Kutsu rakkauden täyteiseen elämään

 

Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä mutta minulta puuttuisi rakkaus, olisin vain kumiseva vaski tai helisevä symbaali. 1 Kor 13: 1

Voisiko jae johdattaa steriilin ja tunteettoman uskon jäljille?

Kun onttoa metallia kopauttaa, siitä kuuluu kilahdus. Jos metallin sisällä on jotain, tuollaista kilahdusta ei kuulu.

Kohta kutsuu oikeasti rakkaudentäyteiseen elämään – teoissa, ei vain sanoissa.

Kyseessä ei ole moite, vaan kutsu – silloinkin, kun kohta osoittaa todellisen ongelman ja solmukohdan elämässämme.

Kohta jatkuu suorastaan asioita kärjistäen:

Vaikka minulla olisi profetoimisen lahja, vaikka tuntisin kaikki salaisuudet ja kaiken tiedon ja vaikka minulla olisi kaikki usko, niin että voisin siirtää vuoria, mutta minulta puuttuisi rakkaus, en olisi mitään.
Vaikka jakaisin kaiken omaisuuteni nälkää näkeville ja vaikka antaisin polttaa itseni tulessa mutta minulta puuttuisi rakkaus, en sillä mitään voittaisi.

Kaikkein tärkein, perimmäinen, merkittävin ja ratkaisevin asia on rakkaus. Ilman sitä emme ole mitään, tekemisemme ei hyödytä ja olemisemme on tyhjää.

Olemme vedenjakalla:

Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä. Rakkaus ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee totuuden voittaessa. Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii.

Rakkaus sisältää aimo annoksen

  • sopivaa lojaaliutta ja samaan aikaan
  • periksiantamatonta oikeudenmukaisuutta
  • sinnikkyyttä ja
  • suomalaiseen sisuun yhdistettäviä piirteitä; se ei luovuta helposti

Rakkaudessa on

  • lujuutta nöyryyden rinnalla
  • anteeksiantoa uskon, toivon ja kärsivällisyyden kaverina.

Suurimmatkaan teot eivät ole mitään ilman sisältöä nimeltä RAKKAUS.

Näihin ajatuksiin päädyin pohtiessani syitä kohtaamaani – ja osin omaksumaanikin – steriiliin, tunteettomaan ”uskonmalliin”.

Steriiliys voi näyttäytyä eri muodoissa.

Kaikki hyvin – kunhan et keinuta venettä

Olen paljon kirjoittanut raiteiltaan luiskahtaneesta karismaattisuudesta. Minun kohtaamani muoto on veikeä ja sekavakin yhdistelmä

  • karismaattista vallankäyttöä (joku on nähnyt karismaattisuudessa tuhannen taalan paikan vaikuttaa ihmisiin) ja
  • tuossa kentässä eri tavoin toimivia ihmisiä.

Yhteinen nimittäjä tässä sekavuudessa on se, että kukaan ei vähällä keinuta venettä.

  • Useat näistä ihmisistä ovat vilpittömiä etsinnässään ja valinnoissaan.
  • Jotkut näkevät väärinkäytökset, mutta eivät jostain syystä osaa tai uskalla asettua niitä kritisoimaan (vrt. satu Keisarin uusista vaatteista).
  • Ja tietenkin tällaisessa tilanteessa on olemassa myös se/ne, joka/jotka pönkittävät hinnalla millä hyvänsä vallitsevaa olotilaa; kulissien kaatuminen olisi katastrofi.

Kulisseissa ei todellinen rakkaus kuki

Väkisinkin kulissien pönkittäminen vie voimia – ja ilon. Voimat menevät romahdusalttiiden seinien perässä juoksemiseen, uhkien torjumiseen, varuillaan olemiseen, jne. Epäaitous ei ole rakkauden kasvupohja. Siksi sanat rakkaudesta jäävät kilinäksi ja kuminaksi; armolahjat samoin. Ihminen ei kohtaa ihmistä, vaan roolin ja kulissin. Tämä välittyy rivien välistä, jos ei muuten niin intuition kautta.

Kerroin keväällä kohtaamisesta eräässä herätystä korostavassa tilaisuudessa. Oli aika outoa kuunnella puhujaa, joka toisti toistamistaan vakavalla naamalla: ”Ilo Herrassa on meidän väkevyytemme. Halleluja!” Edeltävien kappaleiden täydennykseksi sopii artikkelini: Kirous, maine ja keisarin uudet vaatteet

Pohdittuani näkemääni aavistelen, että oma tunnekylmyyteni uskonasioissa on aika pitkää perua tuonkaltaisesta ilmapiiristä. Kulissit yksinkertaisesti ovat kyvyttömiä välittämään rakkautta.

Suoja rakkautta vastaan

Kolmas syy tunnekylmyyteen voi olla myös se, että omituisia ilmentymiä nähnyt alkaa tiedostaen tai tiedostamattomasti suojautua; hän ei kykene ottamaan vastaan rakkautta, vaikka se olisi kuinka aitoa tahansa. Joskus kysymys on yleistyksestä, jonka mukaan (esimerkiksi) kaikki karismaattisuus on mätää tai huijausta.

Jos tunnistan/tunnistat itsesi näiltä riveiltä, minulle/sinulle on hyviä uutisia:

Jokunen aika sitten kirjoitin sydämen vaihtoviikoista:

Minä annan heille uuden sydämen ja heidän sisimpäänsä uuden hengen, minä otan heidän rinnastaan kivisydämen pois ja annan tilalle elävän sydämen. (Hes. 11: 19)

Tässä huomaamme, että jotain otetaan pois ja jotain annetaan tilalle.

Vanha “kivisydän” puhuu paitsi sydämen kovuudesta, myös erilaisista painolasteista, joita sydämellä voi olla (tulkinta ei ole vain minun, vaan sisältyy käytettyyn heprean sanaan). Tilalle Jumala lupaa antaa uuden ja elävän sydämen/hengen. Uusi ja elävä saa hepreassa myös merkitykset toinen ja tuore.

Kysymys on kovan ja taakoitun sydämen kannalta onnellisesta vaihtokaupasta: Vanha voi jäädä taakse ja uusi tulla tilalle.

Kumahtava ja kilahtava saa täytteekseen Jumalan rakkauden.

Enemmän kuin fysiikkaa

Luin tuttuun tapaan urakalla Blogitaivas -blogia.

Huomioni kiintyi T.A. Laakson kirjoitukseen Tekoja vai mytologista filosofiaa, joka alkoi kuvauksella alkavasta syysflunssasta. Ehkä huomioni blogilistassa osui juuri tuohon kirjoitukseen sen vuoksi, että syysflunssa on näyttänyt tekevän asuinsijansa minuunkin. Lenkkeily jäi haaveeksi – samoin tarttuminen blogihaasteen horisonttitarinaan (horisontti oli harmaa ja itsellä olo sellainen, että kamera pysyi kotona). Tai ei pelkästään nyt, vaan useaan kahden viime vuoden aikana. Flunssa tulee ja pesiytyy jopa kuukaudeksi tai kahdeksi – ja lenkkeily jää monestikin haaveeksi

Tarina ei loppunut suinkaan tuohon flunssakuvaukseen. Lue koko kirjoitus – ja myös sen viimeinen kappale – osoitteesta: http://blogitaivas.fi/2013/10/27/tekoja-vai-mytologista-filosofiaa/

T.A. Laakso kirjoittaa kirjoituksessaan, kuinka hänen ystävänsä soitti ja mutkattomasti pyysi saada rukoilla flunssaisen ystävänsä puolesta.

Minun kohdallani ei tällä kertaa tapahtunut näin, vaan menin lääkäriin. Siinä lääkärin kanssa juttelimme oireiden syistä. Reseptiä ja sairaslomaa kirjoittaessaan hän totesi jotain, mitä en lääkärin suusta ole tähän menessä kuullut. Ulkomaalaistaustainen (mainitsen asian siksi, että ilmeisesti sen vuoksi hän käytti vähän hassua sanamuotoa – viesti kyllä tuli selväksi) lääkäri totesi: ”Ehkä Jumala palkitsee sinut parantamalla.” )”Palkitsee” ehkä oli vähän hassu sanavalinta, mutta viesti oli selkeä.)

Jatkoin:
– Itse asiassa minulle on tapahtunut juuri noin.

Kerroin kasvaimen katoamisen vuodelta 2005. Tarinan voit lukea täältä: https://pauliinakuikka.wordpress.com/2012/09/16/usko-vetoaa-jumalan-lupauksiin/ (Huomaat tarinasta, ettei tämä alue ole aivan yksioikoinen… uskoa voidaan käyttää väärin. Onneksi väärä ei tee oikeaa olemattomaksi!)

Lääkäri jatkoi:
– Niin, lääketiede ei ole pelkästään fysiikkaa ja kemiaa; siihen sisältyy myös sellaista, jota emme voi ymmärtää.

Aivan. Jumalan parantava ja eheyttävä voima, joka toimii myös rukouksen kautta.

Niin, tässä pureksin paitsi antibiootteja, myös lääkärin sanoja sekä T.A. Laakson ajatuksia, kuten tätä:

”Jeesuksen toiminta ja teot ihmisen puolesta on paljon enemmän ja todellisempaa kuin pelkkä profeetallinen opettaminen. Hän opetti seuraajansa tekemään samaa mitä itse teki niin, että Jumalan valtakunnan voima näkyisi hänen seuraajistaan.”

”Jeesuksen opetus, rakasta lähimmäistä niin kuin itseäsi ja Jumalaa yli kaiken, muodostaa selkeä jatkumon Isältä Jeesuksen kautta seurakuntaan ja ihmisiin. Jeesuksen ylösnoustua Pyhä Henki täytti ihmisen ja seurakunnan, muodostaen siitä Jeesuksen maanpäällisen ruumiin, toimintayksikön. Näin Jeesuksen teot jatkuvat nyt uskon ja armon voiman kautta. Käsky Rakasta lähimmäistä sisältää ajatuksen armolahjojen käyttämisestä toisen hyväksi. Ole kuuliainen Jumalalle ja tee hyvää toiselle. Rukoile ja ylistä.”

Niinpä. Onko meillä rohkeutta tehdä näin?

Olen yhdestä tällaisesta tapauksesta kertonut kirjoituksessani oikean polven ja korvan paranemisesta https://pauliinakuikka.wordpress.com/2013/10/02/millimetrin-tarkkaa-huolenpitoa/
Joskus olen tuollaiseen itsekin rohkaistunut; tulin vuosia sitten pelastaneeksi yhden ihmisen hengen kuunneltuani hiljaista ääntä sisikunnassani, joka sanoi, että tuolla ihmisellä on tosi vaikeaa.

Lopulta kysymys on hyvin yksinkertaisesta asiasta: Tarttua tilanteeseen, pieneen viestiin, jonka näemme joko omin silmin tai ”hengellisin silmin”.

Kaikesta huolimatta

Luin tänään mielenkiintoisen ajatuksen, joka liittyi Jeesuksen toimintaan:

”Huolimatta epäsuotuisista olosuhteista, mikään ei voinut pysäyttää Jeesuksen sydämen hyvyyttä ilmestymästä.” (Despite the unfavorable circumstances, nothing could stop the goodness in Jesus’ heart from manifesting.)

Joskus minusta tuntuu, että meillä kristityillä on kiiltokuvamainen kuva Jeesuksesta ja Hänen toiminnastaan. Näemme evankeliumeista toinen toistaan ihmeellisemmän asian toisensa perään. Jeesus paransi sairaita, antoi syntejä anteeksi, vapautti pahan vallassa olevia, käveli vetten päällä, tyynnytti myrskyn, sai ruuan riittämään, jne. Olemmeko huomanneet, missä tilanteessa nuo ihmeet tapahtuivat?

Tilanteissa, joissa ihmiset olivat mahdottomuuden edessä – ja myös tilanteissa, joissa Jeesus oli vaikeassa tilanteessa. Nimittäin välittömästi Jeesuksen aloitettua julkisen toimintansa ja julistettua ”manifestinsa” liittäen itsensä Jumalan valtakunnan julistamiseen ja profeettojen Messias -profetioihin, alkoi väittely ja kyseenalaistaminen: Jeesus toimi toisella tavalla kuin ihmiset olivat ajatelleet Messiaan toimivan ts. ihmiset olivat luoneet oman kuvansa tulevasta Messiaasta – ja kun Jeesus ei tuota kuvaa täyttänyt, johtopäätös oli, että Jeesus ei voinut olla Messias. Jotkut – kriitikoiden mielestä liian monet – alkoivat kysellä: ”Entäpä, jos Jeesus onkin Messias?” ja osa heistä kulki tiiviisti siellä, missä Jeesus opetti ja toimi. Osa ei tyytynyt kuuntelemaan ja katselemaan, vaan heistä tuli Jeesuksen opetuslapsia. Tämä oli kriitikoille liikaa. He miettivät, miten saisivat Jeesuksen raivattua pois tieltä. He etsivät jatkuvasti syytä, josta saisivat Jeesuksen tuomiolle.

Tässä oli Jeesuksen toimintakenttä!

Yksi näistä Jeesuksen sydämen ”ilmestymisistä” on kirjattu Markuksen evenkeliumin 14:nteen lukuun:

”Jeesus meni sapattina erään fariseusten johtomiehen kotiin aterialle, ja kaikki tarkkailivat, mitä hän tekisi. Kävi niin, että hänen luokseen tuli vesipöhöä sairastava mies. Jeesus kääntyi lainopettajien ja fariseusten puoleen ja kysyi: ”Onko sapattina lupa parantaa vai ei?” He eivät sanoneet siihen mitään. Silloin Jeesus kosketti miestä, paransi hänet ja lähetti hänet pois. Sitten hän taas kysyi: ”Miten te itse teette? Jos jonkun poika tai härkä putoaa kaivoon, niin kai hän heti nostaa sen sieltä, vaikka olisikin sapatti?” Tähän he eivät kyenneet vastaamaan.”

Jeesus oli kutsuttu aterialle tarkkailtavaksi – ei suinkaan vieraanvaraisuudesta! – Myös muualla evankeliumeissa kerrotaan, että sinne minne Jeesuksen nähtiin menevän, tuli myös apua tarvitsevia ihmisiä.

Tässä Markuksen kuvaamassa tilanteessa Jeesus on valinnan edessä. Hän tietää ansoitetun kentän, jossa Hän paraikaa on. Hän haluaa tehdä hyvää, parantaa. Samalla Hän tietää, että häntä tarkkaillaan nimenomaan sapattisäännöstä vasten; parantaminen tulkitaan tiukan farisealaisittain työksi ja Jeesusta tullaan syyttämään sapattirikkuriksi.

Tästä huolimatta Jeesus paransi. Hän ei antanut ansoitetun kentän estää itseään.

Kohdassa tulee esille myös Jeesuksen Isältään ammentama pohjaton viisaus. Hän osoitti tuossa ansoitetussa kentässä selkeästi sen, että parantaminen oli Isän tahdon mukaista – vaikka kuinka oli sapatti.

Ajatus on hyvin lähellä Pietarin ajatusta:

”Jumalan tahto näet on, että te hyvää tekemällä panette sulun ymmärtämättömien ihmisten typerille puheille. Ja näin tehkää vapaiden tavoin — älkää niin kuin ne, joilla vapaus on pahuuden verhona, vaan niin kuin Jumalan orjat.” (1. Piet. 2: 14,15, -KR 92)

”–sillä se on Jumalan tahto, että te hyvää tekemällä tukitte suun mielettömäin ihmisten ymmärtämättömyydeltä – niinkuin vapaat, ei niinkuin ne, joilla vapaus on pahuuden verhona, vaan niinkuin Jumalan palvelijat.” (1. Piet. 2: 14,15, -KR 38)

Mielestäni KR -38 tuo jakeen idean dynaamista -92 käännöstä paremmin. Kysymys on siitä, että hyvän tekeminen tosiaan voi laittaa pisteen sellaisten ihmisten puheelle, jotka eivät tajua, kuka kumma Jeesus on ja mitä Hänellä on elämän kanssa tekemistä. Kysymys on nimenomaan siitä vapaudesta, joka tulee siitä, että annamme Jumalan johdattaa elämäämme.

Lohdutus

Hengellisessä kentässä siipeensä saaneita ihmisiä kuunnellessani kuulen liian monta kertaa sen, että ei – yksinkertaisesti ei – voi luottaa.

  • Ensin tämän siipeensä saaneen luottamus on petetty yhteisössä, johon hän luottanut.
  • Seuraavaksi etsiessään jota kuta joka suostuisi kuulemaan hänen hätänsä ja kipunsa, joko sellaista ihmistä ei löydy tai sitten
  • löytyy ”mestaroija”, joka tarjoaa lääkkeeksi ihan vääriä rohtoja tai pahimmassa tapauksessa kertoo asioista eteenpäin.

Ihmisinä me ihmiset yksinkertaisesti tarvitsemme toista ihmistä kantamaan taakkojamme. Luther puhui veljien (ja miksei siskojenkin) keskinäisestä lohdutuksesta.

Kyllä Jeesus riittää -sanonta on totta. Ihmiselle, joka kipeästi tarvitsisi

  • toista ihmistä välittämään Jumalan armoa ja rakkautta – ja ehkä
  • näkökulmaa, toivoa ja uskon rohkeutta – tilanteeseensa

Sanonta voi merkitä sanahelinää – ja taas sanojalle – voi olla hyvä reitti ulos tilanteesta, joka vaatisi pysähtymistä.

Joskus oma kipumme estää meidät pysähtymästä; kohtaamamme on liian kivuliasta meille itsellemme. Löydän tässä itseni: nimenomaan uskonyhteisöissä haavoittuneiden kohtaaminen on liipannut niin läheltä, että kohtaaminen on ollut nimenomaan oman haavoittuneisuuden takia pelottavaa ja/tai ainakin raskasta.

Suurta rohkaisua ja lohdutusta sain noissa vaiheissa muun muassa Aale Tynnin runosta:

Ja Jumala sanoi:
Toisille annan toiset askareet, /vaan sinulta, lapseni, tahdon, että kaarisillan teet./ Sillä kaikilla ihmisillä on niin ikävää päällä maan,/ ja kaarisillalle tulevat he ahdistuksissaan. /
Tee silta ylitse syvyyden, kaarisilta tee, /joka kunniaani loistaa ja valoa säteilee.

Minä sanoin:

He tulevat raskain saappain, multa-anturoin/ – miten sillan kyllin kantavan ja kirkkaan tehdä voin,/ sitä ettei tahraa eikä särje jalat kulkijain?/

Ja Jumala sanoi:

Verellä ja kyynelillä vain./ Sinun sydämesi on lujempi kuin vuorimalmit maan/ – pane kappale silta-arkkuun, niin saat sillan kantamaan./ Pane kappale niiden sydämistä, joita rakastat,/ he antavat kyllä anteeksi, jos sillan rakennat. /
Tee silta Jumalan kunniaksi, kaarisilta tee,/ joka syvyyden yli lakkaamatta valoa säteilee./ Älä salpaa surua luotasi, kun kaarisiltaa teet/: ei mikään kimalla kauniimmin kuin puhtaat kyyneleet.

– Aale Tynni – Tätä runoa en unohda (Otava 1977)

Adobe Spark (1)

Luottamukseen viittasinkin. Silloin kun on kysymys syvistä ja henkilökohtaisista asioista, pitää itse kunkin opetella vaikenemisen taito. Se mikä on meille uskottu, meidän pitää säilyttää niin, että emme kerro siitä muille. Kaikkein kurjinta on ollut nähdä nimenomaan yhteisöissä, joissa on vallalla väärän vallankäytön kulttuuri, ihmisiä iskettävän menneillä asioilla, jotka on selvitetty ja jotka Jumala on antanut anteeksi. Niiden ei kaiken järjen mukaan pitäisi olla millään muotoa nykyisyyttä muutoin kuin enemmän tai vähemmän parantuneina haavoina ja muistoina. Toinen iskun muoto on syyttää ihmistä vaikeuksien keskellä synnistä tai pinnallisesta suhteesta Jumalaan tai passiivisesta osallistumisesta seurakuntaan. Unohdetaan, että Jumalan kuritus on ohjaavaa, ei sadistisen kiduttavaa raippamentaliteettia! (Paimen ei pelottele lampaita aroiksi, vaan ohjaa oikeaan suuntaan. Koskaan paimen ei tuota lampaalleen tarpeetonta tai suhteetonta kipua.)

Tätä taustaa vasten Pekka Simojoen laululla Särkyneiden majatalo on sanottavanaan painavaa asiaa:

Ei täällä asu sankareita. Hävinneitä on niin monta. Kerjäläisiä vain, uupuneita jotka tullessaan tuovat muistojaan.
Ei täällä asu uljas kansa
Ei ketään löydy täydellistä.
Monet unohtivat unelmansa kivikatuihin tämän kaupungin
Jossa Juudas petti ystävän.

He etsivät tietä valoon
Maasta kyyneleiden.
He saapuvat majataloon, särkyneiden.

Me tarvitsemme ystävyyttä
vailla yhtään vaatimusta.
Me pelkäämme niin menneisyyttä
Joka varjoineen aina uudelleen
uhkaa uskon viedä huomiseen.
Me ikävöimme olkapäätä,
ihmiskäden kosketusta.
Vaikka olisikin sydän jäätä
lämpö rakkauden,
sulattaa voi sen.
Tuoda kevään sielun kylmyyteen.

He etsivät tietä valoon…

On meidän tehtävämme täällä
kantaa toinen toisiamme, halki synkimmän yön
Pitää päällä toivon kynttilää.
Ette ei kukaan jää yksin harhailemaan pimeyteen.
Ei kauneimmassa temppelissä
asu meidän Jumalamme
mutta siellä Hän on aina
Missä joka rakastaa,
pelko katoaa
Vettä janoinen saa juodakseen.

He etsivät..

https://www.youtube.com/watch?v=YZYbFk1qgeo

Ajatuksien äärellä on vakava kysymys: Olenko minä/sinä tällaisia sillanrakentajia ja/tai ovatko yhteisömme tällaisia majataloja, jossa särkynyt oikeasti eheytyy?

Eteenpäin

 

Olen kirjoittanut paljon narsismista. Lukijakunnastani osa on tullut blogini lukijaksi etsiessään tietoa narsismista hengellisessä kentässä. Sivuan myös tätä aihepiiriä tulevissa kirjoituksissani – selviytymistä painottaen.

Kaksi kahletta

Ristiriitainen viestintä on narsistin salakavala ja voimakas ase.

  • Toisaalta hän viestii, että sinun tai minun pitäisi mennä eteenpäin – ja mieluusti syyttää joko suoraan tai kiertoteitä (esimerkiksi käyttäen ystäviään, tuttujaan, lapsiaan, tms.) katkeruudesta tai ylpeydestä, jos suvaitsemme muistuttaa häntä hänen tekosistaan.
  • Toisaalta hän ei päästäisi meitä etenemään. Tämän hän viestittää joko suoraan uhkauksin (minä tulen hankaloittamaan tiesi, minä tulen estämään, minä tulen…) tai välillisesti (käyttämällä ”suhteitaan”, mustamaalaten, antaen asioista vääristyneen kuvan, käyttäen profetioita tai rukouksia välilliseen viestintään, jne.).

Yksi narsistin (tai narsismiin taipuvaisen henkilön) keino on pitkänäköinen toisen alistaminen ja aliarvioiminen. Tuloksena on lytätty itsetunto  – johtuu se sitten halveksivista sanoista, alistavasta asenteesta tai teoista tai siitä, että narsisti on jättänyt julmasti uhrinsa kuin likaisen ja tyhjiinpuristetun tiskirievun.

Kun tällaiselle lytätylle ihmiselle sanoo: ”Eteenpäin” tämä on kuin kahdella kahleella kiinni tilanteessa. Toinen on pelko ja toinen lytätty itsetunto.

Kun maailman napa horjuu

Jos taustalla on narsisti tai narsismiin taipuvainen henkilö, voin/voit olla varma, että hän ei nauti eteenpäin menostani/menostasi. Hänelle se (sanoi hän mitä tahansa) on pahinta, mitä voi tapahtua, jos/kun joku suvaitsee elää ilman häntä – ja vielä onnistuu siinä.

Narsismi on omanlaistaan suuruudenhulluutta: Narsisti luulee olevansa maailman napa, jonka ympärillä kaikki pyörii. Jos joku sinkoaa hänen vaikutuspiiristään, silloin on kriisi, johon narsisti reagoi kaikin käytettävissään olevin keinoin. Kun olet kävellyt tai juossut pois tuosta vaikutuspiiristä, olet horjuttanut hänen rauhaansa pahan kerran. Kun maailman napa horjuu, maa järisee.

Arvokas arvokkaasti

Tosiasia on, että maailman navaksi itseään luulevalla ei ole oikeutta olettaa tuommoista. Hän ei ole maailman napa. Sinä et ole velvollinen kiertämään tuota napaa, vaikka pelissä olisi minkälaiset Raamatun lauseet tai auktoriteettiopetukset.

Raamattu ei opeta meitä palvomaan luotua vaan Luojaa ja Lunastajaa.

Ihmisenä narsisti on arvokas; suuruudenhulluudessaankin Jumalan rakastama (koska totta ihmeessä Jumala haluaisi hänenkin tiensä oikaista).

Samalla tavoin olet sinä/minä. Narsistin etu ei mene meidän etumme edelle. Hänellä ei ole laillista oikeutta jyrätä, käyttää hyväksi, jekuttaa, uhitella tai uhata. Eikä myöskään meillä ole oikeutta kohdella narsistia tuolla tavoin.

Kun on aika kävellä pois narsistin vaikutuspiiristä, sen voi tehdä suoraselkäisesti, kostamatta vääryyttä vääryydellä. On opittava jättämään revanssi Jumalan käsiin.

On myös opittava jättämään tapahtunut omaan arvoonsa. Toisten tekosille emme voi mitään. Hukkaamme aikaa yrittämällä muuttaa jotain, mikä ei (ainakaan vielä) näytä muuttuvan. Myös tässä on aika antaa Jumalan hoitaa.

Sinun/minun tehtävä on kysyä sitä, mikä on Jumalan tahto meidän elämäämme nähden. On kysymys sinun/minun elämästä, kutsumuksestakin.
Ole arvokas arvokkaasti. Jos joku on kelmi, sinun ei tarvitse olla.


Vanhan on aika jättää otteensa

Vanhan kasvun on aika antaa tilaa uudelle. On aika mennä eteenpäin. On aika jatkaa matkaa.

Tätä taustaa vasten menneisyydessä, sen ihmisissä, haavoissa, jne. roikkuminen on jarru.

Eheytymiseen toki kuuluu se, että katselemme realistisesti menneisyyttä, sitäkin, mikä ja miksi meni poskelleen. Tämän tarkastelun tarkoitus on perimmiltään se, että pääsemme eteenpäin.

Riemuitse, hedelmätön,
sinä joka et koskaan synnyttänyt!
Huuda riemusta, iloitse,
sinä joka et ole synnytyskipuja kokenut!
Nyt sinulla, hylätyllä, on enemmän lapsia
kuin konsanaan aviovaimolla,
sanoo Herra.
Tee telttasi sija suureksi,
levitä säästelemättä kangasta asumustesi katoksi!
Pidennä köydet,
iske lujaan vaarnat!
Sinä laajenet oikealle ja sinä leviät vasemmalle,
sinun jälkeläisesi perivät muukalaisten maat
ja asuttavat autioiksi jääneet kaupungit.
Älä pelkää, ei sinua enää nöyryytetä,
älä häpeile, et sinä jää häväistyksi.
(Jes 54:1-3)

Tässä ei ole niin merkitsevää se, mitä joku (ehkä merkittävä ja vaikutusvaltainenkin henkilö) on jossain joskus sanonut, vaan mitä Jumala sanoo sinun elämästäsi juuri nyt. Hänen sanansa luomansa ja lunastamansa ylle on: Minä annan sinulle tulevaisuuden ja toivon.

Mahdollisuus

Siinä sanomaa sinulle tai minulle, kun joku päivä tekisi mieli rypeä itsesäälissä ja kovasti väittää, että Jumalakaan ei mitään voi tilanteelle, johon olemme joutuneet (tai itsemme saattaneet).

Kyllä, kyllä Jumala voi. Mitä vastaat, kun Hän kysyy: ”Mitä sinä tahdot, että minä sinulle teen?”

Seuraava YouTube -linkki pukee sanoiksi minua sitkeästi puhutelleen teeman:
Tappioista voi nousta, ja meidän elämämme sotkut voivat Mestarin käsissä muotoutua sanomaksi.

Samarialainen nainen, nk. syntinen nainen, Sakkeus, Saulus ja Pietari olivat tällaisia henkilöitä. Tavalla tai toisella elämänsä ja asiansa sotkeneita. Heillä oli menneisyys, joka ei silloisissa uskonnollisissa piireissä ollut erinomainen sisäänheittäjä, vaan päinvastoin: Heitä kartettiin – Saulusta jopa pelättiin.

Mutta niin vain nämä henkilöt muuttuivat Jeesuksen muuttavissa käsissä.

Samarialaisen naisen todistuksen kautta kokonainen kaupunki kääntyi ylösalaisin ja monet uskoivat Messiaaseen.

Syntisen naisen tarina on vahva todistus Jumalan mahdollisuudesta kääntää elämän suunta toisenmoiseksi vastakohtana ihmisten sanomisille tai tuomioille.

Sakkeus, omiin taskuihin rahaa kiskonut ja kahminut veronkerääjä muutti täysin elämänsä suunnan: kitsaasta mammonan perässä juoksijasta tuli köyhien auttaja.

Pietarista, Herra Tuuliviirikisan todennäköisestä voittajasta, totta tosiaan tuli ”kivi” ensimmäiseen kristilliseen seurakuntaan. Herransa käsissä ja käsittelyssä Pietarista löytyi tarvittavaa terävyyttä ja lujuutta niin julistaa kuin johtaa, jopa pitää puoliaan ja puolustaa uskoa.

Saatika Sauluksen täyskäännös: Vainoojasta ja äärimmäisen tiukasta lain noudattajasta ja juutalaisuuden puolesta puhujasta ”pakanain apostoliksi”.

Siinä sanomaa sinulle tai minulle, kun joku päivä tekisi mieli rypeä itsesäälissä ja kovasti väittää, että Jumalakaan ei mitään voi tilanteelle, johon olemme joutuneet (tai itsemme saattaneet).

Kyllä, kyllä Jumala voi. Mitä vastaat, kun Hän kysyy: ”Mitä sinä tahdot, että minä sinulle teen?”

Totuus

Pietarin pääsiäinen oli yhtä vuoristorataa. Vähän niin kuin hänen tunteensakin. Pietari oli äärilaitaihminen. Innostuva – ja pian lannistuva. Voittoisa ja pian pakoon pötkivä.

Jeesus uskoi koko ajan Pietariin. Jeesus näki, että Pietari olisi se kallio, jonka varaan Hän pystyisi rakentamana kirkkonsa. Pietari oli timantti – särmineen kaikkineen. Timantti tarvitsi runsasta hiomista, että sen särmät loistaisivat Kristusta oikealla tavalla.

Yksi hiomissessio käytiin nuotiolla Gennesaretin rannalla. Jeesus kysyy Pietarilta: ”Rakastatko sinä minua?” Saatuaan Pietarin vastauksen Jeesus toistaa Pietarin kutsumuksen kolmeen kertaan:
– Ruoki minun karitsoitani
– Kaitse minun lampaitani
– Kaitse minun lampaitani

Myös tässä Jeesus vie Pietarin katsomaan totuutta itsestään: Kysymys ”rakastatko minua?” sisältää kysymyksen, ”rakastatko minua niin kuin Jumala rakastaa sinua epäitsekkäällä, ikuisella agaperakkaudella?” Pietari joutuu vastaamaan joka kerta: ”Herra, sinä tiedät, minä rakastan sinua niin kuin ihminen rakastaa ihmistä (fileo)”.

Ikään kuin Pietari viimein tajuaisi, että hänen oma voitokkuutensa ei ole niin vahvaa kuin hän on luullut ja että hänen rakkautensa ei olekaan niin vahvaa ja epäitsekästä kuin hän antaisi ymmärtää. Ei, hän itsessään on ihminen – ja sillä siisti. Hänen rakkauteensa kätkeytyy paljon inhimillisyyttä ja inhimillisiä motiiveja.

Mutta huomaatko? Jeesus ei vaadi muuta. Näyttää, että kaikki, mitä Hän Pietarilta odotti, oli rehellisyys itseään ja Jeesusta kohtaan.

Paljaana olevista, rehellisistä lähtökohdista Jeesus vahvistaa Pietarin kutsun.

Palvellaksemme Jeesusta meidän tarvitsee oikeastaan vain suostua rehellisyyteen ja avoimuuteen. Näin Herra pääsee hoitamaan kipukohtia, jotka pitävät meidät kiinni voitto-tappio -vuoristoradassa.