Pettyneestä pastoriksi

Edellisessä kirjoituksessani kirjoitin siitä, kuinka ennakkoluulojani -karsittiin niin ”hihhuleina” kuin ”kuivina kapakaloinakin” pitämistä yhteisöistä.

Nk. uskoontuloni mullisti elämäni: Kuolemanpelko oli tipotiessään ja yli ymmärryksen menevä ilo ja rauha täytti mielen. Suhtautumiseni yliluonnollisiin ja järjellä selittämättömiin kokemuksiin muuttui, kun koin yliluonnollisia ja selittämättömiä asioita, joille peruslähtökohtaisesti en ollut avoin.

Kirjoitin myös kokemuksestani nk. Pyhän Hengen täyteyden ja kielilläpuhumisen suhteen. – Kun tällainen asia tapahtuu täydessä ymmärryksessä olevalle ihmiselle ja ihmiselle, joka senkin jälkeen jatkaa normaalia elämää, sille voinee laittaa painoarvoa (vai mitä ajattelet?). – Aiemmin olin luullut kädet ylhäällä ylistäviä ihmisiä kajahtaneiksi – ja nyt minun teki mieleni nostaa kädet ylös!

Hamusin elävän uskon ja elämän perään. Kävin tilaisuuksissa, jotka huokuivat elämää. Halusin itsekin olla elävä uskova.

Tästä kaipauksestani alkoivat oppivuodet, joista menneinä vuosina kärkkäästikin kirjoitin karismaattisena harharetkenä.

Kymmenkunta vuotta palasia uudelleen aseteltuani ajatteluuni ja kirjoituksiinikin on tullut malttia – ja ymmärrystä niin itseä kuin toisiakin kohtaan.

Tilanteisiin itse kunkin tuo oma elämänhistoria ja jokainen tuo tilanteisiin mukanaan oman elämänhistoriansa.

Näin minulle kävi…:

Totta kai nuori ihminen kyselee elämän suuntaa monella tasolla… Mielessä pyörii, mitä teen työkseni, kenen kanssa perustan perheen ja millä tavalla voin vaikuttaa asioihin ympärilläni…

Ratkaisin asiat asiayhteydessään parhaimmaksi katsomallani tavalla.

Pikkuisen reilun vuosikymmenen päästä aloin katsella asioita uudesta näkökulmasta: Rakentavatko valitsemani asiat elämääni ja esimerkiksi lasteni elämään? Haluanko kertoa muille uskosta, jota elin todeksi?

Vastaus oli selkeä: EI ja EN.

Vasta muutaman vuoden prosessin jälkeen sain asiaan selityksen.

Vinoon menneessä uskossa ja käytänteissä harvoin on kysymys pelkästään uskosta itsessään. Usko on ymmärrykseni mukaan peruslähtökohtaisesti rakentava ja elämää eteenpäin vievä asia. Jos näin ei ole, syytä ei kannata etsiä uskosta tai uskon kohteesta (Jumalasta, Raamatusta, Jeesuksesta, tms.), vaan uskon perusteluista tai oppirakennelmista – ja ihmisistä niiden takana.

Perehdyttyäni narsismin eri ilmentymiin ja katsellessani uskonyhteisöjen ja uskon outoja ilmentymiä, alkoi hahmottua, kuinka varsin usein taustalla on narsismin piirteitä ja toimintamalleja.

Kokemani alkoi saada nimiä:

Karismaattisuuden valjastaminen ihmisten manipuloimiseen, valheiksi paljastuneet ja/tai rutkasti liioitellut ihmekertomukset, jne. olivat kaikki narsismin suoria tai välillisiä ilmentymiä.

Tämän kaiken mahdollisti ihmisen perusluottamus ”pappiin ja poliisiin”. Kukaan ei tullut ajatelleeksi, että asiat voisivat olla niin peruslähtökohtaisesti vinossa. Vinoutta etsi mieluummin itsestään kuin ilmiöistä ympärillään – aivan kuin Keisarin uudet vaatteet -sadussa.

Pettymyksen ja suuttumuksen sekava tunneryöppy päällimmäisenä mietin elämäni viimeisintä vuosikymmentä – hukkaan heitettyjä vuosia, uhrauksia ja aherrusta – jotka hetkessä pyyhkäistiin pois. (Tai siltä minusta ainakin näytti.)

Ei vitsit, en tule koskaan enää julkisesti puhumaan näistä asioista. Kahden kesken voin kertoa uskovani, mutta en koskaan … julkisesti…

Kavahdin ajatustakin helluntalaisista (vaikka totta puhuen helluntalaisten piirissä kokemani ei tapahtunut…), karismaatikoista – ja kaikesta, mikä viittasi yhteisössäni esiintyneisiin opillisiin vivahteisiin… Menestyksestä, auktoriteetista, terveydestä, jne. en halunnut kuullakaan…

Jumalan hoitokuuri kohdallani oli samanmoinen kuin uskoontulonikin kohdalla: Hän laittoi minut kohtaamaan asiat.

Työskentelin vanhustyön projektissa. Järjestin runotilaisuuden vanhustentalojen kerhohuoneella. Henkilö, joka runoja lausui, oli valinnut yhdeksi runokseen Aale Tynnin Kaarisillan:

Ja Jumala sanoi: ”Toisille annan toiset askareet,
vaan sinulta, lapseni, tahdon, että kaarisillan teet.
Sillä kaikilla ihmisillä on niin ikävä päällä maan,
ja kaarisillalle tulevat he ahdistuksissaan.
Tee silta ylitse syvyyden, tee, kaarisilta tee,
joka kunniaani loistaa ja valoa säteilee.”

Minä sanoin: He tulevat raskain saappain, multa-anturoin –
miten sillan kyllin kantavan ja kirkkaan tehdä voin,
sitä ettei tahraa eikä särje jalat kulkijain?

Ja Jumala sanoi: ”Verellä ja kyynelillä vain. 
Sinun sydämesi on lujempi kuin vuorimalmit maan –
pane kappale silta-arkkuun, niin saat sillan kantamaan.
Pane kappale niiden sydämistä, joita rakastat,
he antavat kyllä anteeksi, jos sillan rakennat.
Tee silta Jumalan kunniaksi, kaarisilta tee,
joka syvyyden yli lakkaamatta valoa säteilee.
Älä salpaa surua luotasi, kun kaarisiltaa teet:
ei mikään kimalla kauniimmin kuin puhtaat kyyneleet.”

– Aale Tynni –
Tätä runoa en unohda (Otava 1977)

… Älä salpaa surua luotasi…

Purkamista ja itkua riitti… Milloin kenenkin kahvipöydässä tai lenkkipolulla…

Miten uskovaiset voi olla niin p******isia toisilleen?

Oli kysymykseni.

Seurakunta… Ei, ei… En mie taho…

Työpaikkani siirtyi kirkonkylän toiselle laidalle helluntaiseurakunnan naapuriin. Rukoushuoneen pihapiirissä talkoilevat helluntalaiset kesyttivät minua keskustelu kerrallaan. Erityisesti yhdellä pariskunnalla oli ”taipumus” ilmaantua paikalle, kun olin tiukoilla uskoni ja elämäni kanssa ja rohkaista tilanteeseen sopivasti.

Poikani halusi rippikouluun. Liityin kirkkoon – ja menin yhtenä hyisenä pakkasiltana kirkkoon, jotta poika saisi täytettä rippikoulukorttiin.

Olet vapaa, vapauta muita. Sinua rakastetaan, rakasta muita. Olet saanut anteeksi, anna anteeksi muille.

Papin synninpäästön sanat vapauttivat. Elämääni eivät määrittele ihmiset, vaan Jumala.

Keskustelu toisen narsismin kanssa tekemisiin joutuneen kanssa helpotti. Sain toivoa, jota tarvitsin.

Episodit eivät päättyneet tähän.

Viikon kuluttua edellisestä kirkkokäynnistä koin vahvasti, että minun olisi pitänyt mennä 50 km päässä olevaan helluntaiseurakuntaan.

Mitä ihmettä? Onhan se tuttu kirkko, jossa kävin edellisenä sunnuntaina – tai lähin kirkko 15 km päässä…

Tunne ei jättänyt rauhaan. Lähdin liikkeelle.

Tilaisuuden loppuvaiheilla tapahtui jotain erikoista – jopa kyseisen seurakunnan mittapuiden mukaan: Nainen, joka ei ennen eikä jälkeen kyseisen sunnuntain ollut puhunut kielillä, alkoi puhumaan kielillä. Kielillä puhumisen aikana aloin itkeä ja tärisin päästä varpaisiin. Nainen lopetti kielilläpuhumisen ja puhui elämänkaareni kipupisteineen. Kaiken huipennukseksi, kun kaivoin tilaisuuden loputtua laukustani kännykän, minulle oli tullut tekstiviesti eräältä henkilöltä, jossa oli sama yksityiskohta kuin naisen sanoissa.

Kuka tahansa voi kuvitella, miten vaikuttunut olin tapahtumaketjun jälkeen. Olin saanut menneiden karujen ja valheisiin ja manipulointiin perustuvien kokemusten vastapainoksi maistaa, mitä on aito ja terve Jumalan toiminta.

Tapahtumien jälkeen hakeuduin teologiseen tiedekuntaan, pääsin luterilaiseen seurakuntaan töihin – ja sen jälkeen helluntaiseurakuntaan.

Masentunut morsian?

Me lyömme niin helposti vaatijan nyrkillä masentuneen oveen. (Lea Krantz, Masentunut morsian)

Jeesuksen suhtautuu aivan eri tavoin:

– Masentuneen morsiamen ovella seisoo kuitenkin ylkä, joka on täynnä hienotunteisuutta, olosuhteet ja niiden aiheuttaman uupumuksen huomioonottavaa rakkautta.

– Hänen rakkautensa on kartoittanut masentuneen morsiamen koko historian, ja hän tietää kaiken, jopa sydämen syytökset hän tuntee.

Eikä hän vaadi tai kovistele.

Gasellin kaltaisena, täynnä herkkää ja lempeää rakkautta, hän katsoo sisälle sydämeen, niin syvälle, että synnin kahleet katkeavat, kylmyys ja välinpitämättömyys katoaa. (Lea Krantz, Masentunut morsian)

Jeesus koskettaa kaikkia niitä elämän osa-alueita, jotka tarvitsevat Hänen kosketustaan ja hoitoaan.

Välttämättä ei ole kysymys masentuneen henkilökohtaisesta synnistä. Masennuksen alkulähteet voivat löytyä siitä, että masentunutta on haavoittanut joku toinen. Tähän pätee sama: (Tuon toisen) synnin aiheuttamat kahleet katkeavat. Jeesuksella on taito erottaa nämä ”kaksi syntiä” toisistaan.

Hengellisen väkivallan seurauksia yhdistää usein eritasoinen masennus. Aiheesta olen kirjoittanut muun muassa Pelon lähteiltä Jumaan rakkauteen 

Vaatijan nyrkki kolahtaa liian usein uupuneen oveen; pitäisi luottaa ja ylistää, ei pelätä tai varoa, koska täydellinen rakkaus karkoittaa pelon…  Jos et osaa elää rakkaudessa ja vapaudessa, elämässäsi on jotain vialla, muuten pelkosi olisi ja pysyisi poissa…

Artikkelissani kirjoitan muun muassa:

Ei ole irtaantuneen vika, jos tämä ei koe (Jumalan) rakkautta sen vuoksi, että hänen saamansa kuva Jumalasta on saanut iskuja hänen kokemustensa vuoksi.

… ja jatkan:

Kun sellainen ihminen, joka on kokenut kovia elämässään, kokee kauttamme Jumalan rakkautta, on hän varsin todennäköisesti voitettu Jumalalle. Hänen petetty luottamuksensa on voitettu takaisin. Hänen uskonsa on voitettu takaisin.

Pelko väistyy. Luottamus ihmisiin ja Jumalaan palaa. Rohkeus palaa.

Kirjaimellisesti sanotaan (että rakkaus) ´heittää (pelon) ulos´ {kr. βαλλω [balloo] ja εξω [exoo]}.

Ihminen on löytänyt Jumalan rakkauden luo.

Ketä kannattaa seurata?

Maailmalta – ja Suomestakin – kantautuvat uutiset vetävät hiljaiseksi. Pariisi, Lontoo, Barcelona, Turku… Puhumattakaan niistä paikoista, joissa väkivalta ja terrorismi ovat vieläkin arkipäiväisempään.

(Liian) Usein (väki)vallan perusteena käytetään uskontoa. Ilmiö on minulle tuttu vähemmän verisistä kuvioista, henkisestä väkivallasta ”hengellisissä” yhteisöissä. Löydän aihepiiristä yhtymäkohtia myös väkivallan fyysiseen versioon.

Väkivallan mahdollistaa ja oikeuttaa luja usko omaan oikeassa olemiseen – usein sokean ja kritiikittömän johtajaa, oppia tai ideologiaa seuraavan uskon seurauksena.

Sokea usko luovuttaa päätäntävallan jolle kulle toiselle. Pyhiä Kirjoituksia ei ole lupa tutkia yksin tai yksinkertaisesti on helpompaa ottaa vastaan valmiiksi pureskeltu ruoka. Uskovaisuuteen liitetty kuuliaisuusvaatimus tekee manipuloinnista helppoa kuin heinänteko hyvänä kesänä.

Väkivallan oikeutus löydetään omasta oikeassa olemisesta: Olen oikeassa, muut väärässä; olen hyvä, muut pahoja. – Jotenkin, oudosti, ihminen muuttuu tunteettomaksi ja kylmäksi – vaikkapa lähimmilleen. Taivaallinen palkkio tai paratiisi toimivat ajoittain erinomaisina motivaattoreina.

Itsekeskeiset, narsismiin taipuvaiset, omaa dynastiaansa pönkittävät johtajat saavat tästä oivalliset aseet missionsa toteuttamiseen.

Fyysinen väkivalta, erityisesti kuolemaan johtavana, on kamalaa ja lopullista. – Mutta on henkinenkin väkivalta. Siitä muistukkeena on kirjahyllyssäni kirja otsikolla: 100 tapaa tappaa sielu.

Narsistisen johtajan tai ideologian kynsiin joutunut on uhri, johon kohdistetaan äärimmäistä, fyysisesti tai henkisesti vahingoittavaa tai jopa tappavaa väkivaltaa. – Mielestäni myös väkivallan välikappaleeksi joutunut on uhri. – Hän tekee likaisen työn toisen puolesta.

Olemmehan sen nähneet: Pelätty diktaattori laittaa muita asialle – ja pakenee itse kaivoom, bunkkeriin tai toisen selän taakse. – Miksi? Sitä kysyn. – Jos hän olisi oikeasti asiansa takana, eikö hän seisoisi seuraajiensa rinnalla – tai mieluummin kävelisi edellä?

Jeesus vertasi palkattua paimenta ja oikeaa, hyvää, paimenta sanoen: Uhkan tullen palkkapaimen jättää lampaansa; Hyvä Paimen antaa henkensä lampaittensa edestä.

Tässä oikeastaan todella hyvä valintakriteeri niin uskossa kuin ehkä arkisemmissakin asioissa siihen, ketä kannattaa seurata.


Vakavien ja järkyttävien uutisten keskellä

  • rukoilen, että Jumala – armahtava Isä ja runsaan lohdutuksen Jumala – saisi lohduttaa ja rohkaista, antaa voimaa ja toivoa.
  • ammennan voimaa ja toivoa Sanasta, joka on omassa elämässäni kestänyt monet myrskyt.

Lopputuleman tiedän: Pimeys tai viha eivät sano viimeistä sanaa (vaikka meidän silmin siltä näyttäisikin). Viimeisistä viimeisin Sana on Jumalan valon ja rakkauden voitto ja valtakunta.

Pienenä välähdyksenä Raamatun viimeisiltä lehdiltä:

”Katso, Jumalan asuinsija ihmisten keskellä! Hän asuu heidän luonaan, ja heistä tulee hänen kansansa. Jumala itse on heidän luonaan, ja hän pyyhkii heidän silmistään joka ainoan kyyneleen. Kuolemaa ei enää ole, ei murhetta, valitusta eikä vaivaa, sillä kaikki entinen on kadonnut.” (Ilm 21: 3-4)

”Enkeli näytti minulle elämän veden virran, joka kristallinkirkkaana kumpuaa Jumalan ja Karitsan valtaistuimesta. Kaupungin valtakadulla, virran haarojen keskellä kasvoi elämän puu. Puu antaa vuodessa kahdettoista hedelmät, uuden sadon kerran kuukaudessa, ja sen lehdistä kansat saavat terveyden. Mikään ei enää ole kirouksen kahleissa. Kaupungissa on Jumalan ja Karitsan valtaistuin, ja kaikki palvelevat Jumalaa. He saavat nähdä hänen kasvonsa, ja heidän otsassaan on hänen nimensä. Yötä ei enää ole, eivätkä he tarvitse lampun tai auringon valoa, sillä Herra Jumala on heidän valonsa. –.” (Ilm 22: 1-5)

 

 

Uskoon pettyneet

Tammikuussa 2015 julkaistu kolmen artikkelin sarja uskoon pettyneistä on ajankohtainen edelleen:

Minua harmittaa Kallen ja kavereiden puolesta. Heille on varmasti vaikea puhua uskosta, koska heille usko merkitsee samaa kuin jokin, mikä ei pidä paikkaansa. Kallen elämä raunioituu uskon pilvilinnojen myötä. – Voit lukea seuraavasta linkistä artikkelin Kun Kalle katui uskoaan

Henkilökohtaisemman, itseäni koskettavan kertomuksen kertomuksen Kun Kuikka häpesi olen kirjoittanut edelläolevaan linkkiin.  Siinä pohdin

Luulen, että Kallen uskon ongelma ei ollut niinkään Kallen uskon ongelma, vaan ongelma oli siinä uskon kuvassa, joka hänelle markkinoitiin. Kallen kokemus liippaa myös minun ja Arton kokemusta. Yksityiskohdat vain ovat eri.

Artikkelissa Uskon varoitusvalot pohdin hälymerkkejä, joita kannattaa seurata hengellisissä ilmiöissä ympärillään.

Kallen ja Kuikan matkaa uskossa olisi helpottanut, jos olisi löytänyt ajoissa uskon varoitusvalot, jotka kertovat, että markkinoidussa uskossa on jotain pielessä. Aina nuo hälytysmerkit eivät ole selkeitä eivätkä yksiselitteisiä.

Sana pettyneille

Tällä kirjoituksellani haluan herätellä ja rohkaista erityisesti niitä, jotka ovat perääntyneet kokemiensa vastoinkäymisten, pettymysten, tms. vuoksi.

Lue lisää artikkelista Syöksykierteestä korkeuksiin

Katso tiehen, älä seiniin

Mielestäni meidän tulisi osoittaa ihmiselle mieluummin tietä Jumalan luo kuin varoittaa kaikista mahdollisista vaaroista, jotka vaanivat siinä liepeillä. Ohjata Paimenen luo mieluummin kuin varoitella pimeän metsän vaaroista tai nimetä sudet – Ja vaikka haavat kuinka kirvelisivät ja väärinkäytökset kismittäisivät, maltti on valttia keskustelussa.

Elämäni kuvat

Vastottain luin erinomaisen ohjeen, joka mielestäni pätee sekä palautteeseen, jota annamme että palautteeseen, jota saamme.

Ohje sisältyy Mario Andrettin, yhden maailman menestyneimmän ja monipuolisimman autourheilijan haastatteluun. Andretti nimesi autourheilijan ykkösohjeeksi:

Älä katso muuria. Autosi menee sinne, minne silmäsi katsoo.

Ohjeen voi pukea myönteiseen muotoon:

Katso tiehen, älä muuriin. Autosi menee sinne, minne silmä katsoo.

Olen hyvin, hyvin mietteliäs hengellisessä kentässä käydyn keskustelun suhteen.

On asioita, joihin pitää puuttua ja asioita, jotka pitää ottaa puheeksi. Näin olen omalta osaltanakin vuosien mittaan tehnyt.

Tiettyä linjaa olen vetänyt – ja koen sen nyt käytävän keskustelun keskellä  vieläkin selkeämmin oikeaksi:

Puhun ilmiöistä mieluummin kuin henkilöistä

Vielä mieluummin puhun nykyään siitä, mikä voisi olla oikea tie, kuin siitä, mitä on varottava.

Kun uskon kanssa olemme tekemisissä, toivottavasti useimmat keskustelijat ovat säilyttäneet ajatuksen siitä, että ihmisen on (kaiken kummallisenkin) keskellä tarpeen aidosti kohdata Jumala. Mielestäni meidän tulisi

  • Osoittaa ihmiselle mieluummin tietä Jumalan luo kuin varoittaa kaikista mahdollisista vaaroista…

View original post 507 more words

Mitä pitäisi ajatella (taas tästä) skandaalista?

Jälleen yksi skandaali tunnetun, kristillisen julistajan elämässä. Tapahtuu se, minkä perään blogissani säännöllisin väliajoin huhuilen: Totuus tulee julki.

Pitäisikö sanoa:

Niinhän siinä sitten kävi… Johan minä sanoin…

Vai … olla murheissaan ja rukoilla…

Itse kallistun toisen vaihtoehdon puoleen: Jokainen Jumalan valtakunnan työntekijä on kallisarvoinen omalla paikallaan. Kenenkään etu ei ole, että hänelle käy jotain, mikä romuttaa hänen elämän(työn)sä ja sanoman.

Pysykäämme horjumatta tunnustuksessa ja toivossa, sillä hän, joka on antanut meille lupauksensa, on luotettava. Pitäkäämme huolta toinen toisestamme ja kannustakaamme toisiamme rakkauteen ja hyviin tekoihin. Hepr. 10: 23, 24

Viisautta on rukoilla myös omalle kohdalleen:

Älä anna minussa häpeään joutua niiden, jotka odottavat sinua, Herra, Herra Sebaot. Älä salli minussa pettyä niiden, jotka etsivät sinua, Israelin Jumala. Ps. 69: 7

 

Jos jokin asia mietityttää sinua tai haluat, että puolestasi rukoillaan, voit täyttää alla olevan lomakkeen.