Suora seuraus

Eilen lainasin Jes. 60: 1, Amplified Biblesta:

NOUSE [alakulosta ja uupumuksesta, jossa olosuhteet ovat pitäneet sinua – nouse uuteen elämään!]
LOISTA (loista Jumalan kirkkautta), sillä sinun valosi on tullut, ja Herran kirkkaus on loistanut ylitsesi.

Oli mielenkiintoista lukea sanoja käännöksen takana:

Valo [אור, oore] merkitsee alkukielessä kirjaimellisen valon lisäksi kielikuvia: Jumalaa itseään, elämän valo, tiedon valoa, kasvojen valoa, hyvinvoinnin (menestyksen) valoa. Kunnia [כבד ,kabod] myös kirkkautta, kunniaa, arvokkuutta, loistetta ja yltäkylläisyyttä. Loistaa [זרח ,zarakh] tarkoittaa loistamista, esiin murtautumista, nousemista ja ilmestymistä.

Minulle sanat puhuvat vahvaa kieltä siitä, mikä saa aikaan lainaamani jakeen mukaisen muutoksen, mikä saa meidät nousemaan ja loistamaan: Jumalan – ja kaiken sen, mitä Hän on ja edustaa – ilmestyminen, jopa esiin murtautuminen elämäämme/elämässämme.

Tätä rukoilen itselleni ja sinulle!

Muutos kertaheitolla

Todettu on taas kerran, mitä valo saa aikaan.

Myrskyjen ja vesisateiden jälkeen maassa on muutama luminen pälvi kuin keväällä kuunaan. Tähän märkään ja vielä muutaman päivän pimenevän pimenevän keskitalven iltapäivään osuivat auringon säteet – ja muuttivat maiseman kertaheitolla häikäisevän kauniiksi.

Vain pieni ripaus siitä, mitä Betlehemin kedolla kesken lammaspaimenen arjen ja rutiinin tapahtui.

Paimenen elämä ei liene aina ollut kivaa, helppoa ja hauskaa. Paimenuutta säässä kuin säässä, joskus pelonkin keskellä ja/tai tuntien, että tehtävä on haastava. Mietitään vain itseämme yöpymässä väliaikaissuojassa lauman lähellä yrittäen pitää lauma koossa ja niin pedot kuin rosvotkin tiessään.

Jumalan kirkkaus kohtaa tavallisen ihmisen arjen, rutiinin – ehkä väsymyksenkin; Jumalan kirkkaus valaisee Betlehemin kedon, paimenet ja lauman, Jumalan sanansaattaja tuo viestin:

Teille on syntynyt Vapahtaja, Kristus Herra —

Keto täyttyy taivaallisen sotajoukon riemullisesta ylistyksestä:

Jumalan on kunnia korkeuksissa, maan päällä rauha ihmisillä, joita hän rakastaa.

Tutun sanan äärellä Jumala haluaa kohdata sinut ja minut arkemme, rutiinimme – ehkä väsymyksen keskellä.

Viikon nosto – Suurempi kuin sydämeni

Mielivirsieni joukkoon asettuu virsi 525. Sen puhuttelemana olen kirjoittanut reilu 1,5 vuotta sitten artikkelin Suurempi kuin sydämeni:

Virsi ja artikkeli kokonaisuudessaan on luettavissa tästä linkistä:
https://pauliinakuikka.wordpress.com/2012/04/15/suurempi-kuin-sydameni-2/

Viittaan artikkelissa ehtoolleisen päätösrukouksen sanoihin:

Hänen kauttaan, hänen kanssaan ja hänessä” (kuuluu sinulle, kaikkivaltias Isä, Pyhän Hengen yhteydessä kunnia ja kirkkaus aina ja ikuisesti).

Ja totean:

Hänen kauttaan, hänen kanssaan ja hänessä – tulisi myös elämämme olla.

Ei omin nokkinemme, yksin, sooloillen, ilman Häntä. Niin emme pelastu – emmekä kyllä pysty Jumalan mielen mukaiseen elämäänkään. Niin Jeesus itse sanoi: “Ilman minua te ette voi mitään tehdä.” — tuo on myös valtavan vapauttavaa: Mitä Hän edellyttää meiltä, sen Hän myös lahjoittaa ja mahdollistaa.

Sanoisin, että tässä löydössä olen omassa sisikunnassani saanut suuren levon vuosien suorituksen vastapainoksi. Elämä Kristuksessa hymyilee syksyn harmauden ja hyytävyyden keskellä.

Tarkennus pielessä

Kovat elämän kokemukset voivat saada meidät tuollaiseen häiriötilaan. Tunnemme menettäneemme elämämme ohjat – tai emme jaksa luottaa itseemme, vaan ikään kuin luovumme elämämme ohjista. Joskus nuo elämänkokemukset ovat olleet omiaan saamaan aikaan näkemyksen, jonka mukaan meistä ei ole mihinkään (tai tiettyihin asioihin, mitä ikinä ne kulloisessa ympäristössä ovatkaan). Erityisesti narsisti tai narsistisuuteen taipuvainen yksilö (ja miksei kyseisen asian takia häiriötilaan mennyt yhteisökin) jättää sieltä irtaantuneen usein melkoisen huonoon happeen

Aivan oikein – tämänkertainen kuva on erikoinen, epäonnistunutkin.

En ole aivan ensi kertaa kameran kanssa heilumassa. Olen saanut hyvää oppia kameran käytöstä. Tein kaiken mielestäni kaikkien taiteen sääntöjen mukaan – ja juuri tuollaisia omituisia otoksia oli tuloksena. Omalla tavallaan kauniita – mutta erittäin epätarkkoja. Se, minkä olin halunnut kuvaan, ei ollut kuvassa.

Mieheni istui tovin kamerani seurana ja löysi vian: Objektiivi toimi käsitarkenteisesti halutulla tavalla. Olen kuitenkin joissakin tilanteissa käyttänyt myös automaattitarkennusta – ja juuri nuo nimenomaiset kuvat epäonnistuvat, koska objektiivi tarkentaa muutaman senttimetrin tarkennettavan kohteen taakse.

Miten pienestä asiat voivatkaan olla kiinni valokuvauksessa – ja muutoinkin elämässä.

Sillä, mihin tulemme tarkentaneeksi, tosiaan on väliä!

Sisäiset prosessimme ovat monimutkaisia. Aina emme kykene niitä selittämään järjellä. Usein toimintaamme vaikuttavat myös asiat, joita emme tunnista. Nuo asiat voivat saada aikaan saman, mitä tuo hieman vajavaisesti toimiva kamerani objektiivi. Luulemme tekevämme kaiken oikein, mutta tarkennamme väärin. Kaikki näyttää oikealta, mutta lopputulos on kaikkea muuta kuin haluamamme.

Kovat elämän kokemukset voivat saada meidät tuollaiseen häiriötilaan. Tunnemme menettäneemme elämämme ohjat – tai emme jaksa luottaa itseemme, vaan ikään kuin luovumme elämämme ohjista. Joskus nuo elämänkokemukset ovat olleet omiaan saamaan aikaan näkemyksen, jonka mukaan meistä ei ole mihinkään (tai tiettyihin asioihin, mitä ikinä ne kulloisessa ympäristössä ovatkaan). Erityisesti narsisti tai narsistisuuteen taipuvainen yksilö (ja miksei kyseisen asian takia häiriötilaan mennyt yhteisökin) jättää sieltä irtaantuneen usein melkoisen huonoon happeen.

Olen useista lähteistä lukenut saman ”oireen”: Ihminen, joka on kyennyt pitämään elämänsä ohjat käsissään, ei kykene tekemään yksinkertaistakaan päätöstä – tai hän kokee päätöstä tehdessään äärimmäistä epävarmuutta.

Usein seuralaisena on pelko – järjenvastainen pelko. Henkilö on ennen kovia kokemuksiaan kyennyt toimimaan. Hän on elänyt itsenäisesti ennen kokemustaan. Mikä muuttaisi hänet henkilöksi, joka ei selviytyisi? – Mielestäni on kysymys jonkinsorttisesta aistiharhasta, joka on syntynyt kontrolloivassa ihmissuhteessa ja/tai ympäristössä. Henkilö on tullut riippuvaiseksi kyseisestä ihmisestä ja/tai ympäristöstä – vaikka hänellä on ollut elämää ennen – ja on elämää myös tapahtuneen jälkeen!

Näissä tilanteissa on äärimmäisen tärkeää saada itselleen jakeluun, että sinä/minä pärjäämme sinuna ja minuna. Me emme ole riippuvaisia yhtään kenestäkään tai mistään. Olemme omina itsenämme (kristittyinä) Jumalan lapsia ja perillisiä. Olemme omina itsenämme olemassa ihmisinä ja yksilöinä. Meillä on Jumalan antamat lahjat ja kyvyt, jotka eivät ole riippuvaisia kenestäkään ihmisestä tai ympäristöstä.

Toinen tärkeä asia on saada itselleen jakeluun se, että yhtään kukaan tai mikään ei voi määritellä olemisemme oikeutta ja/tai loppu pelissä estää eteenpäinmenoamme! Sinulla ja minulla on elämisen ja olemassaolon oikeutus riippumatta siitä, mitä joku ihminen/yhteisö sanoo.

Tämä viesti, jonka mukaan ei olisi elämää jonkun ihmisen/yhteisön vaikutuspiirin ulkopuolella, tulee esille varsin monissa kontrolloivien ihmisten/yhteisöjen vaikutuspiiristä irtaantuneiden ihmisten kertomuksissa. Viesti on lausuttu julki suoraan tai välillisesti (havaintoesimerkkien, opetuksen, ”profetian”, tms. kautta).

Ystävä hyvä: Jumalan valtakunnan raja kulkee uskossa Herraan Jeesukseen Kristukseen, ei siinä kuinka ”onnistunut uskova” olen/olet, mihin /kuulunkuulut/olet kuulumatta. Saat asua missä vain ja tehdä työtä kelle vain. Sinulla on oikeus käyttää rahasi ja/tai maksaa uhrisi ja kymmenyksesi minne vain. – ”Minne vain” – asia selviää usein vasta, kun on saanut riittävästi etäisyyttä kontrolloijaan/kontrollointiin. Se ei tosiaankaan tarkoita samaa kuin ”hällä väliä”, vaan sitä, että sinä/minä löydämme uudestaan oman tahtomme Jumalan ja ihmisten edessä.

Tällä kaikellla on vallankumouksellinen seuraus: sinä ja minä löydämme vapauden. Tämä vapaus on vapautta pelosta. Ei tarvitse kuunnella tai edes kuulla) takaraivossa jyskyttävää ääntä, joka kertoo, mitä on tehtävä ja minne mentävä, vaan saan itse etsiä Herrani kanssa oman tieni.

Tämä ei merkitse vääränmoista, kärjistynyttä, yksityisyyttä tai eristäytyneisyyttä, vaan siitä että löydöstäni käsin saan etsiä uutta paikkaani elämässä – ja myös ihmisten ja/tai uskovien yhteydessä.

Niin siinä käy loppujen lopuksi, että uhkakuvatkin vähitellen hälvenevät: Eivät kaikki ole vältettäviä tai kartettavia (vaikka menneisyytemme kontrolloija niin väittäisi) – eivätkä kaikki ole myöskään mätiä omenia. Alamme nähdä ympärillämme hyviä ja rakentavia asioita ja ihmisiä. Uskallamme vähitellen tarttua näihin rakentaviin elementteihin – ja uskallamme vähitellen ottaa elämämme ohjia omiin käsiimme.

”Manuaalinen tarkennuspisteemme” alkaa löytyä suhteessamme Jumalaan ja ihmisiin. Kuva elämästä, siitä minne olemme menossa ja minne haluamme mennä, alkaa tarkentua.

Hienoa! Elämään alkaa löytyä elämän ilo ja tarkoitus – syvemmin ja terävämmin.

Todennäköisyydet toisinpäin

Tänään on ollut harmaata ja satanut monen viikon edestä. Tuulikin on tuivertanut syksyisesti – vaikka periaatteessa on ollut lämmintä.

Arkisen ihmeen päivääni toi seuraava episodi: ”Onnistuin” pudottamaan auton avaimen vaahteran alle, joka oli juuri pudottanut melkein kaikki lehtensä. Aikaa työpalaverin alkuun oli vajaa 5 minuuttia. Avaimen löytäminen ajoissa tuntui mahdottomalta. Silti ei auttanut kuin etsiä – muutoin ei pääsisi moneen tuntiin eteenpäin. Strategiana: Käy alue senttimetri senttimetriltä läpi ja toivo, että katse osuu avaimeen.

Hämmästyksekseni avain oli kuin kauniisti aseteltuna suuren, keltaisen vaahteranlehden päällä. Päivä jatkui suurin piirtein aikataulun mukaan!

Pätkä Matteuksen evankeliumista sovellettuna arkeen:

”Pyytäkää, niin teille annetaan. Etsikää, niin te löydätte.–” (Matt. 7: 7a)

Apu ja sovellus on joskus niin arkinen, ettei ihmeeksi meinaa tunnistaa.


Sateen keskellä en malttanut olla menemästä metsään. Kummallinen, takaperoinen syksy. Alkusyksystä sieniä sai metsästämällä metsästää – josko siltikään löysi. Nyt kun periaatteessa pitäisi olla kylmää, on vahveroita moneksi paistiksi asti.

Niin se vain on joskus hengellisessä elämässäkin. Todennäköisyydet kääntyy toisin päin. Elämää on siellä, missä luulisi kaiken olevan menetetty tai kuollut.

Mieleeni nousi Jesajan kohta:

Kansa, joka pimeydessä vaeltaa,
näkee suuren valon.
Niille, jotka asuvat kuoleman varjon maassa,
loistaa kirkkaus.
Sinä teet runsaaksi riemun,
annat suuren ilon.
He iloitsevat sinun edessäsi
niin kuin elonkorjuun aikana iloitaan,
niin kuin saaliinjaossa riemuitaan. (Jes. 9: 1-2)

Tähän on kaksi syytä, joista ensimmäinen on seuraus toisesta:

”Ikeen, joka painaa heidän hartioitaan,
valjaat, jotka painavat olkapäitä,
ja heidän käskijänsä sauvan
sinä murskaat,
niin kuin murskasit Midianin vallan.
Ja kaikki taistelukenttiä tallanneet saappaat,
kaikki veren tahrimat vaatteet
poltetaan,
ne joutuvat tulen ruoaksi.” (Jes. 9: 3,4)

Sillä lapsi on syntynyt meille,
poika on annettu meille.
Hän kantaa valtaa harteillaan,
hänen nimensä on
Ihmeellinen Neuvontuoja, Väkevä Jumala,
Iankaikkinen Isä, Rauhan Ruhtinas. (Jes. 9: 5)

Kaikesta huolimatta

Luin tänään mielenkiintoisen ajatuksen, joka liittyi Jeesuksen toimintaan:

”Huolimatta epäsuotuisista olosuhteista, mikään ei voinut pysäyttää Jeesuksen sydämen hyvyyttä ilmestymästä.” (Despite the unfavorable circumstances, nothing could stop the goodness in Jesus’ heart from manifesting.)

Joskus minusta tuntuu, että meillä kristityillä on kiiltokuvamainen kuva Jeesuksesta ja Hänen toiminnastaan. Näemme evankeliumeista toinen toistaan ihmeellisemmän asian toisensa perään. Jeesus paransi sairaita, antoi syntejä anteeksi, vapautti pahan vallassa olevia, käveli vetten päällä, tyynnytti myrskyn, sai ruuan riittämään, jne. Olemmeko huomanneet, missä tilanteessa nuo ihmeet tapahtuivat?

Tilanteissa, joissa ihmiset olivat mahdottomuuden edessä – ja myös tilanteissa, joissa Jeesus oli vaikeassa tilanteessa. Nimittäin välittömästi Jeesuksen aloitettua julkisen toimintansa ja julistettua ”manifestinsa” liittäen itsensä Jumalan valtakunnan julistamiseen ja profeettojen Messias -profetioihin, alkoi väittely ja kyseenalaistaminen: Jeesus toimi toisella tavalla kuin ihmiset olivat ajatelleet Messiaan toimivan ts. ihmiset olivat luoneet oman kuvansa tulevasta Messiaasta – ja kun Jeesus ei tuota kuvaa täyttänyt, johtopäätös oli, että Jeesus ei voinut olla Messias. Jotkut – kriitikoiden mielestä liian monet – alkoivat kysellä: ”Entäpä, jos Jeesus onkin Messias?” ja osa heistä kulki tiiviisti siellä, missä Jeesus opetti ja toimi. Osa ei tyytynyt kuuntelemaan ja katselemaan, vaan heistä tuli Jeesuksen opetuslapsia. Tämä oli kriitikoille liikaa. He miettivät, miten saisivat Jeesuksen raivattua pois tieltä. He etsivät jatkuvasti syytä, josta saisivat Jeesuksen tuomiolle.

Tässä oli Jeesuksen toimintakenttä!

Yksi näistä Jeesuksen sydämen ”ilmestymisistä” on kirjattu Markuksen evenkeliumin 14:nteen lukuun:

”Jeesus meni sapattina erään fariseusten johtomiehen kotiin aterialle, ja kaikki tarkkailivat, mitä hän tekisi. Kävi niin, että hänen luokseen tuli vesipöhöä sairastava mies. Jeesus kääntyi lainopettajien ja fariseusten puoleen ja kysyi: ”Onko sapattina lupa parantaa vai ei?” He eivät sanoneet siihen mitään. Silloin Jeesus kosketti miestä, paransi hänet ja lähetti hänet pois. Sitten hän taas kysyi: ”Miten te itse teette? Jos jonkun poika tai härkä putoaa kaivoon, niin kai hän heti nostaa sen sieltä, vaikka olisikin sapatti?” Tähän he eivät kyenneet vastaamaan.”

Jeesus oli kutsuttu aterialle tarkkailtavaksi – ei suinkaan vieraanvaraisuudesta! – Myös muualla evankeliumeissa kerrotaan, että sinne minne Jeesuksen nähtiin menevän, tuli myös apua tarvitsevia ihmisiä.

Tässä Markuksen kuvaamassa tilanteessa Jeesus on valinnan edessä. Hän tietää ansoitetun kentän, jossa Hän paraikaa on. Hän haluaa tehdä hyvää, parantaa. Samalla Hän tietää, että häntä tarkkaillaan nimenomaan sapattisäännöstä vasten; parantaminen tulkitaan tiukan farisealaisittain työksi ja Jeesusta tullaan syyttämään sapattirikkuriksi.

Tästä huolimatta Jeesus paransi. Hän ei antanut ansoitetun kentän estää itseään.

Kohdassa tulee esille myös Jeesuksen Isältään ammentama pohjaton viisaus. Hän osoitti tuossa ansoitetussa kentässä selkeästi sen, että parantaminen oli Isän tahdon mukaista – vaikka kuinka oli sapatti.

Ajatus on hyvin lähellä Pietarin ajatusta:

”Jumalan tahto näet on, että te hyvää tekemällä panette sulun ymmärtämättömien ihmisten typerille puheille. Ja näin tehkää vapaiden tavoin — älkää niin kuin ne, joilla vapaus on pahuuden verhona, vaan niin kuin Jumalan orjat.” (1. Piet. 2: 14,15, -KR 92)

”–sillä se on Jumalan tahto, että te hyvää tekemällä tukitte suun mielettömäin ihmisten ymmärtämättömyydeltä – niinkuin vapaat, ei niinkuin ne, joilla vapaus on pahuuden verhona, vaan niinkuin Jumalan palvelijat.” (1. Piet. 2: 14,15, -KR 38)

Mielestäni KR -38 tuo jakeen idean dynaamista -92 käännöstä paremmin. Kysymys on siitä, että hyvän tekeminen tosiaan voi laittaa pisteen sellaisten ihmisten puheelle, jotka eivät tajua, kuka kumma Jeesus on ja mitä Hänellä on elämän kanssa tekemistä. Kysymys on nimenomaan siitä vapaudesta, joka tulee siitä, että annamme Jumalan johdattaa elämäämme.

Lupaus – Jumalan tapa

Edellisen kirjoituksen aiheeni oli irtiravistautuminen. Nyt kirjoitan kiinnipysymisestä – kynsin hampain, tuli mitä tuli.

Älkää päästäkö itseänne veltostumaan, vaan seuratkaa niiden esimerkkiä, jotka ovat uskoneet ja kärsivällisesti odottaneet ja sen tähden saavat omakseen sen, minkä Jumala on luvannut.

Antaessaan Abrahamille lupauksensa Jumala vannoi omaan nimeensä, koska ei ollut ketään suurempaa, jonka nimeen hän olisi vannonut.
Hän lupasi: ”Minä siunaan sinua runsain määrin ja annan sinulle runsaasti jälkeläisiä”,
ja kärsivällisesti odotettuaan Abraham sai, mitä hänelle oli luvattu. (Hepr. 6: 12-15)

Abraham piti kiinni Jumalan lupauksesta – vaikka välillä yrittikin auttaa Jumalaa, kun vastausta ei kuulunut (muistat Haagarin ja Ismaelin).

Jumala toteutti kuin toteuttikin lupauksensa.

Samaan asiayhteyteen liitän Efesolaiskirjeen 3. luvun jakeen 20:

” Jumalalle, joka meissä vaikuttavalla voimallaan kykenee tekemään monin verroin enemmän kuin osaamme pyytää tai edes ajatella,
olkoon ylistys seurakunnassa ja Kristuksessa Jeesuksessa kautta kaikkien sukupolvien, aina ja ikuisesti.”

Monin verroin enemmän. Kohdassa käytetään kaksi kertaa sanaa υπερ [huper] ´yläpuolella, enemmän, yli´sekä niiden vahvistuksena sanaa εκ [ek] ´jonkun ulkopuolella´. Hmm… Jumalan vastaus on siis ”enemmänkin yli”.

Vanhassa testamentissa on ajatus siitä, että Jumalan tiet kulkevat meidän teitämme korkeammalla ja ajatukset ovat meidän ajatuksiamme ylempänä.

Uskallanko (uskallatko) luottaa silloinkin, kun vastaus/lupaus tuntuu viipyvän – ja tulee sitten toisella tavalla tai toisesta suunnasta kuin olin (olit) ajatellut?

Toki voimme uskoen ja luottaen suunnata askeleitamme siihen suuntaan, johon Jumalan uskomme meitä kuljettavan. Samalla kannattaa kuitenkin olla varuillaan saman kiusauksen suhteen kuin, mikä oli Abrahamilla: yrittää itse järjestää asioita Jumalan toteutumisen suuntaan sen sijaan, että luottaisi Jumalan aikatauluun, järjestelykykyyn ja viisauteen. Jos alamme itse järjestellä asioita, tiemme todennäköisesti mutkallistuu niin kuin Abrahamilla. Kertomus kuitenkin osoittaa: Siltikin Jumala on uskollinen – ja usein Hän laskee käsiimme sakkolenkkimme jälkeen sen oikean, Hänen tavallaan toteutetun lupauksen.