329. Jumalan rakkauden siirtoliikkeitä

Oli niin tai näin, Jumala haluaa lämmittää sydämemme. Tehdä meistä Hänelle eläviä, palavia ihmisiä. Ihmisiä, jotka tekevät parhaita, ensimmäisiä tekoja.

Sanan vaatimusten(kin) äärellä on muistettava: Mitä Hän käskee, siihen Hän myös antaa voiman ja kyvyn. Niin tähänkin elävyyteen, palavuuteen ja intoon. Hän lämmittää sydämemme, kun annamme Hänen tehdä niin.

Tämä taas vaikuttaa hengelliseen elämäämme. Sanan lukemiseen. Rukoukseen. Kaikkeen, mitä teemme tällä hengellisellä saralla.

Jatkan keskiviikkoiseen tapaan Michael Forsterin kirjan käsittelyä.

Eilen illalla nukkumaan mennessäni minulle tuli saamaani tekstiviestiin liittyen Raamatun kohta, jossa Jeesus sanoo, että hän siirtäisi lampun jalan pois paikoiltaan sen takia, että eräs seurakunta on hylännyt ensimmäisen rakkautensa.

Vaikka uni tuntui kutsuvan, täytyi ottaa Raamattu ja alkaa lukemaan kohtaa asiayhteydessään:

”Minä tiedän sinun tekosi, sinun vaivannäkösi ja kestävyytesi. Minä tiedän, ettet voi sietää pahoja ihmisiä. Sinä olet koetellut niitä, jotka sanovat itseään apostoleiksi vaikka eivät ole, ja olet havainnut heidät valehtelijoiksi. Kestävyyttäkin sinulla on, olethan joutunut moneen vaivaan minun nimeni tunnustamisen tähden etkä ole antanut periksi. Mutta sitä en sinussa hyväksy, että olet luopunut ensi ajan rakkaudesta. Muista siis, mistä olet langennut, käänny ja palaa tekemään ensi ajan tekoja. Ellet tee parannusta, minä tulen luoksesi ja siirrän lamppusi paikaltaan. Siinä teet kuitenkin oikein, että inhoat nikolaiittojen* tekoja, joita minäkin inhoan.

Jolla on korvat, se kuulkoon, mitä Henki sanoo seurakunnille. Sen, joka voittaa, minä annan syödä elämän puusta, joka on Jumalan puutarhassa.” (Ilm. 2: 2-7)

Ilmestyskirja piirtää eteemme ehdottoman ja suorasukaisen Jeesuksen. Ilmestyskirjan seurakunnille suunnatuissa sanoissa on siitä erikoinen piirre, että niissä näytetään edellyttävän seurakunnilta täydellisyyttä. Yksi ainoa seurakunta, Filadelfia, täytti tämän kriteerin: Herralla ei ollut sille mitään moitteen sanaa. Muille oli sekä kiitettävää että sana, joka kehotti tekemään parannusta – jotta seurakunta välttyisi pois poikkeamisen seurauksilta. Toisena ääripäänä oli Laodikea, jolla oli runsaasti parannuksen tekemistä, vaikka se luulikin itseään täydelliseksi seurakunnaksi.

Efeson seurakunnan ongelma oli se, että se kyllä pyrki hyvään ja koetteli asioita, ilmiöitä ja ihmisiä, mutta oli luopunut ensimmäisestä rakkaudestaan eikä tehnyt ensi aikansa tekoja. ”Ensimmäiseksi” käännetty sana tarkoittaa myös parasta. Tämä seurakunta ei palvellut Herraansa ensimmäisellä, parhaalla innolla eikä tehnyt niitä tekoja, mitä se oli tämän ensimmäisen, parhaan innostuksen ja rakkauden aikana tehnyt.

Seurakunnallisessa kentässäkin puhumme ”ensirakkaudesta” ja liitämme sen usein hengellisen kääntymyksen/uskoontulon aikaan. Tämä tuottaa ongelman niille, jotka eivät ole kokeneet radikaalia kääntymystä tai vaikka olisivat sellaisen kokeneet, heillä ei siihen ole liittynyt sen kummempia tunteita.

Itse kuulun oikeastaan molempiin ryhmiin. Ensiksikin, vaikka periaatteessa tulin mukaan kirkollisiin kuvioihin pystymetsästä (kotini ei ollut mitenkään kuin korkeintaan muotokristillinen, jossa hengellisillä jutuilla tai kirkolla ei ollut arjessa sanaa sanottavana), minulla oli tavallaan hengellinen taustani: Oli helluntalainen koulukaveri, joka kertoi juttuja uskoontulleista ja/tai evankelistoista, jotka puhuivat seurakunnassa ja/tai yöpyivät hänen kotonaan. Oli äitini taannoisen palveluspaikan (äitini on sitä ikäluokkaa, että tytöt aloittivat työuransa palvelustyttöinä, tms.) isäntä ja emäntä, jotka rukoilivat puoletani. Oli uskova matematiikan opettaja, joka oli jakanut meidänkin postilaatikkoomme lentolehtisiä. Oli luterilainen kirkko, joka kustansi joka talouteen Yksi ainoa elämä -kirjan. Ja oli Gideonit, jotka lahjoittivat 3-luokkalaisille Uuden testamentin. Radikaali kääntymykseni, se että kriisin keskellä halusin luovuttaa elämäni Jeesukselle niin kokonaan kuin tajusin lokakuussa -89, oli seurausta tuosta ketjusta.

Paitsi että olen tehnyt hengellisen äkkikäännöksen tapahtumien ketjun yhdessä mutkassa, vatsanpuruja on itselleni herättänyt myös se, lukuunottamatta valtaisaa onnellisuuden tunnetta siinä hetkessä kuin olin elämäni Jeesukselle antanut, tunne-elämääni varjosti vuosi kaudet pikemminkiin alakulo. Jos uskon katsotaan ratkaisevan kaikki ongelmat, olin tullut ikään kuin ”väärin uskoon”.

Kyselyä on herättänyt se, mitä ihmettä on ensimmäinen rakkaus tällaisella prosessin kautta kääntymykseen tulleella (tai sitten uskoon hiljalleen kasvaneella) tai henkilöllä, jolle usko ei ole herättänyt ihmeempiä tunnekuohuja. Mihin ihmeeseen Herra haluaisi tällaisen ihmisen johdattaa?

Mielestäni vastauksen kysymyksiin antaa ajatus siitä, että kohdassa ei puhuta tunnekuohusta – eikä välttämättä rakastumisestakaan, vaan. ”parhaasta rakkaudesta” ja ”parhaista teoista”. Ehkä siinä on ripaus myös alkuajan innostusta ja tinkimättömyyttäkin. Itselläni tuo kaikki näkyi täyskäännökseni jälkeisenä aikana vilpittömänä haluna tehdä Herran tahto sillä ymmärryksellä, joka oli – ja ottaa Sana niin kuin on kirjoitettu. Jälkeen päin tulivat sitten mutkat – ja esimerkiksi se, että henkilökohtaisessa uskonelämässäni tukeuduin ”voideltuihin” ja esimerkiksi yhteisöön… enkä älynnyt luottaa siihen, mitä Herra ITSE oli ITSELLENI puhunut. Vasta nyt paljon myöhemmin Herra näyttää uudestaan johdattavan noihin ensimmäisiin tekoihin – niin kuin eräs henkilö vastottain sanoi: ”Nyt on sinun aikasi kävellä uudestaan vetten päällä”. Hän viittasi tilanteeseen, jossa Pietari Jeesuksen käskystä käveli vetten päällä, kunnes ympärilleen mahdotonta tilannetta katsottuaan alkoi upota.

Forsterin kirjasta löytyi tälle päivälle kohta: ”Jumala sanoo: ´Tahdon lämmittää heidän sydämensä.´”

Kysymys ei ole siitä, mikä on ollut sinun tai minun lähtökohtani. Ei siitä, kuinka täynnä intoa tai rakkautta olemme lähteneet liikkeelle. Joillekin meistä kääntyminen on voinut olla tahdon päätös ilman sen ihmeempiä tunteita – joillakin (niin kuin on tässä kirjoituksessa tullut moneen kertaan esille) kasvua… ja/tai mikään ei kummoisemmin tunnu muuttuneen. Tai sitten joku on ollut tulta ja tappuraa!!!

Oli niin tai näin, Jumala haluaa lämmittää sydämemme. Tehdä meistä Hänelle eläviä, palavia ihmisiä. Ihmisiä, jotka tekevät parhaita, ensimmäisiä tekoja.

Sanan vaatimusten(kin) äärellä on muistettava: Mitä Hän käskee, siihen Hän myös antaa voiman ja kyvyn. Niin tähänkin elävyyteen, palavuuteen ja intoon. Hän lämmittää sydämemme, kun annamme Hänen tehdä niin.

Tämä taas vaikuttaa hengelliseen elämäämme. Sanan lukemiseen. Rukoukseen. Kaikkeen, mitä teemme tällä hengellisellä saralla.

Niin, siihen saamaani tekstiviestiin liittyen… Minulla oli hyvin selkeä tietoisuus siitä, että Herra mieluusti säilyttäisi lampun jalkoineen paikallaan, mutta joskus Hänen on pakko myös siirtää lamppua jalkoineen kauemmaksi. Takana yksinkertaisesti on rakkaus: Tuo siirtoliike voi saada miettimään sitä, mitä henkilö, miksei yhteisökin oikeasti haluaa. Omalla kohdallinikin tuollainen mietinnän vaihe on ollut. Parannuksen kautta siitä olen päässyt eteenpäin, ja lamppu alkaa loistaa taas. Kiitos siitä Hänelle, joka ei savuavaakaan kynttilää/lamppua (osaa öljylamppukin savuttaa…) sammuta, vaan mieluummin hoitaa asian niin, että puhdistus tuottaa tehtävänsä ja valo on juuri niin kirkas kuin uudessa lampussa tai kynttilässä.

Jumala visiitillä

Viivyn edelleen Jumala käy kirkossa -kirjan äärellä. Sinällään mielenkiintoinen kirja, että se kunnioittaa erilaisia kirkollisia viitekehyksiä. Jumalan vierailu kirkossa ei tarkoita vain Jumalan vierailua jossain tietyssä kirkossa, vaan kirjan kirjoittaja puhuu yleisestä tarpeesta, että kirkot kaipaavat yleisesti Jumalan vierailua.

Kirjassa viitataan lähtökohtaan, joka yleisesti ottaen on hengellisen liikehdinnän ja uuden heräämisen lähtökohta: Jumalan vierailun tarpeellisuuden havaitseminen. Siihen herääminen, että me tarvitsemme eri uskonnollisissa viitekehyksissä, kirkoissa ja seurakunnissa Jumalan asiaanpuuttumista. Me tarvitsemme sitä, että JUMALA VIERAILEE KIRKOSSAMME!

Jumala on valmis vierailemaan – myös kirkossamme:

”Minä seison ovella ja kolkutan. Jos joku kuulee minun ääneni ja avaa oven, minä tulen hänen luokseen, ja me aterioimme yhdessä, minä ja hän.” (Ilm 3:20)

Usein tätä kohtaa lainataan tilanteessa, jossa puhutaan nk. uskosta osattoman (tai millä nimellä tällaista ihmistä sitten nimitetäänkään) ja Jeesuksen kohtaamisessa. Asiayhteydessään kohta kuitenkin puhuu Jeesuksen ja seurakunnan kohtaamisesta.

Mutta palataanpa takaisin kirjaan Jumala käy kirkossa.

Kirjan kirjoittaja kirjoittaa pitkään Jumalan vierailusta sellaisena kuin se Hesekielin kirjassa avautuu. Minua jäi puhuttelemaan erityisesti Hesekielin ja Jumalan välinen vuoropuhelu Hesekielin kirjan luvussa 37. Jumala kysyy Hesekieliltä kuolleita luita täynnä olevan laakson äärellä (vapaasti käännettynä): ”Hesekiel, mitä mieltä olet, voivatko nämä luut herätä henkiin?” Hesekiel vastaa: ”Sinä sen tiedät, Herra.”

Voit kuvitella, jos Jumala kysyisi sinulta paikallisella hautausmaalla saman kysymyksen. Mitä sinä vastaisit?

OK – Sinun ja minun näkemykseni kristittyinä linkkiytynee ylösnousemukseen ja ehkä muistaisimme Jeesusta Lasaruksen haudalla ja sanoisimme Martan tavoin: ”Tiedän kyllä, että hän nousee viimeisenä päivänä, ylösnousemuksessa.” Ehkä muistaisimme, että Jumala on antanut Jeesukselle kaiken vallan ja että Hänellä on hallussaan niin elämä kuin kuolemakin. Mutta jaksaisimmeko uskoa, että juuri tuona hetkenä Jumala laittaisi elämän noihin kuolleisiin luihin?

Hesekiel toteaa: ”Herra, sinä sen tiedät.”

Minulle tuosta toteamuksesta huokuu profeetan luottamus: Herra, Sinä tiedät, miten asiain laita on.

Hesekielin usko ei pakene realiteetteja eikä se julista omiaan, vaan taipuu Herran tahtoon.

Aivan niinkuin Lasaruksen haudallakin Herra tietää täsmälleen, mitä tekee ja missä aikataulussa. Hän ei myöhästy.

Hän antaa profeetan suuhun sanan, joka hänen piti puhua.

Edelleenkin olen vaikuttunut kirjan kirjoittajan ajatuksesta. Hän totesi: Jumala antaa herätyksen Sanan kautta.

Toki (kuten herätyksen historiasta saa kuvan) rukouksella on oma tärkeä roolinsa – mutta niin on Sanallakin.

”Mutta kuinka he voivat huutaa avukseen sitä, johon eivät usko? Kuinka he voivat uskoa siihen, josta eivät ole kuulleet? Kuinka he voivat kuulla, ellei kukaan julista? Kuinka kukaan voi julistaa, ellei häntä ole lähetetty? Onhan kirjoitettu: ”Kuinka ihanat ovat ilosanoman tuojan askelet!” Mutta kaikki eivät ole olleet evankeliumille kuuliaisia. Jesaja sanookin: ”Herra, kuka on uskonut meidän sanomamme?” Usko syntyy kuulemisesta, mutta kuulemisen synnyttää Kristuksen sana.” (Room. 10: 14-17)

Jumala kohtaa edelleenkin Hänestä vieraantuneen Sanan kautta.

Tässä kohtaamisessa on jotakin ”ei-ihmislähtöistä”. Suorastaan heräsin huomaamaan painotuksen:

”Näin sanoo Herra Jumala näille luille: Minä annan teihin hengen, niin että te heräätte eloon. Minä panen teihin jänteet, kasvatan ympärillenne lihan ja peitän teidät nahalla, ja minä annan teihin hengen, niin että te heräätte eloon. Silloin te tiedätte, että minä olen Herra.”

Hesekielin tehdessä Herran käskyn mukaan, luut tosiaan heräsivät elämään.

Jumalalle mahdotonkin on mahdollinen.

Kohta myös haastaa: Mikä tilanne sinun/minun elämässäsi/elämässäni on kuin tuo kuolleiden luiden laakso? Yhdet luut vielä menisivät – mutta kokonainen laakso! – Kysyykö Herra sinulta/minulta tänään: ”Mitä sinä ajattelet, voivatko nämä herätä eloon?” Vastaanko/vastaatko luottavaisesti: ”SINÄ, HERRA, TIEDÄT.”

Jumala valtasuuruudessaan kykenee herättämään täydellisesti henkiin laaksollisen kuolleita luita. Hän kykenee herättämään henkiin sinun/minun kuolleet elämäntilanteet, vaikka niitä olisi röykkiöittäin. Niin, Hän kykenee herättämään henkiin myös kuolleen uskonyhteisön, kirkon tai seurakunnan.

Kysymys on siitä, annammeko me Hänen tulla sisään – kirkkoomme, elämäntilanteeseemme.

Suostummeko siihen, että Hän voi paljastaa kurjuuden ja köyhyyden jopa kauniissa kulisseissa – niin kuin tapahtui tuossa Ilmestyskirjan seurakunnassa. Kysymyksessähän oli ulkonaisesti menestyvät seurakunta, joka oli kaikkea muuta kuin inhmimillisesti puutteenalainen. Silti nimenomaan tuo seurakunta tarvitsi eniten ja kipeimmin Herraa. Itsessään se oli köyhä, alaston ja sokea. Johanneksen viesti oli raju: Laodikea, sinä joka kylvet hyvinvoinnissa ja kunniassa, sinä olet itse asiassa köyhä kerjäläinen! Kysymys ei ollut siitä, että rikkaus tai kunnia olisi sinänsä paha asia, vaan siitä, että Laodikean suhde seurakunnan Herraan oli mitäänsanomaton, penseä. Itse asiassa Jeesus oli joutunut oven ulkopuolelle! Laodikea oli menettänyt oikean rikkautensa ja myös näkökykynsä – ja puhtautensa. Laodikea tarvitsi Herransa vierailua.

Miten on tänään minun/sinun laita?

Tuottelias seurakunta

Johdanto
Aiemmin olen kirjoittanut siitä, että Herra ilmestyi kullekin seurakunnalle aina ”erimuotoisena” seurakunnan tilan ja tilanteen mukaan. Tyatiran seurakunnalle Hän oli
”Jumalan Poika, jolla on silmät niinkuin tulen liekki ja jonka jalat ovat niinkuin kiiltävä vaski”
Kirjoitin myös, että Laodikean seurakunnalle Herralla ei ollut kerrassaan mitään positiivista sanottavaa seurakunnasta itsestään. Tyatiralle Herralla sen sijaan oli hyvääkin sanottavaa:

”Minä tiedän sinun tekosi ja rakkautesi ja uskosi ja palveluksesi ja kärsivällisyytesi ja että sinun viimeiset tekosi ovat useammat kuin ensimmäiset.”

Kaikesta päättäen seurakunta oli edistynyt uskossa ja elämässä. Tyatira oli tuottelias seurakunta.

Erikoinen kohta Tyatiralle osoitetussa sanomassa on:

”Mutta teille muille Tyatirassa oleville, kaikille, joilla ei ole tätä oppia, teille, jotka ette ole tulleet tuntemaan, niinkuin ne sanovat, saatanan syvyyksiä, minä sanon: en minä pane teidän päällenne muuta kuormaa;pitäkää vain, mitä teillä on, siihen asti kuin minä tulen.”

Teen uskaliaan kysymyksen: Voisiko tässä olla kyseessä samantapainen oppi kuin tämän päivän äärikarismaattisessa (menestys)teologiassa, jossa kiinnitetään tarpeettoman paljon huomiota sielunviholliseen; On demoneja siellä ja demoneja täällä: korvakoruissa ja lävistyksissä, lasten peleissä, asunnoissa, ja ties missä. Ja demoneita ajetaan ulos joka paikasta.

Jossain vaiheessa kiinnitin huomiota siihen, että menetelmät muistuttavat enemmän ´tai chitä´kuin raamatullista eksorkismia! Asuntoja kun aletaan kiertää ”fiilistellen” ja ”kuunnellen”, missä esineessä henki piileskelee ja kootaan pihalle rovio, jossa poltetaan lasten leluja, huonekaluja, koriste-esineitä, perintökalleuksia, jne. Asunnon omistajaa pyöritetään ympäri myötä ja vastapäivään ja juuria katkotaan, jne. [Olen omin silmin nähnyt tällaista! Ongelma oli, että ns. ´demonit´eivät tainneet lähteä mihinkään, kun perheen mies riehaantui entisestään moisesta! Mielestäni paras lääke tuohon perhe-elämän tragediaan olisi ollut asioiden käsittely ja sielunhoidollinen jämäkkä keskustelu, jossa olisi keskusteltu, mikä johtaa perheväkivaltaan mieluummin kuin perheen esineistön tuhoaminen roviossa!]

Mielestäni riski tässä kaiken demonisoinnissa on, että valloista ja voimista kiinnostutaan liikaa. Tästä henkimaailman tuntemuksesta tehdään jonkinlainen hengellisen elitismin tunnusmerkki. Kuitenkaan kristinuskon ydinsisältö on aivan muualla kuin demoneissa! Eksorkismi on vain yksi seuraanto Jeesuksen antamassa tehtävänannossa julistaa evankeliumia; yksi merkki Jumalan valtakunnan esiinmurtautumisesta muiden joukossa! Jotkut näyttävät tekevän siitä pääasian.

Kaiken huipuksi tämä ”hengellinen elitismi” tuodaan esille sillä tavoin, että ns. ”taviskristitty” kokee alemmuutta siitä, että ei koe ”ilmiöitä”, ei tunnista henkivaltoja, jne. Edelleen väitän, että tällä elitisimillä tehdään kristittyjä riippuvaiseksi – ei Herrastaan – vaan sellaisesta, jolla on kyky tunnistaa, käskeä ja komentaa henkivaltoja.

Voisiko nyt olla niin, että Tyatiran ”taviksille” nimenomaan oli tämä Herran sana, että heidän päälleen ei pistetty mitään muuta kuormaa kuin pitää se, mitä heillä oli!

Uskoisin, että elitistien ahdistamille tämän kuuleminen oli vapauttavaa. Ei heidän tarvinnutkaan erottaa ja karkottaa, vaan heidän ydintehtävänsä oli pitää, mitä heillä oli! Ei tarvittu uutta ilmoitusta, vaan Jumalan Sana. Siinä sivussahan meille luvataan kaikki muukin.


Kolkutuksia

Laodikean kohdalla oli Herralla omituinen ongelma: Hän huomasi tulleensa suljetuksi hurskaan seurakunnan ulkopuolelle!

Seurakunnan näkemys itsestään ja Herran näkemys asiasta eroavat toisistaan: Laodikealaiset pitivät itseään itseriittoisuudessaan malliyksilöinä – jopa siinä määrin, että tulivat sulkeneeksi Herran itsensä ulkopuolelle. Seurakunta oli kuin sadussa keisarin uusista vaatteista; muut näkivät kyllä, etteivät asiat olleet kunnossa, keisariparka uskoi itsekin olevansa vaatetettu – ja hovi pönkitti kuuliaisuuttaan tuota uskottelua.

Myös liki 2000 vuotta myöhemmin yhteisöt väittävät olevansa raamatullisista raamatullisimpia; ulkopuolinen, valveutunut katselija, joka suostuu uskomaan silmiään eikä alennu hoviksi liehittelemään vaatteetonta keisaria, ymmärtää tilanteen!

Aikamme kristitty on liian usein ”aivoton” olio: hän ei uskalla ajatella omilla aivoillaan – etenkään, jos/kun asioita perustellaan profetioilla, ilmestyksillä tai syvälliseltä tuntuvalla Raamatun opetuksella.

Pahimmillaan tilanne on kuin Laodikean seurakunnassa kuunaan: Häpeällinen alastomuus, tilanteen kestämättömyys, näkyy pitkälle ulospäin; itse yhteisö kerta kaikkiaan kieltäytyy sitä näkemästä.

Kutsu parannukseen voidaan hylätä sanomalla vastoinkäymisiä ”sielunvihollisen juoniksi”, tilanteet ulkoistetaan – ja syytetään niistä ”vastustajia” – jotka usein ovat niitä kritisoivia ääniä, jotka yrittävät varoittaa yhteisössä vallitsevasta kestämättömästä tilanteesta.

Itselleni kävi hieman yli vuosi sitten erikoinen (ja kuvaava) tapaus, jota avaan hieman niille, jotka eivät taustaani tunne: Olen kuulunut pitkän aikaan yhteisöön, jonka menettelytavat paljastuivat pitkässä juoksussa kestämättömiksi. Kun yritin ottaa menettelytapoja puheeksi, jouduinkin itse ”syytettyjen penkille” – ja lopulta vetäytymään takavasemmalle. Minusta (ja muista ennemmin (ja myöhemmin) lähteneistä) tehtiin yhteisössä syntipukki. Kyyti oli kylmää – sanoisin.Yhteisön johtajan sanoja lainatakseni, hän odotti, että yhteisö alkaa ”kasvamaan, kun ´harhaopettajat´(!) ovat lähteneet.” Kysymys on ”ongelmien” ulkoistamisesta.

Toissa kevättalvella yhteisön johtaja sairastui. Edellisenä yönä sain sydämelleni sanat Hesekielin 13:nnesta luvusta – ja samaan aikaan saman sanan sai sydämelleen myös toinen yhteisöstä lähteyn. Luvussa puhutaan siitä, miten parannus on tarpeen profeetankin kohdalla silloin, kun tämä on hairahtunut tieltä. Sanoma oli todella vakava. Seuraavana päivänä tiesin yhteisön johtajan saaneen aamulla sairaskohtauksen. Sanoin ääneen, etten tosiaankaan voi asiasta iloita, pikemminkin on suru ja hätä.

Kun yhteisön johtaja oli sen verran toipunut (muistaakseni kahden viikon päästä), soitin hänelle ja kerroin, mitä oli sydämelläni. Sanoin näillä sanoilla: ”Sanoi kuka tahansa, mitä tahansa, muista että en minä eikä yksikään seurakunnastasi lähtenyt, ei rukoile sinulle pahoja asioita. Herra kutsuu sinua parannukseen.” Kuvitella, että pari viikkoa myöhemmin kuulin yhteisön sisältä, mainitun johtajan väittäneen, että hän tietää meidän rukoilevan pahoja asioita! Kysymys on ongelmien ulkoistamisesta.

Myös Laodikea näyttää ”ulkoistaneen” ongelmansa ja kieltäytyneen näkemästä, että Herra kutsuu sitä parannukseen.

56. Ylpeys ja hairahdus

En väitä tässä kirjoittavani mitään uutta ilmoitusta sinänsä. Pitkällä ajoreissulla avautunut näkökulma oli kuitenkin itselleni hätkähdyttävän tuore.

Aloitan Laodikean seurakunnasta.

Tuttu kohta menee näin:

”Ja Laodikean seurakunnan enkelille kirjoita: ’Näin sanoo Amen, se uskollinen ja totinen todistaja, Jumalan luomakunnan alku: Minä tiedän sinun tekosi: sinä et ole kylmä etkä palava; oi, jospa olisit kylmä tai palava! Minä tiedän sinun tekosi: sinä et ole kylmä etkä palava; oi, jospa olisit kylmä tai palava! Mutta nyt, koska olet penseä, etkä ole palava etkä kylmä, olen minä oksentava sinut suustani ulos.

Sillä sinä sanot: Minä olen rikas, minä olen rikastunut enkä mitään tarvitse; etkä tiedä, että juuri sinä olet viheliäinen ja kurja ja köyhä ja sokea ja alaston.

Minä neuvon sinua ostamaan minulta kultaa, tulessa puhdistettua, että rikastuisit, ja valkeat vaatteet, että niihin pukeutuisit eikä alastomuutesi häpeä näkyisi, ja silmävoidetta voidellaksesi silmäsi, että näkisit.
Kaikkia niitä, joita minä pidän rakkaina, minä nuhtelen ja kuritan; ahkeroitse siis ja tee parannus.
Katso, minä seison ovella ja kolkutan; jos joku kuulee minun ääneni ja avaa oven, niin minä käyn hänen tykönsä sisälle ja aterioitsen hänen kanssaan, ja hän minun kanssani.
Kuten kirjoittamassani ”johdannossa” mainitsin, on varsin mielenkiintoista, että jokaista seurakuntaa Herra puhuttelee eri tavoi – ja myös ikään kuin näyttäytyy hieman erilaisena kullekin seurakunnalle sen mukaan, missä tilassa Hän näkee seurakunnan olevan.
Laodikealle seurakunnan Herra on ”Amen, se uskollinen ja totinen todistaja, luomakunnan alku”. Voisiko syy tähän olla, että Herra tapaa seurakuntansa valehtelemasta itselleen ja Herralleen ja samalla siitä tilanteesta, että seurakunta väittää olevansa itse pää?
Tästähän Herra seurakuntaansa nuhtelee; seurakunta väittää omistavansa kaiken tarpeellisen niin, että ei enää mitään tarvitse. Sen sijaan Herra näkee seurakunnan tilan: jos mikä niin Laodikean seurakunta oli tarvitseva; juuri itseriittoisuudessaan Laodikean seurakunta oli tarvitseva, viheliäinen; rikkaudessaan köyhä; siiinä, että se kerskasi hengellisestä näkökyvystään ehkäpä ilmestyksisään ja armolahjoista, sokea ja alaston.
Olen monesti kuullut opetettavan, että penseys näkyy ensimmäisenä kirkossa käyntien määrässä. Kyllä se varmasti yksi kylmenemisen mittari onkin – mutta nimenomaisessa kohdassa Herra ei viittaa mihinkään numeeriseen (kirkossa käyntiin, Kirjoitusten lukemistahtiin ja tai rukouksen minuuttimääriin) vaan laadulliseen asiaan! Pensyden ulkoinen tunnusmerkki olikin itseriittoinen asia suhteessa Jumlaaan ja ehkäpä tarjottuun hengelliseen ohjaukseen. Ajatus Laodikeassa näyttää olleen: ”Mitä sinä tulet minua neuvomaan, kyllä minä nämä jutut hallitsen!” Siinä missä Laodikean seurakunta piti itseään voideltuna ja valittuna (ehkäpä ainoana sellaisena!) yhteisönä, se osoittautuikin Herran silmissä arvottomaksi rihkamaksi ja saastaiseksi vaatteeksi. (Tässä yhtymäkohtaa VT:n profeettoihin) Herran neuvo oli kutsu parannukseen ja ”ostoksille”; seurakunnan oli ostettava kultaa, tulella puhdistettua sekä valkoiset vaatteet.
Sanan valossa ymmärrämme, että tulella puhdistettu kulta kuvaa Jumalan sanana ja sen totuutta, valkoiset vaatteet varsin todennäköisesti Kristuksen vanhurskautta.  Jumalan Sanan totuus puolestaan vapauttaa meidät niistä harhaluuloista, jotka meillä voi olla itseemme nähden. Omatekoinen (van)hurskautemme on Herralle saastainen vaate; Hänen edessään Kristuksen sovitus on ainoa kelvollinen.
Hulluinta, mitä voi kuvitella hurskaan Laodikean kohdalla, oli, että itse Herra joutui kolkuttelemaan tuon hurskaan seurakunnan ulkopuolella.
Kolkuttelusta lisää Laodikea 2/2

Minä tiedän – sanoo Jumala

Johdanto

Ajatuksia Ilmestyskirjan äärellä ei ole perusteellinen eksegeesi. Enemmänkin tavallisen raamatunlukijan ajatuksia, jotka ovat syntyneet, kun olen peilannut hengellisen kentän ilmiöitä Ilmestyskirjan lukujen 2-3 sanomaa vasten.  Tässä kuitenkin muutamia näkökulmia.

Rakenne

Seurakunnille osoitettujen ”sanomien” äärellä kiinnitin huomion tiettyyn symmetriaan, joka on lukujen sisällä.

Uskon, että kielellisen tyylin ohella symmetrialla on sanottavansa.

Seuraavassa muutamia huomioita.

Erinäköinen Herra

Todella mielenkiintoinen huomio oli, että Herra näyttää näyttäytyvän eri seurakunnille hieman ”erinäköisenä” sen mukaan, mikä on seurakunnan tilanne ja tila.

Avain näyttää olevan sanat:

”Minä tiedän”

”Minä tiedän sinun tekosi”, Hän sanoo, tai: ”Minä tiedän, missä sinä asut” – ja jatkaa kuvailemalla seurakunnan tilaa.

”Minä tiedän” puhuttelee; kertoo, että seurakunnan todellinen Herra tietää, ”missä mennään”.

  • voimme näytellä toisillemme erilaisia rooleja
  • voimme rakentaa rooliemme ympärille hienon toiminnan ja hienoja kulisseja,
  • voimme valaista kulissimme keinovaloilla
  • mutta niin kuin fraasinomaisesti sanomme – Herra näkee sydämen, motiivit. Häntä eivät roolit, kuissit ja keinovalot – eivät maskeeraukset ja puvustukset voi pettää; Hän tietää, mitä kulisseissa tapahtuu.

Vanhan testamentin profeetoilla ja Ilmestyskirjan sanomalla seurakunnille on monessakin kohdassa yhtymäkohtia:

  • Ne tekevät eron oikean ja väärän profetian välille, samoin oikean ja väärän profeetan välille. Väärän profetian hedelmä on väärä rauha väärässä paikassa: silloin kun pitäisi julistaa herätystä ja parannusta, väärä profetia julistaa rauhaa ja menestystä; silloin kun pitäisi lohduttaa, väärä profetia repii rikki. Usein väärä profetia on ainakin eksytyksen välinen, usein myös siihen liittyvän vallanhimon väline. Erityisesti Jesajan ja Jeremian kirjojen alkupuoli (Jeremiassa peräti 28:een lukuun saakka!) painii tämän aihepiirin kanssa, samoin Hesekielin 13 ja 34. luku. Ilmestyskirjassa samaa vakavaa sanomaa tuo enkelin sanoma Tyatiran seurakunnalle.Todellisen, oikean profetian hedelmä on oikea parannus oikeassa paikassa; todellisen, oikean profetian hedelmä on myös lohdutus, silloin kun sitä tarvitaan.
  • Sanoman ydin ei ole mieletön, itseriittoinen moukarointi, vaan ”lampunjalkojen” oikealle paikalleen laittaminen. Sanomissa sykkii kaiken vakavuuden keskellä Isän sydän, joka on huolissaan seurakunnan tilasta, Isän sydän, joka laittaa lapsilleen rajoja.
  • Sanomassa on aiheellista nuhdetta, joka koskettaa paitsi ulkoista käytöstä, myös sellaista, mikä ei näy ulospäin.
  • Sanomassa on myös kiitosta silloin, kun se on aiheen. Itse asiassa sanomassa on kaksi ääripään seurakuntaa: Filadelfia, joka saa kiitosta, ja Laodikea, joka saa roppakaupalla nuhdetta.