Hän elämää kantaa

Mielenkiintoista nähdä ajan kuluminen. Huomasin juuri, että tämä nimenomainen kirjoitus on blogini 200. Itse blogi on 1 v ja 9 kk vanha.

Alun perin blogini oli tarkoitettu opiskelutarkoituksiin. Sittemmin siitä tuli yksi kanava hahmottaa hengellisessä kentässä näkemääni ja kokemaani. Aivan viimeisimmäksi – Jumalan eheyttävän työn myötä – sävyiksi ovat löytyneet Raamatusta nousevat uskon ja rohkeuden sekä Jumalan eheyttävän ja uudistavan työn teemat.

Näiden sävyjen jakamista jatkan. Saamastani palautteesta päätellen (yllätyksekseni blogini on löytänyt myös ulkomaiset lukijat) – ja tukijoukkojeni myötävaikuttamana – jotkut lyhyet ajatukset tulevat olemaan jatkossa myös englanniksi

Entistä enemmän panostan Raamatusta kumpuavien löytöjen jakamiseen.

Yhä vahvempana mielessäni on se, että – oli tilanne nyt tai on ollut millainen tahansa, on aika nousta!

Jesaja 61:1 ilmaisee asian seuraavasti:

”Nouse (masennuksesta ja alennustilasta, jossa olosuhteet ovat sinut pitäneet – nouse uuteen elämään. Loista (Herran kirkkautta), sillä sinun valosi on tullut ja Herran kirkkaus on noussut yllesi.” (Amplif, käänt. PK)

Olen nähnyt omakohtaisesti koettuna ja myös kohtaamieni ihmisten elämässä muun muassa hengellisen/henkisen väkivallan lyöntien jäljet. Nämä jäljet sopivat hyvin Jesajan kirjan kuvaukseen masennuksesta ja alennustilasta, johon henkilö jää kiinni. Tuo kiinnijääminen on ihan normaali reaktio koettuun. Toisaalta se on illuusio.

Usein hengellisen/henkisen/fyysisenkin väkivallan takana on narsisti tai narsistinen henkilö. Hänelle toiset ovat vain välineitä omaan eteenpäinmenoon. Näytelmässä on vain yksi iso MINÄ – narsisti. Sanat ”minä haluan, että menet eteen päin” ovat illuusio narsistin suusta kuultuna; viimeistään siinä vaiheessa, kun narsisti huomaa toisen edistyvän siinä mitassa, että hänen oma asemansa tuntuu uhatulta, hän vetää sanansa takaisin, jos ei paperilla niin ainakin käytännössä.

On kerta kerran jälkeen kamalaa katsoa, millaista täystuhoa eritasoinen hengellinen/henkinen väkivalta saa aikaan. Se jättää jälkeensä enemmän tai vähemmän putipuhtaaksi kalutun ihmisen. Ennen ainakin joillain alueilla vahva ihminen ei jaksa uskoa omaan selviytymiseensä – edes Jumalan kanssa ja Hänen myötävaikuttamanaan.

Narsisti on äärimmäisen hyvä siinä, että saa toisen tuntemaan itsensä huonoksi. Esimerkkinä mustasukkaisuusdraama, jossa mies äärimmäisessä mustasukkaisuudessaan sitoi vaimonsa itseensä – ja syytti jälkikäteen vaimon läheisriippuvaisuutta ongelmista…

Tämä herra tai neiti tai rouva Täystuho estää toiselta kasvun – tosin aina meidän omalla suostumuksellamme.

Näin jälkiviisaana ymmärrän, että olen aivan itse suostunut olemaan ”Kukka kynnysmatto” (tuollainen tarra löytyi takavuosina jakkuuni liimattuna!!! Tarra oli peräisin kynnysmaton alta… Sitä kuinka tarra oli jakkuuni tiensä löytänyt, en tiedä… Vasta myöhemmin ymmärsin tarran viestin: Totta tosiaan, annoin itseni monessa tilanteessa olla kynnysmatto… suostuin kohteluun, johon ei tarvitse suostua.)

Joku löytää jopa hengelisen perustelun kynnysmattona olemiselle, esimerkiksi Jesajan kirjan 53. luvusta, Jeesuksen esimerkistä. Kysymys kuuluu: Onko Jeesus tosiaan käskenyt meidän olla revittävinä? – Vai onko Hän sovittanut haavoillaan meidän syntimme ja voittanut synnin ja pimeyden vallan – josta seurauksena olemme jo nyt jossain määrin vapaita synnin seurauksistakin…? – Meidän tulisi muistaa, kuinka Jeesus antoi kerta kerran jälkeen toisten aliarvioimille ihmisille arvon. Naista, jota syytettiin aviorikoksesta (samaan aikaan kuin toinen osapuoli pääsi pälkähästä…), hän kehotti nousemaan ylöspäin ja katsomaan, kuinka syyttäjät olivat tiessään. Naisen menneisyys oli annettu anteeksi, hän voi kulkea arvokkaana ja pystyssä päin – Jeesuksen seurassa. Jeesus, Jumalan Poika, antoi tälle naiselle arvon ja arvostuksen.

Omasta kokemuksesta ja toisten elämää seuranneena, on helppo tajuta se, miten pysyvästi menneisyyden kokemukset ovat omaa historiaa. Niitä ei yksinkertaisesti voi leikata pois kuin elokuvan pieleenmennyttä otosta tai sen osaa. En voi hypätä joidenkin elämän vuosieni yli – vaikka joskus ehkä haluaisinkin. Helpoimmin niiden kanssa pääsee sinuiksi hyväksymällä tapahtunut, antamalla itselle ja muille osallisille anteeksi – ja muistaa niin Kristuskin on antanut anteeksi väärät valinnat.

Hän tosiaan haluaa nostaa ylös – ja vakuuttaa, että ne vuodet, jotka syöjäsirkka on kalunnut elämässäni/elämässäsi, Hän on voimallinen ”korvaamaan” moninkertaisesti.

… Niinpä niin – voin melkein kuulla narsistien kiristelevän hampaitaan kuullessaan ja nähdessään niiden nousevan, joiden piti olla ajat sitten jo niin pieniä, ettei heistä ikinä enää kuultaisi mitään. Niin, tiedämmehän sen, että narsisti loukkaantuu muun muassa siitä, että joku liukenee hänen vaikutuspiiristään… ja vielä enemmän siitä, että jolla kulla on elämää hänen vaikutuspiirinsä ulkopuolella.

Näissä kuvioissa on hyvä muistaa, kenen omia olemme kristittyinä/uskovina: olemme Kristuksen omia.

On hyvä muistaa, että kirjaimellisesti mikään ei voi käydä Kristuksen ja Hänen arvovaltansa yli. Lue ajatuksella Room 8.

Alla vielä linkki lauluun Hän elämää kantaa (Pahoittelen äänen laatua. Sanoma käy kuitenkin selville) Idea, joka käy selväksi Room 8:sta on: ”Ei kuolemalla, ei MILLÄÄN taivaan alla ole valtaa yli Kaikkivaltiaan”.

Niin – hyvä on muistaa, että tämä nousu ei ole meidän varassamme, vaan Ylösnousseen Kristuksen varassa. Efesolaiskirjeen 1. luvussa Paavali muistuttaa siitä, että sama väkevä voima, joka nosti Kristuksen kuolleista, vaikuttaa myös meissä, jotka uskomme. Tämän tulisi viimeistään vakuuttaa siitä, että jos Jumala on puolellamme, kuka voi olla meitä vastaan!

Oletko puolustaja, välinpitämätön vai kiusaaja?

Jokunen aika sitten oli Iltalehdessä juttu kuopiolaisesta nuoresta miehestä, aikanaan koulukiusatusta, joka asettui puolustamaan kiusattua varsin tomerin ottein.

Mietin juttua lukiessani omaakin kohtaa… Miten minä toimin vastaavassa tilanteessa?

Kiusatulla on edessään kolme vaihtoehtoa: Hän joko

  • asettuu puolustamaan kiusattuja,
  • muuttuu välinpitämättömäksi – tai
  • muuttuu itse kiusaajaksi.

Sama pätee myös hengellisessä kentässä siipeensä saaneisiin. Osasta tulee terrierejä, jotka rohkeasti asettuvat puolustamaan niitä, joiden näkee voivan huonosti siellä, missä ovat. Osasta tulee passiivisia en-koske-sormellanikaan-tuohon -tyyppejä. Niin, osasta voi tulla myös kiusaajia.

Terrieri

Ennen kuin minusta tuli terrierin omistaja, pidin terrierejä ärhäkkäinä ja pahansisuisina otuksina. Oli minulla niistä kokemustakin, kun aikanaan lukioaikana yksi rodun edustaja roikkui farkun lahkeessa pitkän tovin. Nyt terrieriin tutustuneena ymmärrän, että niiden luonne palvelee niiden tarkoitusta. Esimerkiksi kettuterrieri ei anna periksi isonkaan otuksen edessä. Ei pahuuttaan tai pahasisuisuuttaan, vaan periksiantamattomuuttaan ja määrätietoisuuttaan.

Pelko voi saada aikaan sen, että terrieri hyökkäilee kaiken liikkuvan kimppuun – meidän tapauksessamme pentuna terrieriämme retuuttaneen paimenkoiran muisto saa koiran murmattamaan kummasti samanmoisille otuksille.

On minut ja muut hengellisen kentän ilmiöitä arvioneet leimattu pahansisuisiksi, katkeriksi, kateellisiksi, jne. Enemmänkin tässä toimii kiusatusta puolustajaksi -efekti. Kun on itse kokenut monenmoista – epämiellyttävääkin – ei halua toisen joutuvan siitä kärsimään. Sisu tulee mukaan luonnostaan. Tulee sellainen olo, että herttilei, ei nämä asiat näin vetele, tarttee tehdä jotain! – Ja hyvä niin. Jos kukaan ei tee mitään, koskaan asioille ei tapahdu mitään.

Luin vastoittain eräästä hengellisestä lehdestä takavuosina tapahtuneesta hyväksikäyttötapauksesta. Siinä lähetysjärjestön työntekijä sotkeutui pedofiliaan. Kurjinta – ja hurjinta – oli, että osa kyseisen lähetysjärjestön väestä käski olemaan hiljaa ja painamaan villaisella koko jutun. Omituisin perustelu oli, että asianomistajat ovat mielenterveydeltään epävakaita. Ovat käyneet terapiassa ja kaikkea… Kuten jutun kirjoittaja toikin esille, laittoiko kukaan merkille, että kyseisessä yhteisössä tämä ”epävakaus” ja terapiassa käynnit olivat muita vastaavia yhteisöjä suuremmissa luvuissa! Entä jos tällä kertaa olisi pitänyt lähteä liikkeelle miksi -kysymyksestä: Miksi niin moni menee henkisesti epätasapainoon?

Selitys on täsmälleen sama, mitä olen kuullut narsististen henkilöiden käyttävän niistä, joiden tasapaino on heidän hyppysissään alkanut heilahdella… Entä jos noissakin tilanteissa olisi miksi -kysymysten aika? Miksi tietyissä yhteisöissä voidaan pahoin? Miksi tietty esimies jättää jälkeensä väsymystä, jaksamattomuutta – ja kirjaimellisesti ihmiset jättävät työpaikkansa ja hakeutuvat terapiaan – jopa 100-%:n todennäköisyydellä. Onko tosiaan tulkittavissa niin, että hermoheikot hakeutuivat tuohon yhteisöön – vai, että jokin on yhteisössä vialla? – Niin, olen todennut monessa mutkassa myös, että terve ja tervehdyttävä yhteisö tervehdyttää niitä, jotka kärsivät henkisistä vaikeuksista…

Onneksi tuossa lähetysjärjestön tapauksessa oli muutama uskalikko, joka lähti asiaa selvittämään ja uhrit saivat asianmukaista hoitoa. Mikään ei vahinkoa pysty korvaamaan, mutta paljon on jo se, että joku ottaa asiat vakavasti! Näitä terrierejä tarvitaan – silläkin uhalla, että saa pahanilkisen maineen.

Passiivinen

Toinen vaihtoehto on passiivisuus: Ei ole minun asiani. Pääsen vähemmällä, kun en puutu. Haluan olla ystävä kaikkien kanssa. Taustalla on usein pelko, ehkä ennen muuta hylkäämisen pelko, usein pelko omasta jaksamisesta. Kun asettuu kiusatun puolelle, saa todennäköisesti itsekin lokaa niskaan.

Silloin kun on prosessi on kesken, on luonnollista, ettei jaksa  – eikä tarvitsekaan. Silloin on hyvä etsiä Herraa ja toipumista  hänen seurassaan. Sitten, kun pala matkaa kuljettu eteen päin, on hyvä miettiä, mitä haluaisit vastaavassa tilanteessa itsellesi tehtävän – ja tee sinä samoin toiselle.

Oikeastaan olemme tekemisissä eettisen kysymyksen kanssa. Olemmeko niitä laupiaita, jotka pysähtyvät – altistuen itsekin hyökkäyksille ja pahoinpitelylle ja jotka pistävät sen, mitä on likoon auttaakseen – vai tiukasti turvallisuudesta kiinni pitäen kuljemme ohi?

Kostaja

Ehkä kaikkein pahin, mitä voi käydä, on että alkaa kostaa muille kokemaansa joko alitajuisesti tai tiedostaen. Kun ei mene itsellä vahvasti, ei saa muillakaan mennä: ”Kun minä kasvan isoksi, minä näytän…” Valitettavasti tämä näyttäminen ”kiusaajalle” tai autoritääriselle, kovalle vanhemmalle, siirtyy toiseen kohteeseen: Kostoksi muille ja maailmalle. Silloin ei ole kenelläkään hauskaa eikä helppoa. Kostajaa viha piinaa myös sisätä päin, kiusattaan se jättää jälkensä. Kukaan ei voita tuossa kierteessä.

Mitä Jeesus tekisi?

Hyvä kysymys kysyttäväksi on, mitä Jeesus tekisi. Jeesus asettui aina oikeudenmukaisuuden ja totuuden puolelle, väärinkohdellun puolelle, väärinkohtelijaa vastaan. Ei niin, etteikö hän olisi viimemainittujakin halunnut auttaa, mutta lienee niin, että heitä on vaikea auttaa, koska he varsin harvoin näkevät asioissa omaa syytään. Viime mainittu lausuma on Paulette Geanocopouloksen puheenvuorosta perheväkivaltaa käsittelevästä paneelista. Siinä hän totesi, että väkivaltaa käyttävä voi olla niin rikas kuin käyhäkin, koulutettu kuin kouluttamatonkin, hän voi olla mistä taustasta tahansa; heitä yhdistää yksi asia nimittäin he eivät näe omaa osaansa tapahtuneessa – tapahtunut on aina jonkun/jonkin muun syy.  Samaisesta syystä heitä on vaikea saada tekemään asiasta parannusta, koska he eivät ymmärrä tehneensä mitään väärin.

Niinpä, jäljelle jää asettuminen kaltoinkohdellun rinnalle, eheytymisen, parantumisen, vapautumisen ja pelastumisen julistaminen hänelle, joka sitä kuuntelee elämänsä ahtaudessa. Siinä Jeesuksen – ja Laupiaan – tehtävä.

96. Johan on (osa 2)

Kirjoitin edellisen edellisessä kirjoituksessani omituisesta kohtaamisesta Facebookissa olevan populaation kanssa. Populaatio ei muuten ole oma keksintöni. Nimittäin eräs teologi on kuvannut hengellisen yhteisön leviämistä ekologisin termein ”populaation leviämisenä”. Kyseisen teologin mukaan hengellisen yhteisön leviäminen noudattaa samaa kaavaa kuin esimerkiksi uuden lintulajin leviäminen uuteen elinympäristöön. Facebookissa kohtaamani populaation jälkeen en voi olla enää yleistämättä tiettyjä piirteitä jotka näyttävät yhdistävän nimenomaan oikeassaolemisen omaksuneita populaatioita, jotka entistä enemmän alkavat kääntyä sisäänpäin omaan oikeassaolemiseensa.

Tarinani FB-populaatiosta ei päättynyt nimittäin siihen, kun päätin ottaa etäisyyttä kummalliseen opetukseen. Onneksi olin niin viisas, että käytin yhteydenotossani ”taiteilijan vahinkona” syntynyttä toista fb-tiliäni. (Säädin fb-käytön alkuaikoina s-postiosoitteiden kanssa ja sain aikaan kaksi tiliä itselleni!!! 🙂 Nyt tuosta toisesta oli enemmänkin kuin hyötyä…) Nimittäin tuota populaatiota vetävä ”paimen” alkoi kiristää silmukkaa. Hän sanoi hyvin suorasanaisesti, että HÄN valitsee minun ystäväni, ne keiden kanssa olen tekemisissä. Ymmärsin muiden ryhmään osallistuvien keskustelusta, että osa heistä oli käynyt ystävänsä ”sillä seulalla” läpi – ja oli nyt aivan haltiossaan, että tulipahan tehtyä!

Kun aloin lukea keskusteluja tarkemmin, aloin ymmärtää, että samaan aikaan ”paimen” oli erottanut laumastaan henkilön, joka oli liian itsenäinen ja oli omatoimisesti alkanut ohjata erästä ryhmään kuulunutta henkilöä. ”Paimen” ilmaisi, että jos tuo itsenäinen ajattelija olisi toiminut toisin, hänestä olisi voinut tulla ”mentori”.

Kun pidin melkein kahden vuorokauden fb-hiljaisuuden, oli ryhmään ilmaantunut uusi kirjoitus ”paimenelta”: Ne, jotka ryhmässäni ovat hiljaa, luulen, että he eivät ole uudestisyntyneitä. S-postiini tuli uudelleen tarjous tuosta 50/kk maksavasta tarkemmasta ”katselmuksesta” ja seinälle vihjaava kirjoitus (joka koski joita kuita muitakin): ”XX:lle ja YY:lle,… olen ajatellut, että jos he osallistuvat 75/kk perehdytykseen, he ovat valmiita ”mentoreiksi”. Jos ei, seuraavana listalla ovat ÅÅ ja ÖÖ…”

Herttilei! Tuo jos mikä on hengellistä vallankäyttöä! Näitä ihmisiä vedätetään mennen tullen! Heidän uskonsa perusteet kyseenalaistetaan. Koska useimmat ovat lähtöisin joka rankoista taustoista ja/tai ahtaasta uskonnollisesta yhteisöstä, ellen joidenkin kohdalla sanoisi, kultista, he ilmeisesti ovat apua hakiessaan joutuneet tuohon myllytykseen. Laskimme äkisti Paavo-poikani kanssa, että jos jokainen noista ”valituista” maksaa 50/kk, ”paimenen” ja apumentorien tulotaso on kohtalainen, kun summa kerrotaan 250-300 ihmisellä!!! Lisäksi näyttää, että ”paimen” käyttää keppi-porkkana -taktiikkaa jopa siinä määrin, että porkkanakin on (piiiitkän!) kepin päässä – ja pakenee sitä, joka sitä tavoittelee.

Oikeastaan tuo ”paimen” tekee sitä, mitä muita moittii: Käyttää hengellistä valtaa väärin ”laumaansa”. Vaikka hän esiintyy lahkojen ja uskonnollisuuden asiantuntijana, hänen omassa toiminnassaan  ovat nuo tuntomerkit VOIMAKKAINA.

Näistä tuntomerkeistä silmiinpistävimmät:

  • Ulospäin suuntautuvat yhteydenpidon rajoittaminen ja sääteleminen. Paimen kertoo sielunhoitajan ja/tai profeetan ominaisuudessa, mitä saa tehdä ja kenen kanssa olla. Hän voi myös (niin kuin tämä ”paimen” tekee) ”demonisoida” asioita: Tietyt asiat ovat demonisia ja tuovat demonisuuden ihmiseen. Tässä fb-laumassa ajetaan demoneita ulos tiuhaan tahtiin.
  • Sen, mitä olet pitänyt oikeana, romuttaminen. Ihminen, joka on pitänyt itseään kristittynä (ihan Raamatun mittapuullakin tutkittuna!), ei yhtäkkiä olekaan mitään. Oli ihan käsittämätöntä kuulla, vaikka sanasta sanaan toistin, mitä Raamattu sanoo ylösnousemuksesta ja kerroin uskovani juuti noin, en ”paimenen” mielestä ilmiselvästi  ymmärtänyt asiaa vaan olin 50/kk ohjauksen tarpeessa. Sitäpaitsi: Tämä ohjaus olisi toteutettu 2 vastaan 1 -periaatteella. Siinä olisin ollut minä ja ”paimenen” opetuslapsi. Tavoitteena oli uusi tieto, uusi ilmoitus.
  • Vaikka minulta tivattiin selkeästi opillista kantaa ja haastettiin teologiseen keskusteluun, oikeasti opilliseen tai teologiseen keskusteluun ei ollut valmiutta – mistä osoituksena tuon ohjaamiseen erehtyneen poispotkaisemien.
  • Niin – ja koska ryhmä on salainen – siitä ei saisi hiiskua… Yksi sai kamalat huudot siitä, kun oli opetusmateriaalia antanut luettavaksi ulkopuoliselle taholle!
  • Toisin sanoen: Henkilö, joka liittyy tuommoiseen kulttiin (!), luovuttaa ohjat vapaaehtoisesti toiselle/toisille, katkaisee suhteet menneisyyteensä, ystäviinsä ja perheisiinsä – ja on täysin tämän populaation ohjailtavissa.
  • Sitä paitsi: Kaikkea ei kerrota kerralla. Internetissä ollut artikkeli oli niin ja amen. Vasta fb:ssa paljastui, mitä ”paimen” oikeasti opettaa. Hän tosiaankin opetti, että seurakunta/kirkko on saatanasta ja demonisoitu. (Jos kuulostaa hurjalta, ihan vastoittain kuulin vastaavaa opetusta suomalaisen tv-pastorin suusta. Tuon(kin) pastorin mukaan nimenomaan ”iso kirkko” oli kylmä, kauhea – ja siellä oli vallalla uskonnollisuuden henki  (demoni siis…). Tuntui itse asiassa aika käsittämättömältä, että huomasin kyseiselle pastorille kelvanneen luterilanen kirkko puhumispaikaksi…) Siitäpä juohtuikin mieleeni: Näille ”paimenille” näyttää olevat ominaista myös ”epäjohdonmukaisuus”. Tämä fb-paimen nimittäin opetti yhdessä opetuksessaan, että hän oli uskovana ollessaan kirottu – ja toisessa yhteydessä syytti ongelmissa olevaa ihmistä uudestisyntymättömäksi ja sen takia ”kirotuksi”.
  • Niin – ja mitä syvemmällä olet, sitä vaikeampi on irrottautua! Ajatelkaapa vain niitä, jotka ovat kertoneet ystävilleen löytäneensä hyvä porukan, uuden alun elämäänsä, vapauden ja/tai sanoneet good byet niille, joita tämä ”paimen” opetuslapsineen on pitänyt kasvulle ja eteenpäinmenolle haitallisena (siihen listaan tuntuivat kuuluvan myös lähiomaiset, kuten isä/äiti/lapset!) ja seurakunnalleen… On siinä palasissa kokoamista. Sitten koko ajan pitäisi kulua pelkästään tuossa yhteisössä (niin fb kuin se onkin…)… Kuten eräs ahtaasta yhteisöstä irtaantunut sanoi taannoin: ”Ei kerinnyt muuta ajattelemaan”. Näin tuossakin populaatiossa. – Niin – ja on se ihmispoloiselle aika rankkaa tunnustaa: Olin väärässä todella väärässä! Ajattelen omaa tarinaanikin muutama vuosi sitten… Hävetti  – kun olin niin varma oikeassaolemisesta… :(…
  • Ja mitä tuossa nyt voi tehdä! Ei oikeastaan kuin rukoilla. Jos sanot/kirjoitat jotain, leimataan saatanan kätyriksi (siihen jo ehdittiin vihjaista sen vuorokauden sisällä, jonka ehdin aktiivisesti yrittää vuoropuhelua…) ja kielletään laumaa uskomasta (tuossa populaatiossa puettiin unen muotoon!!!)…
Mitä tästä opimme? Toivon mukaan sen, että hengellisessä kentässäkään liikkuessamme emme jätä aivoja narikkaan. – Ja vaikka joku olisikin kainaloitaan tai kaulaansa myöten juoksuhiekassa vastaavassa tilanteessa, kaikkein tärkeintä on turvautua Herraan, joka voi auttaa ulos ahtaimmastakin tilanteesta. Paavalin sanat Timoteukselle muistuttavat myös meitä tietystä itsepäisyydestä silloin, kun uskomme perusteita aletaan ajaa alas: Meillä on lupa pitää kiinni siitä, minkä olemme oppineet. Meidän ei tarvitse antaa kenenkään pelästyttää itseämme toisenlaisella opetuksella kuin se, mitä löydämme Raamatusta. Nämä ”populaatiot” opettavat toisenlaista evankeliumia ja toisenlaista Kristusta.

Kaiken omistaja

Muun muassa näillä sanoilla Paavali kuvailee kristittyjen tilannetta – ja kehottaa olosuhteessa kuin olosuhteessa osoittautumaan Jumalan palvelijoiksi (vrt. 2 Kor 6).

Ehkä tässä on kuvattu jotain siitä paradoksista, joka tämän päivän kristillisyyden keskellä koetaan pikemmin hätätilaksi – jolloin pitää äkkiä alkaa etsiä syytä siihen, miksi noin on (onko jokin synti, joka estää menestyksen, vaurauden ja terveyden, jne.) – kuin että nähtäisiin tuo tilanteena, jossa voimme siinäkin palvella Jumalaa ja kirkastaa Hänen nimeään. Tämän päivän kristillisyys – ainakin joissain suunnissa – pitää kunniassa ja varoissa kylpemistä Jumalan siunauksen mittarina. Samalla tavalla se pitää jatkuvaa vauhtia ja vipinää (kuten massoja ja ihmeitä) toisena merkkinä Jumalan voitelusta, jonka voimasta ikeet murtuvat. Jälleen ikeet merkitsevät enemmänkin ulkoisia asioita (sairautta, köyhyyttä, yms.) kuin sisäistä elämää (kuten jonkin kahlitsevan asian, synnin, murtumista).

Nuo edellä mainitut jakeet jos mitkä pitäisi mullistaa mahdollisen menestykseen keskittyvän teologian: Köyhänä ja kipeänäkin voi palvella Jumalaa. Köyhänä ja kipeänäkin voi kirkastaa Kristusta ja johtaa toisia Hänen luokseen. Tärkeintä on, että emme peittele tarvitsevuuttamme – emme sitä sisäistäkään köyhyyttä – Jumalalta, vaan tuomme kaikki tarpeemme Hänelle. Hän on luvannut, että yli ymmärryksen oleva rauha on varjeleva meidän sydämemme Kristuksessa Jeesuksessa. Hän on luvannut, että niillä, joilla on vanhurskauden nälkä ja jano, ne ravitaan – vieläpä sellaisella vedellä, että jano sammuu ja sellaisella leivällä, joka tuon nälän sammuttaa – oikeasti.

Minulla on soinut monta päivää mielessä vanha laulu, jonka sanat menevät näin:

1. Moni janoisena elon tietä kulkee, tyhjyys täyttänyt on sielun kaipaavan, sielu erämaassa janoisena huutaa: Anna vettä joka janon sammuttaa. 

2. Mistä nääntyneenä lähteen kirkkaan löydän, josta puhdas vesi vielä kumpuaa. Sielu haljenneilla kaivoilla vain huutaa: Anna vettä, joka janon sammuttaa. 

3. Nosta katsees ylös, etsi elon Herraa, hän sun etees avaa lähteet ihanat. Pyydä juodaksesi vettä elon virran, siitä sielus jano tyydytyksen saa. 

4. Poistuu synkät pilvet elon taivahalta, kun Herran kädet sua johdattaa. Ei sielus enää erämassa huuda, olet juonut vettä, joka tyydyttää. 

5. Kaikki janoovaiset tulkaa veden ääreen, tekin joita murhe, puute ahdistaa. Tulkaa ostakaa ja syökää taivaan mannaa, sitä ilmaiseksi teille tarjotaan. 

Se, että on tyhjä, ei ole huono juttu. Se, että peittää tyhjyytensä jollakin muutta, on. Se, että pyytää Kristusta täyttämään tuon tyhjyyden, vie oikeille lähteille. Siellä ei kysytä menestystä tai saldoa. Siellä tarjotaan aitoa ”täytettä” tyhjyyteen – vieläpä Kristus lupasi samarialaiselle naiselle: Ne vedet tulevat hänessä elävien vesien lähteiksi, jotka kumpuavat ikuiseen elämään. Eikä vain niin. Ne vedet ovat virratessaan kauttamme siunauksena myös toisille.

Viime viikonloppuna tapasin eräissä rippijuhlissa ikämiehen, jolla oli kertomuksia kaivon teosta moneen lähtöön. Hän totesi, että ei hän niiden taikavarpumiesten perään ole. Jos joku niin kaivon tekee, tehköön. Hän on luottanut siihen, että kun porautuu tarpeeksi syvälle, vettä löytyy.

Näin se vain tässä hengellisessäkin elämässä. On noita ”taikavarpuihmisiä” liikkeellä täälläkin. Lupaavat milloin minkäkin kirjan tai seminaarin kautta avun. Lupaavat milloin minkäkin tekniikan ratkaisevat ongelmat. On kirousten katkomisia ja demonien ulosajamisia, on keinoa ja metodia moneen lähtöön. Toivon mukaan ymmärrätte satiirini. En pistä näitä halvalla. Arvostan hyviä kirjoja. Ymmärrän, että joissain tilanteissa voi pahan valta ottaa ihmisestä otteensa. Silloin on aika toimia.

Sen sijaan, jos yritämme jokaiseen ongelmaamme etsiä ratkaisua näistä metodeista, homma ei toimi! Silloin, kun minun pitäisi pistää kuriin vanha Aatuni tai Eevani, ei välttämättä ole kysymys mistään kiukun demonista tai kaloreista kakussa tai laiskuuden hengestä. Silloin ei auta, vaikka demoneja kuinka hätistäisin tiehensä. Minun pitäisi sulkea suuni jättää ottamatta kolmas kakkupala ja lähteä lenkille. Se siitä!

Mikään ei korvaa sitä, että poraudun itse lähteille. Tutustun Jumalan Sanaan ja sen kautta Kristukseen. Käyn ihan omin jaloin seurakunnassa/ kirkossa, kristittyjen yhteydessä. En ole silloin valmiiksi pureksitun ruuan varassa. Ajattele nyt jos arkisessa elämässä söisit valmiiksi pureksittua ruokaa! Yäk! – Näin vain monet tekevät! Lukevat kirjoja, katsovat TV:tä, kuuntelevat kristillisiä ohjelmia… Helppoahan se on. Mutta jopa vaarallista! Jos syöt kaiken, mitä ulottuvillasi on, voi olla hengellisesti aliravittu, jos ravinto ei ole monipuolista – tai sitten se on pullahöttöä ja pikaruokaa. Voit myös saada hengellistä ravintoa, joka on haitaksi terveydellesi… Joten katso itse, mitä syöt. Älä syytä muita – tai demoneja, jooko 😉

Kun poraudut syvälle Sanassa ja rukoillen. Vesi – kaipaamasi virvoitus – ei voi olla löytymättä. Silloin sinulla on tuoretta vettä jakaa muille. Ajatellaanpa vielä kaivoa. Jos kaivovesi seisoo, (jälleen YÄK!) se muuttuu limaiseksi ja haisevaksi. Samoin voi käydä meidän hengellisen elämämme. Sitä paitsi, jos kaivossa ei vesi vaihdu, siitä ei kukaan vettä ota, ei siihen uutta sovi. Laitetaan siis hyvä kiertoon. Jaetaan rohkeasti elävää, Kristuksen antamaa vettä. Saamme tuoretta tilalle.

Erämaassa

Nuoresta pitäen olen ihaillut niitä henkilöitä, jotka näyttävät antautuneen ”täysillä” Herralle. Itsekään en ole halunnut puolinaisuuteen tyytyä.

Tämä ihailu ja kaipaus toi mukanaan myös paineita. Useaan kertaan kuulin julistettavan, kuinka puhuja oli ollut niin ja niin monta tuntia Herran edessä ja kuinka Jumala oli puhunut. Entä sitten minä, joka tasapainoilin työn, perheen – ja kesällä vielä maatilankin – velvoitteiden kanssa ja siinä sivussa valmistelin seuraavan tilaisuuden saarnaa? Miten ihmeessä voin niin moneksi tunniksi mennä Herran eteen? Ja mitä oikeastaan oli Herran edessä oleminen?

Leipää – arjen keskellä

Löysin oman puolituntiseni (pienten lasten kanssa tuo on jo pitkä aika ;)!), jolloin sain olla Herran edessä: Lasten ohjelma illalla. Klo 17.30-18.00. Se oli minun aikani Herran edessä.

Monesti valmistelin puhuttavaani lehmiä lypsäessäni ja myöhemmin lehmien vaihduttua toimistotyöhön lenkkipolulla.

Eräässä vaiheessa sain huutia siitä, että en ollut läsnä tilaisuuksissa aktiivisesti. Minun olisi pitänyt olla läsnä – jotta kuulisin, mitä minulle puhuttaisiin. Olin kyllä paikalla – mutta en läsnä, koska esikoiseni itki varsin usein. Miten siinä sitten asetut paikoilleen kuuntelemaan? Rukoilin kerran suurin piirtein näin: ”Hyvä on. Herra, jos sinä haluat minulle jotain erityistä sanoa, ole kiltti, ja anna tämän lapsen silloin nukkua!”

Kuinka ollakaan, eräässä tilaisuudessa juniori nukkui koko ajan – jopa sen hetken, että pääsin keskustelemaan vierailevan puhujan kanssa. Hän rukoili puolestani. Yllätyksekseni hän ei ripittänytkään minua tilaisuuksien laiminlyönnistä, vaan hänellä oli (profetian sanan kautta) aivan toisentyyppinen viesti: Jumala on kanssani joka päivä.

Jumala näkee

Raamatussa on monia puhuttelevia kohtia, joissa Herra näyttää osoittavan, että Hän tietää ja tuntee meidät jokaisen, tilanteemme – ja myös jaksamisemme rajat.  Eräs näistä on kohta, jossa Aabrahamia koetellaan perinjuurin: Jumala kehottaa Aabrahamia uhraamaan ´lupausten lapsen´,  Iisakin.  Uskoen ja luottaen Jumalaan Aabraham etenee määränpäähän, tekee alttarin ja laittaa sen päälle uhriksi poikansa Iisakin. Tässä (vasta tässä!) vaiheessa enkeli kieltää häntä koskemasta poikaan ja sanoo:

”Älä koske poikaan äläkä tee hänelle mitään. Nyt minä tiedän, että sinä pelkäät ja rakastat Jumalaa, kun et kieltäytynyt uhraamasta edes ainoaa poikaasi.” (1 Moos. 22:12)

Tämän jälkeen Aabraham näkee sarvistaaan pensaaseen takertuneen oinaan, jonka hän sitten uhraa Herralle poikansa sijaan. Tapahtuman jälkeen Aabraham antaa paikalle nimen ”Herra katsoo”. [t. Herra näkee, Herran huolenpito nähdään (JHVH jireh].

Uskoisinpa, että monet meistäkin koettelemustemme keskellä huomaamme jossakin vaiheessa, että todellakin Jumala näkee ja ilmestyy! Hän todellakin pelastaa meidät oikea-aikaisesti koettelemustemme alta.  – Ja ehkäpä niin kuin Abrahamin kohdalla koettelemus on juuri ennen sitä, mitä monet karismaatikot kutsuisivat ”läpimurroksi” tai lupausten täyttymiseksi. Koettelemuksensa jälkeen Aabraham sai uudelleen Jumalalta omaa elämäänsä ja jälkeläisiään koskevan lupauksen.

Jumalan leipää erämaassa – kun ”Pelokas” kohtaa Herransa

Aabrahamin elämäntarinan lisäksi minua on puhutellut Elia. Viime aikoina nimenomaan siinä mielessä, että myös Elian kohdalla Jumala tuli Hänen tilanteensa tasolle.


Ahab kertoi Isebelille kaiken, mitä Elia oli tehnyt, myös sen, kuinka hän oli miekalla surmannut kaikki Baalin profeetat. Silloin Isebel lähetti sananviejän Elian luo ja käski hänen sanoa: ”Kohdatkoon minua jumalten viha nyt ja aina, ellen huomenna tähän aikaan ole tehnyt sinulle samaa, minkä sinä olet tehnyt heille!” Elia pelästyi ja lähti pakoon pelastaakseen henkensä.

  1. Kuningastenkirjan 19:nnen luvun kertomus kolahtaa minuun myös sen takia, että juuri Elian tavalla reagoin siinä vaiheessa, kun riuhtaisin itseni irti entisestä taustayhteisöistäni:

Vaikka henkilöt taustapeilissäni eivät asiaa taida tunnustaa, sain kyllä oman osuuteni myös uhkauksista, kun aloin nostaa opetuksen ja johtamisen vinoumaa esille ja asettua niiden puolelle, jotka hengellisessä yhteisössä ovat ns. saaneet siipeensä. Täytyy myöntää, että reaktio yllätti itsenikin. Olin odottanut avointa keskustelua ja vuoropuhelua. Sen sijaan sain ”iisebelimäisen reaktion” osakseni. Yhteisö, josta olin löytänyt turvan, näyttikin aivan toisenlaiset kasvot: Ei vain vihaiset, vaan uhkaavat ja pelottavat: ”Kuinka sinä kehtaat ja uskallat toimia tuolla tavoin?” ”Jos et pyydä anteeksi sitä, mitä olet tehnyt, minä hankaloitan sinun tiesi.” Kaiken kukkuraksi kuulin muutamaa kuukautta myöhemmin, että yhteisöstä lähteneet oli kirottu julkisesti viikottaisen evankeliumin illan yhteydessä.

Tein ”Eliat”, pakkasin pyörityksessä jäljelle jääneen perheeni ja tavarani ja tein, mitä ymmärsin – pakenin. Jälkeen päin kuulin, että tempaustani oli käytetty esimerkkinä siitä, kuinka käy niille, jotka asettuvat Jumalan voideltua vastaan. Myös yhteisön piti nousta alennustilastaan, kun harhaopettajat olivat lähteneet.

Pelokkaaksi minut sai kyllä sekin puoli tuossa kokemuksessa, että törmäsin ennen näkemättömään ja kokemattomaan ”hengelliseen sodankäyntiin” (joka saa äkkinäiseltä hiukset pystyyn!). Tuntui, että kesällä 2008 kaikki mahdollinen meni rikki. Noitakin ilmiöitä varmasti olisi pidetty ”rukousvastauksina” ja osoituksena siitä, että olin väärällä tiellä.

Minä väitän kuitenkin sinnikkäästi vastaan: Halusin nimenomaan seurata kompromisittomasti Herraani enkä suostunut jatkamaan yhteisössä, jonka opetukseen ja toimintatapoihin en sydämestäni pystynyt yhtymään. Ajan kanssa päätäni selviteltyäni ymmärsin sen, miten löyhästi yhteisön opetus tosiasiassa pohjautui Raamattuun; yksinkertaisesti löysin Raamatusta aivan erilaiset painotuksen oppiin ja elämään. Vaikka kuinkakin Raamatussa kielletään ”jättämästä omaa seurakunnankokousta”, tämä opetus ei sitone siinä vaiheessa, kun tuo seurakunnankokous alkaa olla sivussa uskomme ja elämämme ylimmän ohjeesta, Raamatusta. Tuosta sivuun joutumisesta osoituksena ”kirousmania”, jossa yhteisön ongelmista syytetään ulkopuolista tahoa – esimerkiksi lähteneitä tai joskus tilaisuuksissa mukanaolevia ihmisiä, jotka (muka) sitovat ilmapiiriä. Tällä perusteella (tai ehkä vielä inhimillisemmästä syystä – nimittäin siksi, että ollaan vihaisia) sitten aletaan määritellä toisten kristittyjen elämää käskysanoilla – ja pahimmillaan kirouksilla.

Joskus koin mieletöntä ahdistusta noiden ”taistelurukousten” aikana. (Pienellä viiveellä sain aina tietää, mitä oli tapahtunut ja mitä tilaisuuksissa oli puhuttu)

Välillä tipahteli myös ns. profetioita, joiden sisältö ei ollut mairitteleva. Niiden mukaan oli odotettavissa työttömyyttä, hengellistä kuivuutta, pimeyttä – jopa kuolemaa.

Niin kuin kirjoitin: Olin kummissani – ja olin peloissani. Ilmiöt ja niiden ajoitus oli omituinen. Ne tulivat eräänlaisina aaltoina. Kaiken kukkuraksi meistä lähteneistä löytyi näitä ”ilmapuntareita” muitakin – ja yhtä omituista, että aallot sattuivat elämässämme samaan aikaan.

Omalla kohdallani sain neuvon eräältä ystävältäni: Yksinkertaisesti kotimme oli siunattava. Uudella paikkakunnalla minulle ei vielä tuolloin ollut muodostunut kovin vahvaa turvaverkkoa – ja toisaalta tämän aihepiirin kanssa hengellinen kenttä on usein vähän ”pihalla”: joko on äärilaitoja, jotka näkevät demoneja joka puolella tai toinen äärilaita, joka ei joko tiedä, mitä tehdä, tai ei usko hengelliseen sodankäyntiin ollenkaan. Silloinen kotipaikkakuntani kirkkoherra siunasi kotimme. Ilmiöt loppuivat siihen siltä erää.

Näin uskallan tehdä jopa seuraavan uskaliaan väitteen: Meidän kristittyjen – niin kuin saammekin uskoa, että hengellinen sodankäynti on totta – on varottava ylenmääräistä kiinnostusta demoneihin – vielä vähemmän meillä on oikeutta kirota kanssakristittyä tai rukoilla tälle pahoja asioita. Jumala ei tuollaiseen yhdy. Hän ei kiroa omaansa – ja on pitkämielinen jopa vastustajansa kanssa. Pahimmillaan kiroussessiot tms. vapauttava ihan muita voimia – niin kohteen kuin ”manailijankin” elämään.

Joka tapauksessa niin nuo ihmisen uhkaukset kuin ilmiötkin saivat minut varuilleen ja pelokkaaksi. Sinänsä tuo oli yhtä omituista kuin Eliankin kohdalla. Niin omassa elämässäni kuin Eliakin omassaan, olin nähnyt Jumalan varjelevan käden todella tiukoissa tilanteissa – jopa vaarallisemmissa kuin tuo irtaantumiseni jälkeen näkemäni. Silti pelkäsin.

Ihan yhtä synkimykset ajatuksen eivät minulla olleet kuin Elialla… mutta eipä paljon varmasti puuttunut: Olin nimittäin ihan varma siitä, että en enää koskaan tulisi puhumaan julkisesti, vielä vähemmän jaksoin uskoa kokopäiväisen Jumalan valtakunnan työn mahdollisuuteen.

Jumala osoittautui olevansa toista mieltä Elian kanssa – niin myös aikanaan minunkin kanssani. Molemmat Hän kohtasi omalla tavallaan:

Hän tuli Beersebaan, joka oli Juudan alueella, ja jätti palveluspoikansa sinne. Itse hän meni autiomaahan päivänmatkan päähän. Hän istuutui kinsteripensaan juurelle ja toivoi itselleen kuolemaa. Hän sanoi: ”Jo riittää, Herra! Ota minun henkeni. En minä ole esi-isiäni parempi.” Hän paneutui makuulle ja nukkui kinsteripensaan alla, kunnes enkeli kosketti häntä ja sanoi hänelle: ”Nouse ja syö!” Hän katsahti ympärilleen, ja hänen pääpuolessaan oli kivillä paistettu leipä ja vesiruukku. Hän söi ja joi ja asettui taas makuulle. Mutta Herran enkeli tuli uudelleen, kosketti häntä ja sanoi: ”Nouse ja syö, muutoin matka käy sinulle liian raskaaksi.” Hän nousi jalkeille ja söi ja joi. Ruoka antoi hänelle voimaa kulkea neljäkymmentä päivää ja neljäkymmentä yötä, kunnes hän tuli Horebille, Jumalan vuorelle. Siellä hän asettui yöksi luolaan.

Leivän kantajat 😉

Uskaliasta samaistaa oman elämänsä matkaa Eliaan – Kuitenkin jotain tuon tapaista itsellenikin kävi. Ymmärrän vallan hyvin ainakin niitä, jotka ovat vastaavan kokeneet. Ensinnäkin näillä ihmisillä on elämääkin ihmeellisempi tarina kerrottavana. Monen on todella vaikea uskoa, että tämmöistä tapahtuisi tämän päivän Suomessa ja vieläpä kristillisessä kentässä. Helposti tällaisten ilmiöiden esiinnostaja leimataan pahanpuhujaksi, kateelliseksi, etc. – ja passitetaan pahimmillaan tekemään sovintoa ongelmien aiheuttajan kanssa. Samaan näyttää perustuneen pedofilian muhiminen lestadiolaispiireissä. On todella vaikea tehdä sovintoa, jos tekijä ei näe omaa osaansa asiasta! Usein (ajattelen erityisesti noita pedofiilitapauksia) tekijällä on henkinen yliote ns. uhriin ja uhri voi jopa jossain vaiheessa pyytää itse anteeksi omaa osaansa – vaikka hän ei itse mitenkään olisi ahdinkoaan edesauttanut.

Sanotaanko näinkin rajusti: Hengellisessä kentässä tavalla tai toisella pettyneen on todella vaikea löytää tietä takaisin seurakunnan yhteyteen – etenkin jos häntä seuraavassakin yhteisössä syyllistetään tapahtuneesta!

Minun kohdallani tapahtui siinä mielessä onnellisesti, että oli muita ”kovanonnenlapsia”, jotka tahoillaan olivat käyneet omia prosessejaan: He osasivat vetää oikeasta narusta ja rohkaista. He kantoivat leipää silloin, kun ei itse jaksanut syödä. Myös Herra ruokki Sanansa kautta. Merkillisesti oikea Sana oikeaan aikaan.

Tuossa vaiheessa tunnustan suoraan vältelleeni profetioita – Ja hyvä niin, koska (etenkin jos henkilö tietää taustat) saven maku on liian lähellä… Ihan puhdas, aito sananjulistus ruokki parhaiten.

Yöllä Elia kuuli Herran äänen: ”Miksi olet täällä, Elia?” Hän vastasi: ”Hellittämättä olen taistellut puolestasi, Herra, kaikkivaltias Jumala, kun israelilaiset ovat hylänneet sinun liittosi. He ovat hajottaneet alttarisi ja tappaneet profeettasi, niin että vain minä olen jäänyt jäljelle. Nyt he etsivät minua riistääkseen minultakin hengen.” Herran ääni sanoi: ”Mene ulos ja seiso vuorella Herran edessä. Herra kulkee siellä ohitsesi.” Nousi raju ja mahtava myrsky, se repi vuoria rikki ja murskasi kallioita. Mutta se kävi Herran edellä, myrskyssä Herra ei ollut. Myrskyn jälkeen tuli maanjäristys, mutta Herra ei ollut maanjäristyksessä. Maanjäristystä seurasi tulenlieska, mutta Herra ei ollut tulessakaan. Tulen jälkeen kuului hiljaista huminaa. Kun Elia kuuli sen, hän peitti kasvonsa viitallaan, meni ulos ja jäi seisomaan luolan suulle.

Olen useaan otteeseen kertonut käänteentekevästä kirkkoreissustani, siitä kuin papin sanat käänsivät avaimen lukossa. Löysin uudestaan luottamuksen ja löysin myös kutsumukseni. Siinä vaiheessa olin kuulevinani myös Herran lupauksen tulevaisuuden suhteen.

Kuluvana keväänä olin toistamiseen kuulevinani lupauksen: Hengen kevät. Tämä kevät on Hengen kevät sinun kohdallasi.

Olen oppinut olemaan varovainen moisten fiilisten suhteen – koska olen nähnyt niin paljon erehdyksiä ja ylilyöntejä kyseisellä, herkällä alueella.

Eilen kävin tapaamassa  erästä iäkästä evankelistaa, joka tuntuu kantavan samantyyppistä visiota hengellisestä työstä kuin minäkin.

Hänellä oli varsin erikoinen evästys, jonka haluan jakaa lukijoideni kanssa:

Ensinnäkin koin pitkästä aikaan syvän rauhan – ja uskaltaisin sanoa – Pyhän läsnäolon, murtavan läsnäolon.

Hänen viestinsä oli jotain sellaista, mitä olen aavistellutkin: Kevät ei tule kohdallani kohisten, vaan hiljaisena virtana ja muutoksena.

Paikka, jonne tämä evankelista minut käski: Herran kasvojen eteen.

Vielä ihana lupaus: Pilvi tulee yllesi – ja sinä saat vastaukset kysymyksiisi, joiden kanssa olet kipuillut.

Kiitos Jumalalla Hänen leivästään – jota jotkut ihmiset jakavat – oltuaan ensin – Hilja Aaltosen sanoja lainatakseni ahtaalla Jumalansa edessä! Tulin muutamista sanoista ruokituksi.

Ideakin oli sama: Syö, että jaksat! Jaksat niin kauan kuin Jumalan lupaus elämässäsi toteutuu.

Vielä on tehtävää

Elian kohdalla(kin) Jumalalla oli vielä tehtävää. Tehtävä vaikutti pieneltä – Silti se oli kauaskantoinen. – Ja tosiaankaan Elia ei kuollut Iisebelin tahdosta tai käskystä. Hän sai suorittaa tehtävänsä Jumalan tarkoittamalla tavalla loppuun saakka.

Ääni sanoi hänelle: ”Miksi olet täällä, Elia?” Hän vastasi: ”Hellittämättä olen taistellut puolestasi, Herra, kaikkivaltias Jumala, kun israelilaiset ovat hylänneet sinun liittosi. He ovat hajottaneet alttarisi ja tappaneet profeettasi, niin että vain minä olen jäänyt jäljelle. Nyt he etsivät minua riistääkseen minultakin hengen.” Herra sanoi hänelle: ”Lähde takaisin samaa tietä, jota tulit, ja mene autiomaahan lähelle Damaskosta. Voitele sitten Hasael Syyrian kuninkaaksi. Israelin kuninkaaksi voitele Jehu, Nimsin poika, ja seuraajaksesi profeetan tehtävään Elisa, Safatin poika, joka asuu Abel-Meholassa. Jos joku pääsee pakoon Hasaelin miekkaa, hänet tappaa Jehu, ja jos joku pääsee Jehun miekkaa pakoon, hänet tappaa Elisa. Vain seitsemäntuhatta minä jätän jäljelle Israeliin, kaikki ne, joiden polvet eivät ole notkistuneet Baalin edessä ja joiden suu ei ole Baalia suudellut.”

Samantyyppisen tehtävänuudistuksen itsekin koin saaneeni siinä Jumalan hoidossa, mitä olen viimeisimmän puolentoista vuoden aikana saanut. Erityisen voimakas kokemus oli pian käänteen tekevän kirkkoreissuni jälkeen tapahtunut episodi. Jostain kumman syystä tunsin, että minun oli mentävä naapurikaupungin erääseen seurakuntaan. Siellä ollut vieraileva puhuja puhui siitä, kuin Jeesus kohtasi naista, jonka käsi oli kuivettunut, ja teki tämän täysin terveeksi. Tilaisuuden lopulla nousi ylös seurakuntaan kuulunut nainen, joka alkoi profetoida elämäntarinaani, jotenkin tähän tapaan:

  • Sinun kätesi on ollut monelle siunaukseksi, mutta nyt kätesi on kuivettunut elämän kovien kokemusten vuoksi. Jumala haluaa ottaa sinut uudestaan käyttöösi. Tulet olemaan monelle siunaukseksi.

Niin varovaisesti kuin olenkin suhtautunut kokemusteni jälkeen profetioihin minulla ei ollut epäilystäkään siitä, etteikö sanojen takana olisi ollut Herra. Koin syvää hoitoa Herran edessä.

Sitä, mitä Jumala on osalleni varannut, en osaa vielä täsmällisesti sanoa. Toisaalta – niin kuin Isä meidän -rukouksessakin Herramme opetti rukoilemaan: Anna meille meidän jokapäiväinen leipämme. Päivän johdatus kerrallaan – riittäköön se niin minulle kuin sinullekin. Pääasia, että muistamme: Jumala pitää meistä huolen – myös erämaassa