Finding Strength in Difficult Times – Voimaa vaikeuksien keskellä

Passing through the Valley of Weeping (Baca), they make it a place of springs;
The early rain also covers it with blessings.

They go from strength to strength [increasing in victorious power];
Each of them appears before God in Zion. (Ps. 84: 7-8, Ampl.)

Kun he kulkevat vedettömässä laaksossa, sinne puhkeaa virvoittava lähde,
ja sade antaa heille siunauksensa.

Askel askeleelta heidän voimansa kasvaa, ja he saapuvat Siioniin Jumalan eteen. (Ps. 84: 7-8, KR -92)

943. Älä ylenkatso erämaata – Do not despise the Wilderness

Viimeaikaisten pohdintojeni keskellä törmäsin mielenkiintoisiin ajatuksiin Lana Vawserin blogissa. – Latest thoughts which have traveled through my mind most resently lead me to a blog of Lana Vawser.

Jos taidat englantia, vieraile hänen blogissaan ja poimi rohkaisua elämääsi Jeesuksen kanssa. If you may read in English, please visit there, look around and take some encouragement to your personal life in Jesus.

Blogissa Lana esitellään seuraavasti:

”Lana Vawserin sydän sykkii uskovien rohkaisuun niin, että he löytävät läheisemmän suhteen Herran kanssa, kuulevat Hänen äänensä ja ymmärtävät, keitä he ovat Herrassa ja mikä on heidän perintöosansa.”

Lana is introduced in the blog in the following manner:

”Lana Vawser’s heart is to encourage believers in deeper intimacy with Him, hearing His voice,and deeper revelation of who He is and their inheritance”

Tässä käännös hänen yhteen kirjoitukseensa. Alkuperäisen artikkelin voit lukea oheisesta linkistä. – Here you may find translation to Finnish. You may read the original post through the ling below:

”´Kuka tuolta tulee? Kuka saapuu autiolta kedolta rakastettuunsa nojaten?´ (engl. käännös käyttää sanaa ´autiomaa´, suom. huom.)
Älä ylenkatso autiomaata, sillä se edeltää eteenpäinmenoa. Autiomaassa opit nojautumaan Häneen, jota rakastat enemmän kuin koskaan; huolimatta siitä, mikä sinua ympäröi, löydät suuren ilon Hänessä. Otat Häneltä vastaan uudella ja syvemmällä tavalla – etkä ainoastaan saa uutta, tuoretta ja ihanaa tietoisuutta mannasta (joka ruokkii sinua autiomaassa), vaan tulet autiomaasta vahvempana ja Hänen kunniansa lepää ylläsi ja Hänen hyvyytensä on nähtävissä.”

(Seuraavassa kirjoituksessa omia ajatuksiani aiheen äärellä)

731. Lähdeihminen

Kuluvan kevään aikana minua on puhutellut useaan otteeseen Jesajan kirjan 58. luvun jakeet 11-12:

Sinä olet kuin vehmas puutarha, kuin lähde, jonka vesi ei ehdy.
Ammoin raunioituneet asumuksesi sinä rakennat jälleen, pystytät rakennuksia muinaisille perustuksille, ja niin sinun nimesi on oleva: sortuneiden muurien korjaaja, maan asutuksen elvyttäjä.

Asia nousi yhdellä lenkkireissullani erityiseksi rukousaiheeksi:

Herra, tee minusta lähdeihminen.

Lähdeihminen?

Kirjoittaessani narsismista olen viitannut siihen, että narsisti tarvitsee narsismin lähteensä, josta se imee ihailua ja kaikkea muutakin tarvitsemaansa. Tässä narsisti on kyltymätön ja pohjaton. Tämän vuoksi lähde tyhjenee jossain vaiheessa. Kukaan ei jaksa jatkuvasti vain ja ainoastaan luovuttaa itsestään. Narsistin omituinen kaksoisviestintä – toisaalta sinun pitää ja toisaalta sinun ei pidäkään – on myös uuvuttavaa. L

dsc1757

Uupui lähde tai sitten vielä edes vähän voimissaan otti ja lähti, narsistin lähde on usein saanut todella tarpeekseen antamisesta. Hän ei välttämättä halua olla lähde missään muodossa. Hän ottaa etäisyyttä kaikkeen, mikä viittaa itsestä antamiseen. Tämä pätee omista asioista kertomiseen (erityisesti, jos luottamus on petetty jossain vaiheessa) ja ihmissuhteisiin yleisesti ottaen. Tämä voi päteä vapaaehtoistyöhön, jne. Takki voi olla niin tyhjä, että ei ole mistä antaakaan.

Uudella tavalla lähdeihmisenä oleminen on mahdollista vasta, kun narsistin lähteenä olleen sisäiset haavat ovat parantuneet ja hän lähteenä on saanut täyttyä uudelleen.

DSC_2190

Jesajan kirjan 58. luku rohkaisee niin totuudenmukaiseen asioiden kohtaamiseen ja epäoikeudenmukaisuuteen puuttumiseen kuin omastaan jakamiseen:

(Toisenlaista paastoa) minä odotan:
että vapautat syyttömät kahleista,
irrotat ikeen hihnat
ja vapautat sorretut,
että murskaat kaikki ikeet,
murrat leipää nälkäiselle,
avaat kotisi kodittomalle,
vaatetat alastoman, kun hänet näet,
etkä karttele apua tarvitsevaa veljeäsi.

Jos hävität sorron ikeen keskuudestasi
ja lopetat sormella osoittelun ja pahat puheet,
jos annat nälkäiselle omastasi
ja ravitset sen, joka kärsii puutetta–

Kysymys on sekä barrikadeille nousemisesta että omastaan antamisesta. Ei vain jommasta kummasta.

DSC_2195

Näitä sanoja seuraavat lupaukset:

Silloin sinun valosi puhkeaa näkyviin kuin
aamunkoi
ja hetkessä sinun haavasi kasvavat umpeen.
Vanhurskaus itse kulkee sinun edelläsi
ja Herran kirkkaus seuraa suojanasi.
Ja Herra vastaa, kun kutsut häntä, kun huudat apua, hän sanoo: ”Tässä minä olen.”

niin sinun pimeyteesi koittaa valo
ja yön varjo muuttuu keskipäivän kirkkaudeksi.

Sekä alussa lainaamani jakeet:

Ja Herra on alati ohjaava sinua. Aavikon paahteessakin hän elvyttää voimasi ja vahvistaa jäsenesi. Sinä olet kuin vehmas puutarha, kuin lähde, jonka vesi ei ehdy.
Ammoin raunioituneet asumuksesi sinä rakennat jälleen, pystytät rakennuksia muinaisille perustuksille, ja niin sinun nimesi on oleva: sortuneiden muurien korjaaja, maan asutuksen elvyttäjä.

Tällöin olen/olet lähdeihminen, jota koskevat lupaukset valosta, eheytymisestä, suojasta, läsnäolosta, rukousvastauksista, johdatuksesta, elpymisestä, voimaantumisesta, täyttymisestä, jälleenrakentamisesta, uudesta tehtävästä.

Katso Jumalan tekoa – juuri nyt!

Jos kuunteleminen on ”Sinun juttusi”, voit myös kuunnella tämän artikkelin.

Joskus menneessä – niin sen hyvissä kuin meidän mielestä pahoissakin puolissa – eläminen voi jumiuttaa meidät niin, että emme huomaa Jumalan uutta luovan teon läsnäoloa NYT.

Tämän Sanan kehotus ytimekkyydessään on:

Katso Jumalan tekoja elämässäsi, ympärilläsi juuri nyt; tie avautuu eteesi ja joki kuivuuteesi. Jumala tekee sen.

Älkää enää menneitä muistelko,
älkää muinaisia miettikö!
Katso: minä luon uutta.
Nyt se puhkeaa esiin — ettekö huomaa?
Minä teen tien autiomaahan
ja joet kuivuuden keskelle. Jes. 43: 18,19

Kosmista yksinäisyyttä

Irtaantujan kynästä

En tiedä yksinäisempää hetkeä kuin se, kun irrottautuu tiiviistä uskonyhteisöstä. Vaikka samanmielisiä ihmisiä ympärillä olisikin, on konkreettinen irtaantuminen aina tehtävä yksin. Kuolinhetken yksinäisyys lienee lähin vertauskohta: kuolemasi hetkellä olet yksin, vaikka kuinka joku kädestä pitäisi.

Siksi on niin, että aina kun kuulen jonkun lähteneen uskonyhteisöstä, on kuin ottaisin hatun päästäni, laskisin sen rinnalleni ja sanoisin: hänen yksinäisyytensä hetkeä kunnioittaen. Samalla toivon, että vaikka jotakin hänessä kuolee, kyse olisi uskon ylösnousemuksesta, uudesta elämästä, toivosta ja kasvusta.”

Ja toinen, joka on otsikoitu Kosmiseksi yksinäisyydeksi:

”Sitä en tiennyt aikaisemmin miten yksin päätöksen tehtyäni olin sen asian kanssa. Olen aivan yksin koko maailmankaikkeudessa. On hetki jolloin kaikki selkänojat ja turvasysteemit on riisuttu pois. Minulle ei jää mitään.

Voinko jatkaa elää ilman uskovaisuuden ja uskovaisten turvaa? Entä jos mielenterveyteni murtuu? —

Selviydyin siitä, en suistunut siihen kauhuun. Moni muukin on selviytynyt. Siitä seurasi riemu ja onnellisuuden tunne. oli yllätys miten suuri kiitollisuus täytti mielen, lahjaksi saadusta omasta elämästä. Vapauden tunne. Vahva elossa olemisen tunne. Tunne että tein kerrankin omantuntoni mukaan, tein vain sen mikä on oikein. Ja ennen kaikkea kiitollisuus.

Mutta arka sielu olisi kaivannut tukea jossain reilussa, ketään leimaamattomassa ja kuitenkin hengellisessä mielessä. Omaan luterilaiseen seurakuntaan tuntui vaikealta hakeutua. Eihän sitä ollut totuttu kirkossa käymään.”

Kirjoitus kokonaisuudessaan löytyy: Yksinäisimmistä hetkistä

Kysely jatkuu:

”Kysynkin, pystyykö kukaan kirkossa kuuntelemaan, rohkaisemaan tällaisessa tilanteessa. Hyväksymään, lyömättä leimoja. Kunnioittaen jokaisen entisen vl:n yksityistä surua, omanlaistaan kokemusta siitä mikä on pyhää.

Monelle jää haavojakin, ei kaikille. Minulle jäi.

Pystyykö menemään kirkkoon, kohtaako evlut seurakunnassa ymmärrystä? Saako olla se mikä on. Osaisiko seurakunnassa joku lähteä tulemaan vastaan, kuuntelemaan ja rohkaisemaan ihmistä niin että tämä ai ajaudu oman hengellisen puolensa täydelliseen kadottamiseen?

Näköalattomuuteen, ehkä katkeroituneeseen Jumala-vihaan.”

Kadonneita käsinojia ja ymmärtämättömyyttä

Olen irtaantunut erilaisesta yhteisöstä, karismaattisuuden ja vapaan kristillisyyden laidoilta, yhteisöstä, jossa muita pidettiin kuivina tai vinossa olevina. Me olimme niitä oikeita, vapaita ja eläviä. Tai ei sitä julkisesti tunnustettu tai tunnusteta, mutta rivien välistä se tulee julki, kun malttaa vähän aikaa kuunnella. Ei tosiaan kirkossa käyty, ei oikein vapaissa suunnissakaan. Oma lauma riitti – eikä pitänyt hamuilla vieraille laitumille, vielä vähemmän jättää omaa seurakunnan kokousta.

Kyllä, käsinojat ja turvasysteemit hävisivät hyvin äkkiä – minultakin. Ne, jotka olivat rukoilleet puolestani tai kiittäneet puheen jälkeen, olivatkin yhtäkkiä poissa – karttoivat niin kuin itsekin niitä, jotka olivat aiemmin lähteneet.

Myös seurakunnissa oli ymmärtämättömyyttä: ”Kuinka sinä voit jättää tuollaisen hyvän laitumen – ja paimenen? Ja miten sinä voit lähteä noin vain kodistasi – erota? Jumalahan vihaa hylkäämistä.”

Ennalleen asettamista – mutta millaista?

Jotkut avuliaat lupautuivat rukoilemaan kaiken palaamista ennalleen. Tosiaankaan. Sitä en halunnut. En asioiden palautumista entisille raiteilleen. Olin riittävästi nähnyt Raamattua, Jumalaa ja profetiaa käytettävän ohjailuun ja alaspainamiseen. Väkivallan välineenä – sanoi kuka miten pyhäksi tahansa! Niin, vain Jumala ja jokunen paikalle sopivasti sattunut tietää, mistä puhun. Kaikki ei hyvissä piireissäkään ole aina sitä, miltä näyttää.

Ennalleen asettamista olin kyllä rukoillut, sitä että asiat ja ihmiset asettuisivat Jumalan tarkoittamaan ”ruotuun”. Tällä tarkoitan sitä, että Pyhän käyttäminen vallan välineenä loppuisi. Profetioilla ohjailu ja painostaminen loppuisi. Muutamia yleisluontoisia asioita mainitakseni. Mutta ihmisillä on vapaa valinta. Ei Jumala väkisin laita ruotuun, jos ihminen ei riviin halua palata. Minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin lähteä. Ehkä joku sanoo itsekkääksi, kun sanon, että oman itseni (ja lastenkin) tähden. Vaikka kuka sanoisi mitä, lasten ei ole tarkoitus kasvaa ilmapiirissä, jota leimaa pelko: Esimerkin mainitakseni vaikka demonien pelko. Meiltäkin heitettiin roskiin hirvensarvet ja annettiin pois piironki, josko niissä olisi henkiä – Kummallista, että ongelmat säilyivät. Eivät lähteneet esineiden mukana – koska ovat ihmisen lihassa – ja sydämessä, jos ihminen ei älyä tehdä parannusta.

Sanotaanko näin, että ilman Jumalan yliluonnollista johdatusta ja rohkaisua en olisi varmasti moista jaksanut. Kosminen yksinäisyys kuvaa asiaa hyvin. Tilannetta, jossa entiset ystävät kääntävät selkänsä – ja uudetkin, kun tietävät, mistä olen lähtenyt.

Pelastettu usko

Onneksi oli niitäkin, jotka ymmärsivät – tulivat vastaankin. Helluntaiseurakunnasta sai pariskunta meidät sydämelleen. Jompi kumpi pariskunnasta tai molemmat ilmaantuivat tiukimpina hetkinä paikalle – rohkaisevan Sanan kanssa. Luterilaisesta seurakunnasta löytyi pappi – tai oikeastaan pariskunta – jotka osasivat sanoa sanan oikeaan aikaan. Ja myös Vapaakirkosta löytyi muutama pastori & riviseurakuntalainen, jotka kaikki yhdessä ja erikseen – aivan niin kuin lainaukseni henkilö kirjoittaa – osasivat tulla vastaan, kuuntelemaan ja rohkaisemaan niin että en (emme) ole ajautuneet oman hengellisen puolemme täydelliseen kadottamiseen, näköalattomuuteen, ehkä katkeroituneeseen Jumala-vihaan.

Jumalan ajantasalla olemisesta kertoo se, että luterilaisen papin synninpäästösanat avasivat ehkä tiukimpaan lukittuneen lukon sisikunnassani – ja viikkoa myöhemmin helluntaiuskovainen profetoi elämäni tilanteen tarkasti, rohkaisevasti – ja syvältä hoitaen.

Nämä kokemukseni ovat pelastaneet PALJON. Uskoni Jumalaan – ja myös Pyhän Hengen työhön, kutsuttakoon sitä vaikka karismaattisuudeksi, on palautunut ja asettunut uusille urilleen.

Siellä taustassa on ihan tarpeeksi syyllistämistä, asennetta, jonka mukaan ”siitäs saivat kuin lähtivät” – ovat ulkona uskosta, Jumalan valtakunnasta, jne.

Siitä voi puhua

Kaikkein kurjinta on se, että tuolla taustassa oikea usko on eristetty omiin piireihin. Lähtijänkin on vaikea nähdä uskoa muualla! Itseään aina edes uskovana…

Tulee muistaa, että uskon raja ei ole piirretty yhteisöjen rajoissa, ei meidän määrittelyjen rajoissa, vaan sydämen uskossa Jeesukseen Kristukseen.

Ja sitten vielä se, että lähtijällä on väkisinkin ristiriitainen suhtautuminen menneisyyteen. On Pyhää ja on pahaa – eikä aina tiedä, kumpi on kumpi.

Tällaisen henkilön kohtaajalta edellytetään ääretöntä viisautta aistia ja kunnioittaa toista ihmistä. Kestää aikansa (=pitkän ajan) ennen kuin palaset löytävät uudelleen kohdalleen.

Lisää pohdintaa samasta aiheesta Siitä voi puhua

Täytyy sanoa, että artikkelissa lainatut Pentti Harjumaan runot osuivat ja upposivat.

Surullinen olo…

Olin kaupassa. Iltapäivälehtien lööpit revittelivät tapausta Nokia Missio ja Markku Koivisto.

En ostanut lehteä.

Vihannestiskillä tapasin tutun naisen, joka alkoi surkuttelemaan sitä, että ilmiötä revitellään lehdissä. Jumalahan antaa anteeksi… Toisaalla toinen alkaa repostella Koiviston rouvan avioeroa ja kehottaa rukoilemaan, että anteeksianto voittaisi ja he palaisivat yhteen.

OIKEITA ja HYVIÄ asioita kaikki.

On vain yksi pulma: Me emme tiedä kaikkea sitä, mikä on tilanteeseen johtanut. Me emme tiedä, mitä on tapahtunut. Meidän on vaikea ottaa kantaa.

Plussana näen sen, että yhteisössä tartutaan asioihin, jotka eivät heidän mukaansa ole reilassa. Asiat ovat yhteisön sisäisiä asioita, samoin niistä tiedottaminen.

Maailmamme on valtavasti ”pienentynyt” viimeisimpien vuosikymmenien aikana internetin etc. myötä. Julkisuuden henkilöitä seurataan tarkasti. Siksi julkisen ”repostelun” vaara on. Surullista on, että kristityt antavat kerta toisensa jälkeen aihetta moiseen.

Edelleenkin palaan selitykseen, jonka mukaan oikeutta ei pidä käydä ei-uskovien edessä. Kyllä – Mutta jos osaisimme käsitellä sotkumme itse (ja hoitaa asiat niin, että sotkuja (olivat ne talousepäselvyyksiä, vallan väärinkäyttöä, seksiskandaaleja tai pedofiliaa, etc.) ei syntyisi!) Suomeksi sanottuna: Ei ole sekulaarin lehdistön vika, että ne ovat kimpussamme. Syy on meissä nk. uskovissa ja meidän yhteisöissämme!

Nostan esille kysymyksen, joka on noussut toistuvasti esille, kun olen parinkymmenen vuoden ajan hengellistä kenttää seurannut. Me nk. uskovat osaamme olla todella tekopyhiä! Osaamme osoittaa sormella – ja toisaalta osaamme (valintamme mukaan!) myös lakaista maton alle. Meillä ei ole valikoiva muisti tai kuulo; meillä on valikoivat teot!

Olen törmännyt useaan tapaukseen, jossa hengellisessä (tai pikemminkin perilihallisessa!) yhteisössä on tapahtunut väärinkäytöksiä joko yhteisössä ja/tai perheessä. Väärinkäytöksiä on yritetty nostaa esiin. Reaktio on kerta kerran jälkeen käsittämätön. Yhteisö on melkein säännönmukaisesti kyvytön käsittelemään asiaa rakentavasti. Usein yhteisö ”sylkäisee” ulos sen, jota on kohdeltu väärin. Pahimmillaan pakottaa anteeksiantoon – tai anteeksipyyntöön, vaikka ennen muuta toinen olisi rikkonut osapuoli.

Narsismista on paljon kirjoitettu viime aikoina niin hengellisessä kuin sekulaarissakin mediassa. Usein takana tosiaan on narsisti tai voimakkaasti narsistinen yhteisö. Uskallan myös väittää (mm. Owe Wikströmiin, ruotsalaiseen pappiin ja kirjailijaa tukeutuen), että myös yhteisöön voi tulla narsistisia piirteitä; narsisti sairastuttaa senkin. Narsisti – jos kuka – osaa kupletin juonen ja saa liian usein asiat näyttämään mieleisiltään. Narsisti saa puolelleen valtaapitävät, sosiaalityöntekijät etc. asiantuntijat – ja uhri jää yksin.

Myös me nk. uskovat menemme tähän lankaan. Esimerkiksi yhteisöstä – tai  avioliitostaan lähteneestä me teemme syntipukin.

Eräässä tilanteessa ”jälkiviisautta” kuunnellessani sanoin: ”Oletko sinä valmis elämään tämän henkilön elämän?” Tämän henkilön elämä oli ennen eroa ollut jatkuvaa pelossa elämistä arvaamattoman miehen oikkuja ounastellessa ja ennakoidessa. Ulospäin tilanne ei näkynyt. Naapureillekin rouvan lähtö oli täysi yllätys. Miten nyt onnellinen kristillinen perhe?

Toisessa tilanteessa neuvottiin antamaan vielä yksi mahdollisuus… Ei kysytty tältä rouvalta, miten monta tilaisuutta vaimo oli antanut liki 20 vuoden aikana. Tulos oli aina sama. Mies lupasi ja vannoi – ja seuraavassa hetkessä oli valmis päästämään vaimon päiviltä.

Näitä (tosi)tarinoita kuullessani ja nähdessäni uskaltaisin sanoa, että meidän nk. kristittyjen pitäisi jättää viisastelut ja repostelut sikseen ja rukoilla Jumalan vanhurskasta ja oikeaa tahtoa tapahtumaan. Sielunhoitajina ja vierelläkulkijoina neuvot sikseen – ja asettua kärsivän vierelle ja auttaa häntä eteen päin.

Kaikkein kummallisinta tässä näkemässäni on ollut se, kuinka kummallisesti saatamme suhtautua näkemäämme: Hyssyttelemme: ”Hys, hiljaa,… tämä ei saa mennä kenenkään korviin…” En tarkoita nyt juorujen levittämistä, vaan totuuden peittämistä. Uskallan väittää, että moni perhe- tai seksuaalisen väkivallan uhri on vuosien mittaan vaiennettu tällä tavoin – jopa hengellisissä yhteisöissä. Pahimmillaan tekijä jatkaa uraansa, ja uhri on joutunut vaihtamaan maisemaa.

Toisaalta saatamme sulkea varsin kummallisesti taivasoven tältä poislähteneeltä. Olen tavannut useita tavalla tai toisella väkivaltaisesta liitosta lähteneitä kristittyjä, jotka ovat joutuneet alaspainetuiksi sen takia, että ovat eronneet uskovina. Kyynisesti olen sanonut, että yhteisöjen olisi helpompi ottaa vastaan henkilö, joka olisi räpistellyt luopion teillä ja ihmeellisesti ”pelastunut”/uudistunut – mutta kun ei; on vain sinnikkäästi elämän mutkissa pitänyt kiinni uskosta… Näin hänestä on tullut luopiota pahempi; eihän uskova saa erota…

Huomaatteko omituisuuden?

En suosi avioeroa en myöskään yhteisöjen hajoamista. Jumala ei ole tarkoittanut meitä vihaan vaan rauhaan ja rakkauteen. e ihmiset voimme olla – nk. uskovan nimeä kantavinakin – mielettömän tylyjä, kovia ja julmia. Katso vaikka Jeesuksen sanan fariseuksille – tai Uuden testamentin kirjeiden nuhteet ts. kyllä me nk. uskovat osaamme :(. Sotkut perhesuhteissamme, samoin yhteisöissämme johtuva sydäntemme kovuudesta.

Jos olisimme ihmisinä ja kristittyinä kypsiä, uskaltaisimme tunnustaa sokeat pisteemme, kipukohtamme ja syntimme – ja saisimme armon avuksemme oikeaan aikaan. Mutta kun emme näe – sen takia (näin Jeesus asian ilmaisi) syntimme pysyy. Emme tajua parannuksen tarvettamme! Usein yhteisöissämme on sama vika; emme pääse eteen päin, kun emme suostu Kristuksen parannettaviksi.

Kipeimmäksi tarpeeksi näen tänä iltana sen, että käymme itse kukin rukoukseen, että Herra armahtaisi meitä ja meidän yhteisöjämme!

Todellinen herätys alkaa (valitettavasti/onneksi!) likapyykistä, jossa Kristus saa pestä meidät jokaisen verellään.

”Vain Verellä pestyihin sydämin, annetaan Pyhä Henki, Vain Verellä pestyihin sydämiin, vuotaa aito ja puhdas ilo, Vain verellä pestyihin sydämiin, annetaan taivaan rauha”.

80. Erämaassa (2/2)

… jatkoa Erämaassa (1/2)

Daavidin kuvauksessa erämaasta voimme nähdä myös toisenlaisen erämaan, hengellisen erämaan.

Tämän ajan kristillisyydessä ei ole olemoisinkaan muotia puhua erämaasta. Sen sijaan usein julistetaan, että voitelun painosta murtuvat kaikki kärsimyksen, sairauden, vaikeuksien ja köyhyyden ikeet. Totta sekin; Jumala voi antaa ylenmääräisen menestyksen ajan kuin Jobille konsanaan. Sen sijaan Raamatun kokonaisuus ei tue mitään menestysmittarin kehittämistä kristityn voideltunolemisen asteelle! Daavid oli voideltu – ja silti hän koki elämässään monenlaisia vaikeuksia – kuten tuo erämaavaihe luolissa asumisineen Saulin kymmenkertainen sotajoukko kintereillä.

Tuollainen erämaa johtaa usein myös hengelliseen erämaahan – vaikka toki hengellinen erämaa voi olla myös maallisen hyvinvoinninkin keskellä ihan täyttä totta. Joka tapauksessa Daavidin syvä kokemus oli, että hän nääntyy, jos Jumala ei ilmesty.

Olen viime aikoina tutkinyt menneitä hengellisiä liikehdintöjä. Kuten eräs yhdysvaltalainen kirjoittaja totesi: Tämän päivän liikehdinnät eroavat yhdessä suhteessa voimakkaasti aiemmista. Tämän päivän elämän ja herätyksen etsinnästä puuttuu tyystin hätä Jumalan puoleen ja tietoisuus Jumalan pyhyydestä. Haluamme helpon herätyksen!

Menneitä herätyksiä on edeltänyt joko maallinen tai hengellinen kuivuus. Ihmiset ovat tulleet Jumalaan tarvitseviksi. Ilman Jumalaa ei ole enää pärjännyt. Tämän – usein epätoivoisen oloisen – tarvitsevuuden jälkeen on tullut liikehdintä – usein sitä kautta, että ihmiset ovat kokeneet Pyhän Jumalan ilmestyvän. Syyllisyys on hellittänyt, rauhattomuus väistynyt, kuivuus jäänyt taakse, kun Jumala on kohdannut.

p.s. Tätä kirjoittaessa tuli sitten oikein kunnon sadekuuro – ja maa sai kipeästi tarvitsemaansa kosteutta.