… mutta Jumala…

Kerta kerran jälkeen katselen huikeaa, Paavalin sanoillaan maalaamaa kuvaa Jumalan kokonaisvaltaisesta ja valtavasta (ja tämä ei ole fraasi!!!) pelastuksesta.

Kuvassa on kovasti kontrastia, kuten

  • kuolemaa synteihin. Ei mikään muotisana. Kuitenkin todellista totta. Poikkeaminen Jumalan suunnitelmasta vie harmaalle alueelle, pois siunauksesta, pois voimasta. – Tästä kokemusta on itsellänikin riittämiin. Ei sellaisesta, josta keltaisen lehdistön lööpit räjähtäisivät ja lukijamäärät pomppaisivat pilviin, vaan tavallisista, viattomilta (tai jopa siunatuilta) tuntuvista valinnoista, jotka – kun niitä perin pohjin tutkaillaan – eivät olekaan kestävälle pohjalle rakennettuja. Viittasin näihin kirjoituksessani Kauniit ja rohkeat seurakunnassa – Miksi vääryys vetää puoleensa? Tässä kirjoituskessa en enää möyri niinkään kuoleman varjoissa; painopiste on
  • elämä, jonka Jumala Jeesuksessa antaa.

Ja Jumala on eläviksi tehnyt teidät, jotka olitte kuolleet rikoksiinne ja synteihinne, joissa te ennen vaelsitte tämän maailman menon mukaan, ilmavallan hallitsijan, sen hengen hallitsijan, mukaan, joka nyt tekee työtään tottelemattomuuden lapsissa, joiden joukossa mekin kaikki ennen vaelsimme lihamme himoissa, noudattaen lihan ja ajatusten mielitekoja, ja olimme luonnostamme vihan lapsia niinkuin muutkin; mutta Jumala, joka on laupeudesta rikas, suuren rakkautensa tähden, jolla hän on meitä rakastanut, on tehnyt meidät, jotka olimme kuolleet rikoksiimme, eläviksi Kristuksen kanssa – armosta te olette pelastetut – ja yhdessä hänen kanssaan herättänyt ja yhdessä hänen kanssaan asettanut meidät taivaallisiin Kristuksessa Jeesuksessa, osoittaakseen tulevina maailmanaikoina armonsa ylenpalttista runsautta, hyvyydessään meitä kohtaan Kristuksessa Jeesuksessa.

Huikea kuva, eikö vain?

Jumala on tehnyt eläviksi

  • Hän joka on rikas – laupeudesta.
  • Hän, jonka rakkaus on suuri.
  • Hän on pelastanut meidät armosta.
  • Hän on tehnyt meidät eläviksi Kristuksen kanssa.
  • Hän on herättänyt meidät yhdessä Kristuksen kanssa.
  • Hän on asettanut meidät taivaallisiin Kristuksessa Jeesuksessa.

Osoittaakseen tulevina maailmanaikoina armonsa ylenpalttista runsautta, HYVYYDESSÄÄN – meitä kohtaan – Kristuksessa Jeesuksessa.

Rauha Jumalan kanssa

Artikkeleissani Uudelleen ajattelua ja Uudelleen ajattelun uudelleen ajattelua olen viitannut siihen, kuinka olen etsinnässäni (erityisesti viimeisimmän seitsemän vuoden aikana) tehnyt melkein täyden ympyrän.

Blogini alkuvaiheilla on aistittavissa voimakasta yliherkkyyttä hengellisyydelle, joka muistutti kokemuksiani raiteiltaan luiskahtaneessa karismaattisuudessa.

Huomaan ajoittain ampuneeni haulikolla tilanteessa, jossa olisi ollut tarpeen käyttää vähän tarkempaa asetta; hauleja on sinkoillut myös sinne, minne ei ehkä olisi pitänyt.

Yksi haulikon suunta oli menestysteologia – ja haulien levintä erittäin laaja… kunnes eräs oklahomalalainen evankelista kirjoitti minulle viisaasti:

— lue Sanasta —

…ja minähän luin…

…ja vähin erin olen tullut jobimaisiin ajatuksiin:

— Nyt minä ymmärrän, että kaikki on sinun
vallassasi
eikä mikään suunnitelmasi ole mahdoton
sinun toteuttaa.
Sinä kysyit: ”Kuka on tämä,
joka näin peittää minun tarkoitukseni
mielettömillä puheillaan?”
Minä se olen. Olen puhunut mitään ymmärtämättä
asioista, joita en käsitä —
ne ovat minulle liian ihmeellisiä.
Sinä sanoit: ”Kuuntele nyt, kun minä puhun.
Nyt minä kysyn sinulta, ja sinä vastaat.”
Vain korvakuulolta sinut tunsin.
Nyt ovat silmäni nähneet sinut.
Sen tähden minä häpeän puheitani ja kadun niitä tomussa ja tuhkassa.

Jobin kirjaa on paljon lainattu kärsimyksen ongelman äärellä.

Irrallisten kohtien lainaaminen on arveluttavaa - koska kirjan alussa ja lopussa viitataan Jumalan näkökulmaan; siinä välissä kerrotaan Jobin, hänen vaimonsa ja ystäviensä yrityksestä saada mieltä tapahtuneeseen.

Vaikka kokemukseni eivät ole verrattavissa Jobin koettelemuksiin, tunnistan Jobin kirjan tunneskaalan:

  • vetoamisen Jumalaan
  • Jumalan tiukalle vetämisen/haastamisen
  • omaan oikeassaolemiseen/tekoihin vetoamisen

…ja myös toisten ihmisten mielipiteet:

  • jotain sinun on pakko ollut tehdä väärin, kun noin käy,…ja
  • Älä väheksy Kaikkivaltiaan kuritusta! Hän haavoittaa, mutta hän myös sitoo, hänen kätensä lyö, mutta se myös parantaa.”

Olen yllättynyt

  • miten ansiosidonnainen kuva itselläni on ollut Jumalasta, vaikka mielestäni olen oppinut tuntemaan armon Jumalan… ja toisaalta
  • miten syvässä nimenomaan meissä suomalaisissa on Jobin ystävän Elifasin kuva Jumalasta, joka lyö ja piiskaa – ja sitten sitoo ja parantaa… (Autz!!!!!)

Tuollaista kuvaa Jumalasta myös minulle tarjottiin vastaukseksi koettelemuksiini.

Opiskellessani Vapaakirkon teologisessa opistossa jäi mieleeni opetus kurista ja siitä, mikä on kreikan kielisen kuri sanan taustalla: haka, jota pitkin lampaita ohjataan oikeaan suuntaan! Paimen voi käyttää sauvaansa ohjatessaan, mutta missään tapauksessa paimenen ei ole järkevää lyödä lampaita syyttä suotta tai huutaa lampaille, jos meinaa vielä joskus saada ne kokoon kutsumalla… Kurin taustalla on tarkoitus, ei mielivalta (toisin kuin Elifasin melkoisen kummallisessa kuvassa Jumalasta!)!

Lue Sanasta -neuvo johti minut toisenlaisen kuvan äärelle. Yksi kirjoitus aiheesta on Rauhan ja menestyksen ajatukset

Yhä syvemmin olen tullut tajuamaan sen, että

Jumalalla tosiaan on hyvät ajatukset omiansa kohtaan. Jopa silloin, jos/kun olemme omaa syytämme joutuneet hankaluuksiin.

Esimerkiksi Psalmin 103 sanoma avautuu ihan uudesta näkökulmasta:

Hän antaa anteeksi kaikki syntini
ja parantaa kaikki sairauteni.
Hän päästää minut kuoleman otteesta
ja seppelöi minut armolla ja rakkaudella.
Hän ravitsee minut aina hyvyydellään, ja minä elvyn nuoreksi, niin kuin kotka

…Oivallinen osoitus siitä, millaisten silmälasien läpi olen aikanaan lukenut Jumalan lupauksia – kun olen ”onnistunut” poimimaan tuosta psalmista irrallisen ajatuksen…

Ei hän iäti meitä syytä,
ei hän ikuisesti pidä vihaa.

…muodossa: No, kyllä hän aikansa syyttää ja pitää vihaa…

Nyt uskallan ajatukselle pistää hanttiin ja sanoa: Eikä syytä, eikä pidä vihaa ANTEEKSIANTAMUKSEN JÄLKEEN!!!

Tavallaan elämässäni on paljon tyhjiä paikkoja, niitä missä on ollut sellaisia asioita, joissa olen töpeksinyt ja joita pyytänyt Herralta anteeksi ja joihin pyytänyt uutta alkua. Sanan mukaan tyhjä paikka on siksi, että tuota anteeksiannettua asiaa EI OLE:

Sillä niin kuin taivas on korkea maan yllä,
niin on Herran armo suuri
niille, jotka pelkäävät ja rakastavat häntä.
Niin kaukana kuin itä on lännestä,
niin kauas hän siirtää meidän syntimme.

Sanan perusteella meillä on Kristuksessa RAUHA Jumalan kanssa – ja se merkitsee, että Jumala ei sodi meitä vastaan eikä millään tavoin tuota meille vahinkoa.

 

Jeesus haluaa tulla kotiisi, mitä teet?

 

Jos joku kuulee minun ääneni ja avaa oven, minä tulen hänen luokseen, ja me aterioimme yhdessä, minä ja hän.

Siinä, että päästämme Herramme sisään, on valtava siunaus: Herra tulee ja aterioi kanssamme, henkilökohtaisesti, ”hän ja minä”.

Lyhyessä Ilmestyskirjankohdassa näkyy armon suuruun: Kun Kristus saa tulla elämän ovesta sisään, entinen jää taakse ikään kuin sitä ei olisi ollutkaan, Kristuksen nykyisyys on läsnä.

Laodikean tapauksessa kannattaa lukea jae, pari taakse päin: itseään täynnä oleva, pröystäilevä, itseriittoinen jopa röyhkeä tuo seurakunta ei tarvinnut mitään, ei edes Kristusta. Kristus tarjosi vaihtokauppaa: puhtainta kultaa, valkoisia vaatteita ja silmävoidetta. Jos seurakunta suostuisi päästämään Hänet sisään, ottamaan Häneltä vastaan ja luopumaan itseriittoisuudestaan; itseriittoisuus vaihtuisi Kristuksen läsnäoloon.

Toinen tapaus Raamatussa on päinvastainen: Sakkeus, halveksittu, omaan taskuun osan rahoista pistävä, veronkerääjä haluaa jäljellä olevasta arvokkuudestaan piittaamatta nähdä Jeesuksen. Sakkeuksen kohdalla entinen jää taakse, ikään kuin sitä ei olisi ollutkaan, Kristuksen nykyisyys on läsnä.

Luukas kuvaa ihmisten reaktioita:

Kun ihmiset näkivät tämän, he sanoivat paheksuen: ”Syntisen miehen talon hän otti majapaikakseen.” Mutta Sakkeus sanoi Herralle kaikkien kuullen: ”Herra, näin minä teen: puolet omaisuudestani annan köyhille, ja keneltä olen liikaa kiskonut, sille maksan nelinkertaisesti takaisin.” Sen kuultuaan Jeesus sanoi häneen viitaten: ”Tänään on pelastus tullut tämän perheen osaksi. Onhan hänkin Abrahamin poika. Juuri sitä, mikä on kadonnut, Ihmisen Poika on tullut etsimään ja pelastamaan.”

Sakkeuksen elämä muuttui Kristuksen läsnäolossa. Hän teki parannuksen teoistaan. – Itse asiassa juuri niin päin, että Kristuksen anteeksianto ja läsnäolo kävivät edeltä ja muutos tuli sen jälkeen.

Erityisesti huomioni kiinnittyi sanoihin:

Onhan hänkin Aabrahamin poika.

Ympäröivät ihmiset olivat luokitelleen Sakkeuksen petturiksi ja toivottamaksi tapaukseksi. He eivät pitäneet häntä varsinkaan Aabrahamin poikana. Jeesus antoi hänelle takaisin hänen ”lapseutensa”.

Jeesus yritti selventää tehtäväänsä:

Juuri sitä, mikä on kadonnut, Ihmisen Poika on tullut etsimään ja pelastamaan.

  • Siksi Hän henkilökohtaisesti oli aterioimassa Sakkeuksen kodissa.
  • Siksi Hän henkilökohtaisesti kolkutti itseriittoisen Laodikean seurakunnan ovella.

Molemmat eksyksissä – toinen mahdottomuutensa, toinen itseriittoisuutensa keskellä – tarvitsi kipeästi Kristuksen läsnäoloa.

Siunaus kohtasi Sakkeuksen. Siunaus odotti Laodikeaa. Siunaus odottaa sinua ja minua. Mitä vastaamme?

651. Paljon porua, vähän villoja (osa 3) – Sivujuonneko?

Syksyllä siivotessani kirjahyllyäni tein mielenkiintoisia löytöjä. Asioita laittoi perspektiiviin kirjoittajien ja kirjojen entisten omistajien (osa kirjoista on päätynyt käsiini kirppispöydältä) elämä ja elämän hedelmä. Perspektiivin pukisin sanoiksi: Se ei ratkaise, mitä olet kirjoittanut (tai puhunut), vaan elätkö kirjoittamasi; se ei ratkaise, mitä olet alleviivannut (ympyröinyt tai korostanut), vaan se elääkö alleviivaamasi (ympyröimäsi, korostamasi) elämässäsi juuri nyt.

Kun mietin tarinoita ja elämäntilanteita perspektiivini taustalla, ajattelen samaan aikaan myös opillista korostusta, joka välittyy riveiltä (tai puheesta), alleviivauksista (ympyröinneistä tai korostuksesta): Korostus on elävä usko vastaan uskonnollisuus.

Kirjoista oli muun muassa alleviivattu:

Uskonto on muotoa, seremonioiden noudattamista, mutta kristillisyys on elämää.

Usein raja tulee vedetyksi ”meidän” ja ”muiden” välille. Muut ovat ”laitoskirkko”, ”meihin” epäilevästi, arvioiden tai suorastaan kriittisesti suhtautuvat ja/tai joiden uskossa on jokin toisenmoinen vivahde kuin meidän.

Huomaamatta jää, että jollekin asia, jonka me tulkitsemme muodoksi tai seremoniaksi, on elämää – ja meiltä tyystin jää huomaamatta, että omassa elämässä on muotoja tai seremonioita, jotka – jos oikein sokaistumme oikeauskoisuudellemme – voivat olla suoranaisen pahuuden verho. Tuomitessamme toiset heidän seremonittensa takia, omassa silmässämme on meiltä huomaamatta jäävä hirsi.

Se selittää kirjojen, kirjoittajien, saarnojen, alleviivauksien ja korostuksien taustalla olevat – joskus jopa skandaalinkäryiset – tarinat. Ei tosiaankaan se, että kirjoittaa, saarnaa, opettaa, lukee, vaan että tekee Taivaan Isän tahdon, se ratkaisee oman sydämen asenteemme Herramme edessä ja myös elämämme kestävän hedelmän.

Kun Kristus ja Hänen Sanansa saavat sijaa meissä, ne ovat meissä elämä, joka vetää muitakin Kristuksen ja Sanan ääreen.

Ihan sama – sanoi Paavalikin

Vapauteen Kristus meidät vapautti. Pysykää siis lujina älkääkä alistuko uudelleen orjuuden ikeeseen. (Gal. 5: 1)

Galatalaiskirjeen taustalla pilkistää ensimmäisten kristittyjen keskuudessa vellonut keskustelu siitä, pitikö ei-juutalaisten kristinuskoon kääntyneiden noudattaa juutalaisia tapoja ja jos piti, mitä niistä. Apostolien teoissa mainittu nk. Jerusalemin kokous tuli siihen johtopäätökseen, että ei-juutalaisilta odotettiin pelkästään epäjumalille uhratun lihan sekä sellaisen lihan välttämistä, josta verta ei oltu laskettu. Esimerkiksi ympärileikkausta ei tarvinnut suorittaa.

Galatan seurakunnan keskellä esiintyi Jerusalemin kokouksesta poikkeavaa kantaa edustavia opettajia, jotka sanoivat: ”Ei kun, teidän pitää ympärileikkauttaa itsenne… Se on oikeaa uskoa…”

 

Te, jotka pyritte vanhurskauteen lakia noudattamalla, olette joutuneet eroon Kristuksesta, armon ulkopuolelle. (Gal. 5: 4)

Usein Kirkon/seurakuntien työntekijöiltä kysytään, mikä on syntiä ja odotetaan vastaukseksi syntilistaa. Jotkut piirit sellaisen ehkä saisivatkin aikaan. Itselleni asia ei ole noin yksiokoinen enkä vähässä kummassa lähde keskusteluun syntilistaoletuksella. Synti ja ”ei-synti” eivät käyttäydy samanmoisesti kuin sallitut ja kielletyt aineet urheilussa.

Pohtiessani kysymystä kristityn vapaudesta minulle tulee mielikuva vapaudesta tehdä hyvää. Entä jos emme lähestykään asiaa kieltojen kautta vaan sen kautta, missä oikea vapaus ilmenee?

Paavalin ajatus näyttää tukevan tätä ”teoriaa”.

Uskossa on kysymys jostain syvemmästä kuin ulkonainen käyttäytyminen ja/tai riitti, vaikka ne meille ihmisille voivat olla tärkeitäkin.

Paavalin sanat (kun muistaa hänen olleen aiemmin tiukan fanaattinen fariseus) ovat rajut ja kärjistävät:

Kristuksessa Jeesuksessa on yhdentekevää, onko ihminen ympärileikattu vai ei. Ainoa tärkeä on rakkautena vaikuttava usko. (Gal. 5: 6)

Ihan sama – kuuluu usein nuorten suusta. Se kai meidän varttuneempien kielelle käännettynä on jotain siihen suuntaan, että ”mulle on se ja sama, yks´ja hailee…” Paavalin tuntuu käyttävän samanmoista ilmaisua!

Tuo ainoa tärkeä, rakkautena vaikuttava usko, onkin seuraavan pohdintani aihe.

Epämääräinen roskaoloko normi?

Luin sairaalloisen oloise blogikirjoituksen How to beat People up without even touching them . Kirjoituksen ohessa oli yhtä puhutteleva kuva. Siinä kirkkovieras toteaa vierustoverilleen:

”– Saarnaaja saa minut tuntemaan itseni roskaksi. Koska olen kirkossa ja hän lainaa Raamattua, sen täytyy olla ok.”

Olen törmännyt samaan ilmiöön meidän suloisessa suomalaisessa hengellisyydessä.

Kirjoitin taannoin artikkelin Uudistuksen asiayhteys 

”Olen — törmännyt tuomion profetioihin ja julistukseen, jotka kohdennetaan ihmisiin, jotka uskovat Kristukseen – ja jos yhtään Raamattuani oikein ymmärrän – heidän kaiken järjen mukaan pitäisi myös olla näin ollen uusia luomuksia, uudestisyntyneitä, uskovia, kristittyjä (millä nimellä me omasta viitekehyksestä käsin heitä kutsummekaan). Usein tuo tuomion profetia ja julistus on vielä niin epämääräistä, että siinä oikeastaan osoitetaan, että kääntyä pitäisi ja parannus pitäisi tehdä, mutta ei kerrota täsmälleen, miten ja mistä. Jää epämääräinen olo.

Silloin jos/kun Sana ja Pyhä Henki osoittaa parannuksen tarpeen, se on aina kohdistunut johonkin “aiheelliseen”. Se ei koskaan ole epämääräinen viittaus johonkin.

Toinen muoto tästä julistuksesta ja tuomiosta on julistus, jonka mukaan tuomio tulee kohtaamaan paikkakuntaa tai kansaa sen syntien tähden. OK. Ymmärrän. Tavallaan uskonkin. Tämä tuomio/seuraus voi välillisesti koskea myös uskovia/Kristuksen omia. Sen sijaan tämä tuomio ei sinällään kohdistu suoraan uskovaan/Kristuksen omaan, jos/kun/koska hän on kääntynyt, tehnyt parannuksen ja saanut anteeksi.

On äärettömän tärkeää, että käsittelemme paitsi lupauksia, myös “tuomiota” oikeassa asiayhteydessään.”

Jos puhumme tuomiosta ja poispoikkeamisesta, meidän tulee kertoa, mitä on synti. Koskaan julistus ei saa jäädä tuohon – ”roskaoloon”. Aina kun Sana/Pyhä Henki osoittaa poispoikkeamisen/synnin, se/Hän osoittaa samalla ristiinnaulittua Kristusta ja anteeksiantoa/sovitusta Hänen haavoissaan. Koskaan poispoikkeamisen/synnin osoittaminen ei jätä ihmistä ”roskaoloon”.

Tosin jostain syystä ihmisellä voi olla vaikeuksia uskoa poispoikkeamistaan/syntiään anteeksi. Se on kuitenkin eri asia kuin saarnaajan suomiva saarna ja se aiheuttama roskaolo. Myös tästä ihmisen sisältäkumpuavasta vaikeudesta uskaltaa uskoa anteeksiantamus omalle kohdalle, Herra ja Hänen Sanansa ja Henkensä haluaa ohjata eteenpäin.

Epämääräinen roskaolo ei ole kristityn normiolotila. Evankeliumeita lukiessasi huomaat Jeesuksen ohjanneen ihmisen aina pois tuosta "roskaolosta" anteeksiantoon ja sen mukana tuomaan vapauteen.

Lohdutus

Hengellisessä kentässä siipeensä saaneita ihmisiä kuunnellessani kuulen liian monta kertaa sen, että ei – yksinkertaisesti ei – voi luottaa.

  • Ensin tämän siipeensä saaneen luottamus on petetty yhteisössä, johon hän luottanut.
  • Seuraavaksi etsiessään jota kuta joka suostuisi kuulemaan hänen hätänsä ja kipunsa, joko sellaista ihmistä ei löydy tai sitten
  • löytyy ”mestaroija”, joka tarjoaa lääkkeeksi ihan vääriä rohtoja tai pahimmassa tapauksessa kertoo asioista eteenpäin.

Ihmisinä me ihmiset yksinkertaisesti tarvitsemme toista ihmistä kantamaan taakkojamme. Luther puhui veljien (ja miksei siskojenkin) keskinäisestä lohdutuksesta.

Kyllä Jeesus riittää -sanonta on totta. Ihmiselle, joka kipeästi tarvitsisi

  • toista ihmistä välittämään Jumalan armoa ja rakkautta – ja ehkä
  • näkökulmaa, toivoa ja uskon rohkeutta – tilanteeseensa

Sanonta voi merkitä sanahelinää – ja taas sanojalle – voi olla hyvä reitti ulos tilanteesta, joka vaatisi pysähtymistä.

Joskus oma kipumme estää meidät pysähtymästä; kohtaamamme on liian kivuliasta meille itsellemme. Löydän tässä itseni: nimenomaan uskonyhteisöissä haavoittuneiden kohtaaminen on liipannut niin läheltä, että kohtaaminen on ollut nimenomaan oman haavoittuneisuuden takia pelottavaa ja/tai ainakin raskasta.

Suurta rohkaisua ja lohdutusta sain noissa vaiheissa muun muassa Aale Tynnin runosta:

Ja Jumala sanoi:
Toisille annan toiset askareet, /vaan sinulta, lapseni, tahdon, että kaarisillan teet./ Sillä kaikilla ihmisillä on niin ikävää päällä maan,/ ja kaarisillalle tulevat he ahdistuksissaan. /
Tee silta ylitse syvyyden, kaarisilta tee, /joka kunniaani loistaa ja valoa säteilee.

Minä sanoin:

He tulevat raskain saappain, multa-anturoin/ – miten sillan kyllin kantavan ja kirkkaan tehdä voin,/ sitä ettei tahraa eikä särje jalat kulkijain?/

Ja Jumala sanoi:

Verellä ja kyynelillä vain./ Sinun sydämesi on lujempi kuin vuorimalmit maan/ – pane kappale silta-arkkuun, niin saat sillan kantamaan./ Pane kappale niiden sydämistä, joita rakastat,/ he antavat kyllä anteeksi, jos sillan rakennat. /
Tee silta Jumalan kunniaksi, kaarisilta tee,/ joka syvyyden yli lakkaamatta valoa säteilee./ Älä salpaa surua luotasi, kun kaarisiltaa teet/: ei mikään kimalla kauniimmin kuin puhtaat kyyneleet.

– Aale Tynni – Tätä runoa en unohda (Otava 1977)

Adobe Spark (1)

Luottamukseen viittasinkin. Silloin kun on kysymys syvistä ja henkilökohtaisista asioista, pitää itse kunkin opetella vaikenemisen taito. Se mikä on meille uskottu, meidän pitää säilyttää niin, että emme kerro siitä muille. Kaikkein kurjinta on ollut nähdä nimenomaan yhteisöissä, joissa on vallalla väärän vallankäytön kulttuuri, ihmisiä iskettävän menneillä asioilla, jotka on selvitetty ja jotka Jumala on antanut anteeksi. Niiden ei kaiken järjen mukaan pitäisi olla millään muotoa nykyisyyttä muutoin kuin enemmän tai vähemmän parantuneina haavoina ja muistoina. Toinen iskun muoto on syyttää ihmistä vaikeuksien keskellä synnistä tai pinnallisesta suhteesta Jumalaan tai passiivisesta osallistumisesta seurakuntaan. Unohdetaan, että Jumalan kuritus on ohjaavaa, ei sadistisen kiduttavaa raippamentaliteettia! (Paimen ei pelottele lampaita aroiksi, vaan ohjaa oikeaan suuntaan. Koskaan paimen ei tuota lampaalleen tarpeetonta tai suhteetonta kipua.)

Tätä taustaa vasten Pekka Simojoen laululla Särkyneiden majatalo on sanottavanaan painavaa asiaa:

Ei täällä asu sankareita. Hävinneitä on niin monta. Kerjäläisiä vain, uupuneita jotka tullessaan tuovat muistojaan.
Ei täällä asu uljas kansa
Ei ketään löydy täydellistä.
Monet unohtivat unelmansa kivikatuihin tämän kaupungin
Jossa Juudas petti ystävän.

He etsivät tietä valoon
Maasta kyyneleiden.
He saapuvat majataloon, särkyneiden.

Me tarvitsemme ystävyyttä
vailla yhtään vaatimusta.
Me pelkäämme niin menneisyyttä
Joka varjoineen aina uudelleen
uhkaa uskon viedä huomiseen.
Me ikävöimme olkapäätä,
ihmiskäden kosketusta.
Vaikka olisikin sydän jäätä
lämpö rakkauden,
sulattaa voi sen.
Tuoda kevään sielun kylmyyteen.

He etsivät tietä valoon…

On meidän tehtävämme täällä
kantaa toinen toisiamme, halki synkimmän yön
Pitää päällä toivon kynttilää.
Ette ei kukaan jää yksin harhailemaan pimeyteen.
Ei kauneimmassa temppelissä
asu meidän Jumalamme
mutta siellä Hän on aina
Missä joka rakastaa,
pelko katoaa
Vettä janoinen saa juodakseen.

He etsivät..

https://www.youtube.com/watch?v=YZYbFk1qgeo

Ajatuksien äärellä on vakava kysymys: Olenko minä/sinä tällaisia sillanrakentajia ja/tai ovatko yhteisömme tällaisia majataloja, jossa särkynyt oikeasti eheytyy?