Pidä kiinni vapaudestasi (osa 5) – Irti!

Olen Pidä kiinni vapaudestasi -artikkeleissa ja myös sitä seuraavissa artikkeleissa pyrkinyt hahmottamaan mekanismeja, joista toiset pitävät kiinni ”alistajassa” ja alistuneessa olotilassa ja joista toiset auttavat positiivisella tavalla ravistatumaan otteesta irti.

Tämän kirjoituksen teema on nimenomaan tuo irtiravistautuminen.

Olen kirjoittanut paljonkin siitä, kuinka vääränmoinen auktoriteettiopetus ja tuon opetuksen soveltaminen johtaa alistamiseen ja väärään alistumiseen.

Raamatun linja on selkeä: enemmän tulee totella Jumalaa kuin ihmistä silloin, kun nämä kaksi ovat ristiriidassa keskenään. Tosin, on muistettava myös se, että kaikki mitä luulemme Jumalan tahdoksi ei välttämättä sitä ole. Tässä mielessä on tärkeä pitää kädessä karttaa ja kompassia – Jumalan kirjoitettua Sanaa Hänen Henkensä avaamana niin yksilölle yksilönä kuin Hänen seurakunnassaankin.

Silloin kun tukeudumme karttaan ja kompassiin ja pyrimme kaikin tavoin kasvamaan syvemmälle Kristukseen ja Hänen Sanaansa, huomaamme vähitellen entistä herkemmin asiat, jotka eivät kuulu asiayhteyteen. Meitä ei heitellä opintuulissa eikä eksytyksen juonissa. Meitä ei hetkauta ihmisten mielenliikkeen ja -ailahdukset, enempää kuin ”profetioiksi” nimitetyt niiden johdannaiset. Meitä ei hetkauta pelottelu – aikä edes henkseleitään paukutteleva auktoriteetiksi (pastoriksi, profeetaksi tai evankelistaksi) itseään tituleerava tulija. Ymmärrämme sen, että Jumalan tahtoa toteuttavan auktoriteetin takana on Jumala ja Hänen Sanansa. Sen sijaan ”auktoriteetti”, joka vie meitä pois Jumalasta jää toiselle sijalle Jumalan rinnalla.

Vaan on se kumma, miten herkästi luovumme omasta arviointikyvystämme ”profeetan” tai ”auktoriteetin” sanellessa elämämme sävelet. Sinun paikkasi on täällä tai tuolla… Tai pahimmillaan annamme profetioiden ohjata valintojamme ihmissuhteidemme tai taloudenhoitomme kohdalla.

Haloo! Vanhan testamentin profeetan virka voi toimia noin. Uuden testametin seurakunta on paljon monisyisempi; Paavali vertaa sitä ihmisruumiiseen, jossa on monta jäsentä. Uuden liiton seurakunnassa ei ole päällepäsmärinä profeetta eikä pastorikaan (vaikka muodollisesti johtaisikin seurakuntaa esimerkiksi yhdyskuntajärjestyksen tai ohjesäännön, tms. mukaan.). Kristus on seurakunnan pää – ja jokainen meistä Hänen jäseniään.

Seurakunta on monimuotoinen seurakunta, jossa ideaalisti jokainen toimii tehtävänsä mukaan. Käsi ei määrittele jalan paikkaa tai ohjaa jalkaa – eikä päinvastoin. Ei edes avioliitossa mies laita vaimoaan purkkiin – eikä päinvastoin! Kumpikin saa elää omaa elämäänsä myös hengellisesti omineen, yhteydessä Kristukseen. Jos tällaisessa suhteessa on kontrollointia ja manipulointia, myöskään yhteinen suhde Herraan ei toimi. Olo ei ole vapaa, jos on kyräilyä, kontrollointia tai alistamista. Aito rukous estyy. Aito yhteys estyy.

Erityisesti niille lukijoilleni, jotka eivät ole avioituneet vielä, on seuraava kysymys: Kuvitellaanpa, että tapaat ihanan ihmisen, joka pyrkii rajoittamaan sitä, mitä Jumala on sisimpääsi laskenut. Ihan heti tuo ei tule julki. Muutaman viikon, kuukauden kuluttua kylläkin. Hän alkaa rajoittaa ihmissuhteitasi. Hän näyttää kaapinpaikan – ja myös sen, kuinka vakavissaan hän on Herran kanssa. Hän tekee näyttävästi parannusta. Joskus hän on täynnä ”pyhää vihaa”. Saattaa hajottaa ”kiusaavia” esineitä. Kunnioitat. Toisaalta pelkäät. Hän kertoo nähneensä näyn, että olet hänen puolisonsa. Hän profetoi muutenkin. Pohtimistasti mutkistaa se, että jotkut ystävistäsi pitävät hänestä – jotkut eivät. Saat näiltä hänestä pitäviltä profetioita kauniista tulevaisuudesta.

Onko hän se oikea?

Mietipä kerta ja toinenkin. Haluatko tosiaan elää henkilön kanssa,joka toimii ristiriitaisesti suhteessa sinuun? Haluatko elää henkilön kanssa, joka ei 100-%sti jaa näkyä ja unelmaasi?

Uskon vakaasti siihen, että Jumala ei ole näillä alueilla tarkoittanut meitä taistelemaan vuodesta toisee tai vuosikymmenestä toiseen! Jumala on tarkoittanut meidät vapaast palvelemaan Häntä. – Ja jos saamme tilaisuuden etsiä ja odottaa lähintä työtoveriamme, odotetaan niin kauan kuin asiat oikeasti natsaavat. Muuten olemme kirjaimellisesti 30 vuoden (tai enemmänkin!) sodassa!

Jos pelkäät toista, mieti kaksi kertaa, haluatko elää tuossa pelossa.

Kokonaan toinen asia on se, jos elät jo avioliitossa. Monet pulmat ovat ratkaistavissa. Ihan tyyntä tuskin on kellään. 🙂

Sen sijaan, jos asiat ovat aivan hullusti. Tuo edellämainitsemani kontrollointi on huipussaan ja joudut mahdollisesti pelkäämään henkesi edestä, sinun on harkittava sitä, mitä Jeesus tekisi. – Sanoisiko Hän (niin kuin joskus hengelliseen kaapuun pukeutunut alistaja väittää): Kunnes kuolema teidät erottaa…, kun sinua oikeasti uhataan?

Samaan tapaan, jos olet muun uskoon vetoavan auktoriteetin alla. Yhteisössä, seurakunnassa, joka edellyttää ehdotonta kuulaisuttaa tai muuten käy huonosti. Yhteisössä, seurakunnassa voivat olla käytössä seurustelu- ja avioliittoesimerkkini käytänteet. On varoittavia kertomuksia, kuinka käy, jos joku uskaltaa tehdä toisin. Voidaan pelotella henkivalloilla. Voidaan näyttää, kuinka Liisan tai Matin kävi, kun… (esimerkiksi elävä demonstraatio, jossa Liisa tai Matti menetti paikkansa yhteisössä tai seurakunnassa…), jne.

Jos uhkaajasi Häntä kuuntelisi, hän kuulisi voimakkaan ravistelun: Jätä tämä tyttäreni (joskus … poikani… sillä alistaja voi olla myös nainen) rauhaan! – Mutta uhkaajasi ei kuule tai ole kuulevinaan. Silloin Hän puhuu sinulle: Tyttäreni, ole turvallisella mielellä. MINÄ olen sinun kanssasi. MINÄ olen sinun lunastajasi. MINÄ en järky. MINUN rauhanliittoni ei järky.

… Ja Hän sanoo myös:

”Herää, Siion, herää,
pukeudu voimaasi,
pue yllesi loistavat vaatteet,
pyhä kaupunki, Jerusalem!
Koskaan enää ei katujasi polje
ympärileikkaamaton eikä epäpuhdas.
Nouse, ravista tomu yltäsi, istuudu valtasi istuimelle, Jerusalem! Irrota kahleet kaulastasi, vangittu tytär Siion!

Näin sanoo Herra:

”Ilmaiseksi teidät myytiin orjuuteen, ja ilman rahaa teidät myös lunastetaan vapaiksi.”

Ystävä, missään tapauksessa älä alistu. Ravistaudu, jos pystyt, IRTI! Ainakin henkisesti. Ala elää sitä elämää, jonka Herra on sinulle varannut.

Kokemuksesta voin sanoa, että tie ei ole helppo ja mutkaton. Kontrolloivat ihmiset eivät tykkää (mieto ilmaus – he vihaavat sitä!), että et ole heidän hyppysissään. Entäs sitten – entä jos itse Herra mielistyy vapauteesi ja nauttii siitä, että SINÄ ELÄT HÄNEN ELÄMÄÄNSÄ SINUSSA?!

Minulla ei ole kovin monta radikaalia yliluonnollista kertomusta kerrottavana, mutta useimmat näistä yliluonnollisista kertomuksista liittyvät rajuun irtiottoon elämäni alistajiin.

Yksi näistä tapahtui vuosia sitten yhdessä elämäni tiukimmista hetkistä, kun mietin, olenko tehnyt jotain aivan hullua, otettuani välimatkaa taustani ihmisiin. Jouduin noissa vaiheissa ottamaan avukseni myös asianajajan, kun omat aivoni voimista puhumattakaan eivät riittäneet asioita prosessoimaan. Lähikaupungissa rahaa parkkiautomaattiin tunkiessani huomasin vierelläni moottoripyöräilijän, joka hymyili ystävällisesti. Ajattelin, että menen jututtamaan moottoripyöräilijää heti, kun olen laittanut rahan automaattiin (sisälläni oleva evankelista ajatteli, että tuo henkilö saattaisi olla kiinnostunut Jeesus-jutusta…) Käänsin selkäni ja laitoin 2 €:n kolikon automaattiin. Käännyin, ja henkilö oli tiessään (Eihän ihminen voi kadota 20 sekunnissa?!). Valtava rauha laskeutui sisimpääni. Enkeli vai Jeesus? En tiedä, kumpi mahtoi olla.

Minulle tuo – ja nuo muutkin radikaalit ”ilmestymiset” (ihmiset oikeaan aikaan oikeassa paikassa, tms.) – olivat osa sitä rohkaisua, jota tarvitsin elämäni vaikeimmissa hetkissä: HERRA osoitti, että on kanssani.

Vastaan vai puolesta?

Olen tämänkertaisesta aiheesta kirjoittanut ainakin kaksi kirjoitusta, jotka valmiiksi blogini kätköistä kaivelin. Aiheeni liittyy nk. vastarukouksiin. Hassu termi. Aihe kylläkin on vakava.

Karismaattisuuden liepeille on pesiytynyt salakavala (esi)rukouksen muoto, jossa rukoillaan ”vastaan”. Esimerkiksi niitä vastaan, joiden koetaan vastustavan tehtyä työtä. Kuulostaa vanhurskaalta ja oikealta. Sitä rukous ei kuitenkaan ole.

https://pauliinakuikka.wordpress.com/2012/12/06/no-johan-on-termi/
https://pauliinakuikka.wordpress.com/2013/07/03/mika-virka/

Perustelenpa miksi.

Ensinnäkin siksi, että Raamattu ei opeta rukoilemaan ketään vastaan. – Raamatussa kyllä on (esimerkiksi Psalmeissa) koston rukouksilta näyttäviä rukouksia. Kun niitä tarkemmin tarkastelet, huomaat, että rukouksissa ei rukoilla kostoa ihmisen oman katkeruuden tähden, vaan niissä vedotaan syyn ja seurauksen ajatukseen, että nämä ihmiset ovat koskeneet Jumalan omaan/voideltuun ja niittävät siitä satoa.

Huomaa: Jumalan omaan ja voideltuun, ei sellaiseen, joka luulee itseään Jumalan voidelluksi. Olen aikanaan kuullut useaan otteeseen kuulijoita peloteltavan Ananiaan ja Safiran tapauksella ja Mirjamin kohtalolla. Ananias ja Safirahan vajosivat kuolleina maahan yritettyään pettää alkuseurakuntaa ja Mirjam sairastui spitaliin asetuttuaan Moosesta vastaan. Näitä kohtia lukiessa on äärettömän tärkeä huomata, että niissä oikeasti oli kysymys Jumalan voideltuun kajoamisesta, ei siitä, että joku väitti olevansa voideltu. Näillä kahdella on ero!

On järkyttävää, miten ihmiset pönkittävät kostonhimoaan ”rukoilemalla” vastustajikseen kokemiaan vastaan, kun esimerkiksi Jeesus ja Stefanus rukoili heidät kuolemaan toimittaneiden ja apostolit heidät pieksäneiden puolesta!

Vanhasta testamentista Mirjamin kohtalo on oiva esimerkki ihmisen väärin arvioinnista. Mirjam ei ymmärtänyt Jumalan suunnitelmaa Mooseksen kohdalla, ja hänen matkansa pysähtyi hetkeksi spitalin vuoksi. Minusta kuva on mainio. Myös meidän on muistettava, että väärässä kohdassa vastakkainasettelu voi pysäyttää oman matkamme. Myöskään siksi ”vastaanrukoukset” eivät ole kovin viisaita enempää kuin minkäänsortin taklausstrategiakaan. Viisasta on rukoilla, että omat ja toisen silmät avautuisivat JUMALAN SUUNNITELMALLE, mikä ikinä se onkaan. On mahdollista, että välillä itsekin erehtyy. On parempi, ettei pistä itseään Jumalan tahdon mittariksi.

Syntyjä syviä

 

Alistunut

Tänään mietin lenkillä taas syntyjä syviä. Esimerkiksi sitä, miten ihmeessä ”alistajan” vaikutuspiirissä ihmiset usein menettävät oma-aloitteisuutensa. Joskus alistaminen on tietoista toimintaa (silloin kun alistaja on narsistinen tai narsismiin taipuvainen), joskus tiedostamatonta.

On käsittämätöntä, miten suuren vallan ”alistaja” voi ihmisen elämässä saada! Ennen ”alistajan” vaikutuspiiriin astumista hän on voinut olla aktiivinen vaikuttaja niin omassa elämässään kuin ympäristössäänkin, ulospäin suuntautunut, jne. ”Alistajan” vaikutuspiirissä hän yhtäkkiä luopuu oma-aloitteisuudestaan ”alistajan” hyväksi. Kun hän irtaantuu ”alistajan” vaikutuspiiristä, elämän kokoaminen voi olla hankalaa, kun oma-aloitteisuudesta luopuminen on ikään kuin jäänyt päälle.

Hengellistä auktoriteettia korostava opetus kärjistää asioita entuudestaan. Kärjistäen: Tuollaista opetusta saanut juoksee innosta puhkuen auktoriteetikseen kokemansa ”alistajan” luokse ja pitää tätä ”oikeana auktoriteettina”, pastorina, paimenena, profeettana, jne. Alitajuisesti hän samaistaa ”oikean” auktoriteetin alistamiseen, vaikka alistamisella ei ole mitään tekemistä oikean, eikä (siten) myöskään Raamatun auktoriteetin kanssa.

Väärässä kuvassa on perimmiltään mennyt solmuun kuva Jumalasta ja Hänen toimintatavoistaan. Jumalakaan ei suvereeniudessaan ole alistava Jumala. Hän kutsuu seuraansa, ei pakota.

Kummaa kuritusta

Meillä suomalaisilla on perimmältään väärä kuva niin kasvatuksesta kuin kurituksestakin. Jostain kumman syystä perinteessämme on syvällä remelillä kurittaminen, vaikka se ei lain mukaan ole sallittua ollut aikoihin.

Kuritusta tarkoittava sana Uudessa testamentissa pohjautuu ei suinkaan remeliin tai ruoskaan, vaan aitaukseen, jonka kautta lampaat ohjataan oikeaan suuntaan. Myöskin paimensauvalla ohjaaminen on kaukana lyönneistä ja pakottamisesta. – Lammas on tunnetusti arka eläin ja tilanteen vain pilaisi kovat otteet. Lammas tottelee ohjausta – ja ennen muuta tuttua kutsua.

Auktoriteetin arvoinen käytös

Uuden testamentin auktoriteetin tuli auktoriteetin käyttäytyä asemalleen sopivalla tavalla: Miehen tuli auktoriteettina rakastaa vaimoaan ja kohdella häntä hellävaroen kuin särkyvää astiaa (ei halveksien särkyvyyttä!), tarvittaessa olla valmis uhrauksiin tämän puolesta. Kielikuva on niinkin raju, että Paavali samaistaa miehen ja vaimon suhteen Kristuksen suhteen seurakuntaan ja Kristuksen alttiuteen uhrata itsensä seurakunnn puolesta. Suhteessa lapsiin Paavalin näkemyksen mukaan miehen tuli käyttäytyä niin, että lapsista ei tulisi häntä kohtaan katkeria. (Voit tämän kohdan äärellä lukea saman Efesolaiskirjeen 5. luvusta)

Eksegetiikkaan perehtynyt pappimme selitti asian rippileirillä seuraavasti: antiikin aikana mies oli perinteisesti melkoisen yksinvaltias. Hänellä oli oikeus surmata jopa oma lapsensa, jos näki tarpeelliseksi. Samaan törmäämme kysymyksenasettelussa, joka esitettiin Jeesukselle – että oliko miehellä oikeus hylätä vaimonsa mistä syystä tahansa. Tosiaankaan ei ollut! – Ero tuli kyseeseen vain raskauttavissa tilanteissa, joista yhtenä esimerkkinä aviorikos.

Turvaksi – ei riesaksi

Raamattua pilkuntarkasti lukevissa piireissä tästä Jeesuksen nuhteesta on tehty taakka – niille, jotka ovat elämässään ahtaalla esimerkiksi väärän auktoriteettiopetuksen omaksuneen ”alistajan” kanssa. Pahimmillaan perhetyranniaa pönkitetään ajatuksella: Kunnes kuolema meidät erottaa. Mistä tahansa syystä (ei esimerkiksi siitä syystä, että saa pelätä raivoisaa reaktiota jos viipyy töissä tai kaupassa liian kauan, saa pelätä nyrkin tai puukon iskua, kun ”alistaja” saa päähänsä jotain pöhköä – tai saa pelätä muuten arvaamatonta käytöstä) ei saa erota.

Hyvänen aika! Jeesus tarttui kritiikissään eron syyhyn – siihen, että asiat eivät olleet Jumalan tarkoittamalla tavalla. Jeesuksen sanat oli tarkoitettu naisen turvaksi, ei riesaksi.

Väkivaltaa kohdassa ei mainita – aivan niinkuin emme Raamatusta löydä tyhjentävää syntiluetteloa. Tämä seikka ei tee väkivaltaa sallituksi – ei lähisuhteessa enempää kuin suhteessa hengelliseen tai muuhunkaan auktoriteettiin.

Missään suhteessa meidän ei tarvitse luopua itseydestämme – ei vaikka Raamatussa sanotaan, että miehestä ja naisesta tulee yksi liha. Kysymys on syvästä yhteydestä, mutta ei niin syvästä, että toinen voisi pakottaa tai olisi oikeutettu pakottamaan meidät tekemään jotain tyhmää, täysin vastenmielistä – tai alistumaan kyykytettäväksi.- Paavalin kuvaa käyttäen viime mainitussa tapauksessa on ikään kuin vihaisi omaa lihaansa, tekisi omalle lihalleen pahoja asioita.

Vieläkin enemmän kannattaa kuunnella, mitä Herralla on sanottavaa:

Näin sanoo Herra, Israelin Pyhä, joka lunastaa sinut vapaaksi: — Minä olen Herra, sinun Jumalasi, Minä opetan sinulle, mikä on sinulle hyväksi, minä opastan sinua tielläsi.
Kunpa kuulisit minun käskyjäni! Silloin sinun onnesi olisi runsas kuin virta, sinulle tuleva siunaus loputon kuin meren aallot — (Jes. 48: 17, 18)

Vaikka pärstäkertoimen kustannuksella

Viime syksynä kirjoitin artikkelin Alistuminen pahalle syö ihmisen sisältä tyhjäksi. Miten totta tuo onkaan!

Artikkelissa lainaan Omat polut -blogista löytämääni artikkelia, jossa puolestaan siteerataan Sofi Oksasen romaania Kun kyyhkyset katosivat ja Antti Majanderin arviota kirjasta. https://pauliinakuikka.wordpress.com/2012/09/08/alistuminen-pahalle-sy-ihmisen-sisalta-tyhjaksi/

Omat polut blogi käsittelee vanhoillislestadiolaisuutta. Kuten artikkelissa totean, ei vanhoillislestadiolaisuutta voi pitää kaikin puolin mätänä ja kieroutuneena – ja jota kuta muuta täysin ilmiöstä puhtaana. Siellä, missä on ihminen, on riski tarttua mukavuuden- ja/tai vallanhalun mobilisoimaan epäaitouteen ja keinotteluun. Sekä mukavuuden- että vallanhalu on (uskaltaisin sanoa) jokaisessa meissä.

Silloin jos yhteisössä vallitsee vaikenemisen kulttuuri ja/tai siellä vaikenemisella mahdollistetaan historian uudelleenkirjoittaminen (kuten Oksasen romaanissa tapahtuu), ilmiössä mukana olevat ihmiset muuttuvat tyhjiksi sisältä.

Luin vastottain viidakossa kasvavasta loiskasvista, jonka siemen alkaa itää puun rungolla. Sinnikäs kasvi pyrkii hitaasti, mutta varmasti jopa usean kymmenen metrin korkeudesta paitsi korkeuksiin (valoa kohti) myös kohti maata, josta se saa ravinteita. Kun kasvi saavuttaa nämä molemmat, se hitaasti kuristaa puun hengiltä. Vähitellen puu lahoaa ja jäljellä on vain (lois)kasvin muodostama vahva verkko siinä, missä puu ennen oli. Puu on kasville pelkästään keino saavuttaa nämä kaksi asiaa itselleen.

Valta ja asema – ja ne tahot, jotka niitä tarjoavat – voivat olla ihmisille vastaavanlainen ”puu”, väline korkeuksiin (mitä ikinä ”korkeudet” itse kullekin merkitsevätkään). Hengellinen yhteisö on tällaiselle yksi mahdollinen viitekehys.

Otollinenkin, koska hengellisissä yhteyksissä olemme tottuneet luottamaan ihmisiin ja Jumalaan viittaavaan. (Vrt. edellinen kirjoitukseni ja siinä mainitsemani piirros, jossa henkilö sanoi vierustoverilleen: ” — saarnaaja saa minut tuntemaan itseni roskaksi, mutta kun olemme kirkossa ja hän siteeraa Raamattua, sen täytyy olla ok.”

Nykyään tuossa tilanteessa itse jo älähdän: ”Eikä ole! Vaikka kuinka asia tapahtuu kirkossa tai Raamattuun vedoten, se ei ole ok, jos siitä jää roskafiilis.” (Kirjoitin myös siitä, että osoittaessaan poikkeamisen tai synnin Raamattu ja Pyhä Henki osoittaa myös Kristusta, tienä pois tuosta ”fiiliksestä”.)

Ihmisinä vältämme luonnastamme kipua ja epämukavuutta. Ellei tuntoaisti ole ihan hukassa, kukaan ei pistä kättänsä kuumalle levylle ja pidä kättä siinä. Näin emme tee normaalisti myöskään henkisesti.

Normaalisti otamme muutaman askeleen taakse, kun huomaamme, että asiat eivät ole reilassa. Askelia taakse emme ota, jos emme näe, että jotain on vinossa – emmekä myöskään usein siinä tilanteessa, jos askeleiden taakse ottamisesta (oman mielipiteen näyttämisestä) seuraisi itselle jotain kielteistä. ”Pärstäkertoimen” menettäminen Oksasen romaanin kuvauksessa oli kaikkea muuta kuin miellyttävä. Menettämisen pelko sai ihmiset käyttäytymään viidakon loiskasvin tavoin.

Omat polut -blogia lainaten:

He pettävät sekä toisensa että itsensä

Loputtoman aroiksi terrorisoidut miehet ja naiset myyvät hiljaisuudella ihan kenet tahansa, jos vain pilkistää pienikin mahdollisuus, että kaikkein pahin ei sittenkään toteudu [omalla kohdalla].

Elämä on valintoja.

Vastottain tuli tuollainen valinta itsellenikin. Tunnistin tutut käyttäytymismallit. Minulla oli kaksi vaihtoehtoa: olla niin kuin tuo (lois)kasvi ja vaieta – tai ottaa se riski, että ryöppy tulee niskaani, kun en suostukaan hyssyttelemään asiaa.

Sanoisinko, että ryöpyn uhkasta huolimatta oli voittajaolo, kun uskalsin olla vaikenematta ja hyssyttelemättä.

Herra, sinä olet minun perintöosani,
sinulta saan ruokani ja juomani,
sinun kädessäsi on minun arpani.

Minä pysyn aina lähellä Herraa. Kun hän on oikealla puolellani, minä en horju.
Minun sydämeni iloitsee, mieleni riemuitsee,
minun ruumiini ei pelkoa tunne. (Ps. 16: 5, 8, 9)

Tulikivenkatkua

Surullista tämä tulikivenkatku on myös sen vuoksi, että tuollainen tulikivenkatku on omiaan karkottamaan ihmiset luotaan. Lopulta on vain itseään viimeisinä valittuina voideltuina pitämien joukko, jotka manaavat vihollisiaan vielä paatin käännyttyä ympäri. Pelastuvenekään ei tunnu kelpaavan, kun HE ovat oikeassa, ja kaikki muut ovat väärässä.

Uskon, että Jumalan valtakunta menee eteenpäin tulikiven katkun hälvettyä ja sen jälkeen, kun tajuamme, että meidän pitäisi rukoilla ja tehdä työtä yhdessä, toisiamme tukien ja toistemme puolesta rukoillen, ei toisiamme vastaan.

Vapaapäiväni ratoksi olen kahlannut kirjastosta hakemaani kirjapinoa. Erityisesti olen viihtynyt rukouksen aihepiirin äärellä.

Väkisinkin peilaan ajatuksiani taas kerran karismaattiseen kaaokseen, jota näkee muun muassa vapauttamista, hengellistä sodankäyntiä ja esirukousta koskevan opetuksen liepeillä. Korostan, että kaaos ei ole karismaattisuuden kokokuva. Karismaattisuudessa on paljon hyvää ja rakentavaa, kristillisyytemme kannalta tarpeellista. Pyhä Henki kuuluu olemuksellisesti kristillisyyteen.

Kaaos ei ole kokokuva eikä kaikki ole kaaosta

Karismaattisuusallergian takana on useimmiten huonot kokemukset ja niiden jälkimainingit. Olen esimerkiksi törmännyt moneen otteeseen ajatukseen siitä, että armolahjat ja kokemukset ovat sielullisia tai peräti sielunvihollisesta sillä perusteella, että samantyyppisiä ilmiöitä esiintyy ei-kristillisissä uskonnoissa. Samaan tapaan on perusteltu sitä, millainen musiikki tai soittopeli on kristillistä.

Totesin eilen illalla miehelleni yhtä kirjaa silmäiltyäni, että tämähän on samaa kuin alkaisimme välttää riisiä sillä perusteella, että niitä on tapana käyttää ruokana ei-kristillisessä ympäristössä.

Käymättä sen enempää uskontotieteen syövereihin kaksi perustelua uskontojen yhtäläisyydelle:

1. Olemme ihmisiä ja koemme uskon/uskonnon ihmisen tavoin. Reagoimme tunteella tunnepitoiseen ainekseen riippumatta oli se kristillinen tai ei-kristillinen. Siinä mielestäni selitys sille, miksi tietyt tunnetilat löytyvät eri uskonnoista yhtä lailla.

2. Jos lähdemme peruslähtökohtaisesti liikkeelle hyvä-paha, sielunvihollinen-Jumala -akselista tarkastelemaan aitoa ja väärennöstä, päädymme todennäköisesti kristittyinä johtopäätökseen, että Jumalan ”juttu” on alkuperäinen, sielunvihollisen väärennös/muunnos. Eikö olisi loogista ajatella niin, että jos Jumala kerran edustaa aitoa ja oikeaa ja paha/sielunvihollinen väärennöstä ja väärää, niin väärenös ja väärä ei tee tyhjäksi aidon ja oikean olemassaoloa – eikä etenkään tee sitä vääräksi. Perustelu, jonka mukaan tiettyjen uskonnollisten ilmiöiden esiintyminen ei-kristillisessä ympäristössä, sulkee pois esiintymisen mahdollisuuden kristillisyydessä, on liian pitkälleviety.

Oma kantani asiaan on, että sama ilmiö tai tunne voi esiintyä niin kristillisessä kuin ei-kristillisessäkin asiayhteydessä/ympäristössä. Kristilliseksi tai ei-kristilliseksi sen sävyttää lähde, ei sen ilmentymä. Tähän lähteeseen pyydän kiinnittämään huomiota – ja myös toiminnan seurauksiin, hedelmiin.

Kaaoksesta poimittua opetusta

Minua ei lakkaa hämmästyttämästä outo opetus rukouksesta. (Jos et ole moiseen törmännyt, asia voi kuulostaa hullulta. Tosiasia on, että tämäntyyppistä opetusta esiintyy Suomessakin, muusta maailmasta puhumattakaan.)

Keväällä 2007 mieheni kertoo istuneensa tilaisuudessa, jossa puhuja voimakkain äänenpainoin varoitti kuulijoitaan asettumasta auktoriteettia vastaan, koska muutoin saattaa käydä hullusti. Hän viittasi kahden itseään vastaan asettuneen miehen kuolemaan. Samainen julistaja oli myöhemmissä vaiheissaan uhannut erästä itseään kritisoinutta henkilöä seuraavasti: Minulla on valta lähettää pimeyden voimat kimppuusi.

Pyytäisin tämäntyyppisen opetuksen omaksuneita lukemaan uudestaan Raamattunsa. Lukeeko siellä tosiaan niin, että Kristus antoi omilleen vallan käskeä ja komentaa henkivaltoja ihmisten kimppuun ja/tai rukoilemaan näille kuolemaa, onnettomuuksia ja vaikeuksia sillä perusteella, että näitä rukoilijoita oli loukattu?

Kristus antoi seuraajilleen valtuudet mennä kaikkeen maailmaan, julistaa evankeliumia, parantaa sairaita, vapauttaa pahan/pahojen henkien sitomia, kastaa, opettaa, jne. (Riippuu luemmeko tämän tehtävänannon Matteuksen vai Markuksen evankeliumeista)

Missään kohdassa ei lue sellaisista valtuuksista, että ihmisiä tai heidän olosuhteitaan piti sitoa. Ihmisiä ei ”sidottu” onnettomuuksiin, sairauksiin tai köyhyyteen, vaan heidät vapautettiin niistä – eikä heidän ylleen julistettu tämmöisiä asioita enempää kuin hajaannusta heidän joukkoihinsa.

Yhtä omituisia ovat käskemis- ja komentamisrukoukset. Vastottain kirjoitin rukkasista loukkaantuneesta herrasta, joka komensi toisen miehen kanssa avioitunutta ihastustaan tulemaan hänen luokseen ”takaisin”. Tällä herralla ei ole vähäisintäkään oikeutusta komentamisrukouksiinsa, koska asia ei edennyt ihastusta pidemmälle. Tällä naisella oli täysi oikeus ratkaista tuo avioitumisasia niin kuin hänestä itsestään tuntui soveliaalta – huolimatta tämän herran ”kokemuksista”, ”profetioista” tai ”visioista”. Jos tuo komentamisrukous toteutuisi, se rikkoisi naisen avioliiton.

Mielestäni tuommoiset tuhon ja hajaannuksen rukoukset toimittavat varkaan eikä paimenen virkaa. (Joh 10:10).

Taustalla on usein loukkaantuminen ja katkeruus, joka puetaan hienosti hengelliseltä näyttävään pakettiin ja näin saadaan ”vihollisiin” kohdistuvat rukoukset yms. näyttämään oikeutetuilta. Sääliinkin voidaan vedota, vaikka soppa olisi omin käsin keitetty. Revanssia soppatykin äärellä haetaan auktoriteettiin ja/tai voiteluun vedoten.

Jos oikein tarkasti luemme Uutta testamenttia, löydämme sieltä Jumalan valtakuntaa eteenpäin vievät rukoukset. Ydinkysymys oli, että Herra antaisi Sanan julistamisen vapauden ja että Hän olisi mukana työssä siihen sitoutuen. Tulikivenkatkuisia kosto-vihollisille -rukouksia emme löydä.

Surullista tämä tulikivenkatku on myös sen vuoksi, että tuollainen tulikivenkatku on omiaan karkottamaan ihmiset luotaan. Lopulta on vain itseään viimeisinä valittuina voideltuina pitämien joukko, jotka manaavat vihollisiaan vielä paatin käännyttyä ympäri. Pelastuvenekään ei tunnu kelpaavan, kun HE ovat oikeassa, ja kaikki muut ovat väärässä.

Uskon, että Jumalan valtakunta menee eteenpäin tulikiven katkun hälvettyä ja sen jälkeen, kun tajuamme, että meidän pitäisi rukoilla ja tehdä työtä yhdessä, toisiamme tukien ja toistemme puolesta rukoillen, ei toisiamme vastaan.

Käkiä ja kananpoikia (osa 1 – johdanto)

Prologi

Useimmat blogini lukijat eivät ole nähneet minua ”livenä”. Siksi pieni selitys ennen kuin menen itse aiheeseen.

Useimmiten ihmiset ympärilläni tuntevat ja näkevät minut iloisena. Asiat saavat olla aika lailla päälaellaan, jos asiat ovat toisin.

2000-luvun ensimmäisiltä vuosilta peräisin oleva erään nuoren ihmettely kertonee asiasta jotain. Tämän nuoren äiti kertoi minulle myöhemmin 16-kesäisen juniorin todenneen (ilmeisen tarkkasilmäisesti, koska en asioistani kotini/seurakuntani seinien ulkopuolella puhunut) elämäni kamppailua nähtyään: ”Mikä tuo nainen on? Sen elämä on päin h–ä, silti se hymyilee.”

Vaikka elämän kummalliset vaiheet eivätkä aina tietoisetkaan yritykset horjuttaa elämääni tai iloani eivät ole saaneet aikaan toivottua tulosta, olen muutaman kerran ollut todella suuttunut, surullinen ja vihainen. Näin on tapahtunut silloin, kun olen nähnyt, että asiat eivät tapahdu oikein.

Sarjassamme selityksiä

Eihän niin saa olla? – Meidän kristittyjen pitää rakastaa, olla sävyisiä, antaa anteeksi, kääntää toinen poski – ja tulla toimeen kaikkien kanssa.

Totta tuokin.

Uskallan väittää, että rakkautemme, anteeksiantomme, toisen posken kääntämisemme ja toistemme kanssa toimeentulopyrkimyksemme eivät saa olla aiheuttamassa tai tukemassa väärinkäytöksiä ja niiden jatkumista.

Tuomitseminen ja tuomitseminen rinnakkain

Niin, mutta emmehän me saa tuomita.

Ennen kuin vetoat/vetoamme tuomitsemisopetukseen, sitä kannattaa katsella asiayhteydessään:

Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi.
Niin kuin te tuomitsette, niin tullaan teidät tuomitsemaan, ja niin kuin te mittaatte, niin tullaan teille mittaamaan.
Kuinka näet roskan veljesi silmässä, mutta et huomaa, että omassa silmässäsi on hirsi?
Kuinka voit sanoa veljellesi: ’Annapa kun otan roskan silmästäsi’, kun omassa silmässäsi on hirsi?
Sinä tekopyhä! Ota ensin hirsi omasta silmästäsi, vasta sitten näet ottaa roskan veljesi silmästä. (Matt. 7: 1-5)

Asiayhteys näyttää viittaavan siihen, että jos mitta, jolla toista mittaamme, koskettaa myös meitä.

Toisaalla Jeesus puhuu oikeasta tuomiosta, joka näkee teon motiivit ja siihen sisältyvän Jumalan tahdon (tai joissakin tapauksissa sen, että teko on ”ohi” Jumalan tahdosta).

Älkää tuomitko sen mukaan, miltä asia päältä katsoen näyttää, vaan tuomitkaa oikein.(Joh 7: 24)

Paavali ottaa mukaan myös näkökulman, jossa keskiössä on se, että myös muut ympärillämme pääsevät eteenpäin, se, että meidän elämämme ja käytöksemme ei ole tuon eteenpäinmenon esteenä. Taustana oli kiista siitä, mitä saa syödä ja juoda.

Jokainen meistä joutuu tekemään Jumalalle tilin itsestään.
Älkäämme siis enää tuomitko toisiamme. Katsokaa sen sijaan, ettette saata veljeänne kompastumaan ja kaatumaan. (Room. 14: 12, 13)

Näin olen löytävinäni kohdista seuraavat osviitat asioiden arviointiin:
1. Meidän ei tule arvioida asioita moralismista tai tekopyhyydestä käsin – voivotella asioiden kauheutta tai osoittaa toista sormella, jos itse teemme samoin.
2. Arvioinnissa tulee säilyttää näkökulma: Viekö tapahtunut Jumalan asiaa rakentavalla tavalla eteenpäin? – Ei tule juuttua pykäläviidakkoon (näin juutalaiset tekivät Jeesukselle monta kertaa torpatessaan parantamisihmeet sapattina) enempää kuin näennäiseen menestykseenkään(Esimerkiksi jonkun ihmisen pusertaminen väkisin haluttuun suuntaan voi tuottaa näennäisen tuloksen. Kysymys on siitä, rakentaako tapahtunut ihmistä ja Hänen suhdettaan Jumalaan.).
3. Arviointiperusteena Jumalan asian lisäksi on ihmisen asia, se että katsomme, mikä rakentaa lähimmäistä ja hänen suhdettaan Herraansa.

Esimerkkinä Jeesus

Edellämainitun rinnalla näemme Uudessa testamentissa toisen tavan suhtautua eteentuleviin asioihin. Määrätietoinen puuttuminen asioihin, jotka ovat hullusti.

Ajattelepa vain Jeesusta nuhtelemassa juutalaisia siitä, että he näennäisessä kuuliaisuudessaan (tai ehkä myös näkyvyydentavoittelussaan) antoivat uhreja temppeliin samaan aikaan kuin laiminlöivät Mooseksen lakiin kirjoitetun velvollisuuden pitää huolta vanhemmistaan. Voit ajatella Jeesuksen nuhtelemassa juutalaisia siitä, että he estivät pykäläviidakostaan käsin ihmisiä pääsemästä kontaktiin elävän Jumalan ja Hänen Poikansa kanssa tai Jeesusta puhumasta sydämen törystä, jota kuulijat kantoivat mukanaan.

Mutta mehän ollaan vain…

Voit ajatella, että Jeesus oli Jeesus ja me vain ihmisiä. Jätetään kaikki Jeesuksen käteen.

Uskaltaisimmeko kuitenkin uskoa, että Jeesus on jättänyt jotain myös meidän käteemme?

Tiedän, että lukijani ovat eri kirkoista ja seurakunnista ja myös niitä, jotka eivät ole kotiaan löytäneet jostain syystä missään vakinaisesti. Tästä seurauksena, että taustastamme käsin itse kukin käsittelemme Jeesuksen käskyä ja ymmärrämme sen seuraukset hieman eri sävyin. (Tässä eri taustaisten ihmisten joukossa on syy myös siihen, että harvoin viittaan mihinkään ”auktoriteettiin”, joka on linkittynyt tiettyyn tunnustuskuntaan, vaan viittaan useimmiten pelkästään Raamattuun, joka on meille eri taustoista tuleville yhteinen.)

Lienemme kuitenkin yhtä mieltä ainakin kahdesta asiasta:
1. Jeesus jätti seuraajilleen tehtävän opetuslapseuttaa: tavoittaa evankeliumilla ne, jotka eivät vielä usko (julistaa evankeliumia), kastaa ja opettaa.
2. Tämä ja kaikki siihen liittyvä on käsissämme – niin, että Jeesus on luvannut olla omiensa kanssa joka päivä ja että Pyhän Hengen todellisuus on hänen omiensa keskellä.

Ratkaisujen edessä

Kirjoitin: ”tämä ja siihen liittyvä”. Tarkoitan tällä sitä kuvaa, joka välittyy ensimmäiseksi Uuden testamentin sivuilta ja myöhemmin eri seurakunnissa ja kirkoissa.

Jeesuksen seuraajien perustehtävä on yksinkertainen: mennä, julistaa, kastaa ja opettaa. Tämän jälkeen hämmästelemmekin toteuttamistapoja: Ketkä menevät, kuinka julistetaan, minne kokoonnumme, kuinka kokoamme varoja työhön, jne. Tai ehkä vähän yksilöidymmin: Kokoonnummeko kodeissa, rakennammeko kirkon tai rukoushuoneen? Ovatko työntekijämme evankelistoja, pastoreita, diakoneja – vai yhdistelmä näitä ja joita kuita muita? Maksetaanko työntekijöille työstään vai ei?

Näitä kysymyksiä on pohdittu ja pohditaan. Näissä puitteissa joudumme pohtimaan myös käytännöllisiä ongelmia. Uuden testamentin kirjeistä saamme käsityksen, että ”Jumalan seurakunnastakin” voi löytyä asioita, jotka viittaavat jonnekin muuanne kuin Jumalaan.

Ihmissuhdedraamaa ja -sotkuja

Vallanhalua ja pyrkyryyttä

Ahneutta ja itsekkyyttä

Sinne voi olla sujahtamassa myös väärää opetusta

En voi olla mainitsematta taannoiseen blogikirjoitukseeni tullutta kommenttia. Siinä kommentin kirjoittaja väitti, että kirkkojen alkuperäinen tehtävä on viedä ihmisiltä rahat ja sana… Nämä edellämainitsemani esimerkit periaatteessa voisivat tukea tuota väitettä. Kuitenkaan kristillisen ekklesian (joka on käännetty useimmiten englanninkielisissä Raamatuissakin kirkoksi ´church´) tehtävä on perusteiltaan lähtöisin Jeesuksen antamasta käskystä ja valtuutuksesta. Kuten kommentin kirjoittajalle vastasin, mikäli kirkko/seurakunta tyhjentää ihmisten taskut ja tilit rahasta ja vie Sanan, se ei ole ymmärtänyt tehtäväänsä.

Tässä yllämainitussa on kysymys samanmoisesta väärinymmärryksestä: Kristillinen seurakunta/kirkko ei perimmältä tarkoitukseltaan ole vallan ja pyrkyryyden, ahneuden ja itsekkyyden, ihmissuhdesotkujen tai -draaman näyttämö. Mikäli näin on, jotain tehtävän ymmärryksestä on pahasti hukassa.

Tämä näkyy Uuden testamentin kirjeiden kannanotoissa. Paavali, Jaakob ja Johannes puuttuvat tiukastikin havaitsemiinsa poikkeamiin. He käyttävät sitä valtuutusta, jonka ymmärtävät saaneensa Herraltaan. He toimivat, että asiat saadaan ojennukseen ja seurakunta toimimaan tarkoituksensa mukaisesti.

Seuraavassa kirjoituksessani selviää sitten se, mitä kummaa tarkoitan termillä ”Käki ja kananpoika”.

Eteenpäin

 

Olen kirjoittanut paljon narsismista. Lukijakunnastani osa on tullut blogini lukijaksi etsiessään tietoa narsismista hengellisessä kentässä. Sivuan myös tätä aihepiiriä tulevissa kirjoituksissani – selviytymistä painottaen.

Kaksi kahletta

Ristiriitainen viestintä on narsistin salakavala ja voimakas ase.

  • Toisaalta hän viestii, että sinun tai minun pitäisi mennä eteenpäin – ja mieluusti syyttää joko suoraan tai kiertoteitä (esimerkiksi käyttäen ystäviään, tuttujaan, lapsiaan, tms.) katkeruudesta tai ylpeydestä, jos suvaitsemme muistuttaa häntä hänen tekosistaan.
  • Toisaalta hän ei päästäisi meitä etenemään. Tämän hän viestittää joko suoraan uhkauksin (minä tulen hankaloittamaan tiesi, minä tulen estämään, minä tulen…) tai välillisesti (käyttämällä ”suhteitaan”, mustamaalaten, antaen asioista vääristyneen kuvan, käyttäen profetioita tai rukouksia välilliseen viestintään, jne.).

Yksi narsistin (tai narsismiin taipuvaisen henkilön) keino on pitkänäköinen toisen alistaminen ja aliarvioiminen. Tuloksena on lytätty itsetunto  – johtuu se sitten halveksivista sanoista, alistavasta asenteesta tai teoista tai siitä, että narsisti on jättänyt julmasti uhrinsa kuin likaisen ja tyhjiinpuristetun tiskirievun.

Kun tällaiselle lytätylle ihmiselle sanoo: ”Eteenpäin” tämä on kuin kahdella kahleella kiinni tilanteessa. Toinen on pelko ja toinen lytätty itsetunto.

Kun maailman napa horjuu

Jos taustalla on narsisti tai narsismiin taipuvainen henkilö, voin/voit olla varma, että hän ei nauti eteenpäin menostani/menostasi. Hänelle se (sanoi hän mitä tahansa) on pahinta, mitä voi tapahtua, jos/kun joku suvaitsee elää ilman häntä – ja vielä onnistuu siinä.

Narsismi on omanlaistaan suuruudenhulluutta: Narsisti luulee olevansa maailman napa, jonka ympärillä kaikki pyörii. Jos joku sinkoaa hänen vaikutuspiiristään, silloin on kriisi, johon narsisti reagoi kaikin käytettävissään olevin keinoin. Kun olet kävellyt tai juossut pois tuosta vaikutuspiiristä, olet horjuttanut hänen rauhaansa pahan kerran. Kun maailman napa horjuu, maa järisee.

Arvokas arvokkaasti

Tosiasia on, että maailman navaksi itseään luulevalla ei ole oikeutta olettaa tuommoista. Hän ei ole maailman napa. Sinä et ole velvollinen kiertämään tuota napaa, vaikka pelissä olisi minkälaiset Raamatun lauseet tai auktoriteettiopetukset.

Raamattu ei opeta meitä palvomaan luotua vaan Luojaa ja Lunastajaa.

Ihmisenä narsisti on arvokas; suuruudenhulluudessaankin Jumalan rakastama (koska totta ihmeessä Jumala haluaisi hänenkin tiensä oikaista).

Samalla tavoin olet sinä/minä. Narsistin etu ei mene meidän etumme edelle. Hänellä ei ole laillista oikeutta jyrätä, käyttää hyväksi, jekuttaa, uhitella tai uhata. Eikä myöskään meillä ole oikeutta kohdella narsistia tuolla tavoin.

Kun on aika kävellä pois narsistin vaikutuspiiristä, sen voi tehdä suoraselkäisesti, kostamatta vääryyttä vääryydellä. On opittava jättämään revanssi Jumalan käsiin.

On myös opittava jättämään tapahtunut omaan arvoonsa. Toisten tekosille emme voi mitään. Hukkaamme aikaa yrittämällä muuttaa jotain, mikä ei (ainakaan vielä) näytä muuttuvan. Myös tässä on aika antaa Jumalan hoitaa.

Sinun/minun tehtävä on kysyä sitä, mikä on Jumalan tahto meidän elämäämme nähden. On kysymys sinun/minun elämästä, kutsumuksestakin.
Ole arvokas arvokkaasti. Jos joku on kelmi, sinun ei tarvitse olla.


Vanhan on aika jättää otteensa

Vanhan kasvun on aika antaa tilaa uudelle. On aika mennä eteenpäin. On aika jatkaa matkaa.

Tätä taustaa vasten menneisyydessä, sen ihmisissä, haavoissa, jne. roikkuminen on jarru.

Eheytymiseen toki kuuluu se, että katselemme realistisesti menneisyyttä, sitäkin, mikä ja miksi meni poskelleen. Tämän tarkastelun tarkoitus on perimmiltään se, että pääsemme eteenpäin.

Riemuitse, hedelmätön,
sinä joka et koskaan synnyttänyt!
Huuda riemusta, iloitse,
sinä joka et ole synnytyskipuja kokenut!
Nyt sinulla, hylätyllä, on enemmän lapsia
kuin konsanaan aviovaimolla,
sanoo Herra.
Tee telttasi sija suureksi,
levitä säästelemättä kangasta asumustesi katoksi!
Pidennä köydet,
iske lujaan vaarnat!
Sinä laajenet oikealle ja sinä leviät vasemmalle,
sinun jälkeläisesi perivät muukalaisten maat
ja asuttavat autioiksi jääneet kaupungit.
Älä pelkää, ei sinua enää nöyryytetä,
älä häpeile, et sinä jää häväistyksi.
(Jes 54:1-3)

Tässä ei ole niin merkitsevää se, mitä joku (ehkä merkittävä ja vaikutusvaltainenkin henkilö) on jossain joskus sanonut, vaan mitä Jumala sanoo sinun elämästäsi juuri nyt. Hänen sanansa luomansa ja lunastamansa ylle on: Minä annan sinulle tulevaisuuden ja toivon.