Tien pysäyttäviä esteitä?

Tänään osuin osaksi jutunjuurta siitä, kuinka jotkut äidit eivät päästä lapsistaan irti sitten millään. Yksi sun toinen kertoi tietävänsä jonkun, jota äiti (vanhemmat) pitää kiinni ja siten myös jonkun, joka ei uskalla irtaantua äidistään (vanhemmistaan).

On normaalia, jos kysymme neuvoa vanhemmiltamme. Normaalia on sekin, että annamme neuvoja lapsillemme. Normaalin rajan ylittänee kuitenkin se, jos elämällämme ja elämässämme pyrimme koko ajan kiinnittämään äitimme (vanhempamme) huomion: Hei äiti (ehkä isäkin), huomaatko minut nyt? Olenko ok? Onko tämä ostokseni ok? Jne.

Meidän vanhempien tehtävä on auttaa lasta kasvuun, joitain vinkkejä antaen, karikoistakin varoitellen. Meidän vanhempien tehtävä ei ole tehdä asioita liian valmiiksi – tai toisaalta rajoittaa kasvua.

Luin puhuttelevan kirjoituksen tarjolla olevaan koulutukseen tutustuessani. Siinä asiaa erityisesti sinulle tai minulle, jolta vanhempi tai joku muu läheinen on katkaissut joko hyväsuopuuttaan (tai joissain tapauksissa pahansuopuuttaan) omalta kasvulta siivet:

”Olipa kerran Lintu, joka syntyi rakastaville vanhemmilleen.
Sitä syötettiin ja sen höyheniä pöyhittiin. Sirkuttamaankin se vähän oppi.

Se eli siis ihan mukavaa elämää. Ei siltä tuntunut puuttuvan mitään.

Kunnes eräänä päivänä Lintu huomasi liikettä jossain.
Se katseli ulos ikkunasta, jonka edessä sen lintuhäkki oli.
Se näki muiden lintujen lentävän pitkissä kaarissa puiden yllä, kuuli niiden monivivahteisen, kauniin laulannan, johon aina joku vastasi laulannallaan, kunnes laulu kasvoi kokonaiseksi monisäveliseksi lintukonsertiksi.

Se katseli ympärilleen ja jokin siinä herätti kaipuun. Se katseli lintuhäkkinsä kaltereita, kauniiksi muokattuja, mutta kaltereita silti.

Lintu alkoi ymmärtää, että voisi olla muunkinlaista elämää kuin se, mitä hän eli. Hän katseli siipiään, joilla ei koskaan ollut lentänyt – pyrähdellyt vain orrelta toiselle. Hän tunnusteli nokkaansa, jolla ei koskaan ollut etsinyt maasta matoa nälkäänsä, koska ei ollut tarvinnut.
Kaiken oli saanut häkkiin valmiina.

Ei ollut tarvinnut etsiä ruohonkorsia, sammalta eikä karvatupsuja pesän rakentamiseksi.
Ei ollut tarvinnut omalla syljellään niitä tilkitä tiiviisti lämmittämään.
Ei ollut tarvinnut piiloutua haukalta, ei mennä suojaan rankkasateelta.

Ei ollut tarvinnut käyttää Voimiaan.
Ei ollut tarvinnut Elää – riitti, kun pysyi elossa.

Mutta Lintu tiesi, että halusi enemmän.
Halusi kokea, miltä tuntui olla Lintu. Miltä tuntui olla Hän.

Miltä tuntuisi liikuttaa siipiään, kun alla ei olisikaan häkin turvallista pohjaa?
Kun ainoa, mihin voisi luottaa, olisivat omat siipeni ja se, miten niitä käyttäisin?

Hän alkoi tuntea elämän janon ja sykkeen virtaavan suonissaan.
Palavan halun kokea kaikki se, mihin pystyisi.
Kaikki se, mitä Maailmassa voisi Kokea.

Ilman kaltereita, joiden luuli merkitsevän turvaa.
Ilman kaltereita, joiden luuli kannattelevan elämää.
Ilman kaltereita, joiden luuli olevan osa elämäänsä.

Mutta ne olivatkin vain Uskomuksia siitä.
Hyvää tarkoittaviksi puettuja, mutta halvaannuttavia uskomuksia elämästä.

Voin alkaa elää sitten kun…
…kun lapset ovat isompia —
…kun nämä ja nuo työt on tehty,
…kun olen saavuttanut sen ja sen,
…kun ei enää ole niin kiireistä,

Tai voisin tietysti tehdä sitä ja tätä, kokea tuotakin, jos vain…
…jos vain minulla olisi varaa,
…jos vain olisi aikaa,
…jos vain olisi ystäviä, joiden kanssa mennä,
…jos vain en olisi tällainen kuin olen…

Kun olen näin laiskakin. Ja kun lapsuudestakin on niin kipeitä kokemuksia. Kun on tämä tautikin, niin rajoittaahan tämä. Kun tuolla puolisolla nyt on noin vaikeaa ja kiirettä töissäkin. Kun tuli tämä työttömyyskin tähän.

Kyllähän minä muuten, mutta kun…
Niin, mitä mutta?

Millä ehdoilla alkaisit elää? Millaisilla ehdoilla alkaisit antaa arvoa ja ilon kokemuksia tai ainakin olisit lyttäämättä ja syrjimättä sitä ihmistä, jonka nimisenä täällä maailmassa kuljet?

Mitkä ovat sinun halvaannuttavia kaltereitasi? Millaisessa häkissä Sinä istut?
Millaisilla uskomuksilla, selityksillä ja verukkeilla olet oman häkkisi rakentanut, oman elämäsi jättänyt elämättä?

Entä Milloin aiot avata häkin oven ja nousta siivillesi? Sillä se on auki jo, raollaan, kutsuen.
Milloin aiot suunnata kulkusi Sinne, minne sydämesi haluaa sinua viedä? Sillä suunnankin jo tiedät, kun kuuntelet.
Milloin aiot nousta vihdoinkin Omille siivillesi? Sillä elämän tuulet kyllä kannattelevat, kun vain uskallat hypätä.

Milloin aiot ottaa vastuun Sinun Elämäsi suunnasta?
Milloin murrat häkkisi ja vapautat itsesi Elämälle?

Sillä Elämä sinussa odottaa, että vihdoin alat ELÄÄ – Sinun Elämääsi!” http://www.ilontuuli.fi/kirjoitukset/hakkilintu/

Lohdutus

Hengellisessä kentässä siipeensä saaneita ihmisiä kuunnellessani kuulen liian monta kertaa sen, että ei – yksinkertaisesti ei – voi luottaa.

  • Ensin tämän siipeensä saaneen luottamus on petetty yhteisössä, johon hän luottanut.
  • Seuraavaksi etsiessään jota kuta joka suostuisi kuulemaan hänen hätänsä ja kipunsa, joko sellaista ihmistä ei löydy tai sitten
  • löytyy ”mestaroija”, joka tarjoaa lääkkeeksi ihan vääriä rohtoja tai pahimmassa tapauksessa kertoo asioista eteenpäin.

Ihmisinä me ihmiset yksinkertaisesti tarvitsemme toista ihmistä kantamaan taakkojamme. Luther puhui veljien (ja miksei siskojenkin) keskinäisestä lohdutuksesta.

Kyllä Jeesus riittää -sanonta on totta. Ihmiselle, joka kipeästi tarvitsisi

  • toista ihmistä välittämään Jumalan armoa ja rakkautta – ja ehkä
  • näkökulmaa, toivoa ja uskon rohkeutta – tilanteeseensa

Sanonta voi merkitä sanahelinää – ja taas sanojalle – voi olla hyvä reitti ulos tilanteesta, joka vaatisi pysähtymistä.

Joskus oma kipumme estää meidät pysähtymästä; kohtaamamme on liian kivuliasta meille itsellemme. Löydän tässä itseni: nimenomaan uskonyhteisöissä haavoittuneiden kohtaaminen on liipannut niin läheltä, että kohtaaminen on ollut nimenomaan oman haavoittuneisuuden takia pelottavaa ja/tai ainakin raskasta.

Suurta rohkaisua ja lohdutusta sain noissa vaiheissa muun muassa Aale Tynnin runosta:

Ja Jumala sanoi:
Toisille annan toiset askareet, /vaan sinulta, lapseni, tahdon, että kaarisillan teet./ Sillä kaikilla ihmisillä on niin ikävää päällä maan,/ ja kaarisillalle tulevat he ahdistuksissaan. /
Tee silta ylitse syvyyden, kaarisilta tee, /joka kunniaani loistaa ja valoa säteilee.

Minä sanoin:

He tulevat raskain saappain, multa-anturoin/ – miten sillan kyllin kantavan ja kirkkaan tehdä voin,/ sitä ettei tahraa eikä särje jalat kulkijain?/

Ja Jumala sanoi:

Verellä ja kyynelillä vain./ Sinun sydämesi on lujempi kuin vuorimalmit maan/ – pane kappale silta-arkkuun, niin saat sillan kantamaan./ Pane kappale niiden sydämistä, joita rakastat,/ he antavat kyllä anteeksi, jos sillan rakennat. /
Tee silta Jumalan kunniaksi, kaarisilta tee,/ joka syvyyden yli lakkaamatta valoa säteilee./ Älä salpaa surua luotasi, kun kaarisiltaa teet/: ei mikään kimalla kauniimmin kuin puhtaat kyyneleet.

– Aale Tynni – Tätä runoa en unohda (Otava 1977)

Adobe Spark (1)

Luottamukseen viittasinkin. Silloin kun on kysymys syvistä ja henkilökohtaisista asioista, pitää itse kunkin opetella vaikenemisen taito. Se mikä on meille uskottu, meidän pitää säilyttää niin, että emme kerro siitä muille. Kaikkein kurjinta on ollut nähdä nimenomaan yhteisöissä, joissa on vallalla väärän vallankäytön kulttuuri, ihmisiä iskettävän menneillä asioilla, jotka on selvitetty ja jotka Jumala on antanut anteeksi. Niiden ei kaiken järjen mukaan pitäisi olla millään muotoa nykyisyyttä muutoin kuin enemmän tai vähemmän parantuneina haavoina ja muistoina. Toinen iskun muoto on syyttää ihmistä vaikeuksien keskellä synnistä tai pinnallisesta suhteesta Jumalaan tai passiivisesta osallistumisesta seurakuntaan. Unohdetaan, että Jumalan kuritus on ohjaavaa, ei sadistisen kiduttavaa raippamentaliteettia! (Paimen ei pelottele lampaita aroiksi, vaan ohjaa oikeaan suuntaan. Koskaan paimen ei tuota lampaalleen tarpeetonta tai suhteetonta kipua.)

Tätä taustaa vasten Pekka Simojoen laululla Särkyneiden majatalo on sanottavanaan painavaa asiaa:

Ei täällä asu sankareita. Hävinneitä on niin monta. Kerjäläisiä vain, uupuneita jotka tullessaan tuovat muistojaan.
Ei täällä asu uljas kansa
Ei ketään löydy täydellistä.
Monet unohtivat unelmansa kivikatuihin tämän kaupungin
Jossa Juudas petti ystävän.

He etsivät tietä valoon
Maasta kyyneleiden.
He saapuvat majataloon, särkyneiden.

Me tarvitsemme ystävyyttä
vailla yhtään vaatimusta.
Me pelkäämme niin menneisyyttä
Joka varjoineen aina uudelleen
uhkaa uskon viedä huomiseen.
Me ikävöimme olkapäätä,
ihmiskäden kosketusta.
Vaikka olisikin sydän jäätä
lämpö rakkauden,
sulattaa voi sen.
Tuoda kevään sielun kylmyyteen.

He etsivät tietä valoon…

On meidän tehtävämme täällä
kantaa toinen toisiamme, halki synkimmän yön
Pitää päällä toivon kynttilää.
Ette ei kukaan jää yksin harhailemaan pimeyteen.
Ei kauneimmassa temppelissä
asu meidän Jumalamme
mutta siellä Hän on aina
Missä joka rakastaa,
pelko katoaa
Vettä janoinen saa juodakseen.

He etsivät..

https://www.youtube.com/watch?v=YZYbFk1qgeo

Ajatuksien äärellä on vakava kysymys: Olenko minä/sinä tällaisia sillanrakentajia ja/tai ovatko yhteisömme tällaisia majataloja, jossa särkynyt oikeasti eheytyy?

Vapaus

”Herra tee minusta Sinun rauhasi välikappale,
missä on vihaa, anna minun tuoda rakkautta,
missä epätoivoa, anna minun tuoda toivoa,
missä epäuskoa, anna minun tuoda uskoa.
Suo Herra, etten niin paljon etsisi lohdutusta, vaan lohduttaisin,
en etsisi ymmärrystä, vaan ymmärtäisin, enkä etsisi rakkautta, vaan rakastaisin,
sillä antaessamme me saamme.” (Franciscus Assisilainen)

On hyvä, että saamme kokea rakkautta niin Jumalalta kuin toivon mukaan myös läheisiltä. Tämä oikeastaan on välttämättömyys, että voimme rakastaa ja jaksamme eteenpäin.

Kun olemme murheellisia, meidän pitääkin saada lohdutusta. Kun haavamme ovat auki, meidän pitääkin saada hoitoa. Lohdutettuina ja parannettuina kykenemme lohduttamaan ja olemaan henkilöitä, joiden kautta parantuminen on mahdollista. Murheellisina tai haavoitettuina meillä ei välttämättä ole voimia toisten lohduttamiseen tai auttamiseen eteenpäin.

Joskus se, että yritämme jatkaa eteenpäin ilman, että sallimme Jumalan ja/tai Hänen tiellemme lähettämien ihmisten lohduttaa ja auttaa eteenpäin, merkitsee sitä, että kipeydessämme emme pelkästään ole kyvyttömiä rakastamaan ja auttamaan toisia, vaan tiedostaen tai tiedostamattamme suljemme myös toiset rakkauden ja parantumisen ulkopuolelle. Jeesuksen sanoin: Emme ole itse menneet sisälle emmekä salli muidenkaan mennä. Seisomme portinvartijoina ovella.

Joskus tästä rakkauden deprivaatiosta on seurauksena farisealainen sivuraide: Voimme olla vietävän tarkkoja joistain pikkuriikkisistä asioista – samaan aikaan, kun omassa elämässä on suuria ongelmia suhteessa omaan itseemme, menneisyyyteemme tai nykyisyyteemme ja niiden ihmisiin. Joskus raamatullisuuden vaade jossain yksittäisessä seikassa lahjakkaasti kertoo, että oma raamatullisuutemme tuomitsee meidät jossain keskeisessä asiassa elämässämme.

Ennen muuta Jumalan ja Hänen rakkautensa ja armonsa kohtaaminen ja tunteminen muuttaa ja täyttää meitä niin, että kykenemme tekemään toisille samoin kuin Jumala teki meille: rakastamaan ja armahtamaan.

Edellisessä kirjoituksessani viittasin siihen, että Jumalan rakkauden kohtaaminen vapauttaa turhantärkeydestä. Samalla tavoin se vapauttaa tarpeettomasta itseen keskittymisestä, avaa silmät ympäröivälle todellisuudelle ja ennen muuta vapauttaa ja varustaa tekemään asioita ympäristössämme.

Kun lohdutus on tehnyt tehtävänsä ja haavat parantuneet/parantumassa, on aika mennä eteenpäin. On meidän aikamme lohduttaa ja parantaa.

Tulevaisuus

Mielessäni on soinut laulu, jota lauletaan yli seurakuntarajojen.

Kiitos, kun saan tässä olla,
kiitos, kun saan levähtää.
Kiitos, kun saan voimaa, jolla
opetella elämään.

Halleluja, halleluja. Halleluja, halleluja.

Huomisesta en mä tiedä,
esirippu eteen jää.
Minne aikonetkin viedä,
tänään tahdon ylistää.

Halleluja…

Emme pelkää pahan ansaa,
emme pelkää kuolemaa.
Oomme valittua kansaa,
joka aina elää saa.

Halleluja…

Valo pimeyttä voittaa,
luomakunta odottaa,
pian uusi päivä koittaa
täynnä Herran kunniaa.

Halleluja…

Vaatimusten vuosien jälkeen minulle on hahmottunut yhä enemmän kuva Jumalasta, joka hallitsee, Jumalasta, jonka seurassa ei tarvitse pelätä mitään.

Ei tulevaisuutta, ei nykyisyyttä.

Ei elämän vajavuutta, rosoisuutta.

Ei omaa vajavaisuutta.

Ei elämää eikä kuolemaa.

Ei sielunvihollista eikä syntiä.

Ei tämä nyt sentään tarkoita Hulda Huolettoman -eteenpäinmenoa. Sitä, että millään ei ole väliä tai väitettä, että kaikki on hyvin, vaikka ei olisikaan. Päinvastoin: Jumalan rakkaudesta käsin ja Hänen rakkautensa varassa uskallan katsoa elämän realiteettaja, raadollisuuttakin, silmästä silmään ja kohdata tämän kaiken Hänen voimassaan.

Roomalaiskirjeen 8. luvun sain aikanaan (taitaa olla jo 20 vuotta) matkaevääksi jo kauan sitten poisnukkuneelta evankelistalta. Tuon luvun parissa on ollut tuona aikana monta ahaa-elämystä. Ei ole kerralla luvun rikkaus avautunut.

Mikään kadotustuomio ei siis kohtaa niitä, jotka ovat Kristuksessa Jeesuksessa. Hengen laki, joka antaa elämän Kristuksen Jeesuksen yhteydessä, on näet vapauttanut sinut synnin ja kuoleman laista. Jumala teki sen, mihin laki ei pystynyt, koska se oli ihmisen turmeltuneen luonnon vuoksi voimaton. Syntien sovittamiseksi hän lähetti tänne oman Poikansa syntisten ihmisten kaltaisena. Näin hän tuomitsi ihmisessä ihmisten synnin, jotta meissä, jotka elämme Hengen emmekä lihamme mukaista elämää, toteutuisi lain vaatima vanhurskaus.

Paavali jatkaa jakeissa 15-17:

Te ette ole saaneet orjuuden henkeä, joka saattaisi teidät jälleen pelon valtaan. Olette saaneet Hengen, joka antaa meille lapsen oikeuden, ja niin me huudamme: ”Abba! Isä!” Henki itse todistaa yhdessä meidän henkemme kanssa, että olemme Jumalan lapsia. Mutta jos olemme lapsia, olemme myös perillisiä, Jumalan perillisiä yhdessä Kristuksen kanssa–.

Jakeissa 38-39 Paavali vakuuttaa:

Olen varma siitä, ettei kuolema eikä elämä, eivät enkelit, eivät henkivallat, ei mikään nykyinen eikä mikään tuleva eivätkä mitkään voimat, ei korkeus eikä syvyys, ei mikään luotu voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta, joka on tullut ilmi Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme.

Jumalan puolelta kaikki on perinpohjaisesti tehty valmiiksi. Ainakin minä saan Raamatusta sen käsityksen, että meidän ihmisten osa on suostua tähän valmiiksi tehtyyn – koski se sitten Pyhän Hengen pyhittävää työtä, sovituksen Sanan vastaanottamista ja/tai välillä Sanan oikealle tielle ojentavaa nuhdettakin. Joka tapauksessa saan Raamatusta sen ymmärryksen, että Jumala ei ole jättänyt ihmistä yksin hänen tilanteissaan ja kamppailuissaan, vaan Hän on kaikessa läsnä, ikään kuin kätemme ja huutomme ulottuvilla, valmiina auttamaan, nostamaan ja pelastamaan.

Minkä ihmeen takia pyristelemme omin voimin asioissa, jotka on jo ratkaistu? Miksi emme anna Hänen tehdä työtään meissä?

Voisiko yksi syy olla siinä, että emme meinaa tajuta sitä, että

Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän. (Joh 3:16)…

tai Paavalin sanoin:

— Jumala osoittaa rakkautensa meitä kohtaan siinä, että Kristus kuoli meidän puolestamme, kun vielä olimme syntisiä. Kun hän nyt on vuodattamalla verensä tehnyt meidät vanhurskaiksi, hän vielä paljon varmemmin pelastaa meidät tulevalta vihalta. Jos kerran Jumalan Pojan kuolema sovitti meidät Jumalan kanssa, kun olimme hänen vihollisiaan, paljon varmemmin on Jumalan Pojan elämä pelastava meidät nyt, kun sovinto on tehty. Eikä siinä vielä kaikki. Me saamme myös riemuita Jumalastamme, kun nyt olemme vastaanottaneet Herramme Jeesuksen Kristuksen valmistaman sovituksen. (Room. 5: 8-11)

Miltä sinusta kuulostavat sanat:
Rakastettu. Elämä. Lapseus. Varma. Vapaa. Peloton. Riemuissaan.

Tätä kaikkea olemme Kristuksessa.

Tätä taustaa vasten voin (voimme) luottavaisesti kohdata itsemme ja tulevaisuutemmekin kaikkine epävarmuustekijöineenkin.

Pieni kirja – paljon painavaa asiaa

Käsissäni on kulunut Pieni kirja Jumalasta. Käteenmahtuvat 105 sivua Tuomo Mannermaan1) tekstiä. Pieni kirja – paljon pohdittavaa. Yliopiston tenttikirja muuten. Osoitus siitä, että yliopistomaailma ei välttämättä tee kuivaa, hengetöntä teoreetikkoa eikä kaikkeen kriittisesti suhtautuvaa, Hengen elämän torppaavaa ilonpilaajaa. Näin olen joskus kärjistäen kuullut väitettävän.

Arvioiva asioiden käsittely kuuluu asiaan. Se ei kuitenkaan sulje pois esimerkiksi henkilökohtaista uskoa. Päinvastoin – niin kuin olen kirjoituksissani todennut – tuo arviointi on tarpeen myös uskonelämässämme.

Välillä on tarpeen nyppiä rikkaruohoja, karsia kuivia oksia tai ylimääräisiä versoja, jotta sadosta tulisi suurempi. (Vrt. Joh 15)

Mannermaa viitaa illuusioon, joka voi vallata ihmisen. Uskoon liittyvänä tämä illuusio on lähellä esimerkiksi silloin, kun usko, Jumala tai pyhä pyritään valjastamaan itsekkäisiin tarkoitusperiin.

”Tässä kuvassa olemme itsellemme jumalia ja käytämme Jumalaa ja lähimmäistämme itseämme varten.”

Tämä pyrkimys on lähellä jokaista; narsismissa se näkyy erityisen kärjistyneesti.

Raamatun punaiseksi langaksi on nimitetty Jumalan rakkauden pelastussuunnitelmaa, joka tulee esille ensisivuilta viimeisiin lehtiin saakka. Toinen lanka Raamatussa on ihmisen raadollisuus – ja (näin sen itse näen) itsekkyys: Minä, minulle, minun – viis muista. Tämä näkyy Eevan ja Adamin ”tavoitteeellisuudessa”. Ensin he tavoittelivat kiellettyä – itselleen, sitten yrittivät selvitä episodista ehjin nahoin syyttelemällä muita – toisiaan ja käärmettä.

Jumalan suunnitelma ja käsky ei ollut itseviha tai itsensävähätteliminen. Päinvastoin nk. rakkauden kaksoiskäsky kehottaa rakastamaan Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistä niin kuin itseä.

Ehkä sen ongelma onkin siinä, että jostain kumman syystä meidän on hankala uskoa Jumalan rakastavan meitä.

Mannermaa lainaa Lutheria:

”Missä taas vallitsee epäilys (toisen rakkaudesta),siellä etsitään, mikä olisi parasta. — Kuitenkin tällainen ihminen kulkee raskaalla sydämellä ja on syvästi haluton. Hän on ikään kuin vangittu, enemmän kuin puoleksi epätoivoinen ja hänestä tulee kaiken lisäksi usein narri.”

Pyöreät 500 vuotta (tai Raamatun tekstejä ajatellen 2000 vuotta) eivät ole kovin paljon sanomaa meistä etäännyttäneet.

Siitä, että emme jaksa uskoa (Jumalan tai ihmisen) rakkauteen, näyttää olevan seurauksena se, että alamme päättelemään ja laskelmoimaan itsekkyydestämme lähtien. Tämä lähtökohta johtaa varsin todennäköisesti ongelmiin. Stressiin, sanoisimme aikanamme.

Eikä tämä ole aina omaa syytämme.

Olen kirjoittanut paljon narsistisesta persoonallisuudesta (tai narsisteista, riippuu, onko diagnoosia vai ei). Narsistisuudella persoonallisuushäiriönä tai jo pelkkänä piirteenä tai taipumuksena on taipumus vetää myös ympäristöä samaan suohon.

Ihmisinä toimimme osittain tiedostamatta ja nk. intuition varassa. Narsisti osaa käyttää piiloviestintää taitavasti. Hänellä on taito saada viesti perille hienovaraisesti, jopa niin että emme järjellisesti niitä prosessoi. Esimerkkikertomukset toimivat melkein yhtä tehokkaasti kuin, jos uhka kohdistuisi meihin. Ehkä joskus jopa tehokkaammin, koska jos uhka kohdistuu meihin, ainakin osa meistä tajuaa ottaa kaksi askelta taakse.

Narsistissa (tai narsismiin taipuvaisessa) henkilössä rakkauteen ”uskomattomuus” näkyy nimenomaan tuona laskelmointina. Narsisti pyrkii täyttämään rakkaustyhjiön omistamisella ja esineellistämisellä.

Edellisessä kirjoituksessani kirjoitin yhden episodin tuosta oudosta omistamishalusta. Narsistin jakeluun ei mene se, että myös hänen ulkopuolellaan on elämää eikä hänellä ole oikeutta kuristaa ympäristöään ja sen ihmisiä henkisesti (ja jos kyseessä on hengellinen viitekehys) hengellisesti hengettömiksi eikä hänelle mene jakeluun se, että hänellä ei ole oikeutta leikkiä Jumalaa tai suurta johtajaa, jonka pillin mukaan maailma pyörii.

Kunpa tajuaisimme sen, että olemme Jumalan rakastamia semmoisina kuin olemme!

Joskus Jumala vääntää siitä mallia rautalangasta – tai tuon alussa mainitsemani karsimisen kautta.

”Jumalan on tarkoitus särkeä kuva, jonka uudestaan ja uudestaan muodostamme itsestämme ja joka ohjaa tahtovaa rakkauttamme.”

Huomaathan: jonka muodostamme. Rakkaudessa, tavoitteellisuudessa tai kuvassa ei ole mitään väärää. Siinä on, jos kuva on ”oma keksintömme” eikä se kuva, jonka Jumala haluaisi sen olevan. Kuva on illuusio, joka aiheuttaa kärsimyksen toisille ja itsellemme.

Tämä illuusio voi olla narsistinen halu pitää kiinni – tai sitten narsistin lähipiirin illuusio, kuva siitä, että narsistinen rakkaus on oikeaa, jopa tavoiteltavaa rakkautta. (Miksi muuten sellaiseen mukautuisimme?)

Silloin kun illuusio hajoaa tuhansiksi sirpaleiksi, maailma tuntuu romahtavan.

Katselen sirpaleissa otoksia elämästäni ja pohdin uskomattomia kuvia ja sävyjä, joita siinä on ollut ja saatan sanoa: ”Mikä sotku!” Usein sotkun suuruuden hahmottamine vie aikaa, vuosiakin.

Tuossa särkyneisyydessä(kin) takana on Jumalan rakastava teko. Perinpohjainen särkyminen on tarpeen, että tajuan eheytymisen tarpeen ja että voin tulla eheäksi.

Mannermaan sanoin:

”Jumala kohtaa ihmisen siellä, missä tämä todellisuudessa on ja missä Hän itse Kristuksessa on: alhaalla, ihmisen hulluudessa, heikkoudessa, murtuneisuudessa, synnissä ja helvetissä.”

Kirjoitinkin yllä, että narsistille ei asia tahdo mennä jakeluun.

Jospa menisi meille, heitä (tai kyseisenlaista käytöstä muutoin) kohdanneille, että oppisimme tuntemaan Jumalan rakkauden.

Paavalin sanoin:

Rukoilen, että hän sanomattomassa kirkkaudessaan hengellään vahvistaisi ja voimistaisi teidän sisäistä olemustanne. Näin Kristus asuu teidän sydämissänne, kun te uskotte, ja rakkaus on elämänne perustus ja kasvupohja. Silloin te kykenette yhdessä kaikkien pyhien kanssa käsittämään kaiken leveyden, pituuden, korkeuden ja syvyyden, ja voitte tajuta Kristuksen rakkauden, joka ylittää kaiken tiedon. Niin Jumalan koko täyteys valtaa teidät. (Ef. 3: 16-19)

Mannermaan sanoin:

”Rakkauden vapaus ja varmuus on kaiken ahdistuneen rajoittumisen vastakohta.”

Olemme vapaat rakastamaan Jumalaa ja lähimmäistämme kaikesta mielestämme, voimastamme ja sydämestämme.
__________________________________________________
1) Tuomo Mannermaa on Helsingin yliopiston ekumeniikan professori emeritus ja yksi kansainvälisesti tunnetuimpia Luther-tutkijoita. Hän on opettanut Helsingin yliopistossa sosiaalietiikkaa, systemaattista teologiaa ja ekumeniikkaa.

Mannermaan teos Pieni kirja Jumalasta valittiin vuoden 1995 kristilliseksi kirjaksi.

Vahingonkorvauksia taivaasta?

Eilen lupasin pienen eksegeesin siitä, mitä uusi elämä oikein on tarkastelemassani Raamatun kohdassa.

minä annan teihin henkeni, niin että te tulette eläviksi, ja sijoitan teidät omaan maahanne.

Sana חיה [chayah] on käännetty ´tulette eläviksi´ on monisävyinen. Se merkitsee myös ´pysyä elossa, elää menestyksekkäästi, elää ikuisesti; , elpyä (sairaudesta, heikkoudesta, tilanteesta, jossa joku on menettänyt rohkeutensa, herätä eloon kuolemasta), palautua elämään, saada takaisin terveys, uudistua.

Sana ינח [yanah] on käännetty pitkän kaavan mukaan ”sijoitan teidät (omaan maahanne)´. Sana tarkoittaa myös ´lepäämistä, hiljaa olemista´ja myös sitä, että joku ´avaa (meille) tilan´tai ´saa aikaan levon´.

Niinpä, näemme tekstissä tutun teeman, sen kuinka rikas, laaja ja monitahoinen Jumalan antama elämä on. Se on kirjaimellisesti yltäkylläinen elämä (Vrt. Joh. 10:10), jossa käytetty sana περισσος [perissos] tarkoittaa´jotakin, mikä ylittää numerot, mittaamisen tai tarpeet; yli, yläpuolella; enemmän kuin tarpeen; yltäkylläisyyden ylittävää; enemmän kuin mainiota´

Tuon vielä Joel 2: 24-26 osaksi tätä aihepiiriä:

Silloin puimatantereet ovat täynnä viljaa, ja puristamoissa öljy ja viini tulvivat yli reunojen.
Minä hyvitän teille ne vuodet,
jolloin sadon söivät sirkat ja niiden toukat,
vaeltajasirkat ja kalvajasirkat,
tuo suuri sotajoukko,
jonka lähetin teidän kimppuunne.

Huomaathan, että Joel listaa viljan, öljyn ja viinin täyttämässä varastot ja tulvimassa yli puristamosta. Kun mietin tätä kohtaa, tajusin, että nämähän ovat tavallisia tuotteita, joista ihmiset saivat elantonsa! Näemme tässä kohdassa Jumalan arkisen huolenpidon omistaan arkisissa asioissa yhtä lailla kuin ”hengellisissä”.

Hyvittämiseksi käännetty verbi on שלם [shalam], sana, joka on paljon käytetyn sanan שלום [shalom] takana. Nämä sanat sisältävät muun muassa seuraavat merkitykset:
– saattaa loppuun, loppuun saatettu
– vakauttaa, vakaa
– olla rauhan liitossa, rauhassa; tehdä rauha; rauha
– tehdä kokonaiseksi; palauttaa; saattaa ennalleen; korvata
– hyvinvointi ja menestys

Jesaja 54: 10 sisältää ajatuksen siitä, että vuoret saavat horjua ja kukkulat horjua, mutta Herran rauhanliitto ei järky eikä horju. Kyseisessä kohdassa käytetään edellisen kohdan tavoin sanaa שלום [shalom].

Kuulostaa hyvältä, eikö totta? Mutta mikä ihme tekee tällaisen (omalle kohdalle) uskomisen niin vietävän vaikeaksi?

Uskoisin, että tiellämme on esteitä (tai olemme sellaisia rakentaneet). Tällä viikolla tarkastelemme paitsi uutta elämää, myös näitä elämän tiellä olevia esteitä.

Isä pitää huolen lapsistaan

”Pyytäkää, niin teille annetaan. Etsikää, niin te löydätte. Kolkuttakaa, niin teille avataan. Sillä jokainen pyytävä saa ja jokainen etsijä löytää, ja jokaiselle, joka kolkuttaa, avataan.

Ei kai kukaan teistä anna pojalleen kiveä, kun hän pyytää leipää? Tai käärmettä, kun hän pyytää kalaa? Jos kerran te pahat ihmiset osaatte antaa lapsillenne kaikenlaista hyvää, niin paljon ennemmin teidän taivaallinen Isänne antaa hyvää niille, jotka sitä häneltä pyytävät.” (Matt. 7:7-11)

Jakeissa puhutaan siitä, että lähtökohtaisesti isinä (ja äiteinäkin) haluamme lastemme parasta. Haluamme antaa heille parasta mitä meillä on. Haluamme lastemme menevän eteen päin. Jotain on vialla, ellei näin ole.

Koska olen narsismin kanssa joutunut tekemisiin monessa elämäni mutkassa, uskallan sanoa, että tuollainen poikkeustila on monen lapsen ja aikuisen todellisuutta. Sen ihmisen, jonka pitäisi kaiken järjen mukaan olla auttamassa ja rohkaisemassa eteenpäin julkisesti tai kulisseissa toimii päinvastaisesti: Isä tai äiti katkaisee siivet lentoyritykseltä; pastori, aviopuoliso, esimies tai kollega torpedoi parhaat yrityksesi.

Tällaisen tavalla tai toisella elämääsi nähden vaikutusvaltaisen ihmisen jäljiltä, elämän odototusarvo voi olla hyvinkin negatiivinen. Jumalasta ja uskosta ei jaksa uskoa sen parempaa.

Jumalan Sana vakuuttaa: Jumala ei ole ihminen. Hänessä ei ole ihmisen vajavuutta – itsekkäästä narsismista puhumattakaan. Jumala haluaa lapsensa parasta.

Meidän täytyy oppia pyytämään itsellemme hyviä asioita. Meidän täytyy oppia uskomaan se, että Jumala tosissaan haluaa parastamme.

Yksi avain tähän on se, että syvennymme tutustumaan siihen, millainen Jumala oikeasti on. – ja jos takana on pettymystä ihmissuhteissa, on hyvä rukoilla Herraa myös parantamaan nuo haavat, jotta niiden arvet eivät leimaa enää uskoamme Jumalaan.

Löydämme oman paikkamme Jumalan lapsina. Huomaathan: Olet sinuna arvokas. Olet sinuna ainutlaatuinen. Olet sinuna rakastettu.

Niin, ja Jumala vastaa juuri sinulle.