Tulevaisuus

Mielessäni on soinut laulu, jota lauletaan yli seurakuntarajojen.

Kiitos, kun saan tässä olla,
kiitos, kun saan levähtää.
Kiitos, kun saan voimaa, jolla
opetella elämään.

Halleluja, halleluja. Halleluja, halleluja.

Huomisesta en mä tiedä,
esirippu eteen jää.
Minne aikonetkin viedä,
tänään tahdon ylistää.

Halleluja…

Emme pelkää pahan ansaa,
emme pelkää kuolemaa.
Oomme valittua kansaa,
joka aina elää saa.

Halleluja…

Valo pimeyttä voittaa,
luomakunta odottaa,
pian uusi päivä koittaa
täynnä Herran kunniaa.

Halleluja…

Vaatimusten vuosien jälkeen minulle on hahmottunut yhä enemmän kuva Jumalasta, joka hallitsee, Jumalasta, jonka seurassa ei tarvitse pelätä mitään.

Ei tulevaisuutta, ei nykyisyyttä.

Ei elämän vajavuutta, rosoisuutta.

Ei omaa vajavaisuutta.

Ei elämää eikä kuolemaa.

Ei sielunvihollista eikä syntiä.

Ei tämä nyt sentään tarkoita Hulda Huolettoman -eteenpäinmenoa. Sitä, että millään ei ole väliä tai väitettä, että kaikki on hyvin, vaikka ei olisikaan. Päinvastoin: Jumalan rakkaudesta käsin ja Hänen rakkautensa varassa uskallan katsoa elämän realiteettaja, raadollisuuttakin, silmästä silmään ja kohdata tämän kaiken Hänen voimassaan.

Roomalaiskirjeen 8. luvun sain aikanaan (taitaa olla jo 20 vuotta) matkaevääksi jo kauan sitten poisnukkuneelta evankelistalta. Tuon luvun parissa on ollut tuona aikana monta ahaa-elämystä. Ei ole kerralla luvun rikkaus avautunut.

Mikään kadotustuomio ei siis kohtaa niitä, jotka ovat Kristuksessa Jeesuksessa. Hengen laki, joka antaa elämän Kristuksen Jeesuksen yhteydessä, on näet vapauttanut sinut synnin ja kuoleman laista. Jumala teki sen, mihin laki ei pystynyt, koska se oli ihmisen turmeltuneen luonnon vuoksi voimaton. Syntien sovittamiseksi hän lähetti tänne oman Poikansa syntisten ihmisten kaltaisena. Näin hän tuomitsi ihmisessä ihmisten synnin, jotta meissä, jotka elämme Hengen emmekä lihamme mukaista elämää, toteutuisi lain vaatima vanhurskaus.

Paavali jatkaa jakeissa 15-17:

Te ette ole saaneet orjuuden henkeä, joka saattaisi teidät jälleen pelon valtaan. Olette saaneet Hengen, joka antaa meille lapsen oikeuden, ja niin me huudamme: ”Abba! Isä!” Henki itse todistaa yhdessä meidän henkemme kanssa, että olemme Jumalan lapsia. Mutta jos olemme lapsia, olemme myös perillisiä, Jumalan perillisiä yhdessä Kristuksen kanssa–.

Jakeissa 38-39 Paavali vakuuttaa:

Olen varma siitä, ettei kuolema eikä elämä, eivät enkelit, eivät henkivallat, ei mikään nykyinen eikä mikään tuleva eivätkä mitkään voimat, ei korkeus eikä syvyys, ei mikään luotu voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta, joka on tullut ilmi Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme.

Jumalan puolelta kaikki on perinpohjaisesti tehty valmiiksi. Ainakin minä saan Raamatusta sen käsityksen, että meidän ihmisten osa on suostua tähän valmiiksi tehtyyn – koski se sitten Pyhän Hengen pyhittävää työtä, sovituksen Sanan vastaanottamista ja/tai välillä Sanan oikealle tielle ojentavaa nuhdettakin. Joka tapauksessa saan Raamatusta sen ymmärryksen, että Jumala ei ole jättänyt ihmistä yksin hänen tilanteissaan ja kamppailuissaan, vaan Hän on kaikessa läsnä, ikään kuin kätemme ja huutomme ulottuvilla, valmiina auttamaan, nostamaan ja pelastamaan.

Minkä ihmeen takia pyristelemme omin voimin asioissa, jotka on jo ratkaistu? Miksi emme anna Hänen tehdä työtään meissä?

Voisiko yksi syy olla siinä, että emme meinaa tajuta sitä, että

Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän. (Joh 3:16)…

tai Paavalin sanoin:

— Jumala osoittaa rakkautensa meitä kohtaan siinä, että Kristus kuoli meidän puolestamme, kun vielä olimme syntisiä. Kun hän nyt on vuodattamalla verensä tehnyt meidät vanhurskaiksi, hän vielä paljon varmemmin pelastaa meidät tulevalta vihalta. Jos kerran Jumalan Pojan kuolema sovitti meidät Jumalan kanssa, kun olimme hänen vihollisiaan, paljon varmemmin on Jumalan Pojan elämä pelastava meidät nyt, kun sovinto on tehty. Eikä siinä vielä kaikki. Me saamme myös riemuita Jumalastamme, kun nyt olemme vastaanottaneet Herramme Jeesuksen Kristuksen valmistaman sovituksen. (Room. 5: 8-11)

Miltä sinusta kuulostavat sanat:
Rakastettu. Elämä. Lapseus. Varma. Vapaa. Peloton. Riemuissaan.

Tätä kaikkea olemme Kristuksessa.

Tätä taustaa vasten voin (voimme) luottavaisesti kohdata itsemme ja tulevaisuutemmekin kaikkine epävarmuustekijöineenkin.

305. Näin armo tavataan

Murheemme muuttuu iloksi, taistelu rauhaksi. Koettelemukset saavatkin aikaan kärsivällisyyttä, ja kärsivällisyys saa aikaan rakkautta – ja rakkaus täydellinen teon. Nälkämme ja janomme Hänen puoleensa muuttuukin täyttymykseksi: Olemmekin ruokitut ja juotetut Hänellä ja Hänen läsnäolollaan. Profeetan sanoin: Hypimme kuin syöttövasikat.

Armo periaatteessa muodostuu seuraavien suomalaisten sanojen alkukirjaimista

Ansioton
Rakkaus
Minun
Osakseni

Nuorison kanssa pohdin tänään Vuorisaarnan autuaaksi julistusten sanomaa. Suomalainen sana ´autuas´on meidän nykykielessämme vieras, ellei jopa omituinen sana. Mikä ihmeen autuas? Englanninkielisissä Raamatuissa käytetään sanaa ´blessed´(siunattu) tai ´happy´ (onnellinen). Periaatteessa perusteltua voisi olla kääntää sana myös ´hyväosaiseksi´. Yksi sanan merkitys on ollut tämmöinen ´menestynyt, hyväosainen´.

Jeesuksen saarnassa tämä siunattu, onnellinen ja hyväosainen on kaikkea muuta kuin hyväosaisen tyyppikuva. Kysyessäni nuorilta, millainen heidän mielestään on hyväosainen ihminen sain vastauksen, että hänellä on saanut hyvät eväät elämään. Hänellä on mahdollisuus kouluttautua ja mennä elämässä eteenpäin. Varttuneempinakin voinemme yhtyä tuohon ajatukseen. Ehkä mielessämme lisäämme, että sama tahti jatkuu myöhemminkin: Kohdalle ei osu avioero eikä yt-neuvottelut, työttömyys tai muut takaiskut. Lapset ovat terveitä ja menestyviä ja talolainakin piakkoin maksettu. Jne.

Jeesuksen aikana siunaus, onnellisuus ja menestys yhdistettiin mielikuvissa Jumalan mieleisyyteen ja suosioon. Ei niin, että olisi ajateltu, että Jumalalla on suosikkeja tai lellilapsia, vaan siten, että ajateltiin Jumalan (käskyjen) tottelemisen tuovan mukanaan siunauksen ja sitä myöten menestyksen ja onnellisuuden.

Esimerkiksi murhe tai vastoinkäymiset olivat usein seurausta siitä, että ihmiset olivat rikkoneet liiton Jumalan kanssa. (Ajatellaanpa vaikka profeettojen tuomion julistusta tai siunauksen ja kirouksen lainalaisuutta Mooseksen julistuksessa).

Nyt Jeesus näyttää kääntävän kuvion päälaelleen: Onnellisia, siunattuja, hyväosaisia ovatkin murheelliset ja vainotut. Hyväosaisia ovatkin kärsivälliset ja rauhantekijät. (Huomaathan, että rauhaan pyritään sodan ja levottomuuden keskellä ja kärsivällisyyttä tarvitaan kärsivällisyyttä vaativissa tilanteissa), ne joilla on vanhurskauden nälkä ja jano (jotka kärsivät siis jonkinlaista ”deprivaatiota” suhteessa vanhurskauteen) ja ne jotka toisia armahtavat (yleensä armahdusta tarvitaan tilanteissa, joissa ”kaikki ei ihan mene putkeen”).

Miten niin hyväosaisia? Eikö Jeesus puhu ristiin profeettojen ja Mooseksen kanssa?

… tai ei sittenkään… Jeesus näyttää tuossakin puhuvan ansiottomasta armosta, siitä että ollessamme kaikkea muuta kuin hyväosaisia, siunattuja tai onnellisia, Hän ja Hänen armonsa kohtaakin meidät.

Murheemme muuttuu iloksi, taistelu rauhaksi. Koettelemukset saavatkin aikaan kärsivällisyyttä, ja kärsivällisyys saa aikaan rakkautta – ja rakkaus täydellinen teon. Nälkämme ja janomme Hänen puoleensa muuttuukin täyttymykseksi: Olemmekin ruokitut ja juotetut Hänellä ja Hänen läsnäolollaan. Profeetan sanoin: Hypimme kuin syöttövasikat. (Joka on joskus nähnyt vasikan tai varsan kevätlaitumella, tietää mistä profeetta puhuu!) Vainoissa voi nähdä Jumalan valtakunnan todellisuuden. (Ajatellaanpa vaikka Stefanusta, Apt. 6)

Itseäni on riemastuttanut Roomalaiskirjeen 5. luvun jakeet:

”Kun nyt Jumala on tehnyt meidät, jotka uskomme, vanhurskaiksi, meillä on Herramme Jeesuksen Kristuksen ansiosta rauha Jumalan kanssa. Kristus on avannut meille pääsyn tähän armoon, jossa nyt lujasti pysymme. Me riemuitsemme siitä toivosta, että pääsemme Jumalan kirkkauteen.

Me riemuitsemme jopa ahdingosta, sillä tiedämme, että ahdinko saa aikaan kestävyyttä, kestävyys auttaa selviytymään koetuksesta ja koetuksesta selviytyminen antaa toivoa. Eikä toivo ole turha, sillä Jumala on vuodattanut rakkautensa meidän sydämiimme antamalla meille Pyhän Hengen.”

Ansiottoman armon ajatus tulee selvästi esille seuraavassa:

”Meistä ei ollut itseämme auttamaan, mutta Kristus kuoli jumalattomien puolesta, kun aika koitti. Tuskin kukaan haluaa kuolla edes nuhteettoman ihmisen puolesta; hyvän ihmisen puolesta joku ehkä on valmis antamaan henkensä. Mutta Jumala osoittaa rakkautensa meitä kohtaan siinä, että Kristus kuoli meidän puolestamme, kun vielä olimme syntisiä.

Kun hän nyt on vuodattamalla verensä tehnyt meidät vanhurskaiksi, hän vielä paljon varmemmin pelastaa meidät tulevalta vihalta. Jos kerran Jumalan Pojan kuolema sovitti meidät Jumalan kanssa, kun olimme hänen vihollisiaan, paljon varmemmin on Jumalan Pojan elämä pelastava meidät nyt, kun sovinto on tehty.

Eikä siinä vielä kaikki. Me saamme myös riemuita Jumalastamme, kun nyt olemme vastaanottaneet Herramme Jeesuksen Kristuksen valmistaman sovituksen.”

Kristus lähestyi paitsi julistuksessaan myös aivan käytännössä ihmisiä, jotka olivat kaikkea muuta kuin onnistumisen tyyppikuvia. Päinvastoin. Kristusta syytettiin monesti siitä, että Hän näytti laajentavan Jumalan valtakunnan rajoja sellaisiin ihmisiin, joihin se ei millään voinut ulottua. Näin ajattelivat ”onnistuneet ihmiset”, ”hyvät ihmiset” – ainakin omasta mielestään. Jeesus osoitti kerta kerran jälkeen, että Hänen valtakuntansa oli toisenlainen, laajempi, avarampi kuin ihmisten onnituneisuus tai mielipiteet. Välillä tuntui, että rajat menivät uusiksi. Rikas saattoikin jäädä ulkopuolelle ja köyhä mennä sisään Jumalan valtakuntaan. Uskonnollinen eliitti katsella sivusta, kun ryövärille luvataan ”taivaspaikkaa” ja huonomaineinen nainen saa kuulla anteeksiannon sanat, kun mielestään onnistunut ihminen saa nuhteen Jeesukselta asenteestaan.

Kysymys on ansaitsemattomasta armosta, joka tulee sen osaksi, joka suostuun näkemään sen, että hän ei voi millään maksaa velkaansa, ansaita armoa tai tulla hyväksi ihmiseksi omillaan. Kysymys on ansaitsemattomasta armosta, joka tulee sen osaksi, joka myöntää toivottomuutensa ja sen, että hän on typö tyhjä ilman Jumalan todellisuutta Jeesuksessa. Niinpä niin… tässä mielessä köyhät Hän ottaa luokseen – ja rikkaat (jotka eivät koe tarvitsevansa Jumalaa) joutuvat lähtemään tyhjin käsin pois… sen takia, että kädet on niin täynnä jo, että niihin ei mahdu Jumalan armo…

Marian kiitosvirren (Luuk 1:53) sanoin:

”Nälkäiset hän on ruokkinut runsain määrin,
mutta rikkaat hän on lähettänyt tyhjin käsin pois.”

99. Missä on Jumalan pyhyys? Missä pyhyyden tunto?

Vuosia sitten istuin erään seurakunnan penkissä ja kuulin julistettavan sanaa Ananiaasta ja Safirasta, jotka tietoisesti ja yhdessä sopien yrittivät siloittaa ulkokuortaan esiintyen tunnollisina ja esimerkillisinä uhraajina. Kuten Apostolien tekoihin tallennetun kertomuksen tuntevat hyvin muistavat, pariskunnan virhe oli siinä, että he väittivät antaneensa kiinteistöstä saamansa kauppasumman kokonaisuudessa seurakunnalle, vaikka ottivatkin siitä itselleen oman osuuden. Puhuja painotti sitä, että jos HÄNEN seurakunnassaan uskaltaa valehdella hänelle, hän näkee heti läpi – ja toisaalta, että moista yrittävälle käy yhtä huonosti kuin Ananiaalle ja Safiralle. Hehän kuolivat.

Hieman myöhemmin – toisessa tilaisuudessa istuessani – hämmästelin kovasti, että tuo mainostettu Jumalan pyhyys näytti loistavan poissaolollaan! Nimittäin mainittu puhuja puhui muunneltua totutta (siis valhetta!!!) samaiselta paikalta kuin hän oli aiemmin pitänyt saarnan Ananiaasta ja Safirasta. En voinut välttyä ajattelemasta, että jos tuo mainostettu Jumalan pyhyys olisi tuossa seurakunnassa, puhuja olisi pudonnut lattialle – omien sanojensa mukaan kuolleena.

Ymmärrän kyllä, että Jumala harvoin toimii noin! Jos toimisi, voisi joissakin yhteyksissä olla kuolleita enemmänkin. Nimittäin minusta tuntuu, että olemme yhteisöissämme menettäneet Jumalan pyhyyden tunnon. Siitä erinomainen esimerkki tuon mainitun puhujan saarna – ja hänen muunneltu totuutensa (kyseinen asia ei perustu osaltani luuloon, vaan selkeään todistettavissa olevaan tietoon). Uskaltaisin väittää, että Jumalaa ei kirkasta yhtään nk. ihmeet – jotka niinkun tuossa mainitussa tapauksessa olivat paisuteltuja, tapahtuneesta poikkeavia! Tuon takia olenkin sanonut, että Jumalan ihme kestää nk. maallisen tahonkin (lääkärin, tilintarkastajan, psykiatrin, tuomarin, jne.) tarkastelun.

Ehkä äärimmäinen esimerkki löytyy muutaman vuoden takaa. Iltapäivälehtien lööpit suorastaan huusivat pastorista, joka oli vuosien ajan käyttänyt omia lapsiaan hyväkseen. Koska Suomen hengellinen kenttä on verrattain pieni, itse yhteisö ei pysynyt kauaa salassa. Kävin katsomassa yhteisön sivuja. Oli järkyttävää katsella pastorin saarnalistaa – ja yhteisön pr:ää. Yhteisö mainosti itseään raamatunmukaisena, profeetallisena ja ylistävänä yhteisönä. Pastorin viimeisin saarna ennen pidätystä oli Laodikean seurakunnasta. Kaikkein karmivinta oli se, kun paria kuukautta myöhemmin palasin uudestaan yhteisön sivuille: Siellä pokerinaamalla väitettiin, että pastori on vankeudessa Kristuksen tähden…

Olen harmikseni, kauhukseni ja pöyristyksekseni törmännyt tällaisiin tapauksiin niin Suomessa kuin ulkomaillakin liian usein. Nämä ilmiöt hämmentävät ei-uskovia. Nämä ilmiöt hämmentävät myös uskovia. Jos näitä jäisi katsomaan, mihin jaksaisi uskoa! Onneksi tiedän, että Jumala ei ole tuollainen – valehtelija, pedofiili, vedättäjä tai suoranainen sadisti! Jumala myös haluaa, että olemme totuudellisia, että puheemme on niin ja amen. Niin – ja Herramme on AINA totuuden puolella. Hän on sen puolella, joka on noissa ”mellakoissa” saanut siipeensä, tuntee orpoutta ja kodittomuutta. Tällaisia henkilöitä on Suomessa meidän nk. ”uskovien” jäljiltä luvattoman paljon! Niitä, jotka ovat haavoittuneet kovien ja rakkaudettomien sanojen tähden. Sen tähden, että emme ole pysyneet totuudessa, vaan omaksi eduksemme muunnelleet totuutta – tai vaienneet silloin, kun olisi pitänyt puhua. Niitä, jotka ovat pettyneet Jumalaan, jollaisena olemme Jumalan esitelleet elämämme tai todistuksemme kautta.

Luin tänään amerikkalaisen tohtorismiehen lainausta meileläisen pastorin saarnasta, jossa tämä puhui siitä, mitä Kristus odottaa takaisintullessaan omiltaan. Sitäkö, että olemme ahdistuneita, turhautuneita tai pettyneitä (pahimmillaan sen tähden, että toiset nk. uskovat ovat saaneet meidät repimään hiuksiamme ja sappemme kiehumaan!)? Sitäkö, että elämme pelossa tai rimpuillen yritämme täyttää taivaspaikan edellytyksiä (niinkuin tuota  kahden em. pastorin ideaalikuvaa siitä, millaisia meidän pitäisi olla)? Vai jotain muuta, mitä meille tarjotaan nk. kristityn mallina? Sitäkö että eristämme itsemme muista – ja alamme pitää itseämme viimeisinä voideltuina? Ei, vaan Kristus haluaa, että täytämme ympäristömme Hänen tahdollaan. Palvelemme ja rakastamme ympäristöämme (Vrt. Matt 25, Matt 24).  Kysymys ei ole siitä, että pelkästään tekoja tekemällä pelastuisimme ( se on mahdotonta), vaan että pelastuksemme armon kautta tuottaisi hedelmää Kristukselle.

Monta kertaa minua on puhutellut Jesajan kuva Kristuksesta. Jesajan mukaan Kristus ei murra särjettyä ruokoa eikä sammuta savuavaa kynttilänsydäntä – eikä luovuta, ennen kuin oikeus voittaa. Kristuksessa armo ja totuus kulkevat käsi kädessä.

Jumalan pyhyyden tunnon pitäisi viedä meidät pyhälle maaperälle.

67. Helluntain sanoman äärellä

Juha Vähäsarjan kirjassa Joka päivä lupaus kantaa on Helluntaihin sopiva teksti:

”Minä annan vesien virrata janoavalle, purojen kuivaan maahan. Minä vuodatan henkeni lapsiisi ja siunaukseni vesoillesi, ja he versovat kuin kaislikko, kuin pajut purojen varsilla.”
Jes. 44:3–4

Kohta puhuu hienolla tavalla Jumalan armotyöstä ja Pyhän Hengen työstä. Oikestaan tuossa on jotain ihan käsittämätöntä!

Siinä on yksi suuri ”Minä” – Jumala: Hän antaa, Hän vuodattaa. Mitä tekee ihminen? Ottaa vastaan ja versoo.

Kyllä Luukkaan evankeliumissa ja Apostolien teoissa on kirjoitettu siitä, että Jeesuksen seuraajat olivat alati pyhäkössä, pitivät yhtä ja rukoilivat. Silti – näin ajattelen – on Pyhän Hengen työstä(kin) tullut liian usein vaatimus. Jos oikein luen Luukkaan ja Apostolien tekojen kirjoittajan rivejä, sieltä puuttuu täysin kouristuksenomainen pakko, ”Pyhän Hengen pumppaaminen”. Näyttää, että heitä ajoi eteenpäin ihan toisenlainen ”voima” ja motiivi: odotus – positiivinen luottamus Jeesuksen lupauksiin – ja ylösnousemisen riemu. Näyttää siltä, että tämä myös yhdisti näitä kovia kokeneita Jeesuksen seuraajia, joiden ”tunnekäyrä” oli takuulla käynyt laidasta laitaan Jeesuksen vangitsemisen, ristiinnaulitsemisen, ylösnousemuksen; epätoivon, riemun, epäilyksen, vakuuttumisen ja toivon välillä.Nämä ihmiset pitivät yhtä! – Eivät pakosta, siksi, että joku käski, vaan ilmeisesti vapaaehtoisesti.

Haluaisin lainata vielä Vähäsarjan selitystä alussa olleeseen tekstiin:

”Siellä missä on Herran Henki, siellä vallitsee vapaus, lepo ja rauha. Pyhä Henki on sielun hyvä vieras ja suloinen lämpö. Hän ei viihdy siellä, missä ihmisiä painostetaan, painetaan tai hallitaan väärällä vallankäytöllä.”

Vähäsarja jatkaa hieman kyynisesti – mutta todesti:

”Henki on sielläkin, mutta ei Jumalan herkkä Pyhä Henki.”

Uskoisin, että Jumala odottaa meiltä yhtä asiaa. Nimittäin, että päästämme Hänet sisään!

Jokunen aika sitten kirjoitin Ilmestyskirjan seurakunnista. Laodikea on varsin puhutteleva.

Monesti olen kuullut opetettavan, että Laodikea olisi jotenkin kylmän ja hengettömän oloinen… Varsin usein [etenkin (anteeksi vain karismaattiset ystäväni, en halua yleistää, mutta tällaistakin olen tavannut) karismaattisuutta korostavissa piireissä] viitataan kuolleeseen kirkkoon ja muotomenoihin. Hätkähdin, kun luin Laodikeasta kertovia rivejä tänä keväänä: Hyvänen aika! Siinähän puhutaan omasta mielestään hyvinvoivasta seurakunnasta, joka ei koe mitään tarvitsevansa. Vauraus voi olla taloudellista tai hengellistä… Kumpaa Herra tarkoitti, sitä emme tiedä varmasti. Toisaalta kulta, tulessa puhdistettu viittaa Sanaan ja valkoiset vaatteet Kristuksen vanhurskauteen, joten voi olla, että Laodikean perusongelma olikin hengellinen – ja nimenomaan hengellinen ylpeys.

Ylpeyden kaverina tulee kovuus, jolloin ”minä oun jottain ja muut ei ou mittään”. Kuunnelkaapa tarkasti julistajia! Blogini alkuvaiheissa kerroin esimerkin julistajasta, jonka puheessa en kuullut mainittavan  ´minää kertaakaan! Tuollainen oli varsin eriskummallista, koska aikaisempina vuosina olin tottunut kuulemaan hengellisiä ”matkakertomuksia” – ihmeistä minä-muodossa. Opetus oli jytäkkää raamatunopetusta. Se ravitsi tuhdisti.

Toinen esimerkki on myös muutaman vuoden takaa. Olin viikon sisällä kahdessa eri tilaisuudessa. Toinen oli tällainen ”matkakertomuskokous”, jossa kerrottiin toinen toistaan suuremmistä ihmeistä ja ajettiin uskonnollisuuden henkeä ulos seurakunnan aktiiveista. Jälkikäteen selvisi myös, että erästä pyörätuolissa ollutta henkilöä oli syytetty heikkouskoisuudesta ja väitetty tässä olevan demoni, kun henkilö ei noussutkaan pyörätuolista. Sanoin tilaisuuden loppuvaiheessa, että ”nyt tämä uskonnollisuuden henki lähtee täältä” – oli pakko lähteä haukkaamaan happea, koska tilaisuudessa oli karmivan ahdistava ilmapiiri. Ehkäpä lähtöni tulkittiinkin sillä tavoin, että minussa oli ”uskonnollisuuden henki”…

Viikkoa myöhemmin tulin varsin toisentyyppiseen tilaisuuteen. Pikkuisen myöhästyin. Mutta jotain toisenlaista tulvahti vastaani: Lämpö. Aloin itkemään. Laulut koskettivat.

Puhuja totesi jotenkin seuraavasti: ”– Seurakunnan kokoontumisten ei tulisi olla matkakertomusten kertomista vaan Jeesuksen ristin julistamista.” Amen!

Tiesin seurakunnan historiasta ja nykytilanteesta, että siellä arvostettiin paljon moderneja lauluja ja ylistystä. Tämä porukka puhui hyvin koruttomasti ja lauloi vanhoja lauluja – monen vuosikymmenen takaa.  Jotenkin aistin, että jotkut ajattelevat, ettei noista vanhoista lauluista ole mihinkään…

Mutta se ilmapiiri: Siinä oli jotain todella murtavaa! Ymmärsin jotain omasta typeryydestäni ja kovuudestani, johon olin sortunut – nimenomaan tuon voiman korostamisen lumoissa.

Pyysin seurakunnan johtajalta puheenvuoron, jossa sanoin suurin piirtein näin:

”Ehkä ajattelette, että itken syntejäni. Niin itkenkin. Mutta en niitä, joita luulette minun itkevän. Itken sydämeni kovuutta – ja sitä, että olen seurakuntaani kohtaan ollut kova. — Jotkut teistä ajattelevat, että laulut ovat vanhoja. Mutta täällä on ristin evankeliumi ja täällä on Pyhä Henki.”

Muistetaan, että todellakaan voima ei ole sanoissa, ei ansioissamme, vaan Kristuksen ristissä ja armossa. Kristus muuttaa mahdottomimmankin ihmisen armollaan. Väitän, että tämä armo , on jotain sellaista, että kun sen kohtaa, siinä pitää olla aika kovasydäminen, ellei murru.

Ehkäpä tämän hengellisessä kentässä tapahtuvan kovistelunkin taustalla on se, että ei uskalleta murtua Kristuksen armon alle, torjutaan omat vajavuudet – vaikka hoitokeino olisi tarjolla, nimittäin Kristuksen veri. Ilman Kristuksen armon kohtaamista olemme kuin se kovasydäminen palvelija, joka vaatii palvelijaansa tilille pikkuvelasta, vaikka itsellä on maksettavaa mielinmäärin.

Avataan sydän Kristukselle. Hän on luvannut antaa alttiisti, soimaamatta, hyviä lahjojaan – ja myös Pyhän Hengen.

 

Muuttava armo

Aamulla lähdin koiran kanssa lenkille kauniisen kevätsäähän. Eilinen harmaus oli pois. Lumi peitti alleen loskan ja kuura valkaisi puut.

Armo ei ole löperöä, mitäänsanomatonta tai mitään aikaansaamatonta armoa. Jumalan armo muuttaa.

Sakkeus, veronkerääjä, maksoi petoksensa uhreille. Tapahtui ulkoinen muutos sisäisen lisäksi.

”Syntisenä naisena” tuntemamme henkilö oli valmis uhraamaan arvokkaimpia omistamiaan asioita: kalliin hajuvoiteen; tekemään jotain ennen kuulumatonta: menemään fariseuksen taloon ja voitelemaan Jeesuksen jalat pelkästä ilosta ja (vasta)rakkaudesta, koska hän ymmärsi, että yksin Kristus pystyy anteeksiantamaan hänen menneen elämänsä harhapolut, synnit. Tapahtui sisimmän muutos: Naisen elämässä syntyi luottamus ja rakkaus – palvonta.

Jeesus totesi hänen jalkansa voidelleelle naiselle: ”Se, joka on paljon saanut anteeksi, rakastaa paljon.”

Syntinen nainen on yhdistetty Magdalan Mariaan. Marian elämässä yksi oli kaikkein tärkeintä: Kristus. Maria oli läsnä silloin, kun Jeesus ristiinnaulittiin. Maria oli ensimmäisiä haudalla. Maria sai myös kohdata Ylösnousseen henkilökohtaisesti.

Kysymys ei ollut ansioista. Ihmismittapuun mukaan Maria oli syntinen ja huonomaineinen. Vieläpä nainen – tuolloisen mittapuun mukaan henkilö ei sellainen henkilö, joka saisi vietäväkseen sanoman Ylösnousseesta.

Uskomaton armo; armo, joka muuttaa ihmisen sisimmän ja ympäröivän pimeyden. Anteeksianto on totta. Niin myös ylösnousemuksen ja uuden elämän riemu.

Uskoisinpa, että nähtyään Pääsiäisen tapahtumat läheltä, Marialle ei jäänyt epäselväksi, että armo ei ollut myöskään halpaa armoa. Hän näki omin silmin, kuinka Jeesus ristiinnaulittiin.

Kuten kristillisissä kirkoissa ehtoollisella kuulemme:

”Herramme Jeesuksen Kristuksen ruumis sinun edestäsi murrettu.– Herramme Jeesuksen Kristuksen veri sinun edestäsi  vuodatettu.”

Jumalan armo on totta. Jumalan armo muuttaa todellisella tavalla.

Jumalan armo on läsnä harmaana päivänä. Saamme sen nähdä konkreettisesti – niin kuin tänä aamuna ”metsäkirkossa” uutena puhtautena ja raikkautena.

Tutkinta

”Sinä koettelet minun sydäntäni, tarkkaat sitä yöllä, sinä tutkit minua, mutta et mitään löydä.”

Herran tutkittavana – eikä Herra löydä mitään!

Miten vajavainen ihminen voi olla Jumalan edessä niin puhdas, ettei Jumala löydä hänestä mitään? Emmekö kaikki ole(kin) syntisiä?

Kyllä vain. Kuten Paavali totesi, että juuri hän oli syntisistä suurin. Kysymys ei ollut siitä – mitä joskus kuulee ns. ”todistuksia” kuullessaan – että kuka oli pahin rikollinen tai rötöstelijä, vaan siitä, että Paavali tunsi perinjuurin oman syyllisyytensä ja syntisyytensä Jumalan edessä.

Psalmin kirjoittajaksi merkitty Daavid joutui tunnustamaan syvän rikkomuksensa naituaan Batseban, jonka vääryydellä omakseen sai. Muistamme taustan: Ihastuttuaan Batsebaan, Daavid raa´alla tavalla raivasi Batseban miehen pois tieltään – ja vasta Jumalan asiaan puuttuminen profeetan sanojen kautta oikaisi hänen tiensä.

Onko meillä Daavidin nöyryys? Kun olemme tehneet väärin, otamme ojennuksesta vaarin – vai raivaammeko ojentajankin tieltämme.

Aikamme toisaalta korostaa omaa itseä, riippumattomuutta – ja toisaalta tietty kristillinen opetus korostuneesti puhuu auktoriteetista arvostelemattomana, koskemattomana ja – pahimmillaan – erehtymättömänä. Viitataan Daavidin sanoihin, jotka hän sanoi saadessaan mahdollisuuden tappaa hänen elämäänsä uhannut kateellinen kuningas Saul:

”Älkää koskeko minun voideltuuni.”

Daavid ei koskenut Sauliin. Silti ei ole mitään perusteita uskoa tai luulla, että Daavid hyväksyi Saulin teot tai oli niistä osallinen.

Daavidista sanotaan, että hän jopa lankeemuksestaan huolimatta oli Jumalan mielen mukainen mies. Miksi Saul ei sitten ollut?

Daavid suostui arvioitavaksi ja tekemään parannuksen. Saul ei. Saulissa esimerkiksi Daavidin elämä ja suosio sai aikaan vihaa ja kateutta, ja profeetan ojennuksetkaan eivät tuottaneet tulosta. Saul nosti itsensä maalliseksi ja uskonnolliseksi auktoriteetiksi – yli sen, mihin hänet oli voideltu. hänen itseriittoisuutensa ajoi hänet tuhoon  ja Jumalan tuomion alaiseksi. Kerta kerran jälkeen Saul ylitti raja-aitoja, joita ei olisi pitänyt ylittää. Saul vainosi Daavidia ja hänen joukkojaan ilman mitään syytä. Kun Jumala lopulta vaikeni hänen kohdallaan, ei empinyt ottaa yhteyttä kuolleisiin ja pimeään henkimaailmaan.

Jos Daavid olisi ollut niin auktoriteettiuskoinen kuin Saul – tai aikamme tietty kristillinen siipi – hän olisi viitannut kintaalla Naatanin asiaanpuuttumisella. Naatan olisi joutunut pois kuninkaan suosikkilistalta – ja pahimmillaan olisi ollut päätä lyhempi. Daavid oli kuninkuudestaan huolimatta nöyrä ja suostui parannukseen.

Daavidin nimiin laitettu Psalmi 51:4 toteaa:

”Sinua, sinua vastaan olen rikkonut, olen tehnyt vastoin sinun tahtoasi. Oikein teet, kun minua nuhtelet, ja syystä sinä minut tuomitset.”

Daavid ymmärsi Jumalan nuhtelevan häntä. Tänä päivänä jotkut kristityt pitävät nuhtelua ja ojentamista Perkeleen (!) aikaan saamana. Johan on! Sielunvihollinenko yrittäisi johtaa ihmistä Kristuksen ristin juurelle kokemaan vapautuksen ja anteeksiannon?

Ps 32: 5

”Minä tunnustin sinulle syntini, en salannut pahoja tekojani. Minä sanoin: Tunnustan syntini Herralle. Sinä annoit anteeksi pahat tekoni, otit pois syntieni taakan.”

 

Tuntuu uskomattoman helpolta – ja sitä onkin! Jumala antaa kaikki synnit anteeksi, kun niitä Häneltä anteeksi pyydämme.

Silti armo ei ole kevytmielinen ja halpa armo. Meidät on lunastettu Kristuksen kalliilla verellä. Tuon pitäisi herättää meissä kunnioitusta – myös kilvoitusta sitä, ettemme suhtaudu armoon kevyesti: Emme noin vain palaa samaan tilaan, jossa armon koimme.

Vaikka miljoona kertaa palaamme Herran luokse ja aidosti haluamme synniksi ymmärtämästämme asiasta eroon, Hän armahtaa meitä. Sen sijaan, jos väitämme olevamme puhtaita ja teemme samaan aikaan asioita, jotka Jumalan mittapuun mukaan ovat syntiä, valehtelemme – itsellemme, lähimmäisillemme – ja yritämme (mukamas) huijata Jumalaa. Vrt 1 Joh 1:8-10.

Helpommalla pääsemme, kun uskallamme katsoa totuutta silmiin ja käännymme Kristuksen puoleen, pyydämme anteeksi – ja jatkamme matkaa vapaina.

 

”Jos me tunnustamme syntimme, niin Jumala, joka on uskollinen ja vanhurskas, antaa meille synnit anteeksi ja puhdistaa meidät kaikesta vääryydestä.” (1 Joh 1:9)

– Ja tämän pitää alkaa jokaisesta meistä – itsestämme – ennen kuin lausumme nämä sanat toiselle.