Pelottava ”-suus”

Lukion uskonnonkirjasta jäi päällimmäisenä nk. vapaista suunnista (helluntalaiset, vapaakirkolliset, baptistit, metodistit, Pelastusarmeija, jne., jne.) mieleen kuva, jossa ihmiset rukoilivat kädet kohotettuin ”auvoinen” ilme kasvoillaan.

Outoa. Kummallista. Minä en ainakaan halua olla tuollainen.

Muistan ajatelleeni.

Ajoin pyörällä Suojakallion ohi. Kesällä pihalle nousi valkoinen teltta. Joskus teltta saatettiin pystyttää naapurikylällekin. Kovaääniset kantoivat meille saakka.

En mennyt mukaan helluntalaisten kokouksiin. Meno vaikutti oudolta – ja poikkesi ”periluterilaisesta”.

Koulukaverini kanssa joskus puhuimme syvällisiäkin. Muistan suhtautuneeni varsin tuomitsevasti koulukaverini tädin yritykseen kertoa, että ”valtatie helvettiin” (AC/DC-nimisen heavy-yhtyeen yhden laulun nimi on Highway to Hell) ei välttämättä ole aivan suotava ajatuskulku. Myös ajatus Jeesuksen takaisin tulosta oudoksutti.

…eikä kuiva kirkko kiinnosta…

Ilmeisesti olen luonteeltani ronkeli. Nimittäin en ihan muitta mutkitta suhtautunut myöskään luterilaiseen kirkkoon. Muistan järjestäneeni varsin nolon hetken kirkkoherralle piispantarkastuksessa. Opettajan kehotuksesta kysyin piispalta jotain, minkä piti minulle merkitä paljon. Kysymykseni kuului:

Herra piispa, mitä annettavaa kirkolla on nuorelle ihmiselle?

… olin osallistunut toimintaan sen pakollisen verran, mitä vaadittiin rippikoulun suorittamiseen…

Ehkäpä Jumalan huumorintajua on se, että olen myöhemmissä vaiheissa ollut monessa mukana niin luterilaisessa kirkossa kuin vapaissa suunnissa…

Prosessissa Jumalalla taisi olla melkoinen työ, että suostuin edes tutustumaan niin ”hihhuleiksi” kuin ”kuiviksi kapakaloiksikin” tituleeraamiini ihmisiin ja yhteisöihin.

Mikä minut sitten sai liikkumaan?

Hätä ja kysymys:

Minne joudun, jos kuolen?

Tämä kysymys oli päällimmäisenä 5.9.-29.10. välisen ajan 1989. Lääkärin antama karu diagnoosi rytmihäiriöistäni särki kuolemattomuusilluusioni. Olin valmis kaivamaan oudoksumani uskovaiset (niin helluntalaiset kuin ”kirkonpiirin uskovat”) vaikka kiven kolosta, jos he osaisivat kertoa, mitä minun pitäisi tehdä; lopulta valtatie helvettiin ei ollut kovin houkutteleva.

… ja ne uskovat eivät puhuneet…

Tein tikusta asiaa ja menin käymään pariin paikkaan, jossa tiesin olevan uskovia. Itselläni ei ollut rohkeutta ottaa asioita puheeksi – ja he eivät itsekään ottaneet. Olin pettynyt.

…Mites, jos sittenkin menisit kirkkoon..?

Uskonnonopettajani oli herttainen tapaus. Hän näki hätäni ja kehotti menemään kirkkoon karismaattiseen tilaisuuteen.

Vastarintani nousi. Muistin kuvan uskontokirjassa ja oudot jutut rukouksella kaatuvista ja kielilläpuhuvista ihmisistä.

Ei, en mene.

Pistin vastaan.

Ajaessani polkupyörällä kouluun, koin lähellä kirkonkylää olevassa Kylylahden risteyksessä kummallisen tilanteen:

Tuntui kuin Jumala puhuisi minulle – vieläpä varsin napakasti:

Paula, sinä menet sinne kirkkoon.

… Mutisin vastaukseni…:

Hyvä on, minä menen…

Tajusin samalla, että mitkään julkisen liikenteen palvelut eivät ulotu kotikuntani laidoille sunnuntai-iltana, … joten jatkoin realiteetit tunnustaen:

… vaikka sitten kävellen…

Kirkkoreissu täynnä elämää muuttavia yllätyksiä

Kävelin 9 km kirkkoon. Kirkko oli täpötäynnä. Myös uteliaita koulukavereitani oli paikalla. Parantajapapiksikin tituleerattu Seppo Juntunen ja myöhemmin taloussotkuissa ryvettynyt Pirkko Jalovaara vetivät kirkot täyteen väkeä.

Lämmin ja rauhallinen ilmapiiri tulvahti vastaan ovelta. Asettauduin penkkiin. Alttaritaulussa Jeesus ojensi kätensä kutsuvasti. Mieleeni tulivat sanat: Tulkaa minun luokseni kaikki raskaiden kuormien uuvuttamat, niin minä annan teille levon. Myöhemmin sain tietää, että alttaritaulu tosiaan oli maalattu kyseisen raamatunjakeen perusteella.

Tuli rukouksen aika. Ihmiset jonottivat rukoiltavaksi. Kuulin ensimmäistä kertaa elämässäni nk. kielilläpuhumista. Nainen, joka ei taatusti osannut sanaakaan venäjää, puhui sitä soljuvan kauniisti. Se teki vaikutuksen.

Seuraavista hetkistä olen kertonut moneen otteeseen. – Ne mullistivat oman maailmani monella tapaa.

Kuoleman pelko oli tipo tiessään. Sanoinkuvaamaton ilo täytti minut. – Ja se mikä itselleni oli outoa ja samalla puhuttelevaa, olin puolitoistatuntisen Jumalan täysihoidossa kirkon lattialla. Kun nousin ylös, ensimmäinen sanani oli: Halleluja! (Huumorilla totesin, että minusta tuli ”hihhuli” saman tien. ❤ ) Minulla oli koulutehtäviä vielä odottamassa, kun seuraava viikko oli koeviikko. Niitä tein aamun tunneille asti… ja ilo jatkui ja jatkui…

Jokainen ihminen on erilainen ja myös uskoon liittyvät kokemukset ovat erilaisia. – Itselleni olen selittänyt varsin railakkaat käänteet sillä tavoin, että olen tarvinnut ne sekä tuolloisessa elämäntilanteessa että vastaisuuden varalle. – Nimittäin myöhemmin koin varsin kitkeriäkin asioita, jotka kulkivat karismaattisuuden kyltin alla. Nämä hyvät ja vakuuttavat kokemukset kantoivat.

Kokemuksestani opin ainakin sen, että ennakkoluulot eivät ole sama kuin todellisuus. – Seuraavassa kirjoituksessani palaan pettymysten ja niiden jälkimaininkien vaiheeseen.

Tietoa kirjoittajasta

Pauliina Kuikka

pastori, valokuvaaja, sisällöntuottaja - pastor, photographer, content manager

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s