137. Kuin Saunalahden mainoksesta!

Istuuduin joulunjälkeisenä vapaapäivänäni katselemaan TV7:n ohjelmatarjontaa, opetusta profeetallisuudesta. Ihan kiinnostuksesta siihen, kuinka maailma makaa entisessä yhteisössäni ja sen keulahahmojen elämässä. 

Sisemmälle esipihalle johdattavan ”tasokristillisyysopetuksen” jatkumoksi profeettakoulutus jatkoi valitulla linjalla. Semmoinen muistintyhjennys näyttää olleen tässä viimeisimmän neljän vuoden aikana, että piti oikein alkaa selvittämään (Saunalahden mainokseen viitaten), ”mistä näitä opetuksia oikein tulee?” Minulle alkaa hahmottua sellainen kuva, että myös suomalaiseen karismaattisuuden yhteen laitaan on suorastaan pesiytynyt kestämätöntä opetusta, jota Raamatusta saa melkoisella mielikuvituksella hakea. Seuraavassa yksi esimerkki.

Profetoinnin tasoista

Tosiaankin profeetallisuuskoulutuksessa puhuttiin profeetallisuuden tasoista. Vaikka kuinka tunnustaudun – tosin varsin maltilliseksi – karismaatikoksi, henkilöksi, joka kaipaa ja odottaa Jumalan todellisuuden omassa elämässään ja uskoo, että Jumala toimii palvelijoidensa ja lahjojensa kautta seurakuntansa keskellä, tämä taso-opetus oli todella vierasta. Yksinkertaisesti en löydä joillekin kummallisille lahjojen tasoille perustetta Raamatusta. Tuossa opetuksessa sen sijaan asetettiin profetointi järjestykseen seuraavasti:

  1.  profetian henki  
  2. profetian lahja 
  3. profeetan virka 
  4. Raamatun profetiat

Pähkinänkuoressa opetus oli seuraava:

  • Profetian henki voi vallata kenet hyvänsä. Viitattiin Daavid -jahtiin lähteneiden Saulin miesten kokemukseen, jossa nämä joutuivat hurmoksiin profeetta Samuelin kohdattuaan. 
  • Profetian lahja on erityinen (?) Jumalan antama lahja. 
  • Profetian virka erityinen Jumalan antama virka. 
  • Lisäksi mainittiin Raamatun profetia (johon opetuksessa palattaneen myöhemmin).

Tässä on pakko leikkiä hieman eksegeetikkoa – ja penkaista opetusta vähän pintaa syvemmältä Raamatun kokonaisuutta (ja vähän yksityiskohtiakin vasten) peilaten.

Jos oikein ymmärsin, opetuksen mukaan profetian henki laskeutuu erityisellä tavalla erityisessä tilanteessa (mainittiin ylistys) ihmisten päälle. 1) Tällaisessa tilanteessa myös sellainen, jolla ei ole profetian lahjaa, voi profetoida. Periaatteessa esimerkiksi Joelin kirjan profetian valossa tuo voisi olla mahdollistakin. Myös kirkkohistoriassa tunnetaan ilmiöitä, joissa on esiintynyt yliluonnollisia kokemuksia, jotka ovat koskettaneet suurta joukkoa (ensimmäinen helluntai ja muutamat muut Apostolien tekojen kohdat, Telppäsen niityn tapahtumat, jne.). Sen sijaan termi ´profetian henki´ei tue tällaista selitystä – ainakaan Uuden testamentin valossa. Kohdassa, jonka tämä raamatunopettaja lainasi, sanotaan, että Jeesuksen todistus on profetian henki (KR -38)/ Jeesuksen todistajissa on profetian henki (KR -92). Kreikankielinen sana ´todistaja´ [martyria] tarkoittaa sekä todistajaa, todistamista ja todistusta että myös profeetalle annettua tehtävää, jossa hän profetoi. Toisin sanoen tuon yhden jakeen perusteella on aika uskaliasta perustaa oppia ”profetian hengestä”.

Ehkä seuraava menee saivarteluksi – mutta kyseinen raamatunopettaja perusteli tämän profetian hengen toimintaa Aamoksen kirjasta ottamallaan lainauksella 😉 Ymmärtääkseni tämän raamatunopettajan kategorioinnin mukaan Aamos kuuluu ainakin profeetan viran ihmisiin – ja (jos kyseinen raamatunopettaja ei meinaa pistää teologiaa aivan uusiksi) myös Raamatun profetiaan. Uskoisin, että moinen eksegeesi ei menisi läpi – ainakaan Raamatun kokonaisuutta ymmärtävissä – raamattukouluissa, yliopistosta puhumattakaan…

Jo jos saivartelua jatketaan, Uuden testamentin kuva ensimmäisistä kristityistä ei tue ajatusta siitä, että siellä profetian hengen laskeutuminen olisi ollut nimenomaan ”voidellun ylistyksen” aikaansaannosta. Se miltä ensimmäisten kristittyjen ylistys on täsmällisesti näyttänyt tai kuulostanut, on hämärän peitossa sen vuoksi, ettei sitä kuvata. Se, mikä näyttää olevan verrannollinen Pyhän Hengen toimintaan, näyttää olevan Sanan julistaminen, rukous ja annettujen lupausten uskominen – sekä vetoaminen siihen, että evankeliumia voitaisiin julistaa.

Se on jo!

Toivottavasti opetuksessa esiintullut sana ´erityinen´oli taiteilijan vahinko… En haluaisi kuulla profetoimista korotettavan muiden seurakunnalle uskottujen lahjojen, tehtävien tai palveluvirkojen yläpuolelle. Paavalin opetukseen viitaten, ei tulisi mitään, jos kaikki profetoisivat! Kristuksen ruumiissa tarvitaan jokaista, ei vain jotain ”erityistä”.

Sen sijaan korostus, jonka mukaan ”juuri nyt” Jumala haluaa nostaa nämä lahjat, ei ollut taiteilijan vahinko, vaan tietoinen korostus. Tämä korostus näyttää olevan korostuksista kaikkein houkuttelevin, mikä vetää uutta hengelliseen elämäänsä kaipaavia puoleensa kuin mesi kimalaisia. Totta kai haluamme olla ”se sukupolvi”, jonka aikana herätys tulee, haluamme olla ”juuri ne”, jotka tekevät suuria ihmeitä… Mutta missä ihmeessä Raamatussa on opetus siitä, että tulee jokin ”erikoinen aika”, jolloin tämä tapahtuu? Eikö Jeesus ja ensimmäiset kristityt ymmärtäneet elävänsä juuri tuota aikaa? Aikaa jolloin todelliset rukoilijat rukoilevat Hengessä ja totuudessa? Aikaa, jolloin Jumala vuodattaa Henkensä kaiken lihan päälle? Aikaa, jolloin julistetaan evankeliumia? Aikaa, jolloin Jumala tunnustautuu julistettuun Sanaan myös esimerkiksi parantamalla sairaita?

Minkä ihmeen takia näitä ”uusia ilmoituksia” tulee nyt vajaan kymmenen vuoden välein, ilmoituksia, joissa sanotaan, että tämä – juuri tämä – on se on… Minulla on sellainen tunne, että Jeesus olisi voinut vallan hyvin sanoa nimenomaan noista ”juuri nyt” -ihmisiä seuraamaan lähteneistä, ettei tulisi mennä sinne, missä sanotaan Kristuksen olevan… ei pitäisi juosta heidän perässään, vaan pysähtyä katsomaan, missä Hän oikeasti on! Kristus on jo tullut. Pyhä Henki on tullut. Kuten on sanottu, kaikki on valmiina. Me voimme pysähtyä. Sanan äärelle. Rukoukseen. Uskoa, että Kristus on siellä, missä Sanaa oikein julistetaan.

Jos olemme kadottaneet elävyyden elämässämme tai seurakunnissamme, ei se ratkea sillä, että juoksemme ”juuri nyt” -opetuksen perässä, vaan sillä että pysähdymme aivan itse muiden samoin uskovien kanssa etsimään Herraa omaa elämäämme ja sitä yhteisöä varten, jossa olemme! Voimme juosta maailman sivu etsimällä uutta voitelua, mutta jos Kristus itse ei täytä janoamme, olemme janoissamme.

Minusta on oikeasti kamalaa se, mitä välillä saa lukea noista ”juuri nyt” -ihmisistä, siitä että ”juuri nyt” oli heidän elämässään aivan jotain muuta kuin Jumalan ilmestymistä tässä ja nyt. Valitettavan usein heidän omassa elämässään on paljastunut ennemmin tai myöhemmin skandaaleja, jotka ovat negatiivisesti värittäneet heidän missiotaan. Yhtenä esimerkkinä Suomessa ehkä tuntematon Latter Rain (syyssade/myöhäisempi sade) opetuksen kannattaja, Earl Paulk,joka liittyi opetukseen, jonka mukaan ”olisi korotettujen pyhien joukko, joissa olisi ennen kuulumaton pyhyys ja voima.” Tarinamme ei pääty yhtä kauniisti kuin saduissa, vaan lähteeni jatkaa: ”Myöhemmin hän ryvettyi seksiskandaaleissa, jotka ovat vieläkin uutisissa.” Yksinkertaisesti en ymmärrä, kumpi on muna ja kumpi kana tässä tarinassa? Onko opetus ollut suurta bluffia alusta saakka vai onko opetus sokaissut opettajansa niin, että tämä ei lopulta näe, minne on menossa ja mitä tekee. Joka tapauksessa on varsin erikoista julistaa ”ennenkuulumatonta pyhyyttä ja kunniaa”, kun omassa elämässä asiat on kaikkea muuta kuin kunnossa!

Ihan tosissaan! Meidän elämää kaipaavien kristittyjen pitäisi hinguta niin kovasti aidon perään, että yksinkertaisesti emme suostu ottamaan vastaan jotain, mikä näyttää väärennökseltä! Vaikka väärennöksen kohtaaminen karmii ja kuvottaa, se ei tee tyhjäksi sitä, että on olemassa aito Jumalan työ.

Pietarin näkökulma

Aivan mahtava kohta tämän tasokristillisyyden ja ”juuri nyt” -kristillisyyden vastapainoksi on 1. Pietarin kirjeen 2. luku, josta muutamia jakeita:

Niin kuin vastasyntyneet lapset tavoitelkaa puhdasta sanan maitoa, jotta sen ravitsemina kasvaisitte pelastukseen. ” [Sana ´puhdas´[adolos] tarkoittaa ´puhdasta, sekoittamatonta, alkuperäistä´. ]

Tulkaa hänen luokseen, elävän kiven luo, jonka ihmiset ovat hylänneet mutta joka on Jumalan valitsema ja hänen silmissään kallisarvoinen. Ja rakentukaa itsekin elävinä kivinä hengelliseksi rakennukseksi, pyhäksi papistoksi, toimittaaksenne hengellisiä uhreja, jotka ovat Jumalalle otollisia Jeesuksen Kristuksen tähden.Sanotaanhan Raamatussa:

— Katso, minä lasken Siioniin kulmakiven, valitun kiven, jonka arvo on suuri. Joka häneen uskoo, ei joudu häpeään.

Mutta te olette valittu suku, kuninkaallinen papisto, pyhä heimo, Jumalan oma kansa, määrätty julistamaan hänen suuria tekojaan, joka teidät on pimeydestä kutsunut ihmeelliseen valoonsa.”

Ajan ilmiöitä katsellessani tulee väkisinkin mieleen, että aikamme kristillisyydessä on kiusaus hylätä Kristus ja asettaa jotain muuta Hänen rinnalleen – jopa tilalleen. Olkoon nyt sitten vaikka tasokristillisyys. Tuossa – enkä muussakaan – kohdassa en pysty näkemään mitään tasoja ;). Olemme täsmälleen samalla viivalla niin Kristuksen armon kuin Hänen lahjojensakin suhteen.
Niinpä niin,… kalastaja Pietari – ilman sen erityisempää voitelua korostamatta – vakuuttaa meille, Kristukseen uskoville lapsen oikeutta ja lähetystehtävää mennä kaikkeen maailmaan ja julistaa evankeliumia… ja Paavali… kehottaa palvelemaan sen armoituksen ja voiman mukaan, mikä itse kullekin on annettu. Ei se sen erikoisempaa ole.

1) Löysin internetin kätköistä suomalaista opetusta, jossa etsittiin erityisiä ylistyksen lahjan omistavia ihmisiä herätyksen airuiksi… Tässä erityisen ylistyksen ilmapiirissä profetian henki pääsee laskeutumaan…

Oikea auktoriteetti

Oikeastaan inhoan sanaa ´auktoriteetti´. Yhdessä elämäni vaiheessa kuulin sitä ihan riittämiin. Auktoriteetti on lainasana englanninkielestä. Ehkä parempi olisi ´valtuutus´, joka samalla sisältää ajatuksen sekä voimasta ja kyvystä että oikeudesta toimivalta-alueella tehdä asia, johon on valtuutettu. Takana on kreikan sana εξουσια, sama mitä käytetään siitä, kun Jeesus antoi opetuslapsilleen vallan parantaa sairaita ja vapauttaa sidottuja tai κρατος, joka yleensä käännetään sanalla ´voima´ tai κυριοτης, joka käännetään usein sanalla ´valta´(englanniksi dominion).

Kun katsoin noiden sanojen käyttöä niin suomenkielisissä kuin englanninkielisissä käännöksissä ja vertasin niitä alkukieliin, oli merkille pantavaa, että sanoja käytettiin etenkin Uudessa testamentissa korostetusti silloin, kun puhuttiin Jeesuksesta – ja yllättävän vähän, kun puhuttiin nk. uskovista: Joko kohdissa annettiin kunnia Jumalalle/ Jeesukselle siitä, että Hänellä on/Hänelle kuuluu valta ja voima ja kunnia ikuisesti tai sitten ihmiset ihmettelivät ympärillään tapahtuvia asioita tyyliin: ”Mitä on tuo valtuutus, joilla kaikki tuo tapahtuu?” Näyttää siltä, että ensimmäiset kristityt eivät korostaneet itsellään olevaa valtuutusta. Näyttää siltä, että sillä oli enemmän ”välinearvo” siinä, että Kristuksen evankeliumi meni eteenpäin. Se mitä nyt muodikkaasti nimitetään auktoriteetiksi, oli suuremman ja tärkeämmän palveluksessa. Ja niinhän tuli ollakin, jos uskomme, ett Kristus sanoi Pyhän Hengen tehtäväksi kirkastaa Häntä ja Isää  sekä selittää Kirjoituksia.

Kuten otsikko ilmaisee, tarkoitukseni on kirjoittaa oikeast auktoriteetista. Oikea tarkoittaa tässä aitoa, alkuperäistä ja oikeasta lähteestä peräisin olevaa. Kirjoitukseni on yksi näkökulma siihen, mitä olen vuosia pohtinut aikamme hengellisen kentän ilmiöitä ihmetellessäni.

On todella yllättävää, miten helposti me nk. kristityt uskomme enempää asiaa pohtimatta aikamme kovan ja ihmistä korottavan opetuksen auktoriteetista! Karkeimpia kuulemiani opetuksia on, että jolla kulla on ”valta hirttää saatana”, ”lähettää henkivallat kimppuun” tai sitoa tai päästää olosuhteita. Onpa useammatkin ihmiset täällä Suomessakin ”omistelleet” kokonaiset paikkakunnan ihmisiä ”omikseen” ja taas ympäri maailmaa ottaneet oikeudekseen tuomita ihmisiä helvettiin eri perustein. [Törmäsin tänä aamuna Iltalehden uutisointiin amerikkalaisesta baptistiseurakunnasta, joka tuomitse kadotukseen niin presidentti Obaman kuin kiitti Jumalaa (!) maailmalla tapahtuvista onnettomuuksista, koska ne (sivullisiin kohdistuvinakin) olivat heidän mielestään yhtä kuin Jumalan tuomio… Toinen  populaatio rukoilee onnettomuuksia ihmisille -muun muassa aivosyöpää Obamalle!] Kristillisissä piireissä on lukuisia esimerkkejä tämäntyyppisestä toiminnasta.

Luulen, että isoin syy tähän on Raamatun väärinymmärrys, joka on seurausta joko huolimattomasta tai tarkoitushakuisesta Raamatun väärinlukemisesta. Esimerkiksi Joosuan ensimmäisen luvun kohta, jossa sanotaan, että Joosualle Jumala lupasi joka ikisen paikan, johon tämä meni. Tämän perusteella on Suomessakin ”vallattu” koteja, yrityksiä ja paikkakuntia. On menty paikalle ja ”omistettu” paikka itselle.

Hetkinen?! Onko minulla oikeus mennä naapuriin ja omistaa naapurin talo itselleni tuon sanan perusteella? Ehkä toivoa naapurini kuolemaa ja jotain ihmeellistä sekaannusta testamentissa, että saisin talon? No ei todellakaan! Hyvin selkeästi Jumalan Mooseksen kautta kansalleen antamat kaksi viimeisintä kymmenessä käskyssä kieltävät tuon. Meillä ei ole oikeutta himoita lähimmäisemme omaisuutta.

On aivan eri asia, että Jumala lupaa meille jotakin kuin että itse otamme tuon jonkin ”omistamisellamme”!

Tuo omintakeinen omin päin omistaminen muistuttaa enemmän noituutta kuin kristinuskoa!

Nimenomaan tuossa Joosuan tapauksessa oli kysymys siitä, että Jumala oli luvannut ja antanut Joosualle nuo valtuudet: JUMALA oli luvannut israelilaisille Luvatun maan. Joosua toteutti Jumalan hänelle antamaa tehtäväänsä, ei omaa missiotaan. Siksi hänellä oli valtuutus tehdä se, mitä hän teki: Valtuutus johtaa kansaa, valtuutus jakaa maa, valtuutus myös käydä tarvittavat sodat, jne.

Kyllä Raamatusta aukenee sekin, että Jumalalla on jokaiselle meille suunnitelma ja tehtävä tässä maailmassa. Siinä suunnitelmassa, Jumalan tahdon mukaan toimien olemme samalla tavoin Jumalan antamassa tehtävässä, jossa toimien meillä on valtuutus erilaisiin asioihin, mitä Jumala on uskonut – mutta vain siihen rajaan asti, kun kuljemme Jumalan tahdossa. Kyllä jokainen herätyskristillisistä suunnista peräisin oleva ymmärtää sanan ”poiketa tieltä” – mutta usein valitettavan putkinäköisesti. Ajattelemme tieltä poikkeamisen olevan jotain julkista ja suurta pahantekoa, remuamista ja rellestämistä, ehkä Jumalan kieltämistäkin… Tulemmeko ajatelleeksi, että tekomme voivat olla ”tieltä poikkeamista”  myös siinä mielessä, että teemme jotain muuta kuin, mitä Jumala haluaa meidän tekevän.

Jumalan valtuutus Joosuan elämässä liittyi tavalla tai toisella hänen suhteeseensa Jumalaan: Jumalan valintaan, Jumalan Sanaan, Jumalan tahtoon – ja ennen muuta Hänen persoonalliseen yhteyteensä Jumalan kanssa.

Kun yli 20 vuotta sitten Seppo Juntunen nousi parrasvaloihin parantamistoimintansa kautta (vaikka hän on toistanutkin asiaa, että hän ei paranna, vaan Jeesus parantaa, media teki hänestä ”parantajapapin”) löytyi joitakin, jotka pyrkivät matkimaan Juntusta. Hinku oli kova parantajaksi. Päätäni pudistellen olin yhden tämmöisen ”parantajan” järjestämässä kokouksessa. Silloin tuli tuoreelle tulijalle mieleen: ”Ei tuo noin toimi! Ei ”parantajaksi” noin tulla! Jos ylhäältä ei anneta, ei väkisin myöskään valtuutusta oteta… Ei lukemalla kirjoja, ei matkimalla,… ei edes rukoilemalla.” Olemme täysin riippuvaisia Jumalasta! Myös lahjojensa kanssa Hän toimii suvereenisti – tietäen, mikä on hyvää meille ja niille, joita tulemme kohtaamaan.

En tässä huuda minkään ”erityisvoitelun” perään, joita niitäkin näyttää joidenkin mielestä olevan eri lähtöön. Ei meidän tarvitse olla mitään erikoisia! Riittää, kun teemme, mitä Herramme käski: Julistamme evankeliumia ja käytämme niitä lahjoja, joita Hän on meille antanut.  Valta-alueemme yli meidän ei tarvitse mennä. Ei omistelemaan tai komentelemaan oman mielemme mukaan.

Askarruttaa

Mitä uskoa ja millä perusteella?

Palaan oikean ja väärän rajapintaan hengellisen ja nimenomaan karismaattisen kentän ilmiöissä.

Mieheni perusteli Raamatulla sen, että ilmöitä olisi hyvä tutkia hedelmän valossa, keskustelukumppani sai suoranaisen hepulin ja syytti miestäni Pyhän Hengen pilkasta. Monille riittää ”varmaksi merkiksi” Pyhän Hengen läsnäolosta ilmiöt, profetiat ja vastaavat.

Olen aikanaan sen verran vähän arvostanut itseäni ja omaa arviointikykyäni, että muutaman ratkaisun tehnyt profetian valossa aivan väärään suuntaan.  Kuka nyt voideltua profeettaa uskaltaisi kyseenalaistaa? Sisimpäni murehti noista ratkaisuista, mutta katsoin parhaaksi totella – koska yhteisössä opetettiin voimakkaasti sitä, että auktoriteettia tuli kunnioittaa. Entä jos auktoriteetti onkin itse harhassa? Opetus menee peräti niin pitkälle joillain tahoilla, että siitä huolimatta pitää totella – auktoriteetti on auktoriteetti, harhassa tai ei.

Jos joku noitarumpua lyöden ja luukorut kaulassa pyytää sadetta tulemaan tai käskee sairauden parantumaan, otamme kristittyinä ilmiöön etäisyyttä. Mutta entä, jos kaikki on ulkonaisesti kunnossa: henkilö puhuu Jumalasta ja puhuu osuvasti elämämme yksityiskohdista. Silloin useimmat meistä ottavat kaiken kyseiseltä henkilöltä uskoen henkilön olevan valkeudesta.

Entä, jos henkilön elämässä on selkeää opillista hairahdusta ja/tai henkilökohtaisessa elämässä jotain ”hälyttävää”. Olisiko meidän katsottava näitä hedelmiä – ei pelkästään osuvia ”profetioita” tai parantumisia.

Niin – ja missä kulkee ”vajavuuden” raja; jokainenhan meistä erehtyy jossakin?

Case Rasputin

Jälkiviisaina ymmärrämme – aikalaisilla hankalampaa

Rasputin näyttäytyy meidän silmissämme selkeästi harhaan joutuneena. Aikalaisten ei niinkään helppo ollut erottaa, onko hän oikea profeettaa vai väärä.

Rovasti Olavi Peltola kysyy kotisivuillaan saman kysymyksen jota olen itse pohtinut toistuvasti: Miten me Hengen elämää seurakuntiimme kaipaavat lähdemme milloin minkäkin ilmiön/ voidellun perään:

”Toistuvasti kysyin kirjan äärellä, miten on mahdollista, että lähes luku- ja kirjoitustaidoton siperialainen talonpoika, musikka saa sellaisen vallan yhteiskuntansa huipulla olevien mielessä. Kuinka hän pystyi lumoamaan niin monia älykkäitä ihmisiä? ”

Peltola viittaa Edvard Radzinskin kirjaan Rasputin. Radzinski ja Peltola ovat yhtä mieltä siitä, että Rasputinin salaisuus oli nimenomaan se, että oli vaikuttava hengellinen johtaja. Hengellisyydellä oli vahva tilaus niin kansassa kuin keisarin hovissakin.

Voit lukea kertomuksen kokonaan tästä linkistä

Ravisteleva löytö

”Henki, joka ei tunnusta Kristusta lihaan tulleeksi, on antikristuksen henki. – Kukaan ei voi sanoa, että Jeesus Kristus on Herra muutoin kuin Pyhässä Hengessä”

mainitaan usein kriteerinä väärän ja oikean erottamiseen.

Kriteeri ei ole vedenpitävä. Emme voi ilmiöitä seuloessamme tuijottaa pelkkiin sanoihin. On tarkasteltava kokonaisuutta: ilmeneekö tuo tunnustus henkilön tai yhteisön elämässä niin sanoissa kuin teoissakin.

Melkein oikeaa

Peltola viittaa Radzsinskin kertomukseen Rasputinin taustalla olevasta hlystien karismaattisesta – ja kristinuskon valtavirrasta poikkeavasta liikehdinnästä:

”Läsnäolijat alkoivat laulaa pääsiäiskaanonia [Kristus nousi kuolleista, kuolemalla kuoleman voitti, haudoissa oleville elämän antoi!]. Kokouksen johtaja lauloi rukouksen. Sitten hän alkoi pyöriä villisti paikallaan tehden ristinmerkkejä ja ruoskien itseään. Kuoro lauloi rukouksia. Rukoilijoiden äänet muuttuivat yhä kiivaammiksi ja jotkut alkoivat huutaa. Johtaja huudahteli: ”Tunnen Pyhän Hengen läsnäolon. Jumala on tullut minuun.” Siten hän alkoi profetoida. Sekavien äänten joukosta erottui sanoja: ”Oi henki, oi Jumala.”

Lopulta alkoi yhdessäolon tärkein osa, yhteinen tanssi, johon kaikki ottivat osaa. He uskoivat Pyhän Hengen ilmestyvän heidän keskelleen juuri tanssin aikana ja laskeutuvan hurmoksessa heidän päälleen. Tästä käytettiin nimitystä radinije. Otsalle tulleet hikipisaraa olivat Kristuksen hikeä Getsemanessa. He alkoivat kuin humaltua. He nimittivätkin tanssia hengenolueksi. Kaikki pyöri ympäri tuulispäänä. Tanssivat lakkasivat erottumasta, oli vain hulmuavia hiuksia, liehuvia vaatteita, kiljauksia, huutoa. Ihmiset kylpivät omassa hiessään, alkoivat riisua väljiä valkoisia kolttujaan, kynttilöiden liekit lepattivat ja sammuivat. Kaikki peittyi hämärään. Raivokkaasta pyörimisestä humaltuneet ihmiset kaatuvat lattialle.”

Äkisti katsottunahan tuo kaikki voisi olla raamatullistakin. Pääsiäiskaanon on Kristuksen ylistystä. Rukoukset ok ja kuuluvat asiaan. Hengen haluaisimme ilmestyvän tilaisuuksiimme. Karismaattisissa yhteyksissä on kautta aikojen tapahtunut samanmoista.

.. ja täysin sivuun luiskahtanutta

Hlystien kohdalla asiat menivät pidemmälle. Tässä on selkeää yhtymäkohtaa vääristyneen raamatuntulkinnan, ”uuden ilmoituksen”, kulttijohtajien tottelemisen seurauksiin: Ajatelkaapa, mikä oli heidän metodinsa saada meidänkin – jotka uskomme armolahjojen vielä toimivan Kristuksen seurakunnassa – tavoittelemia armolahjoja: Suuren synnin ja suuren katumuksen jatkuvalla vuorottelu – joka on heidän mukaansa välttämätöntä sielun vahvistumiseksi. ”Juuri tässä jännitteessä uskovan sielu herkistyy. Nyt hän pystyy lukemaan ihmisten ajatuksia, parantamaan rukouksella ja ennustamaan tulevia tapahtumia.” Ja tosiaan he myös toimivat noin! Tyyliin – so what – suuren synnin (paljo) tekeminen ja katumus – ja a vot…

Voimaa, voimaa – enemmän voimaa

Kuten Peltola toteaa: Tämmöisestä taustasta nousi Rasputin.

”Hänet hyvin tuntevat kertoivatkin, että hänessä oli salaperäistä voimaa (Radzinski, 47). Hän itse koki, että hänestä lähti säteitä, eräänlaista hohdetta, joka tosin oli näkymätöntä (Radzinski, 295). Se antoi hänen silmiinsä monen mielestä suorastaan hypnoottisen voiman. Tämä hohde perustui hänen kykyynsä herkistyä. Herkistymisensä avulla hän pystyi lukemaan ihmisten ajatuksia, parantamaan ja ennustamaan.”

Rasputinin elämän tietäen on suorastaan karmivaa lukea siitä, kuinka tämä mies sai ihmiset vakuuttuneeksi siitä, että hän on Jumalan lähettiläs: Tarkkoja tiedonsanoja muistuttavia huomioita, tarkkaa ja täsmällistä omantunnon puhuttelua (toi esille syntejä ja pakotti tällä tavoin ihmisen ne tunnustamaan), todellisia parantumisia, hyvänolon ja rakkauden tunnetta,…rukousvastauksia.

… välitettynä

Varsin merkillinen on myös tämän Rasputinin ”voiman lähde”: 

”Rasputin väitti saaneensa hengellisen voimansa 1600-luvulla eläneestä pyhän miehen Simeon Verhoturjelaisen haudalta. Tuhannet olivat vaeltaneet tälle haudalle parin vuosisadan ajan parantuakseen vaivoistaan. Ihmeparantumista kerrottiin laajalti.”

Tai ehkä ei niinkään erikoinen, koska tänä päivänä useat kristilliset julistajat kertovat saaneensa voitelunsa joko juuri tällä tavoin jonkun haudalla tai jonkun evankelista, profeetat tai rukoilijan kautta… Ensin mainittu tapaus muistuttaa kovasti spiritismiä ja ”vainajahenkiin” turvautumista. Toisen vaara piilee siinä, että entä jos tämä ns. evankelista, profeetta tai rukoilija onkin itse harhassa. Mitä voitelua hän silloin ”siirtää”??? Kyllähän Raamatussa sanotaan, että Timoteuksella oli armolahja Paavalin kättenpäällepanemisen kautta ja Raamatussa puhutaan myös siitä, että rukousten kautta ihmiset täyttyivät Pyhällä Hengellä näkyvällä ja tunnistettavalla tavalla. Mutta huomio! Paavali ei ollut hakenutkaan ns. voiteluaan kenenkään haudalta, vaan Hänet oli kutsunut Kristus. Hän ei tiettävästi (pyydän anteeksi satiiriani, mutta seuraavantyyppisiä juttuja olen  kuullut perusteluina voiteluihin!) levitoinut paikasta toiseen, ei ajanut uusista kristityistä stressin henkiä pihalle – tai mitään muutakaan erikoista. Hän julisti evankeliumia – ja jos jossa kussa sattui olemaan demoni, hän käsi sitä lähtemään ja sillä siisti. Näistä asioista hän ei tehnyt sen enempää numeroa voitelunsa tueksi. Ja mikä tärkeintä, hän nautti opetuksellaan ensimmäisten kristillisten seurakuntien johtajan luottamusta; hänen opetuksessaan ei ollut mitään poikkeavia ja erikoisia kommenrevenkkeja. Hän yhtyi siihen evankeliumin julistajien ketjuun, jotka julistivat tosiksi ja oikeiksi ja Kirjoitusten mukaisiksi tunnetuista tosiasioista. Hänen keskuksen oli ristiinnaulittu ja Ylösnoussut Kristus ja pelastus Hänen kauttaan. Hänen julistuksensa keskiö oli aivan toisenlainen kuin hlystien – tai niiden meidän aikamme uskovien, jotka ovat niin ihmeiden perään, että evankeliumin julistaminen meinaa unohtua. Käännämme lähetyskäskyn ylösalaisin! Ensin ihmeet, sitten usko, sitten evankeliumi – Eikö sen pitänyt olla juuri toisinpäin?  

Mitäs jos…?

Jos Rasputin ilmaantuisi meidän aikanamme, mitä tekisimme? Ilmoittaisimmeko herätyksen alkaneen – ja uuden Hengen aallon rantautuvan Rasputinin suunnasta pian Suomeenkin? Tai niinkuin tsaaritar:

”Hän myös kaipasi uskon vahvistukseksi jatkuvasti uutisia Rasputinin tekemistä ihmeistä kuten oikeaan osuneesta säänennustuksesta, tsaarin kotiinpaluupäivästä jne.”

Jotain tuttua…

Seuraavassa on jotain karmivan tuttua, kun vertaan näkemääni ja kokemaani.

”Usko sairaudesta parantumiseen Kristuksen ja Rasputinin rukouksen avulla oli se sokaiseva voima, joka sitoi tsaarin ja hän puolisona Rasputiniin. He kokivat toistuvasti kuinka Rasputinin läheisyydessä heidän poikansa rauhoittui ja verenjuoksu pysähtyi. He näkivät monet kerrat omin silmin raamatullisen ihmeen tapahtuneen pojassaan. Kuka voi sellaista vastaan nousta.

Kaiken lisäksi Rasputin vakuutti vanhemmille vastoin lääkäreitä, että poika paranisi iän mukana. Hän ylläpiti heissä rohkeaa toivoa. Mihinkä uhraukseen vanhemmat eivät olisi valmiit, kun kysymyksessä heidän lapsensa kärsimyksien lievittäminen ja parantuminen vaarallisesta, varmaan kuolemaan johtavasta sairaudesta.”

Seuraavassa pitkä lainaus Peltolan tekstistä:

”Radzinski pohtiessaan Rasputinin vaikutusvaltaa tsaarittareen tuo esiin myös toisen näkökulman. Hän lainaa lasten kotiopettajan muistelmia: ”Hänen profeetalliset sanansa alkoivat entistä useammin ilmaista vain keisarinnan omia salaisia toivomuksia. Itsekkään sitä käsittämättä tsaaritar innoitti omaa innoittajaansa. Keisarinnan henkilökohtaiset toivomukset saivat Rasputinin julkituomina hänen silmissään ilmestyksenomaisen voiman ja auktoriteetin” (Radzinski, 243).

Sen jälkeen kun Rasputin oli tehnyt itsensä täysin korvaamattomaksi tsaarittarelle ja myös tsaarille, kukaan ei voinut nousta häntä vastaan. Ei pääministeri, ei tsaarin sisar, ei suku, ei kukaan. Tsaaritar tulkitsi kaikki hyökkäykset vain juoruiksi ja vihollisen vainoiksi todellista uskovaa vastaan.”

Autz… Juuri noin!

Kysymyksiä

Peltola jatkaa:

”Minulle Rasputinin elämänkerran lukeminen on ollut jatkuvaa pohdintaa siitä, miten on mahdollista, että Kristuksen nimessä Pyhän Hengen voimaan, profetoimisen ja parantamisen armolahjoihin ja rukousvastauksiin vedoten voidaan kietoa ihmiset ja viedä heidät harhaan. Meidän ajassamme tällainen harhaan meneminen koskettaa vain yhtä ihmistä ja ehkä hänen läheisiään. Tässä kirjassa taas kuvataan kuinka hengellinen harha johti suuren valtakunnan tuhoisaan vallankumoukseen.

Tsaari ja nimenomana tsaaritar eivät missään tapauksessa halunneet luopua ”jumalanmiehen” Rasputinin läheisyydestä ja tuesta ja siksi hylkäsivät sukunsa, muut neuvonantajansa, yleisen mielipiteen kritiikin ja lopulta koko maansa. He valitsivat Rasputinin ja antoivat valtakuntansa mennä. Tosin he itse eivät nähneet valintaansa tässä valossa. Itsevaltius oli sokaissut heidän mielensä.

Uskova, jolle Jeesuksen sairauksista parantava voima on mitä tärkein ja joka haluaa elää profetioiden valaistessa tietään on erittäin altis harhoille. Vaara on siinä, että hänen sitä huomaamatta ihme- ja voimausko sitookin hänet pimeyden voimiin.

Sellainen uskova, joka kuuntelee profetioita ajautuu herkästi luottamaan siihen, että Jeesus tai Pyhä Henki ohjaa häntä välittömästi, suoraan —  Millä hän voi silloin kontrolloida, että se Jeesus, joka häntä näin kuljettaa sisäisten äänien, merkkien ja profetioiden avulla on todellinen Jeesus eikä ”toinen Jeesus” (2 Kor 11:4; Matt 24:23-24; Matt 7:22-23)?

Rasputinin elämässä Raamatun sanalla ei ollut keskeinen asema. Hänelle oli tärkeintä saada tuo ihmeellinen herkistävä voima, joka teki hänet ihmemieheksi. Saadakseen tämän herkkyyden ja voiman Rasputin tarvitsi naisten läheisyyttä, heidän koskettamistaan, suutelemistaan, heidän paljaita ruumiitaan, saunomista heidän kanssaan ja sekä yhtymistä että kiihottuneen mielen katkaisemista. Jälkimmäiseen hän pystyi vain silloin, jos nainen teki määrätietoisesti vastarintaa. Mutta miksi hän tarvitsi tähän hengelliseen voimaherkistymiseensä nimenomaan nuoria ja kauniita rouvia? Mistä tällä tavoin saadussa herkistymisessä ja voimassa voi olla kysymys?

Kirja paljastaa myös profetioiden tuhoavan vaikutuksen valtiollisessa päätösten teossa. Muistan lukeneeni lehdestä kuinka suomalaisen kristillisen puolueen ministeri turvautui päätöksenteossaan profetioiden apuun. Onhan tietysti mahdollista, että profetioiden joukosta löytyy asiallista ja perusteltua viisautta ajallista elämää koskevissa asioissa. Mutta yleensä niitä kuunteleva suhtautuu niihin kuin todelliseen Jumalan sanaan ja ottaa ne täydestä. Tämä asenne harhauttaa! Profetiat veivät niihin sitoutuneet ja Rasputinin tapauksessa lopulta koko kansan tuhoon. Profetioiden valta voi olla todella pelottava niiden elämässä, jotka hyväksyvät ne jumalallisina totuuksina. Niitä ei voida arvostella, ne täytyy uskoa ehdottomasti. Näin silloinkin, vaikka ne johtavat aikaa myöten mielettömiin ratkaisuihin ja umpikujaan elämässä.

Tsaarin perhe ja muut Rasputin kannattajat eivät sietäneet minkäänlaista Rasputinin arvostelua. Arvostelija vainosi Herran todellista seuraajaa!

Case Åkerblom

Lainaus Annikki W i i r i l i n n an artikkelista Keskipohjanmaasta vuodelta 1969 ( Voit lukea artikkelin täältä

”Maria Åkerblomin nimi oli aikoinaan Kokkolan seudulla kuin punainen vaate, tai kuin räjähtävä ruutitynnyri – se sai tunteet kuohuksiin, se sai liikkeelle suoranaiset kansanjoukot ja kokonaiset omaisuudet vaihtamaan omistajaa; perheenjäsenet joutuivat sen takia eroon toisistaan; sen takia vannottiin – oikein ja väärin, ja siitä kirjoitettiin kaikissa maan, jopa naapurimaittenkin lehdissä. Siihen sisältyi sellainen voima, ettei sen vaikutusta voi olla ihmettelemättä vielä nytkään, kun tapauksista on kulunut lähes 50 vuotta”.

Miten on mahdollista, että tällainen henkilö saa otteeseensa älykkäitä, aluksi jopa skeptisiä ihmisiä, joista Åkerblomin kohdalla on kuuluisin metsänhoitaja Erkki Wartiovaara, jonka elämään Maria jätti lähtemättömän jäljen monella tapaa – jopa niin, että näyttää jossain vaiheessa korvanneen tämän vaimon (!). Kaikki alkoi siitä, kun Maria sai ”sanan Jumalalta”, että Wartiovaaran oli adoptoitava tuolloin 20-vuotias Maria (täysi-ikäisyyden raja oli 21 v). Myöhemmin profetioita piisasi muitakin, kuten 100 000 mk:n arvoinen hevonen (!) ja myöhemmin – jolloin moni muukin näyttää olleen profetioiden kohteena – lahjoitetut rakennuspuut 19-huoneiseen (!) kartanoon..!

Onneksi on aitoakin – ja sen perään meidän tulee olla!

Vaikka tuollaista karseutta näkee ja kuulee – tärkeintä on valvoa, pitää huolta siitä, että me tämän päivän kristityt  opimme Sanasta kuulemaan Hyvän Paimenen äänen  ja tuntemaan Hänet ja Hänen todellisen voimansa.

Tiivistelmän Maria Åkerblomin tarinasta voi lukea  tästä linkistä  

Tarina siitä, miten pitkälle Mariaa (ja Mariaan) sokeasti uskoneet kannattajat olivat valmiita menemään: antamaan oikeudessa yksissä tuumin vääriä valoja tilanteesta, josta olivat olleet matkojen päässä ja lopulta tappamaan asiaa tutkineen nimismiehen. Vankilaan tämä ”hengennainen” joutui – jotkut kannattajat hämmennyksiin ja toiset – eivät ollenkaan uskoaan Mariaan menettäneenä – pitivät kaikkea vain pyhien vainona ja pahoina puheina..

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Ei rauhaa

Muotioikkuja ja voitelu(je)n metsästämistä

Olen yli kahdenkymmenen vuoden ajan seurannut kristillistä kenttää – ja erityisesti sen karismaattista siipeä.

Viimeisimmän vuosikymmenen ilmiö tuntuu olevan se, että omaa ”voitelua” näiden piirien joillain tahoilla pyritään perustelemaan erinäisillä episodeilla, kohtaamisilla tai yliluonnollisiltä näyttävillä ihmeillä, ilmestyksillä tai profetioilla.

Olen kuullut kertomuksia, joiden mukaan jokin enemmän tai vähemmän tunnettu ”voideltu” on laittanut kädet päälle ja/tai vapauttanut jonkun – ja hupsis, voitelu on siirtynyt kertojaan; nyt hän kantaa ”Jumalan tulta mukanaan”.  Totean nyt vain, että uskon, että toki ihminen voi tuollaisissa tilanteissa olla Jumalan välikappale. Välillä minusta tuntuu, että voitelun siirtymisestä on tullut muotioikku – ja pahimmillaan tapa, jolla yritetään pönkittää omaa palvelutehtävää. Tuosta ei ole pitkä matka ”voitelun metsästämiseen”, voideltujen perässä juoksemiseen – tai toisen kristityn uskonelämän tason kyseenalaistamiseen tyyliin: Jos ei tuollaista kokemusta ole, onko voitelua ollenkaan?

Uskallan suoraan sanoa, että minulla ei tuollaista kokemusta ole – enkä seuraavilla riveillä pyri kohottamaan kutsumukseni, voiteluni tai palvelustehtäväni tasoa.

Itkuherätys

Sisikunnassani olen kokenut jonkinmoista levottomuutta. Ikävää jäytämistä – mutta sanoisinko, että en välttämättä pahalla tavalla. On asia, joka ei tunnu jättävän minua rauhaan. Palaan tuohon levottomuuteen tarkemmin seuraavilla riveillä. Tässä aluksi selitys sille, miksi juuri nyt tätä kirjoitan.

Olen erityisesti viimeisimmän vuoden aikana kysellyt kaikkien vaiheikkaiden elämäni käänteiden ohella Jumalan suunnitelmaa elämäni varalle. Totta kai (kuten myöhemmillä riveillä tulet lukemaan) on ajatuttanut se, että voisin löytää uuden tuoreuden siinä, mitä ikinä teenkin.

Seikkailujeni myötä olen tullut entistä varautuneemmaksi kaikenlaisten fiilisten suhteen – vaikka uskon edelleen Jumalan johdatukseen, niin luonnolliseen kuin meidän ihmisten silmissä yliluonnolliseenkin. Joskus olen saanut sisimpääni vaikutelman/ajatuksen, joka voisi viitata tuohon yliluonnolliseen, Jumalan yhteydenottoon. Usein se on koskenut jota kuta toista ihmistä, usein hädänalaista, joka on tarvinnut kipeästi rohkaisua, joskus oman elämäni tilanteita. Menneenä keväänä olin ymmärtävinäni, että Hengen kevät tulisi kohdalleni. Niin kävikin. Jotain ihmeellistä avautumista tapahtui elämässäni. Olen tehnyt vuosiin sellaisia asioita, jotka eivät aiemmin ”maistuneet”. On tuntunut, että maailma ympärillä on avautunut uudella tavalla.

Kesän ensimmäisen rippikoulun aikana koin jotain tosi merkillistä. Voisi sitä sanoa murtumiseksikin. Se oli jotain todella omituista… Joku olisi voinut sanoa, että nyt naisella psyyke heittää – on liian tiukoilla asioiden kanssa. Ehkäpä niinkin. Joka tapauksessa, oli ”itku kurkussa -olo”.

Kohtaaminen

Leirin jälkeen törmäsin Hilja Aaltosesta tehtyyn lehtijuttuun, jota olen aiemminkin lainannut tässä blogissani. Ymmärsin, että Hiljan ajatuksissa oli paljon sitä, mitä itse paraikaa koin. Sinänsä ei mitän uutta. Tuolloin, kun Toronto nauratti muita, itkin… Ja usein, kun olen ollut koskettavassa hengellisessä tilaisuudessa – oli se sitten messu tai jokin muu – liikutus on ollut merkki jostain, minkä olen tulkinnut Jumalan läheisyydeksi, joksikin mitä ei voi selittää. Sen sijaan minää korostavat, joskus meluisat tilaisuudet ovat saaneet minut suorastaan ahdistuneeksi.

Tein jotain ennen kuulumatonta. En Aaltosta ole koskaan livenä tavannut – mutta loikkasin mieheni kyytiin, kun tämä lähti käymään Tampereella. Minulla ei ollut hajuakaan siitä, ottaako Aaltonen ketään enää vastaan – saatika sitten minua, ventovierasta. Otti vastaan – vieläpä sydämellisesti. Käski sanomaan terveisiä ”ystäville”.

Emme paljon pystyneet kommunikoimaan, koska Aaltosen kuulo ei ole entinen. Herran äänen tuntuu kuitenkin aistivan selkeästi.

Edelleen oli veteraanilla sama huoli: Missä viipyy herätys? Sen piti jo tulla. Jokin pidättää. Ei se Jumalan vika ole, vaan ihmisten.

Aaltonen toisti viimeisimmissä haastatteluissaa esille tuomaa ”herätyksenteologiaa”. Tässä kentässä on liikaa matkakertomuksia. Liian vähän Golgatan sanomaa. Hän peräänkuulutti tuota itkuherätystä:

Jos papit itkisivät Jumalan edessä ja saarnastuolikin kastuisi kyynelistä, myös ihmisten sydämet kostuisivat.

Täytyy sanoa, että en ole tuommoista ravistelua kuullut missään! Totesinkin hoitajalle, kun tuolta huoneesta lähdin, että onko täältä miten moni lähtenyt ripsivärit poskilla, silmät punaisina. Uskaltaisin sanoa, että tuossa huoneessa oli jotain Suurta ja Pyhää.

Se, minkä tuo vierailu on jättänyt jälkeensä, on entistä vahvempi kaipaus tuohon, mitä olen aavistellut ja ollut kuulevinani Jumalan puhuneen, aitoon Jumalan työhön. Tuo työ ei tapahdu kivuitta. Näemmä on ensin oltava ahtaalla Jumalan edessä. Siksi tämän ”omituisen olotilani” olen tulkinnut.

Viime viikkoinen ”käpäläkoulu” (loukkasin jalkani ja jouduin pakkolepoon) toi aikaa käydä asioita läpi – mutta ikään kuin langanpää olisi ollut hukassa. Ehkä on vieläkin, mutta joitain ajatuksia on virinnyt nimenomaan tämän illan aikana.

Seuraavassa niitä. Toivon mukaan jaksat lukea ja pureskella. Palaan vielä menneisiin, koska siellä on pitkälti se vertailupohja, johon etsimääni vertaan.

Olen uskonelämässäni halunnut aitoutta ja kompromissitonta Jeesuksen seuraamista

Siitä huolimatta huomasin muutama vuosi sitten seuranneeni jotain muuta kuin Jumalan tahtoa – vieläpä vuosi kaudet! Ydinongelmaksi olen jälkikäteen ymmärtänyt sen, että ihmisten mielipiteet olivat monta kertaa määräävämpiää kuin, mitä Sanassa – ja monta kertaa myös sisikunnassani – tunsin oikeaksi. Kun ”voideltujen” inhimillisyys ja lihallisuus – jopa arvokkaiden Jumalan (armo)lahjojen väärinkäyttö – kaikessa karmeudessaan paljastui, olin kauhuissani: Missä oikein olen ollutkaan mukana? Miten monta ihmistä minä olen vienyt mukanani harhaan? Mitä olen ollut tukemassa?

Tapasin liian monta ihmistä, jotka ovat pettyneet siihen, kun uskossaolo on ollut erilaista kuin heille on markkinoitu.

  • Asiat eivät ole ratkenneetkaan.
  • Kaikki sairaudet eivät ole parantuneet.
  • Rahaa ei ole tilillä satakertaisesti, vaikka heille on niin luvattu, kun he uhraavat tietylle puhujalle tietyn summan.
  • Profetiat eivät ole toteutuneet.

Nämä ihmiset ovat syyttäneet itseään asiaintilasta. Pahimmillaan myös nämä ”voidellut” markkinoijat ovat syyttäneet heitä; ”epäonnistuineilla” on liian vähän uskoa.

  • Miksi kenellekään ei ole tullut mieleen kysyä, miksi tämän nk, voima ei näissä voidelluissa ole ollut niin ”suuri”, että henkilö olisi noussut pyörätuolista aidosti ja oikeasti?
  • Miksi vilpitöntä kristittyä täytyy syyttää tämän heikkouskoisuudesta?
  • Miksi kenellekään ei ole tullut mieleen kysyä, että tämä nk. voideltu julistaja voisi pettää itseään ja pettää kuulijaansa?

Aitoa Jumalan voitelua ei tarvitse pönkittää matka- eikä ihmekertomuksilla! Ihmettä ei tarvitse pusertaa tai painostaa esiin. Ei Kristuskaan niin tehnyt. Ihmiset, jotka olivat aidosti saaneet avun elämäänsä, kertoivat. Maine kiiri Hänen edellään. Aito Jumalan voima voitti synnin ja pimeyden vallan ilman pusertamista ja painostusta.

Jumalan aitoa ihmettä ei tarvitse ”pumpata”. Kun Hän on aidosti läsnä, Hänen voimansa murtautuu esiin. Jumalan aito ihme kestää tarkastelun. Silloin ei tarvitse tukkia kriitikoiden suita vaan voi sanoa: ”Katsokoot. Uskokoot tai olkoot uskomatta.”

  • Pelastunut on pelastunut.
  • Elämä on muuttunut.
  • Parantunut on parantunut.
  • Ja mikä tärkeintä – näillä ihmisillä on rauha Jumalan kanssa!

Aidolla on väliä

Epäaitoon törmääminen aiheutti pitkäaikaisen kriisin. Aidon Jumalan työn näkeminen on auttanut uskomaan myös aidon olemassaoloon. Tuo aito ei ole jättänyt minua rauhaan: Jossain sen on oltava; joskus sen on tultava esiin.

Sanoisinpa niinkin, että tänä päivänä ovat harvassa ne, jotka etsivät aitoa, Jumalan työtä. Aikamme opetus rohkaisee etsimään ilmiötä, voimaa ja kokemuksia välittämättä siitä, onko Jumala, liha, sielu – vai peräti sielunvihollinen – siinä mukana. Tärkeintä on, että jotain tapahtuu! Sellaista, joka uskaltaa kysyä tai kyseenalaistaa, voidaan moittia tai syyttää esimerkiksi Pyhän Hengen pilkasta tai Pyhän Hengen kahlitsemisesta.

Jos uskomme, että Pyhä Henki on Totuuden Henki, myös meidän pitäisi olla totuuden perään. Pilkka ja kahlitseminen on eri asia kuin aitoudesta varmistuminen.

Erityisesti Pyhää Henkeä ja Hänen työtään korostavat osaavat Galatalaiskirjeen viidennen luvun Hengen hedelmät etu- ja takaperin. Samaa kreikankielistä ilmaisua Hengen hedelmästä käytetään myös Efesolaiskirjeen viidennessä luvussa, kun puhutaan valkeuden hedelmistä: hyvyydestä, vanhurskaudesta ja totuudesta – ja kehotetaan tutkimaan, mikä on Herralle otollista. Kohdassa käytetään sanajuurta, josta tulee myös sana dogmatiikka. Kreikankielinen sana dogmatidzoo tarkoittaa nimittäin

  • testata, koetella, tutkiskella
  • tutkia, onko jokin sääntöjenmukainen
  • koetella, niin kuin metallia koetellaan
  • katsoa, onko jokin aito vai ei
  • päätyä siihen, että jokin on aito tällaisen tarkastelun seurauksena.

Tällä varmistutaan siitä, että se mikä käsissämme on, on Herran hyväksymää ja Häntä miellyttävää (euarestos).

Haluan nähdä sen aidon!

Aitous ei viime aikoina ole jättänyt minua rauhaan toisellakaan tavalla. Haluan nähdä tämän aidon ilmestyvän meidän kristittyjen elämään – ja sitä kautta meidän seurakuntiimme!

Haluan nähdä aidon Kristuksen kirkkauden ilmestyvän ja tuovan esiin peitossa olevat kätköt. Haluan aidon vapauden koittavan niin Jumalan lapsille (jotka mekin voimme olla erilaisten orjuuksien alla) kuin niille, jotka ovat vieraantuneet tästä lapseudesta.

Olemmeko me valmiita?

Vai Meme

  • Haluammeko me pitää kiinni omista rajoituksistamme?
  • Haluammeko tehdä asiat meidän tavallamme?
  • Haluammeko asioiden tapahtuvan meidän kauttamme?
  • Ehkä vieläpä niin, että meille on siitä hyötyä?

Herätyksen este ei niinkään ole pimeä maailma eikä pahan pidättävä valta, vaan me: Meidän julistuksemme, meidän mielihalumme, meidän vallanhalumme. Se, että me haluamme meille, meidän kauttamme.

Silloin kun me olemme valmiit antamaan Herralle avoimen valtakirjan, valmiit sanomaan oikeasti Kristusta Herraksemme, alkaa tapahtua.

Meillä on tuore leipä maailmalle. Meillä on myös tuore voitelu Jumalalta. Ei toisten ”voideltujen” käsien kautta, vaan rukouksessa saatu. Välttämättä aitous ja tuoreus ei tee meistä suosittuja – Sana tekee sen, mitä varten Jumala on sen lähettänyt. Jumalan Sana ei tyhjänä palaa. Se saa aikaan todellista muutosta meissä, läheisissämme ja ympäristössämme. Joskus vastustusta, joskus kipeää kirvelyä – lopulta parantaen, jos niin sallimme.

Meidän täytyy ensin tyhjentyä omasta itsestämme, omista kunnianhimoisista asenteistamme, omista metodeistammekin – ja antaa koko elämämme elävänä uhrina Herrallemme. Tuli voi kuluttaa paljonkin pois. Hänen kirkkautensa paljastaa raadollisuutemme ja mahdottomuutemme. Sellaisena Herra näyttäytyy vaikuttavissa ilmestymisissään Moosekselle, Jeremialle, Jesajalle, Hesekielille, Pietarille ja Johannekselle. Samalla hän kohtaa heidät vapauttaen ja puhdistaen. Kenet alttarilla otetulla hiilellä, kenet rohkaisten käskien vahvistumaan. Kenet anteeksiannon lupauksella tai sanalla antaen jokaiselle tehtävän mennä ja julistaa.

Rukoilen, että tämä hinku aidon perään syvenisi omalla kohdallani, meissä, meidän seurakunnissamme. Uskallatko rukoilla kanssani samaa?

66. Ihmeillä vai ilman

Minusta tuntuu, että meillä kristityillä on puheenaolevasta aiheesta kaksi äärimielipidettä – ikään kuin on-off -asennot:

Joko: ”Ei minun elämässäni mitään ihmeempää tapahdu…” (melkein off-asento)

tai ”Ei, jei, ihmeitä ei tapahdu…” (täysin off-asento)

tai sitten: ”Minun elämäni on yhtä ihmettä… Eilenkin, kun kävin tuossa lähikaupassa, niin…” (täysin on-asento). Toisten elämä näyttää olevan yhtä ihmettä.

Meidän pitää olla näiden ihmeidenkin kanssa rehellisiä – ja realisteja: Nähdä, että Jumalan käden jälki näkyy elämässämme; emme edes hengittäisi ilman Hänen huolenpitoaan. Näin ollen voimme nähdä Jumalan kädenjäljen luomakunnassa varsin monessa paikassa: Voimme nähdä yhtä lailla päivittäisen toimeentulon kuin sairaalan hoitohenkilökunnan tai yhteiskunnan tukiverkon siunauksena ja huolenpitona, joka tulee loppu perin Ylempää. Toisaalta meidän ei kannata liioitella: lähteä ”ihmehössötykseen”, jossa näemme merkkejä siellä ja merkkejä täällä; emme saa väärällä tavalla etsiä johdatusta liikennevalon vaihtumisessa, etc. 1)

Esimerkiksi kertomus Eliasta Jumalan kohtaamana kertoo hyvin tästä, että Jumala voi olla melko toisenmuotoinen kuin me olettaisimme: Elia ei kohdannut Jumalaa myrskyssä eikä tulessa – vaan hiljaisessa tuulen hyminässä. Niin tuli kuin tuulikin ovat Pyhän Hengen vertauskuvia – ja voima on yksi Jumalan ominaisuus. Jumala olisi siis aivan hyvin voinut ilmestyä niin myrskyssä kuin tulessakin – mutta ei Hän ilmestyi nimenomaan Elialle hiljaisessa tuulen hyminässä.

Miksi? – Ehkäpä siksi, että Jumala tiesi, että Elia tarvitsi juuri tuollaista kohtaamista. Eikö meidänkin pitäisi uskaltautua luottamaan siihen, että Jumala kohtaa myös meidät ”oikealla tavalla”, joka ei välttämättä ole sama tapa kuin tapa, jolla hän kohtaa jonkun muun, mutta se on se tapa, jolla Hän haluaa kohdata meidät?

Lauletaanhan eräässä hengellisessä laulussa: ”Tulkoonpa hiljaa tai myrskyn lailla, voimaasi tarviin, Jumalain.” Todellisuus on se, että tarvitsemme kuitenkin Hänen voimaansa.

60. Pikaruokaa vai kestoratkaisuja?

Aikamme on ”pika -alkuinen”. Meille tarjotaan pikaruokaa ja kaikenlaisia pikaratkaisuja, kuten painonhallintaan helppoja ja nopeita ratkaisuja, rahaongelmiin pikalainaa, jne.

Hengelliseen elämään sovellettavina pikaratkaisuina tarjotaan:

  • oikean, ”voidellun” kirjan lukemista
  • oikean, ”voidellun” julistajan kuuntelemista/ rukoiltavaksi menemistä
  • tietyn metodin noudattamista rukouselämässä
  • ylistyslaulua
  • jne., jne.

Pikaratkaisut eivät korvaa pitkän  matkan ohjelmaa. Kuin ”kolmella pikavinkillä rantakuntoon” -ohjelmat kuunaan ne näyttävät toimivilta, kun ”paketoidaan oikein”; käytännössä ne osoittautuvat kestämättömän toimimattomiksi.

Mikään ei korvaa henkilökohtaista suhdetta Kristukseen – eikä kasvuakristittyinä pitkässä juoksussa: ei eläminen toisen uskon kautta, eivät ravitsevatkaan hengelliset tilaisuudet – noista pikaratkaisuista puhumattakaan. Mikään ei korvaa henkilökohtaista rukouselämäämme tai Sanan eteen pysähtymistämme.

Tässä kasvussa emme voi luvata toisillemme menestystä ilman ”verta, hikeä ja kyyneleitä”; vaivannäkö, kasvukivut, kysymykset – jopa kyseenalaistaminen – kuuluvat kasvuun.

Jeesus marssitti seuraajansa ”rukouskammariin”. Ovi piti sulkea perässään ja olla kahden Herran kanssa.

Vanhan testamentin Jeremia oli samoilla linjoilla: Hän moitiskeli aikansa profeettojen enemmistöä siitä, että he apinoivat toistensa sanoja ja näkyjä – ja totesi, että jos nämä profeetat olisivat olleet Herran neuvottelussa, he puhuisivat Herran sanaa.

Sanan tuntemisen tarve – ja Hänen henkilökohtaisen opastuksensa tarve on jokaisen meidän elämässä.

Ei kun mars, mars… Rukouskammariin!

38. Valtuuksitta valtaajat

Jokaisen paikan, jonne jalallanne astutte, minä annan teille, kuten olen Moosekselle luvannut.(Joos 1:3)

Tiedän tätä kohtaa käytetyn niin paikkakuntien kuin työpaikkojenkin ”valtaamisessa” ”hengellisessä” mielessä.

Hetkinen… eikö jakeen lopussa puhuttu siitä, että Jumala oli luvannut asian nimenomaan Moosekselle ja se koski nimenomaan ”Luvatun maan” valtaamista? Lupaus oli annettu tietylle ihmiselle ja tiettyyn tilanteeseen – eikä ja siten välttämättä ole ollenkaan sovellettavissa tilanteeseen, jossa vallataan jokin paikkakunta, työpaikka tai koti.

Itse en enää kokemusteni jälkeen laskisi yhtäkään porukkaa valtaamaan minun kotiani tai työpaikkaani tällaisilla perusteilla. Kodin kristillinen siunaaminen on asia erikseen. Se, että joku väittää tällaisella ”paikkaan astumisella” ottavansa haltuunsa jotain minulle kuuluvaa, on vähintään epäilyttävää. Emme voi myöskään vallata mitään työpaikkaa tai paikkakuntaa ”meille” – koska ei meillä ole tuollaiseen enempää Mooseksen kuin Luvatun maankaan ”valtuuksia”.

Minuun otti yhteyttä talon isäntä, jonka koti oli tällä tavoin ”vallattu”. Kodin omistaja kertoi olevansa ahdistuneensa kodissaan valtaustoimituksen jälkeen. Isännän tivattua syytäjulistajalta (joka oli ollut tuossa ”valtaustoimituksessa), tämä oli vastannut, että kyseisellä paikkakunnalla oli ”kuoleman henki”; oli parempi muuttaa pois ja myydä talo. Röyhkein osa jutussa oli se, että julistajalla oli kanttia profetoida kodin omistajaa antamaan myynnistä saamansa rahat julistajan ”korvamerkitsemiin kohteisiin”. Röyhkeää, Jumalan Sanaa kunnioittamatonta omanvoitonpyyntiä, joka isännän kuvaaman ahdistuksen jälkimaininkeineen muistuttaa enemmän manaamista kuin Luvattua maata.