Näennäisesti puhdasta?

Purossa oleva vesi on puhdasta – näennäisesti. Tarkemmin kun vettä katsoo, siellä näkee ihmisten pois heittämiä roskia. — Samaan tapaan näen hengellisen kentän. Jumalalta lähtevä on lähtökohdiltaan puhdasta ja kaunista; ihminen tuo siihen mukanaan mutkat ja muhkurat. Vettä aidosta lähteestä

Surullista. Hämmentävää.

Aihepiiriä liipaten ovat syntyneet blogin reilu 1200 kirjoitusta. – Tässä linkkejä niistä muutamiin.

Välttämättä hyvä puhe, oikea opetus, eivät edes nk. ihmeet, ole merkki siitä, että henkilö olisi oikeilla vesillä

”Onhan hän puhunut siellä seurakunnassa hyvää sanaa.”

Tässä meidän ihmisten ajatuksen menevät monesti solmuun ihmisten ja ilmiöiden hedelmää arvioidessamme: Kukat NÄYTTÄVÄT aidoilta, oikeilta kukilta. Ovatko ne aitoja, selviää vasta lähemmässä tarkastelussa. Hedelmäntunnistamiskoulu – Osa 1

Aidon tunnistaa usein rosoista.

Jumala on enemmän kuin tuulet ja tuiverrukset, joita kohtaamme

Sanoja enemmän juttelee syvä pohjavirta, joka kertoo Jumalan rakkaudesta ja uskollisuudesta, jota eivät voi suuret vedet hukuttaa ja joka ei ole kauppatavaraa enempää kuin kimallettakaan (Vrt. LL 8: 6,7) Aitoa herätystä etsimässä

Kun on synteettistä, on myös aitoa

Synteettisen olemassaolo on varma merkki siitä, että aitokin on olemassa. Lisäksi tämän aidon on pakko olla arvokasta, kun joku on valmis turvautumaan synteettiseen korvikkeeseen! Synteettistä vai aitoa

Useimmiten elämä on monisyisempää kuin mustavalkoinen totuus-harha -akseli

Hengelliseen elämä ja kasvu edellyttävät aikaa ja paneutumista

Pitää olla pikariisiä, pikahiutaleita, pikajumppaa. Olemme niiiiiiiiiiin kiireisiä! Miten kummassa aiemmin on ollut aikaa keittää ohrapuuro kokonaisista ohrasuurimoista?

Onko asian laita näin myös hengellisyydessämme: Kaiken pitää olla helppoa ja nopeaa – mieluummin valmista tai ainakin puolivalmista. Pikariisiä ja pikahengellisyyttä?

Tämä ei ole valmistalopaketti avaimet käteen -periaatteella. Helppoa se niin olisi! – Tämä vaatii meiltä sitä, että itse omina itsenämme asetumme Herran ja Hänen Sanansa eteen. Olemme Hänen puhuteltavinaan ja lähettäminään. Aitoa herätystä etsimässä

Aito ennallistaminen mahdollistuu perinpohjaisen totuuden kautta

Aitoa ennallistamista ei ole ilman perinpohjaista totuutta. Kysymys on samasta kuin jos yrittäisimme tehdä ruostepaikkausta ottamatta jokaista ruostepilkkua kiinni. Jos niin teemme, ruoste pukkaa läpi.     Aito ennallistaminen

Huokaus aidon perään

Tunnun palaavan tähän teemaan uudestaan ja uudestaan: Huokaukseen aidon perään.

Ajatuksiini pääset kiinni lukemalla seuraavat artikkelit:

Minulle suuri yllätys oli, että tilaisuudessa olotilani oli ristiriitainen. Ilmapiiri tuntui olevan sekava. Siellä ei ollut rauhaa. Julistaja julisti asiaa. Jeesus oli hänen juttunsa- Jeesus oli jopa julistuksen keskiössä. Niin oli rakkauskin; piti rakastaa myös vihamiestä. Järjen tasolla pystyin sanomaan aameneni; sisikunnassani vallitsi sekaannus.

Aitoa herätystä etsimässä

 

Jossain sen on oltava; joskus sen on tultava esiin. — Rukoilen, että tämä hinku aidon perään syvenisi omalla kohdallani, meissä, meidän seurakunnissamme. Uskallatko rukoilla kanssani samaa?

Ei rauhaa

 

 

Miltä Elämä tuoksuu?

Pauliina, sinä tuoksut ihan mummolalta.

Hämmennyin pahanpäiväisesti. En ymmärtänyt aluksi ollenkaan, mitä oppilas tarkoitti. Mietin todenteolla, miltä mahdoin tuoksua.

Sitten ymmärsin: Lähestyimme joulua. Minä taas käytin eteeristä öljysekoitusta, jossa oli muun muassa kanelia, neilikkaa ja appelsiinia – useassa kiinteistössä ilmaantuvia sisäilmaoireita helpottaakseni. Totta kai tuoksu oli tarttunut vaatteisiini ja kulkeutunut kouluun – ja muistutti oppilasta mummolan joululeipomusten tuoksusta.

Kiitos olkoon Jumalalle, joka aina kuljettaa meitä Kristuksen voittosaatossa ja antaa meidän kaikkialla levittää Kristuksen tuntemisen tuoksua! – Kiitos olkoon Jumalan, joka aina kuljettaa meitä voittosaatossa Kristuksessa ja meidän kauttamme joka paikassa tuo ilmi hänen tuntemisensa tuoksun!  2 Kor. 2: 17

Paavalin sanojen taustalla on kuva roomalaisesta sotilaskulkueesta

Voitetun taistelun jälkeen armeija marssi johtajansa johdolla kaupunkiin sotasaaliin – ja sotavankien kanssa. Voitonmerkiksi poltettiin suitsukkeita ja/tai levitettiin tuoksuvia yrttejä paraatin kulkureitille. Tuoksu kertoi voitosta – ja tuoksu kertoi tappiosta.

  • Jeesukseen Kristukseen uskova, Häneen elämällään nojautuva voittajan puolella. Hänelle tuoksu on elämän tuoksu.
  • Jeesuksen Kristuksen ja uskon ”niikseen jättävä” edelleen pahan talutusnuorassa ja pahan puolella. Hänelle tuoksu (ellei linja muutu) kuoleman tuoksu.

Eteerisiä öljyjä voi ostaa pulloissa ja purnukoissa; Kristuksen tuoksu tarttuu Hänen läsnäolossaan

Aidot eteeriset öljyt ovat hyvin haihtuvia. Ne vapauttavat tuoksun ympäristöön, kun vain avaamme pullon. – Silti tuoksun kanssa ei tarvitse pihtailla. Tuoksun on tarkoituskin levitä ympäristöön.

Meidän ei tarvitse ”yrittää olla tuoksuvia”. Se, että tuoksumme Kristukselta, seuraa siitä, että olemme viettäneet aikaa Hänen kanssaan. Voimme jatkuvasti hakeutua ainutlaatuisen Elämän tuoksun alkulähteille, Kristuksen läsnäoloon.

Aidot eteeriset öljyt, eivät nappaa ympäristöstä vaikutteita; ne säilyttävät ainutlaatuisen tuoksunsa

Suitsukkeen tuoksu oli kiinteä osa vanhan liiton pappien jumalanpalvelusta. Tuoksu ei jäänyt vain temppeliin, vaan kulki heidän vaatteissaan sinne, minne he menivät. Kristuksen tuoksun tulisi olla luonnollinen ja kiinteä osa myös meidän elämäämme, ”uuden liiton pappeina”.

Papit tulivat temppelistä suitsukkeen tuoksu vaatteissaan, mutta heillä ei ollut lupaa tehdä suitsuketta mihinkään muuhun kuin sen alkuperäiseen tarkoitukseen: Kristuksen tuoksu on tarkoitettu pelkästään ja ainoastaan tuoda tiettäväksi Jumalan valtakunnan todellisuus, ei siksi, että jotenkin hyötyisimme siitä tai käyttäisimme sitä omien etujemme ajamiseen.

Tuoksu herättää reaktioita

Evankelistatuttuni kertoi majapaikkansa ulkopuolella tapahtuneesta episodista: Kerrostalon ulkopuolella häntä vastassa oli ollut nainen, joka oli syyttänyt tätä evankelistaa pahasta hajusta ja alkanut heristää keppiä hänen edessään. – Tämä evankelistaoli hämmentynyt yhtä lailla kuin minäkin aikanaan em. koululla. – Hän ei mielestään haissut mitenkään erikoiselle. – Nainen vaan jatkoi kepillä heristelyä. – Evankelista komensi pistämään kepin pois, että hän pääsisi jatkamaan matkaa.

Reissullaan evankelista oli aikaa miettiä tapahtumaa. Hän tuli siihen tulokseen, että nainen ”aisti” hänessä olevan Jeesuksen ja reagoi Jeesuksen läsnäoloon ja koki sen epämiellyttävänä.

Evankelista palasi takaisin majapaikkaansa ja seuraavana aamuna käveli majapaikastaan ulos. Tällä kertaa nainen pisti kätensä nenänsä suojaksi, suojautuakseen ”hajulta”.  Nainen aisti evankelistassa Jeesuksen.

Itselleni kävi erään koulun pienryhmässä samantyyppinen tapaus. Yhdeksän yläasteikäistä, tyyliin Tommi Ei-Voi-Vähempää-Kiinnostaa marssii luokkaan. Tämä on joku helluntaitäti. Tulossa on tylsä tunti. Hei, pistetään sen kustannuksella vähän vitsiksi -asenteella. Yksi rojahtaa pienryhmätilan sohvalle pitkin pituuttaan ja nostaa asenteensa korostukseksi kengät pöydälle. Toinen hautaa päänsä käsiinsä, kun istuu pulpettiinsa. – Kolmas haistelee luokan ilmaa ja sanoo: ”Mikä täällä tuoksuu? Täällä on raikasta…” – Jälleen hämmentävä kokemus… Nuoret miehenalut olivat 15 minuuttia aiemmin lähteneet samasta luokasta. Luokka noin periaatteessa oli samassa jamassa kuin monen muunkin välitunnin jälkeen. – Ajattelen jälkeen päin, että tämä nuori mies aisti tuoreuden ja raikkauden, joka tulee Jeesuksen läsnäolosta.

Useimmiten reaktiot eivät tule noin hajuvetoisesti. Ihmiset kuitenkin reagoivat siihen, mitä edustamme, jos se on vähääkään esillä. Jeesus tuoksui Jumalan läsnäololta. Niin myös meidän tulisi tuoksua. Vaikka se herättäisi tunteita laidasta laitaan.

Siellä, missä Jeesus liikkui, tapahtui. Jeesuksen läsnäolo herätti kaipausta ja toivoa – ja vastustusta.

  • Osa alkoi miettiä syvällisesti pelastusta

  • Osa kaipasi parantumista

  • Osa hankasi vastaan kaikin mahdollisin tavoin

  • Osa hyökkäsi avoimesti kohti

Enemmän kuin ympäristömme

Olen tavannut monia kristittyjä, joita kiusaa esimerkiksi työpaikan puheenaiheet tai taustalla soitettu musiikki. Ne edustavat toisenlaista tuoksua kuin, mikä itselle on tuttu, luontainen ja rakas. Joskus taustalla on motiivi: Näytetään tuolle uskikselle. – Ja niin jutun suunta ja soitettu musiikki muuttuu entistä haastavammaksi.

Tällaisen koettelun äärellä meidän kannattaa pitää mielessä, että Hän, joka meissä on, on voittanut maailman.

Kalpea kuva arkisesta elämästä: Yksi käyttämäni eteeristen öljyjen sekoitus on oikea ihmeaine: Se ei suinkaan peitä epämiellyttävää hajua, vaan eliminoi sen. – Viime kesänä ihmettelin kotonani omenan tuoksua. Tai pikemminkin käyneen omenan. – Mikä merkillinen, eikä kovin miellyttävä haju. – Syy selvisi, kun ajattelin asiaa ääneen. Poikani oli ostanut ilmanraikastimen – ja kun haju ei häntäkään miellyttänyt, pisti sen huoneensa roskikseen, josta käynyt omena -esanssi levisi koko asuntoon. – Laitoin diffuusoriin tuota eteeristä ”ihmeöljyä” – ja haju katosi. – Niin myös meissä oleva Kristus ja Hänen tuoksunsa on enemmän kuin se, mikä ”tuoksuu” ympäristössämme.

Me käännettiin se ”sinun kanavallesi”

Eräs yrittäjä kertoi, miten hän työmaallaan viipyi joskus muita pidempään ja vaihtoi radiokanavan Deille. Päivän päätteeksi hän vaihtoi kanavan takaisin Radio Rockille, jota muut kuuntelivat. Yhtenä iltapäivänä eräs työmaan työmiehistä ruuvasi radiota Dein taajuudelle sanoen: ”Me laitettiin se siun kanavalle.” Ilmeisesti yrittäjä oli unohtanut radion ainakin kerran ”taajuudelleen”, mikä pistettiin merkille työporukassa.

Uskovan yrittäjän elämässä tuoksui Kristus. Suolan tavoin läsnäoleva kristillisyys lähensi työporukkaa uskonasioihin tavalla, joka ”miekkalähetyksellä” (käänny tai kuolet) olisi jäänyt unelmaksi.

Mitä pitäisi ajatella (taas tästä) skandaalista?

Jälleen yksi skandaali tunnetun, kristillisen julistajan elämässä. Tapahtuu se, minkä perään blogissani säännöllisin väliajoin huhuilen: Totuus tulee julki.

Pitäisikö sanoa:

Niinhän siinä sitten kävi… Johan minä sanoin…

Vai … olla murheissaan ja rukoilla…

Itse kallistun toisen vaihtoehdon puoleen: Jokainen Jumalan valtakunnan työntekijä on kallisarvoinen omalla paikallaan. Kenenkään etu ei ole, että hänelle käy jotain, mikä romuttaa hänen elämän(työn)sä ja sanoman.

Pysykäämme horjumatta tunnustuksessa ja toivossa, sillä hän, joka on antanut meille lupauksensa, on luotettava. Pitäkäämme huolta toinen toisestamme ja kannustakaamme toisiamme rakkauteen ja hyviin tekoihin. Hepr. 10: 23, 24

Viisautta on rukoilla myös omalle kohdalleen:

Älä anna minussa häpeään joutua niiden, jotka odottavat sinua, Herra, Herra Sebaot. Älä salli minussa pettyä niiden, jotka etsivät sinua, Israelin Jumala. Ps. 69: 7

 

Jos jokin asia mietityttää sinua tai haluat, että puolestasi rukoillaan, voit täyttää alla olevan lomakkeen.

90. Hedelmä ratkaisee

Kaksi tärkeää must -asiaa

”Minä olen viinipuu, te olette oksat. Se, joka pysyy minussa ja jossa minä pysyn, tuottaa paljon hedelmää. Ilman minua te ette saa aikaan mitään.”

Joh 15:5

Jeesuksen sanat riisuvat meidät itseriittoisuudestamme.

Jeesus sanoo olevansa viinipuu, jonka oksat me olemme. Meidän elämämme ja kuolemamme kysymys hengellisessä elämässä – ja iankaikkisuudessa – riippuu siitä, suostummeko me olemaan oksia Hänessä. Siitä riippuu myös toteutammeko Hänen meille antamaa tehtävää: Kannammeko me hedelmää.

Kaiken tämän Jeesus liittää itseensä: Ilman Häntä emme voi saada aikaan mitään. Ilmaus on vahva: Jeesus sanoo, että tosiaankaan me emme voi emmekä kykene tekemään jotakin ilman häntä; meillä ei ole siihen kykyä, voimavaroja, asennetta, suotuisia oloja tai oikeutusta (käytetty sana dunamai käännettynä Thayer’s Greek Lexiconin mukaan).

Yksi kanto kaskessa – itsekkyys

Toki – niin kuin on tuossa oikean ja väärän, aidon ja epäaidon välisessä rajanvedossa – tullutkin esille, ihminen ja yhteisö voi kantaa ”hedelmää” – orjantappuroita tai lihan tekoja, Raamatun termejä käyttääkseni. Ihan yhtä lailla kuin orjantappuroiden kohdalla, hedelmien kurkottamisessa saa vain kädet täyteen piikkejä – ja ravitsematta.  Lihan teot ovat itsekkään luontomme tekosia – ja kauneimmillaankin täyttävät omia intohimojamme ja tarpeitamme.

Herra puhui profeetta Jesajalle:

”Huuda kurkun täydeltä, älä arkaile, anna äänesi kaikua kuin pasuuna! Kerro kansalleni sen rikokset, Jaakobin suvulle sen synnit.” (Jes. 58:1-)

Kun Jumala nuhtelee oikeasta asiasta

Minua he ovat etsivinään päivästä päivään ja kyselevät tietoa minun teistäni niin kuin kansa, joka noudattaa vanhurskautta eikä ole hylännyt Jumalansa säätämää oikeutta. He pyytävät minulta oikeudenmukaisia tuomioita, he pyytävät Jumalaa puolelleen ja sanovat: ”Miksi sinä et huomaa, kuinka me paastoamme? Etkö näe, kuinka me kuritamme itseämme?”

Miksi Jumala sitten nuhtelee kansaa? Sehän tekee aivan oikein? Etsii Herraa, kysyy Hänen tahtoaa. Ulkonaisesti kaikki on oikein. Mikä on vialla?

”Näen kyllä! Paastopäivänäkin te ajatte omia etujanne, te ahdistatte niitä, jotka raatavat puolestanne.” (Jes 58: 3) Jaakobin kirje täydentää kuvaa: ”Te olette riistäneet palkan työmiehiltä, jotka ovat leikanneet teidän peltonne. Kuulkaa: se palkka huutaa, ja korjuuväen valitukset ovat tulleet Herran Sebaotin korviin. Te olette maan päällä eläneet yltäkylläisyydessä ja mässäilyissä, te olette lihottaneet sydäntänne teurastuspäivänä. Te olette tuominneet ja surmanneet viattoman; ei hän asetu teitä vastaan.” (Jaak. 5:4-6)

Hedelmä se on joka ratkaisee

Sanoma on yhteiskunnallinen ja hengellinen. Kysymys näyttää tosiaan olevan niinkin arkisesta asiasta kuin työnteosta ja palkanmaksusta! Jesajan kritiikki puuttuu sapatinviettoon. Näyttää siltä, että työnantaja ei sallinut näiden työntekijöiden pitää sapattia, jonka Jumala oli nimittänyt pyhä- ja lepopäiväksi. Jopa niin, että työnantajat näyttävät prässänneen työntekijöitään entistäkin suurempiin tuloksiin. Jaakobin kirjeen kohdassa kysymys on selkeästi siitä, että nämä yltäkylläisyydessä elävät haalivat omiin taskuihinsa tuoton (kertoohan tuosta sekin, että kolikot olivat kohdan mukaan ehtineet ruostumaan!!!) – ja jättivät työntekijän nuolemaan näppejään.

Eipä lipsahdeta kauas tutusta aiheesta: väärinkäytöksistä hengellisessä kentässä. On ollut karmivaa lukea menestystä julistavien evankelistojen  loistoautoista ja -huviloista, samoin kuin kristitystä yrittäjästä, joka piti työmoraalia yllä opetuksella – eikä maksanut ylityötunneista senttiäkään, vaikka excel -käyrillä samaan aikaan kertoi yhtiön tuottamista voitoista.

Näyttää lisäksi tuolloin(kin) olleen, että kritiikkiä esittäneet joutuivat vaikeuksiin – tai menettivät päänsä. Jeremia pudotettiin kritiikkinsä takia kaivoon ja hän joutui julistuksensa takia vankilaan. Hänen kirjoituksensa poltettiin, jne. Jotkut profeetat tapettiin. Näin on usein myös edellämainituissa hengellisen kentän tapauksissa käynyt. Eräs näistä menestyksenjulistajista hyvin suorasanaisesti uhkasi kritisoijiaan onnettomuuksilla ja kuolemalla, mainittu yrittäjä piti kritisoivia ihmisiä perkeleen kätyreinä. – Muuten molemmat ovat väittäneet olevansa myös profeettoja! Näin – valitettavasti – hengelliseltä näyttävä pönkittää vallankäyttöä, jota Jumalan Sana ei hyväksy. Hesekielin kautta Herra sanoo tällaisille  ”profeetoille:

”Oman kansani edessä te olette häpäisseet minut parista kourallisesta ohria ja muutamasta leivänkannikasta. Te olette tappaneet ihmisiä, joiden ei olisi pitänyt kuolla, ja jättäneet henkiin toisia, jotka olisivat ansainneet kuoleman. —  Te olette tehneet väärin, olette tuottaneet murhetta vanhurskaalle, jolle minä en murhetta antanut, mutta jumalatonta te olette rohkaisseet, niin että hän ei käänny pahalta tieltään eikä pelastu tuholta.”

(otteita Hes 13. luvusta)

Jos oikein ymmärrän, tässä vedetään tilille nk. profeettoja, jotka mahdollistivat tuollaisen vallankäytön: vaikenivat kriittisissä kohdissa, julistivat parannusta henkilöille, joilla olivat asiat ok ja julistivat siunauksensa niille, jotka tekivät väärin – ja edelleenkin, jos ymmärrän oikein – jopa rohkaisivat vääryyteen nk. profetioillaan! Eipä ihme, että Jeremia huokasi, että voi kun he olisivatkin olleet Herran neuvottelussa. Silloin he puhuisivat Herran sanoja. Ongelma oli siinä, että he eivät olleet olleet Herran neuvottelussa. He puhuivat joko oman mielensä tuotteita – tai pahimmillaan toisten samanmoisten ”siunauksia”. Eipä ihme, että Uuden testamentin puolella on varoitus siitä, ettei meidän tule olla kerkeitä pistämään käsiä toisten päälle – ettemme tulisi osallisiksi heidän synneistään. Ennen kuin siunaamme jonkun tekoja, meidän pitäisi olla vähän varmempia siitä hedelmästä, mitä se tuottaa, kuin vain fiilispohjalta, miltä toiminta ulkonaisesti näyttää.

Palaamme tuttuun teemaan: Ulkonainen jumalanpalvelus ja sen muodot eivät ole arvioinnin perusta, vaan se, mitä se tekee ympäristölleen. Ulkonainen prameus, se että korotamme omaa tapaamme tehdä asioita, pidämme itseämme ”hengellisempinä”  kuin muut tuottaa aivan päinvastaisen hedelmän kuin Herra on tarkoittanut: ”Riitaa ja katkeruutta teidän paastonne tuottaa, raakoja nyrkiniskuja. Te ette enää pidä sellaista paastoa, joka kantaa rukoukset taivaisiin.” (Jes 58: 4)

Oikea hedelmä – ja siunaus

”Toisenlaista paastoa minä odotan: että vapautat syyttömät kahleista, irrotat ikeen hihnat ja vapautat sorretut, että murskaat kaikki ikeet, murrat leipää nälkäiselle, avaat kotisi kodittomalle, vaatetat alastoman, kun hänet näet, etkä karttele apua tarvitsevaa veljeäsi. — Jos hävität sorron ikeen keskuudestasi ja lopetat sormella osoittelun ja pahat puheet, jos annat nälkäiselle omastasi ja ravitset sen, joka kärsii puutetta–” 

(otteita Jes 58. luvusta)

Tämä saa aikaan sen, että vaskea ollut taivas avautuukin – niin omalla kohdallamme kuin ympäristössämmekin. Meidän ei enää tarvitse huhkia ja huutaa Jumalaa ilmestymään. Hän tekee sen, kun olemme Hänessä ja teemme Hänen tahtonsa. Meidän ei enää tarvitse komentaa ja käskeä Pyhää Henkeä ja Herraa. Hän on läsnä.

”Silloin sinun valosi puhkeaa näkyviin kuin aamunkoi ja hetkessä sinun haavasi kasvavat umpeen. Vanhurskaus itse kulkee sinun edelläsi ja Herran kirkkaus seuraa suojanasi. Ja Herra vastaa, kun kutsut häntä, kun huudat apua — sinun pimeyteesi koittaa valo ja yön varjo muuttuu keskipäivän kirkkaudeksi.– Ja Herra on alati ohjaava sinua. Aavikon paahteessakin hän elvyttää voimasi ja vahvistaa jäsenesi. Sinä olet kuin vehmas puutarha, kuin lähde, jonka vesi ei ehdy. — Ammoin raunioituneet asumuksesi sinä rakennat jälleen, pystytät rakennuksia muinaisille perustuksille, ja niin sinun nimesi on oleva: sortuneiden muurien korjaaja, maan asutuksen elvyttäjä — silloin saat iloita Herrasta. Minä annan sinun kulkea kaikkien vuorten yli, ja olet saava elantosi isäsi Jaakobin perintömaasta. Näin on Herra puhunut.”

(otteita Jes 58:n ”lupausjakeista”)

Askarruttaa

Mitä uskoa ja millä perusteella?

Palaan oikean ja väärän rajapintaan hengellisen ja nimenomaan karismaattisen kentän ilmiöissä.

Mieheni perusteli Raamatulla sen, että ilmöitä olisi hyvä tutkia hedelmän valossa, keskustelukumppani sai suoranaisen hepulin ja syytti miestäni Pyhän Hengen pilkasta. Monille riittää ”varmaksi merkiksi” Pyhän Hengen läsnäolosta ilmiöt, profetiat ja vastaavat.

Olen aikanaan sen verran vähän arvostanut itseäni ja omaa arviointikykyäni, että muutaman ratkaisun tehnyt profetian valossa aivan väärään suuntaan.  Kuka nyt voideltua profeettaa uskaltaisi kyseenalaistaa? Sisimpäni murehti noista ratkaisuista, mutta katsoin parhaaksi totella – koska yhteisössä opetettiin voimakkaasti sitä, että auktoriteettia tuli kunnioittaa. Entä jos auktoriteetti onkin itse harhassa? Opetus menee peräti niin pitkälle joillain tahoilla, että siitä huolimatta pitää totella – auktoriteetti on auktoriteetti, harhassa tai ei.

Jos joku noitarumpua lyöden ja luukorut kaulassa pyytää sadetta tulemaan tai käskee sairauden parantumaan, otamme kristittyinä ilmiöön etäisyyttä. Mutta entä, jos kaikki on ulkonaisesti kunnossa: henkilö puhuu Jumalasta ja puhuu osuvasti elämämme yksityiskohdista. Silloin useimmat meistä ottavat kaiken kyseiseltä henkilöltä uskoen henkilön olevan valkeudesta.

Entä, jos henkilön elämässä on selkeää opillista hairahdusta ja/tai henkilökohtaisessa elämässä jotain ”hälyttävää”. Olisiko meidän katsottava näitä hedelmiä – ei pelkästään osuvia ”profetioita” tai parantumisia.

Niin – ja missä kulkee ”vajavuuden” raja; jokainenhan meistä erehtyy jossakin?

Case Rasputin

Jälkiviisaina ymmärrämme – aikalaisilla hankalampaa

Rasputin näyttäytyy meidän silmissämme selkeästi harhaan joutuneena. Aikalaisten ei niinkään helppo ollut erottaa, onko hän oikea profeettaa vai väärä.

Rovasti Olavi Peltola kysyy kotisivuillaan saman kysymyksen jota olen itse pohtinut toistuvasti: Miten me Hengen elämää seurakuntiimme kaipaavat lähdemme milloin minkäkin ilmiön/ voidellun perään:

”Toistuvasti kysyin kirjan äärellä, miten on mahdollista, että lähes luku- ja kirjoitustaidoton siperialainen talonpoika, musikka saa sellaisen vallan yhteiskuntansa huipulla olevien mielessä. Kuinka hän pystyi lumoamaan niin monia älykkäitä ihmisiä? ”

Peltola viittaa Edvard Radzinskin kirjaan Rasputin. Radzinski ja Peltola ovat yhtä mieltä siitä, että Rasputinin salaisuus oli nimenomaan se, että oli vaikuttava hengellinen johtaja. Hengellisyydellä oli vahva tilaus niin kansassa kuin keisarin hovissakin.

Voit lukea kertomuksen kokonaan tästä linkistä

Ravisteleva löytö

”Henki, joka ei tunnusta Kristusta lihaan tulleeksi, on antikristuksen henki. – Kukaan ei voi sanoa, että Jeesus Kristus on Herra muutoin kuin Pyhässä Hengessä”

mainitaan usein kriteerinä väärän ja oikean erottamiseen.

Kriteeri ei ole vedenpitävä. Emme voi ilmiöitä seuloessamme tuijottaa pelkkiin sanoihin. On tarkasteltava kokonaisuutta: ilmeneekö tuo tunnustus henkilön tai yhteisön elämässä niin sanoissa kuin teoissakin.

Melkein oikeaa

Peltola viittaa Radzsinskin kertomukseen Rasputinin taustalla olevasta hlystien karismaattisesta – ja kristinuskon valtavirrasta poikkeavasta liikehdinnästä:

”Läsnäolijat alkoivat laulaa pääsiäiskaanonia [Kristus nousi kuolleista, kuolemalla kuoleman voitti, haudoissa oleville elämän antoi!]. Kokouksen johtaja lauloi rukouksen. Sitten hän alkoi pyöriä villisti paikallaan tehden ristinmerkkejä ja ruoskien itseään. Kuoro lauloi rukouksia. Rukoilijoiden äänet muuttuivat yhä kiivaammiksi ja jotkut alkoivat huutaa. Johtaja huudahteli: ”Tunnen Pyhän Hengen läsnäolon. Jumala on tullut minuun.” Siten hän alkoi profetoida. Sekavien äänten joukosta erottui sanoja: ”Oi henki, oi Jumala.”

Lopulta alkoi yhdessäolon tärkein osa, yhteinen tanssi, johon kaikki ottivat osaa. He uskoivat Pyhän Hengen ilmestyvän heidän keskelleen juuri tanssin aikana ja laskeutuvan hurmoksessa heidän päälleen. Tästä käytettiin nimitystä radinije. Otsalle tulleet hikipisaraa olivat Kristuksen hikeä Getsemanessa. He alkoivat kuin humaltua. He nimittivätkin tanssia hengenolueksi. Kaikki pyöri ympäri tuulispäänä. Tanssivat lakkasivat erottumasta, oli vain hulmuavia hiuksia, liehuvia vaatteita, kiljauksia, huutoa. Ihmiset kylpivät omassa hiessään, alkoivat riisua väljiä valkoisia kolttujaan, kynttilöiden liekit lepattivat ja sammuivat. Kaikki peittyi hämärään. Raivokkaasta pyörimisestä humaltuneet ihmiset kaatuvat lattialle.”

Äkisti katsottunahan tuo kaikki voisi olla raamatullistakin. Pääsiäiskaanon on Kristuksen ylistystä. Rukoukset ok ja kuuluvat asiaan. Hengen haluaisimme ilmestyvän tilaisuuksiimme. Karismaattisissa yhteyksissä on kautta aikojen tapahtunut samanmoista.

.. ja täysin sivuun luiskahtanutta

Hlystien kohdalla asiat menivät pidemmälle. Tässä on selkeää yhtymäkohtaa vääristyneen raamatuntulkinnan, ”uuden ilmoituksen”, kulttijohtajien tottelemisen seurauksiin: Ajatelkaapa, mikä oli heidän metodinsa saada meidänkin – jotka uskomme armolahjojen vielä toimivan Kristuksen seurakunnassa – tavoittelemia armolahjoja: Suuren synnin ja suuren katumuksen jatkuvalla vuorottelu – joka on heidän mukaansa välttämätöntä sielun vahvistumiseksi. ”Juuri tässä jännitteessä uskovan sielu herkistyy. Nyt hän pystyy lukemaan ihmisten ajatuksia, parantamaan rukouksella ja ennustamaan tulevia tapahtumia.” Ja tosiaan he myös toimivat noin! Tyyliin – so what – suuren synnin (paljo) tekeminen ja katumus – ja a vot…

Voimaa, voimaa – enemmän voimaa

Kuten Peltola toteaa: Tämmöisestä taustasta nousi Rasputin.

”Hänet hyvin tuntevat kertoivatkin, että hänessä oli salaperäistä voimaa (Radzinski, 47). Hän itse koki, että hänestä lähti säteitä, eräänlaista hohdetta, joka tosin oli näkymätöntä (Radzinski, 295). Se antoi hänen silmiinsä monen mielestä suorastaan hypnoottisen voiman. Tämä hohde perustui hänen kykyynsä herkistyä. Herkistymisensä avulla hän pystyi lukemaan ihmisten ajatuksia, parantamaan ja ennustamaan.”

Rasputinin elämän tietäen on suorastaan karmivaa lukea siitä, kuinka tämä mies sai ihmiset vakuuttuneeksi siitä, että hän on Jumalan lähettiläs: Tarkkoja tiedonsanoja muistuttavia huomioita, tarkkaa ja täsmällistä omantunnon puhuttelua (toi esille syntejä ja pakotti tällä tavoin ihmisen ne tunnustamaan), todellisia parantumisia, hyvänolon ja rakkauden tunnetta,…rukousvastauksia.

… välitettynä

Varsin merkillinen on myös tämän Rasputinin ”voiman lähde”: 

”Rasputin väitti saaneensa hengellisen voimansa 1600-luvulla eläneestä pyhän miehen Simeon Verhoturjelaisen haudalta. Tuhannet olivat vaeltaneet tälle haudalle parin vuosisadan ajan parantuakseen vaivoistaan. Ihmeparantumista kerrottiin laajalti.”

Tai ehkä ei niinkään erikoinen, koska tänä päivänä useat kristilliset julistajat kertovat saaneensa voitelunsa joko juuri tällä tavoin jonkun haudalla tai jonkun evankelista, profeetat tai rukoilijan kautta… Ensin mainittu tapaus muistuttaa kovasti spiritismiä ja ”vainajahenkiin” turvautumista. Toisen vaara piilee siinä, että entä jos tämä ns. evankelista, profeetta tai rukoilija onkin itse harhassa. Mitä voitelua hän silloin ”siirtää”??? Kyllähän Raamatussa sanotaan, että Timoteuksella oli armolahja Paavalin kättenpäällepanemisen kautta ja Raamatussa puhutaan myös siitä, että rukousten kautta ihmiset täyttyivät Pyhällä Hengellä näkyvällä ja tunnistettavalla tavalla. Mutta huomio! Paavali ei ollut hakenutkaan ns. voiteluaan kenenkään haudalta, vaan Hänet oli kutsunut Kristus. Hän ei tiettävästi (pyydän anteeksi satiiriani, mutta seuraavantyyppisiä juttuja olen  kuullut perusteluina voiteluihin!) levitoinut paikasta toiseen, ei ajanut uusista kristityistä stressin henkiä pihalle – tai mitään muutakaan erikoista. Hän julisti evankeliumia – ja jos jossa kussa sattui olemaan demoni, hän käsi sitä lähtemään ja sillä siisti. Näistä asioista hän ei tehnyt sen enempää numeroa voitelunsa tueksi. Ja mikä tärkeintä, hän nautti opetuksellaan ensimmäisten kristillisten seurakuntien johtajan luottamusta; hänen opetuksessaan ei ollut mitään poikkeavia ja erikoisia kommenrevenkkeja. Hän yhtyi siihen evankeliumin julistajien ketjuun, jotka julistivat tosiksi ja oikeiksi ja Kirjoitusten mukaisiksi tunnetuista tosiasioista. Hänen keskuksen oli ristiinnaulittu ja Ylösnoussut Kristus ja pelastus Hänen kauttaan. Hänen julistuksensa keskiö oli aivan toisenlainen kuin hlystien – tai niiden meidän aikamme uskovien, jotka ovat niin ihmeiden perään, että evankeliumin julistaminen meinaa unohtua. Käännämme lähetyskäskyn ylösalaisin! Ensin ihmeet, sitten usko, sitten evankeliumi – Eikö sen pitänyt olla juuri toisinpäin?  

Mitäs jos…?

Jos Rasputin ilmaantuisi meidän aikanamme, mitä tekisimme? Ilmoittaisimmeko herätyksen alkaneen – ja uuden Hengen aallon rantautuvan Rasputinin suunnasta pian Suomeenkin? Tai niinkuin tsaaritar:

”Hän myös kaipasi uskon vahvistukseksi jatkuvasti uutisia Rasputinin tekemistä ihmeistä kuten oikeaan osuneesta säänennustuksesta, tsaarin kotiinpaluupäivästä jne.”

Jotain tuttua…

Seuraavassa on jotain karmivan tuttua, kun vertaan näkemääni ja kokemaani.

”Usko sairaudesta parantumiseen Kristuksen ja Rasputinin rukouksen avulla oli se sokaiseva voima, joka sitoi tsaarin ja hän puolisona Rasputiniin. He kokivat toistuvasti kuinka Rasputinin läheisyydessä heidän poikansa rauhoittui ja verenjuoksu pysähtyi. He näkivät monet kerrat omin silmin raamatullisen ihmeen tapahtuneen pojassaan. Kuka voi sellaista vastaan nousta.

Kaiken lisäksi Rasputin vakuutti vanhemmille vastoin lääkäreitä, että poika paranisi iän mukana. Hän ylläpiti heissä rohkeaa toivoa. Mihinkä uhraukseen vanhemmat eivät olisi valmiit, kun kysymyksessä heidän lapsensa kärsimyksien lievittäminen ja parantuminen vaarallisesta, varmaan kuolemaan johtavasta sairaudesta.”

Seuraavassa pitkä lainaus Peltolan tekstistä:

”Radzinski pohtiessaan Rasputinin vaikutusvaltaa tsaarittareen tuo esiin myös toisen näkökulman. Hän lainaa lasten kotiopettajan muistelmia: ”Hänen profeetalliset sanansa alkoivat entistä useammin ilmaista vain keisarinnan omia salaisia toivomuksia. Itsekkään sitä käsittämättä tsaaritar innoitti omaa innoittajaansa. Keisarinnan henkilökohtaiset toivomukset saivat Rasputinin julkituomina hänen silmissään ilmestyksenomaisen voiman ja auktoriteetin” (Radzinski, 243).

Sen jälkeen kun Rasputin oli tehnyt itsensä täysin korvaamattomaksi tsaarittarelle ja myös tsaarille, kukaan ei voinut nousta häntä vastaan. Ei pääministeri, ei tsaarin sisar, ei suku, ei kukaan. Tsaaritar tulkitsi kaikki hyökkäykset vain juoruiksi ja vihollisen vainoiksi todellista uskovaa vastaan.”

Autz… Juuri noin!

Kysymyksiä

Peltola jatkaa:

”Minulle Rasputinin elämänkerran lukeminen on ollut jatkuvaa pohdintaa siitä, miten on mahdollista, että Kristuksen nimessä Pyhän Hengen voimaan, profetoimisen ja parantamisen armolahjoihin ja rukousvastauksiin vedoten voidaan kietoa ihmiset ja viedä heidät harhaan. Meidän ajassamme tällainen harhaan meneminen koskettaa vain yhtä ihmistä ja ehkä hänen läheisiään. Tässä kirjassa taas kuvataan kuinka hengellinen harha johti suuren valtakunnan tuhoisaan vallankumoukseen.

Tsaari ja nimenomana tsaaritar eivät missään tapauksessa halunneet luopua ”jumalanmiehen” Rasputinin läheisyydestä ja tuesta ja siksi hylkäsivät sukunsa, muut neuvonantajansa, yleisen mielipiteen kritiikin ja lopulta koko maansa. He valitsivat Rasputinin ja antoivat valtakuntansa mennä. Tosin he itse eivät nähneet valintaansa tässä valossa. Itsevaltius oli sokaissut heidän mielensä.

Uskova, jolle Jeesuksen sairauksista parantava voima on mitä tärkein ja joka haluaa elää profetioiden valaistessa tietään on erittäin altis harhoille. Vaara on siinä, että hänen sitä huomaamatta ihme- ja voimausko sitookin hänet pimeyden voimiin.

Sellainen uskova, joka kuuntelee profetioita ajautuu herkästi luottamaan siihen, että Jeesus tai Pyhä Henki ohjaa häntä välittömästi, suoraan —  Millä hän voi silloin kontrolloida, että se Jeesus, joka häntä näin kuljettaa sisäisten äänien, merkkien ja profetioiden avulla on todellinen Jeesus eikä ”toinen Jeesus” (2 Kor 11:4; Matt 24:23-24; Matt 7:22-23)?

Rasputinin elämässä Raamatun sanalla ei ollut keskeinen asema. Hänelle oli tärkeintä saada tuo ihmeellinen herkistävä voima, joka teki hänet ihmemieheksi. Saadakseen tämän herkkyyden ja voiman Rasputin tarvitsi naisten läheisyyttä, heidän koskettamistaan, suutelemistaan, heidän paljaita ruumiitaan, saunomista heidän kanssaan ja sekä yhtymistä että kiihottuneen mielen katkaisemista. Jälkimmäiseen hän pystyi vain silloin, jos nainen teki määrätietoisesti vastarintaa. Mutta miksi hän tarvitsi tähän hengelliseen voimaherkistymiseensä nimenomaan nuoria ja kauniita rouvia? Mistä tällä tavoin saadussa herkistymisessä ja voimassa voi olla kysymys?

Kirja paljastaa myös profetioiden tuhoavan vaikutuksen valtiollisessa päätösten teossa. Muistan lukeneeni lehdestä kuinka suomalaisen kristillisen puolueen ministeri turvautui päätöksenteossaan profetioiden apuun. Onhan tietysti mahdollista, että profetioiden joukosta löytyy asiallista ja perusteltua viisautta ajallista elämää koskevissa asioissa. Mutta yleensä niitä kuunteleva suhtautuu niihin kuin todelliseen Jumalan sanaan ja ottaa ne täydestä. Tämä asenne harhauttaa! Profetiat veivät niihin sitoutuneet ja Rasputinin tapauksessa lopulta koko kansan tuhoon. Profetioiden valta voi olla todella pelottava niiden elämässä, jotka hyväksyvät ne jumalallisina totuuksina. Niitä ei voida arvostella, ne täytyy uskoa ehdottomasti. Näin silloinkin, vaikka ne johtavat aikaa myöten mielettömiin ratkaisuihin ja umpikujaan elämässä.

Tsaarin perhe ja muut Rasputin kannattajat eivät sietäneet minkäänlaista Rasputinin arvostelua. Arvostelija vainosi Herran todellista seuraajaa!

Case Åkerblom

Lainaus Annikki W i i r i l i n n an artikkelista Keskipohjanmaasta vuodelta 1969 ( Voit lukea artikkelin täältä

”Maria Åkerblomin nimi oli aikoinaan Kokkolan seudulla kuin punainen vaate, tai kuin räjähtävä ruutitynnyri – se sai tunteet kuohuksiin, se sai liikkeelle suoranaiset kansanjoukot ja kokonaiset omaisuudet vaihtamaan omistajaa; perheenjäsenet joutuivat sen takia eroon toisistaan; sen takia vannottiin – oikein ja väärin, ja siitä kirjoitettiin kaikissa maan, jopa naapurimaittenkin lehdissä. Siihen sisältyi sellainen voima, ettei sen vaikutusta voi olla ihmettelemättä vielä nytkään, kun tapauksista on kulunut lähes 50 vuotta”.

Miten on mahdollista, että tällainen henkilö saa otteeseensa älykkäitä, aluksi jopa skeptisiä ihmisiä, joista Åkerblomin kohdalla on kuuluisin metsänhoitaja Erkki Wartiovaara, jonka elämään Maria jätti lähtemättömän jäljen monella tapaa – jopa niin, että näyttää jossain vaiheessa korvanneen tämän vaimon (!). Kaikki alkoi siitä, kun Maria sai ”sanan Jumalalta”, että Wartiovaaran oli adoptoitava tuolloin 20-vuotias Maria (täysi-ikäisyyden raja oli 21 v). Myöhemmin profetioita piisasi muitakin, kuten 100 000 mk:n arvoinen hevonen (!) ja myöhemmin – jolloin moni muukin näyttää olleen profetioiden kohteena – lahjoitetut rakennuspuut 19-huoneiseen (!) kartanoon..!

Onneksi on aitoakin – ja sen perään meidän tulee olla!

Vaikka tuollaista karseutta näkee ja kuulee – tärkeintä on valvoa, pitää huolta siitä, että me tämän päivän kristityt  opimme Sanasta kuulemaan Hyvän Paimenen äänen  ja tuntemaan Hänet ja Hänen todellisen voimansa.

Tiivistelmän Maria Åkerblomin tarinasta voi lukea  tästä linkistä  

Tarina siitä, miten pitkälle Mariaa (ja Mariaan) sokeasti uskoneet kannattajat olivat valmiita menemään: antamaan oikeudessa yksissä tuumin vääriä valoja tilanteesta, josta olivat olleet matkojen päässä ja lopulta tappamaan asiaa tutkineen nimismiehen. Vankilaan tämä ”hengennainen” joutui – jotkut kannattajat hämmennyksiin ja toiset – eivät ollenkaan uskoaan Mariaan menettäneenä – pitivät kaikkea vain pyhien vainona ja pahoina puheina..

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Ei rauhaa

Muotioikkuja ja voitelu(je)n metsästämistä

Olen yli kahdenkymmenen vuoden ajan seurannut kristillistä kenttää – ja erityisesti sen karismaattista siipeä.

Viimeisimmän vuosikymmenen ilmiö tuntuu olevan se, että omaa ”voitelua” näiden piirien joillain tahoilla pyritään perustelemaan erinäisillä episodeilla, kohtaamisilla tai yliluonnollisiltä näyttävillä ihmeillä, ilmestyksillä tai profetioilla.

Olen kuullut kertomuksia, joiden mukaan jokin enemmän tai vähemmän tunnettu ”voideltu” on laittanut kädet päälle ja/tai vapauttanut jonkun – ja hupsis, voitelu on siirtynyt kertojaan; nyt hän kantaa ”Jumalan tulta mukanaan”.  Totean nyt vain, että uskon, että toki ihminen voi tuollaisissa tilanteissa olla Jumalan välikappale. Välillä minusta tuntuu, että voitelun siirtymisestä on tullut muotioikku – ja pahimmillaan tapa, jolla yritetään pönkittää omaa palvelutehtävää. Tuosta ei ole pitkä matka ”voitelun metsästämiseen”, voideltujen perässä juoksemiseen – tai toisen kristityn uskonelämän tason kyseenalaistamiseen tyyliin: Jos ei tuollaista kokemusta ole, onko voitelua ollenkaan?

Uskallan suoraan sanoa, että minulla ei tuollaista kokemusta ole – enkä seuraavilla riveillä pyri kohottamaan kutsumukseni, voiteluni tai palvelustehtäväni tasoa.

Itkuherätys

Sisikunnassani olen kokenut jonkinmoista levottomuutta. Ikävää jäytämistä – mutta sanoisinko, että en välttämättä pahalla tavalla. On asia, joka ei tunnu jättävän minua rauhaan. Palaan tuohon levottomuuteen tarkemmin seuraavilla riveillä. Tässä aluksi selitys sille, miksi juuri nyt tätä kirjoitan.

Olen erityisesti viimeisimmän vuoden aikana kysellyt kaikkien vaiheikkaiden elämäni käänteiden ohella Jumalan suunnitelmaa elämäni varalle. Totta kai (kuten myöhemmillä riveillä tulet lukemaan) on ajatuttanut se, että voisin löytää uuden tuoreuden siinä, mitä ikinä teenkin.

Seikkailujeni myötä olen tullut entistä varautuneemmaksi kaikenlaisten fiilisten suhteen – vaikka uskon edelleen Jumalan johdatukseen, niin luonnolliseen kuin meidän ihmisten silmissä yliluonnolliseenkin. Joskus olen saanut sisimpääni vaikutelman/ajatuksen, joka voisi viitata tuohon yliluonnolliseen, Jumalan yhteydenottoon. Usein se on koskenut jota kuta toista ihmistä, usein hädänalaista, joka on tarvinnut kipeästi rohkaisua, joskus oman elämäni tilanteita. Menneenä keväänä olin ymmärtävinäni, että Hengen kevät tulisi kohdalleni. Niin kävikin. Jotain ihmeellistä avautumista tapahtui elämässäni. Olen tehnyt vuosiin sellaisia asioita, jotka eivät aiemmin ”maistuneet”. On tuntunut, että maailma ympärillä on avautunut uudella tavalla.

Kesän ensimmäisen rippikoulun aikana koin jotain tosi merkillistä. Voisi sitä sanoa murtumiseksikin. Se oli jotain todella omituista… Joku olisi voinut sanoa, että nyt naisella psyyke heittää – on liian tiukoilla asioiden kanssa. Ehkäpä niinkin. Joka tapauksessa, oli ”itku kurkussa -olo”.

Kohtaaminen

Leirin jälkeen törmäsin Hilja Aaltosesta tehtyyn lehtijuttuun, jota olen aiemminkin lainannut tässä blogissani. Ymmärsin, että Hiljan ajatuksissa oli paljon sitä, mitä itse paraikaa koin. Sinänsä ei mitän uutta. Tuolloin, kun Toronto nauratti muita, itkin… Ja usein, kun olen ollut koskettavassa hengellisessä tilaisuudessa – oli se sitten messu tai jokin muu – liikutus on ollut merkki jostain, minkä olen tulkinnut Jumalan läheisyydeksi, joksikin mitä ei voi selittää. Sen sijaan minää korostavat, joskus meluisat tilaisuudet ovat saaneet minut suorastaan ahdistuneeksi.

Tein jotain ennen kuulumatonta. En Aaltosta ole koskaan livenä tavannut – mutta loikkasin mieheni kyytiin, kun tämä lähti käymään Tampereella. Minulla ei ollut hajuakaan siitä, ottaako Aaltonen ketään enää vastaan – saatika sitten minua, ventovierasta. Otti vastaan – vieläpä sydämellisesti. Käski sanomaan terveisiä ”ystäville”.

Emme paljon pystyneet kommunikoimaan, koska Aaltosen kuulo ei ole entinen. Herran äänen tuntuu kuitenkin aistivan selkeästi.

Edelleen oli veteraanilla sama huoli: Missä viipyy herätys? Sen piti jo tulla. Jokin pidättää. Ei se Jumalan vika ole, vaan ihmisten.

Aaltonen toisti viimeisimmissä haastatteluissaa esille tuomaa ”herätyksenteologiaa”. Tässä kentässä on liikaa matkakertomuksia. Liian vähän Golgatan sanomaa. Hän peräänkuulutti tuota itkuherätystä:

Jos papit itkisivät Jumalan edessä ja saarnastuolikin kastuisi kyynelistä, myös ihmisten sydämet kostuisivat.

Täytyy sanoa, että en ole tuommoista ravistelua kuullut missään! Totesinkin hoitajalle, kun tuolta huoneesta lähdin, että onko täältä miten moni lähtenyt ripsivärit poskilla, silmät punaisina. Uskaltaisin sanoa, että tuossa huoneessa oli jotain Suurta ja Pyhää.

Se, minkä tuo vierailu on jättänyt jälkeensä, on entistä vahvempi kaipaus tuohon, mitä olen aavistellut ja ollut kuulevinani Jumalan puhuneen, aitoon Jumalan työhön. Tuo työ ei tapahdu kivuitta. Näemmä on ensin oltava ahtaalla Jumalan edessä. Siksi tämän ”omituisen olotilani” olen tulkinnut.

Viime viikkoinen ”käpäläkoulu” (loukkasin jalkani ja jouduin pakkolepoon) toi aikaa käydä asioita läpi – mutta ikään kuin langanpää olisi ollut hukassa. Ehkä on vieläkin, mutta joitain ajatuksia on virinnyt nimenomaan tämän illan aikana.

Seuraavassa niitä. Toivon mukaan jaksat lukea ja pureskella. Palaan vielä menneisiin, koska siellä on pitkälti se vertailupohja, johon etsimääni vertaan.

Olen uskonelämässäni halunnut aitoutta ja kompromissitonta Jeesuksen seuraamista

Siitä huolimatta huomasin muutama vuosi sitten seuranneeni jotain muuta kuin Jumalan tahtoa – vieläpä vuosi kaudet! Ydinongelmaksi olen jälkikäteen ymmärtänyt sen, että ihmisten mielipiteet olivat monta kertaa määräävämpiää kuin, mitä Sanassa – ja monta kertaa myös sisikunnassani – tunsin oikeaksi. Kun ”voideltujen” inhimillisyys ja lihallisuus – jopa arvokkaiden Jumalan (armo)lahjojen väärinkäyttö – kaikessa karmeudessaan paljastui, olin kauhuissani: Missä oikein olen ollutkaan mukana? Miten monta ihmistä minä olen vienyt mukanani harhaan? Mitä olen ollut tukemassa?

Tapasin liian monta ihmistä, jotka ovat pettyneet siihen, kun uskossaolo on ollut erilaista kuin heille on markkinoitu.

  • Asiat eivät ole ratkenneetkaan.
  • Kaikki sairaudet eivät ole parantuneet.
  • Rahaa ei ole tilillä satakertaisesti, vaikka heille on niin luvattu, kun he uhraavat tietylle puhujalle tietyn summan.
  • Profetiat eivät ole toteutuneet.

Nämä ihmiset ovat syyttäneet itseään asiaintilasta. Pahimmillaan myös nämä ”voidellut” markkinoijat ovat syyttäneet heitä; ”epäonnistuineilla” on liian vähän uskoa.

  • Miksi kenellekään ei ole tullut mieleen kysyä, miksi tämän nk, voima ei näissä voidelluissa ole ollut niin ”suuri”, että henkilö olisi noussut pyörätuolista aidosti ja oikeasti?
  • Miksi vilpitöntä kristittyä täytyy syyttää tämän heikkouskoisuudesta?
  • Miksi kenellekään ei ole tullut mieleen kysyä, että tämä nk. voideltu julistaja voisi pettää itseään ja pettää kuulijaansa?

Aitoa Jumalan voitelua ei tarvitse pönkittää matka- eikä ihmekertomuksilla! Ihmettä ei tarvitse pusertaa tai painostaa esiin. Ei Kristuskaan niin tehnyt. Ihmiset, jotka olivat aidosti saaneet avun elämäänsä, kertoivat. Maine kiiri Hänen edellään. Aito Jumalan voima voitti synnin ja pimeyden vallan ilman pusertamista ja painostusta.

Jumalan aitoa ihmettä ei tarvitse ”pumpata”. Kun Hän on aidosti läsnä, Hänen voimansa murtautuu esiin. Jumalan aito ihme kestää tarkastelun. Silloin ei tarvitse tukkia kriitikoiden suita vaan voi sanoa: ”Katsokoot. Uskokoot tai olkoot uskomatta.”

  • Pelastunut on pelastunut.
  • Elämä on muuttunut.
  • Parantunut on parantunut.
  • Ja mikä tärkeintä – näillä ihmisillä on rauha Jumalan kanssa!

Aidolla on väliä

Epäaitoon törmääminen aiheutti pitkäaikaisen kriisin. Aidon Jumalan työn näkeminen on auttanut uskomaan myös aidon olemassaoloon. Tuo aito ei ole jättänyt minua rauhaan: Jossain sen on oltava; joskus sen on tultava esiin.

Sanoisinpa niinkin, että tänä päivänä ovat harvassa ne, jotka etsivät aitoa, Jumalan työtä. Aikamme opetus rohkaisee etsimään ilmiötä, voimaa ja kokemuksia välittämättä siitä, onko Jumala, liha, sielu – vai peräti sielunvihollinen – siinä mukana. Tärkeintä on, että jotain tapahtuu! Sellaista, joka uskaltaa kysyä tai kyseenalaistaa, voidaan moittia tai syyttää esimerkiksi Pyhän Hengen pilkasta tai Pyhän Hengen kahlitsemisesta.

Jos uskomme, että Pyhä Henki on Totuuden Henki, myös meidän pitäisi olla totuuden perään. Pilkka ja kahlitseminen on eri asia kuin aitoudesta varmistuminen.

Erityisesti Pyhää Henkeä ja Hänen työtään korostavat osaavat Galatalaiskirjeen viidennen luvun Hengen hedelmät etu- ja takaperin. Samaa kreikankielistä ilmaisua Hengen hedelmästä käytetään myös Efesolaiskirjeen viidennessä luvussa, kun puhutaan valkeuden hedelmistä: hyvyydestä, vanhurskaudesta ja totuudesta – ja kehotetaan tutkimaan, mikä on Herralle otollista. Kohdassa käytetään sanajuurta, josta tulee myös sana dogmatiikka. Kreikankielinen sana dogmatidzoo tarkoittaa nimittäin

  • testata, koetella, tutkiskella
  • tutkia, onko jokin sääntöjenmukainen
  • koetella, niin kuin metallia koetellaan
  • katsoa, onko jokin aito vai ei
  • päätyä siihen, että jokin on aito tällaisen tarkastelun seurauksena.

Tällä varmistutaan siitä, että se mikä käsissämme on, on Herran hyväksymää ja Häntä miellyttävää (euarestos).

Haluan nähdä sen aidon!

Aitous ei viime aikoina ole jättänyt minua rauhaan toisellakaan tavalla. Haluan nähdä tämän aidon ilmestyvän meidän kristittyjen elämään – ja sitä kautta meidän seurakuntiimme!

Haluan nähdä aidon Kristuksen kirkkauden ilmestyvän ja tuovan esiin peitossa olevat kätköt. Haluan aidon vapauden koittavan niin Jumalan lapsille (jotka mekin voimme olla erilaisten orjuuksien alla) kuin niille, jotka ovat vieraantuneet tästä lapseudesta.

Olemmeko me valmiita?

Vai Meme

  • Haluammeko me pitää kiinni omista rajoituksistamme?
  • Haluammeko tehdä asiat meidän tavallamme?
  • Haluammeko asioiden tapahtuvan meidän kauttamme?
  • Ehkä vieläpä niin, että meille on siitä hyötyä?

Herätyksen este ei niinkään ole pimeä maailma eikä pahan pidättävä valta, vaan me: Meidän julistuksemme, meidän mielihalumme, meidän vallanhalumme. Se, että me haluamme meille, meidän kauttamme.

Silloin kun me olemme valmiit antamaan Herralle avoimen valtakirjan, valmiit sanomaan oikeasti Kristusta Herraksemme, alkaa tapahtua.

Meillä on tuore leipä maailmalle. Meillä on myös tuore voitelu Jumalalta. Ei toisten ”voideltujen” käsien kautta, vaan rukouksessa saatu. Välttämättä aitous ja tuoreus ei tee meistä suosittuja – Sana tekee sen, mitä varten Jumala on sen lähettänyt. Jumalan Sana ei tyhjänä palaa. Se saa aikaan todellista muutosta meissä, läheisissämme ja ympäristössämme. Joskus vastustusta, joskus kipeää kirvelyä – lopulta parantaen, jos niin sallimme.

Meidän täytyy ensin tyhjentyä omasta itsestämme, omista kunnianhimoisista asenteistamme, omista metodeistammekin – ja antaa koko elämämme elävänä uhrina Herrallemme. Tuli voi kuluttaa paljonkin pois. Hänen kirkkautensa paljastaa raadollisuutemme ja mahdottomuutemme. Sellaisena Herra näyttäytyy vaikuttavissa ilmestymisissään Moosekselle, Jeremialle, Jesajalle, Hesekielille, Pietarille ja Johannekselle. Samalla hän kohtaa heidät vapauttaen ja puhdistaen. Kenet alttarilla otetulla hiilellä, kenet rohkaisten käskien vahvistumaan. Kenet anteeksiannon lupauksella tai sanalla antaen jokaiselle tehtävän mennä ja julistaa.

Rukoilen, että tämä hinku aidon perään syvenisi omalla kohdallani, meissä, meidän seurakunnissamme. Uskallatko rukoilla kanssani samaa?