Kyösti Kallion rukous puhuttelee

Sodanaikaisen presidenttimme Kyösti Kallion rukous puhuttelee.

Taivaallinen Isämme, katso armossasi kansamme
puoleen. Sinä olet luonut sen ja rakastat sitä.
Sinä näet että se on mitä suurimmassa vaarassa.
Siksi rukoilemme Sinua: Herra, auta meitä hädässämme
äläkä anna meidän hukkua.
Lahjoita kääntymys …

Presidentti Kallio puhuu sanoja, jotka eivät ajassamme ole suosittuja…

… synnin ja laittomuuden tieltä,
jotka johtavat kansamme tuhoon. Herra, armahda
meitä.

Kristittynä tekee pahaa katsoa ympärilleen… Ikään kuin muru murulta ja pala palalta nakerretaan niitä arvoja ja perusperiaatteita, joille maamme aikanaan on rakennettu…

… samaan aikaan kuin vakaumuksellinen usko koetetaan asettaa joko kyseenalaiseksi tai naurunalaiseksi. Presidentti Kallion rukous tuo uskon esiin anteeksipyytelemättä ainoana turvana tilanteessa, jossa inhimilliset keinot on vähissä:

Herra Jeesus Kristus, ilman sinua olemme voimattomia hävittäviä
voimia vastaan, jotka tulivat kansamme yli ja myrkyttävät
sen.
Siksi me kerskaamme Sinun voitostasi pahuuden henkiolentoja
vastaan, joiden vaikutukset ovat joka päivän sanoin ja
kuvin julkisuudessa nähtävissä. Herra sinä olet Golgatan ristillä
voittanut pimeyden vallat. Niiden täytyy väistyä myös
tänään, koska ylistämme sinun nimeäsi niiden ylitse.

… myös meidän aikanamme

Tähän me uskomme, sillä Sinä voit myös meidän aikanamme varjella
ihmiset saatanalliselta eksytykseltä. Herra armahda
meitä.

Kallion rukous on kutsu myös henkilökohtaiseen taisteluun:

Auta meitä Pyhän Henkesi kautta ryhtymään omassa elämässämme
taisteluun syntiä vastaan ja olemaan kestäviä
loppuun asti.
Tee meidät kansamme keskellä merkiksi Sinun vapauttavasta
armostasi.
Täytä meidät niin Sinun rakkaudellasi, että me tulemme
kuuliaisiksi Sinun käskyillesi. Rakkautesi olkoon meissä se
voima, joka voittaa pimeyden vallat kansassamme.

Rukous päättyy toiveikkaisiin, uskon täyteisiin sanoihin:


Herra Jeesus Kristus, kaiken voimme sinun kauttasi, siihen
me uskomme.
Armahda meitä.

Olen viime aikoina iloinnut siitä, miten suomalaiset kristityt ovat alkaneet todella voimakkaasti rukoilla: seurakunnissa, rukouspiireissä, eri seurakuntien kesken.

… jatketaan, jatketaan… lannistumatta… kunnes näemme rukousvastauksia!

Uudelleen muotoilu

Olen elänyt vuoden 2019 alussa yhtä erikoisimmista jaksoista elämässäni.

Artikkelini Pettyneestä pastoriksi ja Mielenkiintoinen metafora tiivistävät tämän blogin kirjoituksissa näkyvän prosessin.

Tiivistäisin kokemukseni näin: Niistä, mitkä ovat olleet vaikeimpia ja kipeimpiä asioita elämässä (ja mitä vastaan vihollinen on kaikkein koviten hyökännyt), on tullut työkaluja käsiini Jumalan työssä. (Tuosta jossain vaiheessa hiukkasen enemmän)

Perääntymisestä uuteen etenemiseen ja etenevään liekkirintamaan

Yhdessä rukoustilanteessa mieleeni nousi kolme kuvaa:

  • Ensimmäisessä kuvassa ”nurkkaan ahdistetusta”oli peräännytty niin taakse, ettei taaemmaksi enää pääse.
  • Toisessa kuvassa liikkeen suunta muuttui etenemiseksi. Se, missä oli peräännytty, mentiin eteenpäin – ja pidemmälle kuin mistä oli tultu.
  • Kolmannessa kuvassa syttyi ensin yksi ”palopesäke”, sitten toinen, kolmas, jne. etenevän liikkeen myötä.

Rintamalinjamme ovat pirstaleina ja perääntyneitä

”Suomen Siion ei ole ollut näin huonossa jamassa…”, totesi eräs seurakunnan vastuunkantaja minulle.

Toinen totesi: ”Vaikka sanotaan, että siellä meijjän suunnalla on herätystä, minä sanon, ei ole. Seurakunnat kuolevat.”

Oma huomioni on samansuuntainen: Muutamaa poikkeusta lukuunottamatta suomalaiset seurakunnat voivat huonosti. Nimittäisin tätä tappion kierteeksi:

Seurakuntien sisäiset ongelmat vievät energiaa. Myös seurakuntien ulkopuoliset tahot pyrkivät vaikuttamaan seurakuntiin ja niiden jäseniin.

Tuntuu, että kenttämme pirstoutuu entistä pienempiin (osin keskenään kinasteleviin tai peräti sodassa oleviin) yksiköihin. Rintamalinjamme ovat pirstaleina ja olemme perääntyneet.

Odotamme ja rukoilemme ihmettä

Tiukassa tilanteessa paras mahdollinen suunta on kääntyä Jumalan puoleen ja rukoilla…. mutta emme pelkästään voi jäädä odottamaan ja rukoilemaan… On koottava joukot ja lähdettävä vastahyökkäykseen.

Olen paljon puhunut nk. uskovien parannuksen tarpeesta. – Olen nimittäin pistänyt merkille, että monet meistä rukoilevat muutosta ympäröivään maailmaan; minun logiikan ja ymmärryksen mukaan me nk. uskovat tarvitsemme voiman takaisin.

Yksi voimattomuuden syy on salattu vääryys. Tämä heijastuu elämään todellisen yhteyden puutteena:

Mutta jos me valkeudessa vaellamme, niinkuin hän on valkeudessa, niin meillä on yhteys keskenämme, ja Jeesuksen Kristuksen, hänen Poikansa, veri puhdistaa meidät kaikesta synnistä. 1 Joh. 1: 7

Johanneksen teksti on terävää:

Jos sanomme, ettei meillä ole syntiä, niin me eksytämme itsemme, ja totuus ei ole meissä. Jos me tunnustamme syntimme, on hän uskollinen ja vanhurskas, niin että hän antaa meille synnit anteeksi ja puhdistaa meidät kaikesta vääryydestä. Jos sanomme, ettemme ole syntiä tehneet, niin me teemme hänet valhettelijaksi, ja hänen sanansa ei ole meissä. 1 Joh. 1: 8,9

Toisin sanoen, jos väitämme, ettei meillä ole tarpeen vaihtaa suuntaa, vaikka suunnan vaihdokseen on tarvis, valehtelemme ja elämme pimeydessä.

Pimeys voi ilmentyä ”pieninä kettuina”, jotka saavat aikaan tuhoa ”viinitarhassa”.

Näitä kettuja voisivat olla ”ketun työtä” kuvastavat sanat, kuten

  • keskinäinen eripura
  • toisen panettelu (tai toisesta valehtelu)
  • toisen aliarvioiminen
  • maan kaivaminen toisen työn alta
  • kaksinaamaisuus

Tuiki tarpeellinen parannus

Rakkaudentäyteisestä opetuksestaan tunnettu Johannes saa tuotavaksi parannukseen kutsuvan sanan Efeson seurakunnalle:

Muista siis, mistä olet langennut, ja tee parannus, ja tee niitä ensimmäisiä tekoja; mutta jos et, niin minä tulen sinun tykösi ja työnnän sinun lampunjalkasi pois paikaltaan, ellet tee parannusta. Ilm. 2: 5

πρῶτος [prootos] ´ensimmäinen´ tarkoittaa ajallisesti tai järjestyksessä ensimmäistä ja myös arvoltaan ensimmäistä.

Herra antaa Johanneksen kautta Efeson seurakunnalle tunnustusta:

Minä tiedän sinun tekosi ja vaivannäkösi ja kärsivällisyytesi, ja ettet voi pahoja sietää; sinä olet koetellut niitä, jotka sanovat itseänsä apostoleiksi, eivätkä ole, ja olet havainnut heidät valhettelijoiksi ja sinulla on kärsivällisyyttä, ja paljon sinä olet saanut kantaa minun nimeni tähden, etkä ole uupunut. — Ilm. 2: 3

Perään tulee ”Jumalan mutta”:

Mutta se minulla on sinua vastaan, että olet hyljännyt ensimmäisen rakkautesi. Ilm. 2: 4

Hylätä ´lähettää tiehensä; luopua, luovuttaa; jättää´ kuvaa, mitä Efeson seurakunnassa oli tapahtunut ensimmäiselle (vrt. sanan selitys edellä) rakkaudelle.

Efeson seurakunta

  • näki kärsivällisesti vaivaa
  • oli hyvän perään ja pahaa vastaan
  • oli (hyvällä tavalla) kriittinen ihmisten ilmiöiden kanssa
  • kestävä

 … mutta se oli

  • lähettänyt tiehensä ensimmäisen rakkauden
  • luopunut ensimmäisestä rakkaudesta
  • luovuttanut (pois) ensimmäisen rakkautensa.

Jumalan Sana on hyvin suora: Tee parannus. Muuten siirrän lampunjalkasi paikaltaan. Siinä tapauksessa et voi enää loistaa valoani, et olla käytössäni.

Viikonloppuna kuuntelin ikääntyvää saarnamiestä, joka jyrähteli samaa tekstiä kuin minäkin olen ajoitain tehnyt:

Seurakunnan on tehtävä parannus. Herätys ei tule ennen kuin seurakunta tekee parannuksen. Pyhä Henki tulee puhtaisiin astioihin.

Kun uskovat alkavat rukoilla, tapahtuu

Terävän parannukseen kutsuvan sanan vierellä kulkee lupaus virvoituksen ajoista.

Jos minä suljen taivaan, niin ettei tule sadetta, jos minä käsken heinäsirkkain syödä maan tahi jos minä lähetän ruton kansaani,  mutta minun kansani, joka on otettu minun nimiini, nöyrtyy, ja he rukoilevat ja etsivät minun kasvojani ja palajavat pahoilta teiltänsä, niin minä kuulen taivaasta ja annan anteeksi heidän syntinsä ja teen heidän maansa jälleen terveeksi. 2 Aik. 7: 13,14

Kristinuskon historiassa on hyvinkin pimeitä vaiheita – ja on niitä vaiheita, jolloin uskovat ovat nousseet, rukoilleet, tehneet parannusta ja AINA on alkanut tapahtua, ensin uskovien sydämissä ja elämässä, sitten ympäristössä.

Kun 1,5 vuotta sitten piirsin artikkelin alkuosassa olevat tappion kierteen, tuli vierelle myös toinen kuva, jossa asiat ovat kääntyneet aivan päinvastoin.

Lamaannuksen ja luovuttamismielialan sijalla on innostus (ensimmäinen rakkaus). Tässä toiminta ei ole vain toiminnan vuoksi ja ideat ideoiden vuoksi, vaan Jumalan rakkauden (agape) inspiroima väyliä ja välikappaleita, jotta ihminen ja Jumala pääsevät kohtaamaan.

… mutta mitä tämä edellyttikään: Laitetaan pois pimeyden teot (riitaisuudet, panettelu, … mitä ikinä onkaan) ja pukeudutaan valon asein. Vrt. Room. 13: 12-13.

Jumalan lapsen perintöosa 1: Kuuloyhteyden päässä

Perustavanlaatuisesti lapsella – ja hengellisesti ajateltuna Jumalan lapsella – on oikeus perintöön.

  • Mikä on Jumalan perintö?
  • Mikä on oikeutemme siihen?

Lähestyn aihetta yksi osanen kerrallaan. Voit katsoa viisi minuuttia kestävän videon Youtubesta 

Tuoksusta sen tuntee

Pauliina, sinä tuoksut ihan mummolalta.

Hämmennyin pahanpäiväisesti. En ymmärtänyt aluksi ollenkaan, mitä oppilas tarkoitti. Mietin todenteolla, miltä mahdoin tuoksua.

Sitten ymmärsin: Lähestyimme joulua. Minä taas käytin eteeristä öljysekoitusta, jossa oli muun muassa kanelia, neilikkaa ja appelsiinia – useassa kiinteistössä ilmaantuvia sisäilmaoireita helpottaakseni. Totta kai tuoksu oli tarttunut vaatteisiini ja kulkeutunut kouluun – ja muistutti oppilasta mummolan joululeipomusten tuoksusta.

Kiitos olkoon Jumalalle, joka aina kuljettaa meitä Kristuksen voittosaatossa ja antaa meidän kaikkialla levittää Kristuksen tuntemisen tuoksua! – Kiitos olkoon Jumalan, joka aina kuljettaa meitä voittosaatossa Kristuksessa ja meidän kauttamme joka paikassa tuo ilmi hänen tuntemisensa tuoksun!  2 Kor. 2: 17

PAAVALIN SANOJEN TAUSTALLA ON KUVA ROOMALAISESTA SOTILASKULKUEESTA

Voitetun taistelun jälkeen armeija marssi johtajansa johdolla kaupunkiin sotasaaliin – ja sotavankien kanssa. Voitonmerkiksi poltettiin suitsukkeita ja/tai levitettiin tuoksuvia yrttejä paraatin kulkureitille. Tuoksu kertoi voitosta – ja tuoksu kertoi tappiosta.

  • Jeesukseen Kristukseen uskova, Häneen elämällään nojautuva voittajan puolella. Hänelle tuoksu on elämän tuoksu.
  • Jeesuksen Kristuksen ja uskon ”niikseen jättävä” edelleen pahan talutusnuorassa ja pahan puolella. Hänelle tuoksu (ellei linja muutu) kuoleman tuoksu.

ETEERISIÄ ÖLJYJÄ VOI OSTAA PULLOISSA JA PURNUKOISSA; KRISTUKSEN TUOKSU TARTTUU HÄNEN LÄSNÄOLOSSAAN

Aidot eteeriset öljyt ovat hyvin haihtuvia. Ne vapauttavat tuoksun ympäristöön, kun vain avaamme pullon. – Silti tuoksun kanssa ei tarvitse pihtailla. Tuoksun on tarkoituskin levitä ympäristöön.

Meidän ei tarvitse ”yrittää olla tuoksuvia”. Se, että tuoksumme Kristukselta, seuraa siitä, että olemme viettäneet aikaa Hänen kanssaan. Voimme jatkuvasti hakeutua ainutlaatuisen Elämän tuoksun alkulähteille, Kristuksen läsnäoloon.

Aidot eteeriset öljyt, eivät nappaa ympäristöstä vaikutteita; ne säilyttävät ainutlaatuisen tuoksunsa

Suitsukkeen tuoksu oli kiinteä osa vanhan liiton pappien jumalanpalvelusta. Tuoksu ei jäänyt vain temppeliin, vaan kulki heidän vaatteissaan sinne, minne he menivät. Kristuksen tuoksun tulisi olla luonnollinen ja kiinteä osa myös meidän elämäämme, ”uuden liiton pappeina”.

Papit tulivat temppelistä suitsukkeen tuoksu vaatteissaan, mutta heillä ei ollut lupaa tehdä suitsuketta mihinkään muuhun kuin sen alkuperäiseen tarkoitukseen: Kristuksen tuoksu on tarkoitettu pelkästään ja ainoastaan tuoda tiettäväksi Jumalan valtakunnan todellisuus, ei siksi, että jotenkin hyötyisimme siitä tai käyttäisimme sitä omien etujemme ajamiseen.

TUOKSU HERÄTTÄÄ REAKTIOITA

Evankelistatuttuni kertoi majapaikkansa ulkopuolella tapahtuneesta episodista: Kerrostalon ulkopuolella häntä vastassa oli ollut nainen, joka oli syyttänyt tätä evankelistaa pahasta hajusta ja alkanut heristää keppiä hänen edessään. – Tämä evankelistaoli hämmentynyt yhtä lailla kuin minäkin aikanaan em. koululla. – Hän ei mielestään haissut mitenkään erikoiselle. – Nainen vaan jatkoi kepillä heristelyä. – Evankelista komensi pistämään kepin pois, että hän pääsisi jatkamaan matkaa.

Reissullaan evankelista oli aikaa miettiä tapahtumaa. Hän tuli siihen tulokseen, että nainen ”aisti” hänessä olevan Jeesuksen ja reagoi Jeesuksen läsnäoloon ja koki sen epämiellyttävänä.

Evankelista palasi takaisin majapaikkaansa ja seuraavana aamuna käveli majapaikastaan ulos. Tällä kertaa nainen pisti kätensä nenänsä suojaksi, suojautuakseen ”hajulta”.  Nainen aisti evankelistassa Jeesuksen.

Itselleni kävi erään koulun pienryhmässä samantyyppinen tapaus. Yhdeksän yläasteikäistä, tyyliin Tommi Ei-Voi-Vähempää-Kiinnostaa marssii luokkaan. Tämä on joku helluntaitäti. Tulossa on tylsä tunti. Hei, pistetään sen kustannuksella vähän vitsiksi -asenteella. Yksi rojahtaa pienryhmätilan sohvalle pitkin pituuttaan ja nostaa asenteensa korostukseksi kengät pöydälle. Toinen hautaa päänsä käsiinsä, kun istuu pulpettiinsa. – Kolmas haistelee luokan ilmaa ja sanoo: ”Mikä täällä tuoksuu? Täällä on raikasta…” – Jälleen hämmentävä kokemus… Nuoret miehenalut olivat 15 minuuttia aiemmin lähteneet samasta luokasta. Luokka noin periaatteessa oli samassa jamassa kuin monen muunkin välitunnin jälkeen. – Ajattelen jälkeen päin, että tämä nuori mies aisti tuoreuden ja raikkauden, joka tulee Jeesuksen läsnäolosta.

Useimmiten reaktiot eivät tule noin hajuvetoisesti. Ihmiset kuitenkin reagoivat siihen, mitä edustamme, jos se on vähääkään esillä. Jeesus tuoksui Jumalan läsnäololta. Niin myös meidän tulisi tuoksua. Vaikka se herättäisi tunteita laidasta laitaan.

Siellä, missä Jeesus liikkui, tapahtui. Jeesuksen läsnäolo herätti kaipausta ja toivoa – ja vastustusta.

  • Osa alkoi miettiä syvällisesti pelastusta
  • Osa kaipasi parantumista
  • Osa hankasi vastaan kaikin mahdollisin tavoin
  • Osa hyökkäsi avoimesti kohti

ENEMMÄN KUIN YMPÄRISTÖMME

Olen tavannut monia kristittyjä, joita kiusaa esimerkiksi työpaikan puheenaiheet tai taustalla soitettu musiikki. Ne edustavat toisenlaista tuoksua kuin, mikä itselle on tuttu, luontainen ja rakas. Joskus taustalla on motiivi: Näytetään tuolle uskikselle. – Ja niin jutun suunta ja soitettu musiikki muuttuu entistä haastavammaksi.

Tällaisen koettelun äärellä meidän kannattaa pitää mielessä, että Hän, joka meissä on, on voittanut maailman.

Kalpea kuva arkisesta elämästä: Yksi käyttämäni eteeristen öljyjen sekoitus on oikea ihmeaine: Se ei suinkaan peitä epämiellyttävää hajua, vaan eliminoi sen. – Viime kesänä ihmettelin kotonani omenan tuoksua. Tai pikemminkin käyneen omenan. – Mikä merkillinen, eikä kovin miellyttävä haju. – Syy selvisi, kun ajattelin asiaa ääneen. Poikani oli ostanut ilmanraikastimen – ja kun haju ei häntäkään miellyttänyt, pisti sen huoneensa roskikseen, josta käynyt omena -esanssi levisi koko asuntoon. – Laitoin diffuusoriin tuota eteeristä ”ihmeöljyä” – ja haju katosi. – Niin myös meissä oleva Kristus ja Hänen tuoksunsa on enemmän kuin se, mikä ”tuoksuu” ympäristössämme.

ME KÄÄNNETTIIN SE ”SINUN KANAVALLESI”

Eräs yrittäjä kertoi, miten hän työmaallaan viipyi joskus muita pidempään ja vaihtoi radiokanavan Deille. Päivän päätteeksi hän vaihtoi kanavan takaisin Radio Rockille, jota muut kuuntelivat. Yhtenä iltapäivänä eräs työmaan työmiehistä ruuvasi radiota Dein taajuudelle sanoen: ”Me laitettiin se siun kanavalle.” Ilmeisesti yrittäjä oli unohtanut radion ainakin kerran ”taajuudelleen”, mikä pistettiin merkille työporukassa.

Uskovan yrittäjän elämässä tuoksui Kristus. Suolan tavoin läsnäoleva kristillisyys lähensi työporukkaa uskonasioihin tavalla, joka ”miekkalähetyksellä” (käänny tai kuolet) olisi jäänyt unelmaksi.

Julkaistu alun perin 5/2017

Pettyneestä pastoriksi

Edellisessä kirjoituksessani kirjoitin siitä, kuinka ennakkoluulojani -karsittiin niin ”hihhuleina” kuin ”kuivina kapakaloinakin” pitämistä yhteisöistä.

Nk. uskoontuloni mullisti elämäni: Kuolemanpelko oli tipotiessään ja yli ymmärryksen menevä ilo ja rauha täytti mielen. Suhtautumiseni yliluonnollisiin ja järjellä selittämättömiin kokemuksiin muuttui, kun koin yliluonnollisia ja selittämättömiä asioita, joille peruslähtökohtaisesti en ollut avoin.

Kirjoitin myös kokemuksestani nk. Pyhän Hengen täyteyden ja kielilläpuhumisen suhteen. – Kun tällainen asia tapahtuu täydessä ymmärryksessä olevalle ihmiselle ja ihmiselle, joka senkin jälkeen jatkaa normaalia elämää, sille voinee laittaa painoarvoa (vai mitä ajattelet?). – Aiemmin olin luullut kädet ylhäällä ylistäviä ihmisiä kajahtaneiksi – ja nyt minun teki mieleni nostaa kädet ylös!

Hamusin elävän uskon ja elämän perään. Kävin tilaisuuksissa, jotka huokuivat elämää. Halusin itsekin olla elävä uskova.

Tästä kaipauksestani alkoivat oppivuodet, joista menneinä vuosina kärkkäästikin kirjoitin karismaattisena harharetkenä.

Kymmenkunta vuotta palasia uudelleen aseteltuani ajatteluuni ja kirjoituksiinikin on tullut malttia – ja ymmärrystä niin itseä kuin toisiakin kohtaan.

Tilanteisiin itse kunkin tuo oma elämänhistoria ja jokainen tuo tilanteisiin mukanaan oman elämänhistoriansa.

Näin minulle kävi…:

Totta kai nuori ihminen kyselee elämän suuntaa monella tasolla… Mielessä pyörii, mitä teen työkseni, kenen kanssa perustan perheen ja millä tavalla voin vaikuttaa asioihin ympärilläni…

Ratkaisin asiat asiayhteydessään parhaimmaksi katsomallani tavalla.

Pikkuisen reilun vuosikymmenen päästä aloin katsella asioita uudesta näkökulmasta: Rakentavatko valitsemani asiat elämääni ja esimerkiksi lasteni elämään? Haluanko kertoa muille uskosta, jota elin todeksi?

Vastaus oli selkeä: EI ja EN.

Vasta muutaman vuoden prosessin jälkeen sain asiaan selityksen.

Vinoon menneessä uskossa ja käytänteissä harvoin on kysymys pelkästään uskosta itsessään. Usko on ymmärrykseni mukaan peruslähtökohtaisesti rakentava ja elämää eteenpäin vievä asia. Jos näin ei ole, syytä ei kannata etsiä uskosta tai uskon kohteesta (Jumalasta, Raamatusta, Jeesuksesta, tms.), vaan uskon perusteluista tai oppirakennelmista – ja ihmisistä niiden takana.

Perehdyttyäni narsismin eri ilmentymiin ja katsellessani uskonyhteisöjen ja uskon outoja ilmentymiä, alkoi hahmottua, kuinka varsin usein taustalla on narsismin piirteitä ja toimintamalleja.

Kokemani alkoi saada nimiä:

Karismaattisuuden valjastaminen ihmisten manipuloimiseen, valheiksi paljastuneet ja/tai rutkasti liioitellut ihmekertomukset, jne. olivat kaikki narsismin suoria tai välillisiä ilmentymiä.

Tämän kaiken mahdollisti ihmisen perusluottamus ”pappiin ja poliisiin”. Kukaan ei tullut ajatelleeksi, että asiat voisivat olla niin peruslähtökohtaisesti vinossa. Vinoutta etsi mieluummin itsestään kuin ilmiöistä ympärillään – aivan kuin Keisarin uudet vaatteet -sadussa.

Pettymyksen ja suuttumuksen sekava tunneryöppy päällimmäisenä mietin elämäni viimeisintä vuosikymmentä – hukkaan heitettyjä vuosia, uhrauksia ja aherrusta – jotka hetkessä pyyhkäistiin pois. (Tai siltä minusta ainakin näytti.)

Ei vitsit, en tule koskaan enää julkisesti puhumaan näistä asioista. Kahden kesken voin kertoa uskovani, mutta en koskaan … julkisesti…

Kavahdin ajatustakin helluntalaisista (vaikka totta puhuen helluntalaisten piirissä kokemani ei tapahtunut…), karismaatikoista – ja kaikesta, mikä viittasi yhteisössäni esiintyneisiin opillisiin vivahteisiin… Menestyksestä, auktoriteetista, terveydestä, jne. en halunnut kuullakaan…

Jumalan hoitokuuri kohdallani oli samanmoinen kuin uskoontulonikin kohdalla: Hän laittoi minut kohtaamaan asiat.

Työskentelin vanhustyön projektissa. Järjestin runotilaisuuden vanhustentalojen kerhohuoneella. Henkilö, joka runoja lausui, oli valinnut yhdeksi runokseen Aale Tynnin Kaarisillan:

Ja Jumala sanoi: ”Toisille annan toiset askareet,
vaan sinulta, lapseni, tahdon, että kaarisillan teet.
Sillä kaikilla ihmisillä on niin ikävä päällä maan,
ja kaarisillalle tulevat he ahdistuksissaan.
Tee silta ylitse syvyyden, tee, kaarisilta tee,
joka kunniaani loistaa ja valoa säteilee.”

Minä sanoin: He tulevat raskain saappain, multa-anturoin –
miten sillan kyllin kantavan ja kirkkaan tehdä voin,
sitä ettei tahraa eikä särje jalat kulkijain?

Ja Jumala sanoi: ”Verellä ja kyynelillä vain. 
Sinun sydämesi on lujempi kuin vuorimalmit maan –
pane kappale silta-arkkuun, niin saat sillan kantamaan.
Pane kappale niiden sydämistä, joita rakastat,
he antavat kyllä anteeksi, jos sillan rakennat.
Tee silta Jumalan kunniaksi, kaarisilta tee,
joka syvyyden yli lakkaamatta valoa säteilee.
Älä salpaa surua luotasi, kun kaarisiltaa teet:
ei mikään kimalla kauniimmin kuin puhtaat kyyneleet.”

– Aale Tynni –
Tätä runoa en unohda (Otava 1977)

… Älä salpaa surua luotasi…

Purkamista ja itkua riitti… Milloin kenenkin kahvipöydässä tai lenkkipolulla…

Miten uskovaiset voi olla niin p******isia toisilleen?

Oli kysymykseni.

Seurakunta… Ei, ei… En mie taho…

Työpaikkani siirtyi kirkonkylän toiselle laidalle helluntaiseurakunnan naapuriin. Rukoushuoneen pihapiirissä talkoilevat helluntalaiset kesyttivät minua keskustelu kerrallaan. Erityisesti yhdellä pariskunnalla oli ”taipumus” ilmaantua paikalle, kun olin tiukoilla uskoni ja elämäni kanssa ja rohkaista tilanteeseen sopivasti.

Poikani halusi rippikouluun. Liityin kirkkoon – ja menin yhtenä hyisenä pakkasiltana kirkkoon, jotta poika saisi täytettä rippikoulukorttiin.

Olet vapaa, vapauta muita. Sinua rakastetaan, rakasta muita. Olet saanut anteeksi, anna anteeksi muille.

Papin synninpäästön sanat vapauttivat. Elämääni eivät määrittele ihmiset, vaan Jumala.

Keskustelu toisen narsismin kanssa tekemisiin joutuneen kanssa helpotti. Sain toivoa, jota tarvitsin.

Episodit eivät päättyneet tähän.

Viikon kuluttua edellisestä kirkkokäynnistä koin vahvasti, että minun olisi pitänyt mennä 50 km päässä olevaan helluntaiseurakuntaan.

Mitä ihmettä? Onhan se tuttu kirkko, jossa kävin edellisenä sunnuntaina – tai lähin kirkko 15 km päässä…

Tunne ei jättänyt rauhaan. Lähdin liikkeelle.

Tilaisuuden loppuvaiheilla tapahtui jotain erikoista – jopa kyseisen seurakunnan mittapuiden mukaan: Nainen, joka ei ennen eikä jälkeen kyseisen sunnuntain ollut puhunut kielillä, alkoi puhumaan kielillä. Kielillä puhumisen aikana aloin itkeä ja tärisin päästä varpaisiin. Nainen lopetti kielilläpuhumisen ja puhui elämänkaareni kipupisteineen. Kaiken huipennukseksi, kun kaivoin tilaisuuden loputtua laukustani kännykän, minulle oli tullut tekstiviesti eräältä henkilöltä, jossa oli sama yksityiskohta kuin naisen sanoissa.

Kuka tahansa voi kuvitella, miten vaikuttunut olin tapahtumaketjun jälkeen. Olin saanut menneiden karujen ja valheisiin ja manipulointiin perustuvien kokemusten vastapainoksi maistaa, mitä on aito ja terve Jumalan toiminta.

Tapahtumien jälkeen hakeuduin teologiseen tiedekuntaan, pääsin luterilaiseen seurakuntaan töihin – ja sen jälkeen helluntaiseurakuntaan.

Pelottava ”-suus”

Lukion uskonnonkirjasta jäi päällimmäisenä nk. vapaista suunnista (helluntalaiset, vapaakirkolliset, baptistit, metodistit, Pelastusarmeija, jne., jne.) mieleen kuva, jossa ihmiset rukoilivat kädet kohotettuin ”auvoinen” ilme kasvoillaan.

Outoa. Kummallista. Minä en ainakaan halua olla tuollainen.

Muistan ajatelleeni.

Ajoin pyörällä Suojakallion ohi. Kesällä pihalle nousi valkoinen teltta. Joskus teltta saatettiin pystyttää naapurikylällekin. Kovaääniset kantoivat meille saakka.

En mennyt mukaan helluntalaisten kokouksiin. Meno vaikutti oudolta – ja poikkesi ”periluterilaisesta”.

Koulukaverini kanssa joskus puhuimme syvällisiäkin. Muistan suhtautuneeni varsin tuomitsevasti koulukaverini tädin yritykseen kertoa, että ”valtatie helvettiin” (AC/DC-nimisen heavy-yhtyeen yhden laulun nimi on Highway to Hell) ei välttämättä ole aivan suotava ajatuskulku. Myös ajatus Jeesuksen takaisin tulosta oudoksutti.

…eikä kuiva kirkko kiinnosta…

Ilmeisesti olen luonteeltani ronkeli. Nimittäin en ihan muitta mutkitta suhtautunut myöskään luterilaiseen kirkkoon. Muistan järjestäneeni varsin nolon hetken kirkkoherralle piispantarkastuksessa. Opettajan kehotuksesta kysyin piispalta jotain, minkä piti minulle merkitä paljon. Kysymykseni kuului:

Herra piispa, mitä annettavaa kirkolla on nuorelle ihmiselle?

… olin osallistunut toimintaan sen pakollisen verran, mitä vaadittiin rippikoulun suorittamiseen…

Ehkäpä Jumalan huumorintajua on se, että olen myöhemmissä vaiheissa ollut monessa mukana niin luterilaisessa kirkossa kuin vapaissa suunnissa…

Prosessissa Jumalalla taisi olla melkoinen työ, että suostuin edes tutustumaan niin ”hihhuleiksi” kuin ”kuiviksi kapakaloiksikin” tituleeraamiini ihmisiin ja yhteisöihin.

Mikä minut sitten sai liikkumaan?

Hätä ja kysymys:

Minne joudun, jos kuolen?

Tämä kysymys oli päällimmäisenä 5.9.-29.10. välisen ajan 1989. Lääkärin antama karu diagnoosi rytmihäiriöistäni särki kuolemattomuusilluusioni. Olin valmis kaivamaan oudoksumani uskovaiset (niin helluntalaiset kuin ”kirkonpiirin uskovat”) vaikka kiven kolosta, jos he osaisivat kertoa, mitä minun pitäisi tehdä; lopulta valtatie helvettiin ei ollut kovin houkutteleva.

… ja ne uskovat eivät puhuneet…

Tein tikusta asiaa ja menin käymään pariin paikkaan, jossa tiesin olevan uskovia. Itselläni ei ollut rohkeutta ottaa asioita puheeksi – ja he eivät itsekään ottaneet. Olin pettynyt.

…Mites, jos sittenkin menisit kirkkoon..?

Uskonnonopettajani oli herttainen tapaus. Hän näki hätäni ja kehotti menemään kirkkoon karismaattiseen tilaisuuteen.

Vastarintani nousi. Muistin kuvan uskontokirjassa ja oudot jutut rukouksella kaatuvista ja kielilläpuhuvista ihmisistä.

Ei, en mene.

Pistin vastaan.

Ajaessani polkupyörällä kouluun, koin lähellä kirkonkylää olevassa Kylylahden risteyksessä kummallisen tilanteen:

Tuntui kuin Jumala puhuisi minulle – vieläpä varsin napakasti:

Paula, sinä menet sinne kirkkoon.

… Mutisin vastaukseni…:

Hyvä on, minä menen…

Tajusin samalla, että mitkään julkisen liikenteen palvelut eivät ulotu kotikuntani laidoille sunnuntai-iltana, … joten jatkoin realiteetit tunnustaen:

… vaikka sitten kävellen…

Kirkkoreissu täynnä elämää muuttavia yllätyksiä

Kävelin 9 km kirkkoon. Kirkko oli täpötäynnä. Myös uteliaita koulukavereitani oli paikalla. Parantajapapiksikin tituleerattu Seppo Juntunen ja myöhemmin taloussotkuissa ryvettynyt Pirkko Jalovaara vetivät kirkot täyteen väkeä.

Lämmin ja rauhallinen ilmapiiri tulvahti vastaan ovelta. Asettauduin penkkiin. Alttaritaulussa Jeesus ojensi kätensä kutsuvasti. Mieleeni tulivat sanat: Tulkaa minun luokseni kaikki raskaiden kuormien uuvuttamat, niin minä annan teille levon. Myöhemmin sain tietää, että alttaritaulu tosiaan oli maalattu kyseisen raamatunjakeen perusteella.

Tuli rukouksen aika. Ihmiset jonottivat rukoiltavaksi. Kuulin ensimmäistä kertaa elämässäni nk. kielilläpuhumista. Nainen, joka ei taatusti osannut sanaakaan venäjää, puhui sitä soljuvan kauniisti. Se teki vaikutuksen.

Seuraavista hetkistä olen kertonut moneen otteeseen. – Ne mullistivat oman maailmani monella tapaa.

Kuoleman pelko oli tipo tiessään. Sanoinkuvaamaton ilo täytti minut. – Ja se mikä itselleni oli outoa ja samalla puhuttelevaa, olin puolitoistatuntisen Jumalan täysihoidossa kirkon lattialla. Kun nousin ylös, ensimmäinen sanani oli: Halleluja! (Huumorilla totesin, että minusta tuli ”hihhuli” saman tien. ❤ ) Minulla oli koulutehtäviä vielä odottamassa, kun seuraava viikko oli koeviikko. Niitä tein aamun tunneille asti… ja ilo jatkui ja jatkui…

Jokainen ihminen on erilainen ja myös uskoon liittyvät kokemukset ovat erilaisia. – Itselleni olen selittänyt varsin railakkaat käänteet sillä tavoin, että olen tarvinnut ne sekä tuolloisessa elämäntilanteessa että vastaisuuden varalle. – Nimittäin myöhemmin koin varsin kitkeriäkin asioita, jotka kulkivat karismaattisuuden kyltin alla. Nämä hyvät ja vakuuttavat kokemukset kantoivat.

Kokemuksestani opin ainakin sen, että ennakkoluulot eivät ole sama kuin todellisuus. – Seuraavassa kirjoituksessani palaan pettymysten ja niiden jälkimaininkien vaiheeseen.

Ilo on irti

Elämä…sekin synkkää ja ikävää..?

Joulun alla erään lehden artikkelia varten oli haastateltu turisteja. Haastattelun aiheena olivat suomalaiset joululaulut. Niiden sanat käännettiin turisteille. Reaktiot olivat ällistyneitä:

Oikeasti, laulatteko, te suomalaiset, tällaisia joululauluja?

En ollut tarkemmin ajatellut esimerkiksi Hei tonttu-ukot hyppikää -laulun sanoja sen tarkemmin (varsinkin, kun kyseisen laulun laulamisesta taitaa olla vuosikymmeniä)…:

”Hetken kestää elo tää ja sekin synkkää ja ikävää…”

No, se ilo on sisällä

Osallistuin taannoin messuun, jossa pappi totesi seuraavaan tapaan pääasiassa nuorelle kuulijakunnalleen:

Meille suomalaisille on ominaista, että pidämme ilon sisällämme. No, se on hyvä, että se ilo on sisällä. Olkaa te kuitenkin se sukupolvi, joka uskaltaa päästää ilon ulos.

Kuvaavaa on takavuosina kuulemani lausahdus, jossa henkilö totesi kerrottuaan siitä, kuinka uskon myötä hänen elämänsä on muuttunut.

Ihan tässä meinaa innostua.

Hyvä vastakysymys olisi:

No, mikset sitten innostu?!

Miksi emme päästä iloa valloilleen?

Esi-isiemme elämä on ollut kovaa. Hyvät kala-apajat ja marjapaikat on pidetty omana tietona. Leivän lisähän oikeasti on riippunut niistä. Ajattelumalli on säilynyt näihin päiviin asti: kalaan ja marjastamaan otetaan perheenjäsenet tai luotettavat ystävät – sillä ajatuksella, että apajasta pysytellään visusti hiljaa. Kenties suhtaudumme iloon ja onneenkin samalla tavoin – ainakin, mikäli on uskominen kansallisrunoilijaamme Eino Leinoa:

Kell’ onni on, se onnen kätkeköön,
kell’ aarre on, se aarteen peittäköön,
ja olkoon onnellinen onnestaan
ja rikas riemustansa yksin vaan.

Ei onni kärsi katseit’ ihmisten.
Kell’ onni on, se käyköön korpehen
ja eläköhön hiljaa, hiljaa vaan
ja hiljaa iloitkohon onnestaan.

Eino Leino (1900)

Seurakunnallisessa elämässä pohjavireemme on monesti samanmoinen. Perinnettä sekin. – Äitini tunnettiin iloisena ja nauravaisena ihmisenä. Astuttuaan kirkon kynnykselle hänen ilmeensä muuttui välittömästi – äärimmäisen vakavaksi.

Äidiltäni kuulin tarinaa vuosikymmenien takaa siitä, kuinka eräs pappi pelkäsi virkansa puolesta, jos alkaisi hymyillä kesken saarnan. Etupenkissä nimittäin istui paikallinen persoona ”Purri”, jolla oli vaikeuksia olla hereillä saarnan aikana ja joka oli ratkaissut ongelman varsin luovasti: hän koetti pitää silmät auki tulitikulla.

Muutama vuosi sitten kuulin erästä tuttavaani nuhdellun liiasta iloisuudesta seuraavilla sanoilla: Seurakunta ei ole mikään ilotalo.

Muutamia lapsuuden kirkkoreissuja lukuunottamatta kasvoin varsin uskonnottomassa ilmapiirissä. Koulussa minut tunnettiin tyttönä, joka pukeutui mustiin. – Joku minua tuntematon olisi saattanut luulla mustaa merkiksi pimeyden palvomisesta. Enemmänkin se kuvasti sisäistä olotilaani. Olin surullinen lapsi ja nuori, koska kannoin nuoresta iästäni huolimatta aikuisten huolia ja vastuutakin.

– Kun vuonna -89 annoin kotikuntani kirkossa elämäni Jeesukselle, minulle tapahtui jotain täysin käsittämätöntä. Pappi rukoili puolestani ja kaaduin kirkon lattialle. Vietin suurin piirtein 1,5 tuntia lattialla pötkölläni, Jumalan täysihoidossa. Ensimmäinen sana, joka suustani tuli sen jälkeen, kun pääsin jaloilleni oli: HALLELUJA! – Kukaan ei ollut minulle moista sanaa opettanut. Olin lukenut sen psalmeista muutamasta kohtaa. Siinä kaikki.

Tilaisuuksissakin olin niin innoissani, että teki mieli kohottaa kädet ylös – mutta kun kukaan muukaan ei niin tehnyt, pidin kädet ”kohotettuina” pöydän alla tai sylissä.

Ihan oma lukunsa on tilanne, jossa nk. täytyin Pyhällä Hengellä ja aloin puhua kielillä. (Niille, joille ilmiö on vieras, pieni alustus…)

Pyhän Hengen täyteys ja kielillä puhuminen mainitaan Raamatussa muun muassa

Apostolien tekojen toisessa luvussa tilanteessa, jossa Jeesuksen seuraajat olivat Jeesuksen ohjeiden mukaan rukoilemassa ja saivat Jeesuksen lupauksen mukaisesti ”toisen Puolustajan”, Pyhän Hengen.

Pyhän Hengen vaikuttamien lahjojen luetteloissa

Pyhän Hengen täyteydestä on teologiassa erilaisia käsityksiä:

  • joidenkin mielestä Pyhän Hengen täyteys liittyy kasteeseen,
  • toisten mielestä Pyhän Hengen täyteys on erillinen hetki/tapahtuma,
  • kolmansien mielestä ilmiö liittyi kristillisyyden alkuaikoihin.

Itse koin asian seuraavasti. Kesällä -92 olin tilanteessa, jossa uskoni uudistui ja tuoreutui monella tasolla. Syyskesästä olin ajamassa säilörehua kotitilallani, kun säilörehua ajaessa aloin nk. puhua kielillä. Itselläni ei ollut harmainta aavistusta, mitä puhuin, vaan puhuin, puhuin ja puhuin…

Pyhän Hengen täyteyden seurauksena ilo

Samalla minut täytti ilo, jota on vaikea kuvailla.

Pyhän Hengen täyteys – ”uusi potku palveluun”

Olin aktiivisesti puhunut ja opettanut seurakunnassani erilaisissa tilaisuuksissa. Minua kuulleet kertoivat, että sanoissani oli uutta potkua.

Pyhän Hengen täyteys varustuksena vaikeisiin aikoihin

Uskon, että kaikki tämä oli minulle suuri lahja seuraaviin viikkoihin, kuukausiin ja jopa vuosiin. Kävin nimittäin tuon jälkeen monia varsin koettelevia elämäntilanteita läpi. Ilo, voima ja syvälle käyvä rukous ”uusin kielin” oli minulle todella iso voimavara.

Ilo todistuksena ympäristölle

Vaikeiden aikojen keskellä reaktioitani tarkkailtiin. Yksi iloon silmänsä kiinnittänyt oli todennut läheisilleen: ”Mikä nainen tuo oikein on, kun sillä on elämä päin h*****iä ja se hymyilee.” – Seurauksena kyseisestä perheestä kaksi tuli uskoon.

Ilo on irti = Tuli on irti?

Reagointi iloon muistuttaa ajoittain tilannetta, jossa joku huomaa, että tuli on irti. Hän kokee, että täytyy toimia heti ja pelastaa, mikä pelastettavissa on. Tuli on vaarallista. Ilo vaikuttaa vaaralliselta.

Reaktio muistuttaa Luukkaan kertomaa kaikkensa tuhlanneen nuoren miehen kotiinpaluuta. – Tarina muistuttaa kovasti meidän suomalaistakin elämänmenoa maaseudulla muutamia kymmeniä vuosia taaksepäin. Isännällä oli kaksi poikaa. Pojista nuorempi halusi hänelle kuuluvan osan omaisuudesta jo etukäteen. Kun hän oli sen saanut, hän päätti lähteä maailmalle. – Isällä oli huoli pojasta. Onkohan poika kunnossa..? Poika palasi kuin palasikin kunnossa kotiin – mutta kaikkensa menettäneenä. – Isä olisi voinut olla vihainen, mutta hän ei ollut vihainen, vaan hän oli suunnattoman onnellinen. Hän käski pistää parasta pöytään ja järjestää kunnon juhlat kotiinpalanneelle ja kotiinpalanneen kunniaksi. Pojan hän käski puettaa parhaimpiin vaatteisiin ja laittaa suvun sinettisormuksen hänen sormeensa.

Ehkä voimme pikkuisen samaistua vanhemman veljen tuntoihin… Hän oli uurastanut isänsä tilalla sen ajan kun nuorempi veljeksistä oli hurvitellut maailmalla ja pistänyt kaiken menemään. – Vanhempaa veljeä ei naurattanut yhtään. Kaikkein vähiten se, että isä juhli kotiinpalannutta hulttiota… Vanhempi veli koki tämän hyvin epäoikeudenmukaisena. Yhtään vuohta ei isä ollut teurastuttanut hänen ja hänen ystäviensä juhliin…

Pitäkää juhlanne, minä en tule!

Tuntuu vanhempi veli sanovan juhlapaikan pihamaalla.

Isä vastasi hänelle: ’Poikani, sinä olet aina minun luonani, ja kaikki, mikä on minun, on sinun.  Luuk. 15: 31

… toisin sanoen… vanhempi veli olisi voinut ottaa halutessaan vuohen laumasta ja järjestää pidot ystävilleen… mutta ei ollut tajunnut…