Avainsana: karismaattisuus

Pelottava ”-suus”

Lukion uskonnonkirjasta jäi päällimmäisenä nk. vapaista suunnista (helluntalaiset, vapaakirkolliset, baptistit, metodistit, Pelastusarmeija, jne., jne.) mieleen kuva, jossa ihmiset rukoilivat kädet kohotettuin ”auvoinen” ilme kasvoillaan.

Outoa. Kummallista. Minä en ainakaan halua olla tuollainen.

Muistan ajatelleeni.

Ajoin pyörällä Suojakallion ohi. Kesällä pihalle nousi valkoinen teltta. Joskus teltta saatettiin pystyttää naapurikylällekin. Kovaääniset kantoivat meille saakka.

En mennyt mukaan helluntalaisten kokouksiin. Meno vaikutti oudolta – ja poikkesi ”periluterilaisesta”.

Koulukaverini kanssa joskus puhuimme syvällisiäkin. Muistan suhtautuneeni varsin tuomitsevasti koulukaverini tädin yritykseen kertoa, että ”valtatie helvettiin” (AC/DC-nimisen heavy-yhtyeen yhden laulun nimi on Highway to Hell) ei välttämättä ole aivan suotava ajatuskulku. Myös ajatus Jeesuksen takaisin tulosta oudoksutti.

…eikä kuiva kirkko kiinnosta…

Ilmeisesti olen luonteeltani ronkeli. Nimittäin en ihan muitta mutkitta suhtautunut myöskään luterilaiseen kirkkoon. Muistan järjestäneeni varsin nolon hetken kirkkoherralle piispantarkastuksessa. Opettajan kehotuksesta kysyin piispalta jotain, minkä piti minulle merkitä paljon. Kysymykseni kuului:

Herra piispa, mitä annettavaa kirkolla on nuorelle ihmiselle?

… olin osallistunut toimintaan sen pakollisen verran, mitä vaadittiin rippikoulun suorittamiseen…

Ehkäpä Jumalan huumorintajua on se, että olen myöhemmissä vaiheissa ollut monessa mukana niin luterilaisessa kirkossa kuin vapaissa suunnissa…

Prosessissa Jumalalla taisi olla melkoinen työ, että suostuin edes tutustumaan niin ”hihhuleiksi” kuin ”kuiviksi kapakaloiksikin” tituleeraamiini ihmisiin ja yhteisöihin.

Mikä minut sitten sai liikkumaan?

Hätä ja kysymys:

Minne joudun, jos kuolen?

Tämä kysymys oli päällimmäisenä 5.9.-29.10. välisen ajan 1989. Lääkärin antama karu diagnoosi rytmihäiriöistäni särki kuolemattomuusilluusioni. Olin valmis kaivamaan oudoksumani uskovaiset (niin helluntalaiset kuin ”kirkonpiirin uskovat”) vaikka kiven kolosta, jos he osaisivat kertoa, mitä minun pitäisi tehdä; lopulta valtatie helvettiin ei ollut kovin houkutteleva.

… ja ne uskovat eivät puhuneet…

Tein tikusta asiaa ja menin käymään pariin paikkaan, jossa tiesin olevan uskovia. Itselläni ei ollut rohkeutta ottaa asioita puheeksi – ja he eivät itsekään ottaneet. Olin pettynyt.

…Mites, jos sittenkin menisit kirkkoon..?

Uskonnonopettajani oli herttainen tapaus. Hän näki hätäni ja kehotti menemään kirkkoon karismaattiseen tilaisuuteen.

Vastarintani nousi. Muistin kuvan uskontokirjassa ja oudot jutut rukouksella kaatuvista ja kielilläpuhuvista ihmisistä.

Ei, en mene.

Pistin vastaan.

Ajaessani polkupyörällä kouluun, koin lähellä kirkonkylää olevassa Kylylahden risteyksessä kummallisen tilanteen:

Tuntui kuin Jumala puhuisi minulle – vieläpä varsin napakasti:

Paula, sinä menet sinne kirkkoon.

… Mutisin vastaukseni…:

Hyvä on, minä menen…

Tajusin samalla, että mitkään julkisen liikenteen palvelut eivät ulotu kotikuntani laidoille sunnuntai-iltana, … joten jatkoin realiteetit tunnustaen:

… vaikka sitten kävellen…

Kirkkoreissu täynnä elämää muuttavia yllätyksiä

Kävelin 9 km kirkkoon. Kirkko oli täpötäynnä. Myös uteliaita koulukavereitani oli paikalla. Parantajapapiksikin tituleerattu Seppo Juntunen ja myöhemmin taloussotkuissa ryvettynyt Pirkko Jalovaara vetivät kirkot täyteen väkeä.

Lämmin ja rauhallinen ilmapiiri tulvahti vastaan ovelta. Asettauduin penkkiin. Alttaritaulussa Jeesus ojensi kätensä kutsuvasti. Mieleeni tulivat sanat: Tulkaa minun luokseni kaikki raskaiden kuormien uuvuttamat, niin minä annan teille levon. Myöhemmin sain tietää, että alttaritaulu tosiaan oli maalattu kyseisen raamatunjakeen perusteella.

Tuli rukouksen aika. Ihmiset jonottivat rukoiltavaksi. Kuulin ensimmäistä kertaa elämässäni nk. kielilläpuhumista. Nainen, joka ei taatusti osannut sanaakaan venäjää, puhui sitä soljuvan kauniisti. Se teki vaikutuksen.

Seuraavista hetkistä olen kertonut moneen otteeseen. – Ne mullistivat oman maailmani monella tapaa.

Kuoleman pelko oli tipo tiessään. Sanoinkuvaamaton ilo täytti minut. – Ja se mikä itselleni oli outoa ja samalla puhuttelevaa, olin puolitoistatuntisen Jumalan täysihoidossa kirkon lattialla. Kun nousin ylös, ensimmäinen sanani oli: Halleluja! (Huumorilla totesin, että minusta tuli ”hihhuli” saman tien. ❤ ) Minulla oli koulutehtäviä vielä odottamassa, kun seuraava viikko oli koeviikko. Niitä tein aamun tunneille asti… ja ilo jatkui ja jatkui…

Jokainen ihminen on erilainen ja myös uskoon liittyvät kokemukset ovat erilaisia. – Itselleni olen selittänyt varsin railakkaat käänteet sillä tavoin, että olen tarvinnut ne sekä tuolloisessa elämäntilanteessa että vastaisuuden varalle. – Nimittäin myöhemmin koin varsin kitkeriäkin asioita, jotka kulkivat karismaattisuuden kyltin alla. Nämä hyvät ja vakuuttavat kokemukset kantoivat.

Kokemuksestani opin ainakin sen, että ennakkoluulot eivät ole sama kuin todellisuus. – Seuraavassa kirjoituksessani palaan pettymysten ja niiden jälkimaininkien vaiheeseen.

Uskon aika

Karismaattisuuden liepeillä olen törmännyt opetukseen uskon/Hengen uusista tasoista. Tuo nimenomainen opetus antaa ymmärtää, että kuljemme kohti entistä suurempia kokemuksia, valtavampia ihmeitä, jne. Näinkin voi olla, en väitä, jonkun kohdalla. Tuosta kokemuksesta ei mielestäni pidä tehdä toisille standardia – enempää kuin jota kuta toista koskevasta Jumalan puheestakaan.

Joskus eteenpäin meno ja kasvu uskossa näkyy päinvastoin: Tilanteina, joissa valtaisat tunnekuohut ja valtavat ilmestyksen loistavat poissaolollaan; on kuljettava aiemmin annettujen lupausten varassa.

Usko on sen todellisuutta, mitä toivotaan, sen näkemistä, mitä ei nähdä. (Hepr. 11: 1)

Asian äärellä kannattaa lukea koko luku: http://www.evl.fi/raamattu/1992/Hepr.11.html

Lupauksiin liittyy odotusaika –  niin kuin lapsen syntymään. Odottavaa äitiä pitäisimme järjettömänä, jos hän raskaana ollessaan epäilisi, syntyykö lapsi tosiaan tietyn kuukausimäärän tai viikkomäärän jälkeen. Totta kai syntyy, jos kaikki muuten menee normaalisti. Jos mikään ei perustavanlaatuisesti ole mennyt pieleen, jokainen ihmislapsi syntyy noin 9 kuukauden kuluttua. Tässä ei ole kysymys tunteista, vaan tosiasiasta. Odottava äiti voi olla pahoinvoima, mieliala voi ailahdella, jne. – mutta hän odottaa lasta.

Samaan tapaan Jumalan lupaustenkin kanssa: Kun Jumala on jotain luvannut, meidän ei tulisi hamuta yhä uutta ja uutta vakuutusta siitä asiasta. (Kokemuksesta: Jumala on armollinen ja Hän niitä antaa matkan varrella, jotta emme väsy… 🙂 )

Loppukesästä luin kirjan nimeltä Crossing Over – Ylitys. Siinä kirjoittaja toi mielenkiintoisen  – ja minulle uuden – näkökulman Joosuan ja israelilaisten elämään: Mooseksen aikana Jumala johdatti kansaa pilven ja tulen patsaana; Joosuan aikana kansa kulki Jumalan lupauksen varassa.

…Toisin sanoen: Matkalla lupaukseen kansa koki ihmeellistä johdatusta ja H-hetkellä oli läsnä ”pelkkä” lupaus ja kehotus…: Pappien piti astua jalat veteen ja Jordanin vesi antaisi tilaa kansan käydä ylitse. Kansan oli käytävä ylitse ja otettava Luvattu maa omakseen. Jumala lupasi olla heidän kanssaan tuossa hetkessä aivan niinkuin Mooseksen aikana – mutta hieman eri tavalla… (ihmeelliset ilmestykset olivat poissa, piti vain uskoa ja edetä)

Crossing Over -kirjan kirjoittaja löysi asetelmasta kuvan siitä, kuinka uskon elämässämme eteneminen voi viedä tilanteeseen, jossa ei tunnu miltään tai näy mitään. Tämä ei ole merkki siitä, että olemme tyystin suistuneet tien sivuun. Päin vastoin. On aika edetä uuteen Jumalaan luottaen ja ottaa uskossa vastaan Hänen lupaamansa poikkeamatta oikealle tai vasemmalle (silloin – ihan niinkin Mooses tai Aabraham – mutkistamme tilanteita!).

Hengessä ja totuudessa

Mielessäni ovat Jeesuksen samarialaiselle naiselle (Joh. 4) lausumat sanat, joiden mukaan todelliset rukoilijat rukoilevat Hengessä ja totuudessa. Kysymys ei ole tietystä paikasta tai tietystä rukoustavasta – eikä rukouken ole tarkoitus olla myöskään kiistakapula. (Keskustelun taustalla oli ”kunnon juutalaisten” ja samarialaisten kädenvääntö siitä, mikä oli oikea paikka rukoilla.)

Kreikan sana, jota käytetään kuvaamaan rukoilijoita, on αληθινος [alethinos]. Sana viestii lukijalleen, jostakin, minkä ´todellinen luonne vastaa nimeä tai ajatusta, joka johonkin (vaikkapa tässä rukoukseen) on liitetty. Tämä jokin ei ole sitä nimeltään tai ulkonäöltään, se on aitoa läpikotaisin. Sanaa käytetään väärennöksen, kopion, teeskentelyn tai jonkin, mikä on kuvitteellinen, vastakohtana.´

Totuudessa rukoilemisesta käytetään sanaa αληθεια [aletheia], joka tarkoittaa ´totuutta kaikissa oloissa´.

Jeesus painottaa:

Sellaisia rukoilijoita Isä tahtoo. Jumala on henki, ja siksi niiden, jotka häntä rukoilevat, tulee rukoilla hengessä ja totuudessa

Molempia tarvitaan: Henkeä ja totuutta.- Olemme Efeson ”ongelman” äärellä. (Vrt. Ilm. 2: 1-7). Totuus oli hyvä ja siinä pysyminen, mutta sen lisäksi ja rinnalle tarvittiin Hengen raikkautta.

Henki + totuus -yhtälö on looginen. Jumalan Henki on totuuden Henki. Hän johdattaa meidät kaikkeen totuuteen. Jumala itse on Totuus, eikä Hänessä ole valhetta. Jeesus sanoi olevansa Tie, Totuus ja Elämä. Puhuimme sitten Isästä, Pojasta tai Pyhästä Hengestä, emme pääse totuudesta yli ei ympäri. Kohta, joka meillä on käännetty, ”kaikkeen totuuteen”, on ilmaistu kreikassa sanaparilla πας [pas], joka tarkoittaa muun muassa ´kaikki, koko, kaikella tavalla, kaikki asiat ja vähän aiemmin tässä artikkelissa mainittu αληθεια [aletheia], joka tarkoittaa totuutta kaikissa oloissa. Näin ollen ´koko totuuteen, kaikella tavalla totuuteen, totuuteen kaikissa asioissa´ ovat käypiä käännöksiä jakeesta.

Olen kirjoittanut aiheesta myös artikkelissa Totuus käy edeltä – Henki tulee perässä

faith-in-work-alkukesa

Petos

Kirjoitukseni on osa neljän kirjoituksen kokonaisuutta. Toivon, että luet edelliset: Miten minusta tuli vapauttamisen asiantuntija ja Rukouksen väärällä kanavalla.

Petoksen perusolemus

Ihminen ei tajua olevansa väärällä tiellä. Siihenhän petos perustuu. Petos näyttää oikealta, kuka muuten syöttiin tarttuisi?

Siivotessani vanhaa toimistoani törmäsin kirjaan Kauko-ohjattu (kirjoittaja Ingerlise Provstgaard). Miten kummassa kirja on toimiston perukoille eksynyt, siitä minulla ei ole käsitystä. Silmäilin nopeasti 86-sivuisen kirjan omituisine tarinoineen. Kirja kertoo tanskalaisesta 27-vuotiaasta naisesta, joka hurahti ufoihin ja automaattikirjoitukseen. Sellaisesta kunnon kristitty pysyy kaukana, eikö? Toki – mutta huomioni kirjassa kiintyi ufojen ja automaattikirjoituksen ohi itse ilmiöön, siihen miten aidosti totuutta etsiväkin voi eksyä.

Provstgaardin tarinasta jäi puhuttelemaan seuraava ajatus, jonka Provstgaard kertoo lausuneensa hänen kokemuksistaan huolissaan olevalle äidille. Selitys on täsmälleen sama, minkä kuulen lausuttavan vaikka minulle, joka olen ajoittain huolissani kristittyjen sinisilmäisyydestä hengellisten ilmiöiden suhteen:

Tiedän, että on olemassa kaksi voimaa: Jumala ja Saatana. Ja viimemainittu on mahdottomuus, sillä kaikki, mitä se sanoo, on niin ihmeellistä ja oikeaa, niin hyvää ja mieltä ylentävää! Sen täytyy olla Jumala, ja siksi minun on pakko totella.
En vastannut hänelle (äidille), mutta ajattelin, ettei tietenkään muistuta (hänen Jumalaansa), sillä eihän hän tuntenut Jumalaa, niin kuin minä – eihän hänelle ollut opetettu taivaallisia asioita. Minulla sen sijaan oli suora yhteys, ja tiesin, millaista Jumalan valtakunnassa oli, miten kaikki oli rauhaa ja iloa ja onnellista yhteyttää. Olin varmalla pohjalla
Ja sisareni ja veljeni rohkaisivat minua palkkioksi monin lempein sanoin – minä olin erityisen rakas ja minut oli valittu jotain suurta ja erikoislaatuista tehtävää varten – ja pian – saisin korjat pitkämielisyyteni ja uskollisuuteni hedelmät.

Tyrmistyttävää kertomuksessa on se, että se, mikä Provstgaardille puhui esittäytyi seuraavasti:

Minä olen Jeesus Nasaretilainen, kaikkeuden kuningas. Sinä olet Isän rakastettu, se johon Hän luottaa. Sinä tulet olemaan valkeuden enkeli maan päällä ja levittämään valoa ja lämpöä ihmisille.
Sinä panet kätesi sairasten päälle, ja ne tulevat terveiksi. Sinä menet ihmisten luo ja kerrot heille, mitä minä olen sinulle sanonut, ja minä annan sinulle santa ja tunnusmerkkejä, niin ett he kuuntelevat sinua ja uskovat, mitä sanot…

Hyvänen aika! Tämä ei poikkea juurikaan aikamme profetioista!!!

Provstgaard kertoi, että hänelle tulleet ilmoitukset olivat selkeitä ja hän oli kuin instrumentti, josta jokin otti otteen. Provstgaardin kohdalla tämä tapahtui niin, että kynä soljui paperilla ja hän kirjoitti kauniilla käsialalla ilmoituksia tuonpuoleisesta.

Ilmoituksiin liittyi lupausten ohella se, että hänen piti luopua työpaikastaan ja myydä omaisuutensa. Jälkikäteen Provstgaard kertoo tajunneensa kavalan suunnitelman kaiken takana – suunnitelman, jonka takana oli eristäytyminen: yksin Provstgaard ja se, joka hänelle puhui. Kuten Provstgaard kertoo, kaikki teki hänestä itseriittoisen – ja kylmän kritiikille, niiden jotka aidosti välittivät hänestä.
Seuraavassa kertomuksen vaiheessa minun ja Provstgaardin kertomukset yhtyvät. Itse en ole ollut ufojen kanssa tekemisissä. Lähinnä vääristyneen profetoinnin, jonka lähde minulle ei ole täysin selvinnyt, olivatko nuo profetiat ihmisen keksintöä vai sitten pimeyden eksytys – tai kenties molempia vuoron perään.

Meidät molemmat johti erkaantumaan sen näkeminen, että hommassa on jotain pielessä. Sokeriset lupaukset pitkittyvät. Tuntuu kuin lupaus luikkisi nurkan taakse piiloon ja sanoisi: Vielä sinä minut tavoitat. – Jumala ei tee noin. Eikä myöskään puhu Sanaansa vastaan.

Sekä Provstgaardille että minulle on kummallekin aikanaan selvinnyt, että ”failu”, joka petokseen sisältyy selviää lukemalla Raamattua kokonaisuutena, ei vain pätkää sieltä ja toista täältä. Eksytys voi tulla jopa Herran nimissä, jos emme pidä silmiämme auki.

Niin, ja molempia meitä ovat kantanut Jumalan uskollisuus: Jumala korjaa vihollisen aiheuttamat vauriot, kun suostumme avaamaan Hänelle ovet ja ikkunat. Jumala on rakastava, etsivä ja pelastava Jumala.

Petoksen ansa

Kirjoituksessani olen palannut teemaan: petos ei olisi petos, jos se olisi helposti havaittava. Provstgaard on sitä mieltä, että petos pyrkii sisälle ihmisen elämään sitä kautta, josta petos parhaiten pääsee sisälle. Provstgaardin kohdalla porttina toimi kiinnostus yliluonnolliseen ja ilmiöt. Petos tarjosi hänelle, sitä mitä hän kaipasi.

Petos tuli salakavalasti, ennakkoluuloista riisuen: Mikä ikinä Provstgaardille puhuikaan, se esittäytyi Jeesus Nasaretilaisena ja lupasi tehdä Provstgaardista parantajan ja valkeuden enkelin.

Jälkeen päin Provstgaard oli lukiessaan Raamattua tajunnut ne pienet vivahteet, joista hänen olisi pitänyt tajuta, että puhuja ei ole Jeesus. – Edellä yksi signaali: Jeesus ei maanpäällisen elämänsä aikana luvannut tehdä kenestäkään valkeuden enkeliä, vaan Hänen todistajansa. Ihmeet ja tunnusteot kiinnittävät katseen Kristukseen, ei ihmiseen. (huomaa sävyero!)

Petoksen ote

Provstgaardin kertomuksesta välittyy ajatus siitä, että petos sai hänestä otteen houkuttelemalla – ja pelottelemalla. Kun hän mukisematta totteli, sanomat olivat sokeria ja siirappia, jos hän kyseenalaisti, sanomat olivat uhkaavia – tai ääni vaikeni. Petoksen otteessa oli myös pakonomaisuutta ts. käsi kirjoitti, mitä ääni käski.

Samantyyppiseen olen törmännyt – käsitykseni mukaan – hairahtuneessa armolahjojen käytössä. Joskus profetiat muistuttavat automaattikirjoitusta: tekstiä ja ilmoituksia tulee solkenaan. ”Profetoiva” tuntuu olevan transsissa ja/tai hän ei pysty lopettamaan sanomaansa.

Petoksen hedelmä

Petoksen hedelmä voi olla aluksi houkutteleva: vaikkapa uusi ja ihmeellinen tai (vaikutus)valta. Ei paljon poikkea Adamin ja Eevan lankeemuksesta tai Jeesuksen kiusauksesta. Hedelmä voi tuntua hyvältä: Wau, valtavaa! Ilo ja rauha! Apu! Joku tietää elämäni asiat! Parantuminen!

Petoksen hedelmän todellinen puoli paljastuu vasta pitkällä aikajänteellä. Hedelmänä voi olla entistä suurempi antautuminen palvelemaan asiaa, jonka pauloihin on antautunut, eristäytyminen ympäristöstä – ehkä elämän radikaalit ratkaisut ”johdatuksessa”. Periaatteessa hyviä ja kristilliseltä kuulostavia ratkaisuja. Silloin kun Kristus kutsuu seuraansa, lähtökohtaisesti antauminen, radikaalit ratkaisut tai vaikkapa entisen ystäväpiirin jättäminen, ovat elämää rakentavia, kun petoksessa ne ovat elämää hajottavia. Ajatellaanpa esimerkiksi huumeiden käyttäjää, joka kokee raikkaan täyskäännöksen elämässään; elämä muuttuu. Entisen ystäväpiirin jättäminen ja uuden tilalle saaminen on tärkeää uuden rakentamisen kannalta. Usko on vapauttava ja eheyttävä kokemus. Petos sen sijaan kiristää otettaan sille antautuneessa, vaatii enemmän aikaa, rahaa, elämää, joskus ajaa ihmisen järjettömiin ratkaisuihin (esimerkkinä vaikkapa tuonpuoleista odottavan Provstgaardin omaisuuden myynti tai työpaikan jättäminen).

Elia -illuusio

Elian voitelu käsitteenä  kuvaa karismaattisen kentän (tai osan) kaipausta Jumalan voiman ilmentymiseen radikaalilla ja näkyvällä tavalla.

Olen itsekin rukoillut ”Elian voitelua” ja omistanut lupaukset voitelusta – eikä minulla tai muilla ole ollut ymmärrystä siitä, mihin todella johtaa se, jos saisimme Elian voitelun.

Elian voitelu merkitsi mielikuvissamme tulen ilmestymistä taivaasta, Jumalan voiman radikaalina osoitusta. Huomaamatta jäi, että Elian voitelu oli laajempi ja radikaalimpi, mitä olimme kuvitelleet.

Voitelu oli Vanhan testamentin aikana valtuutus tehtävään. Jumala valtuutti tehtävään ihmisen joko suoraan (esimerkiksi tuomarit tai profeetta Jesajan, Jeremian tai Hesekielin). Joissakin tilanteissa kerrotaan profeetan voidelleen jonkun kuninkaaksi tai profeetaksi. Ajatus Elian voitelusta liittyy juuri tähän. 1 Kun 19:15-18 kerrotaan Jumalan käskeneen Eliaa voitelemaan kuninkaat Syyrialle ja Israelille sekä seuraajakseen Elisan. Sanaan liittyi lupaus siitä, että nämä kolme tulisivat saattamaan loppuun sen, minkä Elia oli aloittanut: ”uskonpuhdistuksen” ts. lopettamaan Baalin palvonnan.

Ajatus Elian voitelusta liittyy rukoukseen, jonka Elisa lausui ennen kuin Elia otettiin taivaaseen: Hän pyysi kaksinkertaista osaa (KR -32)/ esikoisen osaa (KR -92) Elian voitelusta. Voiteluun liittyy myös ajatus lupauksesta, jonka mukaan Herra lähettäisi myöhemmin profeetan, joka palvelisi Elian Hengessä.

Kumpaankin liittyy ajatus ei vain voitelun samankaltaisuudesta vaan myös toiminnan samankaltaisuudesta. Nämä tulisivat toimimaan kuin Eliat.

Elian tehtävä oli tuoda sana Jumalta tilanteeseen, jossa Israel oli vajonnut syvälle epäjumalanpalvelukseen. Tämä johti rajuun vastakkainasetteluun Israelin kuninkaan Ahabin ja voimakkaan taustavaikuttajan kuningatar Iisebelin kanssa.

Kertomus Eliasta alkaa Raamatussa sanoilla, jotka tämä sai vietäväksi kuningas Ahabille tulevasta kuivuudesta. Tänä aikana Jumala huolehtii Eliasta paitsi pitäen huolta hänen ruokkimisesaan myös turvallisuudestaan. (1 Kun. 17)

1 Kun 18 kuvauksesta käy ilmi, että kuningashuone piti Eliaa sanomineen uhkana. Häntä oli etsitty kaikkialta. Kansa kuitenkin suojeli Eliaa eikä kertonut tämän olinpaikkaa ja/tai lähetti hänet jonnekin muualle turvaan etsjöiltään (1 Kun 18: 9-13). Voidaan puhua silmittömästä ja järjestelmällisestä Herran profeettojen vainosta, jossa Iisebel tappoi kenet profeetoista sai kiinni.

Tällaisessa tilanteessa Elia oli saanut Jumalalta sanan, että hänen piti kohdata kuningas sekä Baalin ja Astarten profeetat (yhteensä 850), joita Iisebel henkilökohtaisesti tuki.

1 Kun 18: 17-18 kertoo pätkän Elian ja Ahabin keskustelusta. Ahab oli jyrkästi sitä mieltä, että yli kaksi vuotta kestänyt kuivuus oli Elian syytä. Elia toi esiin Ahabin vastuun: Kuivuus oli seurausta Ahabin ja hänen sukunsa teoista. Elia käski kutsua kokoon Baalin ja Astarten profeetat ja kansan Karmel – vuorelle.

  • Karmelilla Elia piti puheen, jossa hän käski kansaa valitsemaan jumalansa: Baal vai Herra.
  • Karmelilla Elia haastoi Baalin profeetat voimannäyttöön. Se, jonka jumala vastaa tulella, on Jumala.

Herra, Abrahamin, Iisakin ja Israelin Jumala! Tulkoon tänä päivänä tiettäväksi, että sinä olet Jumala Israelissa ja että minä olen palvelijasi ja olen tehnyt kaiken tämän sinun käskystäsi.
Vastaa minulle, Herra, vastaa minulle, jotta tämä kansa oppisi, että sinä, Herra, olet Jumala! Vastaa ja käännä heidän sydämensä taas puoleesi!”

”Tulen ihme” oli yli kaiken odotetun:

Silloin Herran tuli iski alas. Se söi polttouhrin ja puut sekä alttarin kivet ja mullan ja nuoli ojasta veden

”Sateen ihme” seurasi perästä.

Rukoillessamme sitä, että saamme kulkea kuin Elia, olemmeko valmiit kaiken tämän kohtaamiseen?

642. Käänteentekevää uutta vuotta!

Kaksi vuotta sitten toivotin sirkkavapaata uutta vuotta. https://pauliinakuikka.wordpress.com/2012/01/01/sirkkavapaata-vuotta-2012/ Toivotukseni on toiminut ainakin minun kohdallani. Aiheesta lisää tässä ja seuraavassa kirjoituksessani.

Kuten säännölliset lukijani tietävät, periaatteessa elän suruaikaa. Äitini nukkui pois juuri ennen joulua ja näiden rivien kirjoittamisen lisäksi vähin erin valmistelen hautajaisia. Rinnakkain tämän kanssa on tapahtunut jotain eriskummallista.

Ahtauden kautta avoimuuteen

Säännölliset lukijani tietävät, että olen käynyt varsin syvän koulun suhteessa asioihin, joista kirjoitan: skeptisyyden kautta uskoon, sitten raiteiltaan luiskahtaneeseen ”uskoon”, skeptisyyteen – ja uuteen luottamukseen Herraan.

Raiteiltaan luiskahtaneen uskon näkeminen on tehnyt hyvää. Se on riisunut väärästä itseluottamuksesta – ja väärästä luottamuksesta toisiinkin. Olen alkanut enemmän etsimään niin aitoa kuin mahdollista. Etsintäni on välillä johtanut äärimmäiseen tiukkuuteen ja ”puritanismiin”, kuten aikaan, jolloin en lukenut yhtään hengellistä kirjaa, katsonut mitään hengellistä ohjelmaa tai kuunnellut yhtään hengellistä laulua – luin pelkästään Raamattua. Vasta vähin erin olen uskaltanut avoimemmin (ehkä avoimemmin kuin koskaan) katsella ympärilleni, mitä muut mahtavat asioista ajatella.

Yllätyksen valmistelua

Herra on käyttänyt hyvin erilaisia, eri taustoista ja eri puolilta maailmaa olevia kristittyjä synnyttääkseen uuden luottamuksen siihen, että pettymys on pettymys – ja, että Jumala on Jumala ja että Hän ja Hänen antinsa on erilainen kuin kohtaamani omituisuudet.

Kun olin palannut käänteentekevältä kirkkoreissultani lokakuussa -89, Sanasta alkoi avautua elämääni koskevia asioita ja lupauksia ikään kuin olisin lukenut tyystin uutta kirjaa; Sana eli silmieni edessä ja puhui minulle. Vuosien mittaan kuitenkin hautasin nuo löytöni ja ”delegoin” asiat, joista Jumala tuntui puhuneen, ”voidelluille”. Osin delegoin myös elämääni koskevat päätökset: juoksin puhujalta toiselle, rukousjonosta toiseen. Ongelma, joka tuosta tulee, on se, että osa tuosta kuullusta on aitoa johdatusta. Jumala käyttää omiaan rohkaisemaan Sanan, opetuksen ja armolahjojenkin kautta. On riski, että osa ei ole tuota aitoa johdatusta, vaan ihmisen itsensä (saamansa opetuksen tai oman/yleisen mielipiteen) suodattamaa – tai (kuten äärimmäiset kokemukseni ovat) ihmisten oman pään tuotetta, jopa itse keksittyä (!). Jos olemme pelkästään ”ulkoistetun” johdatuksen varassa, olemme vaarassa joutua hengellisesti hyvinkin sekavaan olotilaan – jopa
harhaan.

Tieni myötä olen oppinut entistä enemmän itsekin odottamaan Herraa ja Herralta. Usein ”ulkoa” tuleva rohkaisu on tullut nimenomaan niin, että ensin omaan sisimpääni on tullut ajatus tilanteesta ja se on vahvistunut nimenomaan tuossa muodossa kahtaa tai kolmea kautta ihmisten kautta, jotka eivät tilanteesta tiedä.

Näin on käynyt myös tämän suruajan yllätyksenkin suhteen.


Aikataulu voi olla täpärä

Tielläni olen oppinut ainakin yhden asian: Kun Jumala on jotain luvannut, Hän tekee sen luvatulla tavalla ja annetussa aikataulussa. – Jos näin ei tapahdu, olemme joko ymmärtäneet lupauksen väärin tai ”lupaus” ei ole peräisin Jumalalta, vaan jostain muusta lähteestä (esimerkiksi ihmisen erehtyneisyyden tuotosta).

Alkuvuodesta 2013 sain tammikuun toisella viikolla kolmea eri kautta samansisältöisen lupauksen siitä, että alkava vuosi olisi hengellisesti elämässäni käänteentekevä. Olen välillä pohtinut asiaa ja ihmetellyt, mitä ihmettä tuo käänteentekevyys voisi olla. Pari päivää sitten eräs ystäväni puki asian sanoiksi: ”Vuotta on jäljellä enää muutama päivä…” – ja puki sanoiksi alkuvuodesta saamani lupaukset uudemman kerran.

Hmm… Totta. Muutama päivä… Kun Jumalasta kysymys, Hän ei myöhästy…

Synteettistä ja aitoa

Samaan aikaan siskunnassani oli ”erilainen” rukousaihe:

Herra, vie minut Sinun läsnäoloosi.

Aiheesta on erityisesti englanninkielisessä maailmassa opetusta pilvin pimein, samoin kuin (Herran) kirkkaudesta. Myös hengellistä elämää koskevissa asioissa tilanne on vähän sama kuin ruuassa: Synteettinen ei ravitse niin hyvin kuin aitoa, alkuperäinen – ja aiheuttaa aitoa useammin allergiaa. Vuosien mittaan olen tunnistanut itsessäni ”läsnäolo- ja kirkkausallergian” oireita. Opetuksesta on tullut välillä jonkinlainen muoti-ilmiö, jota joissain piireissä on toistettu toistamistaan.

Synteettinen on olemassa useimmiten nimenomaan sen vuoksi, että on myös aito. Siksi olen varoitellut ihmisiä ympärilläni tuomitsemasta hengellisiä ilmiöitä automaattisesti vääriksi, jos joku on kohdannut epäaitoutta. Synteettiseksi kokemani rinnalle olen kaivannut aitoa, sitä mikä ei jää puheeksi tai tunnekuohahdukseksi, vaan koskettaa sisintä ja muuttaa elämää.

Läsnäolo-opetuksen juuret ovat englanninkielisissä raamatunkäännöksissä, joissa käytetään Jumalan läsnäolosta sanaa (His/Lord´s, etc.) presence. Meidän suomalaisessa Raamatussamme sana käännetään usein kiertoilmaisulla ja puhutaan esimerkiksi Jumalan kasvoista. Kysymys on samasta asiasta ja molemmissa okeasta käännöksestä; heprean sana voidaan kääntää usealla tavalla. Jumalan kasvojen ja läsnäolon (tai kirkkauden) etsimisessä kysymys on Jumalan etsimisestä sellaisena kuin Hän on. Esimerkki tästä löytyy muun muassa seuraavasta raamatunkohdasta:

Iloitkoot kaikki, jotka etsivät Herraa!
Turvautukaa Herraan ja hänen voimaansa,
etsikää aina hänen kasvojaan. (1 Ak 16: 11)

Entäs sitten, kun ”se” löytyy? </strong

Niin, entäs sitten, kun rukoukseen vastataan ja "se etsitty" löytyy? Kerroin alkusyksystä esimerkin kriisitilanteesta perheessämme. "Kriisin" laukaisi yhden avainnipun katoaminen. Siinä oli poikani ajopelin avain, kodin avain, työpakin avain ja vaatekaapin avain – ja taisi olla työpaikankin avain. Avaimia ei löytynyt mistään. Kiirekin alkoi olla. Suuretsintämme ja rukouksemme tuotti tuloksen. Poikani tuli riemuissaan avainnippu kädessä: Se löytyi!

Samaan tapaan heräsin tänä aamuna lauluun:

Sun läsnäolossas mun sydänriemuitsee:
Ei kaltaistas oo, ei kaltaistas oo.
Ja arkuus pelko vaihtuu sinun täyteytees.
Ei kaltaistas oo, ei kaltaistas oo

Kyseessä on Petri Kososen laulu, joka oikeasti menee seuraavasti:

Sun läsnäolossas mun sydän huokaisee…

Minun kohdallani on tainnut käydä niin, että suruajan keskelle on tullut riemun aika Jumalan läsnäolossa; Huokaisu on vaihtunut riemuun.

Lukijani, toivotan sinullekin käänteentekevää uutta vuotta 2014

Aiheesta lisää seuraavassa kirjoituksessa.

Tarkennus on pienestä kiinni – uskossakin

Katsellessani hengellistä kenttää, kuulostellessani ihmisiä, aistin janon ja kaipauksen Jumalan puoleen.

Joillekin tilanne tuntuu kestämättömältä. Ei tiedä, minne menisi, kun pakka tuntuu olevan sekaisin. Vanhaa fraasia toistaen, tulessa syntynyt kokee olonsa epämiellyttäväksi savussa, elämään tottunut kaipaa aitoa elämää.

Millaisilta laitumilta sitä löytäisi?

Aiheesta keskustellessamme mieheni totesi:
– Entä jos meille on annettu väärä kuva siitä, mitä elävyys on?

Ajattelemisen arvoinen kysymys.

Entä jos etsimmekin elämää väärin perustein?

Näitä pohtiessani silmiini osui Johanneksen evankeliumin luku 6. Ensin luvussa kerrotaan Jeesuksen ruokkineen 5000 miestä – ja lisäksi naiset ja lapset. Tämä oli ihmisille voimakas todistus Jeesuksen messiaanisuudesta. Tämä synnytti ihmisissä kaipauksen ei vain Jeesuksen tai Hänen ihmeidensä puoleen, vaan ihmeiden tuomien hyötyjen puoleen:

Jeesus vastasi: ”Totisesti, totisesti: ette te minua sen tähden etsi, että olette nähneet tunnustekoja, vaan siksi, että saitte leipää ja söitte itsenne kylläisiksi. Älkää tavoitelko katoavaa ruokaa, vaan katoamatonta, sitä, joka antaa ikuisen elämän. Sitä teille antaa Ihmisen Poika, sillä Isä, Jumala itse, on merkinnyt hänet sinetillään.” (Joh. 6: 26-2)

Ihmeissä ja niiden tuomissa hyödyissä ei ole sinällään mitään vikaa, vika on siinä, jos/kun uskon kiintopiste muuttuu Jeesuksesta näihin asioihin.

Olen pähkinyt, olemmeko epäonnistuneet omassa ruokkimistehtävässämme; onko antamamme malli elävästä uskosta sen verran vinossa, että sekä itse että ne, joille uskon olemme omaksumassamme muodossa markkinoineet, etsimme elävyyttä väärästä paikasta.

Kysymys on samantapainen kuin valokuvauksessa. Joskus valokuvauskin on tarkkaa puuhaa: jos tarkennus on väärässä kohtaa, koko kuvasta tulee jotenkin hassu.

Pitäisikö muuttaa julistuksemme asetuksia – tarkentaa Jeesukseen?

Jeesus sanoi: ”Minä olen elämän leipä. Joka tulee minun luokseni, ei koskaan ole nälissään, ja joka uskoo minuun, ei enää koskaan ole janoissaan.

Niin oma kuin toistemmekin nälkä ja jano täyttyisi; ei tarvitsisi lähteä Jeesuksen luota minnekään, kun kaikki on siinä.