Pettyneestä pastoriksi

Edellisessä kirjoituksessani kirjoitin siitä, kuinka ennakkoluulojani -karsittiin niin ”hihhuleina” kuin ”kuivina kapakaloinakin” pitämistä yhteisöistä.

Nk. uskoontuloni mullisti elämäni: Kuolemanpelko oli tipotiessään ja yli ymmärryksen menevä ilo ja rauha täytti mielen. Suhtautumiseni yliluonnollisiin ja järjellä selittämättömiin kokemuksiin muuttui, kun koin yliluonnollisia ja selittämättömiä asioita, joille peruslähtökohtaisesti en ollut avoin.

Kirjoitin myös kokemuksestani nk. Pyhän Hengen täyteyden ja kielilläpuhumisen suhteen. – Kun tällainen asia tapahtuu täydessä ymmärryksessä olevalle ihmiselle ja ihmiselle, joka senkin jälkeen jatkaa normaalia elämää, sille voinee laittaa painoarvoa (vai mitä ajattelet?). – Aiemmin olin luullut kädet ylhäällä ylistäviä ihmisiä kajahtaneiksi – ja nyt minun teki mieleni nostaa kädet ylös!

Hamusin elävän uskon ja elämän perään. Kävin tilaisuuksissa, jotka huokuivat elämää. Halusin itsekin olla elävä uskova.

Tästä kaipauksestani alkoivat oppivuodet, joista menneinä vuosina kärkkäästikin kirjoitin karismaattisena harharetkenä.

Kymmenkunta vuotta palasia uudelleen aseteltuani ajatteluuni ja kirjoituksiinikin on tullut malttia – ja ymmärrystä niin itseä kuin toisiakin kohtaan.

Tilanteisiin itse kunkin tuo oma elämänhistoria ja jokainen tuo tilanteisiin mukanaan oman elämänhistoriansa.

Näin minulle kävi…:

Totta kai nuori ihminen kyselee elämän suuntaa monella tasolla… Mielessä pyörii, mitä teen työkseni, kenen kanssa perustan perheen ja millä tavalla voin vaikuttaa asioihin ympärilläni…

Ratkaisin asiat asiayhteydessään parhaimmaksi katsomallani tavalla.

Pikkuisen reilun vuosikymmenen päästä aloin katsella asioita uudesta näkökulmasta: Rakentavatko valitsemani asiat elämääni ja esimerkiksi lasteni elämään? Haluanko kertoa muille uskosta, jota elin todeksi?

Vastaus oli selkeä: EI ja EN.

Vasta muutaman vuoden prosessin jälkeen sain asiaan selityksen.

Vinoon menneessä uskossa ja käytänteissä harvoin on kysymys pelkästään uskosta itsessään. Usko on ymmärrykseni mukaan peruslähtökohtaisesti rakentava ja elämää eteenpäin vievä asia. Jos näin ei ole, syytä ei kannata etsiä uskosta tai uskon kohteesta (Jumalasta, Raamatusta, Jeesuksesta, tms.), vaan uskon perusteluista tai oppirakennelmista – ja ihmisistä niiden takana.

Perehdyttyäni narsismin eri ilmentymiin ja katsellessani uskonyhteisöjen ja uskon outoja ilmentymiä, alkoi hahmottua, kuinka varsin usein taustalla on narsismin piirteitä ja toimintamalleja.

Kokemani alkoi saada nimiä:

Karismaattisuuden valjastaminen ihmisten manipuloimiseen, valheiksi paljastuneet ja/tai rutkasti liioitellut ihmekertomukset, jne. olivat kaikki narsismin suoria tai välillisiä ilmentymiä.

Tämän kaiken mahdollisti ihmisen perusluottamus ”pappiin ja poliisiin”. Kukaan ei tullut ajatelleeksi, että asiat voisivat olla niin peruslähtökohtaisesti vinossa. Vinoutta etsi mieluummin itsestään kuin ilmiöistä ympärillään – aivan kuin Keisarin uudet vaatteet -sadussa.

Pettymyksen ja suuttumuksen sekava tunneryöppy päällimmäisenä mietin elämäni viimeisintä vuosikymmentä – hukkaan heitettyjä vuosia, uhrauksia ja aherrusta – jotka hetkessä pyyhkäistiin pois. (Tai siltä minusta ainakin näytti.)

Ei vitsit, en tule koskaan enää julkisesti puhumaan näistä asioista. Kahden kesken voin kertoa uskovani, mutta en koskaan … julkisesti…

Kavahdin ajatustakin helluntalaisista (vaikka totta puhuen helluntalaisten piirissä kokemani ei tapahtunut…), karismaatikoista – ja kaikesta, mikä viittasi yhteisössäni esiintyneisiin opillisiin vivahteisiin… Menestyksestä, auktoriteetista, terveydestä, jne. en halunnut kuullakaan…

Jumalan hoitokuuri kohdallani oli samanmoinen kuin uskoontulonikin kohdalla: Hän laittoi minut kohtaamaan asiat.

Työskentelin vanhustyön projektissa. Järjestin runotilaisuuden vanhustentalojen kerhohuoneella. Henkilö, joka runoja lausui, oli valinnut yhdeksi runokseen Aale Tynnin Kaarisillan:

Ja Jumala sanoi: ”Toisille annan toiset askareet,
vaan sinulta, lapseni, tahdon, että kaarisillan teet.
Sillä kaikilla ihmisillä on niin ikävä päällä maan,
ja kaarisillalle tulevat he ahdistuksissaan.
Tee silta ylitse syvyyden, tee, kaarisilta tee,
joka kunniaani loistaa ja valoa säteilee.”

Minä sanoin: He tulevat raskain saappain, multa-anturoin –
miten sillan kyllin kantavan ja kirkkaan tehdä voin,
sitä ettei tahraa eikä särje jalat kulkijain?

Ja Jumala sanoi: ”Verellä ja kyynelillä vain. 
Sinun sydämesi on lujempi kuin vuorimalmit maan –
pane kappale silta-arkkuun, niin saat sillan kantamaan.
Pane kappale niiden sydämistä, joita rakastat,
he antavat kyllä anteeksi, jos sillan rakennat.
Tee silta Jumalan kunniaksi, kaarisilta tee,
joka syvyyden yli lakkaamatta valoa säteilee.
Älä salpaa surua luotasi, kun kaarisiltaa teet:
ei mikään kimalla kauniimmin kuin puhtaat kyyneleet.”

– Aale Tynni –
Tätä runoa en unohda (Otava 1977)

… Älä salpaa surua luotasi…

Purkamista ja itkua riitti… Milloin kenenkin kahvipöydässä tai lenkkipolulla…

Miten uskovaiset voi olla niin p******isia toisilleen?

Oli kysymykseni.

Seurakunta… Ei, ei… En mie taho…

Työpaikkani siirtyi kirkonkylän toiselle laidalle helluntaiseurakunnan naapuriin. Rukoushuoneen pihapiirissä talkoilevat helluntalaiset kesyttivät minua keskustelu kerrallaan. Erityisesti yhdellä pariskunnalla oli ”taipumus” ilmaantua paikalle, kun olin tiukoilla uskoni ja elämäni kanssa ja rohkaista tilanteeseen sopivasti.

Poikani halusi rippikouluun. Liityin kirkkoon – ja menin yhtenä hyisenä pakkasiltana kirkkoon, jotta poika saisi täytettä rippikoulukorttiin.

Olet vapaa, vapauta muita. Sinua rakastetaan, rakasta muita. Olet saanut anteeksi, anna anteeksi muille.

Papin synninpäästön sanat vapauttivat. Elämääni eivät määrittele ihmiset, vaan Jumala.

Keskustelu toisen narsismin kanssa tekemisiin joutuneen kanssa helpotti. Sain toivoa, jota tarvitsin.

Episodit eivät päättyneet tähän.

Viikon kuluttua edellisestä kirkkokäynnistä koin vahvasti, että minun olisi pitänyt mennä 50 km päässä olevaan helluntaiseurakuntaan.

Mitä ihmettä? Onhan se tuttu kirkko, jossa kävin edellisenä sunnuntaina – tai lähin kirkko 15 km päässä…

Tunne ei jättänyt rauhaan. Lähdin liikkeelle.

Tilaisuuden loppuvaiheilla tapahtui jotain erikoista – jopa kyseisen seurakunnan mittapuiden mukaan: Nainen, joka ei ennen eikä jälkeen kyseisen sunnuntain ollut puhunut kielillä, alkoi puhumaan kielillä. Kielillä puhumisen aikana aloin itkeä ja tärisin päästä varpaisiin. Nainen lopetti kielilläpuhumisen ja puhui elämänkaareni kipupisteineen. Kaiken huipennukseksi, kun kaivoin tilaisuuden loputtua laukustani kännykän, minulle oli tullut tekstiviesti eräältä henkilöltä, jossa oli sama yksityiskohta kuin naisen sanoissa.

Kuka tahansa voi kuvitella, miten vaikuttunut olin tapahtumaketjun jälkeen. Olin saanut menneiden karujen ja valheisiin ja manipulointiin perustuvien kokemusten vastapainoksi maistaa, mitä on aito ja terve Jumalan toiminta.

Tapahtumien jälkeen hakeuduin teologiseen tiedekuntaan, pääsin luterilaiseen seurakuntaan töihin – ja sen jälkeen helluntaiseurakuntaan.

Tietoa kirjoittajasta

Pauliina Kuikka

pastori, valokuvaaja, sisällöntuottaja - pastor, photographer, content manager

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s