Seitsenkymmenprosenttinen seuraaja?

English speaking readers, you may jump to Steven J. Coles article in which he to John Piper´s book Don´t Waste Your Life. You find the article here.


Liian antautunut?

Kiertäessäni pitämieni oppituntien puitteissa kouluja kohtasin yhdellä koululla tavanomaista ärmymmän sisäilmaongelman. Sen aiheuttama reaktio toi tullessaan lystikkäännäköiset ”Tina Turner -huulet”. – Heti seuraavalla viikolla kohtasin ilmeisesti vieläkin astetta pahemman tapauksen, kun kasvot lehahtivat tuhkarokonpunaisiksi ja vähinerin löytyivät seuralaisiksi pitkään poissaolleet nenänniiskutukset ja kunnon kröhä.

Hyvää tarkoittavat lähimmäiset ovat tarjonneet monenmoista apua ja neuvoa. Ja toki osakseni olen saanut monta rukousta. Olen niistä jokaisesta kiitollinen.

Osasta kommenteista olen tajunnut, että nyt ei ihan olla kartalla…: Monet, monet ovat nimittäin kertoneet, että oireet johtuvat stressistä ja reagoin sen takia herkemmin ja ovat kehottaneet ottaamaan löysemmin ja välttämään kiinteistöjä, jossa saan oireita…

Totta toki tuokin: Stressi voi saada aikaan sen, että sairastuu helpommin.

Paljon toki on meneillään kaikkea… päällekkäin, limittäin,… Aikataulut ovat kireitä ja pienellä porukalla olemme tehneet suuria asioita … ja oikeastaan en edes osaa elää muuten kuin näin… Ei minusta enää olisi 8-16 työhön… Teen tätä ”työtä” 24/7 ja se sopii minulle vallan hyvin.

Seuraava kommentti on ehkä hämmentävin:

Koetat tehdä asiat liian suuresti

 

Voiko Jumalan asioita tehdä liian suuresti, liian perinpohjin tai liian antautuneesti? Voiko Jumalalle yrittää liian suuria?

Todellinen tragedia

Steven J. Cole lainaa kirjoituksessaan Dreaming Big for God John Piperin kirjaa Don´t Waste Your Life:

Ensimmäisessä kertomuksessa kaksi naista – toinen yli kahdeksankymmenen, toinen melkein kahdeksankymmenen – haluavat antautuneesti tavoittaa Kamerunissa ihmisiä Jeesukselle. – Huhtikuussa 2002 heidän autonsa jarrut pettävät sillä seurauksella, että heidän autonsa luiskahtaa jyrkänteeltä. Naiset saavat surmansa välittömästi.

Surullisenoloisen kertomuksen äärellä Piper ottaa radikaalin näkökulman:

Ei, se ei ollut tragedia. Se oli kunnia. Heidän elämänsä ei valunut hukkaan. ´Jokainen, joka kadottaa elämänsä minun tähteni, pelastaa sen´.

Toisessa kertomuksessa pariskunta, mies 59 ja vaimo 51, jäävät varhaiseläkkeelle. He muuttavat Floridaan. Siellä he veneilevät, pelaavat palloa ja keräävät simpukoita.

Piper toteaa pariskunnan tarinaa kertoessaan, että kertomus on kuin suoraan amerikkalaisesta (ja ehkä meidänkin, suomalaisten)  unelmasta, mutta (satiirisesti  ajateltuna)…:

Tullessamme elämämme – ainoan, ainutkertaisen, Jumalan antaman elämän – loppupuolelle, meidän viimeinen suuri tekomme – ennen kuin tulemme Luojamme eteen tilintekoa varten – on pelata palloa ja kerätä simpukoita…

Tämä, juuri tämä, on tragedia.

Toki lastenlapsista saa nauttia – ja elämästä yleensäkin. Mutta 40 viikkotyötunnin jättämästä lokosesta on mahdollista erottaa osa Herran antaman käskyn (lähetyskäsky) toteuttamiseen – vieläpä niin, että on mahdollista etsiä ensin Jumalan valtakuntaa ja Hänen vanhurskauttaan (Matt. 6: 33).

Hellitä vähän Paavali?

Artikkeli tuulettaa mielikuviamme:

Paavali, jos kuka olisi ansainnut, eläkeasunnon lähellä golfkursseja tai meren rannalla. Hän oli mies, joka kesti uhkaa, lyöntejä, vankilaa, kivityksiä, kolme haaksirikkoa ja monia muita vaaroja ja vaikeuksia evankeliumin takia (Vrt. 2 Kor 11: 23-28)

Hellitä vähän Paavali! Ota nyt sentään pieni loma. Et sinä enää nuoremmaksi tule.

Mutta täällä hän on kertomassa Rooman kristityille, että hän haluaa vierailla heidän luonaan, mutta ei tulisi viipymään kauan. Hän haluaa mennä Espanjaan julistamaan evankeliumia. Häntä ajoi eteenpäin halu saarnata evankeliumia siellä, missä sitä ei oltu kuultu. Viimeisinäkin elinvuosinaan Paavali tuntui unelmoiva suuria asioita Jumalalle.

70 % vs 100 %

Onhan meillä (ainakin toivottavasti) suunnitelmia ja unelmia elämämme varalle. Miksi suunnitelmien ja unelmien suunta ei voisi olla se, miten veisimme Jumalan valtakuntaa eteenpäin?

Vieläpä ihan täysillä.

Miltä kuulostaisi, jos joku väittäisi, että Jeesus eli 70-%:sesti Jumalalalle ja uhrasi itsensä vain osittain? – Mahdotonta. Jeesuksessa näemme 100-%:sesti Isän tahdolle antautumisen. Yksi, ainut, 100-%:nen uhri sovitti meidät.

Tässä olen. Olen tullut täyttämään sinun tahtosi. Hepr. 10: 9

Miten tuon kuvan edessä Hänen seuraamisensa voisi olla 70-%:sta?

Kun Jeesus kutsuu

Kun Jeesus sitten lähti kaupungista opetuslastensa kanssa ja suuren väkijoukon seuraamana

tien vieressä istui tuttu mies: sokea kerjäläinen Bartimaios, Timaioksen poika – kerjäämässä elääkseen. – Raamatun evankeliumien kirjoittajista Markus kertoo episodin Jerikon kaupungin päätien varrelta. Voit lukea kertomuksen Markuksen 10. luvun loppupuolelta.

Yksi monista – ja erilainen

Bartimaios oli sokea. Hänen ainoa keinonsa ansaita päivittäinen ruokansa, oli kerjätä. 

Bartimaios ei ollut ainoa kerjäläinen. – Heitä oli muitakin. Asettuineina sinne, missä ihmiset kulkivat, että joku pudottaisi roposensa, jotta heillä, joilla ei muuten ollut mahdollisuutta hankkia elantoa, olisi mitä syödä.

Sokeilla muut aistit paikkaavat näön puutetta. Kuulemansa perusteella Bartimaios saattoi kuulla, että paikkaa, jossa hän oli, lähestyi tavanomaista isompi ihmisjoukko.

Ehkäpä kysymällä jolta kulta lähellä olevalta hän ymmärsi, että ohikulkija oli Jeesus Nasaretilainen. Hän, jonka kautta oli parantunut ja vapautunut ihmisiä. 

Hän oli aiemmin kuullut Jeesuksesta. Hänellä oli selkeä käsitys siitä, kuka Jeesus oli: Hän oli Daavidin Poika, luvattu Messias.

Bartimaioksessa heräsi määrätietoinen usko; jos Jeesus on parantanut ja vapauttanut muita, Jeesus pystyy parantamaan ja vapauttamaan myös hänet. 

Huomion herättävä huuto

Bartimaios halusi kiinnittää Jeesuksen huomion. Siinä tehtävää kerrakseen. Tiedät, että jos yrität satojen ihmisten keskellä kiinnittää huomion, sinun tosiaan on käytettävä ääntä. Näin Bartimaios teki:

hän alkoi huutaa:

”Jeesus, Daavidin Poika, armahda minua!”

Monet käskivät hänen olla hiljaa, mutta hän vain huusi entistä kovemmin: ”Daavidin Poika, armahda minua!”

Silloin Jeesus pysähtyi ja sanoi: ”Kutsukaa hänet tänne.” He menivät kutsumaan sokeaa ja sanoivat hänelle:

”Älä pelkää. Nouse, hän kutsuu sinua.”

Nämä ihmiset olivat oppineet:

Kun Jeesus kutsuu, jotain hyvää on tulossa

Miehen yllä ollut viitta jäi niille sijoilleen ja hän kiirehti Jeesuksen luo minkä jaloistaan pääsi.   

Mies heitti vaippansa yltään, nousi kiireesti jaloilleen ja tuli Jeesuksen luo.

Jeesuksella oli kummallinen kysymys:

”Mitä haluat minun tekevän sinulle?”

Ihan selkeä asia. Bartimaios tarvitsi näkönsä. Jeesus tiesi sen. Kaikki muutkin tiesivät sen, mutta Bartimaioksen tarvitsi lausua se, minkä hän halusi. 

Sokea vastasi: ”Rabbuuni , anna minulle näköni.”

Näemme kuvauksen omistavasta uskosta:

Anna minulle, mikä minulle kuuluu!

Jumalan tahto on pelastaa, parantaa ja vapauttaa.

Silloin Jeesus sanoi hänelle:

”Mene, uskosi on parantanut sinut.”

Samassa mies sai näkönsä takaisin, ja

Seuraus on puhutteleva:

Hän lähti kulkemaan tiellä (KR 38)…  hän lähti kulkemaan Jeesuksen mukana  (KR 92). 

Kohdassa käytetty sana ακολουθεω on kulkemista voimakkaampi: Kysymys on Jeesuksen seuraamisesta, opetuslapseksi tulemisesta.