vihki Aaronin ja tämän pojat tehtävään:
Hän valeli pyhää öljyä Aaronin päähän, voiteli hänet ja pyhitti hänet virkaan. (3. Moos. 8:12, etc.)
Öljyllä voitelun ohella Mooses toimitti Jumalan määräämät uhrit.

Psalmin kirjoittaja jatkaa:

”Se on niinkuin Hermonin kaste, joka tiukkuu Siionin vuorille. Sillä sinne on Herra säätänyt siunauksen, elämän, ikuisiksi ajoiksi.” (Ps. 133: 3)

Tämä toinen psalmin kirjoittajan kuva liittyy Hermonin virvoittavaan kasteeseen, joka virvoittaa Siionin vuoret, Jumalan kansan asuinsijat.

Lainaan tekstiä, jonka löysin C.H.Mackintoshilta, 1800-luvulla eläneeltä Raamatun opettajalta. Teksti on mielestäni ajankohtaistakin ajankohtaisempi myös meidän aikanamme. Oikeastaan suurin kompastuskivi oli yrittää kääntää outoja englanninkielisiä sanoja, joita ei ollut ennen kuullut, selkeäksi suomeksi. Alkuperäisen tekstin voi lukea linkistä: http://www.stempublishing.com/authors/mackintosh/Bk6/DEW_HERM.html

”On aivan toinen asia puhua yhteydestä kuin elää yhteydessä.
Me voimme sanoa pysyvämme Hengen tai ”ruumiin” yhteydessä – mitkä ovatkin mitä arvokkaimpia ja kunnioitettavimpia totuuksia – samaan aikaan olemme todellisuudessa täynnä itsekkäitä taisteluita, puoluemilta ja ”lahkohenkeä”, jotka kaikki ovat yhteyden tuhoisia muotoja.
Elääkseen yhdessä veljien on otettava voitelu Päältä ja virvoittava sadekuuro Hermonilta. Heidän on elettävä Kristuksen todellisessa läsnäolossa, niin että he voivat joutua luopumaan heidän mielipiteistään ja katsantokannoistaan ja kaikki heidän itsekkyytensä voi joutua tuomituksi ja hillityksi, kaikki heidän omat erityiset huomionsa joutuvat syrjään, ja kaikki heidän iskulauseensa ja kävelykeppinsä heitetyksi tuuleen.
Näin sydämissä on laajuutta, mielessä avaruutta ja myötätunnossa syvyyttä. Näin me opimme kantamaan ja kannattelemaan (toisia). Tämä ei ole pelkästään niiden rakastamista, jotka rakastavat samoja asioita tai teorioita kuin me, vaan niiden rakastamista ja vastaanottamista, jotka ”rakastavat Herraamme totuudessa”

Siunattu Pää rakastaa kaikkia (ruumiinsa) jäseniä. Mikäli olemme juoneet Hänen Henkeään ja mikäli opimme Hänestä, me väkisinin rakastamme yhtä lailla. – Tämä rakkaus eroaa täysin siitä, että me rakastamme pelkästään niitä, jotka ovat omaksuneet meidän totuutemme tai meidän erityisen tapamme ajatella.
Kysymys on Kristuksesta, ei meistä. Tämä on se, mitä meidän pitäisi tavoitella, mikäli meinaamme asua sovussa.”

Pyristelyä kohti uutta

Olen tässä vuosien mittaan yrittänyt saada aikaan toista blogia tämän nimeäni kantavan blogin vierelle – tai jopa korvaajaksi.

Nyt taasen sellainen yritys – tämmöisin tulikivenkatkuisin vuodatuksin. Vuodatuksen syynä on (taas) kontakti oman karismaattisen seikkailuni tapahtumien keskipisteeseen. ILMIÖT EIVÄT LAKKAA HÄMMÄSTYTTÄMÄSTÄ – enkä hitsi vie, meinaa niistä irti päästä!

Itse kyllä mieluusti jatkaisin matkaa. Nyt vain näyttää siltä, että osa taustapeilini ihmisistä ROIKKUU minussa kiinni – ja osin syyttää ”kurjuudestaan”, kuinkas muuten kuin minua.

Kirjoitukseni on tänään hieman hajanainen, useasta osasta koostuva. Lopussa yritän osaset koota yhteen ymmärrettävällä tavalla.

Elian voitelusta – ajatuksia (osa nro 2) – Isien sydämet lasten puoleen ja päinvastoin

Viime aikoina olen viitannut karismaattisen kentän kestosuosikkiin, Elian voiteluun, ja siihen, kuinka sitä aikanamme luvataan varsin kevyesti ja osittaisena. Tulen tuota voiteluasiaa käsittelemään sekä täällä että uudessä blogissani. Tässä yksi puoli tuosta voitelusta.

Elian voitelusta on sanottu, että se kääntää lasten sydämet isien puoleen ja isien sydämet lasten puoleen. Tuo puoleen kääntyminen ei kuitenkaan tapahdu ilman parannusta!

Esimerkki elävästä elämästä: Isä, joka koko ajan kaivaa multaa lastensa jalkojen alta milloin mitenkin ja/tai vaihtoehtoisesti pitää toista ”parempana”. Joskus livauttaa valheen yhdestä lapsestaan ja joskus toisesta. (Herää kysymys: Eihän kukaan vanhempi noin tee, eihän? Niin luulisi. Totuus on kuitenkin toisenlainen. Elävässä elämässä olen törmännyt törkeään lasten (nuorten, aikuisten) manipulointiin nimenomaan siinä lähimmässä ihmissuhteessa, jonka pitäisi olla kaikkein turvallisin. Silloin kun vanhemmuus on perustavanlaatuisesti haavoittunut ja hukassa, kuten narsistilla (ja sen eri variaatioilla) on, vanhemman tarve on suurempi kuin lapsen tarve ja vanhempi toimii tarpeistaan (esimerkiksi siitä, että haluaa säilyttää palvotun ykkösasemansa) käsin ja rikkoo ja tuhoaa kaiken ympärillään, jotta tuo tarve (vaikkapa palvotun ykkösasema) tulee täytetyksi.)

Voimme rukoilla ja julistaa tuon suhteen eheytymistä. Voimme luottaa, että kun Elian voitelu laskeutuu yhteisön ylle, silloin kaikki eheytyy.

Ei eheydy. Ei ennen kuin muutos tapahtuu molemmissa osapuolissa: Tuo esimerkkimme isä nöyrtyy, muuttaa tapojaan ja pyytää anteeksi ja taas tilanteen katkeroittamat lapset jättävät irti vihastaan ja katkeruudestaan – antavat anteeksi. Vasta silloin isien sydämet kääntyvät lasten puoleen ja päinvastoin. Huomaathan: Tuossa kääntymisessä on kysymys syvästä, molemmin puolin tilanteen korjaavasta anteeksiannosta!

Arvatkaapas, missä tuo muutos näkyy ENSIMMÄISENÄ? Se näkyy siinä, että oikeasti anteeksiantanut henkilö ei hae revanssia oikein eikä väärin keinoin. Päinvastoin: Siinä, missä HÄN huomaa toimineensa väärin, hän on valmis pyytämään anteeksi ja korjaamaan/korvaamaan, mikä on korjattavissa/korvattavissa.

Anteeksiantamattomuus näkyy ensimmäisenä menneisyydessä roikkumisessa ja jossittelussa. Kumpikin on varsin hyödytöntä, koska kukaan meistä ei pääse ottamaan pois menneisyyden oikeita enempää kuin vääriäkään askelia.

Erityisesti narsistisen henkilön kohdalla menneisyydessä roikkumisessa ei ole motiivina kaiken ehjääminen sen takia, että kaikilla olisi taas kivaa, vaan nimenomaan sen takia, että narsistiselle henkilölle se, että joku elää ilman HÄNTÄ on arvovaltatappio. Narsistinen henkilö haluaa palauttaa kaiken alkupisteeseen, jossa asiat ja ihmiset ovat hänen näppiensä alla, hyvällä tai pahalla. Silloin kysymys ei kauniistakaan sanavalinnoista huolimatta koskaan ole aidosta sovinnosta, vaan revanssista.

Vaikka tuommoista syväkorjausta ei tapahtuisikaan – on tarpeen antaa anteeksi väärintekijöille, vaikka he eivät älyäisi tehdä elettäkään muuttaakseen tapojaan tai pyytääkseen anteeksi. Tuo anteeksianto hoitaa kuntoon minun suhteeni heihin ja Jumalaan, mutta ei automaattisesti korjaa väärintekijöiden suhdetta meihin. Anteeksianto ei ole veruke esimerkiksi väkivallan jatkumiselle tai sille alistumiselle – ei perheessä, työpaikalla, uskonyhteisössä. Anteeksianto vapauttaa jatkamaan Jumalan tarkoittamaan suuntaan ilman menneisyyden kiviriippoja.

Epänormaali hullunmylly

En julkisesti ole halunnut käsitellä koko hengellisen sotkun kaikkia juonteita, kuten sitä, millaiseen hullunmyllyyn raiteiltaan luiskahtanut opetus vie niin yhteisön kuin esimerkiksi perheenkin. Syynä tähän haluttomuuteen on ollut muun muassa se, että me ihmisinä helposti leimaamme toisemme erilaisin leimoin. Kuvitelkaapa nyt esimerkiksi murrosikäisiä lapsiani koulussa sellaisen leiman kanssa ”ne on olleet joskus jossain lahkossa” (vaikka emme käyttäisi lahkonimitystä, nuoret todennäköisesti käyttäisivät). Seuraavassa kuitenkin avaan sanaista arkkuani muutamin ajatuksin omakohtaisesti sekä hieman sivustaseuraajankin roolissa näkemieni, kokemieni ilmiöiden äärellä. Ehkä myös sen takia, että perheenä (mukaan lukien juniorit) olemme valmiimpia keskustelemaan näkemästämme.

Lapsista puheenollen, lapseni ovat joutuneet useaan otteeseen välikappaleiksi tässä hullunmyllyssä: Useita kertoja uhkaava viesti (”profetia”) – esimerkiksi siitä, kuinka minulle tai miehelleni tulee käymään huonosti – tai vaikkapa se, että taustamme tietää asuinpaikkamme, on kerrottu heidän kauttaan!

Lasten käyttö tuollaiseen on liki pitäen yhtä raukkamaista kuin ihmiskilpien käyttö rintamalla! Ainoa ero, että tuossa tapetaan ihmislapsen sielua, ei niinkään kehoa! Ja kaikki ”Jumalan nimissä”!

Korostettu auktoriteettiopetus on oivallinen veruke ja peruste kaikensorttisille väkivallan muodoille kaikilla elämäntasoilla. Ongelma on siinä, että ne ihmispolot, jotka ovat opetuksen sisäistäneet vääristyneessä muodossaan, eivät edes tajua, että jotain on pielessä! Yhteisö, jonka pitäisi tukea ihmisen ja perheen eheyttä, alkaakin tukea auktoriteetille (esimerkiksi yhteisö tai sen johtaja(t)) alamaista puolisoa usein hyvin epäjohdonmukaisesti.

Esimerkiksi tilanteessa, jossa periaatteessa korostetaan voimakkaasti miehen auktoriteettia perheen päänä, yhteisölle tai sen johtajalle/johtajille lojaalia vaimoa tuetaan vaikkapa perustellen, että ”jos Jumala ei löydä miehiä, hän valitsee naisia”. Nainen saa kokea tulleensa hyväksytyksi. Hänen siipiänsä vahvistetaan. Tämä voi aiheuttaa normaalissakin perheessä ihan mukavasti skismaa. Vielä enemmän ongelmia tulee, jos perheessä sattuu tuo miespuolinen ”auktoriteetti” olemaan taipuvainen narsistisiin käyttäytymismalleihin. Siitä syttyy sota perheen keskelle.

NORMAALISSA yhteisössä tätä perhettä yritettäisiin auttaa eheyteen tasapuolisesti molempia tukemalla, mutta kipeä yhteisö tukee lojaalia osapuolta riippumatta muista asioihin vaikuttavista seikoista. – Jos tuon sopan keskellä nainen (tai mies) saa tarpeekseen ja lähtee joko yhteisöstä, avioliitto hajoaa todennäköisesti myös, koska yhteisö lähtee tukemaan yhteisöön jäänyttä puolisoa tai jos nainen lähtee avioliitosta, yhteisö kääntyy naista vastaan. Joissakin tapauksissa nainen tai mies tulee niin sidotuksi yhteisöön, että perhe hajoaa sen vuoksi. Silloin toinen aviopuolisoista tulee hylätyksi ja hyllytetyksi. Oli miten oli, kipeä yhteisö tukee – syistä riippumatta – lojaalia osapuolta – ja tavallaan pakottaa eilojaalin ulkopuolelle.

Koska yleensä on kysymys hyvin kirjaimellisesti Raamattuun tukeutuvista tahoista, avioero on kauhistus. Eronneesta (tai eri tasoisen väkivallan kautta eroon ”pakotetusta”) tulee haureellinen. Hänellä kun ei olisi Raamatun mukaan kuin kaksi vaihtoehtoa: Palata tuohon hullunmyllyyn tai pysyä naimattomana. Samaan tapaan suhtaudutaan niihin, jotka hylkäävät ”oman seurakuntansa kokouksen”. Heihin suhtaudutaan melkein pahemmin kuin maanpettureihin. He ovat siirtyneet vihollisen leiriin ja ansaitsevat kaiken kurjuuden – myös sen, mitä heille yhteisön nimissä tehdään.

Me teemme tiukalla tulkinnallamme valtavasti hallaa näille ihmispoloille! Usein he ovat nimittäin aivan ok sitoutuneita liittoihinsa tai yhteisöihinsä, MUTTA liitto tai yhteisö toimii ihan omituisin pelisäännöin. Kolmas, asiaankuulumaton pyörä, on yhteisö ja omituinen opetus – ja/tai sen omituinen omaksuminen!
Jos ajattelen taustapeilini esimerkkejä, yleensä kysymys oli vain osatotuuksista tai osasta jotain opetusta, joka korotettiin muun opetuksen yläpuolelle. Välttämättä siis opetuksessa sinällään ei ole mitään pielessä, mutta opetuksen ylikorostuksessa tai sen sovelluksessa on.

Kuvitellaanpa hetki itsessään äärimmäisen mustasukkaista puolisoa, joka on ominut auktoriteettiopetuksen. Silloin voi hameesta tai roskiin viedystä rikkinäisestä tavarasta tulla auktoriteettikysymys. (esimerkki on elävästä elämästä!) Opetus voi olla ihan korrekti alunperin, mutta henkilön tulkinta tukee äärimmillään väkivallan käyttöä tai sen uhkaa, auktoriteettia uhkaavan puolison ruotuunsaattamisessa. Kun tuohon lisätään vielä kaikkia muitakin omituisia sääntöjä ja edellisessä kappaleessa kertomani seuraamukset siitä, kumpi sattuu olemaan lojaalimpi kipeälle yhteisölle, voit vain kuvitella, miten outo ja sekava tuo ympäristö on! Jos (ja kun useimmiten) tilanteeseen liittyy eritasoista väkivaltaa (aina hengellistä, usein myös fyysistä väkivaltaa tai sen uhkaa), tilanne on äärimmäisen stressaava. Ja me sidomme ihmiset joko tuolla auktoriteettiopetuksella tai tiukalla avioero-opetuksella tuohon systeemiin!

Tuollaisella ihmisten painostamisella ja suoranaisella rääkkäämisellä Raamattua käyttäen ei ole raamatullisia perusteita! Paavalin auktoriteettiopetus kytkee rakkauteen huolenpidon ja asenteen, että asiat tehdään niin kuin Kristukselle ja niin kuin Kristus. Kuvaamani ilmiöt laittaa uuteen valoon ajatus siitä, että vaimon (tai miehenkin joskus) painostaminen ja uhkaaminen on täsmälleen sama kuin sen tekisi Kristukselle tai sen tekisi ikään kuin Hänen sijassaan! Erityisesti viime mainittu mielikuva on mieletön! Ja kun takana ei ole Kristus, takana on liha ja itse pimeys, joka käyttää ”lihaa” tuhotakseen Jumalalle rakkaita ihmisiä. Kaiken järjen mukaan meidän pitäisi olla Kristuksen ja noiden rääkättyjen puolella – ei heitä vastaan!

Ja mylly pyörii…

Kirjoitin eilisessä kirjoituksessani ”myllystä, joka jatkaa pyörimistään” senkin jälkeen, kun sieltä myllystä irtaantunut haluaisi antaa asioiden jo olla. Välillä tulee iskuja, jotka ovat tarkoitettu haavoittamaan. Olkoonpa nyt esimerkkinä vaikkapa viimeinen yhteinen yhteisöni virallinen kokous, jossa olin läsnä. Yksi kerrallaan tehtäväni siirrettiin toisille. Muistan vieläkin elävästi yhden kommentin: ”Näin Jumala siunaa niitä, jotka tottelevat.” Periaatteessa ihan hengellisesti perusteltavissa oleva väite… mutta tuossa tilanteessa täynnä inhottavia piikkejä! ”Siitäs saat, kun et alistu, ja tuosta, ja vielä tuosta, ja tuosta…” Välillä tapahtuu asioita, joiden tarkoitus ilmeisesti on pelottaa: ”Hei me tiedämme, missä sinä olet, mitä sinä teet ja mitä perheesi tekee… Vielä me hankaloitamme tiesi, me tiedämme, missä olet.”

Kun totuus ei riitä, turvaudutaan totuuden laidoille ja valheeseen. Itselläni on riittävästi kokemusta siitä, kuinka itseäni ja muita kuvaamani oloisista yhteisöistä ja/tai ihmissuhteista irtaantuneita on mustamaalattu. Huom! Mustamaalaaminen ei ole samaa kuin todenperäisten asioiden puhuminen, mikä ei ole kiellettyä. Mustamaalaaminen on kirjaimellisesti asioiden ja niiden värin muuttamista. Valkoisesta tai punaisesta maalataan musta!

Uuden elämäni alkutaipaleella mieheni (silloin tuttavuutemme oli aluillaan) sai puhelun, jossa sielunhoitajakseni tekeytynyt henkilö pokkana väitti, että hän tietää minulla olevan monia miehiä! Hullua..! Missäköhän olisin niitä monia miehiä piilotellut – pienellä paikkakunnalla? Samoihin aikoihin toinen ”profetoi” minun ja mieheni (siis tuttavuutemme alkuaikoina) harrastaneen esiaviollista seksiä… (Mikä uutinen hengellisessä kentässä!) Osasi ”profeetta” kertoa joitain yksityiskohtiakin ”profetiansa” tueksi, kuten missä autoni oli ollut… (Ilmeisesti ”suhteilla” oli joku saatu käymään katsomassa parkkipaikalla usean sadan kilometrin päässä tämän ”profeetan” asuinpaikasta, onko autoni kyseisellä parkkipaikalla! Vitsailimmekin tuon jälkeen, että meidän ei tarvitse agenttielokuvia katsoa, koska elämämme muistuttaa sellaista elokuvaa) Sen sijaan profetia meni pieleen parissa yksityiskohdassa (esimerkiksi siinä, MIKSI olin tuolla suunnalla) – ja ennen muuta tuon esiaviollisen seksin harrastamisen suhteen – me emme olleet harrastaneet minkään mittapuun mukaan mitattuna esiaviollista seksiä. – Väkisinkin tämänmoisia kohdattua on tullut ajatus:

MIKÄ HULLU ”HENGELLINEN” MAAILMA, jossa omasta päästä repäisty tarkoitushakuinen ”profetia”, sielunhoitajan asema tai vaikkapa palvelu- tai luottamustehtävään nimittäminen on voimakkaampi kuin terve järki ja aito totuus!

Myöhemmin uusien urien auettua hengellisessä kentässä, minut kutsuttiin kotipuoleeni vapaan suunnan seurakuntaan puhumaan, yksi taustapeilini ihmisistä oli sättinyt seurakunnan vastuunkantajan pystyyn kertoen ilkeämielisiä puolitotuuksia elämästäni. Puhumattakaan 15.3. 2012 blogiini tulleesta avoimesta uhkauksesta. Tämä kyseinen henkilö asuu usean sadan kilometrin päässä tapahtumista eikä tunne ketään yhteisöstä lähtenyttä henkilökohtaisesti. Kyseessä on yksipuolisesti esitetty kertomus, jossa ei ole kuultu toista osapuolta ollenkaan, ja sen pohjalta esitetty perätön syytös. (Käykää lukemassa Kommentti kommenttiin -kirjoitus kyseiseltä päivältä https://pauliinakuikka.wordpress.com/2011/03/15/136/)

Ihan kuin missioni olisi Suomea kiertäessäni – tai tässä blogissani – julistaa ”evankeliumia” karismaattisen seikkailuni toisten osapuolten kamaluudesta ja pimeydestä! Julistan ja kirjoitan vain ja ainoastaan ilmiöistä. En usuta ketään yhtään ketään vastaan tai rukoilemaan ketään vastaan, vaan toimimaan ja rukoilemaan tilanteiden oikenemisen puolesta, että tässä aimman kotipaikkakuntani ja laajemmin Suomen hengellisessä sotkussa koittaisi aika, jolloin asiat menisivät kohdalleen ja aito Jumalan työ ja herätys saisi sijaa ja Kristuksen ruumis kokonaisuutena saisi tämän hullunmyllyn ja sen aiheuttaman hajotuksen sijasta eheytyä (Myöhemmin tässä kirjoituksessa aiheesta muutama sananen). Julistukseni sisältö on yksinomaan aidon, terveen ja elävän uskon ja elämän perään. Sen sisältö ei ole jotakin/jotakuta vastaan, ei puhujanpaikalla eikä kulisseissa!

Viestini voi kuulostaa mielipuolisen uhmaavalta – Olen asian kanssa kuitenkin äärimmäisen tosissani!

Taustani voi möyrytä aivan miten vain

Se voi etsiä tietoja siitä, missä poikani ovat töissä tai mistä moottoripyörä on ostettu (näin on käynyt) tai missä työssä olen ja millä kadulla asun (tämäkin on otettu/yritetty ottaa selville)… ja jos kantti kestää, voi facebookiani käydä katsomassa ihan ”sisäpiirinä” (kuka kumma sen sitten on hakkeroinut muutamaan otteeseen viime vuoden aikana…??? Voi olla silkkaa sattumaa ja syyttää on paha, kun ei ip:t ole tiedossa, mutta näinkin on käynyt…) … ja voi minun puolestani käydä tsekkaamassa, missä hengellisissä tilaisuuksissa liikumme…

Niin voi tuon tiedon perusteella kertoa puolitotuuksia tai aivan keksittyjä asioita minusta ja läheisistäni oletetuille tukijoilleni ja ystävilleni – mutta ketä kummaa se liikauttaa?

Ei tuo mainittu seurakunnan vastuullinenkaan perunut visiittiäni, vaikka asiasta sai perusteellista huutia. Eikä vuosia sitten miehenikään lopettanut ystävyyttämme keksityn sielunhoitokertomuksen takia. Jos joku uskoo tuommoisia puolitotuuksia tai keksittyjä asioita, ei voi olla kovin herkkä myöskään muuten ”Hengen jutuissa” – tai jos ei vaivaudu ottamaan selvää toisesta osasta tarinaa, jonka tietävät asian kohdanneet, on tyhmä! Esimerkiksi siitä, minkä vuoksi minä ja monet muutkin ovat erkaantuneet samaisesta uskonyhteisöstä, syyt (ja koko omituisen sekamelskan) tietää yhteisön ”katto-organisaatio” ja syyt ovat laajalti tiedossa Suomen hengellisessä kentässä ilman, että on tarvinnut kiertää paikkakunnalta toiselle kertomassa. Lisäksi asia on tietona useilla ammattiauttajilla ja/tai sielunhoitajilla ympäri Suomea, koska useat lähteneet ovat joutuneet turvautumaan apuun selvitelläkseen elämänsä uudelleen urilleen. Tosin nuo ammattiauttajat ja sielunhoitajat ovat vaitiolovelvollisia, joten heiltä ei informaatiota kenttään tule eikä saa tulla. Ilmiöihin on kiinnittänyt niin moni huomiota, että yhden ihmisen suun tukkiminen ei paljon auta.

Kehotus liikkua eteenpäin

Tämän kuluvan vuoden lopulla minua on voimakkaasti rohkaistu liikkumaan eteen päin. Olen kokenut kehotusta tuohon liikkumiseen itse ja sen ovat mielenkiintoisella tavalla vahvistaneet ympärilleni löytyneet ”tukijoukot”

Ja oikeastaan, sen olen tässä koulussa oppinut: Suljetut ovet ovat merkki siitä, että toinen ovi on auki jossakin! Kuten paljonkin lainataan Ilmestyskirjan kohtaa: Kun Jumala avaa, kukaan ei sulje, ja kun Jumala sulkee, ei kukaan avaa. Tämä pätee myös näihin tilanteisiin.

216. Jumala tulee ja ilmestyy

Sosiaalinen media osaa olla riesa. Jotkin riesat ovat tulleet itsellenikin tutuiksi sinä aikana, kun olen käyttänyt esimerkiksi Face Bookia. Tilini on hakkeroitu kahdesti viimeisimmän 9 kuukauden aikana. Lisäksi riesana ovat joskus olleet kaikenmoiset yritteliäät, jotka eri keinoin yrittävät saada rahaa tms. – ja näiden kahden yhdistelmä: Jotkut kristillisen kentän vaikuttajat ovat kohdanneet heidän nimissään esiintyviä rahaa ihmisiltä pyytäviä ”vale-pastoreita”, jne.

Näistä lieveilmiöistä huolimatta sosiaalinen media (johon luetaan tietenkin blogit, erilaiset foorumit, jne.) on itselleni ollut siunaus. Olen tutustunut moniin mielenkiintoisiin sivustoihin ja ihmisiin niiden taustalla.

Yksi näistä tätä kautta löytyneistä ihmisistä on Tieasha, voimakas (esi)rukoilija. Hänen eilinen viestinsä kirvoittamana oikein uppouduin Hesekielin 34. lukuun.

Tämän ystäväni Tieashan suuri kysymys oli sama kuin omanikin: Väkisinkin hengellisen kaaoksen keskellä hämmästelee sitä, MIKSI Jumala ei näytä puuttuvan asioiden kulkuun. Kirjaimellisesti kaikenkarvaiset yritteliäät, jotka ovat nähneet hengellisessä sanomassa keinon päästä tavoitteisiin (rahan tienaaminen, vaikutusvallan saaminen, tms.), käyttävät hengellistä sanomaa astinlautana omille pyrkimyksilleen. Jäljelle jää melkoinen sekasotku.

Jumalan toimeentulotakuu

Ennen kuin siirrymme Hes. 34:ään, mennään hetkeksi taustaan.

4. Moos 18:ssa on kerrottu pappien ja leeviläisten velvollisuudet ja oikeudet nimenomaan temppelipalveluksen ja pappien ja leeviläisten toimeentulemisennäkökulmasta. Äkkilukemaltakin huomaa, että Jumalalle kuului parhaistakin paras. Israelilaisten tuli tuoda temppeliin Herralle parasta päältä: ”paras osa uudesta oliiviöljystä, uudesta viinistä ja viljasta.” (4. moos. 18: 12) Jokainen pappien suvun jäsen, joka oli ”puhdas” (tuo puhtaus on oma lukunsa, siihen en tässä puutu) sai syödä niitä. Samaan tapaan ”puhtaiden” karjaeläinten esikoiset tuotiin temppeliin. 4. Moos 18.kertoo eläinten käsittelystä seuraavasti: veri vihmottiin alttarille, rasva poltettiin ”tuoksuvana tuliuhrina” ja lihat kuuluivat papeille. Leeviläisille kuuluivat tuodut kymmenykset. Sekä pappien että leeviläisten piti puolestaan luovuttaa kymmenykset Herralle kaikesta siitä, mitä saivat.

Parasta päältä – mutta millä ehdoin?

Nimenomaan tämän vuoksi Hesekielin 34. luku on karua luettavaa itsekkyydestä ja ahneudesta, joka oli vallannut papit.

”Te pidätte huolta vain itsestänne, vaikka paimenten tulisi huolehtia laumasta.” (j. 2b)

”Te juotte maidon, käytätte villan vaatteisiinne ja teurastatte lihavimmat lampaat, MUTTA ette pidä huolta laumastanne.” (j. 3)

Papit, jotka tiesivät Mooseksen heille antamat säännökset, ymmärsivät Hesekielin sanoman vertauskuvat. Jumala oli Mooseksen kautta antanut heille tietyt oikeudet, mutta nyt he olivat ottaneet oikeuksia omiin käsiinsä ja laajentaneet niitä. Hesekielin sanoista päätellen paimenet olivat ”ryöstöpaimentaneet” laumaansa: jättäneet lauman villoitta – ja käyttäneet parhaat palat (lihasta ja rasvasta) omiin tarkoituksiinsa.

KR -32 kääntää kohdan, jossa KR -92:sa puhutaan maidosta: ”te olette syöneet rasvan”. Hepreassa käytetään sanaa חלב  [cheleb] , jonka voi kääntää ´rasvaksi, parhaaksi, hienoimmaksi, valikoiduksi, parhaaksi palaksi ja esimerkiksi maan sadon yltäkylläisyydeksi´. Näyttää aivan siltä kuin he olisivat käyttäneet hyödykseen sen, mikä kuului Herralle (parhaista paras kuului Herralle ja rasva piti polttaa alttarilla!) – ja ottaneet ihmisiltä kaikkea ylenmäärin!

Järjetön kaitsenta ja sen seuraus

Itselleni pisti silmään Hesekieliä lukiessani kohta, jossa mainittiin yletön kiinnostus ”lihaviin lampaisiin”; heistähän sai ”paljon irti” – lyhyellä tähtäyksellä. Asiayhteys antaa ymmärtää, että tämä kiinnostus vei huomion pois muun lauman hoitamisesta. Järkevä – lauman etua (ja loppu pelissä pitkällä tähtäimellä omaakin etuaan) ajatteleva – paimen toimii nimenomaan niin, että pitää huolta siitä, että vahvat lampaat pysyvät vahvoina. Sillä karjanhoitokokemuksella, joka minulla on, uskallan sanoa, että on äärettömän tyhmää laittaa jokainen hyvinvoiva yksilö teuraaksi ja jättää jäljelle heikommat vieläpä ikään  kuin oman onnensa nojaan. Ensiksikin (jos ajatellaan karjankasvatusta) jatkumon kannalta pitäisi tajuta huomioida, että nuo vahvat ovat voimavara ja että ”vahvat pannulle, heikot huomiotta” – strategia puraisee omaan nilkkaan jossakin vaiheessa. Lauma nimittäin heikkenee tuolla strategialla.  Vahvat pitäisi saada pysymään vahvoina, heikot taas saada vahvoiksi. Uupuneen hoivaaminen, sairaan lääkitseminen, murtuneen jalan sitominen, eksyneen etsiminen on järkevän paimenen perustehtävä. Paisti pannulla on väliaikainen ilmiö, jos pääsee käymään niin kuin Hesekiel sanoo:

Minun laumani on hajonnut — lampaani ovat joutuneet petojen suihin — minun lampaani harhailevat pitkin vuoria .. ne ovat hajaantuneen joka puolelle maata, eikä kukaan kaipaa tai etsi niitä” (j.5,6)

Kuva tosiaankin sopii myös tämän päivän ”paimenten” aikaansaannoksiin. Laumasta pois joutuneita – joskus jopa ajettuja – lampaita, kadonneita ja eksyneitä, uupuneita ja/tai sairastuneita.

Kyllä vain kunnollisen laidunmaan ja/tai hoidon puute sairastuttaa yhtä lailla kuin vääränmoinen ravintokin, samoin tylyt ja kovat otteet (vrt. j. 4b) Kaiken lisäksi näitä lampaita voidaan syyttää/syyllistää heidän tilanteestaan: laumasta lähtemisestä (Mitäs lähditte?), heikkoudesta, sairastumisesta, eksymisestä.

Jumala ilmestyy

Väärän kaitsennan hedelmä on myös toisentyyppinen: Jumala lupaa Sanassaan ilmestyä ja korjata tilanteen.

Hesekielin sanomassa Jumala ei syytä/syyllistä eksynyttä, vaan lupaa tarttua asioiden kulkuun, tehdä lopun väärästä kaitsennasta ja pelastaa lampaat heidän kidastaan. (j.7-10)

Herran sanat ovat lupaus, jonka takana on Hän itse:

”Niin totta kuin minä elän (KR -32) — minä itse etsin lampaani — minä pidän huolen lampaistani, ja minä pelastan ne joka paikasta, minne ne ovat hajaantuneet pilvisenä ja pimeänä päivänä. — Hyvillä ruokamailla minä niitä kaitsen, ja Israelin korkeilla vuorilla on niillä oleva laitumensa. Siellä ne saavat levätä hyvällä laitumella, ja lihava ruokamaa niillä on oleva Israelin vuorilla.” (jj. 10-14)

Seuraavassa Tieashan sanat:

”Uskon, että Herra on paraikaa matkalla kansansa luo. Hän tulee polttamaan roskan huoneestaan. Tähän saakka Herra on ikään kuin ollut hiljaa — samaan aikaan, kun väärät opit, väärät profeetat ja sudet lammasten vaatteissa haaksirikkouttaneet joukkoja Hänen ruumissaan. Nyt Herra antaa äänensä kuulua: ´Paimenet ovat kääntäneet huoneeni  vääryyden pesäksi. Rahan perässä juoksevat saarnaajat ovat pilaneet kirkkoni kaikkialla maailmassa iljettävillä opeillaan ja suuren suuret kirkot ovat poistaneet ristin uhrin julistuksestaan.

Minä tulen huoneeseeni ja puhdistan sen. Minä saatan sellaisten julistajien lähteet kuivumaan, jotka pettävät ja varastavat. Minä saatan jokaisen lihallisen, materialistisen ja mainostemppuihin perustuvan palvelutyön katoamaan ja nostan mieleisiäni paimenia, uskollisia palvelijoita, jotka tuntevat minut. Häpeän ja sekaannuksen valtaan joutuvat väärät opettajat. –Enkä  minä unohda myöskään niitä vilpittömiä ihmisiä, joit väärät opit ovat johtaneet harhaan. He eivät ole tienneet paremmasta. Silloin he kuulevat minun aidon sanomani, katuvat ala-arvoista ja kevytmielistä sanomaa, jonka ovat antaneet johtaa itseään harhaan. Minä johdatan heidät totuuteen.´”

Ongelmana motiivit

Raha sinänsä ei ole ongelma. Ongelma on se, että raha saa johtaa työtä ja julistusta, ja rahan vuoksi tehdään mitä vain. Työtä tehdään yksin rahan (tai vallan, etc.) saavuttamiseksi – tai rahaa ja valtaa käytetään omiin tarkoitusperiin Kristuksen ruumiin rakentamisen sijasta. Suuren suurissa kirkoissakaan (kirjoittaja käytti sanaa ”megakirkko”) ei ole mitään vikaa sinänsä. Vikaa on, jos julistuksen painopiste muuttuu kristinuskon keskiöstä jonnekin muuanne. Mainontakaan ei ole pahasta sinänsä. Nykyaikaisia menetelmiä saa (ja niitä pitää) käyttää sanoman viemiseen ja esilläpitämiseen. On aivan eri asia käyttää tuota kanavaa omaksi hyödykseen.

Näiden Hesekielin puhuttelemien pappien ongelma oli se, että he ikään kuin varastivat sekä Jumalalta että ihmisiltä. Se osa, joka heille kuului, ei riittänyt. He halusivat enemmän – ja myös ottivat enemmän. He edellyttivät ihmisiltä antamista heille; sen sijaan he itse eivät antaneet sitä, mikä kuului Jumalalle eivätkä tehneet sitä, mitä heidän piti paimenina tehdä.

Myös ihmisten pettäminen on ongelma. Olen matkan varrella törmännyt ”mainostemppuihin” ja jopa harhaanjohtavaan mainontaan. Tyypillisin näyttää olevan se, että (valitettavasti taas on osoitettava sormella karismaattista kenttää… 😦 ) harhaanjohtavalla mainonnalla saadaan aikaan illuusio siitä, että Jumala toimii tämän nk. voidellun kautta (profeetta, pastori,…). Ongelma tulee vastaan silloin, kun voitelua, ihmeitä tms. suurennellaan – jopa keksitään. – Eihän tuollaista ole, eihän! Uskallan sanoa, että ON! Toisella puolella maata tai maailmaa on helppo kertoa nk. ihmeistä, koska niiden oikeellisuutta on vaikea tarkistaa (eikä ihmiset tule niin tehneeksi, vaikka tarkistaminen olisi mahdollistakin).

Esimerkiksi tuollainen ”jumalalliseksi” muutettu arkinen ”ihme”. Vuosia sitten istuin erään seurakunnan penkissä kuunnellen vieraspuhujaa. Hän kertoi ihmeenä  sen, että hän oli saanut käyttöönsä auton puhujareissuaan varten. Puhujamatka oli mukamas ollut vaakalaudalla sen takia, että vakituinen autonkuljettaja ei ollut päässyt lähtemään. Oli varsin mielenkiintoista hieman myöhemmin löytää tuo rukousvastaus”  (auto)  tämän kyseisen puhujan lähisukulaisen parkkipaikalta, kun sattumoisin liikuin puhujan kotikulmilla…

Myös erilaiset ihmeet, näyt, ilmestykset ja unet ovat oivallinen tapa pönkittää nk. voiteluaan. Niitä tosiaankaan ei voida osoittaa tosiksi tai epätosiksi.

Miksi karismaattinen kenttä on altis?

Se miksi tämä näyttää koskevan ennen muuta karismaattista kenttää, johtunee pelkästään siitä, että yliluonnollinen vetoaa ihmisiin ja nämä henkilöt, jotka kepulikonstein haluavat yrittää hyödyntää yliluonnollista, näkevät tuossa markkinaraon! – Ja voi tietysti olla myös niin, että sielunvihollinen hyökkää Kristuksen ruumiin elinvoimaa sen ytimen kautta: Kun ristin sanoma hämärtyy ja Jumalan ja Pyhän Hengen toiminta sekoittuu johonkin aivan muuhun, Kristuksen ruumis jäsenineen menee sekaisin. Lisäksi ihmisille on ominaista yleistää asiat. Näin on tapahtunut karismaattisen kentän väärinkäytösten suhteenkin. Myös paljon hyvää on hylätty  sen takia, että on nähty pahaa.

Joka tapauksessa Jumalan lupaus tarttua asioiden kulkuun on voimassa.

On toinenkin tie

Hesekielin (ja myös Tieashan) sanat kuulostavat ehkä suorastaan julmilta. Kuulemme sanoissa Jumalan kuivattamassa lähteitä ja vaatimassa ihmistä tilille. Miksi? Koska Jumala rakastaa lammastaan – ja myös paimentaan – niin paljon, että Hän haluaisi johdattaa kaikki Tielle. Ennen Hesekieliä oli papeille annettu selkeät ohjeet heidän tehtävistään. He olivat ottaneet oikeuden omiin käsiinsä ja alkaneet laajentaa oikeuksiaan. He olivat rikkoneet Jumalan käskyn. Siksi Jumala puuttui peliin profeettansa kautta.

Profeetan tehtävä on kaikkea muuta kuin kiitollinen. Sana loukkaa oikeassaolemista ja ylpeyttä. Profeetta joutuu vaikeuksiin. Tästä Jeremia on erinomainen esimerkki ja Hesekielkin sai vastustuksesta oman osansa. Myöskään meidän aikamme ojentajat eivät pääse helpolla. Esimerkiksi esimiesasemaa on ”helppo” käyttää hyväksi ojentamista yrittävän vaikeuksiin saattamiseksi. Karismaattisessa kentässä aseina ovat usein Raamatun jakeet ”voideltuun koskemisesta”, ”profeetallinen” pelottelu (itselläni on tiedossa useita esimerkkejä, joissa ojentamista yrittänyttä tai hänen läheisiään on uhattu sairaudella tai kuolemalla profetiaan asia verhoten), jne. Joissain tapauksissa – vaikka puhutaan asiallista asiaa – voidaan uhata oikeudella tai leimata puhuja ”mielenterveysongelmaiseksi”, jne. Myös ylempiä auktoriteetteja voidaan yrittää käyttää apuina: Kun oma voima ei riitä, turvaudutaan vaikutusvaltaisiin ihmisiin.

Silloin, kun kritiikki osuu naulan kantaan, eikö olisi tarpeen käsitellä asia? Jos kritiikkiin ei ole aihetta, miksi ei voi paljastaa kortteja ja sanoa, kuinka asiat ovat? Eikö vaientamisyritys nimenomaan osoita sitä, että jokin on vinossa?

Hesekielin ojentamisen takana oli Jumalan ajatus oikaista asiat niin lampaiden kuin paimentenkin kohdalla. Silloin pääsee helpoimmalla, kun suostuu kohtaamaan ja oikaisemaan asiat. Vastaan taisteleminen – ja erityisesti Jumalaa vastaan taisteleminen – näyttää vain mutkistavan asioita entisestään. ”Vanhanaikainen” parannus on kaikkein paras – ja suoraselkäisin – lääke. Käännyn/käännyt Jumalan osoittamaan suuntaan, pyydän/pyydät anteeksi Jumalalta ja niiltä, joita vastaan olen/olet rikkonut – ja matka jatkuu.

 

 

175. Hattu nousee – ja korkealle!

Kirkossa on kuultava hiljaisuuden historiaa

Seuraavassa kokonaan lainattuna arkkipiispa Kari Mäkisen puhe kirkolliskokoukselle. Painavaa, punnittua – ajatteluttavaa – tekstiä. Niin, puhutaan siinä vl-liikkeestä… asiasta asian nimellä. Ei kuitenkaan aleta heittämään kiviä vl-liikkeen suuntaan, ennen kuin katsomme oman nutun alle ja omaan yhteisöön, työpaikkaan. Olenko minä – oletko sinä – onko minun yhteisöni/työpaikkani  – onko sinun yhteisösi/työpaikkasi – osa alistavaa systeemiä? Niin – ja mitä sinä tai minä voimme tehdä varjojemme kanssa? Uskallammeko kohdata ne? Tehdä parannustakin. Jatkaa vapaampina eteen päin. Siinä kysymyksiä kysyttäväksi.

Aihepiirin äärellä olin pääsiäisen seutuun nimenomaan noita varjojen kohtaamista ajatellen.  https://pauliinakuikka.wordpress.com/2012/04/08/tallaista-noyryytta-saa-etsia/

Niin Mäkisen kirjoitusessa vl/evl-viitekehyksessä kuin omassa kirjoituksessani Worldwide Assembley of God -yhteisön historiasta, on ajatteluttavaa asiaa meille kaikille, olemme -llisia, -läisiä, laisia, etc.

Mäkisen puhe löytyy linkistä https://arkkihiippakunta-fi.directo.fi/etusivu/?x22698=74574

Arvoisat kirkolliskokousedustajat, ärade kyrkomötesombud

Toivotan teidät tervetulleiksi aloittamaan kirkolliskokouksen nelivuotiskautta. Jag hälsar er välkomna att inleda kyrkomötets fyraårsperiod.

Kirkolliskokousvaaleissa toimitte valitsijayhdistyksiin ryhmittyneinä enemmän tai vähemmän selkein kirkkopoliittisin tunnuksin. Täällä kirkon parlamentissa – toisin kuin eduskunnassa – edustajien paikat eivät kuitenkaan määräydy niitten perusteella. Ne määräytyvät hiippakunnittain. Se on kirkolliskokouksen luonteelle ominaista. Täältä koko salia katsoessa ei erotu erilaisia kirkkopoliittisia linjauksia. Täältä erottuu yksittäisten ihmisten, kirkon jäsenten kasvoja.

Kukin teistä tuo mukanaan oman todellisuutensa, elämänkokemuksensa ja sisäisen maailmansa. Sen mukaisesti kiinnitytte kirkkoon ja kirkon yhteiseen uskoon. Kannatte itsessänne omaa historiaanne ja kaikkea sitä, mitä hengelliseen yhteisöön kuuluminen on siinä merkinnyt. Mukana on hyvä ja turvallinen elämän perusta, mutta myös se, mikä on ollut ja haavoittavaa, ristiriitaista tai kovettavaa.

Kaiken sen tuotte kirkolliskokouksen työskentelyyn, ette vain erilaisia mielipiteitä, vaan monta erilaista elämän todellisuutta, yhtä monta kuin tässä salissa teitä on. Niin on hyvä. Sellainen tämä kirkko on, meidän kirkko, Kristuksen kirkko.

1. Vanhoillislestadiolaisuuden ankara peili

Sellaisen kirkon, jossa on monta todellisuutta ja jossa turvallisuus ja haavoittavuus ovat yhtaikaa totta, olen tunnistanut myös viimeaikaisessa keskustelussa, joka on koskenut vanhoillislestadiolaista liikettä. Keskustelun voi nähdä osana laajempaa prosessia, jossa perinteiset herätysliikkeet kysyvät omaa identiteettiään suhteessa kirkkoon. Se on kaikkiaan pitkä ja ehkä vaikea prosessi. Se tuntuu sekä kirkkopoliittisina jännityksinä että julkisuuden värähtelyinä. Pidän sitä kuitenkin tärkeänä ja tarpeellisena. Toivon, että se avaa näkyviin ja käsiteltäväksi mahdollisimman avoimesti eri herätysliikkeiden todellisuuden.

Tätä prosessia enemmän minut on keskustelussa pysähdyttänyt lasten seksuaaliseen hyväksikäyttö ja hengellinen väkivalta. Jälkimmäisestä on puhuttu varsinkin ns. hoitokokouksien yhteydessä.

Niille, joille vanhoillislestadiolainen liike on hengellinen koti ja osa minuutta, sekä erityisesti liikkeen vastuunkantajille eteen on tullut ankara peili. Ymmärrän, että siihen on vaikea katsoa. Mieluummin katsoisi kaikkea sitä hyvää ja turvallista, mitä liikkeessä on. Mieluummin korostaisi tapahtumien suhteellisuutta, sijoittaisi ne menneisyyteen ja joidenkin yksittäisten ihmisten virheiksi, joita tapahtuu kaikissa yhteisöissä.

Mutta juuri tähän peiliin on välttämätöntä katsoa. Silläkin uhalla, että jotain liikkeen totutusta omakuvasta murentuisi.

Peili on niin ankara, että myös etäämpää katsovien on ollut houkutus torjua se. Torjunta tapahtuu sijoittamalla – moraalisesti kauhistellen – lasten hyväksikäyttö ja henkinen ja hengellinen väkivalta nimenomaan ja erityisesti vanhoillislestadiolaisuuteen, koska liikkeeseen on liittynyt myös kirkossa erilaisuuden leima. Sillä tavoin koteloidaan paha itsen ulkopuolelle: eihän tämä meitä koske.

Sen tähden on tarpeen muistuttaa, että puhumme kirkon jäsenistä, kastetuista kristityistä. Ei ole kyse ensi sijassa opin tulkinnoista. Kyse on siitä, mitä ihmiset tekevät toisilleen. Mitä kristityt ihmiset tekevät toisilleen tässä kirkossa. Kirkko ei voi asettua ulkopuolelle. Me emme voi asettua ulkopuolelle.

Jos vaikenee tai ottaa kauhistellen etäisyyttä, unohtaa mitä Paavali kirjoittaa. ”Jos yksi jäsen kärsii, kaikki jäsenet kärsivät sen kanssa.” Jäseniä ovat ihmiset, eivät liikkeet tai järjestöt.

På senaste tid har den offentliga diskussionen gällt den gammallaestadianska rörelsen och de fall av pedofili och maktbruk som har förekommit inom den. Den stränga bild som vi ser i spegeln vill vi helst skjuta ifrån oss, begränsa till vissa grupper eller enskilda personer eller koncentrera uppmärksamheten till allt det goda som väckelserörelserna också rymmer.  Men vi kan inte ställa oss utanför det skedda. Det handlar om hur vi kristna kan handla emot varandra. Om en lem i kyrkan lider, lider alla lemmar med henne.

2. Hyvä kääntyy tuhoisaksi

Yhteisön henkistä ja hengellistä väkivaltaa ja lasten seksuaalista hyväksikäyttöä ei voi samastaa. Mutta niillä on jotain yhteistä. Molemmissa on kyse toisen ihmisen alistamisesta ja vallankäytöstä. Molemmat rikkovat ihmistä syvältä ja kohtalokkaasti. Molempia peittää vaikenemisen kehä.

Uhrien osalta hiljaisuus on usein ainoa kieli, koska minuuden murtamiselle ja kaikkein raskaimmalle kärsimykselle ei ole muuta kieltä kuin hiljaisuus.

Ympärillä, perheessä, lähipiirissä tai uskonnollisessa yhteisössä, vaikeneminen voi aiheutua siitä, että tapahtuu jotain, jota on mahdoton käsittää. Läheisyys, kosketus ja aikuisen antama turva ovat lapselle välttämättömiä, elämän edellytys. Ja sitten: juuri se kääntyykin tuhoavaksi, ja rikkoutumisen taakkaa kantaa läpi elämänsä.  Hengellinen yhteisö ja perintö ovat perustavan turvan, uskon ja armollisuuden korvaamaton lähde. Ja sitten: juuri siinä tapahtuukin tuhoavaa, sielua hoitamaan tarkoitettu särkee sielun.

Sellaista ei haluaisi uskoa.

Miksi tällaista tapahtuu? On tärkeää yrittää ymmärtää, jotta voidaan kantaa vastuuta, puuttua ja vaikuttaa. Juuri siksi peiliin on katsottava rohkeasti ja tarkasti.

Mutta lopulta vastaukset kysymykseen Miksi? jäävät vajaiksi. Ihmisen ja elämän särkymisen keskellä kysymys Miksi? voi olla ihmiselle aivan liian vaikea vastattavaksi. Sen joutuu lopulta jättämään Jumalalle.

On tyydyttävä vastaamaan kysymykseen: Miten? Siihen kysymykseen voi vastata kertomalla. Mitä on tapahtunut, miten on sen tuntenut ja miten se on vaikuttanut. Sillä tavoin oma todellisuus tulee näkyväksi, ja nujerrettuna tai särkyneenä voi tuntea itsensä kokonaiseksi ja hyväksytyksi. Siinä tarvitaan luottamusta ja niitä, jotka ottavat kertomukset todesta.

Vanhoillislestadiolaisuudesta on viime aikoina kerrottu paljon. Jotkut kertomuksista ovat kertomuksia turvallisesta uskonyhteisöstä, jotkut äärimmäisen kipeitä kertomuksia. Osa kertomuksista on yhtaikaa molempia. Ne, jotka ovat raottaneet hiljaisuutta ja vaikenemista, ovat tehneet merkittävän teon. Se ei ole arvokasta vain liikkeelle itselleen. Se on arvokasta kirkolle ja laajemminkin.

Jos ihmiset, taustoistaan riippumatta, saavat rohkeutta tunnistaa ja puhua ääneen haavoista, joita ovat kantaneet ehkä vuosikymmeniä sisällään hyväksikäytön tai henkisen nujertamisen seurauksena, se voi olla tavattoman vapauttavaa. Sisimpänsä kipeää muistia ei tarvitse hävetä.

Tuhoavan vallankäytön mahdollisuus on kaikenlaisissa yhteisöissä, yhtä hyvin poliittisissa liikkeissä, työyhteisöissä, kouluissa ja perheissä kuin uskonnollisissa yhteisöissä ja kirkoissa. Mitä vahvemmin yhteisö suojautuu oman totuutensa sisään, sitä herkemmin ihminen kadottaa siinä itsensä ja nujertuu. Suoja ja turva kääntyvät tukahduttavaksi. Hengellisessä yhteisössä voi käydä niin, että yhteisössä syntynyt uskonymmärrys saa niin vahvan auktoriteetin että yhteisö ottaa huomaamattaan itselleen Jumalan aseman. Hengellinen väkivalta voi hiipiä mihin tahansa kirkossa. Se on opittava tunnistamaan. Mikään uskontulkinta ei oikeuta asettumaan toisen ihmisen yläpuolelle. Mikään uskontulkinta ei oikeuta alistamaan tai rikkomaan ihmisen sisimpää.

Jokaisessa särkyneessä ihmisessä Kristus itse särkyy.

Det finns trots allt något gemensamt i det sexuella utnyttjandet av barn och bruket av andligt våld. I bägge fallen är det fråga om att kränka en människas integritet, om att skada en annan människa på ett djupt och ödesdigert sätt. Det andliga våldet förekommer i alla gemenskaper, i arbetslivet, skolan, familjen och också i religiösa gemenskaper och kyrkor. Man intar utan att man kanske märker det Guds plats. Det gäller att upptäcka det här andliga maktmissbruket. Ingen trostolkning eller sanning som man har tillägnat sig ger rätt att kränka, kuva eller skada en människas allra innersta. I varje kränkt människa kränks Kristus själv.

3. Hiljaisuuden historia

Historioitsija Peter Englundin  eräällä teoksella on pysähdyttävä nimi: Hiljaisuuden historia. Hiljaisuuden historia. 

Kirkon historiaa on yleensä kerrottu uskontulkintojen, hengellisten liikkeiden, toiminnan ja organisaation historiana. Ne on pyritty näkemään niin todellisena kuin mahdollista, muutoksineen ja ristiriitoineen. Siten rakennetaan kirkon identiteettiä. Tällainen kirkko on, tällainen on meidän kertomuksemme.

Viimeaikainen keskustelu on saanut minut kysymään toisin: Millainen on kirkon hiljaisuuden historia? Silloin en tarkoita vain hyvän hiljaisuuden, hiljentymisen ja yksityisen rukouselämän historiaa, joka sekin on merkityksellinen: mitä ovat ne rukoukset, joita ei koskaan sanota ääneen?

Sen sijaan ajattelen kirkon hiljaisuuden historiaa vaikenemisen historiana. Ei tietoisen salailun tai peittelemisen vaan nimenomaan vaikenemisen historiana. Miten paljon kirkon jäsenten sisällä on ollut ja on arkaa ja ujoa, itsestään epävarmaa uskoa ja elämää, jota ei ole tuntenut voivansa tuoda esiin? Miten paljon on kokemusta siitä, että on kirkossa käytettävän kielen ulkopuolella? Tietyn kielen käyttäminen kertoo kuulumisesta samaan yhteisöön. Herätysliikkeissä tämä näkyy hyvin, yhteinen kieli – laulut, sanonnat ja niiden vivahteet – yhdistävät. Samaa tapahtuu koko kirkossa. Mutta kirkon kieli ei ole kaikkien jäsenten äidinkieltä. Jos tuntee sen vieraaksi tai itsensä epävarmaksi sen kanssa, voi tuntea itsensä vieraaksi kirkossa ja vaikenee. Kirkon jäsenten enemmistön historia on hiljaisen, vaikenevan kristillisyyden historiaa.

Vaikenemista ja hiljaisuutta syntyy myös opillisen tai moraalisen ylemmyyden lähistöllä. Sitä on kaikilla tahoilla kirkossa. Kun esiintymisessä ja puheessa huokuu, tarkoittamatta ja huomaamatta, paremmin tietäminen, paremmin eläminen tai paremmin uskominen, toinen joko yrittää kilpailla sen kanssa tai vaikenee. Kirkon hiljaisuuden historia sisältää murentunutta itsetuntoa, oman minän ja oman uskon mitätöimisen kokemusta ja kysymyksiä siitä, saako se usko, elämä ja kokemus elämästä, joka on itselle totta, tulla näkyviin ja otetuksi todesta. Kokemukset näkyvät varovaisuutena, kipeimpiä kannetaan sisällä pysyvinä haavoina, tai lisääntyvänä vierautena ja lopulta selän kääntämisenä.

Jos emme ymmärrä emmekä tunnista kirkon hiljaisuuden historiaa, emme tavoita yhtä olennaista kysymystä jäsenyyden ohenemisessa ja kirkosta eroamisessa.

Kaikilla yhteisöillä on varjonsa. Jos varjoa ei tunnista ja näkee peilissä vain ihanteen sävyttämän kuvan, ei voi myöskään aidosti ja pakottomasti iloita omasta hengellisestä perinnöstään. Vain sellainen kirkko, joka tunnistaa varjonsa, myös sen joka kätkeytyy hiljaisuuden historiaan, on elävä kirkko ja uskottava kirkko.

Bästa kyrkomötesombud

Vi som är här bygger framtidens kyrka. Det sker inte bara genom de beslut som vi fattar. Det sker också genom det sätt på vilket vi samarbetar, lyssnar till varandra och tar på allvar de olika världar, som är företrädda i den här salen. Vi kan stärka antingen en tigandets och skyddandets kultur eller en sådan kultur där det att man får berätta om sin egen verklighet blir en befriande och uppmuntrande upplevelse. Det sistnämnda sker inte genom att vi talar mycket, utan snarare genom att förstå tystnadens historia och genom att lyssna uppmärksamt. Så stärks tilliten. Så bygger vi framtidens kyrka.

Hyvät kirkolliskokousedustajat,

me täällä rakennamme tulevaisuuden kirkkoa. Se ei tapahdu vain päätöksenteon välityksellä. Se tapahtuu myös siinä, miten työskentelemme, miten kuulemme ja otamme todesta ne erilaiset maailmat, joita tähän saliin on tullut. Voimme joko vahvistaa vaikenemisen ja suojautumisen kulttuuria tai sellaista kulttuuria, jossa omasta todellisuudesta kertominen on vapauttavaa ja rohkaisevaa. Jälkimmäinen ei tapahdu paljolla puhumisella, vaan pikemmin hiljaisuuden historian ymmärtämisellä ja herkällä kuulemisella. Siitä luottamus rakentuu. Siitä rakentuu tulevaisuuden kirkko. Kristuksen kirkko, jossa Hän hiljaisella tavalla itse elää.

Näillä ajatuksilla toivotan teidät lämpimästi tervetulleiksi ja julistan kirkolliskokouksen kevätistuntokauden avatuksi. Med dessa tankar och ord hälsar jag er varmt välkomna och förklarar kyrkomötets vårsession öppnad.

Arkkipiispa Kari Mäkinen

63. Toivon ja toimin!

 

”Minä toivon – mutta tahdon myös toimia.

Minä toivon -mutta tahdon ajatella myös kriittisesti.

Minä toivon -mutta tahdon myös oppia.

Minä toivon -mutta tahdon myös tehdä päätöksiä.

Minä toivon -mutta tahdon myös asettua alttiiksi.

Minä toivon – mutta tahdon myös uskaltaa.

Minä toivon – mutta tahdon myös taistella.

Minä toivon – mutta en tahdo vain odottaa.

En milloinkaan halua piiloutua toivon taakse, jotta minun ei tarvitsi toimia.

En halua paeta vastuun tieltä.” 

Ulrich Schaffer