Kaksiteräinen miekka

Tällä selittyy myös Jeesuksen oikukkaalta aluksi näyttävä käytös: Hänellä riitti armon sanoja kivitysuhan alla olevalle avionrikkojalle – ja ruoska heilahti pyhäkön esipihoilla ja sanan ruoska sitäkin useammin tekopyhää hurskastelua vastaan.

Tämä tuomitsemisasia on kovasti matkan varrella minua mietityttänyt.

Lainasinkin https://pauliinakuikka.wordpress.com/2013/01/16/mihin-me-sita-oppia-tarvitsemme/ -artikkelin kommenteissa Markus Finnilän kirjoitusta tämän blogissa ( http://webtuaginta.blogspot.fi/2012/05/onko-jumala-todella-sanonut-kuuluisia.html)

“Joskus samoilla sanoilla voidaan tarkoittaa aivan eri asioita. ”Älä tuomitse” toimii kätevänä hiljentäjänä, jos oma elämäntyyli joutuu paheksutuksi. Jeesus ei koskaan tuominnut kenenkään elämäntapaa, sanotaan, ja muistutetaan siitä tapauksesta, kun hän päästi avionrikkojanaisen kivityksen uhasta. Jos avataan Raamattu ja luetaan tarina aivan oikeasti, nähdään, että Jeesus tuomitsi naisen teot synniksi, vaikka antoikin tälle anteeksi. (Joh. 8:11) Totta puhuen, Jeesus tosiaan sanoo Raamatussa ”älkää tuomitko”, mutta tarkoittaa sillä aivan eri asiaa kuin yleensä luullaan: konteksti tuomitsee tekopyhän tuomitsemisen eikä tuomitsemista sinänsä. (Matt. 7:1-) Jeesus päinvastoin käski opetuslapsiaan tuomitsemaan. (Joh. 7:24) Jos oma elämä tuleekin tuomituksi synnilliseksi, voi onneksi vedota siihen, että ”Jokainen tulee omalla uskollaan autuaaksi.” Raamattu tosin opettaa että vain Jeesuksen uskolla tullaan vanhurskaaksi (Gal 3:22). ”

Eilen illalla luin Psalmia 72, jossa puhutaan siinäkin tuomitsemisesta:

”Salomon virsi. Jumala, anna kuninkaan tuomita, niinkuin sinä tuomitset, anna vanhurskautesi kuninkaan pojalle.
Tuomitkoon hän sinun kansaasi vanhurskaasti ja sinun kurjiasi oikeuden mukaan.
Vuoret kantakoot rauhaa kansalle, niin myös kukkulat, vanhurskauden voimasta.
Auttakoon hän kansan kurjat oikeuteen, pelastakoon köyhäin lapset ja musertakoon sortajan.” (Ps. 72: 1-4, KR -38)

Englanninkielinen King James ei vain toivottele tuollaista, vaan käyttää sanamuotoa, joka on käännettävissää myös ehdottomana tulevaisuuteen liittyvänä toteamuksena: ”Näin tapahtuu…Vuoret kantavat (varmasti) rauhaa kansalle…Hän auttaa (varmasti) kansan kurjat oikeuteen…”

Rivejä lukiessani minulle tuli mieleen Heprealaiskirjeen sana:

”Jumalan sana on elävä ja väkevä. Se on terävämpi kuin mikään kaksiteräinen miekka, se iskee syvään ja viiltää halki sielun ja hengen, nivelet ja luiden ytimet, se paljastaa sisimmät aikeemme ja ajatuksemme.” (Hepr. 4: 12,KR -92)

Ajatus muistuttaa Lutherin ajatusta laista ja evankeliumista. Jumalan Sana osoittaa syntimme, poikkeamisemme ja syyllisyytemme. Samalla se osoittaa tien Kristuksen luo ja armon.

Mielestäni tuossa Finnilän ajatuksessa on paljon siitä, mitä olen itsekin pohtinut. Jumala – eikä Hänen Henkensä ja Sanansa – eivät siloittele silloin, kun on menty metsään – mutta metsään menneelle se osoittaa tietä Tielle takaisin.

Hänen tuomionsa on oikea, oikeudenmukainen, totuudellinen ja todellinen. Hän myös auttaa apua tarvitsevan oikeuteen ja vapauttaa ahdingosta – tai jopa sorron alta.

Tällä selittyy myös Jeesuksen oikukkaalta aluksi näyttävä käytös: Hänellä riitti armon sanoja kivitysuhan alla olevalle avionrikkojalle – ja ruoska heilahti pyhäkön esipihoilla ja sanan ruoska sitäkin useammin tekopyhää hurskastelua vastaan.

Pyristelyä kohti uutta

Olen tässä vuosien mittaan yrittänyt saada aikaan toista blogia tämän nimeäni kantavan blogin vierelle – tai jopa korvaajaksi.

Nyt taasen sellainen yritys – tämmöisin tulikivenkatkuisin vuodatuksin. Vuodatuksen syynä on (taas) kontakti oman karismaattisen seikkailuni tapahtumien keskipisteeseen. ILMIÖT EIVÄT LAKKAA HÄMMÄSTYTTÄMÄSTÄ – enkä hitsi vie, meinaa niistä irti päästä!

Itse kyllä mieluusti jatkaisin matkaa. Nyt vain näyttää siltä, että osa taustapeilini ihmisistä ROIKKUU minussa kiinni – ja osin syyttää ”kurjuudestaan”, kuinkas muuten kuin minua.

Kirjoitukseni on tänään hieman hajanainen, useasta osasta koostuva. Lopussa yritän osaset koota yhteen ymmärrettävällä tavalla.

Elian voitelusta – ajatuksia (osa nro 2) – Isien sydämet lasten puoleen ja päinvastoin

Viime aikoina olen viitannut karismaattisen kentän kestosuosikkiin, Elian voiteluun, ja siihen, kuinka sitä aikanamme luvataan varsin kevyesti ja osittaisena. Tulen tuota voiteluasiaa käsittelemään sekä täällä että uudessä blogissani. Tässä yksi puoli tuosta voitelusta.

Elian voitelusta on sanottu, että se kääntää lasten sydämet isien puoleen ja isien sydämet lasten puoleen. Tuo puoleen kääntyminen ei kuitenkaan tapahdu ilman parannusta!

Esimerkki elävästä elämästä: Isä, joka koko ajan kaivaa multaa lastensa jalkojen alta milloin mitenkin ja/tai vaihtoehtoisesti pitää toista ”parempana”. Joskus livauttaa valheen yhdestä lapsestaan ja joskus toisesta. (Herää kysymys: Eihän kukaan vanhempi noin tee, eihän? Niin luulisi. Totuus on kuitenkin toisenlainen. Elävässä elämässä olen törmännyt törkeään lasten (nuorten, aikuisten) manipulointiin nimenomaan siinä lähimmässä ihmissuhteessa, jonka pitäisi olla kaikkein turvallisin. Silloin kun vanhemmuus on perustavanlaatuisesti haavoittunut ja hukassa, kuten narsistilla (ja sen eri variaatioilla) on, vanhemman tarve on suurempi kuin lapsen tarve ja vanhempi toimii tarpeistaan (esimerkiksi siitä, että haluaa säilyttää palvotun ykkösasemansa) käsin ja rikkoo ja tuhoaa kaiken ympärillään, jotta tuo tarve (vaikkapa palvotun ykkösasema) tulee täytetyksi.)

Voimme rukoilla ja julistaa tuon suhteen eheytymistä. Voimme luottaa, että kun Elian voitelu laskeutuu yhteisön ylle, silloin kaikki eheytyy.

Ei eheydy. Ei ennen kuin muutos tapahtuu molemmissa osapuolissa: Tuo esimerkkimme isä nöyrtyy, muuttaa tapojaan ja pyytää anteeksi ja taas tilanteen katkeroittamat lapset jättävät irti vihastaan ja katkeruudestaan – antavat anteeksi. Vasta silloin isien sydämet kääntyvät lasten puoleen ja päinvastoin. Huomaathan: Tuossa kääntymisessä on kysymys syvästä, molemmin puolin tilanteen korjaavasta anteeksiannosta!

Arvatkaapas, missä tuo muutos näkyy ENSIMMÄISENÄ? Se näkyy siinä, että oikeasti anteeksiantanut henkilö ei hae revanssia oikein eikä väärin keinoin. Päinvastoin: Siinä, missä HÄN huomaa toimineensa väärin, hän on valmis pyytämään anteeksi ja korjaamaan/korvaamaan, mikä on korjattavissa/korvattavissa.

Anteeksiantamattomuus näkyy ensimmäisenä menneisyydessä roikkumisessa ja jossittelussa. Kumpikin on varsin hyödytöntä, koska kukaan meistä ei pääse ottamaan pois menneisyyden oikeita enempää kuin vääriäkään askelia.

Erityisesti narsistisen henkilön kohdalla menneisyydessä roikkumisessa ei ole motiivina kaiken ehjääminen sen takia, että kaikilla olisi taas kivaa, vaan nimenomaan sen takia, että narsistiselle henkilölle se, että joku elää ilman HÄNTÄ on arvovaltatappio. Narsistinen henkilö haluaa palauttaa kaiken alkupisteeseen, jossa asiat ja ihmiset ovat hänen näppiensä alla, hyvällä tai pahalla. Silloin kysymys ei kauniistakaan sanavalinnoista huolimatta koskaan ole aidosta sovinnosta, vaan revanssista.

Vaikka tuommoista syväkorjausta ei tapahtuisikaan – on tarpeen antaa anteeksi väärintekijöille, vaikka he eivät älyäisi tehdä elettäkään muuttaakseen tapojaan tai pyytääkseen anteeksi. Tuo anteeksianto hoitaa kuntoon minun suhteeni heihin ja Jumalaan, mutta ei automaattisesti korjaa väärintekijöiden suhdetta meihin. Anteeksianto ei ole veruke esimerkiksi väkivallan jatkumiselle tai sille alistumiselle – ei perheessä, työpaikalla, uskonyhteisössä. Anteeksianto vapauttaa jatkamaan Jumalan tarkoittamaan suuntaan ilman menneisyyden kiviriippoja.

Epänormaali hullunmylly

En julkisesti ole halunnut käsitellä koko hengellisen sotkun kaikkia juonteita, kuten sitä, millaiseen hullunmyllyyn raiteiltaan luiskahtanut opetus vie niin yhteisön kuin esimerkiksi perheenkin. Syynä tähän haluttomuuteen on ollut muun muassa se, että me ihmisinä helposti leimaamme toisemme erilaisin leimoin. Kuvitelkaapa nyt esimerkiksi murrosikäisiä lapsiani koulussa sellaisen leiman kanssa ”ne on olleet joskus jossain lahkossa” (vaikka emme käyttäisi lahkonimitystä, nuoret todennäköisesti käyttäisivät). Seuraavassa kuitenkin avaan sanaista arkkuani muutamin ajatuksin omakohtaisesti sekä hieman sivustaseuraajankin roolissa näkemieni, kokemieni ilmiöiden äärellä. Ehkä myös sen takia, että perheenä (mukaan lukien juniorit) olemme valmiimpia keskustelemaan näkemästämme.

Lapsista puheenollen, lapseni ovat joutuneet useaan otteeseen välikappaleiksi tässä hullunmyllyssä: Useita kertoja uhkaava viesti (”profetia”) – esimerkiksi siitä, kuinka minulle tai miehelleni tulee käymään huonosti – tai vaikkapa se, että taustamme tietää asuinpaikkamme, on kerrottu heidän kauttaan!

Lasten käyttö tuollaiseen on liki pitäen yhtä raukkamaista kuin ihmiskilpien käyttö rintamalla! Ainoa ero, että tuossa tapetaan ihmislapsen sielua, ei niinkään kehoa! Ja kaikki ”Jumalan nimissä”!

Korostettu auktoriteettiopetus on oivallinen veruke ja peruste kaikensorttisille väkivallan muodoille kaikilla elämäntasoilla. Ongelma on siinä, että ne ihmispolot, jotka ovat opetuksen sisäistäneet vääristyneessä muodossaan, eivät edes tajua, että jotain on pielessä! Yhteisö, jonka pitäisi tukea ihmisen ja perheen eheyttä, alkaakin tukea auktoriteetille (esimerkiksi yhteisö tai sen johtaja(t)) alamaista puolisoa usein hyvin epäjohdonmukaisesti.

Esimerkiksi tilanteessa, jossa periaatteessa korostetaan voimakkaasti miehen auktoriteettia perheen päänä, yhteisölle tai sen johtajalle/johtajille lojaalia vaimoa tuetaan vaikkapa perustellen, että ”jos Jumala ei löydä miehiä, hän valitsee naisia”. Nainen saa kokea tulleensa hyväksytyksi. Hänen siipiänsä vahvistetaan. Tämä voi aiheuttaa normaalissakin perheessä ihan mukavasti skismaa. Vielä enemmän ongelmia tulee, jos perheessä sattuu tuo miespuolinen ”auktoriteetti” olemaan taipuvainen narsistisiin käyttäytymismalleihin. Siitä syttyy sota perheen keskelle.

NORMAALISSA yhteisössä tätä perhettä yritettäisiin auttaa eheyteen tasapuolisesti molempia tukemalla, mutta kipeä yhteisö tukee lojaalia osapuolta riippumatta muista asioihin vaikuttavista seikoista. – Jos tuon sopan keskellä nainen (tai mies) saa tarpeekseen ja lähtee joko yhteisöstä, avioliitto hajoaa todennäköisesti myös, koska yhteisö lähtee tukemaan yhteisöön jäänyttä puolisoa tai jos nainen lähtee avioliitosta, yhteisö kääntyy naista vastaan. Joissakin tapauksissa nainen tai mies tulee niin sidotuksi yhteisöön, että perhe hajoaa sen vuoksi. Silloin toinen aviopuolisoista tulee hylätyksi ja hyllytetyksi. Oli miten oli, kipeä yhteisö tukee – syistä riippumatta – lojaalia osapuolta – ja tavallaan pakottaa eilojaalin ulkopuolelle.

Koska yleensä on kysymys hyvin kirjaimellisesti Raamattuun tukeutuvista tahoista, avioero on kauhistus. Eronneesta (tai eri tasoisen väkivallan kautta eroon ”pakotetusta”) tulee haureellinen. Hänellä kun ei olisi Raamatun mukaan kuin kaksi vaihtoehtoa: Palata tuohon hullunmyllyyn tai pysyä naimattomana. Samaan tapaan suhtaudutaan niihin, jotka hylkäävät ”oman seurakuntansa kokouksen”. Heihin suhtaudutaan melkein pahemmin kuin maanpettureihin. He ovat siirtyneet vihollisen leiriin ja ansaitsevat kaiken kurjuuden – myös sen, mitä heille yhteisön nimissä tehdään.

Me teemme tiukalla tulkinnallamme valtavasti hallaa näille ihmispoloille! Usein he ovat nimittäin aivan ok sitoutuneita liittoihinsa tai yhteisöihinsä, MUTTA liitto tai yhteisö toimii ihan omituisin pelisäännöin. Kolmas, asiaankuulumaton pyörä, on yhteisö ja omituinen opetus – ja/tai sen omituinen omaksuminen!
Jos ajattelen taustapeilini esimerkkejä, yleensä kysymys oli vain osatotuuksista tai osasta jotain opetusta, joka korotettiin muun opetuksen yläpuolelle. Välttämättä siis opetuksessa sinällään ei ole mitään pielessä, mutta opetuksen ylikorostuksessa tai sen sovelluksessa on.

Kuvitellaanpa hetki itsessään äärimmäisen mustasukkaista puolisoa, joka on ominut auktoriteettiopetuksen. Silloin voi hameesta tai roskiin viedystä rikkinäisestä tavarasta tulla auktoriteettikysymys. (esimerkki on elävästä elämästä!) Opetus voi olla ihan korrekti alunperin, mutta henkilön tulkinta tukee äärimmillään väkivallan käyttöä tai sen uhkaa, auktoriteettia uhkaavan puolison ruotuunsaattamisessa. Kun tuohon lisätään vielä kaikkia muitakin omituisia sääntöjä ja edellisessä kappaleessa kertomani seuraamukset siitä, kumpi sattuu olemaan lojaalimpi kipeälle yhteisölle, voit vain kuvitella, miten outo ja sekava tuo ympäristö on! Jos (ja kun useimmiten) tilanteeseen liittyy eritasoista väkivaltaa (aina hengellistä, usein myös fyysistä väkivaltaa tai sen uhkaa), tilanne on äärimmäisen stressaava. Ja me sidomme ihmiset joko tuolla auktoriteettiopetuksella tai tiukalla avioero-opetuksella tuohon systeemiin!

Tuollaisella ihmisten painostamisella ja suoranaisella rääkkäämisellä Raamattua käyttäen ei ole raamatullisia perusteita! Paavalin auktoriteettiopetus kytkee rakkauteen huolenpidon ja asenteen, että asiat tehdään niin kuin Kristukselle ja niin kuin Kristus. Kuvaamani ilmiöt laittaa uuteen valoon ajatus siitä, että vaimon (tai miehenkin joskus) painostaminen ja uhkaaminen on täsmälleen sama kuin sen tekisi Kristukselle tai sen tekisi ikään kuin Hänen sijassaan! Erityisesti viime mainittu mielikuva on mieletön! Ja kun takana ei ole Kristus, takana on liha ja itse pimeys, joka käyttää ”lihaa” tuhotakseen Jumalalle rakkaita ihmisiä. Kaiken järjen mukaan meidän pitäisi olla Kristuksen ja noiden rääkättyjen puolella – ei heitä vastaan!

Ja mylly pyörii…

Kirjoitin eilisessä kirjoituksessani ”myllystä, joka jatkaa pyörimistään” senkin jälkeen, kun sieltä myllystä irtaantunut haluaisi antaa asioiden jo olla. Välillä tulee iskuja, jotka ovat tarkoitettu haavoittamaan. Olkoonpa nyt esimerkkinä vaikkapa viimeinen yhteinen yhteisöni virallinen kokous, jossa olin läsnä. Yksi kerrallaan tehtäväni siirrettiin toisille. Muistan vieläkin elävästi yhden kommentin: ”Näin Jumala siunaa niitä, jotka tottelevat.” Periaatteessa ihan hengellisesti perusteltavissa oleva väite… mutta tuossa tilanteessa täynnä inhottavia piikkejä! ”Siitäs saat, kun et alistu, ja tuosta, ja vielä tuosta, ja tuosta…” Välillä tapahtuu asioita, joiden tarkoitus ilmeisesti on pelottaa: ”Hei me tiedämme, missä sinä olet, mitä sinä teet ja mitä perheesi tekee… Vielä me hankaloitamme tiesi, me tiedämme, missä olet.”

Kun totuus ei riitä, turvaudutaan totuuden laidoille ja valheeseen. Itselläni on riittävästi kokemusta siitä, kuinka itseäni ja muita kuvaamani oloisista yhteisöistä ja/tai ihmissuhteista irtaantuneita on mustamaalattu. Huom! Mustamaalaaminen ei ole samaa kuin todenperäisten asioiden puhuminen, mikä ei ole kiellettyä. Mustamaalaaminen on kirjaimellisesti asioiden ja niiden värin muuttamista. Valkoisesta tai punaisesta maalataan musta!

Uuden elämäni alkutaipaleella mieheni (silloin tuttavuutemme oli aluillaan) sai puhelun, jossa sielunhoitajakseni tekeytynyt henkilö pokkana väitti, että hän tietää minulla olevan monia miehiä! Hullua..! Missäköhän olisin niitä monia miehiä piilotellut – pienellä paikkakunnalla? Samoihin aikoihin toinen ”profetoi” minun ja mieheni (siis tuttavuutemme alkuaikoina) harrastaneen esiaviollista seksiä… (Mikä uutinen hengellisessä kentässä!) Osasi ”profeetta” kertoa joitain yksityiskohtiakin ”profetiansa” tueksi, kuten missä autoni oli ollut… (Ilmeisesti ”suhteilla” oli joku saatu käymään katsomassa parkkipaikalla usean sadan kilometrin päässä tämän ”profeetan” asuinpaikasta, onko autoni kyseisellä parkkipaikalla! Vitsailimmekin tuon jälkeen, että meidän ei tarvitse agenttielokuvia katsoa, koska elämämme muistuttaa sellaista elokuvaa) Sen sijaan profetia meni pieleen parissa yksityiskohdassa (esimerkiksi siinä, MIKSI olin tuolla suunnalla) – ja ennen muuta tuon esiaviollisen seksin harrastamisen suhteen – me emme olleet harrastaneet minkään mittapuun mukaan mitattuna esiaviollista seksiä. – Väkisinkin tämänmoisia kohdattua on tullut ajatus:

MIKÄ HULLU ”HENGELLINEN” MAAILMA, jossa omasta päästä repäisty tarkoitushakuinen ”profetia”, sielunhoitajan asema tai vaikkapa palvelu- tai luottamustehtävään nimittäminen on voimakkaampi kuin terve järki ja aito totuus!

Myöhemmin uusien urien auettua hengellisessä kentässä, minut kutsuttiin kotipuoleeni vapaan suunnan seurakuntaan puhumaan, yksi taustapeilini ihmisistä oli sättinyt seurakunnan vastuunkantajan pystyyn kertoen ilkeämielisiä puolitotuuksia elämästäni. Puhumattakaan 15.3. 2012 blogiini tulleesta avoimesta uhkauksesta. Tämä kyseinen henkilö asuu usean sadan kilometrin päässä tapahtumista eikä tunne ketään yhteisöstä lähtenyttä henkilökohtaisesti. Kyseessä on yksipuolisesti esitetty kertomus, jossa ei ole kuultu toista osapuolta ollenkaan, ja sen pohjalta esitetty perätön syytös. (Käykää lukemassa Kommentti kommenttiin -kirjoitus kyseiseltä päivältä https://pauliinakuikka.wordpress.com/2011/03/15/136/)

Ihan kuin missioni olisi Suomea kiertäessäni – tai tässä blogissani – julistaa ”evankeliumia” karismaattisen seikkailuni toisten osapuolten kamaluudesta ja pimeydestä! Julistan ja kirjoitan vain ja ainoastaan ilmiöistä. En usuta ketään yhtään ketään vastaan tai rukoilemaan ketään vastaan, vaan toimimaan ja rukoilemaan tilanteiden oikenemisen puolesta, että tässä aimman kotipaikkakuntani ja laajemmin Suomen hengellisessä sotkussa koittaisi aika, jolloin asiat menisivät kohdalleen ja aito Jumalan työ ja herätys saisi sijaa ja Kristuksen ruumis kokonaisuutena saisi tämän hullunmyllyn ja sen aiheuttaman hajotuksen sijasta eheytyä (Myöhemmin tässä kirjoituksessa aiheesta muutama sananen). Julistukseni sisältö on yksinomaan aidon, terveen ja elävän uskon ja elämän perään. Sen sisältö ei ole jotakin/jotakuta vastaan, ei puhujanpaikalla eikä kulisseissa!

Viestini voi kuulostaa mielipuolisen uhmaavalta – Olen asian kanssa kuitenkin äärimmäisen tosissani!

Taustani voi möyrytä aivan miten vain

Se voi etsiä tietoja siitä, missä poikani ovat töissä tai mistä moottoripyörä on ostettu (näin on käynyt) tai missä työssä olen ja millä kadulla asun (tämäkin on otettu/yritetty ottaa selville)… ja jos kantti kestää, voi facebookiani käydä katsomassa ihan ”sisäpiirinä” (kuka kumma sen sitten on hakkeroinut muutamaan otteeseen viime vuoden aikana…??? Voi olla silkkaa sattumaa ja syyttää on paha, kun ei ip:t ole tiedossa, mutta näinkin on käynyt…) … ja voi minun puolestani käydä tsekkaamassa, missä hengellisissä tilaisuuksissa liikumme…

Niin voi tuon tiedon perusteella kertoa puolitotuuksia tai aivan keksittyjä asioita minusta ja läheisistäni oletetuille tukijoilleni ja ystävilleni – mutta ketä kummaa se liikauttaa?

Ei tuo mainittu seurakunnan vastuullinenkaan perunut visiittiäni, vaikka asiasta sai perusteellista huutia. Eikä vuosia sitten miehenikään lopettanut ystävyyttämme keksityn sielunhoitokertomuksen takia. Jos joku uskoo tuommoisia puolitotuuksia tai keksittyjä asioita, ei voi olla kovin herkkä myöskään muuten ”Hengen jutuissa” – tai jos ei vaivaudu ottamaan selvää toisesta osasta tarinaa, jonka tietävät asian kohdanneet, on tyhmä! Esimerkiksi siitä, minkä vuoksi minä ja monet muutkin ovat erkaantuneet samaisesta uskonyhteisöstä, syyt (ja koko omituisen sekamelskan) tietää yhteisön ”katto-organisaatio” ja syyt ovat laajalti tiedossa Suomen hengellisessä kentässä ilman, että on tarvinnut kiertää paikkakunnalta toiselle kertomassa. Lisäksi asia on tietona useilla ammattiauttajilla ja/tai sielunhoitajilla ympäri Suomea, koska useat lähteneet ovat joutuneet turvautumaan apuun selvitelläkseen elämänsä uudelleen urilleen. Tosin nuo ammattiauttajat ja sielunhoitajat ovat vaitiolovelvollisia, joten heiltä ei informaatiota kenttään tule eikä saa tulla. Ilmiöihin on kiinnittänyt niin moni huomiota, että yhden ihmisen suun tukkiminen ei paljon auta.

Kehotus liikkua eteenpäin

Tämän kuluvan vuoden lopulla minua on voimakkaasti rohkaistu liikkumaan eteen päin. Olen kokenut kehotusta tuohon liikkumiseen itse ja sen ovat mielenkiintoisella tavalla vahvistaneet ympärilleni löytyneet ”tukijoukot”

Ja oikeastaan, sen olen tässä koulussa oppinut: Suljetut ovet ovat merkki siitä, että toinen ovi on auki jossakin! Kuten paljonkin lainataan Ilmestyskirjan kohtaa: Kun Jumala avaa, kukaan ei sulje, ja kun Jumala sulkee, ei kukaan avaa. Tämä pätee myös näihin tilanteisiin.

Vastaa – vain Jumalan kutsuun!

Kun edusta tulee väärinkäytön väline

Väärinkäytökset hengellisessä kentässä ?

  • Kentässä, joka minulle on tutuin
  • Kentässä, jossa kaikkein vähiten odottaisi väärinkäytöksiä tapahtuvan.

Toki odottaisimme nimenomaan ympäristön, joka tunnustautuu Jumalaan/Jeesukseen ja heidän edustamiinsa asiohin ja pitävät itseäänkin Jumalan/Jeesuksen edustajina sitä, että johdonmukaisesti myös noudatettaisiin sitä, mitä edustetaan. Edustusasema on joillekin sama kuin luottokortit joillekin kansanedustajille; se koetaan lisävapaudeksi tehdä asioita omin luvin. (Viittaan viime viikolla lukemaani uutiseen, jossa kerrottiin tilintarkastajien kiinnittäneen huomion joidenkin eduskuntaryhmien luottokorttien käyttöön. Vaikka luottorajaa ei oltu ylitetty, luoton raja ainakin: Noilla korteilla nimittäin oli ostettu alkoholia aamuyön tunteina – ja kuitit olivat kateissa.)

Tutkimusten mukaan suomalaiset pitävät pappia ja poliisia luotetuimpina ammattina. Ilmankos vieläkin Jumalan nimissä/omina lausutut asiat menevät läpi kuin väärä raha tavallisen kansan parissa. Kenellekään ei tule mieleen tarkistaa asioiden oikeaa laitaa. Ehkä kuitenkin pitäisi, koska kaikki Jumalan nimissäkään puhuttu ei ole totta, oikeaa tai oikeudenmukaista.

Niin – ja kaikkein vaikeinta tuo on niille, joita tuon Jumalan nimissä alistetaan, vedätetään ja petetään. Olen kertonut muun muassa kahdesta eri tapauksesta, jossa kaksi seurakunnan vastuuhenkilöä kirjaimellisesti ”jäi rysän päältä kiinni” uskottomuudesta. Mitä asiasta seurasikaan? Ei minkäänmoista asian rakentavaa käsittelyä tai ”parannuksentekoa”, vaan sattumalta silminnäkijäksi joutuneen seurakunnan vastuuhenkilön vapauttaminen vastuu- ja luottamustehtävistä – syynä elämäntapa, joka ei kuulu vastuu- ja luottamustehtävissä olevalle. Toisessa tältä silminnäkijältä hajosi avioliitto, toisen tapauksen silminnäkijän liitto kesti.

Pyhän Hengen läsnäolo pahassa seurakunnassa?

Voimme ehkä vain kaukaisesti kuvitella, millaisen kuvan tämä kaikki antoi näille sinänsä asioiden laitaan syyttömille silminnäkijöille seurakunnasta, jossa Pyhä Henki oli julistuksen mukaan voimakkaasti läsnä! Jos nuo tekijät oikeasti olisivat kokeneet PYHÄN Hengen läsnäolon, he olisivat vapisseet tuossa läsnäolossa ja jättäneet tekonsa tekemättä! Samaan tapaan voimme kaukaisesti kuvitella, millaisen kuvan uskonnollisen kulissin takana tapahtunut seksuaalinen hyväksikäyttö tai muunlainen väkivalta antaa. Tai millaisen ”uskon” näkee ihminen, jota uskon varjolla rajoitetaan ja hallitaan kuin marionettia ja/tai jota ohjaillaan antamaan (suuriakin) summia ”pyhiin” tarkoitusperiin. Kun asioiden todellinen laita paljastuu, tilanne on väistämättä SHOKKI vilpittömälle uskovalle!

Kulisseista kiinni

Usein käy vieläpä niin, että mylly ei pysähdy tuohon (esimerkiksi asiaintilan paljastumiseen), vaan jatkaa pyörimistä. Valheen tieltä on nöyryyttävää palata. Kysymys on ylpeydestä. Kulissista pidetään kiinni viimeiseen asti. Vaikka yksi ja toinenkin tietäisi asioiden todellisen laidan ja vielä on kymmenen tai sata muuta, jotka eivät vielä tiedä, nämä kymmenen tai sata saadaan puhumalla (profetoimalla, tms.) kääntymään noita yhtä tai kahta vastaan. Näistä yhdestä tai kahdesta tehdään (vähän vaihdellen yhteisön opin ja korostusten mukaan) jollakin tavoin vaarallisia tai kartettavia. Heidän ylleen heitetään epäilyksen ja/tai häpeän varjo…: ”Et kuule tiedä kaikkea, mitä se on tehnyt, mutta minä olen läheltä nähnyt ja tiedän”, vihjaillaan. Kyseessä voi olla vihjaus mielenterveysongelmista, moraalittomasta elämästä, alkoholin käytöstä, seurakunnan varojen tai omaisuuden väärinkäytöstä (vaikka henkilö ei käpälälläkään olisi niihin koskenut tai olisi henkisesti aivan täysin tasapainossa, mutta kuulijahan ei sitä tiedä!)… tai sitten se tavallinen selitys ”ainahan uskonnollinen maailma sotii Pyhän Hengen toimintaa vastaan” tai ”ainahan niitä eläviä uskovia vainotaan”…

TODELLINEN ONGELMA ON, ETTÄ SYYTTÖMÄT JOUTUVAT LEIMATUIKSI ja oikeat ”roisto” ovat vapaalla jalalla.

Tämä jos mikä on omiaan synnyttämään noissa syyttömissä (vaikkapa noissa vahingossa uskottomuusnäytelmän katsojiksi joutuneissa ja sen takia syntipukeiksi leimatuissa) katkeruutta ja kysymyksiä:

Tuollaiseenko uskoon olen tullut?

Tuollainenko usko on?

Missä on Jumala?”

Leimattuna oleminen ja eläminen voi johtaa elämän monenmoiseen vaikeuteen ja solmuun. Eläminen paikkakunnalla, jossa kerrotaan itsestä kummallisia ja perättömiä juttuja, on hankalaa. Tiedät kyllä asioiden oikean laidan, mutta kuka sinua uskoisi, kun he uskovat mieluummin tuota ”voideltua”! Hengellisessä kentässä on vaikea rakentaa uutta elämää, jos niskassasi on moraalittoman leima – vaikka asiassa ei olisi mitään perää. Puhumattakaan siitä, että tuo sotku johtaa avioliiton rikkoontumiseen, burn outiin, työkyvyttömyyteen ja ties mihin.

Kaiken keskellä haluaisin vakuuttaa: Jumala ei koskaan aiheuta ihmiselle tuommoista katastrofia. Katastrofin aiheuttavat lihalliset, joskus jopa itsensä pimeyden vallassa olevat ihmiset, jotka käyttävät uskoa omiin päämääriinsä pyrkiessään ja kaikkea kohtaamaansa astinlautan noihin päämääriinsä. Usko on vain yksi välineistä. Karismaattisuus ja menestysteologia ovat tässä vallan mainioita välineitä, koska ne tavallaan tukevat erityisesti narsismiin taipuvaista egoa ilmiöillä, ihmeillä ja menestyksellä ja tarjoavat välineitä, joiden äärellä ihmiset eivät osaa olla varuillaan: profetiat, näyt ja ilmestykset, yms.

Joku voi toki väittää, että kukaan ei voi sanoa Jeesus on Herra kuin Pyhässä Hengessä (näin Raamatussa sanotaan) – mutta mietitäänpä hetki: Kiusaajallakin oli kanttia lainata asiayhteydestään irrotettuja Raamatun jakeita langettaakseen Jeesuksen pois suunnitelmasta, joka Isällä oli Häntä varten. Esimerkiksi Rasputinin orgiamaisissa kokoontumisissa, joissa okkultismi oli voimakkaasti läsnä, laulettiin hymniä: ”Kristus nousi kuolleista, totisesti nousi”! Sillä tunnustaako ihminen Kristuksen herrautta elämällään ja kantaako hän Hänen mukaisiaan hedelmiä on merkitystä, ei pelkästään sanoilla.

Toinen asia, mitä haluaisin painottaa, on: Se mitä joku MUU tekee Jumalan tai Pyhän Hengen nimissä, on HÄNEN ONGELMANSA, EI SINUN! Toki näitä asioita pitää tuoda päivänvaloon ja niistä pitää puhua. Se jos mikä on paljon karismaattisessa kentässä kuulutettua ”Elian voitelua”. Ajatelkaa vain Elian hengessä kulkenutta Johannes Kastajaa. Tämä kuulutti kovin sanoin parannusta: ”Tehkää parannus, te kyykäärmeiden sikiöt” -tyyliin! MUTTA muiden teot EIVÄT OLE SINUN ONGELMIASI!

SINUN (MINUN) ONGELMASI (ONGELMANI) on se, miten SINÄ (MINÄ) SUHTAUDUT (SUHTAUDUMME) asioihin ympärillämme! SINUN (MINUN) ON JATKETTAVA MATKAA.

On ollut aika saarnata, puhua, yrittää saada aikaan muutosta. Mutta on olemassa myös hetki, jolloin Jumala tuntuu sanovan: ”Nyt on aika lähteä. Nyt on aika jatkaa matkaa.”

Olen kirjoittanut profeetallisuudesta ja Elian voitelusta semmoisena kuin sen ymmärrän: Kysymys on Jumalan tahdon julistamisesta – joskus jopa niin, että kuulivat tai olkoot kuulematta.

Tuo ”kuuroille korville” julistaminen on kuitenkin rajallinen ajanjakso. Kun Jumala tuntuu kehottavan, on aika jatkaa matkaa.

Ja kaikkein tärkeintä on kaiken kummallisen keskelläkin ANTAA ANTEEKSI. Vaikka mitä ihmeellistä, keljua tai karmeaa olisi tapahtunut, ANTAA ANTEEKSI. Sinä (minä) olemme Jumalalle niin tärkeitä, että Raamattu sanoo, että olemme Hänelle silmäterä. Yhtä lailla kuin me jokainen vältämme näkömme menettämistä, yhtä lailla Jumala haluaa varjella meidät ja meidän kutsumuksemme. Silloin kun olemme (murheellista sanoa, että usein omien päätöstemme seurauksena… paitsi tietysti tilanteissa, joissa esimerkiksi tapahtumat ovat tapahtuneet lapsuuden kodissamme) ajautuneet osaksi sairasta uskon- ja/tai perheyhteistöä, jossa on henkistä, hengellistä tai fyysistä väkivaltaa, tms., Jumala haluaa varjella meidät ja meidän kutsumuksemme. Kaikkein tärkeintä meille on varjella MEIDÄN OMA ELÄMÄMME JA SISIMPÄMME! Jeesus puhui samasta asiasta puhuessaan sydämen varjelemisesta – sillä sieltä elämä lähtee.

Anteeksianto vapauttaa meidät ennen muuta vääristä siteistä ja revanssivaatimuksista eiliseen ja eilisen henkilöihin – ja vapauttaa meidät vastaamaan yksin ja vain Jumalan kutsuun. Kun vastaamme Jumalan kutsuun ja yksinomaan siihen, muutkin solmut alkavat aukeamaan, usko pois!

Vihasta vapauteen

Vanhan testamentin, esimerkiksi Psalmien, koston rukouksien äärellä mieli voi kovastikin hämmentyä: Miten ihmeessä tämä oikein sopii yhteen rakastavan Jumalan kanssa.
Onpa näistä rukouksista vedetty tulkinta, jonka perusteella jotkut katsovat oikeudekseen kirota vastustajiaan.
Seuraavassa yksi näistä hämmentävistä Raamatun kohdista, Daavidin nimissä olevasta Psalmista 139.

”Kunpa surmaisit, Jumala, väärintekijät! Kaikotkaa, murhamiehet!
He ovat sinun vihollisiasi, he vetoavat sinuun valheellisesti ja vannovat väärin sinun nimeesi.
Enkö vihaisi sinun vihollisiasi, Herra, enkö inhoaisi sinun vastustajiasi!
Loputon on vihani heitä kohtaan, he ovat minunkin vihollisiani.”

Huh, huh,…! Onpahan kovat piipussa Daavidin rukouksissa!

Toisaalta jokainen elämän syviä kouluja käynyt tietää, että nuo tunnot eivät välttämättä ole kaukana omasta elämästäkään. Eivät siitäkään huolimatta, että meitä useimpia ei jahtaa vainoharhainen hallitsija sotajoukkonsa kanssa. (Tosin elävästä elämästä otetut narsistikokemukset tai vastaavat voivat kovasti muistuttaa tuollaista ajojahtia!) Kostonhimoiset ajatukset voivat vallata myös meidän mielemme.

Näissä tilanteissa on parempi yrittää erottaa omat mielihalut siitä, millaisena Jumala näkee nämä asiat. Omaa loukkaantumista ei pidä samaistaa Jumalan tuomioon.

Olen joskus nähnyt (erityisesti miesväen) polttavan päreensä, kun joku ohittaa liikenteessä. Tällaisesta tilanteesta voi joku vaikka loukkaantua :). Tuollainen tilanne ei oikeuta kristittyä – vaikka kuinka tuntuisi olevansa voideltu ja omaavansa auktoriteettia – kiroamaan tuota onnetonta, joka ohitti… Toivottavasti kukaan ei edes ajattele noin tekevänsä!

Samantyyppistä herkkänahkaisuutta on nähtävissä toisenmoisissa asioissa. Jos joku onneton pyyhältää ohitse hengellisessä kentässä tai uskaltaa sanoa poikkipuolisen sanan, tämän kiroamisopetuksen omaksuneet ”kristityt” ovat valmiita rukoilemaan tulta ja tulikiveä ”vihollistensa” päälle – ja paetaan Jumalan selän taakse esimerkiksi ajatellen, että Jumalakin vihaa tuota onnetonta ohittajaa tai kritisoijaa. Syy tähän useimmiten on se, että itseä on loukattu, ja Jumalalla on tuon asian kanssa varsin vähän tekemistä.

Huomaa Daavidin sanat:

”He ovat sinun vihollisiasi, he vetoavat sinuun valheellisesti ja vannovat väärin sinun nimeesi.”

Daavid näkee nämä ihmiset Jumalan vihollisina sen takia, että nämä käyttävät Jumalaa ja Jumalan nimeä ”väärin”.

Vetoamiseksi käännetty sana voidaan kääntää myös

  • vannomiseksi ja valheellista tarkoittava sana myös
  • oveliksi keinoiksi
  • juoneksi tai
  • ”tehokeinoksi”. Kohdassa on myös ajatus siitä, että nämä ihmiset
  • pukevat Jumalan nimeen jotain mikä on turhaa, valheellista tai arvotonta. Suomeksi sanoen,
  • Jumalasta tulee keppihevonen, johonkin sellaiseen, mihin Jumala ei yhtyisi. He
  • ottavat Jumalan nimen väärään käyttöön.

Se on syy ”Jumalan vihollisuuteen”.

Daavidin rukous jatkuu:

”Tutki minut, Jumala, katso sydämeeni. Koettele minua, katso ajatuksiini.
Katso, olenko vieraalla, väärällä tiellä, ja ohjaa minut ikiaikojen tielle.”

Sinänsä – ehkä Jumalankin näkökulmasta oikeansuuntaisen – rukouksen keskelläkään Daavid ei edellytä itselleen erehtymättömän asemaa, vaan rukoilee Jumalaa tutkimaan hänet motiiveineen perinjuurin. Hän rukoilee Jumalaa katsomaan, onko hän oikealla tiellä ja pyytää Jumalaa ohjaamaan ikuisen elämän tielle. Heprean kielessä meidän Raamatussamme

  • vieraaksi, vääräksi tieksi käännetyt sanat voivat tarkoittaa myös
  • kipuun tai suruun johtavaa.

Kipu ja suru tulevat elämäämme kutsumattomina vieraina ilman meidän omaa osuuttammekin, mutta kipu ja suru voivat olla seurausta myös valinnoistamme.

Esimerkiksi viha tai katkeruus, kostonhimoiset ajatukset, anteeksiantamattomuus, jne. vahingoittavat myös meitä itseämme.

Viha on välivaihe toipumisessa. On terveellistä

  • tunnistaa rajat, joiden yli ei halua toisen tulevan
  • tunnistaa hyväkiskäyttö ja kyykyttäminen
  • pyristäytyä sellaisesta irti.

Ongelmia tulee, jos viha ”jää päälle”. Emme vapaudu uhriudestamme ennen kuin anteeksianto saa sijaa.

  • Anteeksianto vapauttaa meidät vaateista, joita meitä on tekijälle.
  • Ei tekijä saa enää mennyttä tekemättömäksi. (Jos kyse on rikoksesta, on ok (ja hyvä) että tekijä joutuu kohtaamaan seuraukset, mutta anteeksianto vapauttaa meidät ennen muuta menneisyyteen kohdistuvista vaateistamme, että kaiken pitäisi muuttua toisin menneisyydessämme).
  • Sen sijaan Jumala voi tehdä elämämme ehjäksi ja uudeksi.

Koska olen näissä narsistisopissa ihan omiksi tarpeiksi pyörinyt, tiedän, miten sidos narsistiin säilyy tasan niin kauan kuin roikun esimerkiksi loukkaantumisessani ja voivottelussani. Narsisti tai muunlainen hyväksikäyttäjä/väkivallan tekijä tai sabotaattori on voinut tuhota elämästäni/elämästäsi yhden tai kahden käden sormilla luettavan vuosimäärän tai sellaisen määrän, ettei kädet riitä, MUTTA sinun/minun etu on, että vihdoin lakkaamme roikkumasta menneisyyden vääryyksissä ja menemme eteenpäin.

Narsisti tms. ei tällaista halua. Jos hän saa tilaisuuden, hän muistuttaa olemassaolostaan ja saa verenpaineen nousemaan. Siitä huolimatta ja silloinkin, sinun/minun on päätettävä jatkaa eteenpäin. Narsistin tms. kohdalla muu vaihtoehto ei tule kyseeseen: Joko pysymme kuin täi tervassa tai otamme jalat allemme ja ravistaudumme irti – ja myös pysymme irti.

Niin – vaikka elämää olisi ympäröinyt kokonainen narsistiparvi – Jumalalla on varattuna elämää ajatellen ”narsistivapaa vyöhyke”, jossa pääset/pääsemme eheytymään.

Eheytyminen on sen takia välttämätöntä, jotta

  • kasvamme oikealla tavalla vahvoiksi. Meitä ei enää kyykytetä – emmekä me kyykytä
  • vapaudumme kaikista niistä narsistisopan roiskeista, jotka monimutkaistavat elämää vielä pitkänkin ajan jälkeen siitä, kun olemme itsemme sopasta erilleen saaneet.

Vihan lisäksi pelko on voimakas side, joka mieluusti pitäisi meitä otteessaan. Eikä vain narsistin pelko, vaan sen heijastuma Jumala-suhteeseemme. Oma kokemukseni on, että erityisesti, jos narsisti on ottanut Jumalan nimen ”aseekseen” (vrt. em. jakeet yllä), koko ”Jumala-juttu” alkaa pelottaa, vaikka Jumalalla on itse sopan kanssa varsin vähän tekemistä; hän on vain narsistin keppihevonen… Jumalan nimissä, narsistin suulla, esitetyt vanhurskauden ja pyhyyden vaatimukset, kaikuvat sisikunnassamme, kunnes saamme kohdata Jumalan ehdottoman rakkauden, joka vapauttaa vääristä vaatimuksista armoon ja sen osallisuuteen Kristuksessa, Jumalan lapseuteen.

Uskaltaisin sanoa, että em. on kirjaimellisesti ”kova juttu”!

Daavidin rukouksessa esille tulevat Jumalan tutkiva katsekaan ei tunnu enää vaanimiselta tai kyttäämiseltä, jota pitäisi pakoilla, vaan Isän katseelta, joka haluaa lapsellensa hyvää: varjella hänet kivulta ja surulta. Lapsen osa on luottamus Isään, joka on Taivaassa, Isään, joka hallitsee, Isään, jolla on hyvät ajatukset lastaan kohtaan.

Kehällä

Automatkalla pohdimme mieheni kanssa menneitä kokemuksiamme, elämässämme ollutta usean vuoden omituista aikaa, jolloin kävimme kirjaimellisesti vastuksesta vastukseen. Voisi oikeastaan puhua tappion kierteestä, johon ei ollut yhtä ainoaa syytä, ilmiöstä, joka ruokkii itse itseään.

Epäuskon kehä

Kuvaisin tilannettamme epäuskon kehällä, johon putosimme karvaiden kokemuksiemme jälkeen: Pettymys johti pelkoon ja eristäytymiseen, ne taas tukiverkon puutteeseen ja syvenevään pettymyksen, pelon ja eristäytymisen kierteeseen ja tappion tuntoon.

Pettymys

Pettymys nimenomaan hengellisessä kentässä on perustavanlaatuinen sen vuoksi, että perusolettamus (edelleen 2000-luvulla) on, että hengellisyys, Jumala, pappi, kirkko/seurakunta1 ovat luotettavia. Ihminen, joka tuntee löytäneensä uskosta vastauksen kyselyynsä, pettyy syvästi hyvin perustavanlaatuisessa asiassa.

Tällaiselle ihmiselle voimme hokea hokemistamme, että kirkko ja seurakunta koostuvat ihmisistä. Nämä ihmiset voivat olla hyvin lihallisia. Pettyneen ihmisen on usein vaikea erottaa näitä kahta toisistaan, koska me ihmiset annamme kirkolle/seurakunnalle – jopa Jumalalle ”kasvot”.

Se, mitä teemme hyvässä ja pahassa, samaistetaan helposti siihen, mitä me sanomme edustavamme. Hengellisen pettymyksen kokemuksesta seuraa helposti heiluriliike vastakkaiseen suuntaan.

Eristäytyminen

Omakohtainen esimerkki: Hengellisyys, josta otin välimatkaa oli saanut vaikutteita karismaattisuudesta, menestysteologiasta, jne. Henkilökohtaiset profetiat ja Hengen ilmoitukset olivat korostuneessa roolissa, samoin demonien näkeminen ongelmien syynä ja siitä luonnollisena seurauksena demonien karkottaminen. Kun tajusin, että tämä oikeana pitämäni oli ainakin osittain verho ihmisten manipuloinnille, jopa mustamaalaamiselle – ja mustamaalaamisen vastapainoksi myös ”valkomaalaamiselle”.2 Tällä ei loppu pelissä näyttänyt olevan mitään loogista yhteyttä esimerkiksi moraalisen selkärangan tai vaikkapa Raamatun Sanan todellisen noudattamisen kanssa. Menestysteologian yhden haaran, nk. voimateologian opetus näyttäytyi muun muassa ”uskon julistuksissa”, joissa julistettiin paikkoja (esimerkiksi talo, yritys tai paikkakunta) ”omaksi” tai julistettiin tuhoa nk. vastustajien ylle.
Kun asia alkoi minulle avautumaan koko karmeudessaan, ajattelin ”Ei herttilei! Tuo ei ole Jumalasta!”. Ei totta totisesti ollutkaan!

Reaktioni oli: Tällaisesta on pysyttävä etäällä! – Kuten voi kuvitella, tuollainen ratkaisu(kaan), ei ole helppo tai kivuton. Hengellisyys, joka nyt edusti minulle samaa kuin ”raiteiltaan mennyt”, oli ollut syvästi osa elämääni. Tämän raiteiltaan menon toteaminen vei syvän opilliseen kriisiin samaan aikaan kuin aiemmin luontevat ihmissuhteet katkesivat. Yksi syy tähän katkeamiseen oli luonnollisesti se, että opillisen korostuksen mukaan eri mieltä olevat olivat raiteiltaan, demonisia, tms. ”Käännyttämisyrityksissä”, niissäkään ei kaihdettu käyttää ”profetiaa”. ”Ota Paul(iin)alta syyllisyys pois.” ”Paul(iin)a on niin pimeydessä, että hän ei tule puhumaan kokouksissa muutamaan kuukauteen.” (Viime mainittu oli helppo osoittaa vääräksi profetiaksi, koska juuri kyseisen ”profetian” julki lausumisen aikaan OLIN puhumassa lähiseurakunnassa.)

Seuraus oli, että otin peninkulman mitan välimatkaa kaikkeen profeetalliseen viittaavaan. Samaan aikaan luin paljon hahmottaakseni, mitä ihmettä karismaattisessa kentässä oikein tapahtuu. Sain hyviäkin selityksiä, kuten ajatuksen siitä, että totta tosiaan röyhkeä ihminen voi toimia pokerinaamalla hengellisessä kentässä kenenkään kyseenalaistamatta – siitä huolimatta, että yhteisössä korostettaisiin oikeita, Jumalan mielenmukaisia toimintatapoja, Jumalan voitelua tai väitettäisiin kirkkauden olevan läsnä.

Olen useaan otteeseen kertonut esimerkin, jossa eräs ”Jumalan voideltuna” itseään tituleeraava meni nk. liian pitkälle, että päästi suustaan oikein kunnon ”kalajutun”: Olimme erään seurakunnan tilojen vihkiäistilaisuudessa, jossa tämä ”voideltu” kiitti puheessaan Jumalaa siitä, että tämä oli ollut niin hyvä: Kaikki tilojen ostoon tarvittavat rahat olivat tulleet uskosta osattomilta. Siinä pohdin, että mihinköhän kategoriaan tämä ”voideltu” itseni pistää. Todistettavasti olin – seurakunnan taloudellisen tilanteen tietäen (puhuttuani tämän ”voidellun” kanssa puhelimessa – laittanut tietyn summan seurakunnan tilille ostoa edeltävänä päivänä! Tiedossani on, että en ollut edes ainut uskovan nimeä kantava, joka oli kortensa kekoon laittanut asian suhteen. Nimenomainen ”voideltu” samoihin aikoihin puheissaan painotti sitä, että Jumalan seurakunnassa ei kannata valehdella tai muutoin käy kuin Ananiaan ja Safiran. Tuli väkisinkin mieleen ajatus, että jos Jumalan kirkkaus olisi ollut tuossa seurakunnassa, olisi vihkiäistiaisuus päättynyt toisin! [Onneksi Jumala näyttää olevan armollisempi – antaa aikaa jopa parannuksentekoon, mutta em. olisi ollut opetuksen looginen seuraus!!!]

Lukemassani kirjallisuudessa on kaikesta päättäen ollut rikkojakin jyvien seassa. Nimittäin nyt myöhemmin asioita tutkiessani olen huomannut, että karismaattisuuden tms. ilmiöitä kritisoivat tahot ovat joissain tilanteissa menneet rajusti toiseen ääripäähän – ehkäpä sen takia, että hekin ovat syystä tai toisesta pettyneet näkemäänsä. Seuraus oli, että aloin ”varoa uskomasta liikaa”.

Oleellinen ero

Oikeastaan vasta viime kesänä aloin miettimään, mikä ihme elämässäni oli nyt erilaista kuin elämäni kinkkisimpinä hetkinä, jolloin tunnuin säilyttävän pokkani, voimani ja jopa mielenterveyteni vastoin kaikkia (psykologian) lainalaisuuksia ja tilanteiden helpotettua olin kaikin tavoin maassa. Löysin yhden tekijän, joka oli eri tavoin: USKO. Tuolloin olin sisikunnassani nojautunut Jumalan lupauksiin Sanassaan, nyt (kuten aiemmin totesin) varoin uskomasta liikaa!

Toinen asia, joka erotti aiemmasta, oli se, että minulta puuttui tukiverkko – osin sen vuoksi, että en uskaltanut liittyä kunnolla oikein minnekään, kun pelkäsin pettyväni ja/tai saavani selkääni uudemman kerran.

Tästä sekamelskasta yhdessä sen todellisuuden kanssa, josta edellisessä kirjoituksessani (Narsismin hengellinen puoli) kirjoitin, oli seurauksena se, että en/emme kyenneet näkemään asioita – ja vielä vähemmän niiden ratkaisuja – selkeästi. Asioita mutkisti entisestään se, että suuri osa suomalaisista kristityistä tuntuu olevan aivan pihalla hengellisen taistelun/sodan suhteen. Heidän perusolettamuksensa tuntuu olevan, että taistelu on loppunut, kun ihminen Kristuksen oma! Toinen äärilaita on sitten se, että joka kiven ja kannon takana tuntuu olevan demoni.

Vasta kun suostuin/suostuimme uskomaan, että hengellinen taistelu on todellisuutta ja että peruslähtökohtaisesti olemme Kristuksessa voittajan puolella tässä taistelussa ja että meillä on oikeus seisoa Jumalan Sanassaan antamissa lupauksissa, asiat alkoivat sujumaan uudella tavalla.

Samaan aikaan löysimme myös niitä ihmisiä, jotka ymmärsivät sekä taistelun että voiton lähtökohdat. Löysimme ystäviä ympärillemme (tai pikemminkin niin, että he löysivät meidät ja pystyivät murtautumaan pelkomme ja epäluottamuksemme läpi), joiden kanssa uskaltauduimme jakamaan asioita menneisyydestämme ja nykyisyydestämme. Ihmisiä, joiden kanssa pystyimme rukoilemaan ja jotka koimme riittävän turvallisiksi myös neuvomaan meitä eteenpäin. Tukossa olevat tiet alkoivat avautumaan kaikilla mahdollisilla elämän alueilla. Löysimme myös tilaisuuksia palvella.

Epäonnistumisen kehä on kääntynyt vastakohdakseen: Usko, luottamus, liittyminen, tuki, ”voitot”, uskon lisääntyminen jne.

Emme enää jossittele. Sellainen on hyödytöntä. Valitusvirsien sanoin: Jumalan armoa on, että emme ole perin hävitetyt. Jumalan armo on uusi joka päivä.

Siinä, missä olemme poikenneet Tieltä pois, kohtaa meidät armo ja paluun mahdollisuus.

Vaikka inhimillisesti on tuntunut, että olen/olemme palanneet alkuun – olemme silti päätyneet tavallaan pidemmälle kuin, mistä lähdimme liikkeelle.

Jeesus avaa tien

Yllä olevan otsikon sanat tulivat mieleeni, kun luin erään ”tuhlaajatyttären” tarinaa.

Tämä nuori nainen oli sotkenut elämänsä pahan kerran.

16-vuotiaana hän oli omien sanojensa mukaan tullut nk. uskoon pystymetsästä; hänen kotinsa ei ollut mitenkään kristillinen. Murrosiän syövereissä hän kuitenkin teki valintoja, jotka olivat hänen elämänsä kannalta tuhoisia. Hän muun muassa avioitui huumeidenkäyttäjän kanssa ja alkoi itsekin käyttää huumeita. Vuosien jälkeen hän oli eronnut ja yksinhuoltaja – jälleen hänen sanojaan lainaten: ”huumeista riippuvainen ja itsetuhoinen – teini, joka juoksee karkuun”. Teini, joka juokse karkuun on melkoisen hyvä kuva tilanteesta, jossa yli 20-vuotias nainen yrittää elää elämää nk. ”täysillä”.

Jotain kuitenkin tapahtui: Jumalan ihme. Tämä  nainen muisti 16-vuotiaana oppimansa asiat: Uskon, rukouksen ja sen, että Jumala nostaa.

Jotain vallan merkillistä – ja valtavaa on tapahtunut hänen elämässään. Hänen loppuunkulunut – ja loppuunmuistiinmerkitty (!) –  Raamattunsa (ties kuinka mones) puhuu omaa kieltään. Jeesus valloitti tämän karkuunjuosseen ”teini-ikäisen”.

Nyt kaksikymmentä vuotta myöhemmin olen seurannut hänen suorastaan äkillistä nousuaan.

Aika, jonka hän on viettänyt Sanan ääressä (tai kuten hän sanoo koottuaan uskon kirjastoa), ei tosiaankaan ole mennyt hukkaan. On tehty valtava – ja hyvä pohjatyö. Hän kirjoittaa pitkiä ja syvällisiä kirjoituksia – ja perustelee kaiken Sanalla. Minuun on tehnyt vaikutuksen myös se, että Hän rukoilee Sanalla, vedoten Sanaan.

Hän kertoo, kuinka hän ei ollut ikinä koskenut tietokoneeseen, vaan tyttären piti näyttää, kuinka kone toimii. Tuosta tilanteesta hän alkoi kirjoittaa. Hänen bloginsa kävijämäärä on huikea: 15 700 puolessatoista vuodessa. Myös minun elämässäni tämä nainen on ollut merkittävä  tuuppaaja prosessissani eteen päin. (Monet ovat toimineet ennen häntä omalla paikallaan. Kiitos vain sille helluntaiseurakuntaan kuuluvalle pariskunnalle, jotka kuin linnut nokassaan toivat viestiä, kun eniten sitä tarvitsin – ja kiitos oman seurakuntani työntekijöille, joista muutamat sopivassa saumassa lausuivat sopivia sanoja – ja siksi olen nyt tässä 🙂 Olen tuon tarinan kertonut kirjoituksessani https://pauliinakuikka.wordpress.com/2010/12/05/vapauteen-pelosta/ … ja myös sille profeetalle (sanan varsinaisessa merkityksessä), joka täsmäsanoin avasi elämäni ja puhui niin kuin asiat ovat… Tällä suluissa olevalla haluan korostaa, että jokainen ihminen, joka on – ehkä pieniltä tuntuvilla teoilla – auttanut prosessia eteenpäin on todella, todella arvokas!!!) Uskoisin, että hänellä on ollut ne tarvittavat avainsanat, jotka ovat vapauttaneet minut uskomaan, rohkeasti ja luottavaisesti nojautumaan Herraan ja Hänen Sanaansa.

Tämä nainen kirjoittaa: ”Älä milloinkaan ajattele, ettei Jumala voisi sinua käyttää. — Jumala ei koskaan ajattele, kuka olet tai olet ollut tai mistä tulet. Hän ajattelee vain, kuk sinä voit olla ja minne Hän voi sinut viedä.”

Niinpä niin. Minua on joskus ällistyttänyt nk. uskovien kovuus – ja se, miten me lokeroimme ihmisiä. Me teemme täsmälleen niin kuin kirjanoppineet ja fariseukset – vaikka heitä kovasti puheissamme moitimme ja Raamatun jakeilla, jotka heistä kertovat, perustelemme, kuinka TOISET ovat kamalia fariseuksia… Emmekä huomaa, että juuri meistä on tullut heitä!

Olen joskus saanut ihmisille aika kauhistuneita ilmeitä, kun olen kysynyt: ”Mitä jos prostituoitu tulisi seurakuntaasi?” … saan (liian) usein mietteliään vastauksen…”niin, jos… (yskähdys tai ainakin tauko) prostioitu tulisi seurakuntaani…?”  Voin melkein kuulla, kuinka edessäni oleva ihminen miettii: ”Ehkä minä jotenkin sulattaisin, mutta… Maija … ja Martti tuskin ainakaan sulattaisi… Että prostioitu tulisi MEIDÄN seurakuntaamme?”

… pientä kyynisyyttä äänessäni voin todeta, että voimme (onneksi!!!) sulattaa prostioidun, joka tulee seurakuntaamme ja kääntyy… mutta entä sitten uskova, joka on sotkenut asiansa – kuten tuo kertomukseni nuori nainen. Miten me häneen suhtaudumme?

Suljemmeko häneltä ovet sen takia, että hän on eronnut? Tai sen takia, että hän on käyttänyt alkoholia ja huumeita? – Tai erityisesti   – hengellisen väkivallan kuvioista puheenollen – hän on eronnut meidän mielestämme hyvästä seurakunnasta…

Lista on loputon, jolla luokittelemme ihmisiä!

  • Ja kaikkein hulluin tilanne on niillä, jotka kohtaavat katastrofin elämässään periaatteessa säilyttäen uskon! Olen päätynyt elämän kummallisuuksia seuratessani seuraavaan johtopäätökseen: Meidän on helpompi sulattaa se, että joku loittonee rajusti uskota ja palaa uudistuskertomuksen kanssa kuin se, että joku säilyttää uskonsa – vaikka elämässä kuinka mättää! Eikö meidän pitäisi mieluummin kiittää – kuin sysätä pois kelvottomana ja luottaa, että armo kuuluu hänellekin (ja ehkä juuri hänelle!)?

Toinenkin kysymys on herännyt: Mikäköhän siinä on, että joskus ne, jotka ovat jossain vaiheessa selviytyneet kovista koettelemuksista, ovat kovimpia tuomitsemaan? Minusta meidän pitäisi muistaa sitä, mistä Herra on meidät aikanaan auttanut – kuin, että vaadimme ihmisiltä jotain sellaisa, mihin mekään emme ole ilman Kristusta pystyneet?! Tarkoitan tällä meitä, jotka olemme todistaneet uskostamme ja siitä, kuinka Herra on meidät vapauttanut siitä ja tuosta, näytämme nopeasti unohtavan menneisyytemme – ja vaativan yhtäkkiä uusilta ”tulokkailta” täydellisyyttä ja ”äkkikasvua”! Jos huomaisimme sen, että kasvu on vaatinut meiltäkin aikaa, miksi emme soisi sitä muille… ja luottaisi, että Herra ajallaan ja tavallaan hoitaa – myös heidät.

Ystäväni rohkaisee: ”Kuuntele Häntä, joka puhuu, ja astu ulos. Herralla on varattuna valtavia asioita sinua varten”

Onneksi Herramme ei ole meidän laillamme rajoittunut. Hän avannut tälle ystävälleni tien. Hän on avannut sen minulle. Hän avaa tiensä sinullekin.

Meidän pitää lakata arvioimasta ihmisiä heidän menneisyytensä mukaan – tai muutoin saatamme tehdä hurjia virhearviointeja.

Ajatellaanpa seuraavaa – mitä Jeesus teki…:

Jeesus löysi sokean kerjäläisen, antoi hänelle näön ja uuden elämän… spitaalisen, puhdisti hänet ja antoi ihmisarvon (meidän tulee muistaa, että spitaalinen ”menetti kansalaisoikeutensa”  taudin myötä ja sai ne takaisin vasta, kun oli todistettavasti puhdas)… (ja mikä pahempaa) Jeesus löysi pahan hengen vaivaaman naisen ja teki hänestä sanansaattajansa… ja sekopäisen alastoman miehen ja teki hänestä edustajansa Dekapoliin kaupunkiin… tai samarialaisen (voiko juutalainen kamalampaa toivoa) naisen (ja tämäkin vielä…), joka eli kirjaimellisesti 7. miessuhteessa (kivittää pitäisi…); hänet (!) Jeesus kohtasi ja hän johti monta Jeesuksen luo…

Sanan edessä pyydän kyselemään, mitä tämä merkitsee sinun/minun seurakunnassasi/seurakunnassani… Ketkä Jeesus haluaisi johdattaa luoksemme? Ketkä Hän haluaisi meidän kohtaavan? Ja kuinka?

Niin, ja mitä tämä merkitsisi meidän kohdallamme?  – Olen paljon kirjoittanut siitä, kuinka me nk. uskovat torvellamme ja teoillamme saamme uskon asiat tuntumaan toisista vastenmielisiltä… Mutta silloin, kun huomaamme, että olemme toimineet typerästi, väärin, meille kuuluu anteeksianto  – ja uusi mahdollisuus.

Siitä tuo ystäväni todistus on erinomainen esimerkki. Jumala raivaa tiet korpeen ja avaa virrat erämaahan. Myös sinulle/ minulle – jos vaikka ihmiset kuinka olisivat tiet tukkineet.

206. Anteeksiantamisen viisaus ja vaikeus

Kun pohdimme nimenomaan Uuden testamentin sanomaa, huomaamme, että viesti on aika raju: Meitä käsketään siunaamaan niitä, jotka meitä kiroavat. Meitä käskemään myös sopimaan riitapuolen kanssa – jopa siinä tapauksessa, että tiedämme jolla kulla olevan jotain meitä vastaan. Ja ennen muuta meitä käsketään antamaan anteeksi väärintekijöille.

Markuksen evankeliumin 11. luvussa, jakeessa 25 on seuraava teksti:

 ” Ja kun seisotte rukoilemassa, antakaa anteeksi kaikki mitä teillä on jotakuta vastaan. Silloin myös teidän Isänne, joka on taivaissa, antaa teille rikkomuksenne anteeksi.”

Sana antaa anteeksi merkitsee muun muassa ´pois lähettämistä; asian jättämistä (huomiotta, taakseen, sikseen, ”anna sen jo olla”; ei ota puheeksi); velkasaatavasta luopumista; siirtymistä toiseen paikkaan, erkaantumista jostakin/jostakusta; jonkin taakseen jättämistä´.

Esimerkiksi englanninkielinen Amplified Bible kääntääkin: ”pudota se siihen, jätä se ja anna sen olla/mennä”.

Jokainen, joka tosissaan on joutunut kohtaamaan vaikean asian/ ihmisen, tietää miten vaikeaa tuo on.

Lisäksi aiheesta on myös vääristynyttä opetusta, joka periaatteessa ”oikeuttaa” väärinkäytösten jatkumisen ja ”pakottaa” ihmisen ottamaan uudestaan ja uudestaan selkäänsä.

Seuraava ohje on poimittu erään seurakunnan kotisivuilta:

”Jos tiedät, että jollakulla ihmisellä, ja jos varsinkin sisarella tai veljellä Kristuksessa, on jotakin sinua vastaan, mene ja sovi välillänne olevat epäselvyydet! Älä enää selittele, että olet tehnyt jo kaikkesi tai ettei sovintoa enää kuitenkaan synny. Sekin on vain saatanan juoni pitää yllä eripuraa ihmisten ja Jumalan lastenkin keskuudessa.”

Aina selvittely ei ole mahdollista.

Lestadiolaiset ovat nousseet lööppeihin hoitokokouksensa ansiosta. Uskaltaisin kirjoittaa, että hoitokokoustyyppistä toimintaa on myös lestadiolaispiirien ulkopuolella – ja tuota toimintaa perustellaan nimenomaisilla ajatuksilla. Erityisesti, jos vallankahvassa on narsisti, tuosta sovinnonhausta voi tulla varsin nöyryyttävä prosessi; vaikka ”uhriin” olisi käytetty minkämoisia keinoja, nimenomaan”uhrin” olisi pyydettävä anteeksi ja taivuttava – ties mihin. Pahimmillan sovinto vain pitkittää väkivallankäyttöä.

Anteeksianto ei ole väärän teon ”julistamista lailliseksi” (legimitointia) eikä se saa olla veruke väärinkäytösten jatkumiseksi. Periaatteessa kohdassa puhutaan myös vaateista luopumisesta. Esimerkiksi maallista oikeutta tuo vaateista luopuminen ei tarvitse koskea. Tyypillinen esimerkki on alaikäiseen kohdistuva seksuaalirikos, joka maallisen oikeuden edessä on tuomittava teko. ”Hengelliset” periaatteet eivät tuossa saa mennä maallisen oikeuden ”yli”.

Anteeksianto on sitä, että (maallisen oikeuden hoitaessa omaa tehtäväänsä) emme ala hakea revanssia meille väärin tehneeltä henkilöltä esimerkiksi omaehtoisin kostotoimenpitein.

”Älkää maksako kenellekään pahaa pahalla — Älkää ottako oikeutta omiin käsiinne, rakkaat ystävät, vaan antakaa Jumalan osoittaa vihansa. Onhan kirjoitettu: ”Minun on tuomio, minä maksan tekojen mukaan” — näin sanoo Herra.– Älä anna pahan voittaa itseäsi, vaan voita sinä paha hyvällä.” (Room. 12:18-21)

Kysymys on siitä, että emme kosta: maksa pahaa pahalla, vääryyttä vääryydellä, vahinkoa vahingolla (Thayer´s Greek Lexicon, käännösvaihtoehtoja sanasta κακος [kakos] ´paha´).

Haluan korostaa nimenomaan asioihin tarttumisen tyyliä sen vuoksi, että anteeksiantoa on käytetty verukkeena asioihin puuttumattomuudelle. Joidenkin mielestä huononkin asiaintilan täytyisi antaa jatkua – pitäähän aina antaa anteeksi. Kysymys ei ole asioihin puuttumattomuudesta, vaan tyylistä, jolla se tehdään. Kristityn tyyli ei ole kierouteen kääriytynyt kostoretki huolimatta siitä, millaisia keinoja ”vastustaja” käyttää.

Älä anna pahan voittaa itseäsi, vaan voita sinä paha hyvällä.

Paha sanan voisi kääntää ´paha luonnoltaan; ei sellainen, joka tulisi olla; väärä; paha; loukkaava; vahingollinen; turmiollinen; tuhoisa; jokin, mikä tuottaa ongelmia´. Sanan mukaan meidän ei tulisi antaa tällaisten ihmisten, olosuhteiden tai asioiden voittaa itseämme, vaan päinvastoin voittaa tällaiset ihmiset, olosuhteet ja asiat hyvällä. Voittaminen tässä  voisi sisältää myös merkityksen ´ylitsepääseminen´ ja ´(oikeuskielessä) voittaa tämä ”case”´.

Anteeksiantaminen on myös ´velkasaatavasta luopumista´ts. en edellytä ihmisen muutosta mieleiseeni suuntaan tai sitä, että hän suinpäin juoksee pyytämään minulta anteeksi, kun ”rukoukseni” seurauksena alkaa elämä ahdistaa. Te jotka olette lukeneet kirjoituksiani, tiedätte, mitä mieltä olen niistä rukouksista, joissa ”rukoillaan” nk. vastustajille vaikeuksia. Vaikka kuinka rukoiltaisiin tuollaista Jumalan nimissä, tuollainen rukous ei ole Jumalasta! Mieluummin niin, että rukoilemme tuon ihmisen elämään Jeesuksen sanoin: ”Tulkoon Sinun valtakuntasi ja tapahtukoon Sinun tahtosi…” Rukoilemme, missä tuo ihminen on poikennut Jumalan tieltä, Hän saisi armon palata tielle. Meidän on turha leikkiä Jumalaa tai yrittää ”pyhittää” loukkaantumistamme ja kätkeä se tulikivenkatkuisiin rukouksiin. Jos rukoilemme nk. vastustajille pahaa, tuskinpa vain olemme tehneet Jeesuksen käskyn mukaan antaneet anteeksi… Meidän on myös hyvä tietää, että Jumala ei ole mukana vihaisuudessamme ja katkerassa taistelussamme silloin, kun niillä ei ole mitään tekemistä Hänen mielenlaatunsa kanssa.

Anteeksiantaminen on myös siirtymistä toiseen paikkaan – eteen päin. En silloin enää kieriskele loukkaantumisessani, vaan siirryn eteen päin.

Joskus on tarpeen siirtyä myös toiseen paikkaan siinä mielessä, että erkaantuu asiasta – joskus jopa ihmisestä tai tilanteesta. Tieten tahtoen kenenkään ei tarvitse jäädä ottamaan selkäänsä tai jäädä tilanteeseen, joka loukkaa tai syö voimia. Voi olla, että on aika siirtyä ”toiseen kaupunkiin” – ainakin vertauskuvallisesti.

Ennen muuta anteeksiantaminen vapauttaa sinut ja minut. Näyttää siltä, että se vapauttaa myös Jumalan toimimaan omalla tavallaan asian eteen.

Kerroin tässä vähän aikaa sitten, että kaksi ihmistä, jotka muutaman vuoden sisällä toimivat itseäni kohtaa loukkaavasti  ja varsin ymmärtämättömästi, pyysivät anteeksi. Asioita sen kummemmin paljastamatta voisin ilmaista asian ytimen, että Herran nimi laitettiin molemmissa tapauksissa omien mielipiteiden eteen – ja tulos oli periaatteessa kannaltani aika ahdistava. Molemmissa tilanteissa pidemmän tai lyhemmän painini käytyäni, annoin anteeksi. Ratkaisu oli juuri tuo, että piti erkaantua asiasta – ja myös ihmisestä – koska tajusin, että rakentava keskustelu ei tullut kuuloonkaan. Molemmat henkilöt olivat asioissaan niin oikeassa, että eivät kyenneet kuuntelemaan mielipidettäni. Molemmissa tilanteissa Herra toimi viisaasti ja pitkällä tähtäyksellä: Tapasin nuo henkilöt periaatteessa ”sattumalta” kesälomalla liikkuessani – ja kirjaimellisesti kättä päälle -tyyliin, olemme asioiden kanssa sujut molemmin puolin.