Pettyneestä pastoriksi

Edellisessä kirjoituksessani kirjoitin siitä, kuinka ennakkoluulojani -karsittiin niin ”hihhuleina” kuin ”kuivina kapakaloinakin” pitämistä yhteisöistä.

Nk. uskoontuloni mullisti elämäni: Kuolemanpelko oli tipotiessään ja yli ymmärryksen menevä ilo ja rauha täytti mielen. Suhtautumiseni yliluonnollisiin ja järjellä selittämättömiin kokemuksiin muuttui, kun koin yliluonnollisia ja selittämättömiä asioita, joille peruslähtökohtaisesti en ollut avoin.

Kirjoitin myös kokemuksestani nk. Pyhän Hengen täyteyden ja kielilläpuhumisen suhteen. – Kun tällainen asia tapahtuu täydessä ymmärryksessä olevalle ihmiselle ja ihmiselle, joka senkin jälkeen jatkaa normaalia elämää, sille voinee laittaa painoarvoa (vai mitä ajattelet?). – Aiemmin olin luullut kädet ylhäällä ylistäviä ihmisiä kajahtaneiksi – ja nyt minun teki mieleni nostaa kädet ylös!

Hamusin elävän uskon ja elämän perään. Kävin tilaisuuksissa, jotka huokuivat elämää. Halusin itsekin olla elävä uskova.

Tästä kaipauksestani alkoivat oppivuodet, joista menneinä vuosina kärkkäästikin kirjoitin karismaattisena harharetkenä.

Kymmenkunta vuotta palasia uudelleen aseteltuani ajatteluuni ja kirjoituksiinikin on tullut malttia – ja ymmärrystä niin itseä kuin toisiakin kohtaan.

Tilanteisiin itse kunkin tuo oma elämänhistoria ja jokainen tuo tilanteisiin mukanaan oman elämänhistoriansa.

Näin minulle kävi…:

Totta kai nuori ihminen kyselee elämän suuntaa monella tasolla… Mielessä pyörii, mitä teen työkseni, kenen kanssa perustan perheen ja millä tavalla voin vaikuttaa asioihin ympärilläni…

Ratkaisin asiat asiayhteydessään parhaimmaksi katsomallani tavalla.

Pikkuisen reilun vuosikymmenen päästä aloin katsella asioita uudesta näkökulmasta: Rakentavatko valitsemani asiat elämääni ja esimerkiksi lasteni elämään? Haluanko kertoa muille uskosta, jota elin todeksi?

Vastaus oli selkeä: EI ja EN.

Vasta muutaman vuoden prosessin jälkeen sain asiaan selityksen.

Vinoon menneessä uskossa ja käytänteissä harvoin on kysymys pelkästään uskosta itsessään. Usko on ymmärrykseni mukaan peruslähtökohtaisesti rakentava ja elämää eteenpäin vievä asia. Jos näin ei ole, syytä ei kannata etsiä uskosta tai uskon kohteesta (Jumalasta, Raamatusta, Jeesuksesta, tms.), vaan uskon perusteluista tai oppirakennelmista – ja ihmisistä niiden takana.

Perehdyttyäni narsismin eri ilmentymiin ja katsellessani uskonyhteisöjen ja uskon outoja ilmentymiä, alkoi hahmottua, kuinka varsin usein taustalla on narsismin piirteitä ja toimintamalleja.

Kokemani alkoi saada nimiä:

Karismaattisuuden valjastaminen ihmisten manipuloimiseen, valheiksi paljastuneet ja/tai rutkasti liioitellut ihmekertomukset, jne. olivat kaikki narsismin suoria tai välillisiä ilmentymiä.

Tämän kaiken mahdollisti ihmisen perusluottamus ”pappiin ja poliisiin”. Kukaan ei tullut ajatelleeksi, että asiat voisivat olla niin peruslähtökohtaisesti vinossa. Vinoutta etsi mieluummin itsestään kuin ilmiöistä ympärillään – aivan kuin Keisarin uudet vaatteet -sadussa.

Pettymyksen ja suuttumuksen sekava tunneryöppy päällimmäisenä mietin elämäni viimeisintä vuosikymmentä – hukkaan heitettyjä vuosia, uhrauksia ja aherrusta – jotka hetkessä pyyhkäistiin pois. (Tai siltä minusta ainakin näytti.)

Ei vitsit, en tule koskaan enää julkisesti puhumaan näistä asioista. Kahden kesken voin kertoa uskovani, mutta en koskaan … julkisesti…

Kavahdin ajatustakin helluntalaisista (vaikka totta puhuen helluntalaisten piirissä kokemani ei tapahtunut…), karismaatikoista – ja kaikesta, mikä viittasi yhteisössäni esiintyneisiin opillisiin vivahteisiin… Menestyksestä, auktoriteetista, terveydestä, jne. en halunnut kuullakaan…

Jumalan hoitokuuri kohdallani oli samanmoinen kuin uskoontulonikin kohdalla: Hän laittoi minut kohtaamaan asiat.

Työskentelin vanhustyön projektissa. Järjestin runotilaisuuden vanhustentalojen kerhohuoneella. Henkilö, joka runoja lausui, oli valinnut yhdeksi runokseen Aale Tynnin Kaarisillan:

Ja Jumala sanoi: ”Toisille annan toiset askareet,
vaan sinulta, lapseni, tahdon, että kaarisillan teet.
Sillä kaikilla ihmisillä on niin ikävä päällä maan,
ja kaarisillalle tulevat he ahdistuksissaan.
Tee silta ylitse syvyyden, tee, kaarisilta tee,
joka kunniaani loistaa ja valoa säteilee.”

Minä sanoin: He tulevat raskain saappain, multa-anturoin –
miten sillan kyllin kantavan ja kirkkaan tehdä voin,
sitä ettei tahraa eikä särje jalat kulkijain?

Ja Jumala sanoi: ”Verellä ja kyynelillä vain. 
Sinun sydämesi on lujempi kuin vuorimalmit maan –
pane kappale silta-arkkuun, niin saat sillan kantamaan.
Pane kappale niiden sydämistä, joita rakastat,
he antavat kyllä anteeksi, jos sillan rakennat.
Tee silta Jumalan kunniaksi, kaarisilta tee,
joka syvyyden yli lakkaamatta valoa säteilee.
Älä salpaa surua luotasi, kun kaarisiltaa teet:
ei mikään kimalla kauniimmin kuin puhtaat kyyneleet.”

– Aale Tynni –
Tätä runoa en unohda (Otava 1977)

… Älä salpaa surua luotasi…

Purkamista ja itkua riitti… Milloin kenenkin kahvipöydässä tai lenkkipolulla…

Miten uskovaiset voi olla niin p******isia toisilleen?

Oli kysymykseni.

Seurakunta… Ei, ei… En mie taho…

Työpaikkani siirtyi kirkonkylän toiselle laidalle helluntaiseurakunnan naapuriin. Rukoushuoneen pihapiirissä talkoilevat helluntalaiset kesyttivät minua keskustelu kerrallaan. Erityisesti yhdellä pariskunnalla oli ”taipumus” ilmaantua paikalle, kun olin tiukoilla uskoni ja elämäni kanssa ja rohkaista tilanteeseen sopivasti.

Poikani halusi rippikouluun. Liityin kirkkoon – ja menin yhtenä hyisenä pakkasiltana kirkkoon, jotta poika saisi täytettä rippikoulukorttiin.

Olet vapaa, vapauta muita. Sinua rakastetaan, rakasta muita. Olet saanut anteeksi, anna anteeksi muille.

Papin synninpäästön sanat vapauttivat. Elämääni eivät määrittele ihmiset, vaan Jumala.

Keskustelu toisen narsismin kanssa tekemisiin joutuneen kanssa helpotti. Sain toivoa, jota tarvitsin.

Episodit eivät päättyneet tähän.

Viikon kuluttua edellisestä kirkkokäynnistä koin vahvasti, että minun olisi pitänyt mennä 50 km päässä olevaan helluntaiseurakuntaan.

Mitä ihmettä? Onhan se tuttu kirkko, jossa kävin edellisenä sunnuntaina – tai lähin kirkko 15 km päässä…

Tunne ei jättänyt rauhaan. Lähdin liikkeelle.

Tilaisuuden loppuvaiheilla tapahtui jotain erikoista – jopa kyseisen seurakunnan mittapuiden mukaan: Nainen, joka ei ennen eikä jälkeen kyseisen sunnuntain ollut puhunut kielillä, alkoi puhumaan kielillä. Kielillä puhumisen aikana aloin itkeä ja tärisin päästä varpaisiin. Nainen lopetti kielilläpuhumisen ja puhui elämänkaareni kipupisteineen. Kaiken huipennukseksi, kun kaivoin tilaisuuden loputtua laukustani kännykän, minulle oli tullut tekstiviesti eräältä henkilöltä, jossa oli sama yksityiskohta kuin naisen sanoissa.

Kuka tahansa voi kuvitella, miten vaikuttunut olin tapahtumaketjun jälkeen. Olin saanut menneiden karujen ja valheisiin ja manipulointiin perustuvien kokemusten vastapainoksi maistaa, mitä on aito ja terve Jumalan toiminta.

Tapahtumien jälkeen hakeuduin teologiseen tiedekuntaan, pääsin luterilaiseen seurakuntaan töihin – ja sen jälkeen helluntaiseurakuntaan.

Merkityksellistä kirjoittamista

Luettavanasi on blogini 700. kirjoitus. Kolmen viikon päästä blogini täyttää kolme vuotta. Näinä päivinä täyttyy 30 000 lukijan raja.

Tästä kaikki alkoi – alunperin tyhjästä – testisivusta.

Kirjoittamalla ja erilaisia WordPressin vimpaimia kokeilemalla.

Innoituksen bloggaamiseen sain käytännöllisen teologian lehtorilta, joka oli perustanut opetustyön tueksi WordPress -sivuston.

Rakastaa on vahva sana. Kirjoittamisen ja kirjojen kohdalla sitä voin käyttää. Olen rakastanut kirjoittamista siitä saakka, kun olen oppinut kirjoittamaan – samoin kirjoja niin kauan kuin olen osannut lukea. Ajattelin, että blogi on väline keskustella opiskelutoverien kanssa ja/tai purkaa kohtaamiani hengellisen kentän ilmiöitä.

Kommentti kommenttiin käänsi blogini suunnan. . Ilmainen mainostaja nimeltä puskaradio teki kommentin kommentoinnin aikaan työtään; kävijämäärä kasvoi kymmenkertaiseksi.

Tartuin entistäkin terävämmin käsiteltävään aiheeseen, koska sain nähdä uudelleen ja uudelleen tuttujen tapahtumakulkujen putkahtavan esiin niin taannoisen taustayhteisöni, sen tukijoiden kautta/toiminnassa kuin vastaavia asioita käsittelevien tahojen kirjoituksissa/kannanotoissa.

Palautteesta päätellen blogiani seuraa ainakin kaksi ryhmää:

  • ne, joille edustan uhkaa ja
  • ne joille annan sanoja heidän kokemilleen asioille ja/tai turvaa. Joukossa on toki myös niitä,
  • jotka ikään kuin ”eksyvät” tänne jonkin Google-haun ja/tai toisen blogin myötä.

Olen useassa yhteydessä törmännyt ajatukseen eteenpäin ajavasta intohimosta. Tässä sanoittajana on Cristian Mihai:

Salaisuus on sen tekeminen, mihin sinulla on intohimo, sen tekeminen, joka merkitsee sinulle syvästi jotain. Koska jos teet näin, tapahtuu jotain merkillistä: joku muu yhtyy siihen, mitä olet tekemässä. Jos jokainen postitus merkitsee sinulle jotain, se yhtä lailla ja eittämättä merkitsee myös jolle kulle muulle jotain.

Raamatullisin termein voisi puhua pienistä teoista, pienestä siemenestä, uskollisuudesta vähässä, sen tekemisestä, joka on käsillä, uskon askeleiden ottamisesta

faith-in-wor_syksy.

Kun vastakkainasettelu on väistämätöntä

Puskasta toimintaan

Blogiani lukeneet ovat nähneet kirjoittelussani monenmoisia vaiheita:

  1. ”puskavaihe”, vaihe, jossa halusin olla mahdollisimman etäällä ”elämäni narsisteilta” (huomaa, että termi on hieman raju sen vuoksi, että en voi juurta jaksain selittää, mistä tai keistä on kysymys. Termillä elämäni narsistit tarkoitan kohtaamiani joko narsisteiksi virallisesti diagnosoituja henkilöitä tai voimakkaasti narsistisia piirteitä omaavia henkilöitä, joita matkalleni on ”siunaantunut” useita lähtien varhaislapsuudesta aivan viime vuosiin. Näin en myöskään osoita sormella erityisesti ketään heistä, vaan kirjoitan mahdollisimman yleisesti ilmiöistä, en pelkästään ihmisistä niiden takana) ja heiltä piilossa. Sen jälkeen
  2. Jumalan ilmestymisen, hoidon ja rohkaisun vaihe ja sitä seurannut vähittäinen
  3. ”siipien kasvatteluvaihe” ja
  4. toiminnan vaihe.

Rauhaanjättäminen – usein utopiaa

Joissain blogin vaiheissa minua on syytetty jopa ”elämäni narsisteihin” kohdistetusta vainoamisesta ja käsketty jättämään heidät rauhaan. Mieluusti toki jättäisinkin – ja itsekin eläisin rauhassa.

Narsistin kohdalla ”rauhaanjättäminen” on käytännössä ihmeiden ihme toteutuessaan. Narsisti nimittäin ei hevillä jätä rauhaan sitä, jonka kokee uhkaksi jollakin tavoin. Narsistin kohdalla uhkaksi kokemiseen riittää välillä pelkkä läsnäolo, jonka narsisti kokee uhkaksi. Uhkaksi riittää esimerkiksi se, että henkilö on pääsemässä siivilleen ilman narsistia. Psykologia puhuu ”narsistin lähteestä”. Kun tämä ihaileva lähde ehtyy, narsisti on hyvin, hyvin vihainen! – Kuten Seppo Juntunen viime keväänä totesi eräässä tilanteessa:

”Mieluummin en olisi tässä puhumassa, mutta koska narsisteja on, olen…”

Tällä hän tarkoitti, että narsistisen ”toiminnan jatkuminen” oli syynä siihen, että hän – jälleen kerran – puhui ilmiöstä. Totta tosiaan tuolle puheelle tuntuu olevan tilausta, koska niin Sepolle kuin minullekin putkahtelee eteen ihmisiä, jotka (huokaus…) kertovat tutulta kuulostavan tarinan.

Case: Daavid ja Saul

Hurmuri ja pyrkyri

Olen lukenut paljon niin psykologian näkökulmaa narsismiin kuin myös hengellistä opetusta aiheesta. Samalla olen havahtunut siihen, että ilmiö ei ole Raamatullekaan vieras. Raamatun narsisteja voisivat olla kuninkaat Saul ja Herodes sekä kuningatar Iisebel. Kuvaavaa, sillä narsisti haluaa aina tavalla tai toisella VALTAA joko maallisessa tai hengellisessä muodossaan.

Kuningas Saulin tarina on erinomainen esimerkki siitä, kuinka narsisti hurmaa ympäristönsä. Ne jotka halusivat israelilaisille kuninkaan mieltyivät nimenomaan Saulin ulkonaiseen olemukseen. Narsisti tosiaan osaa näyttää pätevältä, tehtävään tarvittavilla alueilla muita päätään pidemmältä. Siksi hän yleensä pääseekin pitkälle.

Tukijasta uhkaksi – tahtomattaan

Ennemmin tai myöhemmin alkavat ongelmat – viimeistään silloin, kun joku (ehkä itsekään sitä tajuamatta) näyttää narsistin mielikuvissa muodostuvan uhkaksi narsistin asemalle. Muistamme esimerkiksi sen, että Daavid oli niin kauan Saulin suosiossa, kun Saul koki, että Daavidista oli hyötyä hänen valtakunnalleen eikä uhkaa hänen asemalleen. Heti, kun Daavid sai suosiota, Saul koki hänet uhkakseen. Vaikka Daavidista olisi edelleen ollut hyötyä Saulin valtakunnalle, koska Daavid oli koko ajan lojaali Saulille, Saul alkoi vainoamaan Daavidia.

Aikamme karismaattisen kentän auktoriteettiopetuksessa usein lainataan Daavidia: ”älkää koskeko minun voideltuihini” ja esimerkiksi kielletään arvioimasta henkilöä ja/tai hänen opetustaan. Asiayhteydestä huomaamme, että Daavidilla oli tilaisuus tappaa Saul – ja hän kieltäytyi fyysisesti koskemasta Sauliin ja hänen henkeensä. Siitä, että Daavid olisi hyväksynyt Saulin tekemiset, sanat eivät anna viitteitä.

Luottamus voiman ja voiton salaisuus

Daavidin elämästä on paljon oppimista. Lukemalla Daavidin psalmeja voimme huomata, että hän laittoi luottamuksensa Herraan ja siihen, että viimein oikeudenmukaisuus voittaa. Kun olen noita psalmeja lukenut ja niihin paneutunut, olen huomannut, kuinka niissä on luottamuksen pohjavire, joka näyttää tulleen nimenomaan sitä kautta, että Daavidilla oli henkilökohtainen, jopa läheinen suhde Herraansa. Samaan tapaan Job pystyi elämänsä synkimpinä hetkinä sanomaan, että hän tietä Lunastajansa elävän ja tietää, että tämä Lunastaja seisoisi viimeisenä hänen multiensa päällä. Ja entäpä Jeesus? Hän pystyi nukkumaan myrskyn keskellä – ja kirjaimellisesti kävelemään pois vainoojiensa keskeltä. Kysymys oli suhteesta, joka heillä oli Jumalaan. He tiesivät Jumalansa elävän!

Tinkimätön oikeuden tavoittelu

Toinen, minkä olen Daavidista – ja Jeesuksesta – pistänyt merkille, on heidän tinkimätön halunsa ja pyrkimyksensä oikeuden voittamiseen ja sen mukainen toiminta ja rukous. Esimerkiksi Daavidilta löydämme rukouksia, joissa hän kertoo tietävänsä, että pahat vielä hävitetään ja Jeesukselta mm. tuhon profetia Jerusalemille.

Suru ja myötätunto uppiniskaisuuden edessä

Heiltä löydämme myös toisenlaisen katsantokannan asiaan: surevan ja myötätuntoisen. Daavid suri Saulin kuolemaa, Jeesus Jerusalemin kohtaloa. Heissä tulee esille Jumalan mielenlaatu. Kumpikaan heistä ei ilkkunut vastustajiensa kohtalolla, kuten ei Jumalakaan ttee; Hänen mieleensä ei ole jumalattoman kuolema. Suurin voitto olisi, jos jokainen kääntyisi teiltään!

Valitettavasti kaikki eivät käänny – ainakaan oikeaan suuntaan. Saul kääntyi entistä syvemmälle pimeyteen vallanhalunsa ja oman minänsä sokaisemana. Kun Jumala tuntui vaienneen, hän kääntyi noituuden puoleen; kun ”tavallinen” toiminta ei riittänyt, hän kääntyi valheen puoleen – ja sinetöi dynastiansa lopun.

Koskaan, ei koskaan, pahuudella ole siunausta!!!

Case:Elia ja Iisebel

Hallitsija ja hengellinen vaikuttaja

Toinen Raamatun kuuluisa narsisti näyttää olleen kuningatar Iisebel. Hän on tyyppikuva paitsi hallitsijasta, myös hengellisestä vaikuttajasta, joka pystyi manipuloimaan miestään, kuningasta, ja monia muita. Tämän päivän karsimaattisuudessa liikkuu opetusta ”iisebelin hengestä”, joka usein samaistetaan voimakkaisiin naisiin. Jos emme puhu ”hengestä”, vaan ilmiöstä, ilmiön voi kahdata yhtä lailla molemmissa ”sukupuolissa”. Toinen mikä Iisebeliin yhdistetään usein on ”auktoriteetin uhma”. Eräässä mielessä tämä selitys ontuu, koska asemansa perusteella Iisebel edusti auktoriteettia – ja käytti sitä kursailematta ja häikäilemättä.

Hairahtunut hengellisyys kansan makuun

Tässä yhteydessä kohtaamme aikamme karismaattisuuden auktoriteettiopetuksen aukkokohdan. Aiemmin mainitsinkin, että auktoriteettia pitäisi tämän opetuksen mukaan kunnioittaa eikä siihen koskea. Iisebel ja Ahab jos ketkä olivat auktoriteetteja. He olivat auktoriteettaja myös aikansa hengellisyydessä, tosin niin, että olivat johtamassa kansaa epäjumalanpalvelukseen. Myös tuon ajan ”uskovat” kulkivat ihmeiden ja merkkien perässä – joita kaikesta päättäen myös Baalin profeetat tekivät. Nämä väärät profeetat olivat myös toisessa mielessä kansan makuun: Heidän sanomansa oli mukavaa kuultavaa, kun suola ei kirpaissut. (Vrt. myös Jer 24, Hes 13 ja 34) Nämä profeetat olivat narsistisen Iisebelin ”hovi”.

Kantti kestää kompromissittoman kohtaamisen

Sen sijaan Elia ja Elisa joutuivat vastakkain Iisebelin ja tämän ”hovin” kanssa, koska edustivat Iisebelille uhkaa – olemalla Jumalan palvelijoita kompromissittomasti.

Tänä aikana karismaattisissa piireissä tähyillään Elian ja/tai Elisan edustamana ”kaksinkertaisen” voitelun perään. Joskus tuntuu, että näitä ”voiteluita” luvataan melko kevyesti. Ikään kuin unohdetaan, mitä tuo ”voitelu” edustaa: kompromissitonta seisomista Jumalan ja Hänen Sanansa ja tahtonsa edustaman takana. Tämä kompromissittomuus johtaa joissain tilanteissa väistämättömään konfliktiin ja vastakkainasetteluun sellaisen kanssa, joka on vastoin Jumalan ja Hänen Sanansa ja tahtonsa edustamaa. ”Elian voitelusta” on glooria kaukana. ”Voideltu Elia” joutui kannaltaan haastavaan – jopa vaaralliseen – vastakkainasetteluun ”auktoriteetin” kanssa. Kun luemme Elian ”tarinaa” huomaamme, että hän ei tuollaiseen vastakkainasetteluun hakeutunut, vaan lähinna ajautui sen vuoksi, mitä edusti.

Kuten aiemmin totesin Daavidin kohdalla, Elia näytti tuntevan Jumalansa. Siksi hänellä oli kanttia seisoa yksin Baalin profeettojen haastajana. Hän tiesi Jumalansa voiman ja mielen.

Ei mikään pilipalivoima

Joskus meillä on sadunomainen kuva näistä Baalin profeetoista. Pidämme heitä ”pilipaliprofeettoina”. Asiayhteydestä meidän on huomattava, että näyttää siltä, että ikään kuin nämä ”profeetat” olisivat kokeneet saaneensa jonkinlaisia vastauksia tai ainakin näitä vastauksia odottaneet ja olettaneen, koska Raamatun lehdillä kertomuksesta välittyy käsitys siitä, että ”Baalin vastaamattomuus” oli heille shokki.

Luin vastottain kertomusta Aasiassa alkuperäiskansojen parissa lähetystyötä tehneestä raamatunkääntäjästä, joka kertoi suhtautuneensa heimojen keskellä olevaan taikauskoon nimenomaan taikauskona, kunnes raamatunkääntämisessä kohdatut vaikeudet saivat hänet miettimään sielunvihollisen todellisuuden mahdollisuutta. Valaiseva tarina kertoi, kuinka tämä raamatunkääntäjä tiimeineen kääntyi rukouksessa solmukkaassa tilanteessa Jumalan puoleen ja yksi osa kerrallaan pettänyt tekniikka alkoi toimia siinä määrin, että painotyö saatiin valmiiksi. Tapahtuneesta lähetystyöntekijälle oli jäänyt käteen rukouksen etuoikeuden käyttäminen: Tiimeineen hän rukoili erityisesti työn kannalta kriittisten pisteiden puolesta ja vastukset tasoittuivat.

Meidän sivistyneiden länsimaien kristittyjen ei kannata pitää pimeyttä pilipalivastustajana, vaan ottaa se vakavasti – kuitenkin Jumalan voimaan luottaen.

Näin Elia teki. Kirjaimellisesti haastoi kuningatar Iisebelin suojatit. Elian Jumala osoitti voimansa. Uudessa testamentissa viitataankin Jaakobin kirjeessä Eliaan esimerkkinä yhdestä vanhurskaasta, jonka harras (antautunut) rukous kuullaan.

Uhka henkilöityy

Iisebeliä tapahtunut ei näyttänyt vakuuttavan – tai sitten vakuutti. Reaktio ei vain ollut kääntyminen Jumalan puoleen vaan entistä voimakkaampi kääntyminen Eliaa vastaan. Siitä huolimatta, että rukouvastauksen takana oli Jumala, Iisebel henkilöi uhkan – Eliaan.

Pelästyneestä pelastuksen välikappaleeksi

Elian kertomuksen tuntevat tietävät, että Elia pelästyi ja pakeni.

”Elämäni narsisteista” kokemusta rikkaampana ymmärrän Eliaa. Joskus tulee se hetki, jolloin kerta kaikkiaan ei enää pokka pidä eikä rohkeus kestä. Itse asiassa itsekin olen jälkeen päin ihmetellyt sitä, kuinka joissain tilanteissa olin rohkeasti paikallani – ja asioiden helpotuttua tuli jonkinasteinen ”romahdus”: pelko ja pakoonjuokseminen.

Elian kertomuksessa on lohdullista nähdä se, että Jumala ilmestyy ”tasoltamme”. Silloin kun emme kestä voimakasta puhetta, olemme nääntyneitä ja nälkäisiä, Hän puhuu niin, että ymmärrämme: Saamme kokea Hänen huolenpitoaan.

Elian kohdalla näyttää ikään kuin suuret voitot olisivat olleet takana päin. Kuitenkin hänen voitelemansa kolme ihmistä: yksi profeetta ja kaksi kuningasta olivat avaimet Jumalan lupausten toteutumiseen nimenomaan siinä mielessä, että Iisebelin valta israelilaisten kohdalla murtui lopulta.

Auktoriteetin kunnioitusopetus ei tätä taustaa vasten ole todellakaan yksioikoinen: Kuten Elia oli seissyt Jumalan tahdon takana  ja joutunut vastakkain Iisebelin kanssa, hänen voitelemansa Jeehu kirjaimellisesti kukisti Iisebelin – mutta ei tehnyt sitä omassa voimassaan, vaan Jumalan lupausten kantamana ja Jumalan valtuuttamana.

Hän elämää kantaa

Mielenkiintoista nähdä ajan kuluminen. Huomasin juuri, että tämä nimenomainen kirjoitus on blogini 200. Itse blogi on 1 v ja 9 kk vanha.

Alun perin blogini oli tarkoitettu opiskelutarkoituksiin. Sittemmin siitä tuli yksi kanava hahmottaa hengellisessä kentässä näkemääni ja kokemaani. Aivan viimeisimmäksi – Jumalan eheyttävän työn myötä – sävyiksi ovat löytyneet Raamatusta nousevat uskon ja rohkeuden sekä Jumalan eheyttävän ja uudistavan työn teemat.

Näiden sävyjen jakamista jatkan. Saamastani palautteesta päätellen (yllätyksekseni blogini on löytänyt myös ulkomaiset lukijat) – ja tukijoukkojeni myötävaikuttamana – jotkut lyhyet ajatukset tulevat olemaan jatkossa myös englanniksi

Entistä enemmän panostan Raamatusta kumpuavien löytöjen jakamiseen.

Yhä vahvempana mielessäni on se, että – oli tilanne nyt tai on ollut millainen tahansa, on aika nousta!

Jesaja 61:1 ilmaisee asian seuraavasti:

”Nouse (masennuksesta ja alennustilasta, jossa olosuhteet ovat sinut pitäneet – nouse uuteen elämään. Loista (Herran kirkkautta), sillä sinun valosi on tullut ja Herran kirkkaus on noussut yllesi.” (Amplif, käänt. PK)

Olen nähnyt omakohtaisesti koettuna ja myös kohtaamieni ihmisten elämässä muun muassa hengellisen/henkisen väkivallan lyöntien jäljet. Nämä jäljet sopivat hyvin Jesajan kirjan kuvaukseen masennuksesta ja alennustilasta, johon henkilö jää kiinni. Tuo kiinnijääminen on ihan normaali reaktio koettuun. Toisaalta se on illuusio.

Usein hengellisen/henkisen/fyysisenkin väkivallan takana on narsisti tai narsistinen henkilö. Hänelle toiset ovat vain välineitä omaan eteenpäinmenoon. Näytelmässä on vain yksi iso MINÄ – narsisti. Sanat ”minä haluan, että menet eteen päin” ovat illuusio narsistin suusta kuultuna; viimeistään siinä vaiheessa, kun narsisti huomaa toisen edistyvän siinä mitassa, että hänen oma asemansa tuntuu uhatulta, hän vetää sanansa takaisin, jos ei paperilla niin ainakin käytännössä.

On kerta kerran jälkeen kamalaa katsoa, millaista täystuhoa eritasoinen hengellinen/henkinen väkivalta saa aikaan. Se jättää jälkeensä enemmän tai vähemmän putipuhtaaksi kalutun ihmisen. Ennen ainakin joillain alueilla vahva ihminen ei jaksa uskoa omaan selviytymiseensä – edes Jumalan kanssa ja Hänen myötävaikuttamanaan.

Narsisti on äärimmäisen hyvä siinä, että saa toisen tuntemaan itsensä huonoksi. Esimerkkinä mustasukkaisuusdraama, jossa mies äärimmäisessä mustasukkaisuudessaan sitoi vaimonsa itseensä – ja syytti jälkikäteen vaimon läheisriippuvaisuutta ongelmista…

Tämä herra tai neiti tai rouva Täystuho estää toiselta kasvun – tosin aina meidän omalla suostumuksellamme.

Näin jälkiviisaana ymmärrän, että olen aivan itse suostunut olemaan ”Kukka kynnysmatto” (tuollainen tarra löytyi takavuosina jakkuuni liimattuna!!! Tarra oli peräisin kynnysmaton alta… Sitä kuinka tarra oli jakkuuni tiensä löytänyt, en tiedä… Vasta myöhemmin ymmärsin tarran viestin: Totta tosiaan, annoin itseni monessa tilanteessa olla kynnysmatto… suostuin kohteluun, johon ei tarvitse suostua.)

Joku löytää jopa hengelisen perustelun kynnysmattona olemiselle, esimerkiksi Jesajan kirjan 53. luvusta, Jeesuksen esimerkistä. Kysymys kuuluu: Onko Jeesus tosiaan käskenyt meidän olla revittävinä? – Vai onko Hän sovittanut haavoillaan meidän syntimme ja voittanut synnin ja pimeyden vallan – josta seurauksena olemme jo nyt jossain määrin vapaita synnin seurauksistakin…? – Meidän tulisi muistaa, kuinka Jeesus antoi kerta kerran jälkeen toisten aliarvioimille ihmisille arvon. Naista, jota syytettiin aviorikoksesta (samaan aikaan kuin toinen osapuoli pääsi pälkähästä…), hän kehotti nousemaan ylöspäin ja katsomaan, kuinka syyttäjät olivat tiessään. Naisen menneisyys oli annettu anteeksi, hän voi kulkea arvokkaana ja pystyssä päin – Jeesuksen seurassa. Jeesus, Jumalan Poika, antoi tälle naiselle arvon ja arvostuksen.

Omasta kokemuksesta ja toisten elämää seuranneena, on helppo tajuta se, miten pysyvästi menneisyyden kokemukset ovat omaa historiaa. Niitä ei yksinkertaisesti voi leikata pois kuin elokuvan pieleenmennyttä otosta tai sen osaa. En voi hypätä joidenkin elämän vuosieni yli – vaikka joskus ehkä haluaisinkin. Helpoimmin niiden kanssa pääsee sinuiksi hyväksymällä tapahtunut, antamalla itselle ja muille osallisille anteeksi – ja muistaa niin Kristuskin on antanut anteeksi väärät valinnat.

Hän tosiaan haluaa nostaa ylös – ja vakuuttaa, että ne vuodet, jotka syöjäsirkka on kalunnut elämässäni/elämässäsi, Hän on voimallinen ”korvaamaan” moninkertaisesti.

… Niinpä niin – voin melkein kuulla narsistien kiristelevän hampaitaan kuullessaan ja nähdessään niiden nousevan, joiden piti olla ajat sitten jo niin pieniä, ettei heistä ikinä enää kuultaisi mitään. Niin, tiedämmehän sen, että narsisti loukkaantuu muun muassa siitä, että joku liukenee hänen vaikutuspiiristään… ja vielä enemmän siitä, että jolla kulla on elämää hänen vaikutuspiirinsä ulkopuolella.

Näissä kuvioissa on hyvä muistaa, kenen omia olemme kristittyinä/uskovina: olemme Kristuksen omia.

On hyvä muistaa, että kirjaimellisesti mikään ei voi käydä Kristuksen ja Hänen arvovaltansa yli. Lue ajatuksella Room 8.

Alla vielä linkki lauluun Hän elämää kantaa (Pahoittelen äänen laatua. Sanoma käy kuitenkin selville) Idea, joka käy selväksi Room 8:sta on: ”Ei kuolemalla, ei MILLÄÄN taivaan alla ole valtaa yli Kaikkivaltiaan”.

Niin – hyvä on muistaa, että tämä nousu ei ole meidän varassamme, vaan Ylösnousseen Kristuksen varassa. Efesolaiskirjeen 1. luvussa Paavali muistuttaa siitä, että sama väkevä voima, joka nosti Kristuksen kuolleista, vaikuttaa myös meissä, jotka uskomme. Tämän tulisi viimeistään vakuuttaa siitä, että jos Jumala on puolellamme, kuka voi olla meitä vastaan!

162. Vapauttava totuus

Tänä viikonloppuna kauhistelin mieheni kanssa Iltalehden juttua, jossa kerrottiin noin 20 vuotta kestäneestä räikeästä lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Jutussa kerrottiin yhdysvaltalaisesta opettajasta, joka pakotti oppilaat osaksi perversioitaan. Kurjinta jutussa oli se, että oppilaat olivat yrittäneet ottaa asiaa puheeksi, mutta heidät oli vaiennettu, koska ”on rumaa puhua pahoja juttuja toisesta”. Hurjinta on se, että yhden tytön äiti ei uskonut tyttönsä tarinaa!

Menihän tuo itseltäkin kauhistelun puolelle. Merta edemmä ei tarvitse näissäkään asioissa kalaan mennä, vaan suloisesta Suomestammekin löytyy näitä tarinoita.

Lisäksi on muistettava se, että emme näiden tarinoiden äärellä voi sanoa, että toinen hyväksikäyttö tai vallankäyttö olisi toista raaempi tai väärempi. Kysymys on aina henkilökohtaisesta kokokemuksesta, joka jättää jälkeensä jäljen – meidän mielestämme lievänäkin. Jo epävarmuus ja hyväksikäytön tai vallankäytön uhka riittää haavoittamaan. Tuon tietää jokainen uhkaavaan tilanteeseen joutunut.

Esimerkiksi ryöstöyrityksen kohde on varmasti yhtä kauhuissaan kuin kirjaimellisesti ryöstetty. Samoin henkisen, hengellisen, fyysisen tai seksuaalisen väkivallan uhan alla ollut on järkyttynyt siinä, missä järkyttynyt on sellainenkin, jonka koskemattomuuteen on koskettu.

Ratista kärynneille on suunniteltu alkolukkoja. Valitettavasti väkivaltaan ei taida löytyä samanmoisia konsteja.

Oikeastaan näen ainoana mahdollisuutena sen, että lopetamme (herttilei sentään!) vaikenemisen ja hyssyttelyn ja otamme vakavasti uhrin!

Olen seurannut lähinnä hengellisen väkivallan kuvioita ja väärää vallankäyttöä hengellisissä yhteisöissä ja minulle on välittynyt kuva siitä, että yhteisöt sairastuvat sitä enemmän mitä enemmän niissä on vallalla peittelyn kulttuuri.

Tilanne yhteisössä on samanmoinen kuin aikanaan poikieni ollessa pieniä: Poikani putosi kesken leikin kerrossängyn  yläpediltä ja tuli keittiöön valtava sarvi otsassaan ja sanoi: ”Äiti, mitään ei ole sattunut.”

Oli ilmiselvää, että oli sattunut ja kovaa. Sarvi puhui puolestaan. Poika sen sijaan vakuutti toista.

Minulla on sellainen tunne, että väistämme todellisuutta tuon 4-vuotiaan vekaran tavoin. Meihin sattuu, mutta emme suostu sitä myöntämään.

Myös yhteisöissämme opetetaan hengellisten laastarien käyttöä. Ei saa puhua negatiivisia asioita. Niiden puhuminen ei ole uskoa. Pahimmillaan voidaan opettaa niiden aktivoivan vihollisen toimimaan ja estävän siunaukset elämästämme. Aina pitää julistaa hyvää.

Kyllä positiivinen asenne on hyvä juttu. Hymy suupielessä on parempi kulkea kuin marmattaen. Hymy ja positiivisuus ei kuitenkaan terveellä ja kypsällä ihmisellä palvele torjuntaa – vaan antaa vaikeissakin olosuhteissa positiivista eteenpäinmenon energiaa. Torjunta taas on epäkypsä puolustusmekanismi, joka kertoo, ettei kaikki ole kunnossa – enempää psyykkisesti kuin hengellisestikään.

Teologia ja psykologia kulkevat siinä mielessä käsikädessä, että molemmissa tulee esille se, että totuus vapauttaa. Totuus itsestämme voi olla karvasta, mutta samalla se mahdollistaa itsemme ja elämämme todellisen kohtaamisen ja voi olla alku uudelle kasvulle. Sen sijaan torjuntamme ei tätä mahdollisuutta anna.

Torjunta peittää alleen syntimme ja rikkinäisyytemme, sulkee tien anteeksiannon ja eheytymisen mahdollisuudelta.

Siksi on aika tunnustaa kuhmumme ja kommelluksemme, katsoa mustelmiamme, haavojamme ja pelkojemme silmästä silmään. Ja ennen muuta kutsua Kristus niitä katsomaan. Hän voi tehdä meidät terveeksi – ja vapaiksi.

Tämä terveys ja vapaus vaikuttaa myös sen, että meidän ei ole kaikkea tarvis selittää parhain päin. Meillä on selkärankaa myös tarttua asioihin.

Ja luottaa: Missä synti on tullut suureksi, siellä armo on ylenpalttinen.”

Oletko puolustaja, välinpitämätön vai kiusaaja?

Jokunen aika sitten oli Iltalehdessä juttu kuopiolaisesta nuoresta miehestä, aikanaan koulukiusatusta, joka asettui puolustamaan kiusattua varsin tomerin ottein.

Mietin juttua lukiessani omaakin kohtaa… Miten minä toimin vastaavassa tilanteessa?

Kiusatulla on edessään kolme vaihtoehtoa: Hän joko

  • asettuu puolustamaan kiusattuja,
  • muuttuu välinpitämättömäksi – tai
  • muuttuu itse kiusaajaksi.

Sama pätee myös hengellisessä kentässä siipeensä saaneisiin. Osasta tulee terrierejä, jotka rohkeasti asettuvat puolustamaan niitä, joiden näkee voivan huonosti siellä, missä ovat. Osasta tulee passiivisia en-koske-sormellanikaan-tuohon -tyyppejä. Niin, osasta voi tulla myös kiusaajia.

Terrieri

Ennen kuin minusta tuli terrierin omistaja, pidin terrierejä ärhäkkäinä ja pahansisuisina otuksina. Oli minulla niistä kokemustakin, kun aikanaan lukioaikana yksi rodun edustaja roikkui farkun lahkeessa pitkän tovin. Nyt terrieriin tutustuneena ymmärrän, että niiden luonne palvelee niiden tarkoitusta. Esimerkiksi kettuterrieri ei anna periksi isonkaan otuksen edessä. Ei pahuuttaan tai pahasisuisuuttaan, vaan periksiantamattomuuttaan ja määrätietoisuuttaan.

Pelko voi saada aikaan sen, että terrieri hyökkäilee kaiken liikkuvan kimppuun – meidän tapauksessamme pentuna terrieriämme retuuttaneen paimenkoiran muisto saa koiran murmattamaan kummasti samanmoisille otuksille.

On minut ja muut hengellisen kentän ilmiöitä arvioneet leimattu pahansisuisiksi, katkeriksi, kateellisiksi, jne. Enemmänkin tässä toimii kiusatusta puolustajaksi -efekti. Kun on itse kokenut monenmoista – epämiellyttävääkin – ei halua toisen joutuvan siitä kärsimään. Sisu tulee mukaan luonnostaan. Tulee sellainen olo, että herttilei, ei nämä asiat näin vetele, tarttee tehdä jotain! – Ja hyvä niin. Jos kukaan ei tee mitään, koskaan asioille ei tapahdu mitään.

Luin vastoittain eräästä hengellisestä lehdestä takavuosina tapahtuneesta hyväksikäyttötapauksesta. Siinä lähetysjärjestön työntekijä sotkeutui pedofiliaan. Kurjinta – ja hurjinta – oli, että osa kyseisen lähetysjärjestön väestä käski olemaan hiljaa ja painamaan villaisella koko jutun. Omituisin perustelu oli, että asianomistajat ovat mielenterveydeltään epävakaita. Ovat käyneet terapiassa ja kaikkea… Kuten jutun kirjoittaja toikin esille, laittoiko kukaan merkille, että kyseisessä yhteisössä tämä ”epävakaus” ja terapiassa käynnit olivat muita vastaavia yhteisöjä suuremmissa luvuissa! Entä jos tällä kertaa olisi pitänyt lähteä liikkeelle miksi -kysymyksestä: Miksi niin moni menee henkisesti epätasapainoon?

Selitys on täsmälleen sama, mitä olen kuullut narsististen henkilöiden käyttävän niistä, joiden tasapaino on heidän hyppysissään alkanut heilahdella… Entä jos noissakin tilanteissa olisi miksi -kysymysten aika? Miksi tietyissä yhteisöissä voidaan pahoin? Miksi tietty esimies jättää jälkeensä väsymystä, jaksamattomuutta – ja kirjaimellisesti ihmiset jättävät työpaikkansa ja hakeutuvat terapiaan – jopa 100-%:n todennäköisyydellä. Onko tosiaan tulkittavissa niin, että hermoheikot hakeutuivat tuohon yhteisöön – vai, että jokin on yhteisössä vialla? – Niin, olen todennut monessa mutkassa myös, että terve ja tervehdyttävä yhteisö tervehdyttää niitä, jotka kärsivät henkisistä vaikeuksista…

Onneksi tuossa lähetysjärjestön tapauksessa oli muutama uskalikko, joka lähti asiaa selvittämään ja uhrit saivat asianmukaista hoitoa. Mikään ei vahinkoa pysty korvaamaan, mutta paljon on jo se, että joku ottaa asiat vakavasti! Näitä terrierejä tarvitaan – silläkin uhalla, että saa pahanilkisen maineen.

Passiivinen

Toinen vaihtoehto on passiivisuus: Ei ole minun asiani. Pääsen vähemmällä, kun en puutu. Haluan olla ystävä kaikkien kanssa. Taustalla on usein pelko, ehkä ennen muuta hylkäämisen pelko, usein pelko omasta jaksamisesta. Kun asettuu kiusatun puolelle, saa todennäköisesti itsekin lokaa niskaan.

Silloin kun on prosessi on kesken, on luonnollista, ettei jaksa  – eikä tarvitsekaan. Silloin on hyvä etsiä Herraa ja toipumista  hänen seurassaan. Sitten, kun pala matkaa kuljettu eteen päin, on hyvä miettiä, mitä haluaisit vastaavassa tilanteessa itsellesi tehtävän – ja tee sinä samoin toiselle.

Oikeastaan olemme tekemisissä eettisen kysymyksen kanssa. Olemmeko niitä laupiaita, jotka pysähtyvät – altistuen itsekin hyökkäyksille ja pahoinpitelylle ja jotka pistävät sen, mitä on likoon auttaakseen – vai tiukasti turvallisuudesta kiinni pitäen kuljemme ohi?

Kostaja

Ehkä kaikkein pahin, mitä voi käydä, on että alkaa kostaa muille kokemaansa joko alitajuisesti tai tiedostaen. Kun ei mene itsellä vahvasti, ei saa muillakaan mennä: ”Kun minä kasvan isoksi, minä näytän…” Valitettavasti tämä näyttäminen ”kiusaajalle” tai autoritääriselle, kovalle vanhemmalle, siirtyy toiseen kohteeseen: Kostoksi muille ja maailmalle. Silloin ei ole kenelläkään hauskaa eikä helppoa. Kostajaa viha piinaa myös sisätä päin, kiusattaan se jättää jälkensä. Kukaan ei voita tuossa kierteessä.

Mitä Jeesus tekisi?

Hyvä kysymys kysyttäväksi on, mitä Jeesus tekisi. Jeesus asettui aina oikeudenmukaisuuden ja totuuden puolelle, väärinkohdellun puolelle, väärinkohtelijaa vastaan. Ei niin, etteikö hän olisi viimemainittujakin halunnut auttaa, mutta lienee niin, että heitä on vaikea auttaa, koska he varsin harvoin näkevät asioissa omaa syytään. Viime mainittu lausuma on Paulette Geanocopouloksen puheenvuorosta perheväkivaltaa käsittelevästä paneelista. Siinä hän totesi, että väkivaltaa käyttävä voi olla niin rikas kuin käyhäkin, koulutettu kuin kouluttamatonkin, hän voi olla mistä taustasta tahansa; heitä yhdistää yksi asia nimittäin he eivät näe omaa osaansa tapahtuneessa – tapahtunut on aina jonkun/jonkin muun syy.  Samaisesta syystä heitä on vaikea saada tekemään asiasta parannusta, koska he eivät ymmärrä tehneensä mitään väärin.

Niinpä, jäljelle jää asettuminen kaltoinkohdellun rinnalle, eheytymisen, parantumisen, vapautumisen ja pelastumisen julistaminen hänelle, joka sitä kuuntelee elämänsä ahtaudessa. Siinä Jeesuksen – ja Laupiaan – tehtävä.

Hengellisen elämän berlusconit

Porinaa soppaan ja bensaa liekkeihin

Muutama vuosi sitten toisen poikani Messenger ”kaapattiin” ja maailmalle lähti hänen nimissään tolkutonta törkyä sekä hänestä itsestään että muista. Marssimme poliisiasemalle ihmettelemään tilannetta.  Vastaanotossa elämään nähnyt poliisimies katsoi vakavasti minua ja sanoi:

”Tässä työssä meinaa väkisinkin tulla kyyniseksi. Tässä näkee niin monenlaista…”

Samantyyppisissä tunnelmissa seuraan hengellisen kentän ilmiöitä. Toinen toistaan kummallisempia skandaaleja me nk. kristityt näytämme keittävän. Koska meillä ei näytä olevan kykyä nähdä niitä sellaisina kuin ne ovat; mieluusti kiellämme niiden olemassaolon, peittelemme niitä – tai ainakin yritämme pienennellä niitä. Näin lisäämme porinaa soppaan ja bensaa liekkeihin.

Strategia a la Berlusconi

  • Katsoin viikonloppuna kaksi dokumenttia: Romanian ex-johtajasta Ceausescusta ja
  • Italian skandaalinkäryisestä Berlusconista.

Dokumentit piirsivät tarkkanäköisesti kuvan taidokkaasta strategista, jonka avulla voi pudota jaloilleen kovistakin korkeuksista niin, että asia muuttui pudonneen eduksi. Vaikutusvaltapystyi vaientamaan muun muassa median.

Mitkä vallan mahdollisuudet! Kun B:ia useissa vaiheissa epäiltiin kirjanpitorikoksista, hän selvisi asiasta vaikutusvaltaisilla tuttavuuksillaan ja suhteillaan, myöhemmin nähtävästi rahalla. Kun tämä keino ei tepsinyt – hän vallan kahvassa ollessaan – osallistui lain säätämiseen, jonka mukaan kirjanpitorikos ei ole rikos.

En ole psykiatri, enkä ala B:n tai C:n psyykentilaa arvailemaan. Tuntomerkit kuitenkin sopivat narsismiin melkoisen hyvin. Tällainen henkilö sairastuttaa kaiken ympärillään, myös yhteisön. Ajatelkaapa vaikka mainittua  Ceausescua. Dokumentissa kerrottiin, että hänen hovinsa suojeli häntä todellisuudelta -aivan kuin sadussa Keisarin uudet vaatteet. Käytännössä koko kansa oli kääntänyt selkänsä C:lle, kun tämä luuli olevansa valtansa kukkuloilla. B:n tapaus kuvaa hyvin sitä, mitä voi tapahtua missä tahansa yhteisössä, jossa samantyyppinen voimakkaasti vetovoimainen johtaja saa sijaa – ja erityisesti jos tällä johtajalla sattuu olemaan taipuvaisuutta narsismiin:

  • Ensin toimivat suhteet
  • Sitten selitysten lahja
  • Viimeisimpänä strategian muutos.

Sama siirrettynä hengelliseen kenttään

Tavoilleni uskollisena en halua leimata ketään hengellisen kentän vaikuttajaa. Ihmettelen ilmiöitä, kuten skandaalinkäryisten johtajien jälkiä. He tekevät varsin usein ”berlusconit”:

  1. He jäävät kiinni.
  2. Joukoista löytyy alttiita puolustajia, jotka hoitavat tiedottamisen joko johtajan kanssa tai hänen puolestaan, puoltolausunnon tahoille, joille sen antamisesta on hyötyä. Tärkeintä on puhdistaa maine. Kuvaavaa oli, että B:nkin tapauksessa puhuttiin ”poliittisesta likaisesta pelistä, joka kohdistui puhtaaseen B:iin” – vaikka takana oli epäily väärinkäytöksestä. Sama ilmiö toimii hengellisessä kentässä: Soraäänet ovat kateellisia, kapinallisia, Jumalan/Pyhän Hengen vastustajia, uskonnollisia – tai mielenterveysongelmaisia, joita ei kannata ottaa todesta.
  3. Tapahtunutta vähätellään. Myös B. teki näin. 17-vuotias tyttö, jota B:n epäiltiin käyttäneen seksuaalisesti hyväksi, oli ”perhetuttu”. Niin, mitäs tuo nyt perheen kesken – ja kun ei mitään vakavampaa tapahtunut. Rajat vain loittonevat, kauemmaksi.
  4. Tapahtuma hengellistetään (hengellisen kentän haasteet). Raja pyhyyden ja pahuuden välillä on hiuksenhieno – ja helposti siirrettävä.
  5. Jos julistaja, johtaja, tms. joutuu tiukoille ja selkä seinää vasten, hän viimeisenä keinoinaan muuttaa sääntöjä. Takavuosina kuuntelin tuomitsevaa opetusta kristillisessä mediassa: Kaikki vastoinkäyminen, työttömyys ja sairaus oli synnin seurausta. [Missään vaiheessa ei asiaa tuntematon osannut ajatella, että julistajan omassa taustassa oli pitkä työttömyysjakso aiempina vuosina, jolloin hän julkisesti selitti sen sillä, että Jumala on vapauttanut hänet Jumalan Valtakunnan työhön!] – Mielenkiinnolla odotin, mitä tapahtuu, kun kaverille omaan elämään tuli rankkoja vastamäkiä… Kuten arvata saattaa, vastamäistä tuli ”luottamustehtäviä” Jumalalta. Julistaja joutui ahtaalle. Selityksistä uusin: Jumala on puhunut, että häntä irrotellaan laajempaan palvelutehtävään! Niin, ja tietenkin: Vanhurskaita vainotaan AINA!

Ongelmallista soraääni totuuden torvena

Joachim Scharfenberg sanoo niinkin rajusti, että nimenomaan näitä profeetallisia soraääniä (henkisesti siipeensä saaneitä, mielenterveysongelmaisia) meidän pitäisi kuunnella ”profeettoina”; he kertovat kipupisteet. Psyyken ongelmista kärsivä on hyvä ilmapuntari hengellisessä yhteisössä; hän aistii ensin hengellisen epävireen ja ahtauden.

Turhan lyhyt hyvä muisti

B:n tapaus on siinäkin suhteessa oivallinen esimerkki meidän ihmisten lyhyestä muistista. Vaikka olen kaikkien noiden uutisointien vaiheet nähnyt, en enää voinut yhdistää alkulähtökohtaa nykytilaan. Tieto on tullut vuosien mittaan pirstaleisena ja pitkän ajan kuluessa. Nyt kun näin kaiken tiiviissä paketissa, pystyin näkemään kokonaiskuvan.

Dokumentti jätti harkinnanvaraa, jotenkin seuraavasti: Osa pitää B:ia suurena roistona, osa sankarina. Oli hän kumpaa hyvänsä hän vaikuttaa kansansa ja seuraajiensa elämään. Näin tekevät myös hengelliset johtajamme. Meidän tehtävämme on katsoa, KETÄ/MILLAISTA seuraamme.

Hyvä on koostaa julistajista – silläkin uhalla että aletaan sanoa Jumalan vastustajiksi – kokonaiskuva:

  • Kuinka he ovat eläneet?
  • Kuinka he ovat julistaneet?
  • Kuinka rehellisesti he ovat pystyneet kohtaamaan elämänsä vastoinkäymiset, kenties lankeemukset?

On kirjoitettu: Millä mitalla te mittaatte, sillä teidät mitataan. Usein tämä on kohdistettu arvioijia vastaan. Kuitenkin Jeesus puhui nämä sanat uskonnollisille vaikuttajille – ja käski katsoa heidän hedelmäänsä.

Tämä yhdistää henkilökohtaisten-tulipalojensa-sammuttelija-johtajia

He etsivät viholliskuvia ja/tai utooppisia tulevaisuudenkuvia. Mikä sen parempi hengellisessä kentässä kuin alkaa

  • ennustaa lopun aikojen olevan käsillä [en nyt kiistä Raamatullista totuuttaa, vaan kiinnitän huomion siihen, miten sitä käytetään]. Katsokaa, miten se muuttuu B:n käsissä rakkauden sanomaksi. [Ihan oikeasti viimeisimmässä uudistuksessaan B alkoi vedota yhteyden ja rakkauden ajatuksiin – ilmeinen tarkoitusperä oli johtaa ajatuksen kritiikistä pois!] Toinen ratkaisu on
  • utooppinen tulevaisuus. Sitä edustavat hengellisessä kentässä ”herätyksen lupaukset”: Nyt se tulee. Tänä vuonna se tulee… Harva muistaa, että muutama vuosi sitten samanlaisessa kriisissä samainen johtaja lupasi samaa… 😦

Siis: Hyvät ihmiset, ei oteta sinisilmäisesti ja hyväuskoisesti kaikkea vastaan, vaan arvioidaan – ja pidetään se, mikä hyvää on. Siinä sivussa saattaa joku muukin pelastua tulemasta harhaanjohdetuksi.