Heräsin aamulla ihan hassuun uneen. Tiedämme jokainen, miten tosi uni on, kun siihen herää. Niin oli tämäkin: Unessa olin graniittiportaiden alapäässä. Ilmeisesti pyrkimässä ylöspäin.
Tuijotin jalkoihini. Portailla lainehti vettä. Kirkkainta ikinä näkemääni.
Pikkuisen olin pettynyt. Olisin toivonut vettä olevan enemmän. – Mutta vesi oli niin kertakaikkisen kirkasta, että se tuntui korvaavan sen, että se ei ollut mikään valtoimenaan soljuva virta.
Kiireisen työpäivän keskellä olen muutaman kerran palannut automatkoilla uneen – ihmetellen. Ehkä uni ei olekaan niin hassu: Silloin, kun tämänsorttisen unen näen – sen olen matkan varrella oppinut – sillä on jotain sanottavaa.
Voisiko olla niin, että olen varovaisesti ottamassa askeleita oikeaan suuntaan? Olenko uuden kynnyksellä?
Korvaako siunauksen määrän sen laatu, se että se on aitoa?
