Isäni soitti tänään ja kysyi, olenko tiennyt, että hyvä ystäväni, Pirjo, on kuollut. Ikäiseni 41-vuotias nainen. Syöpä oli vienyt viikoissa.

Hiljaiseksi vetää. Monestakin syystä.

Olen useaan otteeseen hämmästellyt vastaavien uutisten edessä oikeastaan yhtä asiaa, sitä minkä kumman takia itse olen selviytynyt niin monesta. Kahdesta kolarista, muutamasta läheltäpiti -tilanteesta, kasvaimesta, …

Elämä oikeasti on armoa.

Ja armo on surunkin keskellä. Erityisesti lähimpien surun. Ystäväni oli ainoa lapsi. Äiti menettänyt pienen poikansa 6-vuotiaana. Ystäväni isä puolestaan kuoli, kun ystäväni oli juuri 18. Surua yli mitan tuossa perheessä.

Aiemmin syksyllä seurasin nuorten surua, kun kuulimme heidän ystävänsä menehtyneen motocross -onnettomuudessa.

Vähän vanhempana helposti toppuuttelisi jälkikasvuaan, ettei kukaan enää harrastaisi noin vaarallista lajia.

Yhden nuoren kommentti oli puhutteleva: Me ajetaan täällä sinun muistoksesi.

Tänään kuulemani uutinen pistää miettimään toki elämän rajallisuutta – ja muistuttaa myös siitä, että elämä, jota elämme juuri nyt on mieletön lahja. Käsiimme annettu.

Kohdellaan sitä lahjana. Niin omaamme kuin toistenkin.