Ketä kannattaa seurata?

Maailmalta – ja Suomestakin – kantautuvat uutiset vetävät hiljaiseksi. Pariisi, Lontoo, Barcelona, Turku… Puhumattakaan niistä paikoista, joissa väkivalta ja terrorismi ovat vieläkin arkipäiväisempään.

(Liian) Usein (väki)vallan perusteena käytetään uskontoa. Ilmiö on minulle tuttu vähemmän verisistä kuvioista, henkisestä väkivallasta ”hengellisissä” yhteisöissä. Löydän aihepiiristä yhtymäkohtia myös väkivallan fyysiseen versioon.

Väkivallan mahdollistaa ja oikeuttaa luja usko omaan oikeassa olemiseen – usein sokean ja kritiikittömän johtajaa, oppia tai ideologiaa seuraavan uskon seurauksena.

Sokea usko luovuttaa päätäntävallan jolle kulle toiselle. Pyhiä Kirjoituksia ei ole lupa tutkia yksin tai yksinkertaisesti on helpompaa ottaa vastaan valmiiksi pureskeltu ruoka. Uskovaisuuteen liitetty kuuliaisuusvaatimus tekee manipuloinnista helppoa kuin heinänteko hyvänä kesänä.

Väkivallan oikeutus löydetään omasta oikeassa olemisesta: Olen oikeassa, muut väärässä; olen hyvä, muut pahoja. – Jotenkin, oudosti, ihminen muuttuu tunteettomaksi ja kylmäksi – vaikkapa lähimmilleen. Taivaallinen palkkio tai paratiisi toimivat ajoittain erinomaisina motivaattoreina.

Itsekeskeiset, narsismiin taipuvaiset, omaa dynastiaansa pönkittävät johtajat saavat tästä oivalliset aseet missionsa toteuttamiseen.

Fyysinen väkivalta, erityisesti kuolemaan johtavana, on kamalaa ja lopullista. – Mutta on henkinenkin väkivalta. Siitä muistukkeena on kirjahyllyssäni kirja otsikolla: 100 tapaa tappaa sielu.

Narsistisen johtajan tai ideologian kynsiin joutunut on uhri, johon kohdistetaan äärimmäistä, fyysisesti tai henkisesti vahingoittavaa tai jopa tappavaa väkivaltaa. – Mielestäni myös väkivallan välikappaleeksi joutunut on uhri. – Hän tekee likaisen työn toisen puolesta.

Olemmehan sen nähneet: Pelätty diktaattori laittaa muita asialle – ja pakenee itse kaivoom, bunkkeriin tai toisen selän taakse. – Miksi? Sitä kysyn. – Jos hän olisi oikeasti asiansa takana, eikö hän seisoisi seuraajiensa rinnalla – tai mieluummin kävelisi edellä?

Jeesus vertasi palkattua paimenta ja oikeaa, hyvää, paimenta sanoen: Uhkan tullen palkkapaimen jättää lampaansa; Hyvä Paimen antaa henkensä lampaittensa edestä.

Tässä oikeastaan todella hyvä valintakriteeri niin uskossa kuin ehkä arkisemmissakin asioissa siihen, ketä kannattaa seurata.


Vakavien ja järkyttävien uutisten keskellä

  • rukoilen, että Jumala – armahtava Isä ja runsaan lohdutuksen Jumala – saisi lohduttaa ja rohkaista, antaa voimaa ja toivoa.
  • ammennan voimaa ja toivoa Sanasta, joka on omassa elämässäni kestänyt monet myrskyt.

Lopputuleman tiedän: Pimeys tai viha eivät sano viimeistä sanaa (vaikka meidän silmin siltä näyttäisikin). Viimeisistä viimeisin Sana on Jumalan valon ja rakkauden voitto ja valtakunta.

Pienenä välähdyksenä Raamatun viimeisiltä lehdiltä:

”Katso, Jumalan asuinsija ihmisten keskellä! Hän asuu heidän luonaan, ja heistä tulee hänen kansansa. Jumala itse on heidän luonaan, ja hän pyyhkii heidän silmistään joka ainoan kyyneleen. Kuolemaa ei enää ole, ei murhetta, valitusta eikä vaivaa, sillä kaikki entinen on kadonnut.” (Ilm 21: 3-4)

”Enkeli näytti minulle elämän veden virran, joka kristallinkirkkaana kumpuaa Jumalan ja Karitsan valtaistuimesta. Kaupungin valtakadulla, virran haarojen keskellä kasvoi elämän puu. Puu antaa vuodessa kahdettoista hedelmät, uuden sadon kerran kuukaudessa, ja sen lehdistä kansat saavat terveyden. Mikään ei enää ole kirouksen kahleissa. Kaupungissa on Jumalan ja Karitsan valtaistuin, ja kaikki palvelevat Jumalaa. He saavat nähdä hänen kasvonsa, ja heidän otsassaan on hänen nimensä. Yötä ei enää ole, eivätkä he tarvitse lampun tai auringon valoa, sillä Herra Jumala on heidän valonsa. –.” (Ilm 22: 1-5)

 

 

Sana pettyneille

Tällä kirjoituksellani haluan herätellä ja rohkaista erityisesti niitä, jotka ovat perääntyneet kokemiensa vastoinkäymisten, pettymysten, tms. vuoksi.

Lue lisää artikkelista Syöksykierteestä korkeuksiin

Kumman uskon edustus?

Vastottain Kotimaa -lehden pakinassa kysyttiin valintojen perään: Kumpaa haluamme edustaa – olla enkeleitä helvetissä vai paholaisia paratiisissa.

Kärjekäs ja kärjistävä kysymyksenasettelu vie tiukalle.

Kirjoittaja otti esimerkin koulumaailmasta – siitä, kuinka usein pääsee vähemmällä, kun asettuu kiusaajan puolelle.

Kiusaajan puolelle asettuminen ei mielestäni ole pelkästään sitä, että itse kiusaa vaan myös sitä, että vaikenee tiukan paikan tullen ja sillä tavoin sallii kiusaamisen jatkua.

Onnetonta tässä asettelussa on se, että näissä asioissa emme näytä aina aikuisinakaan kasvavan aikuisiksi. Miten monesti olen kuullut tilanteista ja tapahtumista, joissa työyhteisössä tai uskonyhteisössä tapahtuu samankaltainen ”liittoutuminen”.

Kiusatun, alistetun, epäoikeudenmukaisesti kohdellun puolelle asettuminen maksaa sen verran paljon, että varmempi ja miellyttävämpi valinta on olla hiljaa ja niin sallia kiusaaminen, alistaminen ja epäoikeudenmukainen kohtelu kuin älähtää ja ainakin yrittää pistää piste väärinkäytöksille.

Tuo ”maksaa niin paljon” -asia selviää yleensä varoittavista ennakkoesimerkeistä, joita kiusaaja/alistaja viljelee riveillä ja rivien välissä.

Hengellisissä yhteyksissä ennakkoesimerkkeihin sisältyy usein Jumala, Pyhä, Pyhä Henki, Raamattu, jokin yhteisön keskeisistä opeista, tms. Näin esimerkeille saadaan ”jumalallinen oikeutus”.

Uhkaaminen onnettomuuksilla, kadotuksella ja/tai turvallisen olotilan/aseman menettämisellä on tehokas keino hillitä asioihin puuttumista.

Asiat muuttuvat vieläkin monimutkaisemmiksi, jos kiusaajan/alistajan ote ulottuu useille elämänalueille. Esimerkiksi kiusaajalla/alistajalla on paitsi hengellinen ote, myös jotain kautta ote perheeseen tai sukuun tai hänellä on muutoin vaikutusvaltaa/vaikutusvaltaisia tukijoita, jotka sokeasti uskovat kiusaajan/alistajan oikeassaolemiseen.

Tässä kiusatulla/alistetulla on aika orvot oltavat.

Asioista älähtäminen voi johtaa perheen jakaantumiseen, työpaikan tai ystävien menetykseen – ja joskus kaikkeen tähän yhtä aikaa. Tästä taas seuraa taloudellisia haasteita ja/tai henkistä taakoittumista.

Tällaiseen tilanteeseen joutunut tarvitsee tukea, sitä enkeliä, joka on valmis astumaan hänen kanssaan helvettiin sen sijaan, että valitsisi rooleista paholainen paratiisissa!

Rohkeutta se vaatii ja uskallusta. Itsensä uhraamistakin sillä tuo ”enkelin” roolin ottaja saa saman moskan niskaansa kuin kiusattu/alistettu.

Tuonsorttiseen soppaan joitakin kertoja elämäni varrella joutuneena, nostan edelleen hattua näille rohkeille ”enkeleille”, jotka ovat olleet joko itseni tai toisen rinnalla tuossa sopassa – omaa mukavuuttaan pelkäämättä. Tämä on pitkälti se syy, miksi luottamukseni siihen, että on oikeaa ja aitoa uskoa kaiken kummallisen keskellä, on säilynyt asioita ja ilmiöitä suuntaan ja toiseen nähtyäni.

Usko pois: suoraselkäisyyden todistus on voimakkaampi kuin mitäänsanomaton, mistäänmieltäolematon, kaikkeentaipuvainen ”usko”. Usko, johon ei tarvitse laittaa lainausmerkkejä ympärille, on uskoa, joka uskaltaa vetää tarpeen tullen linjaa myös suhteessa siihen, minkä ymmärtää oikeaksi ja vääräksi.

Kumpaa uskoa sinä/minä edustamme?

Tarkennus pielessä

Kovat elämän kokemukset voivat saada meidät tuollaiseen häiriötilaan. Tunnemme menettäneemme elämämme ohjat – tai emme jaksa luottaa itseemme, vaan ikään kuin luovumme elämämme ohjista. Joskus nuo elämänkokemukset ovat olleet omiaan saamaan aikaan näkemyksen, jonka mukaan meistä ei ole mihinkään (tai tiettyihin asioihin, mitä ikinä ne kulloisessa ympäristössä ovatkaan). Erityisesti narsisti tai narsistisuuteen taipuvainen yksilö (ja miksei kyseisen asian takia häiriötilaan mennyt yhteisökin) jättää sieltä irtaantuneen usein melkoisen huonoon happeen

Aivan oikein – tämänkertainen kuva on erikoinen, epäonnistunutkin.

En ole aivan ensi kertaa kameran kanssa heilumassa. Olen saanut hyvää oppia kameran käytöstä. Tein kaiken mielestäni kaikkien taiteen sääntöjen mukaan – ja juuri tuollaisia omituisia otoksia oli tuloksena. Omalla tavallaan kauniita – mutta erittäin epätarkkoja. Se, minkä olin halunnut kuvaan, ei ollut kuvassa.

Mieheni istui tovin kamerani seurana ja löysi vian: Objektiivi toimi käsitarkenteisesti halutulla tavalla. Olen kuitenkin joissakin tilanteissa käyttänyt myös automaattitarkennusta – ja juuri nuo nimenomaiset kuvat epäonnistuvat, koska objektiivi tarkentaa muutaman senttimetrin tarkennettavan kohteen taakse.

Miten pienestä asiat voivatkaan olla kiinni valokuvauksessa – ja muutoinkin elämässä.

Sillä, mihin tulemme tarkentaneeksi, tosiaan on väliä!

Sisäiset prosessimme ovat monimutkaisia. Aina emme kykene niitä selittämään järjellä. Usein toimintaamme vaikuttavat myös asiat, joita emme tunnista. Nuo asiat voivat saada aikaan saman, mitä tuo hieman vajavaisesti toimiva kamerani objektiivi. Luulemme tekevämme kaiken oikein, mutta tarkennamme väärin. Kaikki näyttää oikealta, mutta lopputulos on kaikkea muuta kuin haluamamme.

Kovat elämän kokemukset voivat saada meidät tuollaiseen häiriötilaan. Tunnemme menettäneemme elämämme ohjat – tai emme jaksa luottaa itseemme, vaan ikään kuin luovumme elämämme ohjista. Joskus nuo elämänkokemukset ovat olleet omiaan saamaan aikaan näkemyksen, jonka mukaan meistä ei ole mihinkään (tai tiettyihin asioihin, mitä ikinä ne kulloisessa ympäristössä ovatkaan). Erityisesti narsisti tai narsistisuuteen taipuvainen yksilö (ja miksei kyseisen asian takia häiriötilaan mennyt yhteisökin) jättää sieltä irtaantuneen usein melkoisen huonoon happeen.

Olen useista lähteistä lukenut saman ”oireen”: Ihminen, joka on kyennyt pitämään elämänsä ohjat käsissään, ei kykene tekemään yksinkertaistakaan päätöstä – tai hän kokee päätöstä tehdessään äärimmäistä epävarmuutta.

Usein seuralaisena on pelko – järjenvastainen pelko. Henkilö on ennen kovia kokemuksiaan kyennyt toimimaan. Hän on elänyt itsenäisesti ennen kokemustaan. Mikä muuttaisi hänet henkilöksi, joka ei selviytyisi? – Mielestäni on kysymys jonkinsorttisesta aistiharhasta, joka on syntynyt kontrolloivassa ihmissuhteessa ja/tai ympäristössä. Henkilö on tullut riippuvaiseksi kyseisestä ihmisestä ja/tai ympäristöstä – vaikka hänellä on ollut elämää ennen – ja on elämää myös tapahtuneen jälkeen!

Näissä tilanteissa on äärimmäisen tärkeää saada itselleen jakeluun, että sinä/minä pärjäämme sinuna ja minuna. Me emme ole riippuvaisia yhtään kenestäkään tai mistään. Olemme omina itsenämme (kristittyinä) Jumalan lapsia ja perillisiä. Olemme omina itsenämme olemassa ihmisinä ja yksilöinä. Meillä on Jumalan antamat lahjat ja kyvyt, jotka eivät ole riippuvaisia kenestäkään ihmisestä tai ympäristöstä.

Toinen tärkeä asia on saada itselleen jakeluun se, että yhtään kukaan tai mikään ei voi määritellä olemisemme oikeutta ja/tai loppu pelissä estää eteenpäinmenoamme! Sinulla ja minulla on elämisen ja olemassaolon oikeutus riippumatta siitä, mitä joku ihminen/yhteisö sanoo.

Tämä viesti, jonka mukaan ei olisi elämää jonkun ihmisen/yhteisön vaikutuspiirin ulkopuolella, tulee esille varsin monissa kontrolloivien ihmisten/yhteisöjen vaikutuspiiristä irtaantuneiden ihmisten kertomuksissa. Viesti on lausuttu julki suoraan tai välillisesti (havaintoesimerkkien, opetuksen, ”profetian”, tms. kautta).

Ystävä hyvä: Jumalan valtakunnan raja kulkee uskossa Herraan Jeesukseen Kristukseen, ei siinä kuinka ”onnistunut uskova” olen/olet, mihin /kuulunkuulut/olet kuulumatta. Saat asua missä vain ja tehdä työtä kelle vain. Sinulla on oikeus käyttää rahasi ja/tai maksaa uhrisi ja kymmenyksesi minne vain. – ”Minne vain” – asia selviää usein vasta, kun on saanut riittävästi etäisyyttä kontrolloijaan/kontrollointiin. Se ei tosiaankaan tarkoita samaa kuin ”hällä väliä”, vaan sitä, että sinä/minä löydämme uudestaan oman tahtomme Jumalan ja ihmisten edessä.

Tällä kaikellla on vallankumouksellinen seuraus: sinä ja minä löydämme vapauden. Tämä vapaus on vapautta pelosta. Ei tarvitse kuunnella tai edes kuulla) takaraivossa jyskyttävää ääntä, joka kertoo, mitä on tehtävä ja minne mentävä, vaan saan itse etsiä Herrani kanssa oman tieni.

Tämä ei merkitse vääränmoista, kärjistynyttä, yksityisyyttä tai eristäytyneisyyttä, vaan siitä että löydöstäni käsin saan etsiä uutta paikkaani elämässä – ja myös ihmisten ja/tai uskovien yhteydessä.

Niin siinä käy loppujen lopuksi, että uhkakuvatkin vähitellen hälvenevät: Eivät kaikki ole vältettäviä tai kartettavia (vaikka menneisyytemme kontrolloija niin väittäisi) – eivätkä kaikki ole myöskään mätiä omenia. Alamme nähdä ympärillämme hyviä ja rakentavia asioita ja ihmisiä. Uskallamme vähitellen tarttua näihin rakentaviin elementteihin – ja uskallamme vähitellen ottaa elämämme ohjia omiin käsiimme.

”Manuaalinen tarkennuspisteemme” alkaa löytyä suhteessamme Jumalaan ja ihmisiin. Kuva elämästä, siitä minne olemme menossa ja minne haluamme mennä, alkaa tarkentua.

Hienoa! Elämään alkaa löytyä elämän ilo ja tarkoitus – syvemmin ja terävämmin.

Kulissien kaatumista ja kurssin vaihdosta

Eilen kirjoitin pallokalapastoreista ja laajensin näkökulmaa siihen suuntaan, että myös me, jotka emme ole pastoreita, voimme syyllistyä pullisteluun hengellisillä saavutuksilla.

Useinkaan tuo pullistelu ei saa aikaan hyvää, vaan pikemminkin kilpailumieltä, joskus katkeraakin kilpailua elintilasta – jopa omien joukossa.

Toinen lukemani artikkeli kertoi valmentajasta, joka sai tarpeeksen – sinänsä hyvien jalkapalloilijoiden – öykkäröinnistä. Valmentaja kirjaimellisesti vihelsi pelin poikki, kunnes nämä jalkapalloilijat olivat oppineet olemaan ihmisiksi.

Valmentaja kaatoi kulissit ja laittoi asiat tärkeysjärjestykseen. Voitto ei ollut tärkein, vaan se, että asiat saatiin ojennukseen. Hän puuttui opiskelijoiden harjoittamaan henkiseen väkivaltaan, jota nämä harjoittivat niin toisia opiskelijoita kuin opettajiakin vastaan. Valmentaja vei heidät kohtaamaan ylimielisen, kaikkivoivan, suorastaan öykkäröivän asenteen. Hän marssitti joukkueensa tekemään hyvää ympäröivälle yhteisölle sen sijaan, että olisi marssittanut heidät parantamaan suoritustaan jalkapalloharjoituksissa.

Vaikka jalkapallo oli kaikki kaikessa valmentajallekin, se ei saanut olla sitä hinnalla millä hyvänsä. Ensin piti oppia olemaan ihmisiksi! Sitten saattoi peli jatkua. Sitten voitiin kepein mielin iloita voitosta – kun/jos todelliset perusasiat olivat kunnossa.

Erityisesti hengellinen kilpakenttä kärsii tuon utahilaisen joukkueen tapaisesta kaksoisroolituksesta. Katkera kilpailu elintilasta on aika kehno todistus niille, jotka katsovat, liittyäkö joukkoomme vai ei. Ylimielisyys ja koppavuus samaten. Meillä ei – parhaaksikaan itsensä tuntevalla – ole pallokalamaisesti oikeutta röyhistää rintaamme muiden kustannuksella. Olemme jopa eri suuntien kristillisyyttä edustavina riippuvaisia toisistamme – puhumattakaan siitä, jos satumme oikeasti olemaan saman pöydän ääressä.

Mistä löytyvät ne ihmiset, joilla on tarpeen tullen rohkeutta viheltää peli poikki – vaikka kesken voittoputken, jos asiat eivät ole reilassa.

Pidä kiinni vapaudestasi (osa 5) – Irti!

Olen Pidä kiinni vapaudestasi -artikkeleissa ja myös sitä seuraavissa artikkeleissa pyrkinyt hahmottamaan mekanismeja, joista toiset pitävät kiinni ”alistajassa” ja alistuneessa olotilassa ja joista toiset auttavat positiivisella tavalla ravistatumaan otteesta irti.

Tämän kirjoituksen teema on nimenomaan tuo irtiravistautuminen.

Olen kirjoittanut paljonkin siitä, kuinka vääränmoinen auktoriteettiopetus ja tuon opetuksen soveltaminen johtaa alistamiseen ja väärään alistumiseen.

Raamatun linja on selkeä: enemmän tulee totella Jumalaa kuin ihmistä silloin, kun nämä kaksi ovat ristiriidassa keskenään. Tosin, on muistettava myös se, että kaikki mitä luulemme Jumalan tahdoksi ei välttämättä sitä ole. Tässä mielessä on tärkeä pitää kädessä karttaa ja kompassia – Jumalan kirjoitettua Sanaa Hänen Henkensä avaamana niin yksilölle yksilönä kuin Hänen seurakunnassaankin.

Silloin kun tukeudumme karttaan ja kompassiin ja pyrimme kaikin tavoin kasvamaan syvemmälle Kristukseen ja Hänen Sanaansa, huomaamme vähitellen entistä herkemmin asiat, jotka eivät kuulu asiayhteyteen. Meitä ei heitellä opintuulissa eikä eksytyksen juonissa. Meitä ei hetkauta ihmisten mielenliikkeen ja -ailahdukset, enempää kuin ”profetioiksi” nimitetyt niiden johdannaiset. Meitä ei hetkauta pelottelu – aikä edes henkseleitään paukutteleva auktoriteetiksi (pastoriksi, profeetaksi tai evankelistaksi) itseään tituleerava tulija. Ymmärrämme sen, että Jumalan tahtoa toteuttavan auktoriteetin takana on Jumala ja Hänen Sanansa. Sen sijaan ”auktoriteetti”, joka vie meitä pois Jumalasta jää toiselle sijalle Jumalan rinnalla.

Vaan on se kumma, miten herkästi luovumme omasta arviointikyvystämme ”profeetan” tai ”auktoriteetin” sanellessa elämämme sävelet. Sinun paikkasi on täällä tai tuolla… Tai pahimmillaan annamme profetioiden ohjata valintojamme ihmissuhteidemme tai taloudenhoitomme kohdalla.

Haloo! Vanhan testamentin profeetan virka voi toimia noin. Uuden testametin seurakunta on paljon monisyisempi; Paavali vertaa sitä ihmisruumiiseen, jossa on monta jäsentä. Uuden liiton seurakunnassa ei ole päällepäsmärinä profeetta eikä pastorikaan (vaikka muodollisesti johtaisikin seurakuntaa esimerkiksi yhdyskuntajärjestyksen tai ohjesäännön, tms. mukaan.). Kristus on seurakunnan pää – ja jokainen meistä Hänen jäseniään.

Seurakunta on monimuotoinen seurakunta, jossa ideaalisti jokainen toimii tehtävänsä mukaan. Käsi ei määrittele jalan paikkaa tai ohjaa jalkaa – eikä päinvastoin. Ei edes avioliitossa mies laita vaimoaan purkkiin – eikä päinvastoin! Kumpikin saa elää omaa elämäänsä myös hengellisesti omineen, yhteydessä Kristukseen. Jos tällaisessa suhteessa on kontrollointia ja manipulointia, myöskään yhteinen suhde Herraan ei toimi. Olo ei ole vapaa, jos on kyräilyä, kontrollointia tai alistamista. Aito rukous estyy. Aito yhteys estyy.

Erityisesti niille lukijoilleni, jotka eivät ole avioituneet vielä, on seuraava kysymys: Kuvitellaanpa, että tapaat ihanan ihmisen, joka pyrkii rajoittamaan sitä, mitä Jumala on sisimpääsi laskenut. Ihan heti tuo ei tule julki. Muutaman viikon, kuukauden kuluttua kylläkin. Hän alkaa rajoittaa ihmissuhteitasi. Hän näyttää kaapinpaikan – ja myös sen, kuinka vakavissaan hän on Herran kanssa. Hän tekee näyttävästi parannusta. Joskus hän on täynnä ”pyhää vihaa”. Saattaa hajottaa ”kiusaavia” esineitä. Kunnioitat. Toisaalta pelkäät. Hän kertoo nähneensä näyn, että olet hänen puolisonsa. Hän profetoi muutenkin. Pohtimistasti mutkistaa se, että jotkut ystävistäsi pitävät hänestä – jotkut eivät. Saat näiltä hänestä pitäviltä profetioita kauniista tulevaisuudesta.

Onko hän se oikea?

Mietipä kerta ja toinenkin. Haluatko tosiaan elää henkilön kanssa,joka toimii ristiriitaisesti suhteessa sinuun? Haluatko elää henkilön kanssa, joka ei 100-%sti jaa näkyä ja unelmaasi?

Uskon vakaasti siihen, että Jumala ei ole näillä alueilla tarkoittanut meitä taistelemaan vuodesta toisee tai vuosikymmenestä toiseen! Jumala on tarkoittanut meidät vapaast palvelemaan Häntä. – Ja jos saamme tilaisuuden etsiä ja odottaa lähintä työtoveriamme, odotetaan niin kauan kuin asiat oikeasti natsaavat. Muuten olemme kirjaimellisesti 30 vuoden (tai enemmänkin!) sodassa!

Jos pelkäät toista, mieti kaksi kertaa, haluatko elää tuossa pelossa.

Kokonaan toinen asia on se, jos elät jo avioliitossa. Monet pulmat ovat ratkaistavissa. Ihan tyyntä tuskin on kellään. 🙂

Sen sijaan, jos asiat ovat aivan hullusti. Tuo edellämainitsemani kontrollointi on huipussaan ja joudut mahdollisesti pelkäämään henkesi edestä, sinun on harkittava sitä, mitä Jeesus tekisi. – Sanoisiko Hän (niin kuin joskus hengelliseen kaapuun pukeutunut alistaja väittää): Kunnes kuolema teidät erottaa…, kun sinua oikeasti uhataan?

Samaan tapaan, jos olet muun uskoon vetoavan auktoriteetin alla. Yhteisössä, seurakunnassa, joka edellyttää ehdotonta kuulaisuttaa tai muuten käy huonosti. Yhteisössä, seurakunnassa voivat olla käytössä seurustelu- ja avioliittoesimerkkini käytänteet. On varoittavia kertomuksia, kuinka käy, jos joku uskaltaa tehdä toisin. Voidaan pelotella henkivalloilla. Voidaan näyttää, kuinka Liisan tai Matin kävi, kun… (esimerkiksi elävä demonstraatio, jossa Liisa tai Matti menetti paikkansa yhteisössä tai seurakunnassa…), jne.

Jos uhkaajasi Häntä kuuntelisi, hän kuulisi voimakkaan ravistelun: Jätä tämä tyttäreni (joskus … poikani… sillä alistaja voi olla myös nainen) rauhaan! – Mutta uhkaajasi ei kuule tai ole kuulevinaan. Silloin Hän puhuu sinulle: Tyttäreni, ole turvallisella mielellä. MINÄ olen sinun kanssasi. MINÄ olen sinun lunastajasi. MINÄ en järky. MINUN rauhanliittoni ei järky.

… Ja Hän sanoo myös:

”Herää, Siion, herää,
pukeudu voimaasi,
pue yllesi loistavat vaatteet,
pyhä kaupunki, Jerusalem!
Koskaan enää ei katujasi polje
ympärileikkaamaton eikä epäpuhdas.
Nouse, ravista tomu yltäsi, istuudu valtasi istuimelle, Jerusalem! Irrota kahleet kaulastasi, vangittu tytär Siion!

Näin sanoo Herra:

”Ilmaiseksi teidät myytiin orjuuteen, ja ilman rahaa teidät myös lunastetaan vapaiksi.”

Ystävä, missään tapauksessa älä alistu. Ravistaudu, jos pystyt, IRTI! Ainakin henkisesti. Ala elää sitä elämää, jonka Herra on sinulle varannut.

Kokemuksesta voin sanoa, että tie ei ole helppo ja mutkaton. Kontrolloivat ihmiset eivät tykkää (mieto ilmaus – he vihaavat sitä!), että et ole heidän hyppysissään. Entäs sitten – entä jos itse Herra mielistyy vapauteesi ja nauttii siitä, että SINÄ ELÄT HÄNEN ELÄMÄÄNSÄ SINUSSA?!

Minulla ei ole kovin monta radikaalia yliluonnollista kertomusta kerrottavana, mutta useimmat näistä yliluonnollisista kertomuksista liittyvät rajuun irtiottoon elämäni alistajiin.

Yksi näistä tapahtui vuosia sitten yhdessä elämäni tiukimmista hetkistä, kun mietin, olenko tehnyt jotain aivan hullua, otettuani välimatkaa taustani ihmisiin. Jouduin noissa vaiheissa ottamaan avukseni myös asianajajan, kun omat aivoni voimista puhumattakaan eivät riittäneet asioita prosessoimaan. Lähikaupungissa rahaa parkkiautomaattiin tunkiessani huomasin vierelläni moottoripyöräilijän, joka hymyili ystävällisesti. Ajattelin, että menen jututtamaan moottoripyöräilijää heti, kun olen laittanut rahan automaattiin (sisälläni oleva evankelista ajatteli, että tuo henkilö saattaisi olla kiinnostunut Jeesus-jutusta…) Käänsin selkäni ja laitoin 2 €:n kolikon automaattiin. Käännyin, ja henkilö oli tiessään (Eihän ihminen voi kadota 20 sekunnissa?!). Valtava rauha laskeutui sisimpääni. Enkeli vai Jeesus? En tiedä, kumpi mahtoi olla.

Minulle tuo – ja nuo muutkin radikaalit ”ilmestymiset” (ihmiset oikeaan aikaan oikeassa paikassa, tms.) – olivat osa sitä rohkaisua, jota tarvitsin elämäni vaikeimmissa hetkissä: HERRA osoitti, että on kanssani.

Pidä kiinni vapaudesta (osa 3) – Things, asiat, jotka liittävät minut menneisyyteen…

Pidä kiinni vapaudesta – osa 1 mainitsin siitä, että englantilaisen Kathyn kehotus etsiä huushollistani “things”, asioita, jotka liittivät minut väärällä tavalla menneisyyteeni ja ihmisiin, joilla oli ollut tai on voimakas kontrolli elämässäni – ja mainitsin myös siitä, että tämä kehotus muistutti vuosia sitten kohtaamaani demonifobiaa ja -fanatismia, joka kaiken lisäksi osoittautui varsin toimattomaksi ratkaisuksi käsillä olleeseen ongelmaan: Tilanne paheni, eivätkä enempää asiat kuin ihmisetkään muuttuneet. Kokemani ja näkemäni suoranaisen järjettömyyden kanssa en halunnut (enkä halua) olla missään tekemisissä!

Pian tuon jälkeen olin eheytymisseminaarissa, jossa sain käsissäni olleeseen ilmiöön selityksen. Vasta kuusi (!) vuotta myöhemmin aloin hahmottaa, että – hyvänen aika – ne ilmiöt, jotka olivat käsissäni konkreettisesti, ovat ikään kuin muuttaneet muotoaan ja ilmenevät tavalla, jota en kykene järjellä selittämään. Olen siitä kirjoittanut kirjoituksessani https://pauliinakuikka.wordpress.com/2012/11/12/1525/.

Osa uskovista on selittänyt asian sillä, että uskova ei voi kohdata tuommoista. Osa on sanonut, että Jumala sallii ja kouluttaa kohtaamamme kautta. Osa on sanonut, että toteutamme itse omaa pelkoamme.

Nämä selitykset eivät oikein ole purreet. En löydä Raamatusta perusteluja sille, että Jumala kouluttaisi omaansa kiduttamalla – ei edes silloin, jos tämä hairahtuu tieltä. Pelkokaan ei selitä asioita, koska emme ole osanneet pelätä eteentulevaa, koska se on ollut niin odottamatonta. Emmekä voi selittää tyhjäksi tapahtunutta.

Eheytymisseminaarin jälkeen koin silminnähtävän vapautumisen. Minut tunteneet henkilöt näkivät muutoksen.

Jouduin tuon tilanteen jälkeen monen myrskyrintaman kohtauspisteeseen. Vaikka olin kuullut kyseisessä eheytymisseminaarissa opetusta aiheesta, myrsky oli niin massiivinen, että en kyennyt asioita käsittelemään – enkä tajunnut olla varuillani uusien asioiden äärellä. Elämässäni ja ympärilläni on paljastunut melkoinen rytökasa, kun olen askel askelelta kyennyt käymään asioihin kiinni.

Elämässäni ei ollut vain yksi narsisti vaan useita. Olin kasvanut näiden sankareiden vaikutuspiirissä. Siksi varmasti huomaaminenkin on ollut niin hankalaa. Kaikkein vähiten olen tajunnut olla varuillani hallintamekanismien suhteen – tai noiden ”things” (joiksi Kathy niitä nimitti) suhteen. Osassa tapauksista narsismin hallintamekanismit pukeutuivat hengelliseen kaapuun – ja olivat vieläkin vaikeampia tunnistaa. Esimerkiksi eheytymisseminaarista palattuani turvauduin joidenkin myöhemmin narsistisia mekanismeja käyttäviksi paljastuneisiin ihmisiin.

Aloin tekemään niin kuin Kathy sanoi. Katselemaan ympärilleni, onko huushollissani jotain, mikä symboloi kohtaamaani alistamista, kysellen, josko Kathyn ajatuksissa voisi olla järkeä niiden yhtymäkohdista menneeseen demonifobiaan huolimatta.

Yllätyksekseni löysin liudan asioita, jotka olin pelastanut vuosien varrella.

Näistä elämäni narsisteista kaksi on kohdistanut minuun ulkonäköpaineita: Äitini lupasi antaa selkäsaunan, jos käytän huulipunaa. Hänen isänsä oli sanonut näin lapselleen. (Kuvitelkaa, mikä ote äitini isällä on äitiini ollut, kun tämä 60-vuotiaana uhkailee lastaan selkäsaunalla!) Äitini siirsi minuun myös oudon ilottomuuden mallin. Kirkossa ei saanut hymyillä. Toinen elämäni narsisti oli myös moralisti. Pukeutumisen kanssa oli tarkkaa, jottei vedä ”vääriä miehiä” puoleensa.

Löysin noista nuoruuden kuvistani valokuvia, joissa minulla on itkettyneet, surulliset silmät (varmasti sen takia, että kuvan ottanut oli saanut minut vähää aiemmin itkemään) ja löyhät, harmaasävyiset vaatteet päällä. Kuvia katsellessani tuli yököttävä olo. Hyvänen aika! Jopa nuo valokuvat olivat alistamisen väline!

Valokuvat eivät olleet ainoita. Olin pelastanut noita harmaita vaatekappaleitani, keittiöesineitä (joihin liittyy oma alistamisen tarinansa), käsitöitä (joiden tekemistä en saanut opetella…).

Omituista ja ominaista tälle viestinnälle on se, että se melkein poikkeuksetta on kaksoisviestintää: Pitäisi näyttää hyvältä – mutta ei saa; pitäisi osata – mutta ei saa opetella (ja/tai toinen tekee sen paremmin) jne. Suorastaan skitsofreninen ympäristö elää ja olla. – Ja nuo mokomat "things" tekivät sen minulle todella selväksi, kun rupesin asiaa pohtimaan. Yäk. Hyi.

Siitä, miten paljon tässä on ollut psykologisesta sidoksesta kysymys ja miten paljon mukana yliluonnollista, en edes lähde analysoimaan. Kontrollointi, näytti ulottaneen lonkeronsa nykyisyyteen: Asiat, jotka olivat käsissäni näyttivät kuivuvan tai kuolevan käsiini. Jouduin jatkuvasti taistelemaan sen eteen, että asiat menisivät eteenpäin työssäni ja elämässäni yleensä.

– Tiedän, että tämä selitetään joillakin tahoilla sillä, että elämässäni ei ole siunausta sen takia, että olen ollut kapinallinen. Uskon kuitenkin, että edellä esitetynlaiseen kontrolliin suostumattomuus ei ole sitä kapinallisuutta, josta oikeutettu seuraus olisi kirous tai tuomio. Pikemminkin tuo "tuomio" tulee elämän ylle kontrolloinnin muodossa saaden meidät toimimaan niin, että emme tavoita täysin sitä, mihin Jumala on meidät tarkoittanut. Kontrolloinnin varjo peittää näkyvistä sen, mikä meidän pitäisi nähdä.

ONNEKSI me emme ole lopullisesti tuomittuja tuollaiseen.

Kaikessa siinä, mikä meinaa tuoda kuolemaa, kuivuutta, tuhoa elämäämme, on hyvä muistaa, että Jumala on aina elämän puolella! Hän on Elämä. Hän puhuu elämää.