Pettyneestä pastoriksi

Edellisessä kirjoituksessani kirjoitin siitä, kuinka ennakkoluulojani -karsittiin niin ”hihhuleina” kuin ”kuivina kapakaloinakin” pitämistä yhteisöistä.

Nk. uskoontuloni mullisti elämäni: Kuolemanpelko oli tipotiessään ja yli ymmärryksen menevä ilo ja rauha täytti mielen. Suhtautumiseni yliluonnollisiin ja järjellä selittämättömiin kokemuksiin muuttui, kun koin yliluonnollisia ja selittämättömiä asioita, joille peruslähtökohtaisesti en ollut avoin.

Kirjoitin myös kokemuksestani nk. Pyhän Hengen täyteyden ja kielilläpuhumisen suhteen. – Kun tällainen asia tapahtuu täydessä ymmärryksessä olevalle ihmiselle ja ihmiselle, joka senkin jälkeen jatkaa normaalia elämää, sille voinee laittaa painoarvoa (vai mitä ajattelet?). – Aiemmin olin luullut kädet ylhäällä ylistäviä ihmisiä kajahtaneiksi – ja nyt minun teki mieleni nostaa kädet ylös!

Hamusin elävän uskon ja elämän perään. Kävin tilaisuuksissa, jotka huokuivat elämää. Halusin itsekin olla elävä uskova.

Tästä kaipauksestani alkoivat oppivuodet, joista menneinä vuosina kärkkäästikin kirjoitin karismaattisena harharetkenä.

Kymmenkunta vuotta palasia uudelleen aseteltuani ajatteluuni ja kirjoituksiinikin on tullut malttia – ja ymmärrystä niin itseä kuin toisiakin kohtaan.

Tilanteisiin itse kunkin tuo oma elämänhistoria ja jokainen tuo tilanteisiin mukanaan oman elämänhistoriansa.

Näin minulle kävi…:

Totta kai nuori ihminen kyselee elämän suuntaa monella tasolla… Mielessä pyörii, mitä teen työkseni, kenen kanssa perustan perheen ja millä tavalla voin vaikuttaa asioihin ympärilläni…

Ratkaisin asiat asiayhteydessään parhaimmaksi katsomallani tavalla.

Pikkuisen reilun vuosikymmenen päästä aloin katsella asioita uudesta näkökulmasta: Rakentavatko valitsemani asiat elämääni ja esimerkiksi lasteni elämään? Haluanko kertoa muille uskosta, jota elin todeksi?

Vastaus oli selkeä: EI ja EN.

Vasta muutaman vuoden prosessin jälkeen sain asiaan selityksen.

Vinoon menneessä uskossa ja käytänteissä harvoin on kysymys pelkästään uskosta itsessään. Usko on ymmärrykseni mukaan peruslähtökohtaisesti rakentava ja elämää eteenpäin vievä asia. Jos näin ei ole, syytä ei kannata etsiä uskosta tai uskon kohteesta (Jumalasta, Raamatusta, Jeesuksesta, tms.), vaan uskon perusteluista tai oppirakennelmista – ja ihmisistä niiden takana.

Perehdyttyäni narsismin eri ilmentymiin ja katsellessani uskonyhteisöjen ja uskon outoja ilmentymiä, alkoi hahmottua, kuinka varsin usein taustalla on narsismin piirteitä ja toimintamalleja.

Kokemani alkoi saada nimiä:

Karismaattisuuden valjastaminen ihmisten manipuloimiseen, valheiksi paljastuneet ja/tai rutkasti liioitellut ihmekertomukset, jne. olivat kaikki narsismin suoria tai välillisiä ilmentymiä.

Tämän kaiken mahdollisti ihmisen perusluottamus ”pappiin ja poliisiin”. Kukaan ei tullut ajatelleeksi, että asiat voisivat olla niin peruslähtökohtaisesti vinossa. Vinoutta etsi mieluummin itsestään kuin ilmiöistä ympärillään – aivan kuin Keisarin uudet vaatteet -sadussa.

Pettymyksen ja suuttumuksen sekava tunneryöppy päällimmäisenä mietin elämäni viimeisintä vuosikymmentä – hukkaan heitettyjä vuosia, uhrauksia ja aherrusta – jotka hetkessä pyyhkäistiin pois. (Tai siltä minusta ainakin näytti.)

Ei vitsit, en tule koskaan enää julkisesti puhumaan näistä asioista. Kahden kesken voin kertoa uskovani, mutta en koskaan … julkisesti…

Kavahdin ajatustakin helluntalaisista (vaikka totta puhuen helluntalaisten piirissä kokemani ei tapahtunut…), karismaatikoista – ja kaikesta, mikä viittasi yhteisössäni esiintyneisiin opillisiin vivahteisiin… Menestyksestä, auktoriteetista, terveydestä, jne. en halunnut kuullakaan…

Jumalan hoitokuuri kohdallani oli samanmoinen kuin uskoontulonikin kohdalla: Hän laittoi minut kohtaamaan asiat.

Työskentelin vanhustyön projektissa. Järjestin runotilaisuuden vanhustentalojen kerhohuoneella. Henkilö, joka runoja lausui, oli valinnut yhdeksi runokseen Aale Tynnin Kaarisillan:

Ja Jumala sanoi: ”Toisille annan toiset askareet,
vaan sinulta, lapseni, tahdon, että kaarisillan teet.
Sillä kaikilla ihmisillä on niin ikävä päällä maan,
ja kaarisillalle tulevat he ahdistuksissaan.
Tee silta ylitse syvyyden, tee, kaarisilta tee,
joka kunniaani loistaa ja valoa säteilee.”

Minä sanoin: He tulevat raskain saappain, multa-anturoin –
miten sillan kyllin kantavan ja kirkkaan tehdä voin,
sitä ettei tahraa eikä särje jalat kulkijain?

Ja Jumala sanoi: ”Verellä ja kyynelillä vain. 
Sinun sydämesi on lujempi kuin vuorimalmit maan –
pane kappale silta-arkkuun, niin saat sillan kantamaan.
Pane kappale niiden sydämistä, joita rakastat,
he antavat kyllä anteeksi, jos sillan rakennat.
Tee silta Jumalan kunniaksi, kaarisilta tee,
joka syvyyden yli lakkaamatta valoa säteilee.
Älä salpaa surua luotasi, kun kaarisiltaa teet:
ei mikään kimalla kauniimmin kuin puhtaat kyyneleet.”

– Aale Tynni –
Tätä runoa en unohda (Otava 1977)

… Älä salpaa surua luotasi…

Purkamista ja itkua riitti… Milloin kenenkin kahvipöydässä tai lenkkipolulla…

Miten uskovaiset voi olla niin p******isia toisilleen?

Oli kysymykseni.

Seurakunta… Ei, ei… En mie taho…

Työpaikkani siirtyi kirkonkylän toiselle laidalle helluntaiseurakunnan naapuriin. Rukoushuoneen pihapiirissä talkoilevat helluntalaiset kesyttivät minua keskustelu kerrallaan. Erityisesti yhdellä pariskunnalla oli ”taipumus” ilmaantua paikalle, kun olin tiukoilla uskoni ja elämäni kanssa ja rohkaista tilanteeseen sopivasti.

Poikani halusi rippikouluun. Liityin kirkkoon – ja menin yhtenä hyisenä pakkasiltana kirkkoon, jotta poika saisi täytettä rippikoulukorttiin.

Olet vapaa, vapauta muita. Sinua rakastetaan, rakasta muita. Olet saanut anteeksi, anna anteeksi muille.

Papin synninpäästön sanat vapauttivat. Elämääni eivät määrittele ihmiset, vaan Jumala.

Keskustelu toisen narsismin kanssa tekemisiin joutuneen kanssa helpotti. Sain toivoa, jota tarvitsin.

Episodit eivät päättyneet tähän.

Viikon kuluttua edellisestä kirkkokäynnistä koin vahvasti, että minun olisi pitänyt mennä 50 km päässä olevaan helluntaiseurakuntaan.

Mitä ihmettä? Onhan se tuttu kirkko, jossa kävin edellisenä sunnuntaina – tai lähin kirkko 15 km päässä…

Tunne ei jättänyt rauhaan. Lähdin liikkeelle.

Tilaisuuden loppuvaiheilla tapahtui jotain erikoista – jopa kyseisen seurakunnan mittapuiden mukaan: Nainen, joka ei ennen eikä jälkeen kyseisen sunnuntain ollut puhunut kielillä, alkoi puhumaan kielillä. Kielillä puhumisen aikana aloin itkeä ja tärisin päästä varpaisiin. Nainen lopetti kielilläpuhumisen ja puhui elämänkaareni kipupisteineen. Kaiken huipennukseksi, kun kaivoin tilaisuuden loputtua laukustani kännykän, minulle oli tullut tekstiviesti eräältä henkilöltä, jossa oli sama yksityiskohta kuin naisen sanoissa.

Kuka tahansa voi kuvitella, miten vaikuttunut olin tapahtumaketjun jälkeen. Olin saanut menneiden karujen ja valheisiin ja manipulointiin perustuvien kokemusten vastapainoksi maistaa, mitä on aito ja terve Jumalan toiminta.

Tapahtumien jälkeen hakeuduin teologiseen tiedekuntaan, pääsin luterilaiseen seurakuntaan töihin – ja sen jälkeen helluntaiseurakuntaan.

Mitä pitäisi ajatella (taas tästä) skandaalista?

Jälleen yksi skandaali tunnetun, kristillisen julistajan elämässä. Tapahtuu se, minkä perään blogissani säännöllisin väliajoin huhuilen: Totuus tulee julki.

Pitäisikö sanoa:

Niinhän siinä sitten kävi… Johan minä sanoin…

Vai … olla murheissaan ja rukoilla…

Itse kallistun toisen vaihtoehdon puoleen: Jokainen Jumalan valtakunnan työntekijä on kallisarvoinen omalla paikallaan. Kenenkään etu ei ole, että hänelle käy jotain, mikä romuttaa hänen elämän(työn)sä ja sanoman.

Pysykäämme horjumatta tunnustuksessa ja toivossa, sillä hän, joka on antanut meille lupauksensa, on luotettava. Pitäkäämme huolta toinen toisestamme ja kannustakaamme toisiamme rakkauteen ja hyviin tekoihin. Hepr. 10: 23, 24

Viisautta on rukoilla myös omalle kohdalleen:

Älä anna minussa häpeään joutua niiden, jotka odottavat sinua, Herra, Herra Sebaot. Älä salli minussa pettyä niiden, jotka etsivät sinua, Israelin Jumala. Ps. 69: 7

 

Jos jokin asia mietityttää sinua tai haluat, että puolestasi rukoillaan, voit täyttää alla olevan lomakkeen.

Ylös sieltä poteroista!

 

Vieraspuhuja ravistelee paikkakunnan uskovia. Uskovien kenttä on hajallaan ja taistelee toinen toistaan vastaan. Ei tietenkään/onneksi kaikki. Osa tulee juttuun keskenään. Osin voidaan puhua Hengen (synnyttämästä) yhteydestäkin. Sen sijaan osa on vuosikaudet (ehkä joissain tapauksissa vuosikymmenet) kaivanut syvät poterot, josta pälyillään uhkia – ja jos oikein alkaa tuntua uhkaavalta ammutaan lujaa.

Uhkakuvat – ja ampuminen – on oikeutettua, koska toisen nähdään edustavan jotain, mikä ei sovi omaan näkemykseen. Näkemykset poterossa tiukkenevat koskemaan entistä pienempää piiriä.

Opetuksellakin on tässä osansa. Viholliskuvia on helppo luoda, jotta saa taustatukea itselle.

On oikeita epäkohtia, joihin tulee puuttua ja jotka tulee tuoda ilmi, jotta ihmiset eivät usko ihan mihin vain. Usein myös näiden epäkohtien riivaamat yhteisöt ovat viholliskuvien piinaamia yhteisöjä. Viholliskuvat ovat viimeisiä kulissien pönkittämisyrityksiä, joilla yritetään epätoivoisesti pitkittää väistämätöntä, kulissien näkyväksi tulemista.

Tällainen kenttä on otollinen väärinarvioinnille: hyvällä asialla olevista tulee helposti häiriköitä ja kiusankappaleista hyväntekijöitä. Sekavan tilanteen keskellä on vaikea erottaa, kuka oikeasti on kuka ja millä asialla.

On myös erehtymisen mahdollisuus, se että asetun/asetut/asetumme puolustamaan vääryyttä hyvää tarkoittaen ja hyväuskoisuuttaan ”Selittämisen lahja” voi johtaa meidät harhaan, jos uskomme sokeasti kaikki, mitä kerrotaan.

Viittasin toissapäiväisessä kirjoituksessani Josephine Kyambadden kirjoitukseen ”kotkotuksesta”, ala-arvoisesta porinasta, joka on tyypillinen ”kanalaumalle”. Tällainen ei kuulu kristityn suuhun, ei yhteisön sisällä eikä ulkopuolella. Me emme ole juorukelloja, jotka puhuvat asioita ympäriinsä, erityisesti asioista, jotka ovat toisen käden tietoa. Tuollaista toisen käden tietoa, jota Matti kertoo Maijan tehneen/kertoneen, emme saa viedä Pekalle, ellemme ole 100-%:n varmoja tapahtuneesta.

Matti on vastuussa siitä, mitä puhuu Maijasta – ja sinä/minä olemme vastuussa siitä, mitä puhumme Pekalle.

Jos Matin kertoma pitää paikkansa, meidän tehtävämme on tunnustaa todellisuus ja ehkä siitä varoituksen sana sanoakin Pekalle, jos on siitä on se hyöty, että Pekka säästyy harha-askelilta. Sen sijaan meidän tehtävämme ei ole lihallinen kostoretki Maijaa vastaan. Meidän vastauksemme on rakkaus. Rakkaus, joka kantaa Maijan Jumalan eteen ja pyytää Jumalan tahtoa toteutumaan hänen elämässään. Me emme siis rukoile mitään pysäyttämisrukouksia, emme latele manauksia tai liioittele asioita. Me tuomme asiat rukouksessa Jumalan eteen – ja jos saamme mahdollisuuden yritämme auttaa Maijaa eteenpäin ja oikeisiin ratkaisuihin. (Jos Maija on narsistinen persoona, saamme ison kasan roskaa niskaamme – olemme kuitenkin tehneet sen, mikä on oikein – ja se on kaikkein tärkeintä.)

(Jos taas Matti on narsistinen persoona, on vaara, että joudumme höynäytetyksi hänen ”lakeijoikseen” tekemään likaista työtä hänen puolestaan, työtä, jonka hän omaa nahkaansa säästääkseen ovelasti delegoi muille. Maijasta teemme hänen ohjailemanaan syntipukin – ja itse ”roisto” juoksee vapaalla jalalla – meidän myötävaikutuksellamme! – Niin ja voi Matti olla myös narsistisen henkilön lakeija, joka hyväuskoisuuttaan jakaa luotettavaa tietoa, vaikka todellisuudessa tieto on toisen käden tietoa…)

Puhujan viesti kuuluu: on aika nousta noista poteroista ylös ja aika lakata ampumasta omia. Kutsu on syvään sovintoon. Valitettavasti poterot ovat joskus kaivettu paitsi maahan, myös mielikuviimme. On mielettömän vaikea päästä niistä irti.

Itsellenikin kova koulu, koska omassa elämässäni olen saanut aika lailla ammuksia niskaani joistain poteroista.

  • Joskus sen takia, että olen nostanut kipeitä asioita esille.
  • Joskus sen takia, että kuljen tietyn kyltin alla.
  • Joskus poteroista on ammuttu silkan luulon perusteella.
  • Joskus ampuminen on ollut seurausta pelosta.
  • Joskus ampuja on ollut narsistisen (tai narsismiin taipuvaisen) lakeija, joka on hyväuskoisuuttaan luullut tekevänsä hyvää ja Jumalan valtakuntaa rakentavaa.

On täytynyt oikeasti pistää liha ristille, jotta ei ala ampumaan syyttömiä ja/tai hyväuskoisia. On ollut aika muistuttaa itseä ajasta, jolloin itse ammuin yhtä lailla hyväuskoisesti poteroista muita (milloin milläkin perusteella).

Anteeksianto ja rukous ”Isä, he eivät tiedä, mitä he tekevät” ovat olleet hyväksi itselle ja vapauttaneet.

Iso haaste on ollut ampumisesta huolimatta koota itsensä ja rohkeus seistä siinä, missä on tiennyt oman paikan olevan ammunnasta huolimatta. Seuraus, että on nähnyt, miten Jumala oikeasti on suojellut.

Vielä suurempi haaste on ollut kävellä poteroiden reunalle ja kohdata ihmiset läheltä. Myös siinä, että yrittää auttaa haavoitettuja, on riskinsä.

Siihen Jumala on viime aikoina ravistellut.

Kerroin muutama kirjoitus sitten unesta, jossa minulle tuntematon henkilö puhui lupauksesta, jonka olin kokenut saaneeni vuosia sitten.

Kuluneena viikonloppuna yhden käydyn keskustelun avaamana ymmärsin unen viestin.

Siinä henkilö esitti vastauksen sijaan kysymyksen:

Milloin on tämän paikkakunnan synnyttämisen aika?

Miksi kysymys? Miksi ei vastaus?

Tajusin syyn: Vastaus oli minun käsissäni. Se riippui siitä, mitä minä teen.

  • Suostunko siihen, mihin Jumala minua kutsuu?
  • Suostunko pistämään lihani syrjään ja astumaan poteroiden reunalle, auttamaan ihmisiä niistä pois ja/tai auttamaan ammusten haavoittamia?
  • Suostunko syvälliseen anteeksiantoon?
  • Suostunko Jumalan johdattamaksi?

Jumala ei välttämättä tipauta vastaustaan Taivaasta, vaan kysyy meiltä, mitä teemme Hänen tahdolleen. Siitä on kysymys mainitsemallani paikkakunnalla. Siitä kysymys minun elämässäni – ehkä sinunkin.

Pro Tip

Pieni kirja – paljon painavaa asiaa

Käsissäni on kulunut Pieni kirja Jumalasta. Käteenmahtuvat 105 sivua Tuomo Mannermaan1) tekstiä. Pieni kirja – paljon pohdittavaa. Yliopiston tenttikirja muuten. Osoitus siitä, että yliopistomaailma ei välttämättä tee kuivaa, hengetöntä teoreetikkoa eikä kaikkeen kriittisesti suhtautuvaa, Hengen elämän torppaavaa ilonpilaajaa. Näin olen joskus kärjistäen kuullut väitettävän.

Arvioiva asioiden käsittely kuuluu asiaan. Se ei kuitenkaan sulje pois esimerkiksi henkilökohtaista uskoa. Päinvastoin – niin kuin olen kirjoituksissani todennut – tuo arviointi on tarpeen myös uskonelämässämme.

Välillä on tarpeen nyppiä rikkaruohoja, karsia kuivia oksia tai ylimääräisiä versoja, jotta sadosta tulisi suurempi. (Vrt. Joh 15)

Mannermaa viitaa illuusioon, joka voi vallata ihmisen. Uskoon liittyvänä tämä illuusio on lähellä esimerkiksi silloin, kun usko, Jumala tai pyhä pyritään valjastamaan itsekkäisiin tarkoitusperiin.

”Tässä kuvassa olemme itsellemme jumalia ja käytämme Jumalaa ja lähimmäistämme itseämme varten.”

Tämä pyrkimys on lähellä jokaista; narsismissa se näkyy erityisen kärjistyneesti.

Raamatun punaiseksi langaksi on nimitetty Jumalan rakkauden pelastussuunnitelmaa, joka tulee esille ensisivuilta viimeisiin lehtiin saakka. Toinen lanka Raamatussa on ihmisen raadollisuus – ja (näin sen itse näen) itsekkyys: Minä, minulle, minun – viis muista. Tämä näkyy Eevan ja Adamin ”tavoitteeellisuudessa”. Ensin he tavoittelivat kiellettyä – itselleen, sitten yrittivät selvitä episodista ehjin nahoin syyttelemällä muita – toisiaan ja käärmettä.

Jumalan suunnitelma ja käsky ei ollut itseviha tai itsensävähätteliminen. Päinvastoin nk. rakkauden kaksoiskäsky kehottaa rakastamaan Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistä niin kuin itseä.

Ehkä sen ongelma onkin siinä, että jostain kumman syystä meidän on hankala uskoa Jumalan rakastavan meitä.

Mannermaa lainaa Lutheria:

”Missä taas vallitsee epäilys (toisen rakkaudesta),siellä etsitään, mikä olisi parasta. — Kuitenkin tällainen ihminen kulkee raskaalla sydämellä ja on syvästi haluton. Hän on ikään kuin vangittu, enemmän kuin puoleksi epätoivoinen ja hänestä tulee kaiken lisäksi usein narri.”

Pyöreät 500 vuotta (tai Raamatun tekstejä ajatellen 2000 vuotta) eivät ole kovin paljon sanomaa meistä etäännyttäneet.

Siitä, että emme jaksa uskoa (Jumalan tai ihmisen) rakkauteen, näyttää olevan seurauksena se, että alamme päättelemään ja laskelmoimaan itsekkyydestämme lähtien. Tämä lähtökohta johtaa varsin todennäköisesti ongelmiin. Stressiin, sanoisimme aikanamme.

Eikä tämä ole aina omaa syytämme.

Olen kirjoittanut paljon narsistisesta persoonallisuudesta (tai narsisteista, riippuu, onko diagnoosia vai ei). Narsistisuudella persoonallisuushäiriönä tai jo pelkkänä piirteenä tai taipumuksena on taipumus vetää myös ympäristöä samaan suohon.

Ihmisinä toimimme osittain tiedostamatta ja nk. intuition varassa. Narsisti osaa käyttää piiloviestintää taitavasti. Hänellä on taito saada viesti perille hienovaraisesti, jopa niin että emme järjellisesti niitä prosessoi. Esimerkkikertomukset toimivat melkein yhtä tehokkaasti kuin, jos uhka kohdistuisi meihin. Ehkä joskus jopa tehokkaammin, koska jos uhka kohdistuu meihin, ainakin osa meistä tajuaa ottaa kaksi askelta taakse.

Narsistissa (tai narsismiin taipuvaisessa) henkilössä rakkauteen ”uskomattomuus” näkyy nimenomaan tuona laskelmointina. Narsisti pyrkii täyttämään rakkaustyhjiön omistamisella ja esineellistämisellä.

Edellisessä kirjoituksessani kirjoitin yhden episodin tuosta oudosta omistamishalusta. Narsistin jakeluun ei mene se, että myös hänen ulkopuolellaan on elämää eikä hänellä ole oikeutta kuristaa ympäristöään ja sen ihmisiä henkisesti (ja jos kyseessä on hengellinen viitekehys) hengellisesti hengettömiksi eikä hänelle mene jakeluun se, että hänellä ei ole oikeutta leikkiä Jumalaa tai suurta johtajaa, jonka pillin mukaan maailma pyörii.

Kunpa tajuaisimme sen, että olemme Jumalan rakastamia semmoisina kuin olemme!

Joskus Jumala vääntää siitä mallia rautalangasta – tai tuon alussa mainitsemani karsimisen kautta.

”Jumalan on tarkoitus särkeä kuva, jonka uudestaan ja uudestaan muodostamme itsestämme ja joka ohjaa tahtovaa rakkauttamme.”

Huomaathan: jonka muodostamme. Rakkaudessa, tavoitteellisuudessa tai kuvassa ei ole mitään väärää. Siinä on, jos kuva on ”oma keksintömme” eikä se kuva, jonka Jumala haluaisi sen olevan. Kuva on illuusio, joka aiheuttaa kärsimyksen toisille ja itsellemme.

Tämä illuusio voi olla narsistinen halu pitää kiinni – tai sitten narsistin lähipiirin illuusio, kuva siitä, että narsistinen rakkaus on oikeaa, jopa tavoiteltavaa rakkautta. (Miksi muuten sellaiseen mukautuisimme?)

Silloin kun illuusio hajoaa tuhansiksi sirpaleiksi, maailma tuntuu romahtavan.

Katselen sirpaleissa otoksia elämästäni ja pohdin uskomattomia kuvia ja sävyjä, joita siinä on ollut ja saatan sanoa: ”Mikä sotku!” Usein sotkun suuruuden hahmottamine vie aikaa, vuosiakin.

Tuossa särkyneisyydessä(kin) takana on Jumalan rakastava teko. Perinpohjainen särkyminen on tarpeen, että tajuan eheytymisen tarpeen ja että voin tulla eheäksi.

Mannermaan sanoin:

”Jumala kohtaa ihmisen siellä, missä tämä todellisuudessa on ja missä Hän itse Kristuksessa on: alhaalla, ihmisen hulluudessa, heikkoudessa, murtuneisuudessa, synnissä ja helvetissä.”

Kirjoitinkin yllä, että narsistille ei asia tahdo mennä jakeluun.

Jospa menisi meille, heitä (tai kyseisenlaista käytöstä muutoin) kohdanneille, että oppisimme tuntemaan Jumalan rakkauden.

Paavalin sanoin:

Rukoilen, että hän sanomattomassa kirkkaudessaan hengellään vahvistaisi ja voimistaisi teidän sisäistä olemustanne. Näin Kristus asuu teidän sydämissänne, kun te uskotte, ja rakkaus on elämänne perustus ja kasvupohja. Silloin te kykenette yhdessä kaikkien pyhien kanssa käsittämään kaiken leveyden, pituuden, korkeuden ja syvyyden, ja voitte tajuta Kristuksen rakkauden, joka ylittää kaiken tiedon. Niin Jumalan koko täyteys valtaa teidät. (Ef. 3: 16-19)

Mannermaan sanoin:

”Rakkauden vapaus ja varmuus on kaiken ahdistuneen rajoittumisen vastakohta.”

Olemme vapaat rakastamaan Jumalaa ja lähimmäistämme kaikesta mielestämme, voimastamme ja sydämestämme.
__________________________________________________
1) Tuomo Mannermaa on Helsingin yliopiston ekumeniikan professori emeritus ja yksi kansainvälisesti tunnetuimpia Luther-tutkijoita. Hän on opettanut Helsingin yliopistossa sosiaalietiikkaa, systemaattista teologiaa ja ekumeniikkaa.

Mannermaan teos Pieni kirja Jumalasta valittiin vuoden 1995 kristilliseksi kirjaksi.

Vapaa

Ihmisinä voimme sitoa toisemme tuomioon. Voimme sanoa, ettei “siitä kuitenkaan mitään tule”. Voimme kantaa toiselle katkeruutta ja päättää olla antamatta anteeksi. Ja joissain tapauksissa yrittää “pidättää” Jumalan anteeksiannon. Tai voimme yrittää määritellä jonkun elämää sitomis/päästämisrukouksilla, tms. Kuten tuo yllä oleva kohta osoittaa: Kun Kristus avaa anteeksiannon oven ja/tai uuden mahdollisuuden elämässämme, mikään ei tee sitä tyhjäksi. Eivät ihmisten sitomiset tai päästämisen, ihmisten mielipiteet tai tuomiot.

Kumma kyllä minulle tuli mieleen sama laulu, josta huomasin kirjoittaneeni pääsiäisen 2011 tienoilla, Heimo Embuskan Ehkä ehjempi kuin eilen.

Tässä linkki kirjoitukseeni huhtikuussa 2011

https://pauliinakuikka.wordpress.com/2011/04/27/224/

Ja tässä linkki You Tubeen, josta voit kuunnella Embuskan laulun.

Minulle Pääsiäinen on avautunut tänä vuonna nimenoaan uudesta mahdollisuudesta käsin. Siitä voimakas kertomus on Pietarin eri evankeliumeihin kirjattu tarina.

Ei niin pahaa töppäystä, ei niin syvää epäonnistumista, ei niin toivotonta tapausta, etteikö uusi alku olisi mahdollinen. Ei niin mahdotonta lähtökohtaa, etteikö siitä uusi ura urkenisi.

Johanneksen Ilmestykseen on kirjattu vahvat sanat Filadelfian seurakunnalle:

” Näin sanoo Pyhä ja Tosi, Daavidin avaimen haltija, hän, jonka avaamaa ovea ei kukaan sulje, hän, jonka sulkemaa ovea ei kukaan avaa–”

Siinä todelliset ”päästön” (ja vastoin sitomisen) sanat. Ne ovat Herran käsissä. Ei meidän.

Ihmisinä voimme sitoa toisemme tuomioon. Voimme sanoa, ettei ”siitä kuitenkaan mitään tule”. Voimme kantaa toiselle katkeruutta ja päättää olla antamatta anteeksi. Ja joissain tapauksissa yrittää ”pidättää” Jumalan anteeksiannon. Tai voimme yrittää määritellä jonkun elämää sitomis/päästämisrukouksilla, tms. Kuten tuo yllä oleva kohta osoittaa: Kun Kristus avaa anteeksiannon oven ja/tai uuden mahdollisuuden elämässämme, mikään ei tee sitä tyhjäksi. Eivät ihmisten sitomiset tai päästämisen, ihmisten mielipiteet tai tuomiot.

Jeesus sanoi:

”Jos Poika vapauttaa teidät, te olette todella vapaita.” (Joh. 8: 36)

Kuten 2011 kirjoitin:

Matka on osoittanut laulun sanan todeksi: Olosuhteet eivät ole tehneet tyhjäksi Jumalan työtä. Päin vastoin: Juuri niiden keskellä Jumala ilmestyy ja tekee – voittoisaa – työtään. Ehkäpä Hänen voimansa juuri vaikeissa oloissa näkyykin parhaiten; ei jää selittelemiselle ja ihmeiden “inhimillistämiselle” sijaa.

Totuus

Pietarin pääsiäinen oli yhtä vuoristorataa. Vähän niin kuin hänen tunteensakin. Pietari oli äärilaitaihminen. Innostuva – ja pian lannistuva. Voittoisa ja pian pakoon pötkivä.

Jeesus uskoi koko ajan Pietariin. Jeesus näki, että Pietari olisi se kallio, jonka varaan Hän pystyisi rakentamana kirkkonsa. Pietari oli timantti – särmineen kaikkineen. Timantti tarvitsi runsasta hiomista, että sen särmät loistaisivat Kristusta oikealla tavalla.

Yksi hiomissessio käytiin nuotiolla Gennesaretin rannalla. Jeesus kysyy Pietarilta: ”Rakastatko sinä minua?” Saatuaan Pietarin vastauksen Jeesus toistaa Pietarin kutsumuksen kolmeen kertaan:
– Ruoki minun karitsoitani
– Kaitse minun lampaitani
– Kaitse minun lampaitani

Myös tässä Jeesus vie Pietarin katsomaan totuutta itsestään: Kysymys ”rakastatko minua?” sisältää kysymyksen, ”rakastatko minua niin kuin Jumala rakastaa sinua epäitsekkäällä, ikuisella agaperakkaudella?” Pietari joutuu vastaamaan joka kerta: ”Herra, sinä tiedät, minä rakastan sinua niin kuin ihminen rakastaa ihmistä (fileo)”.

Ikään kuin Pietari viimein tajuaisi, että hänen oma voitokkuutensa ei ole niin vahvaa kuin hän on luullut ja että hänen rakkautensa ei olekaan niin vahvaa ja epäitsekästä kuin hän antaisi ymmärtää. Ei, hän itsessään on ihminen – ja sillä siisti. Hänen rakkauteensa kätkeytyy paljon inhimillisyyttä ja inhimillisiä motiiveja.

Mutta huomaatko? Jeesus ei vaadi muuta. Näyttää, että kaikki, mitä Hän Pietarilta odotti, oli rehellisyys itseään ja Jeesusta kohtaan.

Paljaana olevista, rehellisistä lähtökohdista Jeesus vahvistaa Pietarin kutsun.

Palvellaksemme Jeesusta meidän tarvitsee oikeastaan vain suostua rehellisyyteen ja avoimuuteen. Näin Herra pääsee hoitamaan kipukohtia, jotka pitävät meidät kiinni voitto-tappio -vuoristoradassa.

31. Eheys

Pohtiessani tiiviistä ja ahdistavasta yhteisöstä irtaantumista löysin hyvän ”mallin” kuvata tapahtunutta. Ruotsalainen Binnie Kristal-Andersson väitteli jokunen aika sitten tohtoriksi aiheenaan maahanmuuttajan sopeutumisprosessi. Hämmästyin, kuinka maahanmuuttajan prosessi muistuttaa yhteisöstä irtaantuvan prosessia.

Useat aiheesta tehdyt tutkimukset antavat viitteitä siitä, että useissa ahtaissa yhteisöissä henkilösuhteet keskittyvät tai jopa rajoittuvat ”omiin”. Kun henkilö irtaantuu yhteisöstä, hänellä on joko harva sosiaalinen verkko tai ei verkkoa ollenkaan.

Vakaumukselliselle, asiaansa uskovalle kristitylle yhteisö varsin todennäköisesti merkitsee paljon monella muullakin tasolla. Yhteisö edustaa hänelle oikeaa, totuutta, pyhää jne. Kun yhteisöä ei ole, on irtaantuja puilla paljailla monella tasolla elämässään. Joskus hän joutuu irtaantumaan sukulaisistaan, perheestään, muuttamaan paikkakuntaa, etsimään uuden työpaikan. jne.

Ei ole ihme, että irtaantuja kokee surua – jopa epätoivoa. Raivokaan ei ole mikään vieras tunne.

Kysymys on monentasoisesta asiasta, jossa kaikki liittyy kaikkeen.

Vähitellen – kuin surutyössä konsanaan – suru, epätoivo, raivo, jne. lieventyvät ja toivo saa tilaa. Eheytyminenkin vähitellen.