_DSC2170Vastottain minun piti kirjoittaa (hengellinen) matkatarinani. Jouduin tosiaan miettimään, miten ihmeessä minä tarinani oikein sanoiksi puen. Elämäni on ollut sen verran monisyistä, että kirjan muotoon puettuna siitä saisi monta lukua.

Toisaalta – en kovin paljon ole avoimesti elämäni kiemuroista puhunut, koska on niin monta ihmistä, jotka tuntevat myös ne ihmiset, jotka ovat matkansa varrella tulleet aiheuttaneeksi muutaman haavan ja mustelman sisimpääni, jokunen jopa ihan fyysisestikin. Suomi – tapahtumien näyttämöstä puhumattakaan – on pieni maa. En halua ketään tuomita tai leimata kirjoituksellani.

Ja on minulle matkan varrella sanottu: Päästäisit jo vihdoin irti! Kyllä, kyllä – mutta kokemani (ja myös perheeni kokema) on osa elämänhistoriaani, jota ei voi pyyhkiä pois tekemättä väkivaltaa juurille. Nämä ovat lähtökohdat, joista olen lähtenyt liikkeelle. Nämä ovat askelet, jotka ovat johtaneet tiellä eteenpäin, jopa ylöspäin.

Kun menin mieheni Arton kanssa naimisiin uudenvuoden aattona 2009, pohdin ennen häämessua, millaisen puheen pappi oikein on valmistanut Tuhkimo- tarinastamme. Elämämme narisisteista sekä ahtaasta uskonnollisesta yhteisöstä irtaantumisen roiskeet ulottuivat arkeemme vuosia ja haavojen parantuminen on ottanut aikaa.

Rehellisen – mutta kauniin – puheen pappi piti elämän raadollisuudesta ja uudesta mahdollisuudesta. Laulamassamme virressä 511 oli uskomatonta syvyyttä:

”Tie valmis on, voin löytää sen
keskellä kysymyksien.
On koottu sirpaleenikin
kämmeneen Herran, pieninkin.

Tie valmis on, voin löytää sen,
sen teki Luoja ihmisten,
kun veljeksemme maailmaan
Jeesuksen antoi armossaan.

Tie valmis on, voin löytää sen,
ja luona Isän sydämen
on paikka juuri minulla
Isäni lasten joukossa.

Tie valmis on, nyt tunnen sen
ja lähden matkaan palvellen.
Voin jakaa, minkä itse saan,
rohkaista muita kulkemaan.

Tie valmis on, ja päässä sen
vastaus löytyy ikuinen,
ja kerran ehjä ihminen
ylistää tietä Kristuksen.”

Olin miettinyt mieheni kanssa elämäämme pitkin ja poikin. Olimme pohtineet moneen kertaan kysymystä: ”Entä jos…” Joskus oli todella vaikea – uskovanakin – nähdä mieltä esimerkiksi siinä,
• Minkä ihmeen takia synnyin kotiin, jossa äiti leikkasi siivet?
• Minkä ihmeen takia äitini asettui minua hyväksikäyttäneen puolelle?
• Miksi Jumala ei varoittanut tomerammin ihmissuhteista, jotka tulisivat entisestään haavoittamaan?

Mieheni kanssa kysyimme yhteistä taustaamme vasten:
• Minkä ihmeen takia Jumala sallii nimeään käytettävän väärin epäpyhiin
tarkoitusperiin?
• … ja miten ihmeessä suostuimme osaksi kaikkea tuota?

Askel askelelta vahvemmiksi

Päädyimme vähitellen johtopäätökseen: Jumala ei ole hylännyt, vaikka elämä ”mättää”. Jumala on, vaikka maailmassa on pahuutta. Jumala rakastaa meitä – ja jopa niitä, jotka ovat kohdelleet meitä kaltoin. Jumala on pitkämielinen meitä – ja heitä kohtaan. Jumalan armo kutsuu meitä kaikkia pelastukseen.

Jumala on ottanut sirpaleemme ja ehjännyt meitä

Jumala on näyttänyt tietä pala palalta eteen päin – juuri sen verran, kun olemme kyenneet askeleita ottamaan. Vaikeimpina hetkinä isommat askelet ja nopeampi tahti olisi ollut liikaa. Meitä on vahvistettu askel askelelta.

Niinä hetkinä, kun ei jaksanut edes lukea Raamattua tai kuunnella mitään
hengellistä. Niinä hetkinä, kun pelotti, että joku taas käyttää meitä hyväksi –
profetoi meitä omissa nimissään Jumalaa leikkien ja taas uskomme valheen. Niinä hetkinä Jumala lähetti ihmisiä, jotka meille sopiva pala kerrallaan antoi meille syötävää. Hengellisistä kirjoista ja Raamatusta aukeni pieniä murusia Totuutta niin, että sen ymmärsimme. Niin, ja Jumala lähetti suoraselkäisiä, luotettavia kristittyjä, jotka osoittautuivat olevansa sanojensa mittaisia.

Heikkoutta silmästä silmään

Vähitellen minäkin, joka olen oppinut olemaan aina vahva (ja vahvuutta on
tarvittukin monessa mutkassa), aloin uskaltaa katsoa silmiin myös sitä heikkoutta, jonka olin joutunut matkan varrella sysäämään syrjään. Heikkoudelle yksinkertaisesti ei ollut tilaa aiemmin.

Tajusin olleeni ”pieneksi mitattu”. En ollut uskaltanut odottaa elämältä liikoja. En myöskään uskaltanut loppuun asti taistella minulle tärkeistä asioista – sillä eihän minusta ollut.

En halua syyttää menneisyyttäni, sillä tiedän, että kukaan ei pakota suostumaan kynnysmatoksi (lukuunottamatta lapsuuden ja nuoruuden kipeitä kokemuksia, joihin en paljon pystynyt vaikuttamaan). Siksi herääminen totuuteen on ollut äärettömän terveellistä. On ollut aika antaa anteeksi menneisyydelle ja sen ihmisille, ja on ollut aika antaa anteeksi
myös itselle.

Erään ystäväni sanoja lainaten: ”Sinusta on tullut ristin teologi.” Kyllä. Sanoma on tässä syventynyt. Ristin sanoma.

Vähitellen minusta on tullut myös uskon teologi. On tullut selväksi, että Kristuksen ylösnousemusvoima on voimakkaampi kuin mikään elämää tuhoava. Hän tosiaan voi nostaa mahdottomimmastakin tilanteesta
ylös. Hän voi johdattaa pahimmastakin umpikujasta ulos.

Alun perin julkaistu 6.12.2010