Siunauksesta ja kirouksesta

 ”Minä siunaan niitä, jotka sinua siunaavat ja kiroan ne, jotka sinua kiroavat…” (Vrt. 1 Moos 12:3)

 Asiayhteydestä selviää, että kysymys on ennen muuta Aabrahamista. Jaetta on sovellettu Israeliin. Myös yksityiset kristityt ovat soveltaneet sitä itseensä.

Voideltu koskemattomuus

 Viime mainittua on käytetty joskus suorastaan pelottavassa asiayhteydessä: tilanteessa, jossa yksityinen kristitty tai julistaja nostaa itsensä ”Voidellun” asemaan ja hakee sanoilla diplomaattista koskemattomuutta taustalla ajatus:

”Jos kritisoit tekemisiäni, kiroat minua; ja Jumala kiroaa sinut. Sinun on hyväksyttävä minut Jumalan voideltuna, niin Jumala siunaa sinut.”

 Siunaaminen on eri asia kuin asioiden ”villaisella painaminen”

Jumala on kehottanut siunaamaan jokaista, myös toisin ajattelevaa ja suoranaista vihollista. Siunaaminen tarkoittaa muun muassa ´hyvien asioiden puhumista, hyvän toivottamista´. Tässä siunaamisessa ei kuitenkaan ole  kysymys siitä, mitä nämä diplomaattista koskemattomuutta hakevat henkilöt tavoittelevat. Siunaaminen ei paina alleen totuutta ja totuuden puhumista. Siunaaminen ei vaienna huutavan ääntä korvessa. Silloin kun on aika tuoda esiin väärät ajatukset ja väärät teot ja peräänkuuluttaa parannusta, näin on myös tehtävä.

Parannus on edellytys Jumalan elämäämme antamalle virvoitukselle

Vanha sanonta siitä, että Pyhä Henki on arka lintu, pitää paikkansa: Ajatellaanpa Pietarin sanoja Apostolien teoissa:

”Tehkää parannus, että virvoituksen ajat tulisivat Herran kasvoista.” (Apt. 3:19,20)

Aiemmin Apostolien teoissa on viittaus Joelin kirjaan:

Tämä on sitä, mikä profeetta Joelin suulla on ilmoitettu:– Viimeisinä päivinä, sanoo Jumala, minä vuodatan Henkeni kaikkiin ihmisiin–”. (Apt. 2:16,17)

Lupausta edeltää Joelin kutsu syvälle käyvään parannukseen:

Vielä nytkin Herra sanoo: — Kääntykää minun puoleeni, tehkää niin koko sydämestänne, paastotkaa, itkekää ja valittakaa. Repikää rikki sydämenne, älkää vaatteitanne. Palatkaa Herran, Jumalanne, luo, sillä hän on anteeksiantava ja laupias, hän on kärsivällinen ja hänen hyvyytensä on suuri.–” (Joel 2:12, 13a).

Julistamisen vaaralliset vedet

Joskus siunaus-kirous -akseli ymmärretty perinpohjaisesti väärin. Ihminen on ottanut oikeuden omiin käsiinsä. ”Minulla on valta…” on ajatuksena vaarallinen ihmisen käsissä. Julistettaessa toiselle ihmiselle – olkoon tämä sitten kristitty tai ei – vaikeuksia ja vastoinkäymisiä, ollaan vaarallisilla vesillä. Jeesus nimenomaan sanoi:

”Siunatkaa, älkää kirotko.”

Siunaus ei tosiaankaan pidä sisällään vaikeuksien, sairauden tai onnettomuuksien toivottamista toiselle! Yhtä vähän se pitää sisällään seuraavanlaisia julistuksia, joita olen kuullut kristittyjen (!?)julistajien (!?) suusta tulevan: ” Minulla on valta käskeä saatanaa.” (Tässä tapauksessa ei ollut kysymys mistään auktoriteetista yli vihollisen vallan, vaan uhkauksesta, joka kohdistettiin toiseen uskovaan. Henkilö tarkoitti asiayhteydessä sitä, että hänellä on valta käskeä saatana vahingoittamaan. Huh!) ”Kaatuupa tuo millä tavalla tahansa, kunhan kaatuu.” Tai sitten hellä mietosemmalta kuulostavaa – mutta ei yhtään sen vaarattomampaa tekstiä…: ”Niitä, jotka asettuvat tielleni, kohtaa sairaus…(tai muu vastaava uhkaus)” (puettuna profetiaan).

Revanssivapaa rukous

Edellä kirjoitettu on perin toisenlaista kuin vainottujen apostolien rukous – jossa ei ollut jälkeäkään enempää totuuden väistelystä kuin revanssihengestäkään:

Vapaaksi päästyään Pietari ja Johannes menivät omiensa luo ja kertoivat, mitä ylipapit ja kansan vanhimmat olivat heille sanoneet. Sen kuultuaan kaikki alkoivat yhteen ääneen rukoilla Jumalaa. — Katso nyt, Herra, kuinka he meitä uhkailevat! Anna palvelijoillesi voimaa pelotta julistaa sanaasi. Ojenna kätesi, niin että sairaat paranevat, että tapahtuu tunnustekoja ja ihmeitä pyhän palvelijasi Jeesuksen nimessä.” (Apt 4)

Jumala on kirouksen sanojakin ylempänä

Muuten tuollaisten julistusten jäljiltä voisi olla ”päätä lyhempää” sakkia, kun kaikenmoiset tuomiot toteutuisivat. Omituista tilanteessa on, että toisaalta noiden tuomioiden jakelijat ovat usein varsin hanakoita pyytämään itselleen diplomaattista koskemattomuutta. Ajattelen kuitenkin Sanan pohjalta sillä tavalla, että nuo lausutut sanat koskevat myös heitä itseään: Myös heidän tulisi siunata – saadakseen siunauksen.

Siunatessamme emme häviä yhtään mitään: Kun toivotamme toiselle ihmiselle Jumalan tahtoa toteutumaan koko valtavassa mitassaan, voimme olla varmoja, että jokin muuttuu myönteisesti. Manatessamme onnettomuutta toisen ylle olemme enemmänkin jonkinlaisia poppahenkilöitä, jotka eivä kirkasta toiminnallaan ainakaan Kristusta vaan pikemminkin ovat vastapuolen palveluksessa. Vai onko niin, että nämä ”poppahenkilökristityt” haluavat viime hetkeen kontrolloida olosuhteita ja tilanteita – ja heidän on vaikea antaa Jumalan toimia?

92. Tuli taivaasta vai vain tomut oven raosta?

Olen pohtinut paljon rukousta ja esirukousta, sitä mistä (esi)rukouksessa oikein on kysymys. Löysin aihepiiristä ihan käyvän sivuston http://www.rukous.net. Näytti olevan tasapainoista opetusta.

(Esi)rukouksen ytimestä – ja väärinymmärryksestä

Itseäni on todella paljon puhutellut se, minkä olen ymmärtänyt (esi)rukouksen ytimeksi: Tulkoon Sinun valtakuntasi. Tapahtukoon Sinun tahtosi niin maan päällä kuin taivaissa. Rukouksen ydin on, että rukoilemme Jumalan tahtoa tapahtumaan.

Ongelma näyttää olevan, että liian usein ymmärrämme tämän Jumalan tahdon väärin – liian usein omista motiiveistamme käsin. Tämä ”värittyminen” johtaa meidät jopa Jumalan tahdon vastaiseen toimintaan – niin vilpittömiä kuin toiminnassamme saatamme ollakin.

Yksi esimerkki Raamatun lehdiltä on opetuslasten kostonhimoisuus ja näyttämisenhalu. Ukkosenjylinän pojiksi nimitetyt Jaakob ja Johannes, veljekset kuin ilvekset Sebedeuksen suvusta :), halusivat osoittaa, että Jeesuksen seuraajista pesee, kun mokomat ihmiset eivät ottaneet heitä ja Jeesusta vastaan. He kysyivät Jeesukselta lupaa rukoilla tulta taivaasta kuluttamaan moisten ihmisten asuinsijat ja ihmiset siinä sivussa. Uskoa heiltä ei puuttunut. Sen sijaan heiltä unohtui se, mitä Jeesus oli heille sanonut lähettäessään  heidät julistaan Jumalan valtakuntaa ja parantamaan sairaita ja antaessaan heille vallan parantaa taudit ja karkottaa pahat henget.(Luuk 9: 1,2)

Jeesus terotti nimenomaan sitä, että jos jossakussa paikassa ei oteta heitä vastaan, heidän oli vain lähdettävä ja pudistettava tomu jaloista – ja sillä siisti. Nyt kun heitä ja Jeesusta ei otettukaan vastaan samarialaisessa kylässä sen takia, että he olivat menossa Jerusalemiin (mitä samarialaiset eivät traditionaalisista syistä voineet sietää), nämä  opetuslapset Raamatulla (kertomuksella Elian ja Baalin profeettojen konfrontaatiosta) perustellen olivat valmiita käskemään tulta taivaasta kuluttamaan nuo ihmiset. Heille ei tullut mieleenkään, oliko Samariassa tapahtunut verrannollinen vuosisatoja aiemmin tapahtuneeseen!

Tänäkin päivänä julistetaan Elian voitelua ja myös häneltä Elialle siirtyvää ”kaksinkertaista” voitelua, jota seuraavat ihmeet ja tunnusteot – ja tuli! Olisiko aika kuunnella, mitä Jeesus vastasi ukkosenjylinänpoikaopetuslapsilleen?

”Jeesus kääntyi ja nuhteli opetuslapsia [ja sanoi: ”Te ette tiedä, minkä hengen omat te olette.  Ihmisen Poika ei tullut ihmisten sieluja kadottamaan vaan pelastamaan.”]. Yhdessä he jatkoivat matkaa toiseen kylään.”

Jeesus teki niinkuin opetti. Hän yksinkertaisesti siirtyi seuraavaan kylään.

Paavali kirjoitti:

”Älkää itse kostako, rakkaani, vaan antakaa sijaa Jumalan vihalle, sillä kirjoitettu on: ´Minun on kosto, minä olen maksava, sanoo Herra´.” (Room 12: 19)

Elian case ei sopinut kyseiseen tilanteeseen ollenkaan! Tuli ei kuluttanut profeettoja, vaan uhrit. Tuli oli Jumalan yliluonnollinen merkki Jumalan läsnäolosta. Elia kyllä tuossa tilanteessa ”hoiteli” Baalin profeetat – ymmärtääkseni Jumalan käskystä. Jeesus sen sijaan ei käskenyt opetuslapsiaan vahingoittamaan ketään.

Sekä Jaakob että Johannes näyttävät oppineen jotakin, kun heidän kirjeitään lukee. Etenkin Johanneksesta tuli ”rakkauden apostoli”, jonka korostus oli rakkaudessa ja yhteydessä. Rakkauden ja totuuden tuli kulkea käsi kädessä. Johanneksen tulkinta oli jopa niin tiukka, että hän oli sitä mieltä, että toista kristittyä vihaavalla ei ollut yhteyttä Kristukseen!

”Mutta se, joka vihaa veljeään, on pimeydessä. Hän vaeltaa pimeässä eikä tiedä, minne on menossa, sillä pimeys on sokaissut hänen silmänsä.” (1 Joh 2:11)

Se ei käy, ei kerta kaikkiaan käy!

Annetaanpa Jaakobille sanan vuoro: 

”Kielellä me kiitämme Herraa ja Isää, ja sillä me kiroamme ihmisiä, Jumalan kaltaisiksi luotuja; samasta suusta lähtee kiitos ja kirous. Tämä ei käy, veljeni.” (Jaak 3: 9-10) 

Englanninkielisessä maailmassa puhutaan epidemian lailla leviävästä opetuksesta, jota nimitetään ”karismaattiseksi noituudeksi” (!) (Charismatic witchcraft)  ja Jaakob-3-kirouksesta (James 3 Cursing). Aiheesta on kirjoitettu jopa kirja Breaking Christian Curses: Finding Freedom from Destructive Prayers (Dennis Cramer) ´Kristillisten kirousten murtaminen: Löydä tiesi vapauteen tuhoisista rukouksista” (ei ole käännetty suomeksi, valitettavasti).

Kun ampuu yli…

Jo on aikoihin eletty! Kristittyjen on tarpeen suojautua toisten kristittyjen kirouksilta! Ampuu jollakin yli – ja kuinka pahasti.

Olen omin silmin nähnyt ja omin korvin kuullut moista kiroamista tehtävän täällä Suomessakin. Esimerkkini ovat tällä kertaa kyllä ulkomailta. Vuonna 2009 eräät kristityt profetoivat ja rukoilivat Barack Obaman kuolemaa, koska tämä oli myöntyväinen aborttiin. Samalla tapaa nämä kristityt profetoivat ja rukoivat niille naisille, jotka päätyivät aborttiin. Hetkinen! Tuohan kuulostaa oikealta ja raamatulliselta – mutta vain kuulostaa! Kuten tuon julkituonut alaskalainen blogisti asian ilmaisikin: Missä on kristittyjen rakkaus ja rakkaudellinen todistus, jolla he rakastaisivat nämä ihmiset Jeesuksen luo? Totuutta tuossa toiminnassa tuntui olevan; rakkaus puuttui.

Samaan tapaan eräs kristillinen yhteisö otti ”kunnian” Anton LeVeyn, Saatanan kirkon perustajan kuolemasta. Juuri kun he olivat rukoilleet LeVey oli kuollut. Tämän asian esilletuoneen blogistin tavoin itsellänikin on närkästyksen aihe: Missä oli rukous tämän LeVeyn pelastumisen puolesta? Toiko Jumalalle kunniaa LeVeyn kuolema kenties pelastumattomana?

Ihan tosi: Käydessämme tuommoista sotaa sellaisia ihmisiä vastaan, joista emme jostain syystä vain tykkää, jotka ovat kanssamme eri mieltä – tai ihan oikeasti meitä ja julistustamme vastustavia tahoja kohtaan, emme ole Jumalan asialla, vaan Hänen vihollisensa asialla. Edes Jumalan mieleen ei ole jumalattoman kuolema – saatika Hänen omansa kuolema tai onnettomuus. Hän haluaisi, että jokainen ihminen pelastuisi ja tulisi tuntemaan totuuden.

Jos alamme kiroilemaan ihmistä, Jumalan luomaa ja Kristuksen lunastamaa, pilkkaamme Hänen Luojaansa ja Lunastajaansa. Ei hyvä. Ei hyvä. Sanoisin.

Ennen kuin lähdemme määrittelemään toisen elämää nk. (esi)rukouksillamme, pahimmillaan kirouksillamme, meidän kannattaisi lukea Raamattumme uudelleen – ja tarkasti. Ei  enempää Jeesus kuin Hänen seuraajansakaan käyneet sotaa lihaa ja verta vastaan, ihmisiä vastaan. Heidän hengellinen sotansa ei ollut kenenkään ihmisen tulevaisuuden määrittelyä.

Mitä hengellinen sota on – ja mitä se ei ole?

Nähdäkseni Jumalan sota-asun pukeminen (esim. Ef 6) on nojautumista, luottamista, uskoa Kristuksen kokonaisvaltaiseen sovitustyöhön. Siinä ei tarvitse käskeä tai komentaa henkivaltoja, ei kirota ihmisiä, omistaa itselleen maa-alueita (mikä on toisen kirjoituksen aihe!) tai muutakaan semmoista. Kristuksen työ riittää – myös suhteessa henkivaltoihin.

Sen sijaan – asioihin (myös silminnäkijänä ja kirjoittamani läpi eläen) tutustuneena, voi liiallinen sählääminen henkivaltojen kanssa aiheuttaa ylimääräistä päänvaivaa ja ylimääräistä taistelua kristityn elämässä. Senkin ajan kun kiroamme toisia tai rukoilemme toisia (kristittyjä!) vastaan käyttäisimme evankeliumin julistamiseen, saattaisi pelastua muutama ihminen. Sen sijaan hukkaamme aikaa kiroten ja/tai komentaen henkivaltoja – pahimmillaan niin, että oikeasti on tarvetta tutustua tuohon mainitsemaani kirjaan, että kirouksen kohde tarvitseekin topakkaa rukousta ja vapauttamista sen takia, että on joutunut osaksi sellaista, mikä on tavallisempaa lähetysmailla kuin nk. kristillisessä Suomessa! (tämäkin toisen kirjoituksen aihe!)

 

 

 

Jumala hoitaa

Norjan ampumatapauksen ja hengellisen kentän ilmiöiden seuraaminen ovat saaneet TODELLA mietteliääksi – muutkin kuin minut.

Kuten erään tilaisuuden puhuja ilmaisi: ”Mitä ihmisen päässä liikkuu, kun hän tekee noin hirvittävän teon” Itse mietin hengellisen kentän ilmiöiden äärellä: ”Mitä kristityksi itseään nimittävän ihmisen päässä liikkuu, kun hän ottaa aseekseen Jumalan?” – asiayhteydessä, josta Jumala tuskin olisi kovin ylpeä.

Olen pohtinut viime aikoina paljonkin rukousta – ja nimenomaan esirukousta. Tarkastelen otsikon kysymystä tätä taustaa vasten.

Esirukous on rukousta toisen ihmisen, jonkin tietyn asian tai olosuhteen puolesta. Mitä tai miten esirukouksessa rukoilemme, se onkin toinen asia.

Viimeksi kuluvana viikonloppuna törmäsin karmivaan esirukouksen tulkintaan. Sinällään hurskaalta kuulostavaa sananpartta ”Jumala hoitaa” käytettiin uhkauksena omien etujen ajamiseksi: Jos et tee niin kuin sanon, ”Jumala hoitaa”. Hurrr – Niskavillani nousivat pystyyn – ja ensimmäisenä oli mielessäni ajatus: Jumala ei toimi – onneksi – noin! Hänen toimintaansa – silloinkin kun se sisältää oikeutetun ojennuksen – ei sisälly tuollaista uhkaa, etenkään silloin, kun tuota ojennusta ohjaa ihminen, ei Jumala.

Kyllä Jumala on oikeuden ja vanhurskauden puolella – mutta ei koskaan meidän itsekkäiden, omahyväisten – pahimmillaan väärien ja totuudenvastaisten- halujen puolella. On selvä ero sen välillä, rukoilemmeko niin kuin meille sopii ja meistä tuntuu hyvältä vai niin kuin Jumalan kaikkitietävään ja hyvään tahtoon sopii. Ilmaisin asian seuraavasti eräässä esirukousta koskevassa kirjoituksessani:

Ei niin kuin minä, vaan niin kuin Sinä” sanoi Jeesus Getsemanessa. Esirukous vie meidät Getsemaneen, sanomaan nuo samat sanat. Esirukouksessa ei ole kyse minusta, vaan Hänestä – ja Hänen tahdostaan.

Rukoillessa tunnustamme, että Hänen tahtonsa tie on parhain ja taivumme Hänen tahtoonsa.

Kyseessä ei ole fanatismi ja taipuminen mihin tahansa, vaan Hyvän Isän hyvään tahtoon. Tunnustamme Hänen ilmoituksensa perusteella, että Jumalan tahto on hyvä meihin nähden Jeesuksessa Kristuksessa.

JOS ALAMME KOMENNELLA JUMALAA JA/TAI PYHÄÄ HENKEÄ JA/tai JEESUSTA OMIEN MIELIHALUJEMME MUKAAN, OLEMME VAARALLISELLA ALUEELLA.

Yksinkertaisesti pyrimme hallitsemaan hallitsematonta. Jeesus sanoi Pyhästä Hengestä, että Hän puhaltaa missä tahtoo, me kyllä kuulemme sen huminan, mutta emme tiedä, mistä se tulee ja minne se menee. Ja jatkoi: ” näin on jokaisen Hengestä syntyneen laita.”

Pahimmillaan – Watchman Neen sanoja käyttääkseni – vapautamme ihan muita voimia kuin Jumalan voiman!

Tuntuuko uskomattomalta? Pohdipa kuitenkin hetki sellaista tilannetta, jossa kristityksi itseään kutsuva alkaa rukoilla henkilölle, jonka kanssa on toista mieltä jostain asiasta pahaa ja onnettomuuksia, luuletko, että Jumala antaa tuollaisia oman lapsensa tielle jonkun ihmisen käskystä? Onko Jumala jonkinlainen marionetti, jota pystymme heiluttelemaan omilla pyynnöillämme? Tuo pahojen asioiden ja onnettomuuksien rukoileminen voi kuvastaa vallan hyvin meidän omaa vihaista olotilaamme – mutta ei missään tapauksessa saa olla vakavan esirukouksemme aihe!

Esimerkiksi Uuden testamentin yksikään Jeesuksen tai hänen opetuslastensa rukous ei ole tuonsisältöinen! Opetuslapset eivät edes pieksettyinä rukoilleet pieksijöiden ja vangitsijoiden niskaan onnettomuuksia niin, että nämä kääntyisivät, vaan rukoilivat itselleen voimaa julistaa evankeliumia ja että ihmeitä ja tunnustekoja tapahtuisi Jeesuksen Kristuksen nimessä.

Myöskään mainitsemani Jumalalla uhkaaminen ei kuulu kristityn lähetyskutsuun. Me emme voi pakottaa toista uskoon, vielä vähemmän uskomaan meidän tavallamme tai toimimaan kuten me. Me voimme vain julistaa evankeliumia niin kuin se on kirjoitettu ja toimia sen mukaan. Siinä kaikki. Jos uskomme, että evankeliumi on voimakas Jumalan Sana, joka murtaa vaikka kallion, emme tarvitse avuksemme miekkalähetystä missään muodossa: emme siinä muodossa, että uhkailemme Jumalalla tai tuomiolla ”omatahtoisesti” (Sana puhuu sinänsä hyvin selkeästi näistä asioista), emme ala käymään ”hengellistä sodankäyntiä” toista kristittyä tai kristittyä ryhmää vastaan , emme sellaisessakaan muodossa, että saatamme toisen kristityn ryhmän huonoon huutoon (eri juttu on selkeät väärinkäytökset, kuten esiinnousseet pedofiliatapaukset tai hengellinen väkivalta – ne täytyy tuoda julki totuudessa). Miekkaan tarttuminen osoittaa omaa epäuskoamme evankeliumin suhteen.

Tämän päivän (ennen muuta karismaattista kenttää vaivaama) väärinymmärretty hengellinen sodankäynti muistuttaa toisinaan enemmänkin okkultismia kuin kristinuskoa.  Olen nähnyt ja kuullut eräissä piireissä kirottavan toisinajattelevia kristittyjä tai niitä, joiden kanssa on syntynyt normaaliin ihmiselämään kuuluvaa ”hiomaääntä”, kun ei ollakaan kaikesta yhtä mieltä. Suorasukaisesti on opetuksessa uhattu onnettomuuksilla niitä, jotka uskaltavat arvioida menettelytapoja tai esimerkiksi profetioita. Jumala on näille ihmisille kostonjumala – jota he (näin ainakin noiden menettelytapojen ja opetuksen mukaan ymmärrän) luulevat hallitsevansa.

Hyvänen aika! Ei Jumala ole meidän marionettimme! Hän on Rakkaus – Hän iloitsee totuuden voittaessa. Hän iloitsee, kun Hänestä erkaantunut ihminen kääntyy. Ei Hänelle tuota iloa yhdenkään ihmisen kärsimys, huono olo tai onnettomuus. Hän on tullut, että meillä olisi yltäkylläisyys ja elämä. Sen sijaan VARAS on tullut varastamaan, tappamaan ja tuhomaan.

Meidän pitää rukoillessamme miettiä, KUMMALLE puolelle asetumme? Rukoilemmeko siunausta vai kirousta? Rukoilemmeko Jumalan tahtoa tapahtumaan vai yhdymmekö sielunvihollisen tahtoon?

Viittasinkin jo okkultisimiin. Tapasin pitkään lähetystyön kanssa tekemisissäolleen papin. Meitä yhdisti Thaimaan buddhalaisuuden tuntemus. Miehelläni Artolla on ystävä, jolla oli kerrottavana karmiva tapaus Thaimaasta. Niin rauhanuskonto kuin buddhalaisuus periaatteessa onkin, siinä on myös kaikkea muuta kuin rauhaarakastava puoli, kuten kertomus osoittaa. Arton ystävän ystävä oli suuttunut ystävään ja kironnut tämän lapsen. Lapsi sairastui meidän länsimaiden lääketieteen mukaan skitsofreniaan pian tuon jälkeen. Arton ystävä oli varma, että kirous oli aiheuttanut tuon sairauden. Tämä tuntemani pappi puolestaan kertoi tapauksen thaimaalaisesta seurakunnasta, jonne oli tullut mies ”odottamaan kuolemaa” (näin hän oli asian ilmaissut). Miksi hän oli odottanut kuolemaa? Koska hänen appensa oli suuttunut hänelle ja kironnut hänet ”kuolemaan”. Noissa oloissa suhtaudutaan vakavasti kirouksiin, joille me länsimaiset hymyilemme ja viittaamme kintaalla ”taikauskona”. Sitähän se toki onkin. Ongelma on vain siinä, että nämä ihmisraukat ovat nähneet tuon taikauskon toimivan  ja siksi pelkäävät. Tämä thaimaalainen poppamies oli saanut aikaan ihmisille vaikeuksia noilla kirouksillaan. Mies ei siis pelännyt turhan päiten. Sen sijaan suuri yllätys tälle poppamiehelle oli, että tuo hänen kiroamansa mies ei suostunut kuolemaan! Hänhän oli kristitty ja hänessä asui Kristus, joka oli voimakkaampi kuin tuon poppamiehen kiroukset! Poppamies tuli myöhemmin kristityksi.

Miksi tämän kerron? Haluan painottaa, että meidän kristittyjen, rukoilevien ihmisten ei pidä missään tapauksessa sotkeentua samantyyppiseen toimintaan kuin tuo thaimaalainen poppamies tai mieheni ystävän ystävä. Tuollainen ei ole tippaakaan kristillistä.

Jos Jumala näkee hyväksi ohjata jota kuta hyvään suuntaan vaikeuksien kautta, Hän saakoon sen tehdä – mutta sehän jo sisältyy siihen rukoukseen, jonka rukoilemme: Tapahtukoon Sinun tahtosi – ei minun.

Tai ehkä meille on niin vaikea jättää asiat oikeasti Jumalan hoitoon – ja luottaa, että Hän hoitaa ne parhain päin, vaikka se ei meidän omaan pirtaamme sopisikaan.

52. Oikeus kirota

Kiroamista ei tapahdu vain noituuteen hurahtaneissa piireissä, vaan jotkut kristityt (!) ovat ottaneet kyseisen oikeuden itselleen!

Aina aivan avoimesti kiroten toisinajattelevaa – vaikka sellaiseenkin olen törmännyt (!) – mutta kuitenkin rukoillen ongelmia, onnettomuuksia, tms.

Karmivaksi tuo tekee se, että ihminen tekee itsestään ”maailman navan”, jumalan!

Kristillisissä piireissä olen ollut todistamassa paitsi kirousrukouksen lisäksi kirousrukousta tukevaa julistusta: Vuosia sitten eräs julistaja kertoi puhujan paikalta, että häntä vastaan asettuneet ihmiset ovat kuolleet. Vain muutama viikko sitten TV7:lla opetettiin, että ”ei saa tuomita”, sillä silloin voi joutua käymään itse samat polut.

Uskallan rinnastaa asian niinkin rajuihin tilanteisiin kuin käytävään pedofiilikeskusteluun hengellisessä kentässä. Jos tuo opetus pitäisi paikkansa, kenelläkään ei olisi rahkeita asettua tarkastelemaan ilmiöitä, koska voi itse ”kulkea samat polut”.

Opetus perusteltiin Raamatulla. Siksi uskallan perustella vastaväitteeni Raamatulla. Esimerkiksi Paavalin kirjeet tarttuvat seurakunnan elämän epäkohtiin rohkeasti. Enempää Paavali kuin Pietarikaan eivät kironneet toisinajattelevia – eivätkä rukoilleet heille pahaa; ensimmäisten kristittyjen ydinrukous näyttää olleen, että evankeliumi menisi eteenpäin. Osa tämän päivän kristityistä luulee olevansa suurempia kuin Paavali tai Pietari!

Kiroaminen on perusteltu esimerkiksi sillä, että Jeesus kirosi viikunapuun, joka ei tuottanut hedelmää. Voisimmeko ajatella, että Jeesus Isän Poikana oli selvillä Isänsä tahdosta – ja Hänellä oli Isänsä antama valtuutus tuohon toisin kuin meillä? Jeesuksen lupauksissa seuraajilleen näkyy kyllä tehtävänantona julistaa evankeliumia ja maininta julistusta seuraavista ihmeistä, merkeistä ja parantumisista; missään ei maininta”kirousvastauksia”. Aikamme kristittyjen pitäisi pysyä Sanan linjoilla myös tässä asiassa: Rukoilla Isän tahtoa tapahtumaan; Hän tietää paremmin kuin me.